Sain neljännesvuosisata sitten
lahjaksi eräältä venäläiseltä naiselta Ivan
Gontšarovin teoksen Oblomov. Vaikka lahjaksi saatu romaani oli
suomennettu, en ole jaksanut lukea teosta loppuun asti tämän
neljännesvuosisadan aikana. Venäjänkielisen version voi lukea myös
internetistä.
Henkisen ja fyysisen laiskuuteni kirjallinen luonnehdinta teoksessa Oblomov antaa ennusteensa tulevan vuoden taisteluihini ja toimiini.
Yritän tietysti päästä loistavaan toimeliaisuuteen, mutta vaikeaahan tämä muutos on, jos yli puolivuosisataa on jo ollut saamaton.
Minulle on hyvin tyypillistä, että aloitan erilaisia projekteja – tai vielä tarkemmin sanottuna aikomukseni on aloittaa projekteja, mutta en saata niitä koskaan päätökseen. Esimerkiksi Oblomov-romaani osoittautui yhdeksi niistä lukemattomia teoksia, joita olen aikonut lukea. Kirjoja voi olla kirjahyllyssä, mutta ne eivät säteile viisautta, kun niitä teoksia ei jaksa lukea.
Neljännesvuosisadan aikana olen saanut kuitenkin ihan ilmaiseksi tietoa kirjan sisällöstä. Olen alkanut ymmärtää, miksi venäläisnainen antoi tämän kirjan minulle. Olin kuullut jo silloin häneltä useita kertoja, miten laiskojen suomalaisten joukossa olen laiskin kaikista. En tietenkään ymmärtänyt liittää kirjaa noihin moitteisiin, koska en ollut päässyt tietoiseksi kirjan sisällöstä ennen näitä nykypäiviäni.
Onhan se erittäin totta, että Oblomov on monella tavalla myös minun omakuvani, vaikka en ole aatelinen niin kuin Ilja Iljitš, en ole myöskään naisten suosiossa niin kuin hän, minulla ei ole myöskään sellaista sivistystä kuin Oblomovilla.
Nyt minä yritän kysyä soveltuvin osin, mitä uudenvuodenlupaus tarkoittaisi tällaiselle laiskalle ihmiselle kuin Oblomov ja minä. Voisikö Oblomov ottaa itseään niskasta kiinni ja panna liikettä kinttuihinsa? Onhan minulla unelmia, että voisin tehdä jotain paremmin, ja jo lapsuuden onnellisista ajoista alkaen olisin voinut tehdä paremmin, mutta en mitään ole tehnyt.
Uudenvuodenlupauksen värikäs historia
Uudenvuodenlupaus on erityisesti länsimaissa yleinen perinne, mutta esiintyy myös itäisessä maailmassa. Säilyttääkseen jumalien suosion jo muinaiset babylonialaiset palauttivat vuoden lopussa omistajilleen lainatut tavarat, maksoivat velkojaan ja antoivat lupauksia. Akitu-nimellä tunnetun juhlallisen kaksitoistapäiväisen uskonnollisen juhlan aikana babylonialaiset valitsivat uuden kuninkaan tai vahvistivat uskollisuutensa nykyiselle hallitsijalle. Babylonialaiset luottivat siihen, että jos he pitivät sanansa, pakanajumalat kohtelisivat heitä suotuisasti koko tulevan vuoden. Jos he pettävät jumalat, heitä odottaa taivaallinen rangaistus.
Tammikuussa muinaiset roomalaiset antoivat moraalisia lupauksia toisilleen. Näin he uskoivat voivansa rauhoitella kaksinaamaista Janus-jumalaa, jonka mukaan on myös vuoden ensimmäinen kuukausi nimetty. Janus katsoi toisilla kasvoillaan menneisyyteen ja toisilla tulevaisuuteen.
Keskiajalla esiintyi niin sanottu riikinkukon lupaus, kun ritarivasallit toistivat uudenvuodenaattona uskollisuusvalansa yliherralleen. Emme toistaiseksi ole saaneet uutisia, eikä niitä aina häveliäisyyden tähden avoimesti kerrota koko kansalle, miten Suomessa on tällä hetkellä ilmaistu nöyryys yliherralle, missä hän itse kullekin on.
Englannin sisällissodan 1640-1650 seurauksena puritaanit voittivat, ja niin uskovat rohkaisivat itseään ja koko kansaa vannomaan kunnollista ja synnitöntä käytöstä uudenvuodenaattona.
Uudenvuodenlupauksen perinne on muodostunut 1600-luvun alusta alkaen. Englanninkielisillä sanoilla ”olen päättänyt”, I'm resolved ja Resolution, on uskonnollinen konnotaatio Psalmien 17:3 mukaan: Olen päättänyt, ettei suuni tee enää syntiä.
Uudenvuoden velvoitteiden täyttämisen vaikeudet tunnetaan tietenkin. Samuel Pepys, englantilainen amiraliteetin eli laivastoministeriön virkamies ja parlamentaarikko, kuuluisan Stuart-päiväkirjan kirjoittaja, lupasi 31. joulukuuta 1661 juoda vähemmän viiniä, mutta jo 20 tammikuuta 1662 on säilynyt kuitti, että neljä gallonaa Malagan viiniä toimitettiin hänen taloonsa.
Oscar Wilde kirjoitti, että hyvät lupaukset ovat vain shekkejä, joita ihmiset kirjoittavat tietäen, että pankki on tyhjä.
Vuonna 1740 englantilainen pappi John Wesley, metodistikirkon perustaja, loi tavan uudistaa liitot, joka pidettiin uudenvuodenaattona, mutta hän halusi palauttaa lupaukselle pyhyys. Uskonnollisten ihmisten piti lukea Raamattua ja laulaa virsiä, toisin kuin syntiset, joilla on tänä päivänä riehakas juhla.
Forbes-lehden mukaan 2000-luvun alussa noin 40 % amerikkalaisista teki uudenvuodenlupauksia, Australiassa 42 %. Yhdysvaltojen Pennsylvanian osavaltiossa jo vuonna 1888 perustetun Scrantonin yliopiston tutkijat selvittivät näitä tuoreita lupauksen antajia ja päätyi tulokseen, että 8 % saavutti tavoitteensa. 35 % kyselyyn vastanneista australialaisista piti asettamaansa tehtävää täysin mahdottomana ja 23 % sanoi, että he yksinkertaisesti unohtivat lupauksensa.
Saksalaissyntyinen ruotsalainen Gestalt-psykologian ja fenomenologian tutkija, joka toimi Tukholman yliopistossa professorina, David Katz analysoi, että yritykset testata tahdonvoimaa ja tällaiset tilastot ”epäonnistumisista” eivät sinänsä ole huonoja, ne jättävät mahdollisuuksia kehitykselle. Tuloksia voidaan pitää ihan tyydyttävinä. Uusi vuosi on aikaa, jolloin ihmisten on helpompi muuttaa elämäänsä, muuttaa vakiintuneita tapojaan. Tämä on myös eräänlainen tilaisuus yrittää saavuttaa tietty tavoite. Psykologit suosittelevat realististen tavoitteiden asettamista, läheisille tiedottamista niistä ja yksityiskohtaisen päiväkirjan pitämistä saavutuksista sekä edistymisen analysointia.
Vuosi sitten venäläinen tietotoimisto TASS julkaisi pitkän artikkelin uudenvuodenlupauksista, jotka ovat nykyään hyvin tyypillisiä myös venäläisessä maailmassa, vaikka perinteestä itsestään on tullut enemmän vitsi, koska monet eivät pidä juhlavalaansa. Venäläinen perinteinen taikausko välttää tavoitteesta ääneen puhumista. Myös perinteisen venäläisen talonpojan elämässä oli hyvin vähän ihmisestä itsestään riippuvaa, hän ei ajatellut itsensä muuttamista, mutta 1900-luvulla ilmapiiri muuttui ja ihmisistä tuli rohkeampia asettamaan henkilökohtaisia tavoitteita, vaikka yhä edelleen ihmisten tuli asettaa velvoitteet enemmän yhteiskuntaa ja valtiota kohtaan kuin itseään kohtaan.
Ajat ovat Venäjällä muuttuneet ja henkilökohtaisesta menestyksestä on tullut tärkeää, länsimainen uudenvuoden rituaali on juurtunut Venäjälle. TASS:n haastattelussa sosiokulttuurisen tutkimuskeskuksen johtaja Nadezhda Lebedeva sanoo, että uudenvuodenlupaus on merkki tyytymättömyydestä joihinkin elämän osa-alueisiin ja halusta muuttaa jotain. Erona länsimaiseen ja brittiläiseen kyyniseksi ja ironiseksi synkistyneeseen henkeen uudenvuodenlupauksia vastaan ja jopa vääntyneeseen pilkkaan, venäjänkielisessä sosiaalisessa verkostossa suhtautuminen uudenvuoden lupauksiin on edelleen toistaiseksi hyvin myönteistä. Ei ole kokoelmia typeristä lupauksista ja vitsejä siitä, että lupauksia ei täytetä. Pikemminkin nämä uudenvuoden viestit ovat tilaisuus näyttää ystäville kiinnostuksen kohteesi ja esitellä itsesi motivoituneena ja koottuna henkilönä.
Venäjälläkin ymmärretään uudenvuodenlupausten epäonnistuminen. Venäjän psykologisen instituutin apulaisjohtaja Natalya Kiselnikova kertoo TASS:n haastattelussa, että eräs epäonnistumisen syy tulee väärin valitussa tavoitteessa, kun ihmiset asettavat tavoitteensa velvollisuudentunteella kasvatettuina ihmisinä sosiaalisten vaatimusten mukaisesti, mutta eivät sen mukaan, mitä hän itse pitäisi todella tärkeänä henkilökohtaisesti. Lupauksia ei tueta henkilökohtaisilla arvoilla ja ne lakkaavat nopeasti toimimasta.
Toinen syy uudenvuodenlupauksen epäonnistumiseen on kyvyttömyydessä laskea resursseja: olemme uudenvuodenlupausta lausuessa liian optimistisia sen suhteen, kuinka paljon pystyisimme tekemään. Kolmas syy epäonnistumiseen on lisätekijöiden aliarvioiminen ikäänkuin arjen rutiinit eivät häiritsisi suunnitelman toteuttamista, vaikka todellisuudessa joudumme tilanteisiin, joissa on valittava rutiini lasten vuoksi sen sijaan että toteuttaisi omia lupauksiaan.
Psykologisen instituutin johtaja Lebedeva pitää ongelmana myös ihmisen tapaa menettää uskonsa itseensä. On parempi olla tekemättä ylisuurenomaisia suunnitelmia epävarmuuden vallassa, jos tuntuu jo lähtökohtaisesti, että ei olisi tarpeeksi voimaa aloittaa lupauksen täyttämistä juuri nyt.
Venäjän psykologisen instituutin apulaisjohtaja Natalya Kiselnikova kehottaa valitsemaan oikea kohde, jossa valinnassa emme seuraa yleistä mielipidettä, vaan henkilökohtaisesti analysoimme, tarvitsenko sitä todella, miten se sopii tarpeisiini. Henkilökohtaiseen analyysiin on syytä nostaa esille syyt, jotka voivat estää aloittamasta lupauksen täyttämistä juuri nyt. Nämä esteet pitää poistaa. Tavoite pitäisi kuvailla myös mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Yksityiskohtaisessa riskiarvioidussa suunnitelmassa pidetään myös mahdollisuus suunnitelman tarkistamiseen: Kiselnikovan mukaan inspiroiva ja kaunis tavoite on tärkeä, mutta joudumme tekemään myös erittäin tylsän suunnitelman ja arvioimaan tunne- ja aikaresurssejamme. Kuvittele itsesi tulevaisuudessa, jossa suunnitelma ei täyty, ja analysoi, miksi näin tapahtui. Näin voimme nähdä tekijät, jotka estävät saavuttamasta tavoitetta, jonka uudenvuodenlupauksessa annamme. Suunnitelma tulisi purkaa myös välivaiheisiin.
Kisselnikovan mukaan vuoden lopussa ei pidä tehdä arvoarviota, jonka mukaan ”olen häviäjä” tai ”olen sankari”, vaan analysoida vuoden aikana koettuja olosuhteita, joissa lupauksen mukaan on suoritettu.
Laiska mies pilkkii ja bongaa lintuja
Tulen vuoden kuluttua kuudenkymmenen vuoden ikään, olen silloin jo isoisä-vanhus, alkaa jo elämäni seitsemäs vuosikymmen, mikä on todennäköisemmin viimeinen vuosikymmen elämässäni.
Kävin tiukkasanaisen vuoropuhelun tämän vuoden lupauksesta, kunnes sain sille ymmärryksen ja hyväksynnän. Oblomov saisi edes tämän kerran yrittää nousta ylös sohvaltaan! Nyt on vaan kyse siitä, että jaksaisko sittenkään.
Jos ovat sillä hyvätkin puolensa, niin myös ongelmani on siinä, että koko elämäni olen elänyt ylisuojelevaisessa varovaisuudessa, ”pumpulissa” ilman suurempaa vaivaa ja kovan elämän opetuksia. Milloinkaan en ole myöskään tarttunut tehtäviin ja toimiin tarmokkaasti, ajatukseni on että "aina voi aloittaa ylihuomenna" jotta tänään ei tarvitsisi tehdä mitään, kovin usein myös olen saanut tiukasti ohjeeksi olla hiljainen välttäen suuria pyrkimyksiä. Niin ongelmia on vähemmän, kun on näkymätön ja hissukseen. Tämä koskee ihan kaikkia elämänalueita.
Kouluja en viitsinyt käydä silloin kun olisi ollut niiden aika, en tehnyt peruskoulua ja lukiota varten edes kotiläksyjä, menin myös sen jälkeen aina sinne, missä aita on matalin, jotta ei tarvitsisi lukea ja nähdä vaivaa. Teologinen tiedekunta on aika irvokkaasti ”tiedekunta” Helsingin ”yliopistossa”, vaikka paremmin voisi kutsua jonkinlaiseksi hengelliseksi kurssitoiminnaksi, tiedekunnan mukainen ahkeruus ja älyllinen terävyys puuttuvat täysin. Itse rinnastaisin teologisen tiedekunnan ammattikouluun, niin kuin nykyään sanotaan "amis", paitsi ammattikouluun on monesti vaikeampi päästä opiskelemaan – vaaditaan enemmän älyn lahjoja ja muutakin ahkeruutta. Ammattikorkeakoulut ovat myös ihan yhdenvertaisia keskiasteen ammattikouluille hienosta nimestään huolimatta eikä niissä oikeasti tarvitse oppia ja opiskella.
Minut muistetaan opiskelutovereiden keskuudessa silloin muinoin nuorena miehenä, joka mielummin vetäytyi pois luennoilta – joissa oli kertakaikkiaan raskasta istua – ja kirjojen äärestä omaan ulkoiluunsa tai omalle kämpälle televisiota katsomaan. Esimerkiksi kreikan kielen kursseja en käynyt lainkaan, vain kaksi ensimmäistä luentokertaa ja loppukokeen. Minua väsytti liikaa. Oikea tekeminen ja ahkera työnteko eivät sopineet minulle, vaikka juuri vanhempani olivat päinvastoin esikuvia ahkeralle työnteolle ja tunnollisuudelle. En tiedä, miksi minusta tuli oman elämäni Oblomov, vaikka minulla ei ole aatelisen historiaa ja varallisuutta. Jos asiaa kysyy Kokoomuksen tai Perussuomalaisten poliitikoilta, niin nämä vastaavat jo nopeasti minua paremmin tuntematta, että kenties Kela on tehnyt liian rikkaaksi, jotta voin olla kuin Oblomov.
Lapsuudesta alkaen on myös ”urheiluni” ollut käytännössä ”halvaantunut”. Vaikka olen normaalin lapsuuden mukaan ja vanhempieni hyvän esimerkin mukaisesti elänyt ulkoilun ja terveysliikunnan puolesta, niin itse oikeaa treenaamista ja kilpailuun aitoa panostamista on torjuttu kaikissa läheisissä ihmissuhteissani. Liikaa ei saa yrittää, olen aina kuullut varoitukset, mikä miellyttää oman elämänsä Oblomovia silloin, kun on mukava olla rennosti omalla sohvallaan ja haaveilla saavutuksista, joita olisi voinut tehdä, jos olisi viitsinyt. Yhtälailla olen matalasti katsonut opiskelua ja työtä, joita kumpaakaan en ole oikeastaan koskaan harjoittanut elämässäni. Olen mennyt siitä, missä on niin sanotusti aita matalin.
Pappisvirka sopi hyvin laiskalle miehelle, sillä jumalanpalvelus – jota asianmukaisesti lyhennetään nykyään muotoon ”jumis” - kuluttaa tunnin verran aikaa, eikä siihen tarvinnut valmistella yhtään, koska kaiken voi lukea valmiiksi kirjoista. Sen verran sain torkkua viikonloppuisin työajalla eikä tuota tuntia tarvinnut yksin olla ”aktiivinen”, minkä ohessa joskus sain tehdä varttitunnin kastekeikan. Kuukauden ”työaika” jäi alle kymmeneen tuntiin. Papit ovat luonnostaan laiskoja ja selittävät tämän myös teologisesti sillä, että Pyhä Henki herättää uskon, evankeliointi ei ole pappien työtä. Näin minä vietin aikuisikäni aina työttömyyden ja pitkäaikaistyöttömyyden päiviini asti, mitkä päivät eivät ole oikeastaan yhtään erilaisia kuin pappisvuosien päivät – paitsi nykyään olen viikonloppuisin täysin ilman sitoumuksia. Minun ei tarvitse nousta sohvalta yhtään ylös, ei tarvitse vaihtaa edes yövaatteita päivävaatteisiin.
35 vuotta sitten sydänlääkäri sanoi suoraan kasvotusten määräyksen, että en saa harrastaa urheilua, vaan hän suosittelee sopivaksi ulkoiluksi pilkkimistä – jäällä voisin istua penkillä ja odottaa rauhassa, miten kala syö. Minulla ei ole kuitenkaan sellaiseen kärsivällisyyttä, mitä sydänlääkäri ei Meilahdessa voinut tietää. Tämän mukainen on ollut koko aikuisikäni: en ole harrastanut kuntoilua enkä urheilua.
Yhä enemmän olen saanut ikämiesurheilijoiden itsensä kirjoittamia kehotuksia, että lintujen bongaus olisi niitä ainoita ulkoilumuotoja, jotka sopisivat minulle. Tuollaiset inhorealistiset ohjeet loukkaavat minun harjoittamaa unelmointiani, jonka mukaisesti tahtoisin haaveilla itsestäni aktiivisena ihmisenä, vaikka olisin makuulla sohvallani.
Vaikka en tykkää istuskella pilkillä tai lintuja bongata, niin vastaavalla matalalla mentaliteetilla olen ulkoillut, silloin kun olen käynyt ulkoilmassa.
Kun sydänlääkärin määräyksen jälkeen juoksin tottelevaisesti Forssassa maratonin hissutellen 3 tunnissa 5 minuutissa, minulla oli lääkärin tarkistus vain vähän ajan kuluttua. Sydänlääkäri totesi, että olen jäänyt siis henkiin, joten mitään sen pahempaa ei ole odotettavissa. Ulkoilu on mahdollista. Kuumuudessa kärsin siihen aikaan aivan jatkuvasti sydämen rytmihäiriöistä ja rytmihäiriöt aiheuttivat ongelmia myös sillä kertaa, kun menin Viipurin urheiljoiden kavereiden kanssa yhteisellä laivamatkalla katsomaan Tukholman maratonia: hissuttelin sen 3 ½ tuntiin 27 asteen helteessä, ymmärtämättä edes juoda koko aikana yhtään mitään. Tämä kaikki tapahtui ilman kuntoilua ja liikuntaa, pelkästään pilkkimisen ja lintujen bongauksen mielialalla äärimmäisellä tavallä väsymystä välttäen. Olin laiska Oblomov, joka astui ihmisten ilmoille.
Kävin hölkkäämässä noina sydänleikkauksen jälkeisinä lähivuosina myös Munkkiniemessä kahden mailin juoksukilpailussa, jonka voitin. Tietysti tällainen lyhyempi matka sopii muutenkin paremmin ominaisuuksilleni sen lisäksi, että sellainen ei maksa niin paljon eikä ole äärimmäisen tylsää. Minun ei tarvinnut siirtyä tuota yksittäistä voittoa varten pilkkimisen ja lintujen bongauksen hengessä suoritettavasta ulkoilusta ”kuntojuoksuun”, koska kilpailu oli hidasvauhtinen ja muut juoksijat jäivät jo alusta alkaen aivan reilusti.
Näin olen saapunut kuuteenkymmeneen ikävuoteen enkä ole elämässäni koskaan harrastanut liikuntaa enkä tehnyt mitään muutakaan ahkerasti. Olen ollut oman perheeni ja lääkärin määräyksiä noudattaen ylivarovainen. Terveysliikunnasta on tullut paljon iloa jokapäiväiseen elämääni ja sen osuus mielihyvästäni on koko ajan lisääntynyt.
Nyt tahtoisin tehdä hiukan enemmän tavoitteellisesti – ensimmäistä kertaa elämässäni. Yrittäisin olla jo vanha ex-Oblomov, joka ei sittenkään vaipuisi romaanin päähenkilön mukaisesti ikuiseen uneen sohvalleen, vaan yrittäisi tämän yhden kerran nousta ylös sohvaltaan ja lähteä ”treenaamaan”, joka olisi aivan uusi elämänkokemus minulle.
Nyt uudenvuoden jälkeen katson pystynkö korjaamaan elämäntyyliäni hiukan: jätän totaalisesti pois kaikki laiskan miehen jäätelöt, päivittäin harrastaisin liikuntaa vähintään kaksi kertaa, aamulenkit eivät jäisi enää pelkästään 8 kilometriin vaan olisivat vähintään 12 km pitkiä. Tällä tavalla voisin uudistaa elämäntyyliäni sen verran, että ei tarvitsisi haaveilla lapsuuden menetetyistä urheilusaavutuksista, vaan voisin kuusikymppisten miesten joukossa yrittää juosta kilpailuissa, jos niitä on Helsingissä.
Laiska Ilja Iljitš Oblomov
Ivan Aleksandrovitš Gontšarov, 1800-luvulla elänyt venäläinen kirjailija, kirjoitti romaanin Ilja Iljitš Oblomovista, kenties venäläisen kirjallisuuden tunnetuimmasta laiskasta miehestä. Gontšarov kirjoitti romaania vuosina 1847–1859 ja se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1859. Koko romaani on omistettu Oblomovin laiskuuden ilmiölle. Ilja Iljitš Oblomov on Pietarissa asuva aatelismies, joka elää laiskaa elämäntapaa, ei tee muuta kuin ajattelee ja haaveilee sängyssä ja syö rasvaista ruokaa, joten hänen ollessaan vielä melko nuori mies, hänellä on kuitenkin jo lihava, turvonnut vartalo.
Oblomovia ei kiinnosta omaisuutensa tai sosiaalinen elämä. Hän myös lakkaa olemasta kiinnostunut jopa omasta elämästään. Sängystä noustessaan Ilja Iljitš laittaa vain jalkansa pehmeisiin tossuihinsa. Ilja Iljitš nousee itseasiassa hyvin harvoin sohvaltaan. Hän ei mene ulos, ei osallistu mihinkään toimintaan, vaan vain omistautuu ajatuksiinsa ja haaveisiinsa viihtyisästä, seesteisestä elämästä kotoisella Oblomovkan tilalla. Mitkään ongelmat – talouden taantuma tai asunnon häätöuhat – eivät voi horjuttaa häntä. Toimeliaan Andrei Stolzin vauhdittamana Oblomov herää pieneksi hetkeksi elämään, kunnes vetäytyy vuokra-asuntoon ja katoaa toimettomuuteen ja tahdon puutteeseen. Mikään ei herätä Oblomovia hitaasta uppoamisesta viimeiseen ”uneen”.
Oblomov-teos alkaa sanoilla, että ”Ilja Iljitš Oblomov makasi aamulla sängyssä asunnossaan”. ”...huolimattomuuden valo loisti kaikkialla kasvoilla. Kasvoista huolimattomuus siirtyi koko vartalon asentoihin, jopa aamutakin poimuihin.” ”Oblomov oli jotenkin vetelä yli vuosien ---Hänen liikkeitään, vaikka hän oli jopa huolestunut, hillitsi myös pehmeys ja laiskuus. - - -Kaikki ahdistus ratkesi huokauksella ja vaihtui apatiaksi tai uneliaisuuteen”. ”Makaaminen Ilja Iljitšin kanssa ei ollut välttämättömyys, kuten sairaan tai nukkua haluavan, eikä onnettomuus, kuten väsyneen, eikä nautinto, kuten laiska: tämä oli hänen normaali tilansa.”
Teoksen neljännen osan lopussa vastataan päähahmon Oblomovin viimeiseen kohtaloon (välilukuja en viitsinyt laiskuuttani lukea, koska romaani oli ihan liian pitkä laiskan miehen luettavaksi):
”Mitä tapahtui Oblomoville? Missä hän on? Missä? - Lähimmällä hautausmaalla, vaatimattoman uurnan alla, hänen ruumiinsa lepää, pensaiden välissä, tyynesti. Ystävällisen käden istuttamat syreenin oksat torkkuvat haudan päällä ja koiruoho tuoksuu rauhallisesti. Vaikuttaa siltä, että hiljaisuuden enkeli itse vartioi hänen untaan. Vaikka kuinka valppaasti hänen vaimonsa rakastava silmä vartioi hänen elämänsä jokaista hetkeä, ikuinen rauha, ikuinen hiljaisuus ja laiska ryömiminen päivästä toiseen pysäytti hiljaa elämän koneen. Ilja Iljitš kuoli ilmeisesti ilman kipua, ilman piinaa, ikään kuin kello, joka oli unohdettu käynnistää, olisi pysähtynyt.”
Oblomovin kuvassa on myös omaelämäkerrallisia piirteitä: kirjailija Goncharov itse oli omien tunnustustensa mukaan sybariitti, nautiskelija ja mässäilijä - hän rakasti seesteistä rauhaa, joka synnytti luovuuden. Minä itsekin koen erittäin laajan samaistumispinnan Oblomovin laiskuuteen niin kuin monet tuttavat ovat myös moittineet vuosikymmenien ajan: minua on jopa vaikea saada ulos edes vuokrakämpästäni, paitsi joskus käyn ulkoilemassa ja ruokakaupassa, tämänkin ulosmenon voin välttää pakastiminen ja juoksumaton avulla. En ole oppinut tekemään yhtään mitään sen enempää älyllisten kuin fyysisten vaatimusten puolesta. Voisin kuvitella, että minustakin tulee vähitellen vanha kello, joka jätättää jo melkoisesti ja joka viimein unohdetaan käynnistää. Löysin kirjoituspöytäni laatikosta viisi vanhaa kelloa, jotka kaikki ovat jo pysähtyneet. En ole viitsinyt viedä niitä puhdistettavaksi enkä vaihtaa paristoja niihin.
Kaikista "tärkeistä asioista" maailmassa Oblomov kaikkein mieluummin nukkuu ja haaveilee lapsuudestaan. Hänen laiskuutensa luonne on todellisuudessa pettymyksen ilmaus. Sankarin on vaikea motivoida itseään, koska väistämättä herää aina kysymys: miksi? Ilja Iljitshillä ei ole siihen vastausta, miksi pitäisi tehdä mitään.
Oblomov pysyy uskollisena itselleen päiviensä loppuun asti, elää vilpittömästi, sekaantumatta mihinkään kilpailuun ja pyrkimättä täyttämään muiden ihmisten vaatimuksia. Olisi häikäilemättömän helppoa olla tyly Oblomoville, joka ei yritä saavuttaa yhtään mitään. Laiskan Oblomovin onnellisesta joutilaisuudesta kurottautuminen suuria saavutuksia kohti ei ole suinkaan sekään riskitön, mikäli tyytyväisyys ja kiitollisuus puuttuvat.
Puškinin satu kalastajasta ja kalasta
Aleksandr Sergejevitš Puškinin satu kalastajasta ja kalasta («Сказка о рыбаке и рыбке») alkaa kuvauksella vanhan miehen ja vanhan naisen elämästä. Heillä on köyhä korsu merenrannalla. Vanha mies kalasti ja vanha mies kehräsi lankaa. Eräänä päivänä vanha mies tapasi kultakalan, joka puhui ihmisäänellä. Tarina "Kalastajasta ja kalasta" kirjoitettiin syksyllä 1833.
Filologi, professori Aleksandr Uzhankov on tuonut oivaltavasti esille, että Puškin ei vain osoittanut teoksen sankarien asuvan ”hyvin sinisen meren rannalla”, vaan korosti ”hyvin sininen”, koska meren sininen on taivaan heijastus. Kun meren väri muuttuu koko sadun kertomuksen ajan, taivas itse asiassa muuttuu: asenne taivaasta tapahtuvaan itsekkyyteen muuttuu.
Puškin ei sattumalta kertonut, että vanha mies ja vanha nainen elivät 33 vuotta meren rannalla valmistautuen elämänsä päätestiin, ihmissielun pelastukseen. 30 vuoden iässä Jeesus Kristus alkoi saarnata ja opetti kolme vuotta Golgatalle asti. Vanhan miehen Golgatan hetki oli tullut.
Puškin kertoo vanhan miehen ja vanhan naisen asuvan rappeutuneessa korsussa, mutta tämä ei ole välttämättä vain puhetta köyhistä ihmisistä, vaan myös yhtä paljon vihje vanhan miehen askeettiseen vanhurskaaseen elämäntapaan. Useinhan nähdään huolimattomasti ja ymmärtämättömästi vaatimaton koti vain kriittisenä merkkinä köyhyydestä eikä nähdä sen liittymistä kristilliseen askeettiseen elämäntapaan. Tämä sama väärinymmärrys on tyypillistä yhä edelleen.
Vanhan miehen korsun olkikatto oli toki rapistunut, mutta maaseinät eivät. Olkien vaihtaminen olisi ollut halpaa ja helppoa, mutta vanha mies ei korjannut, koska sille ei ollut tarvetta tässä paikassa, jossa ei ollut hurrikaaneja, ei kaatosateita tai muuta huonon sään raivoa. Meri muuttui myrskyisäksi vasta ahneuden jälkeen.
Ihme tapahtui ja Jumala lähetti vanhan miehen verkkoon kultaisen kalan, joka puhui ihmisäänellä. Jumala halusi koetella vanhan miehen vanhurskautta kiusauksella. Jumala halusi testata Jumalan lakien toimintaa. Vanha mies pelkäsi, mutta hänellä ei ollut syytä pelätä pientä kultaista kalaa, vaan vanhurskaat ja viisaat ymmärsivät pelätä synnin pelkoa, pelkoa langeta kiusaukseen. Niin vanha mies päästi kultakalan menemään. Vanha mies lausui ystävällisesti: ”Jumala sinun kanssasi, kultakala!” Бог с тобою, золотая рыбка!
Kotiin palattuaan ilman mitään saalista, vanha mies kertoi iloisesti ihmeestä vanhalle vaimolleen. Mies oli ymmärtänyt pelätä paratiisinsa maailman tuhoutumista, niin kuin Matteuksen evankeliumin luvussa 6 sanotaan jakeissa 25-26: ”älä murehdi sielustasi, mitä syötä ja juot, äläkä ruumiistasi, mitä puet päällesi...”
Kotona vanha nainen moitti miestä siitä, että tämä ei pyytänyt yhtään mitään. ”Sinä typerys, sinä typerys!” Vanhan miehen oli palattava merelle ja täytettä vanhan naisen käsky.
Nainen asetti yhä uudestaan lisää ja lisää vaatimuksia, joita miehen piti esittää kalalle. Pian vanha nainen vaati tulla jopa meren kuningattareksi, jonka alaisena tämä kultakala olisi itsekin.
Vanha mies, joka puhuttelee kultakalaa ensimmäistä kertaa, sanoo: "Vanha vaimoni", sitten "äreä nainen", "vanha nainen on sekaisin", "vanha nainen kapinoi", ja lopuksi: "Mitä minun pitäisi tehdä pirun naisen kanssa?" Kuulemme hänen äänestään vanhan naisen kasvavan tuomitsemisen. Viimeisellä kerralla kultakalan luokse tullessaan vanha mies ei enää pyydä vanhan naisen toiveen täyttymistä, vaan kysyy kultakalalta neuvoa: "Mitä minun pitäisi tehdä kirotun naisen kanssa?"
Puškinin sadun ensimmäisessä käsinkirjoitetussa versiossa vanha nainen istui Baabelin tornissa ja hänellä oli yllään paavin tiara. Raivostunut nainen käski vanhaa miestä, että hän haluaa olla jo enemmän kuin vapaa kuningatar, hän haluaa olla paavi. Ja kultakala teki hänestä paavin. Baabelin tornissa vanha nainen istui ja vanha mies kumarsi vanhalle naiselle, mutta tyhmälle naiselle ei riittänyt olla edes paavi, vaan hän halusi olla meren rakastajar, itse asiassa Jumala.
Tarina päättyy surullisesti: vihainen kala ottaa vanhuksilta kaiken pois ja vanha nainen istuu taas rikkinäisessä köyhässä korsussaan.
Vanha mies oli kiltti, armollinen, alistuva, vaatimaton, mutta kyvytön ohjaamaan vanhaa vaimoaan kristilliseen elämään. Hän vapautti kultakalan välittömästi käyttämättä tilaisuutta esittää edes toiveita. Vanha nainen päinvastoin oli hyvin ahne, itsekäs, vihainen, kyvytön myötätuntoon. Vanha nainen ei säälinyt edes vanhaa miestään, vaan toimi pelkästään omien etujensa mukaisesti. Tultuaan kuningattareksi nainen potki miehensä välittömästi ulos vihamielisesti. Hän tyhmän lyhytnäköisesti uskoi, ettei hänen pahalla käytöksellään olisi kielteisiä seurauksia.
Puškinin satu opettaa pysähtymään ajoissa: varallisuuden ja menestyksen jano sokaisee silmät, tekee sydämestä julman. Vanha nainen vihastui uudestaan ja uudestaan, vaikka kaikki hänen toiveensa oli täytetty. Vanha nainen ei kuitenkaan löytänyt onnea. Hän ei ollut kiitollinen siitä, mitä hänellä on. Puškinin mukaan tämä on myös avain harmonian löytämiseen sielusta ja suhteista muihin. Vain kiitolliset ihmiset voivat tuntea onnea ja tyytyväisyyttä.
Jos yrittäisinkin tällä kertaa nousta Oblomovin sohvalta ennen kuin minun vanha kelloni pysähtyy, en aio unohtaa uudenvuoden jälkeen Puškinin tunnetun sadun kristillistä viisautta kiitollisuuden tarpeellisuudesta ja ahneuden vaarallisuudesta.
X X X
Sotapsykoosiin joutuneen vallankäytön tilassa ei alistetun kansalaisten mielipiteitä tutkita, ei kysytä mitään, on kiire. Kansalaisten äänillä ei ole enää merkitystä. Eikä ihmiset ymmärrä vääryyttä, vaan tottelevat sotapsykoosissa moraaliyrittäjiä, jotka saavat entistä enemmän kontrolloida kaikkea.
Terveisin Juha
 |
Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja juhamolari@gmail.com
GSM +358 40 684 1172
|
