Statcounter

perjantai 4. marraskuuta 2022

Miksi he väittävät tuntevansa Putinin psyykkeen?


 

Periaatteessa kiinnostava kysymys


CIA:n diagnostiikkaan voimakkaasti vaikuttanut Jerrold Post (2004) on moittinut Durkheimin ja Weberin pyrkimyksiä eliminoida henkilökohtaiset motivaatio- ja tunnetekijät sosiaalisen käyttäytymisen tutkimuksista. Post liittyy Harold Lasswellin, ”poliittisen psykologian isän”, painotukseen, jonka mukaan johtajan persoonallisuudella on keskeinen vaikutus poliittisten toimien määrittämisessä. Ryhmät eivät tee päätöksiä, vaan yksilöt. Voiman tavoittelija käyttää poliittista kenttää kompensoimaan omia alhaisia itsetuntemuksia, merkityksettömyyttä, moraalista huonommuutta, heikkoutta, keskikertaisuutta ja älyllistä huonoutta.


Nämä kiinnostavat huomautukset avaavat tietysti ovea psykohistorialliselle kysymyksenasettelulle Vladimir Putinin psyykkeestä – mutta ei ainoastaan hänen psyykkeestä, vaan yhtä paljon myös Sauli Niinistön, Sanna Marinin, Volodymyr Zeleskyin, Joe Bidenin jne. Muistammehan me myös jälkimmäiset omat johtajamme, niin kuin meidät itsemmekin kirjoittajina ja analyytikkoina? Mikä on meidän oman psyykkeemme tila ja traumatisoituneisuus?


Jeesuksen sana veljen silmän "roskasta", kun omassa silmässä on "hirsi" (Matt. 7:3), ei ole tarpeellinen pelkästään uskonnollisena ja eettisenä ohjeena, vaan myös hyvinkin merkittävä tieteellisen työn näkökulmasta, jossa puhutaan projektiivisen identifikaation ja esiymmärryksen luomista haasteista kuulla, nähdä ja ymmärtää pikemminkin sitä, mitä on omassa mielessä kuin mitä on tutkittavassa objektissa.



Ihminen reagoi voimakkaasti ulkoiseen maailmaan. Traumatutkimukset ovat osoittaneet, että vihollisuhka ja hyökkäykset muuttavat aivorakenteita ja häiritsevät hermoston kehittymistä. Muutoksia ilmenee dopamiinin, endogeenisten opiaattien ja hypothalamuksen toiminnassa sekä GABA-reseptorimekanismin (benzodiazepine-gamma-aminobutyric acid) toiminnassa, GABAA- ja GABAB- reseptoreissa (esim. Stien-Kendall 2003).


Mediapsykoosia valtakoneistoa varten


Tunnustan periaatteessa ja käytännössäkin johtajien psyykkeen pohdiskelun mielenkiintoisuuden. Tietenkin yhdenveroisesti ja samanaikaisesti olisi käsiteltävä myös ”sotapsykoosia” tai ”mediapsykoosia”, joka entisen ulkoministeri Erkki Tuomiojan havaintojen mukaan vallitsee Suomen eduskunnassa ja valtioneuvostossa.


Miksi ei myös käsiteltäisi Suomen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan Jussi Halla-ahon niskalaukauspuheita? Miksi ei käsiteltäisi Yleisradion entisen toimitusjohtajan ja entisen kansanedustajan Mikael Jungnerin hienotunteisuutensa kadottanutta vaatimusta, jonka mukaan Erkki Tuomiojaa ei voisi enää pitää edes oikeustoimikelpoisena, kun hän oli kehdannut arvostella psykoottista tilaa.


Helsingin Sanomien toimittaja Tommi Nieminen kirjoitti 22. huhtikuuta 2022 ”synkästä henkilökohtaisesta vihastaan” eivätkä hänen sanansa ole olleet lempeät myöskään ”putinisteja” kohtaan, sillä 10. huhtikuuta hän kutsui tätä suomalaista väestönosaa ”kaikkein hönöimmäksi” (tarkoittaa yksinkertaista ja hölmöä) vähemmistöksi. 15. huhtikuuta Nieminen kirjoitti Vladimir Putinista ”panikoivaksi rotaksi”.

 

Kuvakaappaus Helsingin Sanomien ylistyskirjoituksesta, jota kutsutaan Suomessa journalismiksi.

Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi suomalaisen mediassa jokaiseen hetkeen kutsuttu Mika Aaltola ja hänestä rakennettu imago mahdollisena uutena presidenttinä. Aaltola on tullut tunnetuiksi erittäin tylyistä ja katastrofaalista loppua kuvaavista sanoista Venäjän suhteen. 

 


Mikä absurdia, niin Mika Aaltolan oma terveydentila ja mielenterveys ovat jääneet vähemmälle huomiolle Suomessa kuin Vladimir Putinin. Eikö olisi taas uudestaan oikea aika puhua Mika Aaltolan aivokasvaimesta, näkö- ja hajuhäiriöistä, armeijasta vapautuksesta, oudosta kumisevasta äänestä. Mitä kaikkea aivosta on poistettu, kun makuaisti on leikkauksen jälkeen vaillinen. Onko näillä traumoilla mitään vaikutusta Aaltolan mielentilaan, kun hän arvioi Venäjän presidentin ja Venäjän valtion kohtaloa? Suomessa puhutaan kuitenkin Putinin psyykkisestä tilasta, koska siihen saadaan malli läntisestä mediasta.



Guardian-lehti julkaisi https://www.theguardian.com/world/2022/mar/08/mad-or-bad-a-deep-dive-into-putins-psyche 8. maaliskuuta 2022 Luke Hardingin kirjoittaman jutun, jossa hän tukeutuu professori Allan Housen värikkäisiin sanoihin, ”Hullu vai paha? Syvä sukellus Putinin psyykeen”. Tuolla kertaa professori House katsoi kuitenkin, ettei poliittisten toimien patologistaminen mielenterveyden häiriön oireiksi ole hyödyllistä. Kuitenkin selvä viesti oli, että Putinin toimet ovat seurausta ”jostain aggressiivisesta impulsista”. Harding viittaa Ian McEwanin käsitykseen Putinista ”sekaantuneena vastustajana” ja Jonathan Freedlandin sanoihin ”hullun miehen mielijohteesta” sekä entisen ulkoministerin David Owenin sanoihin ”Putinin aggressiivisesta käytöksestä” ”seurauksena anabolisten steroidien ottamisesta”, kyseessä olisi ”hybris-syndrooma”.



Toimittaja, psykoterapeutti Peter Michaelson esittelee ”syväpsykologian” sivustollaan laajoja pohdintojaan Putinin psyykestä (18.3.2022). https://whywesuffer.com/putins-self-deception/ Hänen mukaansa tarvitaan ”yksi ristiriitainen voimakas henkilö”, jotta tuho pääsee valloilleen. Michaelson uskoo näkevänsä, että Putin pitää demokratiaa ”psykologisena uhkana autoritaariselle tietoisuudelle”.”Putin itse on erityisen jäykkä personifikaatio ihmisen psyyken vastarinnasta siirtyä egopohjaisesta, individualistisesta tietoisuudesta kokonaisvaltaisempaan tietoisuuteen”, kirjoittaa psykoterapeutti. ”Psykologisesti Putin on hyvin heikko. Hänen kostonsa länttä vastaan on oire hänen kieltäytymisestä päästää irti nöyryytyksestä, jota hän on tuntenut Neuvostoliiton romahtamisen vuoksi”. ”Pinnan alla, erittäin neuroottisessa käyttäytymisessä, Putin on yksinkertaisesti kieltäytynyt päästämästä irti henkilökohtaisesta kärsimyksestään”. ”Nyt se on tehnyt hänestä tyhmän ja ilkeän egomaniakin”.



Hindu-lehti julkaisi 24. maaliskuuta 2022 Pradeep Chakravthyn artikkelin ”Understanding Putin and the Russian psyche” (Putinin ja venäläisen psyyken ymmärtäminen). Hänen väitteensä mukaan Venäjän johtajilla olisi ”kriisiaikoina taipumus pyrkiä rauhanneuvottelujen sijaan sortokeinoihin”.



The Conversation julkaisi https://theconversation.com/putin-the-psychology-behind-his-destructive-leadership-and-how-best-to-tackle-it-according-to-science-179823 23. maaliskuuta 2022 Lundin yliopiston psykologin Magnus Lindénin ja Lontoon King´s Collegen psykologin George R. Wilkesin artikkelin Putinin tuhoisasta psykologiasta: ”Putin: the psychology behind his destructive leadership – and how best to tackle it according to science” (Putin: hänen tuhoisan johtajuutensa taustalla oleva psykologia - ja miten siihen voi parhaiten puuttua tieteen mukaan?). Nämä psykologit eivät dokumentoi lähteitä, joiden perusteella he ovat muodostaneet tietämyksensä Putinin ”vahvan miehen” asenteesta, jossa tämä osoittaisi ilmeistä katumuksen puutetta epäeettisistä päätöksistään.


Lindén ja Wilkens myöntävät, että he eivät voi tehdä Putinille persoonallisuustestiä, vaan tekevät arvioita ”käyttäytymishavaintojen” avulla tarkastelemalla puheita, päätöksentekoa ja haastatteluja. He kiiruhtavat kuitenkin ilman dokumentaatiota siihen, että Putin on ”itsevaltainen ja autoritaarinen poliittinen johtaja”, millä perusteella psykologit uskoivat tällaisen autoritaarisen valtiojohtajan olevan myös emotionaalisesti vähemmän vakaa verrattuna vähemmän itsevaltaisiin johtajiin. Psykologit luettelevat piirteinä manipulointi, petollisuus, narsismi ja psykopaattisuus. Edelleen lähdeaineisto kuitenkin puuttuu. Kyseessä on tutkijan esiymmärryksessä kehitetty konstruktio. Todisteeksi Putinin persoonasta Lindén ja Wilkens esittävät, että Putin toi Saksan liittokansleri Angela Merkelin tapaamiseen ison koiran. Toisena esimerkkinä olisi ”oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkyttäminen ja vangitseminen”, kuten psykologit osaavat nimetä monien venäläisten mukaan vähemmän suositun henkilön suorastaan ”oppositiojohtajaksi” sekä löytävät Putinin syylliseksi.


Visegrad-julkaisi 3. maaliskuuta 2022 https://visegradinsight.eu/putin-is-evil-not-mentally-ill-a-psychological-explanation/ Roman Kechurin, Ukrainan psykoanalyyttisten terapioiden liiton puheenjohtajan, haastattelun, jonka on laatinut ukrainalainen Volodymyr Semkiv. Näistä lähtökohdista käsin ei voi olettaa, että artikkelissa asetettaisiin mitään kriittisiä kysymyksiä Ukrainan ja lännen johtajien psyykkiselle tilalle. Kechur kertoo monista aiemmista turvallisuuskonferensseista, joissa jotkut ukrainalaiset toistavat väitteensä Putinin mielenterveysongelmasta, mutta ulkomaiset vieraat torjuvat väitteen. Nykyään tilanne on muuttunut. Kechurin mukaan Putin saattaa kirjoittaa sopimuksen, katsoa vastapuolta silmiin ja kätellä, mutta jo sekunnissa Putin pettää ja nöyryyttää. ”Lännessä normaalit ja rationaaliset ihmiset saattavat lukea tämän mielisairaudeksi”. Kechur ei taaskaan dokumentoi, millaisessa tilanteessa Putin on pettänyt ja miten Ukrainan johtajat ovat pitäneet sopimuksensa, mukaanlukien Minskin rauhansopimuksen ehdot.


Bloombergin kirjoittaja Andreas Kluth kutsuu https://www.bloomberg.com/opinion/articles/2022-05-31/the-psychological-term-for-putin-s-mind-is-french-deformation-professionelle?leadSource=uverify%20wall, että Putinilla on tapahtunut ”deformation professionnel" (ammattimainen muodonmuutos) psyykeessä KGB-agenttina, vääristyneen tajunnan kehittyminen Kremlin tyrannissa.


European Consortium for Political Research on julkaissut Consuelo Thiersin artikkelin The psychology of war: analysing Putin's motivations (Sodan psykologia: Putinin motiivien analysointi). Tutkijan mukaan rationaalisen valinnan lähestymistavat eivät tunnusta riittävästi, että myös psykologiset tekijät muokkaavat päätöksentekoprosesseja. Persoonallisuuspiirteet, motiivit ja uskomusjärjestelmät voivat vaikuttaa merkittävästi päätöksentekoon. Thiers tunnistaa vakavan menetelmällisen ongelman luotettavien analyysien tekemisessä: ”Tutkijoilla on harvoin suora pääsy arvioitaviin henkilöihin, tässä tapauksessa poliittisiin päättäjiin. Tämän ongelman ratkaisemiseksi tutkijat tutkivat puheita, haastatteluja ja muuta suullista materiaalia arvioidakseen johtajia ja selittääkseen heidän käyttäytymistään. Tapa, jolla poliitikot puhuvat, voi paljastaa merkittävää tietoa heidän henkilökohtaisista uskomuksistaan, luonteenpiirteistään ja ideologisista motiiveistaan.”


Thiers esittää havaintonaan, että Putinin puheista kävisi ilmi luottamuksen länteen heikentyneen voimakkaasti. Myös Putinin uskomukset itsestään ja asemastaan maailmassa olisivat muuttuneet voimakkaasti. Thiers ei käänny Putinin psykopatologian ja varhaislapsuuden traumojen puoleen, vaan hänen mukaansa ”Putinin päätös hyökätä Ukrainaan voi liittyä oppimisprosessiin. Lyhyesti sanottuna Putin oppi olemaan vähemmän optimistinen tavoitteidensa saavuttamisen suhteen.https://theloop.ecpr.eu/the-psychology-of-war-analysing-putins-motivations/

 



Daily Beast julkaisee https://www.thedailybeast.com/russians-terrified-by-putins-bunker-mentality-as-he-turns-70-with-his-finger-on-the-nuclear-button?ref=scroll 7. lokakuuta 2022 Anna Nemtsovan artikkelin Russians Terrified by Putin’s Bunker Mentality as He Turns 70 With His Finger on the Nuclear Button (Venäläiset kauhistuivat Putinin bunkkeri-mentaliteetti, kun hän täyttää 70 ja sormi ydinnapissa), jossa hän kirjoittaa ”ydinaseilta suojassa piileskelevässä bunkkerissa” ”eristyksissä olevasta” johtajasta, joka olisi ”hermostunut” ja ”jännittynyt”. Sen sijaan että Nemtsova kertoisi länsimaisten journalistien kehittämistä huolista Putinin psyykeestä ja ydinaseista, hänen mukaansa ”venäläiset ovat yhä enemmän huolissaan johtajansa mielentilasta”. Putinin silmät olisivat ”uppoutuneet ja sumuisat” (sunk and foggy). Pietarilainen opiskelija olisi sanonut, että Putin ”näytti todella hullulta” (looked really insane).

 



Focus on löytänyt asiantuntijoita, jotka ovat analysoineet Putinin psyykettä. https://www.focus.de/politik/kgb-experte-russland-experte-analysiert-putins-psyche-da-kommt-eine-art-endzeitstimmung-auf_id_120564506.html Asiantuntijat ovat päätyneet siihen, että hänellä olisi ”eräänlainen apokalyptinen tunnelma” ( „Da kommt eine Art Endzeitstimmung auf"). Rauhantutkija ja tiedusteluasiantuntija Erich Schmidt-Eenboom katsoo, että Putinin kokemukset DDR:n mullistuksessa muovasivat häntä yhtä paljon kuin aika Venäjän sisäisen salaisen palvelun FSB:n johtajana. ”Apokalyptiseen tunnelmaan” saattaisi liittyä myös Putinin ikä ja terveydentila, mitkä kaikki seikat tekisivät hänestä arvaamattoman. Vaikka Putin näyttää aina rauhalliselta ja itsevarmalta julkisuudessa, Schmidt-Eenboomin mukaan Putin ”saa kulissien takana toistuvasti koleerisia kohtauksia” (er hinter den Kulissen bei Tagungen und Besprechungen immer wieder cholerische Anfälle bekommen). Kasvot ja asento osoittaisivat, että hänen pitää usein pakottaa itsensä olemaan siisti valtiomies.


Olen 24. huhtikuuta 2022 käsitellyt muutamia analyyseja ja esimerkkejä ryssävihasta ja sotapsykoosista lähinnä venäläisten analyytikkojen silmin. https://juhamolari.blogspot.com/2022/04/ryssavihasta-ja-sotapsykoosista-niin.html




Median ja valtiokoneiston luoman ”sotapsykoosin” ja paniikin historiallista taustaa voi tarkastella myös Noam Chomskyn teoksesta Media control, jota olen esitellyt huhtikuussa 2022. https://juhamolari.blogspot.com/2022/04/noam-chomsky-media-control-ja-venaja.html


Primitiivinen tunnevaltaisuus


Sigmund Freudin teos Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921) olisi arvokasta luettavaa vallitsevassa kotimaisessa tilanteessa, kun kysymme omien kansalaistemme käytöksestä, mikä asettaa ihmiset regressiiviseen haluun totella arkaaista väkivaltaa. Mikä saa joukot luopumaan monista estoistaan ja vihamieliset tunteet heijastetaan oman yhteisön ulkopuolelle - venäläisiin?


Miksi meidän länsimaisessa maassamme ei keskustelu ole enää ylipäätään sallittua, erimielisyyttä ei siedetä eduskunnassa, ikävien instituuttien analyysit mykistetään kansan tietoisuudesta niin tehokkaasti kuin mahdollista. Televisioiden poliittisten keskusteluohjelmien tuntomerkkinä on, että siellä keskustelee kahdesta viiteen samanhenkistä kutsuttua henkilöä.


Unien tulkinnan epigrafissa Sigmund Freud kirjoitti lainauksen Vergiliuksen teoksesta Aeneid VII 312 ”flectere si nequeo superos, Acheronta movebo, ”jos taivas ei voi taipua, niin herätän [helvetin]”, jossa jumalatar Juno, Joven vaimo ja Karthagon kaupungin suojelija, lausuu nämä sanat. Ilmaisu nähtävästi viittaa epätoivoisen voimattomuutensa kohdanneen ihmisen irrationaaliseen voimantavoitteluun, kun järkevä ja tavanomainen menettely eivät enää riitä. Silloin pääsee helvetti valloilleen pahimmissa tapauksissa.


Junoa palvottiin Rooman valtakunnan suojelusjumalattarena. Hän lähetti usein sanansaattajansa sateenkaaren jumalattaren Iriksen hoitamaan maan päällä olevia asioita. Juno vihasi troijalaisia monista henkilökohtaisista syistä. Puheessaan Juno kutsuu Alektoa, leppymätöntä kostottarea, joka oli saanut alkunsa veritipoista Kronoksen kuohitessa sirpillä isänsä Uranoksen. Juno julistaa, että kurjuudessaan hän ei jätä mitään kokeilematta: mikäli jumalallinen voima ei riitä, hän ei epäröi hakea apua mistä tahansa. ”Jos en voi horjuttaa jumalia, liikutan Acheronia [kreikkalaisen mytologian joki Haadeksen eli manalan halki]”.


Sigmund Freudille Haadeksen mytologisen joen liikuttaminen kertoi yöstä, jonka aikana miehet näkevät unta. Vuoden 1909 painoksessa Freud lisäsi Virgiliuksen lainauksen jälkeen sanat ”via regia” (”kuninkaallinen tie mielen tiedostamattomiin toimintoihin”). On arveltu, että ”via regia” muistuttaa Vergiliuksen nimen foneettista sanapeliä. Vergiliukseen viittauksen jälkeen muut viittaukset antiikin teoksiin ovat niukkoja Freudin teoksessa Unien tulkinta. Hän mainitsee kuitenkin Aristoteleen tutkielmat De somniis (Unista) ja De divinatione per somnium (Ennustamisen kautta unelma). Rooman yliopistossa latinalaisen kirjallisuuden ja klassisen tradition professori Fabio Stok on Classica-sarjassa vuonna 2011 käsitellyt oivasti Sigmund Freudin suhdetta klassiseen kirjallisuuteen. Hänen mukaansa Freud pysyi uskollisena erinomaisen klassisen koulutuksen saaneena henkilönä. Vuonna 1873 kesän päättökokeessa Freud käänsi latinasta noin viisikymmentä riviä Vergiliusta ja kreikaksi Sofokleen tragediaa Oidipuksesta, joita hän käytti 27 vuotta myöhemmin kirjassaan Traumdeutun (”Unien tulkinta”).


Sigmund Freudin esille nostama primitiivinen kiihkeä tunnevaltaisuus ja suoranainen kiivaus ovat niin näkyviä piirteitä yhtä paljon keltaisten lehtien lööpeissä kuin paremman länsimaisen väestön kirjoituksissa ja puheenvuoroissa nykyään, että psykohistorioitsijoiden olisi ainakin jossain määrin tunnistettava tämä ilmapiiri, jonka keskellä he itse kuitenkin kirjoittavat näkemyksiään ”Putinin psyykkeestä”. Onhan sekin ikävä mahdollisuus, että tutkijat erehtyisivät heijastamaan oman ympäröivän ilmapiirinsä kokemuksia, mutta eivät tulkitse Putinin omia yöllisiä unia tai lapsuuden traumoja.


Mielen kontrolli – median kontrolli


Ely Bernaysin poika Edward Bernays (1891-1995) tuli yhdysvaltalaisen propagandan, tiedotus- ja suhdetoiminnan kehittäjäksi ensimmäisen maailmansodan aikana Walter Lippmanin kanssa Yhdysvaltain hallinnon Committee on Public Information (CPI) -komiteassa. Heidän propagandakomiteansa onnistui saattamaan ennestään pasifistiset amerikkalaiset tukemaan maan liittymistä sotaan. 




Ely Bernaysin nuorempi sisko Martha oli Sigmund Freudin vaimo. Edwardin äiti oli myös Sigmund Freudin nuorin sisko.




Tätä pasifistien mielenmuutosta sotaisiksi Bernaysin johtaman propagandan seurauksena olisi aiheellista pohtia, kun muistamme puolueettomuuttaan ja rauhantahtoisuuttaan vanhastaan kunnioittaneiden suomalaisten kääntyminen sotatuen antajaksi Ukrainalle ja nykyistä suorastaan kärsimätöntä pyrkyryyttä sotilasliitto Naton jäseneksi ilman edes mitään ennakkoehtoja ydinaseiden ja sotilastukikohtien kieltämisestä maaperältä. Tunteissa tapahtui täysikäännös.


Bernays oli keskeinen psykologinen asiantuntija ja suunnittelija Woodrow Wilsonin hallinnon alaisuudessa toimineessa propagandaoperaatiossa. Väestö oli ollut äärimmäisen pasifistista eikä nähnyt mitään syytä osallistua eurooppalaiseen sotaan, mutta Wilsonin hallinto oli sitoutunut sotaan. Niin he perustivat hallituksen propagandakomission Creel Commission, joka onnistui kuuden kuukauden aikana muuttamaan pasifistit hysteerisiksi, sotaa lietsovaksi väestöksi, joka halusi tuhota kaiken saksalaisen, mennä sotaan ja pelastaa maailma.


Silloisen median luoman näyttämön psykopaattiset hahmot eivät olleet enää sitä varten, että yleisö vapautuisi vihasta katarsiksen tavoin, josta niin Freud kuin Bernays olivat kirjoittaneet, vaan pasifistit piti nimenomaan saattaa vihan tunteeseen: sodasta ja väkivallasta tehtiin oikea ratkaisu! 


Voisiko psykopaattisen kuvan piirtäminen Vladimir Putinista palvella samaa tehtävää kuin vanhan amerikkalaisen propagandakomission funktio piirtää psykopaattisia kuvia vihollisesta? Koko kysymys on vaiettu tällä hetkellä kaikessa länsimaisessa politiikan ja median tutkimuksessa, mikä on hämmentävää. Eikö lännessä ole valtakoneistoa ja median avulla enää mielipiteiden ohjausta – mihin tuo ohjaus olisi juuri nyt kadonnut, jolloin sitä eniten tarvittaisiin? Mihin on kadonnut myös akateeminen tutkimustyö näistä asioista?


Edward Bernaysin teos vuodelta 1928 Propaganda on karua luettavaa. Ensimmäinen kappale käsittelee ”kaaoksen järjestämistä” ”tietoisena ja älykkäänä manipulointina”, ”tärkeänä osana demokraattista yhteiskuntaa”. Bernaysin Propaganda-teoksen rinnalla pitää lukea Noam Chomskyn teos Media Control, joka käsittelee juuri sitä työtä, jota Bernays teki propagandan hyväksi.


Oman kokemuksensa perusteella kirjoittavan Edward Bernaysin mukaan manipulointia harjoittaa ”näkymätön hallitus”, maan todellinen voima. ”Meitä ohjataan, mielemme on muotoiltu, meidän mielikuvituksemme on suurelta osin noiden ihmisten ehdotuksia, vaikka heistä emme ole koskaan kuulleet. Tämä on looginen tulos tavasta, jolla demokraattinen yhteiskuntamme on järjestetty”.


Tällaisessa voimakkaasti ohjatussa mediakontrollissa ja sitä palvelevissa dollarirahoitteisissa ajatushautomoissa on tarjolla niin kutsuttua ”moraaliyrittäjyyttä”. Tätä ongelmallista mahdollisuutta ja tulkintoja häiritsevää tekijää ei pitäisi ignoroida analyyseissä, jos länsimainen tutkija ryhtyy muodostamaan näin saadun aineiston avulla käsitystään ”Putinin psyykkeestä”.


Lawrence (1994; 1996) ja Voyer, Gould & Ford (1996) katsovat Melanie Kleinin viitekehyksen avulla, että ympäristön epävarmuus saattaa herättää psykoottisia huolia. Tällöin fantasiamallit tulevat tiedostamisen sijaan. Organisaatio ottaa ehkä käyttöön klassiset puolustusmenetelmät: yksilön ahdistus on analoginen organisaation dynamiikan kanssa. Johtajalle syntyy paineita tarjota organisaatiolleen fantasian mukainen varmuus, joka estäisi ympäristöstä tulevan epävarmuuden ja karkottaisi psykoottiset pelot. Tällaisessa yhteisössä virheiden pelko estää virheistä oppimisen. On vaarallista olla erilainen kuin enemmistö, joka tulkitsee kaikki vaihtoehtoiset ajatukset aggressioiksi. Organisaatio ei sinänsä kuole niin kuin yksilö, mutta organisaatiot voivat myös joutua lopettamaan taloudellisesti kannattamattomina. Tuloksena on organisaatiossa koettavaa paranoidista ahdistusta. Totalitaarisessa lahkossa annetaan lupaus narsistisesta tai hybristisestä messiaasta, hyvän projektiivisen identifikaation mukaisesta omnipotensista, joka tuo pelastuksen instituutiolle.


Sen sijaan että tämä psykoottinen tulkinta ja projektiivinen identifikaatio selitettäisiin yksityisoikeudella Vladimir Putinin lapsuuden traumojen käsittelynä, olisi pidettävä mahdollisuus ikävämmällekin seikalle: olemmeko ehkä itse länsimaissa tuollaisen fantasiamallin kourissa?


Cohenin (1972; 2001) mukaan moraalinen paniikki on jopa yhteiskunnallinen prosessi, jonka aikana jokin toiminta esitetään erityisen haavoittuvaksi, jotta moraaliyrittäjät voivat vaatia jyrkkiä toimia syntipukkien kontrolloimiseksi. Paniikissa reagointi on kohtuuttoman voimakasta suhteellisen pieniinkin tapahtumiin (ns. deviancy amplification spiral). Valhe esitetään totena, huhu evidenssinä ja huolestuneisuus tukee demonisointia. Voimakkaimmillaan syntyy täysipainoista demonologiaa, jossa syntipukit leimataan pahuuden personifikaatioksi. Päämääränä on sosiaalisen valvonnan vaatimus uhkien poistamiseksi. Cohenin mallissa moraalisen paniikin tuottajat ovat vallanpitäjiä: poliitikot, piispat, toimittajat, jotka julistavat moraalisen paniikin avulla tuomionsa. Cohen ihmettelee kieltämisen eetosta, jossa ihmiset eivät näe eivätkä ymmärrä vääryyttä, vaan seuraavat tottelevaisesti johtajaa, jonka vaatimuksia varten persoona jakautuu ja yksilön vastuu minimoidaan.


Goode ja Ben-Yehuda (1994) määrittävät moraalisen paniikin tuntomerkeiksi huolen (concern), vihan (hostility), problematisoimattomuuden ja arvojen määrittämisen. Nämä muodostuvat tunnusomaisiksi erityisesti sosiaalisen stressin aikana, jolloin ahdistus suunnataan irrationaaliseen pelkoon.


Suomi rahoittaa miljoonilla euroilla velkarahana Ukrainan sotaa ”eurooppalaisten arvojen” nimissä. Jos tämä rahoitus kyseenalaistetaan, mitä kritiikkiä juuri kukaan johtava poliitikko ei lausu ääneen pienessä Suomessa, niin paniikinomainen viha ja jopa salaliittoteoriat syttyisivät kyseenalaistajaa vastaan.  Arnold (2008) käyttää ilmaisua ”massahysteria”, jonka tähden saatetaan virittää virallisia selvityksiä, käynnistää irtisanomisia, ihmisten maine mustataan, aloitetaan lainsäännön uudistuksia, syyttäjä- ja oikeuslaitos käynnistää prosesseja ja varoja kohdennetaan uudella tavalla.


Ukraina-uutiset USA:n ja Naton politiikassa


Brian D'Agostino, Ph.D, Kansainvälisen psykohistoriallisen yhdistyksen puheenjohtaja, on ollut hämmästynyt siitä, että niin monet ihmiset, joiden pitäisi tietää, ymmärtää ja kyetä analysoimaan paremmin kuin vain toistaakseen mielipiteitä kuohuttavia päivittäisiä lööppejä, ovat kuitenkin niin hölmöjä Yhdysvaltain ja Naton sotapropagandan tulvassa.


Brian D'Agostino julkaisi artikkelin ”Psychohistory, Ideology, and Ukraine” (The Journal of Psychohistory & Abstracts, Fall 2022 Vol 50 #2). Hän määrittää ideologian ideoiksi, joilla on legitimoiva vaikutus tai legitimitaattia purkavat vaikutus poliittisesti ja taloudellisesti. Amerikan Yhdysvaltain ja Naton Ukraina-politiikka edellyttää tällaista legitiimiyttä veronmaksajien pitämiseksi nykyisen sodan rahoittajina. D´Agostino käsittelee amerikkalaisen militarismin legitimiteettiä, jonka puolesta tutkimuksen nimissä Juhani Ihanus ja David Beisel julkaisivat keväällä 2022 artikkelit julkaisussa Clio´s Psyche.


Laittamalla Vladimir Putin psykoanalyytikon sohvalle ja jättämällä pois objektiiviset turvallisuus uhkat, joihin Venäjän johtaja ilmeisesti vastasi, nämä psykohistorioitsijat demonisoivat Putinin ja implisiittisesti vapauttavat Yhdysvallat ja Naton näiden roolista konfliktissa, vaikka tekisivät sen vahingossa”.


D´Agostino muistuttaa, että valta voi esiintyä monissa muodoissa. Kun eliitti kaivaa lähes biljoona dollaria vuodessa Yhdysvaltain veronmaksajilta maailman suurimman sotakoneiston ylläpitämiseksi, on valtaa. Myös sotilaallista voimaa toistuvasti käytetään, olipa sitten kyse uhkauksista, proxy-sodista, peiteoperaatiosita tai julkisista interventioista strategisten ja korporaatioiden etujen puolesta, mistä Noam Chomsky on kirjoittanut vuonna 2004.


Miltä militarismin legitimaatio näyttää? Kansainvälisen psykohistoriallisen yhdistyksen puheenjohtaja sanoo, että legitimaatiolla on myös monia muotoja, kuten ajatushautomot, joiden tehtävä on tuottaa propagandaa, tai yliopistojen ”Russian Studies” -ohjelmat, joiden asiantuntijat tekevät historiallisesta tiedosta turvallisia ”demokratialle” (eli amerikkalaiselle sotilaalliselle hegemonialle), ja ”vapaa lehdistö”, joka yleisti ottaen tuottaa suostumuksen supervallan loputtomille sodille. Herman ja Chomsky kirjoittivat tästä prosessista vuonna 2002.


Tämän jälkeen legitimaatiota rakentavat myös aidot tutkijat, jotka eivät ole maksettuja propagandisteja, mutta näiden tutkijoiden ajatukset edesauttavat kenties tahattomasti Amerikan Yhdysvaltain ja Naton intressejä, kun he demonisoivat sotilaallisen vastustajan. Ennen demonisointia olisi tietysti syytä panna merkille erityinen sotilaallinen uhka ja provokaatio, joka edelsi Putinin 24. helmikuuta 2022 aloittamaa erityistä sotilaallista operaatiota.


Uhka on ollut kuitenkin reaalinen, vaikka sitä ei haluta muistaa mitenkään. Toimittaja Christopher Caldwell kuvaili edeltänyttä uhkaa ja provokaatiota The New York Times -lehdessä (31.5.2022).;


"Marraskuun 10. päivänä 2021, Yhdysvallat ja Ukraina allekirjoittivat 'strategista kumppanuutta koskevan peruskirjan', jossa kehotettiin Ukrainaa liittymään Natoon, tuomitsi 'Venäjän jatkuvan aggression' ja vahvisti 'vankkumattoman sitoutumisen' Krimin uudelleenintegroimiseksi Ukrainaan.”


Tämä peruskirja, yhdistettynä massiivisiin kehittyneiden aseiden toimituksiin Yhdysvalloista ja muista Nato-maista Ukrainaan, loi uskottavan skenaarion, että Venäjä piti "hyökätä tai tulla hyökkäyksen kohteeksi" (Caldwell, New York Times 2022).


On selvää, että vuonna 2021 tehty Yhdysvaltain ja Ukrainan strategista kumppanuutta koskevalla peruskirjalla on myös laajempi historiallinen konteksti.


Venäjällä on historiallinen muisti

 

Ensimmäiseen maailmansotaan Yhdysvallat oli Venäjän keisarikunnan puolella. Legitimoidakseen sodan, joka oli todellisuudessa kilpailevien imperiumien yhteenotto, presidentti Woodrow Wilson kutsui sitä sodaksi, jonka tarkoituksena olisi "tehdä maailmasta turvallinen demokratialle". Wilsonin puhe oli tietysti täyttä hölynpölyä, kun otetaan huomioon, että tsaarin Venäjä oli yksi autoritaarisimmista ja epädemokraattisimpia hallintoja maailmassa.


Sen jälkeen kun bolsevikit syrjäyttivät tämän taantumuksellisen Venäjän keisarikunnan, niin Yhdysvallat ja Iso-Britannia kauhistuivat ja äkkiä - muuttivat asenteitaan Venäjää kohtaan 180 astetta, ja selittivät, että uusi hallinto oli autoritaarinen ja epädemokraattinen! Näin alkoi vuosikymmeniä kestänyt "vapaan maailman puolustaminen", mikä D'Agostinon mukaan tarkoitti globaalien yritysten kapitalismia punaista uhkaa vastaan.


Hitlerin ja Saksan nousun myötä Stalin pyrki koordinoituun sotilaalliseen valmistautumiseen länsimaiden kanssa - vastatakseen uhkaan, mutta Yhdysvallat pysyi eristäytyneenä ja Iso-Britannia jatkoi pahamaineista rauhoittelupolitiikkaansa.


Ranska kartoitti yhteistä turvallisuutta Neuvostoliiton kanssa, mutta ottaen huomioon yleisen geopoliittisen tilanteen Stalin valitsi taktisen hyökkäämättömyyssopimuksen Hitlerin kanssa, joka antoi Neuvostoliitolle aikaa mobilisoitua Neuvostoliiton ja natsien välistä sotaa varten, jonka molemmat diktaattorit tiesivät, että se tulisi lopulta.


Hitlerin vallattua Pariisin ja hyökättyä myöhemmin Neuvostoliittoon, liittoutuneet jättivät Stalinin tehtäväksi Saksan Wehrmachtin kukistamisen, mikä johti siihen, että Normandian maihinnousu Ranskan vapauttamiseksi alkoi vasta sen jälkeen, kun natsijoukot olivat jo vetäytymässä. Tästä historiasta huolimatta amerikkalaisille on vuosikymmenien ajan kouluissa virheellisesti opetettu, että Yhdysvallat oli se, joka kukisti kolmannen valtakunnan.


Mitä tulee kylmään sotaan, Yhdysvalloissa vallitsee perinteinen käsitys, että Neuvostoliitto uhkasivat demokratiaa sodanjälkeisessä maailmassa ja Yhdysvallat vastasi haasteeseen, ja otti itselleen "vapaan maailman puolustajan" manttelin. Tässä kuvassa on monia asioita vialla. Ensinnäkin se ei ollut Neuvostoliitto, joka aloitti kylmän sodan, vaan Yhdysvallat. Keskeinen tapahtuma oli Trumanin suorittama Hiroshiman ja Nagasakin polttaminen. Yhdysvalloille oli tärkeää, että Japani antautuu Yhdysvalloille, eikä Neuvostoliitolle. Tämä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton sodanaikaisen liittouman äkillinen päättyminen oli myös kylmän sodan avaus. Se myös osoitti, että Yhdysvalloilla oli hallussaan lopullinen joukkotuhoase ja halukkuus käyttää sitä siviiliväestöä vastaan. Gar Alperovitz on vuonna 1994 käsitellyt Yhdysvaltain ”atomi-diplomatiaa”.


Toiseksi D¨Agostino viittaa siihen, että Yhdysvaltojen kylmän sodan politiikassa oli kyse yksinomaan kapitalismin puolustamisesta, ei demokratiasta: ”Demokratiamyytin ilmeinen absurdius voidaan nähdä Yhdysvaltojen vuoden 1945 jälkeen antamasta tuesta fasistisille diktatuureille Euroopassa ja kaikkialla maailmassa. Espanjassa, Kreikassa, Zairessa, Egyptissä, Saudi-Arabiassa ja Iranissa, Pakistan, Indonesia, Filippiinit, Chile, Argentiina, Brasilia, Haiti, El Salvador, Honduras jne. jne.


Presidentti Harry Truman ja James F. Byrnesin ja James Forrestalin kaltaiset kiihkeästi kommunisminvastaiset virkamiehet asettivat Yhdysvallat tälle tielle heti toisen maailmansodan jälkeen. Entinen varapresidentti Henry A. Wallace oli ehdottanut vaihtoehtoista visiota sodanjälkeisestä maailmasta: rauhanomaista poliittista kilpailua Neuvostoliiton kanssa. Tämä oli kuitenkin ristiriidassa voimakkaiden erityisintressien kanssa, erityisesti sotateollisuusurakoitsijoiden, öljy-yhtiöiden ja muiden suuryritysten kanssa, jotka halusivat hyötyä Yhdysvaltojen sotilaallisesta hegemoniasta riippumatta siitä, mitä se maksoi tavallisille kansalaisille Yhdysvalloissa ja ulkomailla. G. William Domhoff on vuonna 2013 käsitellyt amerikkalaisten intressien historiallista muodostumista teoksessaan.


Truman jopa erotti Wallacen (silloisen kauppaministerinsä) sen jälkeen, kun tämä oli todennut eräässä puheessaan: "Meidän pitäisi tunnustaa, että meillä ei ole sen enempää asiaa Itä-Euroopan poliittisiin asioihin kuin Venäjällä on asiaa Latinalaisen Amerikan, Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen poliittisiin asioihin". Culver ja Hyde ovat vuonna 2000 käsitelleet tätä erottamista teoksessaan.


Reduktionistinen matka Putinin päähän


Tarkasteltuaan kylmän sodan päättymistä D'Agostino ottaa esille Jeltsinin ja Putinin aikakauden, johon psykohistorioitsijat Juhani Ihanus ja David Beisel olivat tarttuneet Clio's Psychen kevään 2022 numerossa. 


Loppuesseessään "Tragedia ilman katarsista" (Tragedy Without Catharsis) tohtori Juhani Ihanus kirjoitti: "Putinin pettymys länsimaisiin arvoihin, vaikka sitä sovellettiinkin Venäjällä lyhyesti, sai hänet taistelemaan ajatusta vastaan, jonka mukaan Yhdysvallat on maailman ainoa suurvalta."


Juhani Ihanus ei tarkalleen sano, mitä ”arvoja” hän tarkoittaa, mutta oletettavasti jotain "vapaudesta". D'Agostino huomauttaa Stiglitzin tutkimukseen viitaten, että Venäjän uusliberalistisen kokeilun toteutti 1990-luvulla Boris Jeltsin, joka ulkoisti Venäjän siirtymisen markkinatalouteen suurille länsimaisille pankeille, IMF:lle ja yritysmyönteisille amerikkalaisille taloustieteilijöille Larry Summersille ja Jeffrey Sachsille. Tätä Stiglitz on käsitellyt vuonna 2017 teoksessaan globalisaatiosta.


Näiden "länsimaisten arvojen" - laillistetun varkauden, ryöstöretkeilyn - soveltamisesta, ja yleisen hyvän halveksusta oli erittäin suuret seuraukset. Noina muutamana kapitalistisen "shokkihoidon" vuotena ulkomaiset pankkiirit ja kotimaisten oligarkkien nouseva luokka hajottivat äkillisesti Neuvostoliiton instituutiot ja korvasivat ne gangsterien hallinnolla sekä huijasivat tavallisilta venäläisiltä heidän osuutensa vastikään yksityistetystä, Neuvostoliiton jälkeisestä taloudesta.


Tämä teki Jeltsinistä länsimaisen eliitin lemmikin, vaikka venäläiset massat kärsivät 1930-luvun suurta lamaakin pahemman taloudellisen katastrofin. Tällaisen Venäjän Putin peri, kun hän astui presidentin virkaan vuonna 2000.


Vallitseva narratiivi Vladimir Putinista, joka uhkaa rauhaa ja demokratiaa Euroopassa, pitää välttämättömänä kallista ja vaarallista Ukrainan aseistamista. Krimin liittäminen Venäjään helmi-maaliskuussa 2014 sanotaan jo paljastaneen Putinin hallinnon imperialistisen aggressiivisen luoteen.


D'Agostino huomauttaa, että erityisesti amerikkalaista militarismia legitimoivat asiantuntijat ja poliitikot päättävät yleensä irrottaa Krimin liittymisen Venäjään historiallisesta kontekstistaan. Ihan lähin konteksti olisi 22. helmikuuta 2014 tapahtunut vallankaappaus, joka syrjäytti asianmukaisesti valitun, Venäjä-mielisen presidentin, Ukrainan Viktor Janukovitshin.


Amerikan Yhdysvallat tuki jo fasistista hallintoa ja ryhmiä ennen kylmää sotaa, kylmän sodan aikana ja sen jälkeen. Ukrainassa toimitettu vallankaappaus oli Ukrainan fasistien ja CIA:n yhteinen hanke, minkä Amerikan politiikkaa käsittelevä freelance journalisti ja tietokirjailija Branko Marcetic on vuonna 2022 tuonut selvästi esille. 

 



Kolme kuukautta Euromaidan-mielenosoitus oli ollut rauhanomainen, mutta se muuttui ohjatusti väkivaltaiseksi, Yhdysvaltojen tukemaksi vallankaappaukseksi Kiovassa. Tämä aiheutti Venäjälle ilmeisen turvallisuusongelman, varsinkin kun otetaan huomioon, että maan Mustanmeren laivaston virallinen päämaja ja tilat sijaitsivat Sevastopolissa, Krimin suurimmassa kaupungissa.


D'Agostino ei ole puolustelemassa Venäjää tai oikeuttamassa Venäjän toimia, vaan suorittaa täydellisemmän tilanneanalyysin vääristyneessä tilanteessa, jossa vallitsevat kertomukset esittelevät valitettavasti pelkästään Venäjän imperialismia ja hämärtävät sen, mitä todellisuudessa tapahtui. Jos Krimin liittämistä Venäjään pidetään Ukrainan suvereniteetin loukkauksena, niin myös Yhdysvaltain tuki vallankaappaukselle oli loukkaus. D'Agostino huomauttaa, että kaikesta huolimatta amerikkalaisen militarismin puolustajat tuomitsevat tekopyhästi Krimin liittämisen ja vaikenevat samalla Yhdysvaltojen aiemmasta osallistumisesta.

 

Kulttuuripsykologian tutkija, myös Helsingin yliopistossa ja Taideteollisessa korkeakoulussa opettajana toiminut Juhani Ihanus kirjoitti artikkelin "Putin, Ukraine, and Fratricide" (2022) ja kokee esittävänsä suuren synteesin, joka olisi monikerroksinen ja monisyinen, kun nivoo yhteen historian, psykobiografian, ryhmäpsykodynamiikan ja projisoidut fantasiat. Näin professori David R. Beisel esittelee Ihanuksen ansiokkuutta Clio’s Psyche-artikkelissa. Tämän jälkeen Beisel kyseenalaistaa käytännön, jossa "arvostellaan kollegoita siitä, mitä he eivät sanoneet, sen sijaan että keskityttäisiin siihen, mitä he sanoivat".


Beiselin hienotunteisuuden periaatteesta voidaan siitäkin olla myös eri mieltä, jos tarkoituksena on vaieta reaalihistoriallisista tekijöistä ja selittää Venäjän johtajan toimintaa menneisyyden psyykkisillä traumoilla. Miksi silloin pitäisi tai edes saisi jättää pois Yhdysvaltain ja Ukrainan strategista kumppanuutta koskevaa peruskirjaa sekä Yhdysvaltain ja Naton massiivista aseistamista Ukrainassa?


D´Agostino arvostelee Ihanuksen valikoivaa reaalihistorian käyttöä: ”Hänen keskittymisensä Putinin psykologiaan ja sodan ymmärtämisen kannalta olennaisten objektiivisten sotilaallisten ennakkotietojen jättäminen pois ovat edelleen psykohistoriallista reduktionismia.”


Kun puhutaan vain ”Putinin psyykeesta ja sitä muokanneista kokemuksista” luodaan väärä kertomus, jonka mukaan Venäjän presidentin motiivit yksinään selittäisivät hänen päätöksensä.


Juhani Ihanus tahtomattaan liittyy laajempaan länsimaiseen väärään narratiiviin, jossa tarkoitushakuisesti demonisoidaan Putinia sekä epäsuorasti Yhdysvallat ja Nato vapautetaan niiden roolista konfliktissa. Ihanus väittää artikkelissaan: "Putinin rekonstruoima historia on Rusin historiaa, mikä on myös hänen henkilökohtaisten ja Neuvostoliiton kollektiivisten traumojen uudelleenkäsittelyä. Hänen pelastajamielipiteensä mukaan Venäjää on petetty vihamielisten maiden toimesta. Hän näkee Venäjän vihollisten saartamana ja kuristamana”.


Kun kuvatulla tavalla Juhani Ihanus turvautuu Vladimir Putinin toiminnan ”psykologiseen selitykseen”, hän antaa sen vaikutelman, että Venäjä ei itse asiassa olisi vihamielisten maiden pettämä. Todellisuudessa Neuvostoliiton johtajien kerrotaan ymmärtäneen Yhdysvaltain, Saksan, Britannian ja Ranskan johtajien kanssa vuonna 1990 käymiensä keskustelujen perusteella, että Natoa ei laajennettaisi itään. Kun Nato myöhempinä vuosina hyväksyi yli kymmenkunta uutta jäsentä Itä-Euroopasta, venäläisillä oli syytä uskoa, että heille oli valehdeltu. D'Agostino on esitellyt Juhani Ihanuksen historianarratiivin epäjohdonmukaisuuksia ja tarkoitushakuisuutta.


D'Agostino arvostelee myös professori David Beiselin esseetä "Ihanus' Fine Synthesis on Putin and Ukraine", jossa Beisel tukee implisiittisesti vallitsevaa kerrontaa ”Venäjän imperialismista” ja hylkää Naton ja Yhdsyvaltain militarismin aiheuttaman uhkan ikäänkuin sellainen olisi vain Putinin mielikuvituksen tuotetta.


Beisel jopa väittää, että Putin haluaa valloittaa Euroopan samaan aikaan, kun Putinin on vastustettava kuviteltua mielikuvitushyökkäystään, jonka Yhdysvallat ja Nato ovat käynnistäneet Venäjää vastaan.


Beisel ignoroi ja vaikenee kokonaan siitä, että Amerikan Yhdysvallat - maailman nykyinen sotilaallinen hegemoni – pyrkisi todellakin hallitsemaan Euroopan ja Venäjän lisäksi koko maapalloa, ulkoavaruutta ja kyberavaruutta paitsi Putinin mielikuvituksessa myös todellisuudessa. Tämä täydellinen maailmanlaajuinen ylivalta on jopa Yhdysvaltojen julkilausuttua omaa politiikka, joka on esitetty Pentagonin opissa Full Spectrum Dominance. Amerikan diplomatian historiasta Princetonissa vuonna 1982 tohtoriksi väitellyt yhdysvaltalainen historioitsija, kansainvälisten suhteiden ja historian emeritusprofessori Bostonin yliopistosta, eversti evp., Andrew Bacevich (2021) on käsitellyt tätä julkilausuttua politiikkaa teoksessaan: After the Apocalypse: America’s Role in a World Transformed.


Amerikan Yhdysvaltain maailmanlaajuisen ylivallan politiikkaa tuetaan lähes biljoonan dollarin vuotuisilla sotilasmenoilla, yli 700 sotilastukikohdan ylläpitämisellä seitsemällä mantereella, maailman voimakkaimmalla laivastolla, joka toimii kaikilla valtamerillä, ja aktiivisella osallistumisella kymmeniin nykyisiin konflikteihin maailmanlaajuisesti Ukrainan lisäksi. D'Agostino huomauttaa professori Beiselille, että ”mikään näistä asioista ei ole Vladimir Putinin mielikuvituksen tuotetta.” Hän kysyykin, missä on tohtori Beiselin oma psykohistoriallinen tarkastelu Amerikan militaristisista fantasioista ja todellisesta imperialistisesta politiikasta.

 

Tohtori Beisel vastasi D'Agostinon kritiikkiin, että kyse ei olisi historiallisten kontekstien kadottomisesta psykohistoriallisesta yhtälöstä, vaan Brian D'Agostino itse sortuisi yksinomaiseen keskittymiseen ulkoisiin asioihin jättäen huomioimatta sisäiset asiat. Beisel tukeutuu myös psykoanalyytikko Paul Elovitzin ja historioitsija Anna Geifmanin teokseen Venäjän pitkästä identiteetin etsinnästä. Beisel ei kiistä uusnatsien ”piileskelevän ukrainalaisten keskuudessa” (neo-Naziz lurk among the Ukrainians), mutta hänen mukaansa ei ole riittävästi annettu todisteita CIA:n yhteyksistä Ukrainan uusnatseihin ja pyrkimykseen syrjäyttää silloinen Venäjä-mielinen presidentti.


Beisel vastaa kritiikkiin kääntäen sen takaisin: ”On kysyttävä, olemmeko me ne, jotka demonisoimme jotakuta, joka on pohjimmiltaan KGB:n agentti, joka kylmästi käskee kylmän sodan kaltaisia salamurhia Venäjällä ja ulkomailla, vangitsee toisinajattelijoita, ja jatkaa viileästi siviiliväestön massiivista tuhoamista koskevaa strategiaa Tšetšeniassa, Georgiassa ja Ukrainassa, vai demonisoiko Putinin oma käytös... itsensä? Joskus pahat pojat ovat todellisia pahoja poikia eivätkä vain seurausta siitä, että fantasioita olisi länsimaiden omien ennusteiden vuoksi valmistettu”.


Beisel myöntää, että Amerikan aggressiivisuus ei ole täysin "Putinin mielikuvituksen tuotetta". Mutta Beisel tahtoo kuitenkin tähdentää ”Putinin sisäistä maailmaa”, ”joka koostuu fantasioistaan, tukahdutetusta aggressiosta ja taipumuksesta vainoharhaisuuteen”.


Juhani Ihanus vastasi D'Agostinon kritiikkiin pahastuen siitä, että häntä moitittiin ”psykohistoriallisesta reduktionismista”. Ihanuksen mukaan Putinin motivaatioiden ja ”objektiivisten” turvallisuusuhkien arviointi ”kulkee henkilökohtaisten, kognitiivis-hermostollisten, emotionaalisten motivaatiofilttereiden läpi”.


Ihanus kiistää tarjoavansa tukea ukrainalaiselle nationalismille, vaan selventävän käsityksiä venäläisestä imperialistisesta patriotismista Putinin ja venäläisen ajattelutavan historiallisesta taustasta käsin. Tähän kuuluisi poliittisen eliitin keskuudessa vaikuttava vanha hierarkisointi, jossa isovenäläiset asetetaan ylös, sen jälkeen valkovenäläiset ja alimmalle tasolle pikkuvenäläiset (ukrainalaiset).


Ihanuksen mukaan Putinin pelko Venäjän hajoamisesta niin kuin tapahtui ”katastrofaalisesti” Neuvostoliitolle, näkyy Putinin pelastajamentaliteetissa ja pyrkimyksessä rakentaa ”kokovenäläinen” kansakunta keskitetyn vallan avulla. Sisäistetty rajattoman vallan tunne on kuitenkin saattanut pettää Putinin itsensä lähtemään äärimmäisyyksiin. Tällainen Putin ei voi mitenkään hyväksyä provokaatioita, vaan henkilökohtaisesti loukkaantuu Lännen ja Naton petoksista. Ihanus muistuttaa, että Putinin kokema Neuvostoliiton koulujärjestelmä 1960-luvulla oli sellainen, että jokaisen kansalaisen velvollisuus oli havaita valtion viholliset. Niin Kreml palasi vanhaan ja käynnisti vuonna 2014 uuden kansallisen historian opetussuunnitelman, jotta venäläinen identiteetti vahvistuisi.


Juhani Ihanus painottaa, että irrationaaliset ja tiedostamattomat aspektit tulevat yleensä selvemmin esiin kriisitilanteissa. Strategisten sotakarttojen ”realistinen” seuranta ei riitä antamaan selityksiä kaikkeen, kun ”kuvitteelliset” kartat ja ryhmäfantasiat vaikuttavat. ”Ihmismielen sisäpsyykkiset konfliktit ovat aina mukana, kun pahoinpitely ja väkivaltaisuudet alkavat, ja maanlaajuisesti itsetuhoiset sodat uhraavat meidän nuorisoamme meidän hyvinvointimme puolesta sekä tuhoavat niitä, jotka eivät ansaitse elää”.


Juhani Ihanus moittii, että D'Agostinon vaatima ”todellinen historia” ei selitä Venäjän johtajan toimintaa, vaan olisi itse sen sijaan pelkkä versio reduktionismista.


Brian D'Agostino antoi vielä vastauksensa Ihanukselle ja Beiselille, jossa vastauksessaan hän muistuttaa, että hänen artikkelinsa oli Clion Psyche-artikkelien kritiikki ja korjaus, ei suinkaan yritys tarjota kattavaa psykohistoriallista kuvausta. Toiseksi D'Agostino katsoo, että Ihanus ja Beisel eivät vieläkään ota kantaa itse pääasiaan, vaan puhuvat vain Putinin psyykeestä ja vapauttavat implisiittisesti Yhdysvallat ja Naton roolistaan.


Kolmanneksi D'Agostino muistuttaa, että Venäjä on reaktiivisessa asemassa, koska Yhdysvaltojen valta ulottuu Itä-Eurooppaan ja kaikkialle maailmassa. Victoria Nulund on julkisesti rahoitetun National Endowment for Democracy kanssa osoittanut Yhdysvaltain halituksen roolin vallankaappauksissa Euroopassa ja Euraasiassa. Brittiläinen valtiotieteilijä, Venäjän ja Euroopan politiikan emeritusprofessori Kentin yliopistosta, Vladain keskustelukerhon jäsen Richard Sakwa on vuonna 2022 esitellyt tätä amerikkalaista roolia teoksessaan: Frontline Ukraine: Crisis in the Borderlands. London, UK: Bloomsbury Academic.


D'Agostino kysyy Juhani Ihanuksen skenaarioita vastaan toisenlaisesta kehityskulusta: ”Jos Yhdysvallat olisi pelannut geopoliittiset korttinsa toisin ja tehnyt rauhan Venäjän kanssa kylmän sodan jälkeisinä vuosikymmeninä, olisivatko Putin ja sen vanhan kaartin edustajat yhä yhtä sotaisat? Emme voi koskaan tietää sitä varmasti, mutta on kuitenkin uskottavaa, että erilaiset politiikat olisivat johtaneet erilaisiin tuloksiin”.


Tutkimuksen varmuudesta: Ennen kuin kuvittelet Putinin sohvallesi makuulle...


Oman tutkimustyöni (2009) puitteissa nostin esiin psykohistoriallisen tutkimuksellisen kyvykkyydelle huomattavia kriittisiä luotettavuusongelmia, vaikka itse psykohistorialliset teemat olisivat kiinnostavia. Tässä vain muutamia epävarmuuden syitä, kun Putinin psyyke on kiinnostuksen kohteena.


Kaikki ei palaudu menneisyyden traumoihin.


Kirjallisen tekstin niin kuin myös puheen pitäjän tarjoamat ilmiöt voivat selittyä periaatteessa monelle eri tekijällä. Kaikki lausahdukset eivät palaudu hänen omaan varhaislapsuuteen, vaan saattavat heijastaa aidosti ”vain” ajankohtaisia ilmiöitä (Molari 2009, s. 21) Pahimmassa tapauksessa selitykset ovat luotettavuudeltaan vain tekstien ja puheiden ”herkistämää eläytymistä”. Onko se enää sen jälkeen tiedettä tai asiantuntijan osaamista?


Mikä on aito kysymys?


Gadamer ankarasti arvosteli psykoanalyysin käyttöä vastaan kirjallisuuden tutkimuksessa, mikä arvostelu ei ole täysin aiheetonta: hänen mukaansa psykoanalyysi ei tavoita oikeaa kysymystä, johon teos tai puhe on ollut vastaus. Kykeneekö tutkija kehittää kykyään rekonstruoida se oikea kysymys, johon teko, teos tai puhe itse on ollut vastaus, kun tämä syntyi dialogiin oman historiansa kanssa. Tulkinta muodostuisi dialogissa menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Gadamer hyväksyy tällaisen dialogin, mutta ei hyväksy tutkijalle parantajan roolia.


Mielestäni niin populistipolitiikot ja median edustajat kuin eräät ammattitutkijat ovat ryhtyneet ”Putinin parantajiksi”, vaikka heillä tuskin on kykyä entisöidä Putinin omaa salattua intentiota ja psyykkistä tautia. Monet heistä eivät ole koskaan tavanneet Putinia. 


Presidentti Sauli Niinistö esiintyy kansainvälisesti ”Putinin kuiskaajana”, jolla olisi jokin erityinen tuntemus Putinin aidoista mielenliikkeistä ja motiiveista. Niinistö on jopa keväällä 2022 uskaltanut esittää, että hän tuntee Putinin omat motiivit paremmin kuin mitä Putin itse ilmaisee sanoissaan.


Todellisuudessa Niinistö on jo melko iäkäs mies, jolla ei ole venäjän kielen taitoa. Niinistö osaa kenties sanoa venäjäksi "hyvää päivää", mutta ei kykene sujuvasti ja vivahteikkaasti ymmärtämään Putinin puhetta sekä tarkistamaan ymmärtämäänsä. Niinistö ei kykene sellaiseen tehtävään välttämättä edes äidinkielellään suomeksi. Hän on suhteellisen alkeellisen juridiikan koulutuksen saanut henkilö, joka suoritti niin lukionsa kuin yliopistonsa ilman tyydyttävää menestystä opinnoissaan. Mitään syytä ei ole otaksua, että hänelle olisi nyt presidentin virka-asemansa ansiosta syntynyt poikkeuksellisen laadukas psykologinen kyky tunnistaa ihmisten tarkoitusperiä ja traumoja. Mitään alan koulutuskaan hänellä ei ole sellaiseen.


Väitöskirjassani tunnistin Gadamerin saaman kritiikin, jossa Gadamerin käsityksiä ei täysin hyväksytty, mutta pidin hänen esittämiä huomautuksia kuitenkin oikeutettuna siitä näkökulmasta, ettei moderni tutkija saisi erheettömästi asettaa kohdettaan potilaan rooliin ja laiminlyödä kohteen antamaa omaa vastausta aikansa kysymyksiin. Juuri tuo ”oma vastaus” nykyään sivuutetaan melkoisella röyhkeydellä. Sellainen erehdys mielestäni tapahtuu juuri niissä vakavuutta yrittävissäkin psykohistoriallisissa tutkimuksissa ja selityksissä, joita toteutetaan ”diagnoosin testauksena” (Schultz 2005: 10).


Performanssin erilaisuus


Oman tärkeän rajoituksensa Putinin henkilökohtaisen mielentilan ja -terveyden tulkinnassa asettaa se, että jopa vauhdikkaat ilmaukset voivat olla syntyneet enemmän otaksuttua kuulijaa varten puhetilanteessa, kun taas arkinen elämä olisi huomattavasti maltillisempaa.


Tosien ja esitettyjen elämysten erilaisuus aiheuttaa hermeneuttisen ongelman (Molari 2009: 33). Colemanin (1999) mukaan tekstin taustalla olevan sosiaalisen maailman selvittäminen ei ole vielä kaiken todellisuuden konstruoimista.

 

Alfredin yliopiston sosiologian professori Arthus Greil (2003) varoittaa symbolien maailman redusoimista täysin sosiaalisiin rakenteisiin. Varoitus olisi otettava vieläkin vakavammin, jos redusointi yritetään tehdä henkilön alitajuisiin varhaishistorian psyykkisiin traumoihin ja motiiveihin.


Cambrdigen yliopiston ja Lontoon Queen Maryn yliopiston professorina sittemmin toiminut Questin Skinner (1970: 118–138) on jo varhaisissa tutkimuksissaan puheaktista päätynyt käsitykseen, että kirjoittajat eivät kykene välttämättä ilmaisemaan tarkoituksiaan selvästi.


Kirjoittajat ja puhujat voivat olla siis eetoksessaan esimerkiksi radikaalimpia (joko aidosti tai taktisen retorisesti) kuin vastaanottanut yleisö. Puhuja niin sanotusti huudattaa ja villitsee yleisöään. Kirjoittaja itsekin tai puhuja voi olla tosiasiallisesti maltillisempi tai vilpillisempi kuin performatiivinen julistustilanne ja kirjoituksen sankari rakentavat mielikuviksi. Tietenkin voi olla niinkin, että puhuja ei maltillisissa sanoissaan paljasta kaikkea, mitä aikoo. Tämä piiloteltu motivaatio oli monen suomalaisen analyytikon mielessä, kun keväällä tarkkaili presidentti Sauli Niinistön erityisen epäselvää puhetta Natoon liittyvistä aiheista. Epäselvyys oli piilotettelua, puhe oli maltillisempi kuin mies itse.


Roger Sell (1991) on huomauttanut, että jopa marxilaiset kirjallisuussosiologit hyväksyvät kirjallisten lajien autonomisuuden.


Psykohistoria tuntee mielen rakentumisen aina lapsen syntymästä alkaen aikuisen ihmisen subjektiivisiin tulkintoihin asti. Käytännön tutkimustyössä alitajuisuuden ja oppimisen tavoittaminen ei ole kuitenkaan millään tavoin ongelmatonta, koska käytetyt lähteet eivät ole muotoiltu näiden seikkojen tarpeisiin.


Kuka oli kärpäsenä katossa Putinin neuvonpidossa?


Psykohistoriallisten tutkimusten tavanomaisena lähtökohtana on oletus, että pienen lapsen avuttomuuden kokemus eletään aikuisiän kiireissä uudestaan läpi. Kun aikuisen tekemä päätös, kirjoittama teksti tai puhe – jossa saatetaan käyttää myös tiimiä käsikirjoituksen apuna – ei juuri koskaan paljasta mitään avoimesti kirjoittajan lapsuudesta ja hänen myöhemmistä traumoistaan, tutkija arvailee erilaisista kielellisistä ilmauksista lapsuuden kokemusten jäänteitä. Sama koskee strategista päätöksentekoa, joka ei ole edes Venäjällä niin yksinvaltainen, että Vladimir Putin ei kävisi keskustelua kenenkään kanssa ja muodostaisi näkemystään tässä tilanteessa.


Jos Putin pitää Valdain esitelmän, niin miten sen aineiston avulla päästään hänen alitajuisuuteen ja varhaislapsuuden kokemuksiin? Jos kuulemme mediasta päätökset Venäjän osittaisesta liikekannallepanosta, mitä todellakaan tiedämme siitä, ketkä ovat osallistuneet asian suunnitteluun ja mitä kaikkea tiedustelutietoa heillä on ollut päätöksenteon tukena. Jos kaikki päätökset kuitenkin palautetaan Vladimir Putinin traumaattiseen psyykkeeseen, niin onko tällaista spekulaatiota harjoittavat ”tutkimukset” enää yhtään enemmän arvokkaita kuin halpamaiset kioskikirjat? Valitun teoriataustansa ja huonosti käsittelemien omien ennakkoluulojensa ohjaamana saattaa tutkija eksyä poimimaan aiheeseen liittyviä toimia ja lausahduksia lähtökohtaisesti vain oman hypoteesinsa vahvistamiseksi. (Molari 2009: 34)


Kuka heistä oli Putinin lastenhoitaja?


Liki kaikki merkittävät psykologian ja sosiologian teoriat korostavat, että aikuiselle on olennaista, kuinka hänen psyykeensä on rakentunut varhaislapsuudesta nuoruuteen.


Rosenfeld (1971) toteaakin, etteivät ihmismieleen luodut syvät muistot ole enää helposti avattavissa lapsuudessa syntyneiden projektiivisten identifikaatioiden primitiivisten voimien tähden.


Ongelmaksi syntyy tutkijoille, ettei aikuisen kirjoittamasta teoksesta tai puhumasta puheesta tai päätöksenteosta voi juuri lainkaan luotettavasti osoittaa tiettyjä piirteitä ehdottomasti lapsuudesta periytyviksi jäljiksi, ellei tutkija ole voinut toimia tutkittavan kirjailijan lastenhoitajanakin. (Molari 2009: 35).


Mikäli tietämykseni on jotenkin luotettavaa, niin suomalaisen, brittiläisen ja amerikkalaisen median toimittajien sekä heidän käyttämiensä asiantuntijoiden ei tiedetä toimineen Vladimir Putinin lastenhoitajana.


Lähteet


Alperovitz, Gar 1994. Atomic Diplomacy: Hiroshima and Potsdam. London, UK: Pluto Press.


Arnold, Bruce 2008. Moral Panics. Caslon Analytics


Bacevich, Andrew 2021. After the Apocalypse: America’s Role in a World Transformed. New York, NY: Metropolitan Books/Henry Holt and Company.


Beisel, David R. (2022). Ihanus’ Fine Synthesis on Putin and Ukraine. Clio’s Psyche 28, 3

(Spring).


Beisel, David R. 2022 b Reply To Brian D'Agostino. The Journal of Psychohistory 50 (2) Fall 2022


Bernays, Edward 1928, Propaganda. ‎ Ig Publishing; First Paperback Edition Used (September 1, 2004)


Caldwell, Christopher 2022. The War in Ukraine May Be Impossible to Stop. And the U.S. Deserves Much of the Blame. The New York Times 31.5.2022.


Chomsky, Noam 1995. Media Control, Second Edition: The Spectacular Achievements of Propaganda


Cohen, Stanley 1972. Folk Devils and Moral Panics. The Creation of the Mods and Rockers. London: MacGibbon and Kee. Kolmas painos 2002. Routledge.


Cohen, Stanley 2001. States of Denial: Knowing About Atrocities and Suffering. Cambridge: Polity Press''


Coleman, John Alesius 1999. The Bible and Sociology. 1998 Paul Hanly Furfey Lecture Sociology of Religion, Summer 1998.


Culver, John C. & John Hyde 2000. American Dreamer: A Life of Henry A. Wallace. New York, NY: W. W. Norton.


D'Agostino, Brian 2022. Psychohistory, Ideology, and Ukraine: A Reply to Juhani Ihanus and David Beisel. The Journal of Psychohistory 50 (2) Fall 2022


D'Agostino, Brian 2022b. Brian D'Agostino's Concluding Reply to Ihanus and Beisel. The Journal of Psychohistory 50 (2) Fall 2022


Domhoff, G. William 2013. The myth of liberal ascendancy: Corporate dominance from the Great Depression to the Great Recession. Boulder, CO: Paradigm Publishers.


Freud, Sigmund 1921. Joukkopsykologia ja egoanalyysi.


Freud, Sigmund 2001. Unien tulkinta. Viipuri: Gummerus. Alkuteos: Dei Traum-deutung, 1948.


Goode, Erich – Ben-Yehuda, Nachman 1994. Moral Panics. The Social Construction of Deviance. Oxford: Blackwell. 2002 reprinted.


Greil, Arthur L. 2003. Meaning and Modernity: Religion, Polity, and Self – Book Review. Sociology of Religion, Summer 2003.


Ihanus, Juhani (2022a). Putin, Ukraine, and Fratricide. Clio’s Psyche 28, 3 (Spring).


Ihanus, Juhani (2022b). Tragedy Without Catharsis. Clio’s Psyche 28, 3 (Spring).


Ihanus, Jauhani 2022c. Legitimations and Justifications: A Reply to Brian D'Agostino. The Journal of Psychohistory 50 (2) Fall 2022


Lawrence, W. Gordon 1994. The Politivs of Salvation and Revelation in the Practice of Consultancy. Teoksessa: Roger Casemore (toim.), What Makes Concultancy Work? South Bank University Press.


Lawrence, W. Gordon 1996. Totalitarian States of Mind in Institutions


Marcetic, Branko (2022). A U.S.-Backed, Far Right–Led Revolution in Ukraine Helped Bring Us to the Brink of War, Jacobin, February 7, https://jacobin.com/2022/02/maidan-protests-neo-nazis-russia-nato-crimea


Molari, Juha 2009. Q-evankeliumi ja psykohistoria. Tohtorin väitöskirja. Helsingin yliopisto.


Post, Jerrold M. 2004. Leaders and Their Followers in a Dangerous World: The Psychology of Political Behavior. New York: Cornell University Press.


Rosenfeld, H. 1971. A Clinical Approach to the Psychoanalytic Theory of the Life and Death Instinchts: An Investigation into the Aggressive Aspects of Narcism. International Journal of Psycho-Analysis, 52: 169-172.


Sakwa, Richard 2022. Frontline Ukraine: Crisis in the Borderlands. London, UK: Bloomsbury Academic.


Schultz, William Todd 2005. Introducing Psychobiography. Sivut 3-18 teoksessa: Schultz, William Todd (toim.) 2005. Handbook of Psychobiography. New York: Oxford University Press.


Sell, Roger D. 1991. Literary Genre and History: Questions from a Literary Pragmaticist for Socio-Semioticians. Sivut 1-38 teoksessa Approaches to the Analysis of Literary Discourse. Åbo Akademis Förlag: Åbo.


Skinner, Questin 1970. Convention and the understanding of speech acts. The Philosophical Quarterly 20: 118- 138.


Stiglitz, Joseph (2017). Globalization and Its Discontents Revisited: Anti-Globalization in the Era of Trump. New York, NY: W. W. Norton & Company.


Stien, Phyllis T. & Kendall, Joshua C. 2003. Psychological Trauma and the Developing Brain: Neurologically Based Interventions for Troubled Children. Binghamton (NY): Haworth Maltreatment and Trauma Press.


Voyer, John J.; Gould, Janet M. & Ford, David N. 1996. Systematic Creation of Organizational Anxiety: An Empirical Study. Massachusetts Institute of Technology.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti