perjantai 21. lokakuuta 2016

Helsingin seurakunnille eropalaute



Sain tänään perjantaina 21. lokakuuta 2016 Helsingin seurakuntayhtymän tietokoneesta tulostetun kirjeen, jossa tietokoneesta tulostettuna allekirjoituksena Irja Askolan ja Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Martti Häkkäsen nimissä kysytään eropalautetta. Ymmärrän hyvin, että kumpikaan ei edes tiedä yksilöidysti tällaisen kirjeen saapumisesta allekirjoittaneelle. Kirje on ollut kirkollisen tietojärjestelmän muistissa, josta se tulostetaan ja lähetään eronneille.


Kirjeen ensimmäisessä kappaleessa ja lauseessa on selvä virhe. Siinä lukee: ”Olet hiljattain päättänyt luopua kirkon ja samalla oman seurakuntasi jäsenyydestäsi”.

Oikein kirjoitettuna tuo virke olisi: ”Olet hiljattain päättänyt luopua evankelisluterilaisen kirkon jäsenyydestäsi”. Evankelisluterilainen kirkko ei ole määriteltävissä teologisesti yleiskäsitteellä ”kirkko”, jotta ihminen luopuisi myös kirkosta, kun hän sanoutuu irti evankelisluterilaisen kirkon jäsenyysluettelosta.

Seurakuntayhtymän tietokoneesta tulostetussa kirjeessä pyydetään palautetta sille, miksi henkilö eroaa sen jäsenyydestä. Kirjeessä kerrotaan, että jäsenyydellä tuetaan lasten ja nuorten hyväksi tehtävää työtä. Jäsenyydellä mahdollistetaan työtä hädänalaisten hyväksi kotimaassa ja kauempana. Jäsenenä on mahdollisuus saada kirkollinen avioliittoon vihkiminen, vaikuttaa äänestämällä kirkollisissa vaaleissa, toimimalla luottamushenkilönä sekä tulla kummiksi. Lisäksi jäsen saa Kirkko ja kaupunki –lehden.

Tältä osalta totean, että en halua jäsenyydelläni tukea sellaista työtä, jota evankelisluterilainen kirkko tekee Helsingin seurakuntayhtymässä ja Helsingin hiippakunnassa lasten ja nuorten mädättämiseksi, hädänalaisten hyväksi tehtävän nimissä hyysää pakolaispropagandaa, en ole menossa avioliittoon kirkollisesti  - ja vielä vähemmän homoliittoon, en osallistumassa kirkkopolitiikkaan. Minä kiitän, että en tarvitse enää tukea Samuli Suonpään ja Seppo Simolan harjoittamaa mädätystä kirkollisveroilla maksettavissa medioissa.

Onko se kirkko, jossa ei kuulu Hyvän Paimenen ääni?


Vastaan myös hitusen teologisemmin, vaikka pahoittelen, että teologian kandidaatti Irja Askola kirkkososiologian opinnoissaan ja sen jälkeen ei ole juuri teologiaan paneutunut.  Kirkkoherra Martti Häkkäsen tunnistan Kontulassa asuneena Mellunkylän seurakunnan vanhana sympaattisena pastorina parin vuosikymmenen takaa, enkä ryhdy arvioimaan hänen teologista perehtyneisyyttänsä.

Mitä kirkkoni tulisi siis opettaa kirkosta? En perusta niin pitkälle subjektiivisiin käsityksiini, vaan peilaan koettua ja nähtyä enemmän Augsburgin tunnustuksen (Confessio Augustana, CA) kirkkoartiklan avulla. Kun kävin tänä syksynä kolmessa peräkkäisessä jumalanpalveluksessa Helsingin hiippakunnassa, en tunnistanut tätä kirkkoa. 

Sunnuntaina 25.9. kävin Helsingin Tuomiokirkossa, jossa toimitettiin jumalanpalvelus suhteellisen tyhjässä kirkossa. Synnintunnustus oli muovattu ”ihmisterveyttä varten” vapautumiseksi ”katkeruudesta”.  Evankeliumista saarnannut kappalainen ei kyennyt käsittelemään tekstinsä ilmeisistä viitteistä huolimatta valtaapitävien teeskentelevää lähimmäisrakkautta: ”Älkää ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista” (Matt. 23:3). Saarnassa ei lainkaan tunnistettu evankeliumissa ilmenevää Jeesuksen protestia teeskenteleviä rakkauden ja pyhyyden opettajia vastaan, jotka viihtyvät toreilla ja etumaisilla istuimilla saaden julkista kiitosta.

Mikkelinpäivänä 2. 10. kävin Kallion kirkossa, jossa Irja Askola ja kappalainen Riita Männistö eivät mielestäni hoitaneet uskollisesti Suomen ev.lut.-kirkon kirkkokäsikirjan mukaista taistelupäivää ”pimeyden valtoja vastaan”. Irja Askola puhui synnintunnustuksen johdannossa Miina Sillanpäästä ja ainoan teologiseksi yrittämänsä ilmaisunkin hän puhui ”juutalaismiehen lapsia torjuvasta tapakulttuurista”, mikä on kyllä historiallisesti katsottuna outo ja kestämätön väite. Kappalainen saarnasi pakolaisissa vastaan otettavaa Jeesusta.

Ekumeenisena lähetyspyhänä Mikaelin seurakunnan kirkossa 9.10. pastori protestoi saarnassaan päivän evankeliumia ja käänsi sen merkityksen ylösalaisin verrattuna siihen, mikä on ollut vuosituhantinen kirkollinen traditio.

En löydä yksimielisyyttä (consentire) evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta tämän evankelisluterilaisena kirkkona esiintyvän helsinkiläisen järjestelmän kanssa.  Ymmärrän hyvin, että hengelliseen kysymykseen kietoutuvat monet inhimilliset pyrkimykset, valta, raha ja eurooppalainen politiikka, niin silloin CA:n syntymisen aikaan kuin tänäkin päivänä. 

Voinko löytää pyhien yhteisön (congregatio sanctorum) Mikaelin kirkossa viitoittamalla tavalla, kun saarnaavan pastorin mukaan evankeliumissa kertomuksen Kuninkaan juhlista ulosheitetty kelvoton vieras olisikin muka tämä todellinen kristitty? Itse mielsin hengellisen, sisäisen kristikunnan myös kokonansa eri tavalla kuin mitä sain kuulla Kallion kirkossa – ja pitkin vuotta olen saanut lukea ja nähdä.

Onko se kirkko, joka on luopunut hengellisestä virastaan?


Uskovien ja pyhien yhteisö ei tule kristilliseksi kirkoksi tiettyjen ihmisten ottaman piispan nimityksen tai hiippakunnan nimityksen vuoksi, vaan näiden ihmisten yhteisöön kätkeytyvän jumalallisen läsnäolon perusteella. Jumala on päättänyt antaa sisäiset lahjansa ulkoisten välityksellä, durch die ausserlichen stucke, ulkoisen pitää olla Jumalan ilmoittaman ja asettaman mukainen, ”Jumalan järjestyksen” mukainen.

Minun uskonvakaumuksessa kirkko perustuu Jumalan sanan asetukseen: mikä kirkolle on säädetty, on löydettävä Raamatun sanasta. Kirkko ei omista Jumalan sanaa, vaan Jumalan sana auktoroi ja kantaa kirkon. Juuri tässä seikassa en ole löytänyt yksimielisyyttä Helsingin hiippakunnan ja Helsingin seurakuntayhtymän johtavien teologien ja kirkollisen viestinnän kanssa. 

Mielestäni on sopimatonta kutsua evankelisluterilaista hiippakuntaa ja seurakuntayhtymää Helsingissä ”kirkoksi”, sillä kirkko ei suinkaan säily oikeana kirkkona siten, että sillä on joku verotusoikeus ja näyttävät rakennukset eri puolilla pääkaupunkia. Olen luopunut järjestelmästä, joka on kaapannut perinteiset kirkolliset rakennukset, mutta joka ei toimita hengellistä virkaansa, vaan on muuttunut poliittiseksi. 

Onko se kirkko, joka kutsuu synnin sopivaksi?


Uusimpana poliittisena mullistuksena on Helsingin hiippakunnassa ja Helsingin seurakuntayhtymässä tehty päätös jopa ohi piispainkokouksen linjauksia, että täällä homoparit vihitään avioon. Jo aiemmin Irja Askola vihki homoparin lähetystyöhön.   

Mikään vanhan kirkon konsiili ei luonut uutta oppia, vaan ainoastaan ilmaisi Raamatun opin joltakin osin ja tämän lisäksi antoi siitä kristillisen rakkauden kannalta välttämättömät sovellutukset. Se, mitä olen lukenut ja kuullut helsinkiläisen uskonnollisen valtajärjestelmän toiminnasta, ei enää nouse lainkaan vuosituhantisesta kirkollisesta kunnioituksesta omaa oppia ja uskonmallia kohtaan.

Roomalaiskirjeen luennossaan (Epistola ad Romanos. Die Scholien, WA 56, 157-528) uskonpuhdistaja Martti Luther selventää luonnonvastaisen säädyttömyyden saastaisuutta:

”Samalla tavoin kuin kultaisen astian kunnia on, jos sitä käytetään jalon viinin säilyttämiseen, mutta sen häpeä, jos sitä käytetään sonnan ja töryn säilyttämiseen” (s. 41).

Luther kertoi Luomiskertomusta käsittelevässä luennossaan 1540, että hän piti jo vastenmielisenä käsitellä tätä ”hirviömäistä turmelusta”, jota homoseksuaalisuus ilmentää. Hänen mukaansa sellainen turmellus on ”epäilemättä Saatanasta”.   

Lutherin mukaan Sodoma oli myös esimerkkinä muillekin ihmisille siitä, että Herra Jumalan on suorastaan pakko aiheuttaa rangaistus siveettömissä intohimoissa ja kaikenlaisessa säädyttömyydessä elävien hulluuden tähden. 

Tällaisen kristillisen ja luterilaisen opetuksen tunnistan kirkolliseksi, kun olen lukenut teologien opetuksia ja hartauksia ensimmäiseltä kristillisestä vuosisadalta alkaen läpi keskiajan, kunnes nyt Helsingissä on tehty aivan päinvastainen linjaus. Inkerin luterilainen kirkko on täysin pitäytynyt vuosituhantisessa kirkollisessa opetuksessa, joka on myös ekumeeninen – kirkkokuntien rajat ylittävä.

Myös Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill lausui tiistaina 21.5.2015 tapaamisessaan Euroopan neuvoston pääsihteerin Thorbjørn Jaglandin kanssa, että kirkko ei koskaan tunnusta ’homo-avioliittoja’, vaan julistaa ne synniksi.

”Jos synnin ja häpeän todellisuus katoaa ihmisen sydämestä, silloin mikään yhteiskunnallinen laki ei suojele ihmistä. Ihmisestä, joka menettää moraalin ja käyttää vapauttaan pahuuteen, tulee omien intohimojensa orja”.

”Raamattu selvästi osoittaa, että homoseksuaalisuus on syntiä. Vanhassa testamentissa on Sodoman ja Gomorran tarina ja Uudessa testamentissa on apostoli Paavalin selkeä opetus. Siksi emme ole huolissamme näiden samaa sukupuolta olevien keskinäisistä liitoista, vaan olemme syvästi huolissamme siitä, että ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa syntiä perustellaan valtiollisella lailla. Tämä avaa vaaralliset mahdollisuudet edistää yhteiskunnan moraalista rappiota”.

 Onko se kirkko, joka kutsuu perkeleen Jumalaksi?


Helsingin tuomiokapitulista ja eräiltä piispan virkaa käyttäviltä henkilöiltä lausutut mielipiteet islamin ja muslimien suhteen ovat olleet senkaltaisia, että ne eivät ole enää samalla jatkumolla luterilaisen tradition kanssa.

 Martti Luther teoksessaan Abrahamin uskosta varoitti turkkilaisten muslimien eksytyksestä, ”joka tulee hylätä ja sitä karttaa niin kuin itse perkelettä ja helvettiä” (Vorlesung über 1. Mose von 1535-1545. WA 42,1-561-673). 

Johanneksen ensimmäisen kirjeen selityksessään Martti Luther kirjoitti antikristuksista ja turkkilaisten islamin uskonnosta: 

”Antikristuksia on paljon, siis on vaara tarjona, että oppi meiltä riistetään, ja silloin on Kristus meiltä poissa. Turkkilaisten uskonnossa esim. ei ole mitään valkeutta, vaan pelkkää unta; ei siinä ole elämää, vaan kuolema” (Predigten des Jahres 1532. Etliche schöne Predigten aus der ersten Epistel S. Johannis Von der Liebe. WA 36, 416-477. Predigt am zweiten zweiten Sonntag nach Trinitatis nachmittags, 1. Joh. 4,16-21, 9.6. 1532 (WA 36,416-430)

Kaikesta huolimatta piispa WIlle Riekkinen perusteli, että evankelisluterilaisen kirkon tulisi antaa mieluummin tilat muslimeille, kuin Luther-säätiölle. 


 Onko se piispa, joka niin touhuaa kirkollisveroilla?


Toissijaisena syynä poislähdölleni evankelisluterilaiseksi kirkoksi itseään kutsuvasta yhteisöstä on piispaksi itseään tituleeraavan Irja Askolan ja Helsingin tuomiokapitulin perin outo työkulttuuri, ainakin mitä tulee omaan toimintatapaani ja odotuksiini. Minulle kävi selväksi, että tämä yhteisö ei odota eikä tahdo minulta mitään muuta kuin kirkollisverot, eikä minulla ole siis sitäkään annettavaksi. 

Tammikuussa 2016 otin yhteyttä Irja Askolaan ja Helsingin tuomiokapituliin. Itse olen kastanut ja haudannut ainakin kymmenen kertaa, ehkä jopa 100 kertaa enemmän, kuin teologian kandidaatti Irja Askola on virkauransa aikana. Olen laskenut, että itselläni on noin 1000 hautausta ja 1000 kastetta sekä paljon muuta työkokemusta hengellisestä virasta. Teologista koulutustakin on huomattavasti enemmän kuin Irja Askolalla. 

Se, että Askolalle ei muodostunut tarvetta eikä halua keskustella asiastani tämän kymmenen kuukauden aikana, vaan sitä vastoin hän piti vuorovaikutusta jopa tahoihin, joilla on tunnustetut yhteydet terroristeihin ja joilla yhteydet pakolaisten laittomaan maahantuomiseen Suomeen, osoittaa epäilemättä tuomiokapitulin asenteet ja ”kulttuurin”. 

En tietenkään voi olla unohtamatta suomalaisten iltapäivälehtien ilmeisen totuudenmukaisia tietoja tässä seikassa, että yli 100 000 euron vuosituloilla ja hyvillä luontaiseduilla elävä Irja Askola ostaa kaveritapaamisia varten "vieraanvaraisuuden nimissä" moninaisia alkoholijuomia suurilla rahoilla. Meikäläinen ei osta koskaan mitään alkoholia. Elämme erilaisesta autuudesta.

Sen mukaiset ovat myös johtopäätökseni.



Allekirjoittanut on jäänyt ilman kutsumusammattinsa toimittamista suostuen hengellisesti ja taloudellisesti köyhempään elämää.

Juha Molari, D.Th, BBA.
osa-aikainen siivooja
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha

tiistai 18. lokakuuta 2016

Päätös riskinotosta: Rohkenenko enää Venäjälle nykytilanteessa?





Tilanne on käynyt entistä ahtaammaksi ja pohdin kovasti perheeni kanssa, uskallanko enää suunnitella matkustamista Venäjälle. Mikä olisi riittävän turvallinen vaihtoehto elämäni tilanteeseen?

Onko nykytilanteessa järkevää enää maksaa matkavakuutusta ja ostaa viisumia Venäjälle.

En pelkää Vladimir Putinia, ei suinkaan! Mitään poliittista tai sotilaallista riskiä ei liity spekulaatiooni!

Jos jotain minä pelkään, niin Natoa, joka ”mielellään taistelisi Venäjän kanssa viimeiseen suomalaiseen sotilaaseen”, kuten Vladimir Putin lausui terävästi.



Ahtaaksi elämä on tullut ihan länsihenkisesti omassa kotimaassani Suomessa. Täällä Suomessa koen, että matkavakuutus ja viisumi maksavat minulle kohtuuttoman paljon. Matkavakuutus maksaa 70 euroa. Sen eräpäivä olisi ollut jo pari viikkoa sitten, mutta en ole vielä löytänyt rahaa ja rohkeutta maksaa summaa.

Matkavakuutus tarvitaan viisumia varten. Kertakäyntiä varten viisumi maksaa noin 80 euroa ja vuosiviisumi maksaisi monia käyntejä varten 160 euroa. Tällä tavalla yhteissummaksi tulisi 150 euroa tai 230 euroa, plus passivalokuva.

Edellisvuosina olen ollut onnekas, koska olen saanut joulukuussa veronpalautusta riittävästi maksaakseni vuosiviisumin. Nyt rahaa ei ole tulossa, vaan minun pitää jopa maksaa veromätkyjä 150 euroa. Kävin veromätkyjen vuoksi verotoimistossa tekemässä ehdotuksen, että maksaisin mätkyt kolmessa erässä ja keventäisin sillä tavalla taakkaani. Silti on vaikeaa näiden lisämenojen jälkeen käyttää rahaa viisumia varten.

Joitakin muitakin menoja on tulossa lähiaikoina. Kun nämä seikat täsmentyvät, niin uskallan tehdä päätöksen riskinotosta: mennä Venäjälle lomalle vai jäädä Suomeen.

Suomessa elämä on käynyt entistä ahtaammaksi taloudellisesti ja kansalaisoikeuksien näkökulmasta. Tietysti loman aikana oli mukava hengähtää perheen kanssa hetkeksi Venäjällä sekä tavata vaimon sukulaisia ja ystäviä. 

Ikävintä olisi tietysti olla erossa perheestä, sillä varmasti kahden nuorimman pojan kanssa tarvitaan kahta aikuista ihmistä. 

Allekirjoittanut pohtii, uskaltaako hankkia viisumia ja lähteä autolla Pietariin lomalle.

Juha Molari, D.Th, BBA.
osa-aikainen siivooja
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Jättäkää Sodoma: Helsingin hiippakunta ja Irja Askola



Helsingin hiippakunta ja Irja Askola ovat ilmoittaneet sellaisen linjauksen homoparien vihkimisen puolesta, että tämän linjauksen ja sen mukaisten toimenpiteiden tähden evankelisluterilainen kirkko tuskin jää ilman Jumalan rangaistusta Helsingin hiippakunnassa. Elämme jännittäviä vuosia.

Olen lukenut Facebookista useita päivityksiä, joissa kirkkoon kuulumattomat vaikuttajat ovat kovasti iloissaan Irja Askolan linjauksista. Noissa piireissä Askola ja Helsingin hiippakunta on ilmeisen suvaittu. Suosio ja hyväksyntä tulisi kuitenkin etsiä Jumalan edessä, suhteessa Jumalan sanaan.

Minä omasta puolestani suosittelen kaikille uskovaisille kristityille, että nämä jättäisivät Sodoman. On tullut aika jättää! Taistella ei pidä Sodomassa, vaan jättää se Jumalan rangaistuksen alaiseksi.

Itse kävin tänään 16.10. uskonpuhdistuksen muistopäivänä Kristukseen ja Raamattuun uskonpuhdistuksen hengessä sitoutuvassa seurakunnassa, Lähestyshiippakunnan Pyhän Kolminaisuuden seurakunnassa Vantaalla. Siellä oli tervehenkisiä kristittyjä.

”Jumalan viha ilmestyy”


Apostoli Paavalin kirjoitus Roomalaiskirjeen 1. luvussa ei jätä epäselväksi, että Jumalan viha ilmestyy niitä miehiä vastaan, jotka luonnonvastaisesti luopuneet luonnollisesta yhteydestä naisiin ja heillä on syttynyt himo toisiaan kohtaan. Samoin Jumalan viha ilmestyy niitä naisia vastaan, joilla on syttynyt himo toisia naisia kohtaan. Miehet ovat alkaneet harjoittaa säädyttömyyttä keskenään. Naiset ovat myös alkaneet harjoittaa säädyttömyyttä keskenään.

 Jumala on hyljännyt heidät saastaisuuteen häpäisemään itse omat ruumiinsa (Room. 1:24). Apostoli käyttää tästä häpeällisestä elämästä myös nimiä saastaisuus ja riettaus. Hän kirjoittaa myös muualla aihepiiristä. Raamattu on johdonmukainen asiassa. 

Myöskään Jeesus ei ole missään sanoutunut irti juutalaisuuden johdonmukaisesta teologiasta, jonka mukaan Jumala tuomitsee homoseksuaalisuuden, joka on luonnonvastaista saastaisuutta. Itse asiassa juutalaisessa opetuksessa tuohon aikaan puhuttiin paljon tuomitsevasti pakanoiden homoseksuaalisesta hulluudesta. Jeesus ei missään protestoinut tai sanoutunut irti teologiasta, joka on johdonmukainen Raamatun alusta alkaen.

Lutherin mukaan hirviömäinen turmellus on epäilemättä Saatanasta


Roomalaiskirjeen luennossaan (Epistola ad Romanos. Die Scholien, WA 56, 157-528) uskonpuhdistaja Martti Luther selventää luonnonvastaisen säädyttömyyden saastaisuutta:


”Samalla tavoin kuin kultaisen astian kunnia on, jos sitä käytetään jalon viinin säilyttämiseen, mutta sen häpeä, jos sitä käytetään sonnan ja töryn säilyttämiseen” (s. 41).


Luther kertoi Luomiskertomusta käsittelevässä luennossaan 1540, että hän piti jo vastenmielisenä käsitellä tätä ”hirviömäistä turmelusta”, jota homoseksuaalisuus ilmentää. Hänen mukaansa sellainen turmellus on ”epäilemättä Saatanasta”.  Lutherin mukaan Sodoma oli myös esimerkkinä muillekin ihmisille siitä, että Herra Jumalan on suorastaan pakko aiheuttaa rangaistus siveettömissä intohimoissa ja kaikenlaisessa säädyttömyydessä elävien hulluuden tähden.

”Vieläpä osoittavat hyväksymistään” (Room. 1:32)


Apostoli Paavalin mukaan nämä homoseksuaalisia sukupuolisuhteita harjoittavat ihmiset saavat Jumalan rangaistuksen. 

Paavali kirjoittaa ”kuolemasta” (Room. 1:32). Tätä ilmaisua Paavali käyttää hyvin usein kirjeessä eikä viittaa toisen ihmisen langettamaan kuoleman rangaistukseen. Kuolema on nimenomaisesti täydellistä eroa elävästä Jumalasta.

Rangaistus ei tule vain Jumalan luomisjärjestyksen vastaisesta sukupuolisuhteesta, vaan myös sellaisen hyväksymisestä, kuten Roomalaiskirjeen 1. luvun jae 32. osoittaa. 


”Vieläpä osoittavat hyväksymistään, kun muut tekevät samoin” (Room. 1:32).  


Kun evankelisluterilaisen kirkon ns. Helsingin hiippakunnan päätöstä arvioi sekä Pyhän Raamatun että Martti Lutherin asiaa koskevien kirjoitusten valossa, niin evankelisluterilaisen kirkon ja sen piispana esiintyvän Irja Askolan kohtalo näyttää olevan surullisesti rangaistuksen alainen, Jumalan rangaistuksen alainen.

Miten Jumalan rangaistus ilmestyy näkyväksi ja koetuksi, sitä seuraavat ajat todistavat.

 Itse koen symbolisena, että Askolan kapitulin päätös pappisvirkani toimittamisen kiistämisestä saapui minulle ja heti seuraavana pyhäpäivänä Mikkelinpäivänä kuulin päivän virren: 


”Pois Sodomasta johti enkeli Lootinkin” (virsi 136). 


Sodoma sai hirviömäisen turmeluksensa tähden täydellisen tuhon. Kun olen surullinen kirkon kohtalosta, niin olen myös kiitollinen johdatuksesta itseni hyväksi, että en joudu suosimaan sodomiaa enkä vedä itselleni Jumalan rangaistusta hyväksymällä sodomiaa Askolan kirkon pappisvirassa.  Jumalan johdatus oli viisaampi, kuin minun tahtoni palata pappisvirkaan Askolan kirkkoon.




Kirjoittaja tukee perinteistä kristinuskoa

Juha Molari, D.Th, BBA.
osa-aikainen siivooja
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha






tiistai 11. lokakuuta 2016

Vainotut, sorretut ja solvatut. Pieni sana Jessistä, Johanista ja Iljasta?



Olen hämmästynyt, kun Suomessa on ryhdytty niin julkiseen ja oikeudelliseen ajojahtiin kahta tunnettua kansalaisoikeusaktivistia vastaan: Johan Bäckmania ja Ilja Janitskinia vastaan. Olen molempiin ollut jossain kontaktissa elämäni aikana, joten ihmettelen tilannetta myös tässä blogissani julkisesti.

Maalaus Dostojevksin teoksesta Sorrettuja ja solvattuja.
Olen joskus lukenut Fjodor Dostojevskin teoksen ”Sorrettuja ja solvattuja”, joka toiselta nimeltään on ”Alistetut ja loukatut”. Teos oli synkän väristä realismia, enkä muista teoksesta suuremmin. Ehkä se jäi kesken. En jaksanut seurata, kuinka Ivan vajoaa köyhyyteen. Pitkäveteinen kirja ei koskettanut elämääni tarpeeksi.

Dostojevskin teos tuli nyt ensimmäiseksi mieliin, kun luin suomalaisesta mediasta juttua siitä, että Jessikka Aroa olisi vainottu ja siksi epäiltynä olisi nyt Johan Bäckman. Ketä nämä tämän päivän uutiset oikein solvaavat?

Sitten kuitenkin huomasin, että eihän Jessikka ole Dostojevskin sorrettuja ja solvattuja. Jessi on kovasti palkittu keski-ikäinen nainen, joka seikkailee Naton konferensseissa ja saa tukea myös jenkkien informaatiosotureilta.

Luin jopa huolella loppujen lopuksi lainlaatijan esityksen laiksi vainoamisesta. Siinä oli eurooppalainen lakikehitys taustalla ja laki liittyi todella tarpeeseen suojella naisia uhkalta, joita esimerkiksi entiset heilat aiheuttavat.

Jessin elämänkäänteiden ja tempausten seikkaperäinen selvittäminen on mediakriittisen ihmisen kansalaisvelvollisuus, koska tuo nainen höpisee kaikenlaista outoa niin paljon, että hänen tarkoitusperät on todellakin syytä tarkistaa. Mediakriittisyyden tarve vain kasvaa sen jälkeen, kun hänen kaveripiiriksi paljastuu informaatiosodan tunnettuja agentteja lännestä.

Toinen hyökkäysten kohde on ollut Ilja Janitskin, jota on mustamaalattu niin monin sanankääntein, että tuskin edes Dostojevski olisi kyennyt sellaiseen kekseliäisyyteen sanankäyttäjänä.

Minä olen kohdannut molemmat ihmiset lyhyesti eri tilanteissa elämääni. Johan Bäckmanin tapasin ensimmäistä kertaa ilmeisemmin – jos muistan oikein – syksyllä 2003 Pietarissa. Sen jälkeen olen muutaman kerran tavannut hänet. En kuitenkaan tunne häntä erityisen hyvin. Hän liikkuu kuitenkin hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa piireissä, kuin minä.

Ilja Janitskinia en ole koskaan tavannut, mutta muutaman kerran olen sopinut kirjoittamisesta MV-lehteen. Niin olen voinut saada vähän tuntumaan häneenkin, jonka vainoamisen jälkeen on päätetty palata Johan Bäckmanin vainoamiseen. 

En ole mitenkään havainnut noiden kahden herran välille työtoveruutta, mutta ilmeisesti molemmat ovat sananvapauden kannalla, kansalaisoikeusaktivisteja – jollain tavalla niin kuin Nelson Mandela ja Martti Luther King silloin, kun kansalaisoikeuksia vastaan sorretaan valheen ja vallan avulla.

Tiedän kuinka puoli vuosikymmentä sitten Heidi Hautala palkkasi jopa juristin tekemään työtä Johan Bäckmania vastaan, mutta Hautala epäonnistui turhanpäiväisessä hankkeessaan. Tästä närkästyneenä ministeri Hautala herjasi Bäckmania ulkoministeriön lehdistötilaisuudessa suorassa televisiolähetyksessä.
Tämän sivusta katsotun jälkeen olen entistä enemmän ymmällä siitä, ketkä ja millaisten näkemysten edustajat ovat todella alistettuja ja loukattuja valtakuntamme mediassa.

Minun oma osani on ollut kiitollinen, kun olen ollut sivussa taistelukentiltä. Itse asiassa en ole koskaan joutunut erityisemmin epäasiallisen vainon tai solvausten kohteeksi. Ehkä tämän vuoksi olen kyvytön ymmärtämään riittävästi Jessin ahdistusta, jota hän väittää kokeneensa.

Tänä aamuna siivosin jälleen vessoja. Itse asiassa olin siivotessani oikein onnellinen osaani. Olin aamulla niin oudon väsynyt, että en jaksanut kello 5 herätä juostakseni 15 kilometriä siivoamaan, vaan menin matkan julkisilla kulkuvälineillä. Tähän väsymykseen en ollut onnellinen, mutta kaikkea hyvää ei ihminen saa kerrallaan. Myös muutoin päiväni on ollut leppoisa – niin kuin koko elämäni. 

Yllätyksenä tuli tämä uusi uutinen vainotuista, sorretuista ja solvatuista – aivan kuin kaikki olisi nyt ylösalaisin siitä vähästä, mitä olen nähnyt. Ensimmäisiin saamiini kysymyksiin asiasta, en edes tiennyt lainkaan, mistä on muka kyse.

Onneksi Suomen media tekee niin täysin puolueettomasti ja luotettavasti asiat selviksi aivan perinpohjaisesti. Nyt olen saanut selvyyden tähän epätietoisuuteen, että se on vainoamista, kun Johan on esittänyt riittävän useasti eriäviä mielipiteitä Jessiä vastaan. Poliisikin tutkii samassa tarkoituksessa "vainoamista". Sitä en olisi ymmärtänyt vielä siinä vaiheessa, kun luin vasta eurooppalaista oikeutta "vainoamisesta".





Kuvassa blogin kirjoittaja - siivooja, ihminen:

Juha Molari, D.Th, BBA.
osa-aikainen siivooja
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha