perjantai 21. lokakuuta 2016

Helsingin seurakunnille eropalaute



Sain tänään perjantaina 21. lokakuuta 2016 Helsingin seurakuntayhtymän tietokoneesta tulostetun kirjeen, jossa tietokoneesta tulostettuna allekirjoituksena Irja Askolan ja Mikaelin seurakunnan kirkkoherra Martti Häkkäsen nimissä kysytään eropalautetta. Ymmärrän hyvin, että kumpikaan ei edes tiedä yksilöidysti tällaisen kirjeen saapumisesta allekirjoittaneelle. Kirje on ollut kirkollisen tietojärjestelmän muistissa, josta se tulostetaan ja lähetään eronneille.


Kirjeen ensimmäisessä kappaleessa ja lauseessa on selvä virhe. Siinä lukee: ”Olet hiljattain päättänyt luopua kirkon ja samalla oman seurakuntasi jäsenyydestäsi”.

Oikein kirjoitettuna tuo virke olisi: ”Olet hiljattain päättänyt luopua evankelisluterilaisen kirkon jäsenyydestäsi”. Evankelisluterilainen kirkko ei ole määriteltävissä teologisesti yleiskäsitteellä ”kirkko”, jotta ihminen luopuisi myös kirkosta, kun hän sanoutuu irti evankelisluterilaisen kirkon jäsenyysluettelosta.

Seurakuntayhtymän tietokoneesta tulostetussa kirjeessä pyydetään palautetta sille, miksi henkilö eroaa sen jäsenyydestä. Kirjeessä kerrotaan, että jäsenyydellä tuetaan lasten ja nuorten hyväksi tehtävää työtä. Jäsenyydellä mahdollistetaan työtä hädänalaisten hyväksi kotimaassa ja kauempana. Jäsenenä on mahdollisuus saada kirkollinen avioliittoon vihkiminen, vaikuttaa äänestämällä kirkollisissa vaaleissa, toimimalla luottamushenkilönä sekä tulla kummiksi. Lisäksi jäsen saa Kirkko ja kaupunki –lehden.

Tältä osalta totean, että en halua jäsenyydelläni tukea sellaista työtä, jota evankelisluterilainen kirkko tekee Helsingin seurakuntayhtymässä ja Helsingin hiippakunnassa lasten ja nuorten mädättämiseksi, hädänalaisten hyväksi tehtävän nimissä hyysää pakolaispropagandaa, en ole menossa avioliittoon kirkollisesti  - ja vielä vähemmän homoliittoon, en osallistumassa kirkkopolitiikkaan. Minä kiitän, että en tarvitse enää tukea Samuli Suonpään ja Seppo Simolan harjoittamaa mädätystä kirkollisveroilla maksettavissa medioissa.

Onko se kirkko, jossa ei kuulu Hyvän Paimenen ääni?


Vastaan myös hitusen teologisemmin, vaikka pahoittelen, että teologian kandidaatti Irja Askola kirkkososiologian opinnoissaan ja sen jälkeen ei ole juuri teologiaan paneutunut.  Kirkkoherra Martti Häkkäsen tunnistan Kontulassa asuneena Mellunkylän seurakunnan vanhana sympaattisena pastorina parin vuosikymmenen takaa, enkä ryhdy arvioimaan hänen teologista perehtyneisyyttänsä.

Mitä kirkkoni tulisi siis opettaa kirkosta? En perusta niin pitkälle subjektiivisiin käsityksiini, vaan peilaan koettua ja nähtyä enemmän Augsburgin tunnustuksen (Confessio Augustana, CA) kirkkoartiklan avulla. Kun kävin tänä syksynä kolmessa peräkkäisessä jumalanpalveluksessa Helsingin hiippakunnassa, en tunnistanut tätä kirkkoa. 

Sunnuntaina 25.9. kävin Helsingin Tuomiokirkossa, jossa toimitettiin jumalanpalvelus suhteellisen tyhjässä kirkossa. Synnintunnustus oli muovattu ”ihmisterveyttä varten” vapautumiseksi ”katkeruudesta”.  Evankeliumista saarnannut kappalainen ei kyennyt käsittelemään tekstinsä ilmeisistä viitteistä huolimatta valtaapitävien teeskentelevää lähimmäisrakkautta: ”Älkää ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista” (Matt. 23:3). Saarnassa ei lainkaan tunnistettu evankeliumissa ilmenevää Jeesuksen protestia teeskenteleviä rakkauden ja pyhyyden opettajia vastaan, jotka viihtyvät toreilla ja etumaisilla istuimilla saaden julkista kiitosta.

Mikkelinpäivänä 2. 10. kävin Kallion kirkossa, jossa Irja Askola ja kappalainen Riita Männistö eivät mielestäni hoitaneet uskollisesti Suomen ev.lut.-kirkon kirkkokäsikirjan mukaista taistelupäivää ”pimeyden valtoja vastaan”. Irja Askola puhui synnintunnustuksen johdannossa Miina Sillanpäästä ja ainoan teologiseksi yrittämänsä ilmaisunkin hän puhui ”juutalaismiehen lapsia torjuvasta tapakulttuurista”, mikä on kyllä historiallisesti katsottuna outo ja kestämätön väite. Kappalainen saarnasi pakolaisissa vastaan otettavaa Jeesusta.

Ekumeenisena lähetyspyhänä Mikaelin seurakunnan kirkossa 9.10. pastori protestoi saarnassaan päivän evankeliumia ja käänsi sen merkityksen ylösalaisin verrattuna siihen, mikä on ollut vuosituhantinen kirkollinen traditio.

En löydä yksimielisyyttä (consentire) evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta tämän evankelisluterilaisena kirkkona esiintyvän helsinkiläisen järjestelmän kanssa.  Ymmärrän hyvin, että hengelliseen kysymykseen kietoutuvat monet inhimilliset pyrkimykset, valta, raha ja eurooppalainen politiikka, niin silloin CA:n syntymisen aikaan kuin tänäkin päivänä. 

Voinko löytää pyhien yhteisön (congregatio sanctorum) Mikaelin kirkossa viitoittamalla tavalla, kun saarnaavan pastorin mukaan evankeliumissa kertomuksen Kuninkaan juhlista ulosheitetty kelvoton vieras olisikin muka tämä todellinen kristitty? Itse mielsin hengellisen, sisäisen kristikunnan myös kokonansa eri tavalla kuin mitä sain kuulla Kallion kirkossa – ja pitkin vuotta olen saanut lukea ja nähdä.

Onko se kirkko, joka on luopunut hengellisestä virastaan?


Uskovien ja pyhien yhteisö ei tule kristilliseksi kirkoksi tiettyjen ihmisten ottaman piispan nimityksen tai hiippakunnan nimityksen vuoksi, vaan näiden ihmisten yhteisöön kätkeytyvän jumalallisen läsnäolon perusteella. Jumala on päättänyt antaa sisäiset lahjansa ulkoisten välityksellä, durch die ausserlichen stucke, ulkoisen pitää olla Jumalan ilmoittaman ja asettaman mukainen, ”Jumalan järjestyksen” mukainen.

Minun uskonvakaumuksessa kirkko perustuu Jumalan sanan asetukseen: mikä kirkolle on säädetty, on löydettävä Raamatun sanasta. Kirkko ei omista Jumalan sanaa, vaan Jumalan sana auktoroi ja kantaa kirkon. Juuri tässä seikassa en ole löytänyt yksimielisyyttä Helsingin hiippakunnan ja Helsingin seurakuntayhtymän johtavien teologien ja kirkollisen viestinnän kanssa. 

Mielestäni on sopimatonta kutsua evankelisluterilaista hiippakuntaa ja seurakuntayhtymää Helsingissä ”kirkoksi”, sillä kirkko ei suinkaan säily oikeana kirkkona siten, että sillä on joku verotusoikeus ja näyttävät rakennukset eri puolilla pääkaupunkia. Olen luopunut järjestelmästä, joka on kaapannut perinteiset kirkolliset rakennukset, mutta joka ei toimita hengellistä virkaansa, vaan on muuttunut poliittiseksi. 

Onko se kirkko, joka kutsuu synnin sopivaksi?


Uusimpana poliittisena mullistuksena on Helsingin hiippakunnassa ja Helsingin seurakuntayhtymässä tehty päätös jopa ohi piispainkokouksen linjauksia, että täällä homoparit vihitään avioon. Jo aiemmin Irja Askola vihki homoparin lähetystyöhön.   

Mikään vanhan kirkon konsiili ei luonut uutta oppia, vaan ainoastaan ilmaisi Raamatun opin joltakin osin ja tämän lisäksi antoi siitä kristillisen rakkauden kannalta välttämättömät sovellutukset. Se, mitä olen lukenut ja kuullut helsinkiläisen uskonnollisen valtajärjestelmän toiminnasta, ei enää nouse lainkaan vuosituhantisesta kirkollisesta kunnioituksesta omaa oppia ja uskonmallia kohtaan.

Roomalaiskirjeen luennossaan (Epistola ad Romanos. Die Scholien, WA 56, 157-528) uskonpuhdistaja Martti Luther selventää luonnonvastaisen säädyttömyyden saastaisuutta:

”Samalla tavoin kuin kultaisen astian kunnia on, jos sitä käytetään jalon viinin säilyttämiseen, mutta sen häpeä, jos sitä käytetään sonnan ja töryn säilyttämiseen” (s. 41).

Luther kertoi Luomiskertomusta käsittelevässä luennossaan 1540, että hän piti jo vastenmielisenä käsitellä tätä ”hirviömäistä turmelusta”, jota homoseksuaalisuus ilmentää. Hänen mukaansa sellainen turmellus on ”epäilemättä Saatanasta”.   

Lutherin mukaan Sodoma oli myös esimerkkinä muillekin ihmisille siitä, että Herra Jumalan on suorastaan pakko aiheuttaa rangaistus siveettömissä intohimoissa ja kaikenlaisessa säädyttömyydessä elävien hulluuden tähden. 

Tällaisen kristillisen ja luterilaisen opetuksen tunnistan kirkolliseksi, kun olen lukenut teologien opetuksia ja hartauksia ensimmäiseltä kristillisestä vuosisadalta alkaen läpi keskiajan, kunnes nyt Helsingissä on tehty aivan päinvastainen linjaus. Inkerin luterilainen kirkko on täysin pitäytynyt vuosituhantisessa kirkollisessa opetuksessa, joka on myös ekumeeninen – kirkkokuntien rajat ylittävä.

Myös Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill lausui tiistaina 21.5.2015 tapaamisessaan Euroopan neuvoston pääsihteerin Thorbjørn Jaglandin kanssa, että kirkko ei koskaan tunnusta ’homo-avioliittoja’, vaan julistaa ne synniksi.

”Jos synnin ja häpeän todellisuus katoaa ihmisen sydämestä, silloin mikään yhteiskunnallinen laki ei suojele ihmistä. Ihmisestä, joka menettää moraalin ja käyttää vapauttaan pahuuteen, tulee omien intohimojensa orja”.

”Raamattu selvästi osoittaa, että homoseksuaalisuus on syntiä. Vanhassa testamentissa on Sodoman ja Gomorran tarina ja Uudessa testamentissa on apostoli Paavalin selkeä opetus. Siksi emme ole huolissamme näiden samaa sukupuolta olevien keskinäisistä liitoista, vaan olemme syvästi huolissamme siitä, että ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa syntiä perustellaan valtiollisella lailla. Tämä avaa vaaralliset mahdollisuudet edistää yhteiskunnan moraalista rappiota”.

 Onko se kirkko, joka kutsuu perkeleen Jumalaksi?


Helsingin tuomiokapitulista ja eräiltä piispan virkaa käyttäviltä henkilöiltä lausutut mielipiteet islamin ja muslimien suhteen ovat olleet senkaltaisia, että ne eivät ole enää samalla jatkumolla luterilaisen tradition kanssa.

 Martti Luther teoksessaan Abrahamin uskosta varoitti turkkilaisten muslimien eksytyksestä, ”joka tulee hylätä ja sitä karttaa niin kuin itse perkelettä ja helvettiä” (Vorlesung über 1. Mose von 1535-1545. WA 42,1-561-673). 

Johanneksen ensimmäisen kirjeen selityksessään Martti Luther kirjoitti antikristuksista ja turkkilaisten islamin uskonnosta: 

”Antikristuksia on paljon, siis on vaara tarjona, että oppi meiltä riistetään, ja silloin on Kristus meiltä poissa. Turkkilaisten uskonnossa esim. ei ole mitään valkeutta, vaan pelkkää unta; ei siinä ole elämää, vaan kuolema” (Predigten des Jahres 1532. Etliche schöne Predigten aus der ersten Epistel S. Johannis Von der Liebe. WA 36, 416-477. Predigt am zweiten zweiten Sonntag nach Trinitatis nachmittags, 1. Joh. 4,16-21, 9.6. 1532 (WA 36,416-430)

Kaikesta huolimatta piispa WIlle Riekkinen perusteli, että evankelisluterilaisen kirkon tulisi antaa mieluummin tilat muslimeille, kuin Luther-säätiölle. 


 Onko se piispa, joka niin touhuaa kirkollisveroilla?


Toissijaisena syynä poislähdölleni evankelisluterilaiseksi kirkoksi itseään kutsuvasta yhteisöstä on piispaksi itseään tituleeraavan Irja Askolan ja Helsingin tuomiokapitulin perin outo työkulttuuri, ainakin mitä tulee omaan toimintatapaani ja odotuksiini. Minulle kävi selväksi, että tämä yhteisö ei odota eikä tahdo minulta mitään muuta kuin kirkollisverot, eikä minulla ole siis sitäkään annettavaksi. 

Tammikuussa 2016 otin yhteyttä Irja Askolaan ja Helsingin tuomiokapituliin. Itse olen kastanut ja haudannut ainakin kymmenen kertaa, ehkä jopa 100 kertaa enemmän, kuin teologian kandidaatti Irja Askola on virkauransa aikana. Olen laskenut, että itselläni on noin 1000 hautausta ja 1000 kastetta sekä paljon muuta työkokemusta hengellisestä virasta. Teologista koulutustakin on huomattavasti enemmän kuin Irja Askolalla. 

Se, että Askolalle ei muodostunut tarvetta eikä halua keskustella asiastani tämän kymmenen kuukauden aikana, vaan sitä vastoin hän piti vuorovaikutusta jopa tahoihin, joilla on tunnustetut yhteydet terroristeihin ja joilla yhteydet pakolaisten laittomaan maahantuomiseen Suomeen, osoittaa epäilemättä tuomiokapitulin asenteet ja ”kulttuurin”. 

En tietenkään voi olla unohtamatta suomalaisten iltapäivälehtien ilmeisen totuudenmukaisia tietoja tässä seikassa, että yli 100 000 euron vuosituloilla ja hyvillä luontaiseduilla elävä Irja Askola ostaa kaveritapaamisia varten "vieraanvaraisuuden nimissä" moninaisia alkoholijuomia suurilla rahoilla. Meikäläinen ei osta koskaan mitään alkoholia. Elämme erilaisesta autuudesta.

Sen mukaiset ovat myös johtopäätökseni.



Allekirjoittanut on jäänyt ilman kutsumusammattinsa toimittamista suostuen hengellisesti ja taloudellisesti köyhempään elämää.

Juha Molari, D.Th, BBA.
osa-aikainen siivooja
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha