Sain tänään 25.5.2026 soiton yliopistotutkija Karin Creutzilta. Hän haluaa haastatella minua tietokirjaansa varten torstaina 28. toukokuuta. Aiheena ovat vaihtoehtomedia, vastakkainasettelu ja viranomaismenettelyt vuosilta 2016–2020. Kuitenkin olen estynyt torstaina.
Jotta totuus ei jäisi vain varjoiseksi merkinnäksi marginaaliin, julkaisen tässä koko 25-kohtaisen analyyttisen muistilistani. Tämä on se kognitiivinen kartta, jota asiantuntija-manageriluokka ei halua tai kykene lukemaan. Nämä 25 kohta ovat tarkemmin esitelty myöhemmin julkaistavassa omassa noin 800 sivua pitkässä teoksessani Rumuus tappaa (ISBN 978-952-88-0604-2).
I. TIETO, MEDIA JA MANIPULAATIO
1. Vaihtoehtomedia establishmentin tyhjiön
oireena
Vaihtoehtomedian nousu (2016–2020) ei ollut syy
polarisaatioon, vaan oire liberaalidemokraattisen järjestelmän
sisäisestä tyhjiöstä. Kun järjestelmä ei kykene vastaamaan
kansalaisten taloudelliseen prekaariuteen ja turvattomuuteen, tila
täyttyy populistisilla vastareaktioilla. Donald Trumpin kaltaiset
ilmiöt ovat suoraa seurausta tästä liberaalin keskustan
heikkoudesta [Žižek & Morgan, ”Trump”, 12.5.2026].
2. Suostumuksen valmistaminen ja "hämmentynyt
lauma"
Valtamedia ja asiantuntija-eliitti
harjoittavat kognitiivista hakkerointia, jota kutsutaan ”suostumuksen
insinöörityöksi”. Tavoitteena on ohjailla kansa Noam Chomskyn
kuvaamaksi ”hämmentyneeksi laumaksi”, joka luovuttaa
päätösvallan teknokraateille pelon ja asiantuntijavallan illuusion
vuoksi [Chomsky, 1991; Diesen, 2022].
3. Teknologinen determinismi ja informaatiosodan
ennuste
Mediaympäristöä hallitsevat algoritmit
kiihdyttävät mielentilaa, joka valmistautuu sotaan ja konfliktiin.
Jacques Ellul varoitti, että tekniikka ja varustelu toimivat itseään
toteuttavana ennusteena: kun järjestelmä valmistautuu konfliktiin,
se tekee siitä väistämättömän riippumatta yksilöiden tahdosta
[Ellul, 1985; Patomäki, 2025].
4. Julkisen puheen vulgarisoituminen ja kyyninen
ideologia
Vastakkainasettelu ei ole vain tiedollista,
vaan oire sivistyneen diskurssin murenemisesta. Kun säädyttömyydestä
tulee poliittinen identiteettityökalu, kyynisyydestä tulee
nykyideologian suojakilpi. Me olemme kahlittuja järjestelmään
juuri siksi, että uskomme olevamme siitä irti ironian ja
kyynisyyden kautta [Žižek, ”Cynicism”, 20.12.2017].
5. Väkivallaton tietoteoria ja vastustajan
kuunteleminen
Totuudenetsintä vaatii John Howard Yoderin
”Paavalin säännön” mukaan avointa vuorovaikutusta, jossa
vastustaja on välttämätön osa prosessia. Jos vastakkaiset äänet
vaiennetaan pakolla, yhteiskunnan kyky ymmärtää todellisuutta
syvällisesti pysähtyy, ja totuudesta tulee ylhäältä saneltu
dogmi [Yoder, ”Walk”, 2010].
6. Dehumanisaatio ja "petturuuden"
retoriikka
Vaihtoehtomedian ja valtavirran välinen
konflikti on johtanut moraaliseen dehumanisaatioon, jossa vastustaja
muutetaan ”hirviöksi” tai ”Venäjän kätyriksi”. Tämä
leimaaminen estää rationaalisen keskustelun ja oikeuttaa
poikkeukselliset keinot toisinajattelijoita vastaan [Diesen, 2026;
Rahikainen, 2025].
II. VALTA, VIRANOMAISET JA REPRESSIO
7. Oikeudenkäynti ”rakenteellisena
tyhmyytenä”
Viranomaisten ja oikeuslaitoksen
menettelyt toisinajattelijoita kohtaan ilmentävät David Graeberin
kuvaamaa ”sääntöjen utopiaa”. Kyse on rakenteellisesta
tyhmyydestä, jossa byrokraattinen koneisto pelkistää ihmisen
pelkiksi proseduureiksi ja lomakkeiksi, jolloin totuuden etsiminen
korvautuu sääntöjen noudattamisella [Graeber, ”Utopia of rules”,
2015].
8. Poikkeustila ja "paljas elämä"
viranomaismenettelyssä
Viranomaismenettelyissä yksilö
pelkistetään Giorgio Agambenin termein ”paljaaksi elämäksi”
(homo sacer). Häneltä riisutaan poliittinen subjektiteetti,
ja hänestä tulee hallinnollinen objekti poikkeustilassa, josta on
tullut pysyvä ja normaali hallintamuoto [Agamben, 2020, 2022;
Hirvonen, ”Fear and Anxiety”, 2017].
9. Siirtymä oikeusvaltiosta
turvallisuusvaltioon
Viranomaisten toimet
toisinajattelijoita kohtaan heijastavat laajempaa siirtymää kohti
turvallisuusvaltiota. Tässä tilassa laki lakkaa olemasta yksilön
suoja ja muuttuu välineeksi, jolla suvereniteetti oikeuttaa itsensä
marginalisoimalla soraäänet ”turvallisuusuhan” nimissä
[Agamben, 2020; Hirvonen, 2017].
10. Valtion repression paradoksi
Viranomaisten
harjoittama kova repressio ja oikeudenkäynnit eivät aina hiljennä
oppositiota, vaan ne voivat toimia radikalisoivina tekijöinä.
Williams ja Lee osoittavat, että valtion yritys sulkea ikkunoita
voimalla saattaakin vahvistaa liikkeen legitimiteettiä sen
kannattajien silmissä [Williams & Lee, 2012].
11. Vallan sadistinen ydin ja ”säädytön
yliminä”
Viranomaispainostus ei ole vain kylmää
byrokratiaa, vaan siihen liittyy sadistinen nautinto (jouissance).
Valta nauttii kyvystään asettaa kustannuksia ja kärsimystä
toiselle. Todd McGowanin mukaan säädytön yliminä vaatii sokeaa
tottelevaisuutta samalla kun se itse rikkoo omia sääntöjään
[McGowan, 2024; Žižek & Morgan, ”Trump”, 12.5.2026].
12. Oikeudenkäynti
”yliopistodiskurssina”
Viranomaisprosessit toimivat
Jacques Lacanin kuvaamana ”yliopistodiskurssina” (S2), jossa
byrokraattinen tieto peittää alleen vallanpitäjien halun hallita.
Subjekti pelkistetään tilastolliseksi objektiksi (objet a),
jolloin hänen inhimillinen totuutensa katoaa teknokratian alle
[Lacan, 1998; Wright, 2015].
13. "Oikonomia" ja kasvoton byrokraattinen
valta
Valta on siirtynyt poliittisesta päätöksenteosta
byrokraattiseen ”talouden hoitoon” (oikonomia), jossa
hallitsija hallitsee, mutta ei ole vastuussa. Tämä luo vapauden
ironian: ihminen on muodollisesti vapaa, mutta käytännössä
instituutioista täysin riippuvainen orja [Agamben, 2022; Davis,
”Ellul”, 22.11.2017].
III. SOSIAALIPSYKOLOGIA JA STIGMA
14. Vastakkainasettelu sisäisen antagonismin
kieltämisenä
Yhteiskunta on itsessään
perustavanlaatuisesti jakautunut, mutta valta yrittää peittää
tämän luomalla ulkoisia vihollisia. Fasistinen logiikka tarvitsee
”hybridiuhan” tai ”venäläisen agentin”, jotta se voisi
ylläpitää harhaa harmonisesta kansallisesta yhtenäisyydestä
[Žižek & Morgan, ”Trump”, 12.5.2026].
15. Vastakkainasettelu narsistisena
fantasiana
Polarisaatio on psyykkinen suojamekanismi,
”nautinnon varkautta”. Uskotaan, että ”tuo toinen” on
varastanut meidän alkuperäisen yhtenäisyytemme. Tämä
nationalistinen ja rasistinen fantasia peittää sen, että
yhtenäisyyttä ei ole koskaan ollutkaan [Lacan, ”objekti a”;
Žižek, 2003; Hirvonen, 2017].
16. Dekolonisaatio-puhe paikallisen sorron
kilpenä
Woke-retoriikka ja dekolonisaatio-puhe toimivat
usein verhona, jolla vaiennetaan todellinen luokkakritiikki. Žižek
varoittaa, että näistä on tullut länsimaisen akatemian
muotitermejä, joilla moralisoidaan historiaa ja kohdellaan ihmisiä
”passiivisina idiootteina” [Žižek, ”Decolonization”,
18.5.2026; Žižek, ”Left and Right”, 13.5.2026].
17. Trauman instrumentalisointi ja luokkavihan
gentrifikaatio
Liberaali eliitti käyttää traumapuhetta
poliittisena aseena, jolla korvataan perinteinen luokkataistelu.
Catherine Liun mukaan tällä ”kivun gentrifikaatiolla”
sivuutetaan työväenluokan materiaalinen riisto ja korostetaan
yksilön moraalisia tuntemuksia [Liu, ”Trauma”, 9.4.2026].
18. Stigmatisoiminen eliitin narsistisena
suojana
Dissidenttien leimaaminen on narsistinen
puolustusmekanismi, jolla eliitti suojelee etuoikeuksiaan. Karim
Bettache kuvaa ”voiton ensisijaisuuden syndroomaa”, jossa
poikkeava subjekti nähdään vain häiriönä markkinoiden
logiikalle, ja Manu Joseph painottaa stigmojen tarvetta epätasa-arvon
säilyttämiseksi [Bettache, 2024; Joseph, 2026].
19. Geopoliittinen leimaaminen ”punaisena sillinä”
(Red Herring)
Keskustelun suistaminen ulkopoliittiseen
stigmatisointiin on tapa depolitisoida kotimainen kärsimys. Kun
toisinajattelijan hätä kuitataan ulkopuolisena vaikuttamisena,
valtio välttyy vastuulta omasta säädyttömyydestään [Reisner &
Halper, 2020; Žižek, 2003].
IV. BIOLOGIA, FILOSOFIA JA EXIT
20. Stressi ja hierarkia: Vapaan tahdon
illuusio
Toisinajattelijoiden ja syrjäytettyjen kokema
vaino tuottaa neurobiologisia vasteita. Robert Sapolsky on
osoittanut, ettei hierarkian pohjalla oleva stressi ole valinta, vaan
neurobiologinen välttämättömyys, vaikka yhteiskunta moralisoi
tämän uupumuksen yksilön heikkoudeksi [Sapolsky & Watkins,
2024; Wikipedia: Robert Sapolsky].
21. Moraaliset intuitiot ja sokeus
Vastakkainasettelu
ei johdu tiedon puutteesta, vaan syvistä moraalisista eroista.
Jonathan Haidtin ”moraalinen perustusteoria” osoittaa, että
politiikka on jakautunut, koska eri ryhmät painottavat eri
perusarvoja, kuten vapautta, järjestystä tai pyhyyttä [Haidt,
2018].
22. "Avoimen yhteiskunnan" paradoksi ja
utilitarismi
Karl Popperin mukaan avoimen yhteiskunnan
pitäisi olla itsekriittinen, mutta usein se muuttuu dogmiksi, joka
ei salli kritiikkiä. Negatiivinen utilitarismi vaatisi kärsimyksen
lievittämistä, mutta nykyjärjestelmä tuottaa sitä ideologisella
kurilla [Popper, 1945; Shearmur, 1996].
23. Teknologinen yhteiskunta ja intellektuaalinen
ylijäämä
Korkeasti koulutettu toisinajattelija on
Georges Bataillen termein ”heterogeeninen jäte”, joka on
siivottava pois, jotta teknokraattisen koneiston sirinä pysyisi
tasaisena. Älykkyys muuttuu järjestelmän silmissä vaaralliseksi
ylijäämäksi [Bataille, 2020; Ellul, ”Propagandes”, 1962].
24. ”Konstantinolainen käänne” ja instituutioiden
kriisi
Hallitsevat instituutiot yrittävät pakottaa
konsensuksen ylhäältä päin säilyttääkseen valtansa. Tämä
John Howard Yoderin kritisoima ”konstantinolainen käänne”
tarkoittaa, että eettinen esimerkillisyys on korvattu
hallinnollisella pakolla ja periaatteiden pehmentämisellä [Yoder,
”Ecclesiology”, 2010].
25. Hiljaisuuden strategia ja "Exit"
Kun
vaikuttaminen (Voice) estetään ja lojaalisuus murtuu, ainoa
eettinen vaihtoehto on Albert O. Hirschmanin kuvaama Exit –
vetäytyminen inoperatiivisuuteen. Viktor Franklin hengessä tämä
on asennon ottamista: kieltäytymistä olemasta pelkkä datapiste ja
valitsemalla inhimillisyys raunioiden keskellä [Hirschman, 1970;
Frankl, 1946; Agamben, 2022].
Loppupäätelmä:
Oikeudenkäynneistä tai viranomaisten toiminnasta puhuttaessa on kyse Williamsin ja Leen termiä käyttäen ”repression paradoksista”. Vastakkainasettelusta puhuttaessa on muistettava Yoderin ”väkivallaton tietoteoria” argumenttina sille, miksi toisinajattelijoiden ääntä ei saisi vaientaa: ilman heitä emme voi tietää koko totuutta.
Itsekunkin tapaus ja vaihtoehtomedian kausi 2016–2020 on nähtävä osana globaalia siirtymää kohti ”pehmeää fasismia” tai teknokraattista autoritarismia, jossa liberaali establishment yrittää epätoivoisesti säilyttää asemansa tukahduttamalla itsekritiikin – juuri sen voiman, jonka Žižek näkee Euroopan ainoana pelastuksena.
Kysymys ei ole siitä, onko jokin tieto 'totta' tai 'valhetta' (kuten vaihtoehtomedian kohdalla usein moralisoidaan), vaan siitä, miten valta käyttää kieltä ja poikkeustilaa subjektin nujertamiseen. Me elämme teknologisessa rautahäkissä, jossa nyrkki Hämeenkadulla ja algoritminen hylkäys työhaastattelussa ovat saman rakenteellisen rumuuden eri kasvoja.
Myöskään oma matkani ja oikeudenkäynnit eivät olleet juurikaan juridisia tapahtumia, vaan ne olivat kokeita siitä, kuinka paljon totuutta liberaali demokratia kestää ennen kuin se turvautuu narsistiseen valtaan ja symboliseen kastraatioon [Lottaz & Schoendorff, 27.4.2026].
Vuodet 2016–2020 eivät olleet vain "disinformaation" aikakausi, vaan syvä ontologinen kriisi, jossa kieli lakkasi olemasta jaettu sopimus ja muuttui vallankäytön ja poissulkemisen välineeksi.
Terveisin, Juha Molari