Statcounter

perjantai 22. lokakuuta 2021

Johanna Vehkoo, Oikeusjuttu (2021), sitä suurinta totuutta

 

Olen ollut aivan hämmentynyt alkaen ihan ensimmäisestä verenpunaisesta kuvauksesta, jossa puna sekoittui ehkä jo uima-altaan veteen mutta varmasti pikkuhousuihin, suurteoksen loppuun saakka, kun luen faktojen tarkistajista sen suurimman ja tunnetuimman Johanna Vehkoon teosta ”Oikeusjuttu”. Teoksen kulttuurihistoriallista painoarvoa osoittaa kirjan nimen ja aloituksen linkittyminen Franz Kafkaan, jota ei tämän jälkeen enää kirjallisuudessa muisteta. Nyt pitäisi kuitenkin puhua oikeammin maailmankaikkeuksellisesta merkittävyydestä.

Minne Vehkoon patsas?


Syksyllä 2020 olen itsekin kertonut ”Suojasärmin tällä ja toisella puolella” lukukokemuksestani, jonka sain tuon vanhan, Venkoon jälkeen jo mitättömäksi käyvän oikeustieteen tohtorin, kirjailijan Franz Kafkan teoksesta Oikeusjuttu. 


 Mutta nyt olen saanut luettavaksi teoksen, joka ylittää Kafkan kulttuurihistoriallisen painoarvon. Saamme mahdollisesti kirjallisuuteen uuden tyylilajin, sillä Vehkoo avaa uudissanastollaan ”himostriimajasta” alkaen sellaisia ilmauksellisia näkymiä, joita Mikael Agricola ei vielä osannut luodessaan suomen vaatimatonta kirjoitettua kieltä. Mikael Agricolalle on pystytetty patsaita eri puolelle Suomea. Vehkoon patsaan oikea paikka olisi Washington DC, jossa hän kehitti faktantarkistuksen taitojaan. Myös Ylen pääkonttorin (oliko se nykyään vielä Pasilassa vai Brysselissä?) edessä voisi olla Venkoolle omistettu patsas tämän merkkiteoksen kunniaksi, joka on ensimmäinen täysin realismiin perustuva oikeusjuttu.


Syvästi syrjään joutuneena ihmisenä ymmärrän, vaikka olen tietysti surullinen siitä, että kulttuurihistoriallisesti tuollainen merkkihenkilö ei pitänyt edellisestä kirja-arvostelustani, jossa kerroin yksinkertaisena ihmisenä vaikeuksistani löytää Vehkoon edellistä suurteosta. Edes kirjakaupan myyjä ei löytänyt. Olin lopulta onnekas ja löysin teoksen sarjakuvaosastolta aivan lattian pinnasta. Mutta eihän se ole minun syy, että tuo suurteos oli sillä kertaa niin piilossa! Vehkoo tekee uudessa suurteoksessaan useita viittauksia tähän edelliseen teokseensa, joka on epäilemättä suomalaisen kirjallisuuden uusia klassikoita.


Ansaitsee enemmän huomiota


Antikvariaatista ostin siis syksyllä 2020 Kafkan teoksen Oikeusjuttu. Tämä teos hämmästytti vielä siinä vaiheessa: oikeustiedot tulivat syytetylle ja tuomitulle huhupuheina muotokuvamaalareilta ja muilta sellaisilta, joilla ei pitäisi olla jutussa mitään tekemistä. Kaikki tietävät kuitenkin enemmän syyllisyydestä, kuin syytetty itse. 


Kafka aloitti Oikeusjutun vaikuttavasti: "Joku oli varmaankin panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa".


Kirjoitin syksyllä 2020 omat muistoni hupsahtaneilta käräjiltä, joissa itse koin, että vuosikausien valmistelujen jälkeen vainokäräjillä uhriksi väitetyt henkilöt kertoivat huhuja ja tarinoita, kuinka olisin tuonut venäläisiä mielenosoittajia Suomenlinnaan ja olisin luvannut kertausharjoituksissa ampua upseereita. Suomenlinnassa koko kylä tietäisi tapahtumasta, jota media ja minä itse en ole tiennyt toistaiseksi. 


Tämä aspekti puuttuu Vehkoon Oikeusjutussa, sillä journalistiliitto ja muut etujärjestöt ovat järjestäneet hänelle näkyvyyttä valtamediassa, vaikka tämä näkyvyys ei ole yhtään riittävä Venkoon henkilökohtaiseen painoarvoon nähden.


Joitakin leivänmuruja rikkaan pöydältä on tippunut myös Vehkoon oikeuskulujen korvaamiseen. Näin siis Venkoon tapauksessa. Ne ovat ihan humaaneja, rakkaudellisia, sydämellisia tekoja, joihin ihmiset voivat nyt osallistua myös ostamalla Johanna Venkoon suurteoksen.


 Minulla itselläni tilanne oli tietenkin hyvin erilainen, vain yksi viive on tapahtunut: Juha Korhonen ei ole vieläkään toimittanut Vladimir Putinin lähettämän ruplasalkun suuria rahoja, joilla voisin maksaa nuo pienet maksut, joita määrättiin maksettavakseni. Odotamme, että faktantarkistajat löytänyt kadonneen ruplasalkun osoitteen.


Kauheat ihmiset häiritsevät hyvyyttä


Franz Kafkan Josef K pohdiskeli Oikeusjutun alkusivuilla aiheellisesti absurdien tapahtumien mahdollisuutta:

"Elihän K. oikeusvaltiossa, kaikkialla vallitsi rauha, mitään lakeja ei ollut kumottu".

Minä koin, että Kafkan sanat olisivat jopa kiinnostavia syksyllä 2020, koska Valtioneuvoston tilannekeskuksen johtaja Ari Lahtela, myös venäläisiä hybridiuhkia vastaan kouluttavasta FBI:n akatemiasta Valtioneuvoston tilannekeskukseen saapunut ja aiemmin KRP:n rikostarkastajana toiminut vainottujen todistaja, todisti oikeusvaltion puolesta: tuomiosta voi valittaa ja tuomiot voi seuraavissa oikeusasteissa kumota. Niin toimii suomalainen oikeusvaltio. Siinä ei ole virheitä, syylliseksi tuomituilla syyttömillä on mahdollisuus saada korjaukset - myöhemmin monien vuosien kuluttua, minun joskus hamassa tulevaisuudessa eläkkeelle siirtyessäni, jos ylipäätään valittaisin alioikeuden tuomiosta. Uhrien asianajajat aina valittavat, koska heille on rahoitus ihan loppumattomaan prosessiin.


Franz Kafka kirjoitti, että Josef K. keskeytti tarkastajan puheen ihmettelyynsä: "En tahdo väittää, että pidän koko juttua pilana, sillä toimenpiteet, joihin on ryhdytty, tuntuvat pilaksi liian laajaperäisiltä. Silloin täytyisi täysihoitolan kaikkien vieraiden olla juonessa mukana, samaten kaikkien teidän, ja se ylittäisi jo pilanteon rajat. En siis tahdo väittää, että tämä olisi pilaa".


Josef K. sai todeta, että oikeudenkäynti ei ole salainen yksinomaan yleisölle, vaan syytetyllekin. Syytettykään ei nimittäin saa nähdäkseen oikeuden asiakirjoja ja on ylen vaikeata tehdä kuulustelujen pohjalta johtopäätöksiä perustana olevista asiakirjoista; erittäinkin se on vaikeata syytetylle, joka on hämmingin vallassa ja jonka ajatuksia monenlaiset huolet vaivaavat.


 Josef K. kuuli oikeudenkäyntitietoja kertoneen maalarin lausunnon ja nosti vakavan ongelman esille: "Äsken te lausuitte, että mitkään todistelut eivät vaikuta tuomioistuimeen, sitten te rajoititte väitteenne koskemaan julkista tuomioistuinta, ja nyt te sanotte, että syytön ei tarvitse mitään apua tuomioistuimessa".


Minä koin oikeudenkäynnin salaperäisen mystistä kafkamaista yhteyttä siitä oudosta syystä, että käräjätuomari Petra Spring - ikäänkuin puolustaen oikeudenkäynnin julkisuutta - päätti merkillisesti salata julkisen oikeudenkäynnin äänitallenteet. Reformistudion tutkivana toimittajana Tiina Keskimäki on käynyt asiassa oikeutta ja voittanut jo hovioikeudessa perinteisen julkisuuden puolesta, jonka mukaan ”julkinen” ei tarkoita ”salaista” 50 vuodeksi. Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin (RKP) johdolla on kuitenkin saapumassa hätiin lakimuutos, jonka mukaan oikeudenkäynnit jatkossa vain videoitaisiin ja niitä saisi jatkossa vain seuraavat oikeusasteet nähtäviksi. Äärimmäisen julkinen tulee näppärästi salaiseksi.


Johanna Vehkoo protestoi suurteoksessaan, että tavalliset ihmiset - joilla on vääriä näkemyksiä - voivat tulla kuuntelemaan hänenkin oikeudenkäyntiään ja aiheuttaa yhä lisää kärsimystä. Oikeusjutut täytyisi hoitaa paremmin: Henriksson tuleekin auttamaan tässä. Meillä säilyy täysin reilusti avoin oikeudenkäynti, eikä sen tallenteita saa kansalaiset penkoa ja repostella. Vehkoo ei luonnollisesti eksynyt kaikkiin yksityiskohtiin teoksessaan. Voimme todeta, että hän on juuri tilanteen hermoilla suurteoksessaan.


Kamala kohtalo


Minä luin siis sen alkuperäisen, ja tietysti Vehkoon post-kafkamaiseen Oikeusjuttuun verrattuna hyvin alkeellisesta Franz Kafkan Oikeusjutusta, miten Josef K. pidätettiin ja tuomittiin. Ja loppujen lopuksi - mikä oli kaikkein tärkeintä koko jutussa - miehet vaihtoivat muutaman kohteliaisuuden siitä, kenen olisi suoritettava seuraavat tehtävät. Silkkihattuiset herrasmiehet hetken kursailivat, sillä heille ei näyttänyt olevan osoitettu täsmällisesti tehtävää. Yksi heistä meni Josef K:n luokse ja otti tämän takin, liivit ja vihdoin lopulta otti myös paidan pois. K. värisi tahattomattaan, jolloin herrasmies lempeästi, rauhoittavasti taputti selkään.


Niin kamalasta kohtalosta, jota ei aiemmin ole oikeuslaitoksessa edes koettu ja kärsitty, ei ole voitu tietenkään kirjoittaa ennen kuin Johanna Vehkoo kirjoittaa oman päiväkirjansa. Kafka ei voinut sitä vielä sanoittaa kirjassaan. Ei ollut lääkkeiden ja psykiatrian tietoja, ei ollut verisiä pikkuhousuja vielä Kafkan aikaan.


Minäkin tunnistin vain sen vienon lempeyden, jolla kihlakunnansyyttäjä, objektiivisuusvaatimuksiin laissa ja mainoksissa sidottu Juha-Mikko Hämäläinen lausui lohduttavasti käräjien jälkeen, salin ulkopuolella käytävällä oman loppupuheenvuoronsa jälkeen, jossa epätarkkuuksia ei kuitenkaan korjattu, uusia epätäsmällisyyksiä ja virheitä keksittiin, ja jossa kaikki vaatimukset toistettiin ikään kuin kolmisen viikkoa olisi turhaan matkailtu Ruoholahteen sekä kaikki esitutkinnan loppulausunnot ja käräjäoikeudelle kirjalliset vastaukset olisi turhaan kirjoitettu, taputtamatta kuitenkaan aivan kädellään selkään tyynnyttävästi, että "nähdään seuraavan kerran paremmissa merkeissä". Hänellä ei ollut silkkihattuakaan päässään eikä hän muistanut näitä kohteliaisuuksia silloin, kun kehitteli bluffinsa, joissa hän tarjosi vääriä päivämääriä, tunnistettavien aivan muiden ihmisten tekstejä ja kavalan pirullisesti katkaistuja sitaatteja luettavaksi syytteessä. Syytteen oli pannut alulle valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen, jonka kanssa vastapuoli oli käynyt monta vuotta tiivistä vuoropuhelua ja valmistelua. Raijan edeltäjä oli saanut potkut valtakunnansyyttäjänä. Tämä oli alkuaan aloittanut jutun, kun uhrina esiintyvän infotutkijan pomo oli tehnyt rikosilmoituksen ja tuo potkut saanut valtakunnansyyttäjä oli tämän pomon veli. Nämä olivat olleet yhteydessä myös Puolustusvoimien ulkomaantiedustelun vastavakoiluun, koska olin osa-aikaisena siivoojana kehdannut kirjoittaa, että julkaistu pamfletti oli huonolaatuinen.


Mutta voi sitä kafkamaista salaperäistä juonittelua sekä julkista parjausta ja hirvitystä, johon Johanna Vehkoo joutui syvien henkilökohtaisten murheittensa keskellä – juuri silloin kun elämä oli kaikkein kovinta! Miehenä en voi edes ymmärtää kärsimystä, johon Vehkoo on joutunut ennen oikeudenkäyntiä, sen aikana sekä sen jälkeen tuomittuna. Tässä on vasta se kafkain Kafka tullut julki!


Meissä on tietysti se piirre yhtäläistä, että minä itsekin pidin niin loppupuheenvuorossa kuin käräjien jälkeen kiinni olemassaolostani enkä tunnustanut mitään syyllisyyttä. Jos joku, niin poliisi oli pelotellut Uhreja kummitustarinoilla, en minä. Mutta eihän todistelulla ole mitään merkitystä. Se pitää vain suorittaa. Vehkoo toistaa kaikki syytteessä olleet ja tuomioon johtaneet väitteet edelleen suurteoksessaan. Hänen juristinsa käytti toisessa yhteydessä ilmaisua ”jatkettu rikollisuus”, mutta silloin ei viitannut päämieheensä, tai feministien ollessa kyseessä pitäisi kirjoittaa päänaiseensa.


Kafka kirjoitti, että herrasmies taitteli huolellisesti tavarat ikään kuin niitä tarvittaisiin, vaikka ei lähitulevaisuudessa. Herrasmies ei halunnut altistaa K:ta kylmään yöilmaan, joten hän otti hänet käsivarsilleen ja käveli louhoksen ympärille sopivaan paikkaan. Se paikka oli lähellä kallion pintaa. Siellä makasi kivi, joka oli murtunut kalliosta irti. Herrat pistivät K:n istumaan alas maahan ja laskivat hänet nojautumaan kiveä vastaan, asettivat pään kiven päälle. Kaikesta ponnistelusta huolimatta ja kaikesta K:n osoittamasta yhteistyöstä huolimatta hänen käyttäytymisensä tuntui erittäin pakotetulta ja epäuskottavalta. Sitten yksi herrasista avasi takkinsa ja liivinsä, veti esiin vyölle ripustetun ohuen, kaksiteräisen teurastajan veitsen. Vastenmielinen kohteliaisuus alkoi jälleen: yksi herrasista siirteli teurastajanveistä K:n yli toiselle puolella ja toiselle.


K. tiesi, että hänen velvollisuutensa olisi ottaa tämä veitsi, kun se kulkee kädestä käteen hänen yläpuolellaan. Hänen tulisi työntää veitsi itseensä. Mutta hän ei tehnyt sitä, vaan käänsi vielä vapaana olevan kaulansa ja katsoi ympärilleen. Hän ei kyennyt ottamaan kaikkea työtä virallisilta elimiltä: häneltä puuttui syyllisyys, jonka hän oli kieltänyt alusta alkaen.


Josef K.:n katsellessa ympäriinsä, hän näki läheisen rakennuksen ikkunassa valon välkkyvän. Ikkuna avautui, joku nojasi yhtäkkiä kauas eteenpäin. Kuka tuo oli? Ystäväkö? Hyvä ihminen? Joku, joka olisi mukana? Joku, joka halusi auttaa? Missä olisi korkein oikeus, jota hän ei koskaan tavoittanut? Oliko olemassa vastaväitteitä, jotka oli jätetty huomioon ottamatta? Tuo ihminen nosti molemmat kätensä ja levitti kaikki sormensa haralleen. Nämä olivat aivan vapaat ja puhtaat. Pilatus pesi kätensä, mutta tämän ihmisen sormet olivat jo täysin vapaat.


Silloin yhden herran kädet tarttuivat K.:n kurkkuun, toinen työnsi veitsen syvälle sydämeen ja kiersi siellä vielä kahdesti. Ennen kuin hänen näkökykynsä häipyi, Josef K. näki kaksi herraskaista aivan kasvojensa lähellä. ”Niin kuin koira”, Josef K. sanoi, koska oli kuin olisi pitänyt hävetä elämää.


Kafkan – sen jo historian unholaan siirtyvän entisen kirjailijan – Oikeusjutun maailma on vain osa palapeliä, johon meidän täytyy sovittautua. Asumme tällaisessa maailmassa. Syyllinen oli löydetty jo ennen kuin esitutkinta alkoi. Syyllisyys perustuu olemassaoloon. Olemassaolossaan syyllisiksi määrättyjen kohtaloa muovaavat toiset ihmiset, joilla ei ole ihanteita ja joissa ei ole suuruutta. Kyse on näkymättömästä byrokratiasta. Syytettynäkään ei voi tietää, miksi syytetään ja miten puolustaa itseään. Vasta viimeisenä iltana – aivan sen viimeisillä hetkillä suusanallisena syyttäjän lausahduksena suljettujen ovien takana – syytös yllättäen vaihtuu, huolimatta siitä että lakimiesbisnes, poliisi, valtakunnansyyttäjä ja koko edellä kerrottu koneisto olivat jo puolivuosikymmentä tienneet syyllisen sekä käyneet runsaasti neuvonpitoa keskenään. Koneisto oli kokonaisuudessaan syönyt yli miljoonan euron verran rahaa, jotta minut saadaan tuomittavaksi - ihan mistä tahansa syystä. Vehkoo ylittää tämän kaiken tavalla, jota vain hän itse osaa ilmaista.


Franz Kafkan ensimmäinen virke Oikeusjutussa on paradoksaalinen väite, että ”joku on varmasti panetellut Josef K:sta, sillä Josef tiesi, että hän ei ole tehnyt mitään väärin”. Minä sain kuulla käräjillä huhuja ja juoruja monien vuosien takaa, että tämä käräjilläkin ”moloksi” ja ”kummitukseksi” kutsuttuna ihmisenä on tehnyt ja lausunut mitäi ihmeellisimpiä asioita, joista ei ollut kuitenkaan mitään näyttöä. Käräjillä minä ja yleisö saivat kuulla, että se on journalisti Arolle hyväksyttävä mielipide, johon olisi hänellä itsensä mukaan oikeus, kun lausuu vaatimuksensa sulkemisesta ”pakkohoitoon”. Se on mielipide, johon olisi oikeus, kun nimittelee entistä osa-aikaista wc-siivoojaa FSB:n tiedon- ja ilminantajaksi. Tuollaista todistelua saatiin kuulla vainokäräjillä, vaikka todistelua varten oli valmennettu ja mentoroitu - ja uhriutuneet vaativat, että maksan tämänkin valmennuksensa asianajokuluina. Fedor Dostojevski kirjoitti Idiootissa, että hienotunteisuutta ja arvokkutta opettaa sydän, ei tanssinopettaja.


Millainen maailmamme on, jossa syyttömät ihmiset tuomitaan: petollinen maailma, jossa viattomat ihmiset ovat syyllisiä. Normaalista tulee epänormaalia ja epänormaalista normaalia. Professori William Luz kirjoitti esseessään The World of Doublespeak määritelmän kaksoiskielelle, joka välittää negatiivisen asian niin että se näyttäisi positiiviselta. Lauseet "teeskentelevät kommunikaatiota, mutta eivät ole" (Luz, s. 249). Oikeudenkäynnin julkisten nauhojen salaaminen on rauhantyötä oikeudenmukaisen ja avoimen oikeudenkäynnin puolesta. Epämiellyttävä rajoitus on kauniisti ja taitavasti kerrottu.


Syyttäjä Hämäläinen perusteli minua vastaan, ettei asian käsittelyn monivuotisen viivästymisen jälkeen löysän hirren korvausta voi maksaa minulle, koska tämä on "monimutkainen asia". Tosiasiallisesti syyttäjä Hämäläinen ei ollut lukenut papereita edes niin hyvin, että olisi tuntenut syytteen alaiseksi nostamiensa tekstien sisältöä. Kun huomautin omista lauseista syyteteksteissä, niin Hämäläinen korjasi asentoaan penkillä ja kyseli ensimmäisenä päivänä pääkäsittelyssä: "Mistä nämä lauseet ovat?" Asianajaja Kronström perusteli toista vuotta rakennettuja laskutusrivejä päämiehensä puolesta, joita oli tehty jo ennen esitutkinnan alkua, että tämä on "monimutkainen asia". Tosiasiassa vastaajaa vastaan ei ollut riittävästi todisteita, mutta syyllinen oli keksitty ja rahastus päätettiin aloittaa. Piti puoli vuosikymmentä kehitellä, miten syyttäisi, kunnes pääkäsittelyn viimeisenä iltana valtakunnansyyttäjä keksi muuttaa syytettä lopulliseen versioonsa. Itse asiassa ensin oli toinen valtakunnansyyttäjä, joka sai potkut rikostensa johdosta, ja nyt on toinen valtakunnansyyttäjä, joka myös ennätti prosessiin. Niin tässäkin tapauksessa media tiesi monet viikot enemmin kuin minä syytettynä, että syyte ylipäätänsä tulee. Vehkoon tapaus on syyttäjäviraston viivästyneessä tiedotuksessa tietenkin maailmankaikkeuksellinen asia ja olisi suurteoksen aliarviointia, jos omaa tapaustani asiassa rinnastaisin Vehkoon kokemuksiin.


Toisin kuin Josef K:n oikeudenkäynti, joka kesti vuoden, tapaukseni joutui syynättäväksi ainakin puolivuosikymmentä sitten, huhuja oli koottu yli vuosikymmenen ajalta, käräjät toimitettiin kolmen viikon kuluessa, syytteen nimi keksittiin viimeisenä iltana, suomenruotsalaisen lakifirman mukaan tuomioon ei saa antaa alennusta sillä perusteella, että olen savolainen ja köyhä. Voimme sanoa, että niin kuin Josefin niin myös tapaukseni on syntymästä kuolemaan. Jälkimmäisen kuolemaa eivät herraskaiset ole saaneet (toistaiseksi) toimitettua. Syyttäjän mukaan minä olin niin vireä ja hyväkuntoinen, että löysästä hirrestä ei saa edes antaa hyvitystä lain säädösten mukaisesti.


Minut määrättiin käräjäoikeuden neljännen kerroksen istuntoihin. Katselin kaiteen yli alas syvälle pohjakerrokseen sekä muistin, miten Albert Camus pettyisi tällä hetkellä, sillä en loikannut konkreettisesti kaiteen yli enkä älyn itsemurhaan. Käräjillä kuultiin syytteitä "vainon jatkamisesta", koska en edelleenkään häpeä olemassaoloaan ja osoita katumusta, jopa puolustan itseäni. Vaino olisi päättynyt vasta, jos olisin hypännyt neljännen kerroksen kaiteen yli käräjäoikeuden lattiaan.


Onko järkevää taistella hölynpölyä vastaan? Onko syytä etsiä totuutta turhuuspiirissä? Kannattaako taistella oikeuden puolesta?


Nobel Suomeen


Mutta tehkäämme paluu juuri ilmestyneeseen merkkiteokseen.


 Franz Emil Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon jo kauan sitten, 1939. Nobelin rauhan palkintoa odotettiin Suomen ulkoministeriössä edelliselle suuresti kärsineelle tietokirjailijalle, mutta hänelle ei sitä myönnetty, eikä edes Trumpin palkintoa, mutta nyt Vehkoo nousee uudeksi vakavaksi ehdokkaaksi. Kuka toinen on niin paljon joutunut kärsimään faktantarkistuksesta, johon Vehkoo on vihkiytynyt paremmin kuin kukaan muu maailmankaikkeudessa, kosmoksessa?


Vehkoon kärsimysten ja totuuden taistelun maailmankaikkeuksellisen merkittävyyden osoituksena ruotsalaisen rikkaan Bonnier-suvun omistama mediakonserni on Kosmos-kirjankustantamossa ottanut suurteoksen julkaistavaksi.


Vehkoon kärsimysten ja ehdottoman totuudellisuuden poikkeuksellinen yli-inhimillisyys näytetään lukijoille. He saavat elävän vaikutelman Töölön uimahallista, jossa Johanna Vehkoon alushousuissa on verta. Lyhentämättä totuudellisuutta yhtään Johanna Vehkoo liittää suurteokseensa otteita Omakannasta. Eihän tällaista kirjallisuuden taidokkuutta kyennyt edes Franz Kafka esittämään teoksessaan Oikeusjuttu, joka oli kuitenkin fiktiivinen teos. Vehkoon teoksesta pitäisi saada elokuva, jonka Renny Harlin ohjaa Hollywoodissa.


Parempaan maailmaan


Yli-inhillisen totuudellisuuden ja maailmankaikkeuksellisen syvien kärsimystensä keskellä Johanna Vehkoo kohtasi Paavo Tajukankaan ja Monokulttuuri FM:n, jonka toimijoista Vehkoo kirjoittaa kafkamaisen salaperäisesti Asianomistaja ja Puoliso, mainitsematta Junes Lokan ja Tiina Wiikin nimiä. Tämä kaikki hurja tulee teoksen sivuilla näkyviin yhä uudestaan. 


Vehkoon teoksen jälkeen lukijan sydän sykkii lämpimästi ja toivottaa nuo äärioikeistolaiset väärinajattelijat eristettäväksi, jotta maailma olisi parempi hyville ihmisille.


Faktantarkistaja, nyttemmin myös suuri kosmologinen kirjailija Johanna Vehkoo käyttää taidokkaasti ja täsmällisesti käsitteitä ”vale- ja vihasivustot”. Nämä sanat toistuvat kappaleesta toiseen. Nuo kaikki hurjat vale- ja vihasivustot Vehkoo joutui kohtaamaan, kun verenvuoto ei ollut vielä päättynyt. Sanomatta jää odotusarvo, että Korkeimman Oikeuden täytyy ottaa huomioon verenvuoto, jos arvioi Vehkoon hovioikeudessa vahvistettua tuomiota uudestaan. Vain hetki menee, kuka kreikkalaisen mytologian jumalatar voi olla sopivin kuvaus Johanna Vehkoolle: Nyx oli alkujumalar, jonka mukaan on nimetty myös taivaankappaleita, hän on inspiroinut taiteilijoita. Nyx ei saanut kuitenkaan osakseen riittävästi kunnioitusta, jonka Johanna Vehkoo on väistämättä nyt viimeistään ansainnut.


Johanna Vehkoon kulttuurihistoriallinen ja maailmankaikkeuksellinen painoarvo on tullut suureksi jo silloin, kun Feministinen ajatushautomo Hattu julkaisi virkkausohjeensa. Tämän jälkeen Vehkoo on suorittanut tutkimustyötä siinä, kuin MV-lehti ei kerro totta, mutta Yle on ehdottoman totuudellinen media. Vehkoo on niin totta kuin voi olla, sillä hän kirjoittaa kirjassaan myös kaikki psyykelääkkeet, joita hänen on täytynyt syödä kärsimyksissään. Psyykelääkkeet ovat auttaneet, että maailmankaikkeuksellinen totuus on väärentämättä tässä teoksessa.


Tulkaa kaikki, katsokaatte
piinaa rakkaan Johannan.
Itkekää, valittakaatte,
kärsii Johanna.
Kellä vaiva sellainen
ollut on kuin Vehkoolla!


Hyvä päivää, täällä "kummitus" ja "molo", kuten käräjillä sain kuunnella määritelmiä minulle!

 


Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti