Statcounter

lauantai 18. kesäkuuta 2022

Viimeisinä päivinä sienipilven edellä. Epilogi. Rikas mies ja Lasarus

 


Stanislav Stepanovich Kosenkov (1941-1993): Raskolnikovin delirium. Kuvitus Dostojevskin romaaniin "Rikos ja rangaistus". 1971.


Huomenna kesäkuun 19. päivä 2022 vietetään, jos Jumala suo, 2. sunnuntaita helluntaista, paitsi että tätä aikaa kutsutaan nykyään Helsingin kirkoissa pridekuukaudeksi. Kirkkovuodessa tulisi ikivanhan käytännön mukaan puhua katoavista ja katoamattomista aarteita, paitsi että meidän aikaamme täyttää uusi kirkollinen puhe seksuaali-identiteettien itsevalinnaisesta moninaisuudesta. Kirkkovuoden mukainen päivän evankeliumi on Luukkaan evankelimin luvusta 16 kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (Luuk. 16:19-31). Siitä ovat saaneet innoituksensa myös monet kulttuuriteokset, vaikka niiden tekijät eivät ole aina olleet kristittyjä.


Kenellä ei ole Jumalaa – mitä ikinä hän muuten omistaakin tässä elämässään – hän on Jumalan edessä köyhempi ja surkeampi kuin Lasarus, joka makasi rikkaan miehen oven edessä sairaana, köyhänä ja nälkäisenä. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat Lasaruksen paiseita. Koira oli tuossa juutalaismaailmassa likainen sana. Nyt koiran saapuminen ja nuoleminen ilmaisee äärimmäistä surkeutta.


Älköön kukaan eksykö hurskaaseen hiljaisuuteen, jolloin otaksutaan, ettei sairas, köyhä ja nälkäinen Lasarus valittanut, ettei hän kärsinyt oikeasti, ikäänkuin pelkkä taivastoive olisi poistanut kivut. Liian tyypillistä on selittää sielunhoidollisessa tyrmäyksessä toisen ihmisen elämän vaivat "pois" ja opastaa häntä kiitollisuuteen vain paratiisin tuonpuoleisista odotuksista.


Saksan juutalainen runoilija Heinrich Heine vietti boheemia elämää rikkaalta sukulaiselta saamansa varallisuuden turvin Pariisissa. Hän oli osallistunut saint-simonistiseen työväenluokan vapautta ajavaan liikkeeseen, mutta irrottautui siitä pettyneenä. Heinrich Heine halvaantui ja luopui poliitikasta, hän kärsi sanoinkuvaamatonta kipua, kirjoitetaan että hänellä olisi ollut syfilis. Siinä tuskassa Heine palasi Raamatun Jumalan luo. Itseaiheutettu sairaus ajoi bomeemin miehen Jumalan luo.


Romanzero-runokokoelmassa vuonna 1851 on kaksikymmentä runoa Lazarus-nimellä. Heinrich Heine löysi Jeesuksen vertauksen Lasaruksesta. Lasaruksesta tuli identifiointihahmo, oman kuolemantaiteensa projektiohahmo. Luukkaan evankeliumin Lasarus ennakoi Heinrich Heinen omaa sairaushistoriaa, mutta hän tunnisti itsensä molemmissa muodoissa: niin köyhänä kuin rikkaana. Heinrich Heine, niin kuin rikas mies, oli elänyt pitkään ”joka päivä loistokkaasti ja ilossa”. Mutta nyt Heinrich Heine oli niin kuin köyhä, jonka ruumis on ”täynnä haavaumia”. Hän tunsi, että Lasarus ja rikas ovat yhdessä persoonassa tällä hetkellä. Heidän kahden draama oli hänen oman elämänsä draama. Armoton itsensä hemmottelija löysi itsensä kurjana.


Heinrich Heine muisti myös Johanneksen evankeliumin kuolleista herätetyn Lasaruksen, mutta siinä missä Lasarus oli eläväksi tehty kuollut, Heinrich Heine oli kuollut elävä. Kuolemasta tuli ars moriendi, kuolemisen taitoa, lyyristä itsetulkintaa. Jos emme enää tunne Raamattua, menetämme ymmärryksen myös merkittävään osaa eurooppalaista kulttuuriperintöä, mukaan lukien nämä runot ja niiden jälkeen syntyneet sävellykset.



Maailman kurssi, Maailman tie, Weltlauf


Aloita rikkaana, niin elämä kasaa

vieläkin suurempaa rikkautta päällesi.

Aloita vähällä varallisuudella, ja elämä

vie tuon pienen nopeasti sinulta.


Kun sinulla ei ole mitään,

voi yhtä hyvin olla haudattuna;

Vain rikkaat ihmiset, typerys,

saa maan periä.

David Blake, Caspar René Hirschfeld, Heinrich Huber, Peter Janssens, Roland Moser, Hans Georg Pflüger. Erich-Walter Sternberg, Heinz Tiessen ja Andriaan de Wit ym. julkaisivat Jeesuksen Lasarus-vertauksen innoittaman Heinrich Heinen runon perusteella sävellyksensä.


Emme saa pysähtyä Heinrich Heineen ja 1820-luvun loppupuolella syntyneeseen ranskalaisen sosialismin saint-simonistiseen uskonnolliseen lahkoon, jonka tavoitteena oli toteuttaa ”uutta kristillisyyttä”, mistä ajatuksista myös Karl Marx ja Friendrich Engels omaksuivat joitakin ajatuksia. Jeesuksen oma toiminta ja Lasaruksesta kertova Luukkaan evankeliumikertomus eivät tule edes riittävästi ymmärretyksi pelkästään "tämän puoleisella" maallisella oikeudenmukaisuuden puheilla ja toimilla. Tarvitaan tuonpuoleinen ja iankaikkisuus.


Miten ja miksi jumaluusopista katosi Jumala?


Filosofian ja teologian tohtori Timo Eskola on teoksessaan Beyond Biblical Theology - Raamatullisen teologian ulkopuolella - vuonna 2013 on käsitellyt sitä, kuinka Uuden testamentin teologia on valitettavasti korvautunut uskontohistorian maallishenkisellä projektilla. Kaksinkertainen tohtori käy tarkasti läpi Hermann Reimaruksesta ja Immanuel Kantista alkaen monipuolisesti länsimaista aatehistoriaa ja teologista muodonmuutosta, takinkäännöstä, myös kristilliseksi ateismiksi kutsuttua ilmiötä. Jumaluusopista ja evankeliumien tulkinnasta on kadotettu Jumala.

Perusongelmaksi on muodostunut, että yhä laajemmassa määrin länsimaisessa teologiassa – ja sen alisteisesti valtakirkoissa - on päädytty ”käsittelemään uskonnollisia ilmiöitä täysin immanentin kentän sisällä”, kirjoittaa Eskola siitä, miten teologisista tiedekunnista ja kirkoista on käytännössä tullut pelkästään tämän puoleisen maallisen näkökulman edunvalvojia. Reduktion – pelkistämisen – vaara on tuolloin suuri.

Omaksutun naturalistisen raamattulukemisen seurauksena teologian professoreista ja papeista alkaen uskotellaan, että Raamattu ei voisi olla Jumalan erehtymätön sana. Materialismi ei jätä tilaa metafyysiselle pohdinnalle. Naturalistinen historiankatsomus ei salli mitään a priori uskonnollisia periaatteita.

Jos me kuuntelisimme Jeesuksen omaa puhetta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta Luukkaan evankeliumista, – ei siis mitään myöhempää innoitusta saint-simonilaisen sosialismin tai jonkun henkilökohtaisen elämänkerrallisen tulkinnan puitteissa, niin Jeesuksen puhe ja toiminta jäisivät aivan järkyttävän käsittämättömäksi epäuskoiselle ihmiselle, jos olemme jääneet materialismin ja naturalistisen historiankatsomuksen orjaksi.

Jeesuksen puhetta ei ymmärretä vielä sosiologian avulla ja hyvinvointipoliittisissa ohjelmissa, vaikka puheesta voi toki kehittää moraalisia kehotuspuheita. Niin rikas mies kuin Lasarus kuolevat. Kaikki kuolevat. Vasta oikea arvio heistä tapahtuu kuoleman jälkeen. Kuoleman jälkeinen tuomio Jumalan kasvojen edessä on se kriittinen hetki, jota ei sopisi unohtaa.

Sovitan itseni kovin usein Lasaruksen paikalle, vaikka tämä ei ole kivaa. Kenellä ei ole Jumalaa – mitä ikinä hän muuten omistaakin tässä elämässään – hän on Jumalan edessä loppujen lopuksi häpeällisempi ja huonomaineisempi luuseri kuin tällä hetkellä minä tässä ihmisten keskuudessa, ei ole yhtään mitään ansioita, ei ole menestystä, ei ole onnistumista eikä mitään osaamistakaan, niin kuin kaikki tietävät kertoa juorupuheissaan.

Martti Luther on selittäessään Vanhan testamentin Psalmia 126 muistanut köyhää Lasarusta. Psalmi 126 alkaa sanoilla: ”Kun Herra käänsi Siionin kohtalon, se oli meille kuin unta”. Latinaksi Psalmi tunnetaan sanoilla: "In convertendo Dominus". Johannes Brahmsin Requiemiin on poimittu Psalmista 126 jae 5 ”he, jotka kylvävät kyynelillä, niittävät ilolla.”


Martti Lutherin selitys Psalmiin 126 on vuonna 1917 suomennetussa teoksessa Autuuden lähteillä. Luther muistuttaa, että


Kristus itse on kantanut orjantappurakruunua. Emme saa ajatella, että meidän päähämme painetaan ruususeppele”. ”Katsokaa vapahdetun kristityn kurjaa muotoa”. ”Hän on täynnä syntiä, murhetta ja kuolemaa; siksipä hän ei kelpaa edes itselleen. Päällepäätteeksi hän on kuin Lasarus rikkaan miehen oven edessä, onpa kuin Job lukemattomien vaarojen ja onnettomuuksien ahdistamana”.


Niin Martti Luther etenee johtopäätökseen:


Kristuksen valtakunta siis ei perustu maailman valtaan ja rikkauteen, vaan iankaikkiseen vapahdukseen joka meidän on säilyttäminen monissa vaivoissa ja lukemattomissa ahdistuksissa; mutta niissä kuitenkin säilymme sanan ja rukouksen kautta, kunnes pääsemme autuuteen. Aamen”.


Myös toisella kertaa Martti Luther saarnasi Luukkaan evankeliumin 16 luvun hienoihin vaatteisiin pukeutuneesta rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta, joka oli sairas ja nälkäinen.


Rikasta miestä emme saa tarkastella hänen ulkoisen vaelluksensa valossa, sillä hänellä on lammastenvaatteet, hänen elämänsä häikäisee, tehden hyvän vaikutuksen – mestarisella tavalla hän verhoaa suden”.


Hän on varmaankin viettänyt ulkoisesti erinomaisen pyhää elämää ja omasta mielestään ja kaikkien muidenkin mielestä pitänyt koko Mooseksen lain. Sen sijaan on luotava silmäys hänen sydämeensä ja arvosteltava hänen henkensä. Evankeliumilla näet on tarkka silmä: evankeliumi näkee syvälle sydämen pohjaan saakka ja se nuhtelee niistäkin teoista, joista järki ei osaa nuhdella, se ei kiinny lammastenvaatteisiin”.


Siellä, katsohan, missä usko on, se ei välitä komeista vaatteista, ei hienoista ruuista eikä totisesti mistään ajallisesta tavarasta, kunniasta, nautinnosta, vallasta, ei mistään, mikä ei ole itse Jumala, eikä hän etsi mitään, ei kiinny mihinkään muuhun kuin Jumalaan, suurimpaan hyvään”.


Siellä sen sijaan, missä epäusko on, ihminen joutuu sen valtoihin, tarttuu kiinni siihen, etsii sitä rauhattomana, kunnes sen saavuttaa, ja saatuaan sen omakseen, hän nauttii siitä ja lihottaa itseään sillä kuin sika ravassa. Siinä on hänen koko autuutensa, eikä hän välitä siitä, mikä hänen sydämensä suhde Jumalaan on”.


Tietenkään köyhää Lasarusta ei pidä yksipuolisesti tarkastella ulkonaisesti köyhyydestä ja sairaudesta käsin, vaan pitää katsahtaa yhtälailla myös Lasaruksen sydämeen ja Lasaruksen sydämestä etsiä esiin se aarre. Eivät kaikki köyhät pääse taivaaseen.


Saivat tartunnan ja tulivat hulluiksi”


F. M. Dostojevski on suurteoksensa Rikos ja rangaistus epilogissa – jossa rikollinen Rodion Raskolnikov on jo tuomittu kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen Siperiaan – nostanut esiin Lasaruksen ja oikeastaan Johanneksen evankeliumin kertomuksen Jeesuksen kuolleista herättämästä Lasaruksesta, mutta yhteyksiä on myös Luukkaan evankeliumissa tunnettuun sairaaseen Lasarukseen.


Sonja vieraili Rodion Raskolnikovin luona ja näki synkän tilanteen. Raskolnikov ei ollut kiinnostunut yhtään mistään, siellä oli synkkä tunnelma koko ajan. Vangitkin jopa vihasivat ja halveksivat häntä. Kirkkoon mentyään, kirkkoväki karkoitti Raskolnikovin pois keskuudestaan. Raskolnikov ei odottanut enää mitään hyvää tulevaisuudesta, ei pitänyt mitään toivoa eikä ollut yllättynyt mistään. Raskolnikov oli myös välinpitämätön ruokaan. Hän asui pienessä vankisolussa.


Paastonajan ja pyhäinpäivän ajan Raskolnikov makasi sairaalassa, jossa hän näki kuumevuoteella houreessa unta, että ”koko maailma oli tuomittu johonkin kauheaan, ennenkuulumattomaan ja ennennäkemättömään ruttoon, joka tuli Aasian syvyyksistä Eurooppaan” (будто весь мир осужден в жертву какой-то страшной, неслыханной и невиданной моровой язве, идущей из глубины Азии на Европу.).


Kaikkien oli määrä kuolla, lukuun ottamatta muutamia valittuja. Joitakin uusia trikinkejä oli ilmestynyt, mikroskooppisia olentoja, jotka siirtyivät ihmisten kehoihin. Mutta nämä olennot olivat henkiä, joilla oli älyä ja tahtoa. Ihmiset, jotka ottivat niitä luokseen, joutuivat välittömästi demonien riivaamiksi ja hulluiksi. Mutta koskaan, koskaan ihmiset eivät pitäneet itseään yhtä älykkäinä ja totuudessa vakaana kuin nämä tartunnan saaneet. Koskaan he eivät pitäneet itseään vakaampina tuomioissaan, tieteellisissä päätelmissään, moraalisissa vakaumuksissaan ja uskomuksissaan. Kokonaiset kylät, kokonaiset kaupungit ja kansakunnat olivat saaneet tartunnan ja tulleet hulluiksi.

He eivät tienneet, ketä syyttää ja ketä vapauttaa. Ihmiset tappoivat toisiaan eräänlaisessa järjettömässä vihassa. He kokoontuivat toistensa kimppuun kokonaisina armeijoissa, mutta armeijat, jotka olivat jo sotaretkellä, alkoivat yhtäkkiä repiä itseään, rivit järkkyivät, sotilaat ryntäsivät toistensa kimppuun, puukottivat ja leikkasivat, purivat ja söivät toisiaan.


Dostojevski kirjoittaa, että ”Raskolnikov kärsi siitä, että tämä järjetön delirium – hourailu ja hölynpöly (venäjäksi бессмысленный бред) kaikuu niin surullisesti ja tuskallisesti hänen muistissaan, että vaikutelma näistä kuumeisista unista säilyy niin pitkään”.


Mutta silloin kristillistä lähimmäisrakkautta osoittanut Sonja kosketti Rodion Raskolnikovia ja ”heidät molemmat herätettiin kuolleista rakkaudella”.


Dostojevski kirjoittaa seuraavasta illasta:


Dialektiikan sijaan oli tullut elämä, ja Raskolnikovin mielessä oli työstettävä jotain aivan muuta. Hänen tyynynsä alla oli evankeliumi. Hän nosti sen käteensä kuin automaattisesti. Tämä kirja kuului hänelle, se oli sama, josta Sonja oli lukenut hänelle Lasaruksen ylösnousemuksesta. Vangitsemisen alussa hän luuli, että nainen kiduttaisi häntä uskonnolla, puhuisi evankeliumista ja määräisi hänelle kirjoja.”



Dostojevskin suuri teos
Rikos ja Rangaistus päättyy tämän jälkeen sanoihin:


Mutta sitten alkaa uusi tarina, tarina ihmisen vähittäisestä uudistumisesta, tarina hänen asteittaisesta uudestisyntymisestään, vähitellen tapahtuvasta siirtymisestä maailmasta toiseen, tutustumisesta uuteen, tähän asti tuntemattomaan todellisuuteen. Tämä voisi olla uuden tarinan aihe, mutta nykyinen tarinamme on ohi.”


Mikä meitä odottaa? Kotimaa taivaassa!




Me emme tiedä lähitulevaisuuden yhteiskunnallisia ja valtiollisia mullistuksia, emme edes ekologisia kohtaloita, joiden enteet eivät vaikuta hyviltä, eivät talouden suhteen, eivät kontrolliyhteiskunnan suhteen, eivät juuri minkään suhteen.

Kirjoissa ja elokuvissa on hiukan piirretty kauhunäkymiä, mutta näiden näkymien piti olla vain tieteiskirjallisuutta. Muutama vuosi sitten Daniel Hourigan pohti monipuolisessa artikkelissaan Mamoru Oshiin vuoden 2005 elokuvaa Aaveääni - Innocence, ihmisen ja koneen yhteentörmäystä ja muodostamaa uutta kokonaisuutta.

Mamoru Oshiin elokuva seuraa Motoko Kusanagia, joka on kyborgi-yleisen turvallisuuden agentti, joka jahtaa salaperäistä hakkeria Nukkemestaria. Ihmiskehoa oli täydennetty ja korvattu kyber-osilla, ihmisaivoihin oli asetettu mekaaninen kotelo, joka mahdollisti pääsyn internetiin ja muihin verkkoihin. Ihmiskehossa asui kuitenkin yhä tietoisuus, kuori, jota kutsutaan haamuksi. Juuri hakkeriksi epäillään salaperäistä aavetta aivojen sisällä, Nukkemestaria. Hänen toimesta keho aktivoituu, väittää olevansa tunteva olento ja pyytää poliittista turvapaikkaa.

Daniel Hourigan analysoi, miten teknologisessa rationalismissa on hylätty ihmisyyden metafyysinen arvostus ja kunnioitus, mistä hylkäämisestä seuraa, että aave on nyt sellainen, jota psykoanalyysi kutsuisi oireeksi, inhimillinen subjekti on vähentynyt enää pelkäksi oireeksi, inhimillisyys ei ole enää enempää kuin vain häiriönä ja uhkana pidetty oire. Innocence-elokuva spekuloi sillä, että lähitulevaisuudessa vuonna 2032 rajanveto ihmisen ja koneen välillä olisi tällä tavalla hävinnyt ja inhimillinen sivilisaatio muuttunut.

Niin oudolle ja vastenmieliselle kuin vuonna 2005 Mamoru Oshiin elokuvan spekulaatio saattoi tuntua silloin 20 vuotta sitten, tänä keväänä 2022 Nokian toimitusjohtajan Maailman talousfoorumin puhe ja monien muidenkin teknologiajohtajien isommat ja pienemmät hankkeet puhuvat juuri tuollaisesta ihmisyyden kaventamisesta.

Slavoj Žižekin Pandemic!2 teoksen kertomus valvontakapitalismista, langallisista aivoista ja elokuun 28. päivä 2020 Elon Muskin esitys Neuralink-hankkeen terveellisestä ja onnellisesta siasta, jolle oli istutettu aivoimplantti, eivät vakuuta toivon horisontin ja maailmanlaajuisen solidaarisuuden mahdollisuudesta. Kyllä olisi enemmänkin palattava Jeesuksen sanaan, että niin rikas kuin köyhä kuolevat, mutta valitettavasti vasta kuoleman jälkeen Jumalan edessä annetaan lopullinen tuomio. Täällä maan päällä ihmiselo voi mennä surullisesti äärimmäisen hulluksi. Täällä on perusteetonta odottaa hyvyyden toteutumista.

Rikkaat miehet eivät välttämättä edes jo kohta pian tunnustaisi Lasaruksen ihmisyyttä, vähäinenkin ihmisyys moititaan oireeksi, joka pitää hoitaa pois, ihmisyyteen aina kuulunut valitus ja moite täytyy hiljentää. Ihmisen ja koneen yleistäminen ”tavaraksi” oli myös Oshiin Innocence-elokuvan toistuva motiivi.

Sinua ja minua ollaan piikittämässä ja koodaamassa – jos suinkin mahdollista – pelkäksi tavaraksi, joka ei saa ihmisarvoa yhtään enemmän kuin Lasarus rikkaan miehen oven luona. Kirkkoisä suurmarttyyri Kyprianos Karthagolainen, syntyi 200 jKr. ja kuoli 258 jKr juuri minun iässä marttyyripiispana. Kyprianos Marttyyri säilytti alkuperäisen hengellisen uskon ja iänkaikkisuusnäkökulman, jota Jeesuksen vertaus Lasaruksesta edellyttää:

nyt, kun maailma on romahtamassa ja sitä painavat pahantahtoisten sairauksien myrsky – jotta me, jotka näemme, että kauheat asiat ovat alkaneet ja tiedämme, että vielä kauheammat asiat ovat tulossa, voisimme pitää suurimpana etuna sitä, että lähdemme siitä mahdollisimman nopeasti. Jos asunnossanne seinät tärisevät iän myötä, katot yläpuolella vapisevat, ja talo, joka on nyt kulunut, uhkaa välittömästi tuhota iän myötä murenevan rakenteensa, ettekö te kaikin keinoin lähtisi pois?

Meidän tulisi, rakkaat veljet, miettiä – meidän tulisi aina ja aina miettiä, että olemme luopuneet maailmasta ja elämme tällä välin täällä vieraina ja muukalaisia. Tervehtikäämme sitä päivää, joka osoittaa jokaiselle meistä oman kotinsa, joka vapauttaa meidät maailman pauloista ja palauttaa meidät paratiisiin ja valtakuntaan. Joka on joutunut vieraalle maalle, eikö hän tahtoisi kiireesti palata omaan kotimaahansa? Me pidämme paratiisia isänmaana”.


2 kommenttia:

  1. Tähänkö se fiktiosarja loppui? Hirveää soopaa. Kuolisit Juha pois jo, ei elämä voi antaa sinulle enää muuta kuin loppumatonta kurjuutta ja nöyryytystä. Ja tuonpuoleisessakin sinua odottaa alinen pätsi isä Kirillin ja Putinin rinnalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulee jatkoa ja valmistelen koko ajan. Nämä ovat käsikirjoitusta, jota käytän myöhemmin. Muutama iso teema on niin iso, että blogissa niitä voi olla vaikeaa käsitellä. Aineiston analyysi on myös kesken.

      Poista