Statcounter

lauantai 12. joulukuuta 2020

Suomalainen sisu ja kärsivällisyys kadoksissa

 

En anna ymmärtää, että yleisemmin suomalaisessa elämänmenossa olisivat kunnioitettu sisu ja kärsivällisyys kadonneet. Paha pappi puhuu tällä(kin) kertaa (vain) itsestään: olen karusti joutunut myöntämään itselleni, että minulla eivät ole vahvuuksia sisu ja kärsivällisyys.


Alla videopätkä eilisaamun juoksulenkiltä, joka jäi aika lyhyeksi kauppareissuksi.





Monet kerrat tämän aamun pitkällä 2 tunnin lenkillä kävin itsetutkiskelua ja mietin, millä tavalla minusta tuli tällainen kärsimätön suomalaismies, jolla ei ole sisua edes vähäisemmässä määrin. Olen tyypillisesti vastannut sosiaalisessa mediassa, että olen elänyt pumpulimaisessa pehmeydessä, jossa ei kasva kestämään kovia haasteita. Varmasti tässäkin on osa totuudesta pehmeälle luonteelleni.


Kun mietin juostessani elämäni vaiheita, niin muistin, miten pienenä poikana sain kaiken huomion ja huolenpidon vanhemmiltani. Minun ei tarvinnut yrittää mitään, vaan aina olin hyväksytty. En tietenkään väitä, että rakkauden ehdollistaminen kasvattaisi terveellä tavalla karaistun luonteen, jossa on sisua ja kärsivällisyyttä. Mielestäni olen hyvin pitkälle jo syntynyt niin pehmeäksi luonteeltani, että vanhempani ovat ymmärtäneet rakastaa minua ilman ehtoja, vaikka en ole koskaan ollut kummoinen sen enempää koulussa kuin liikunnallisesti. Kaikki ihmiset eivät synny katajaisen sitkeiksi, toiset ovat tällaisia hentovartisia, jotka pienenkin onnettomuuden jälkeen katkea romahtavat, napsahtavat poikki.


Juhani Aho tyylikkäästi vertaisi suomalaista kansanluonnetta katajaiseen sitkeyteen. Itsekin olen ihaillut sellaista kansanluonnetta. Olen tullut tietoiseksi noista suurista kertomuksista. Lapsuudessani sain ihannekuvia yhtä hyvin omista sitkeistä ja uutterista vanhemmistani kuin myös urheilusankareista, jollaisina ihannoin Juha Väätäistä ja Lasse Viréniä – molemmat tunnettiin suomalaisen sisun ja kärsivällisyyden maineesta.


Ihanteista ei ole siis kyse siinä, että minusta tuli lyhytjännitteinen ja kevyttä elämää nautiskeleva tyyppi. Hyvin pitkälle sisun ja kärsivällisyyden puutteesta oli kyse hakeutumisessani pappisseminaariin (ns. teologinen tiedekunta) opiskelemaan, sillä ymmärsin nämä opinnot vähimmän vaativiksi, lähinnä hengelliseksi haahuiluksi. Opinnoissani valitsin sen suuntauksen, jossa ymmärsin kynnyksen kaikkein matalimmaksi: raamattupiirit (ns. UT:n ja VT:n eksegetiikka). Pappisseminaarin opinnoissa selvisi pelkästään hengellisillä vastauksilla, opiskella ei tarvinnut. Niin suoritin myös raamattupiireihin tarvittavat opinnot heprean ja kreikan opinnoista, että en käynyt lainkaan kieliopinnoissa, vaan menin vain suoraan noihin kielitentteihin, jotka läpäisin ensimmäisillä yrityksillään ihan rukoillen ja hengellisen raamattutuntemuksen varassa.


Jälkikäteen olen ajattellut, että nämä vähäiseksi jääneet opintoni ja niiden suuntautumiseni ovat olleet juuri sen mukaiset kuin olen itse tunnistanut sisun puutteen persoonassani. En ole halunnut haastaa itseäni ahkeruudella ja vaatimuksilla.


Jostain syystä myöhempi elämä pappisseminaarin jälkeen on myös suonut minulle keveää sosiaaliturvaa ilman työteliäisyyttä ja uutteruutta. Suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on helppo maata sängyssä aamusta iltaan ja nukkua makoisat pitkät unet – tekemättä mitään elämänsä puolesta.


En tiedä, olisinko tullut toisenlaiseksi sisukkaaksi suomalaiseksi, jos olisin kohdannut joitakin vastoinkäymisiä ja koettelemuksia elämässäni. Luultavasti olisi paljastanut, että minulla ei ole suomalaiskansallinen katajainen selkäranka, vaan olisin yksinkertaisesti pienessäkin vastamäessä ja vastatuulessa vain napsahtanut poikki, ”selkärankani” oli pettänyt. Kun ei ole jo luonnostaan sisukasta luonnetta, niin sitä ihmistä on vaikea kasvattaa sisukkaammaksi.



Martti Luther selostaa teoksessa Kuolleitten ylösnousemus (suomennos julkaistu 1900), että syntisinä ihmisinä otamme vastaan ne lahjat, jotka Herra Kristus on meille omalla kuolemallaan ja kärsimyksellään ansainnut. Tästä seuraa, että mekin kavahdamme syntiä ja kaikenkaltaisissa kiusauksissa kasvamme uskossa, rakkaudessa, toivossa ja kärsivällisyydessä. Kyse on siis hedelmästä, joka kasvaa Kristuksen kärsimyksestä, joka tulee meille sekä lahjana että hän esimerkkinä ja esikuvana, jota meidän tulee lähimmäisrakkaudessa ja kuuliaisuudessa seurata Jumaa kohtaan.


Vanha kristillinen hartaus opettaa ymmärrykseen, että Herran Kristuksen esikuva kasvattaa uskovaisia tyytymään uskoon, rakkauteen ja toivoon myös silloin, kun inhimillisesti katsottuna olisi ahdistavaa. Kristitty luottaa ensinnäkin siihen, että Herra Jeesus on meidän kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti – tämä läsnäolo elämässämme on varmasti totta. Kristitty myös kilvoittelee Vapahtajansa ristinkärsimykseen suostuneen elämän innoittamana, koska tunnustaa Jumalan johtavan tässä elämässä ”ristinteologisesti”, usein kärsimysten ja vastoinkäymisten kautta. Kristitty säilyttää luottamuksen, koska tietää itsensä Herran Kristuksen elämän.


Nämä teologiset lähtökohdat ovat olleet minulle keskeisiä nuorukaisesta alkaen. Niillä voi olla vaikutuksia siihen, että elämäni on kaikissa tilanteissa tuntunut mukavalta johdatukselta, Jumalan varjelukselta, mitään huolestuttavaa ja pelottavaa ei ylipäätänsä ole tullut näköpiiriin – tai ”iholle”. Urheilullisesti ja persoonani kannalta teologiset lähtökohdat eivät ole tuottaneet mitään kasvua ja kehitystä kohti suomalaiskansallista sisua ja kärsivällisyyttä.


Martti Luther kirjoitti edellä mainitussa teoksessaan, että uskovilla tulisi olla Kristuksessa ja Kristuksen kautta kaikessa hädässämme luottamus Häneen, että uskova nöyryyttää itsensä eikä kovin puolustele omaa tahtoaan, vaan antaa Jumalan määrätä, jos Jumala tahtoo kauemmin jäädä uskovaisen hätään, jota uskovaisen täytyy kärsivällisesti kantaa ja kestää. ”Niin on myös usein sangen tarpeellinen meille, että Jumala antaa meidän jäädä ristiin ja hätään. Koska nyt Jumala yksinänsä tietää, mikä meille hyvää ja hyödyllistä on, niin tulee meidän asettaa Hänen tahtonsa ensimmäiseen sijaan ja omamme vasta toiseen ja kärsivällisyydessä osoittaa kuuliaisuutta”.


Martti Luther käsittelee myös kristillisen kärsivällisyyden näkökulmasta tilannetta, jossa kristitty yksilö on joutunut vääryyden kohteeksi. Ensisijaisesti tulisi tukeutua maalliseen esivaltaan, jotta tämä toimittaisi virkansa oikein. ”Jos nyt esivalta ei tahtoisi pitää lukua anomuksestasi, eikä auttaisi sinua oikeuteesi, niin silloin kuuluu: kärsi se kärsivällisesti ja varo itseäsi omasta kostosta, muutoin sinä Jumalan sekä ihmisten edessä tekisit oikeutesi vääryydeksi”.


Luther sitoo uskovaisten kärsivällisyyden siihen, että uskovainen tulee ”varoa itseänsä omasta kostosta ja ennen kärsiä kaikkea ja odottaa tuomaria taivaasta”. Luther vakuuttaa, että Jumala ei tahdo toimittaa virkaansa niin uneliaasti ja huolettomasti, kuin maallisen esivallan toisinansa on tapana.


Luther moittii esivaltaa, joka on ”liian veltto, ikään kuin Jumala olisi antanut ketun hännän eikä terävää miekkää heidän käteensä”, kun esivalta ei puolueellisuuden tähden hoita tehtäväänsä. ”Tämä on myös suuri synti ja hirmuinen tottelemattomuus Jumalaa vastaan, ja tuottaa sangen kovan rangaistuksen. Sillä jos maallinen esivalta ei tahdo käyttää soveliasta kovuutta julkista pahennusta vastaan, niin täytyy Jumalan vihdoin tulla tuomariksi ja rangaista. Kun tämä Tuomari tulee, niin Hän ei ota pois yhtä tai kahta, vaan koko kaupungin tai maakunnan, jonka täytyy sellaista synti sovittaa, kuten Raamattu monessa paikassa todistaa, ja josta monet esimerkit ovat nähtävissä.


Martti Luther on Ensimmäisen Mooseksen kirjan saarnassaan verrannut Aadamia, kantaisäämme, suurta syntistä, sekä Kristusta. Synnti sokaisi Aadamin järjen. Pahat himot ja halut turmelivat Aadamin uskottomuuden, epäuskon ja epäilyksen karkeilla synneillä. Sellaisia ovat myös kaikki muut ihmiset lankeemuksen jälkeen: lihasta syntyneet jälkeläiset. Kristus on taivaallinen kuva, täydellisen rakkauden, laupeuden, armon, lempeyden, kärsivällisyyden, viisauden, valon ja ylepalttisen hyvyyden ihminen. Tätä taivaallista kuvaa meidänkin uskovaisina täytyisi kantaa ja hänen kaltaisekseen tulla.


Luther ottaa Nooan arkin sileiksi höylätyistä honkalaudoista innoituksen saarnata kristillisyydestä, jossa ”ei saa löytyä kärsimättömyyttä, vihaa eli kateutta eli raakaa, marisevaa ja sopimatonta elämää, vaan pelkkää rakkautta, joka pitää toista parampana kuin itse on”.


Abrahamin ja Saaran tavoin kristitty surun ja koettelemuksen aikana pysyy hiljaa ja kärsivällisesti odottaa. Niin Luther saarnasi kristillisen tradition mukaisesti.


Tässä kristillisessä vuosituhantisessa perinteessä ja uskonvakaumuksessa on haastavaa tutkia itseään sekä hengellisesti omassa pienessä elämässään että juoksulenkillä pohtia omaa kärsimätöntä luonteenlaatuaan. Nytkin aamulla löysin itsestäni kärsimättömyyttä, keskittymiskykyni herpaantui yhä uudestaan, koin suorastaan kateutta niitä monia ikätovereitani kohtaan, jotka pari tuntia hölkkäävät ongelmattomasti. He eivät valita heikkoudestaan, mutta minä voivottelen koko ajan, miten huonoa tämä liikkuminen on. Miten voisi olla yhtä vahva ja tyytyväinen kuin nämä monet ikätoverini. Minä suorastaan marisen päivittäin! Olen kateellinen sadoille muille kuntoileville miehille ja naisille, jotka tietävät itsensä riittävän hyviksi ja ovat kaiken lisäksi riittävän varakkaita, että voivat kiertää juoksukisoissa ympäri pitäjiä ja Suomea. Minullehan tuo on tyystiin mahdotonta sekä taloudellisten tekijöiden kuin huonon kunnon johdosta.


Niin minä voivottelen ja marsisen vuodesta toiseen. Olen kerrassaan kärsimätön. ”Selkärankani” murtuisi pienestäkin vastamäestä ja vastoinkäymisestä, kritiikkiä en siedä, kaikki menee ”ihon alle”. Olen jo vuosikymmenet rukoillut ja yrittänyt saada ymmärrystä, miksi kristillinen hartaus Kristuksen kärsivällisyydestä ei uudista minua. Toisaalta ymmärrän hyvin, että ei ole edes viisasta pyytää kärsimyksiä, sillä tietysti helppo elämä on se helpoin olopaikka. Minulle sopii tämä luultavasti paremmin. Kaikkia ei ole luotu jaloja tehtäviä varten, joissa suurissa tehtävissä pitää olla hiukan kestävempää laatua, kovemmissa oloissa valmistettu.


Tällaista mietin aamun lenkillä, jossa kului kaksi tuntia. Iltalenkki on tunnin verran. Minuuttia per kilometri en mittaa enkä edes tallenna omassa kärsimättömässä mielessäni näillä peruskuntolenkeillä, joissa yritän kehittää vain kärsivällisyyttä, jota minulta puuttuu. Hyvältä ei näytä luonteenlaatuni – nautin tästä helposta elämästä niin, että iltapäivällä juoksentelen todennäköisesti juoksumatolla tunnin lenkin. Sitä ennen täytyy huolella parveke lämmittää ja juoksumatto sulatella kylmyyden jäljiltä. Niin minä valitsen aina sen tavan, jossa kynnys on matalin. Vaikea sitä on tässä vaiheessa vanhuutta muuttua katajaisen kansan esimerkkejä kunnioittavaksi sisukkaaksi mieheksi.

 

 

Jälkikirjoitus. Nyt minulla on virallista tietoa, että viime vuosina meikäläinen tavallinen suomalainen on aiheuttanut hälytyksen, jossa seurantaan ovat ottaneet osaa: poliisi, SUPO, KRP, Puolustusvoimien Ulkomaatiedustelun vastavakoilu, Valtioneuvoston Tilannekeskus, Valtakunnansyyttäjä. Hyvä päivää, täällä "kummitus" ja "molo", kuten käräjillä sain kuunnella määritelmiä minulle!

 


Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)