maanantai 26. tammikuuta 2009
Kirkkoherran hartaus Mannerheim-tapahtumassa
Hautajaispsalmi 23 vanhan raamattukäännöksen mukaan:
Herra on minun paimeneni: ei minulta mitään puutu. Hän kaitsee minua viheriäisessä niityssä, ja vie minua virvoittavan veden tykö. Minun sieluni hän virvoittaa: Hään vie minun oikialle tielle, nimensä tähden. Ja vaikka minä vaeltaisin pimiässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani: sinun vitsas ja sauvas minun tukevat.
Torstaina 4. syyskuuta 2008 tapahtui kohtalokas kohtaaminen Mannerheim-tapahtuman kannalta. Teatteriohjaaja-näyttelijä Seppo Heinola ja hänen ystävänsä Mannerheim-tutkijat kävivät katsomassa Helene Mannerheimin hautaa ja kirkonkirjoja kuolinpäivältä 23. tammikuuta 1881. Miksi Helene-äidin sydän ei kestänyt? Aviomies – Carl Robert – jätti vain vuosi aiemmin. Helene jäi ison perheen yksinhuoltajaksi. Jo pian nuori yksinhuoltajaäiti kuolee ”sydämen järkytykseen” (tms.).
Kirkkoherravirastossa vanha merkintä hautajaispäivästä oli tavallisen karu rivi kirkonkirjoissa niin kuin kaikilla muillakin. Omassa kirjeessään Helene kertoi kohtalokkaasti, että kaikki ovat hylänneet hänet.
Sovimme Seppo Heinolan kanssa, että hän tulee kirkkoomme Mannerheimina. Niin kuin hyvät arvostelut tietävät kertoa Kotimaa-lehdessä ja Aamulehdessä, hänen Mannerheim on vaikuttava. Marsalkan äiti lepää aivan kirkkomme vieressä pienen kummun sisällä, joka on suljettu. Monet kylämme miehistä muistavat, että he ovat tuota hautakammiota kunnostaneet vuosikymmeniä sitten.
Vuonna 1879 12 vuotta vanha Gustaf potkittiin pois Böökin lyseosta, kun hän oli kivittänyt ikkunoita rikki. Vähän ajan päästä isä Carl Robert jätti pojan ja koko perheen, lähti perheen vararikkoon ja meni toisen naisen kanssa Pariisiin. Poispotkittua poikaa ei valittu kadettikouluun. Ja muutamien kuukausien kuluttua - 23. tammikuuta 1881 - äiti Helene Mannerheim kuolee!
Kaksi viikkoa äitinsä kuoleman jälkeen 8. helmikuuta 1881 Gustaf Mannerheim, yhä vain 13 vuotta vanha, vasta kesäkuussa 14 täyttävä poikanen kirjoittaa kirjeen siskolleen:
”Sofi kiltti! On hirveätä ajatella, että hän on poissa, mutta nyt hän on onnellinen. Kaikkein pahinta on minulle, sillä minä olen meistä kaikista eniten koetellut häntä. En kestäisi tätä millään, ellen tietäsi että hän on antanut minulle anteeksi. Voi miten onnellinen hän olisikaan ollut, jos olisi tiennyt, että Pappa tuli kotiin ja sulki hänen arkkunsa kannen. Olin Sällvikissä hautajaisten ajan. En ole ehtinyt ostaa mustaa mustetta ja kurkkuni on kipeä, niin että minun täytyy kirjoittaa punaisella, ei suinkaan tee mitään, kun minä kuitenkin sydämessäni suren. Älä osoita tästä lähin kirjeitä Rehtorille, sillä silloin hänen täytyy maksaa 5 penniä postiljoonille jokaisesta kirjeestä. Hyvästi Sofi äläkä anna minun turhaan odottaa kirjeitä Sinulta. Gustaf”.
Gustaf Mannerheimin kirjeestä näkyy pienen pojan syyllisyys ja anteeksiantamuksen tarve. Isä oli jättänyt, perhe oli hajonnut, oli kouluongelmat, äiti oli kuollut. Ilmeisemmin aikuiset uskovaiset olivat opettaneet ihan oikein, että äiti on antanut anteeksi. Hän tiesi sanat, mutta sydän kärsi yhä, mutta hän toistaa opittua hyvää lausetta äidin anteeksiantamuksesta. Pieni poika ymmärsi äitinsä kokeneen valtavaa surua isänsä poislähdöstä: ”Voi miten onnellinen hän olisikaan ollut, jos olisi tiennyt, että Pappa tuli kotiin ja sulki hänen arkkunsa kannen”. Noissa sanoissa kuuluu myös nuoren pojan ikävä omaa isäänsä kohtaan.
Vuosi myöhemmin, 14 vuotta vanha Gustaf kirjoittaa 13. helmikuuta 1882 Hanna Lorenille kirjeessään äitinsä kuolemasta Hanna oli kirjoittanut aiheesta ja kysynyt pienen pojan surusta. ”Minä olen myös hyvin usein ajatellut Mammaa, eikä Master voi aavistaa miten ikävä minun on, kun tiedän etten koskaan enää saa tavata häntä. Ja vielä murheellisempaa on ajatella, miten paljon surua ja mielipahaa minä olen hänelle tuottanut. Gustaf Mannerheim”.
Pieni poika koki syyllisyyttä äitinsä tähden, jota hän ei koskaan voisi enää tavata. Lohdutuksen sanat eivät häivyttäneet ikävää tunnetta. Poika tulkitsi omat kurittomuutensa tässä tilanteessa, jossa isä oli jättänyt ja hän suri äitinsä kuolemaa. Puoli vuotta mainitun kirjeen jälkeen Gustaf astui kadettikouluun, mutta ei sopeutunut.
Virallisena selityksenä on Suomessa kerrottu se, mitä vuonna 1950 sotamarsalkka selittää omissa Muistelmissaan teinipoikana eletystä elämästä. Hänen mukaansa hänellä oli vaikeus sopeutua niihin pedanttisiin kasvatusmenetelmiin, joita erityisen ankarasti sovelsi käytäntöön kadettikoulun vuonna 1885 virkaan astunut uusi johtaja kenraali Carl Enckell, tiukka ja ankara soturi. Mannerheim muistelee: ”Muovasin sotilasmanttelistani mielestäni varsin laatuunkäyvän sijaisen sänkyyn ja lähdin karkuretkelle. Pikku kujeeni keksittiin pian ja sai esimerkillisen rangaistuksen: kahden vuorokauden arestin jälkeen sain lakonisen ilmoituksen, että minut oli erotettu koulusta”.
Kiitos sekä Pohjan Fiskarissa asuvan Julinin suvun että hyvän kummin, että taas kerran erotettu poika ei jäänyt yksin. Hän pääsi ylioppilaaksi Böökin koulussa Helsingissä ja Pietariin sotaoppiin. Kaikille hylätyille, erotetuille ja tappion kokeneille ei käy yhtä hyvin.
Kuolema kosketti ilmeisemmin kovasti Gustaf Mannerheimin uudemman kerran kesäkuun lopulla 1894. Nyt aikamiehen - 27 vuotta vanhan miehen - venäläinen vaimo Anastasia synnytti pojan, mutta tämä poika kuoli. Leonid Vlasov kertoo uskottavasti tutkimuksessaan, että Gustaf otti raskaasti perillisensä kuoleman. Hän sulkeutui kuoreen ja muuttui kovaksi ja ärtyisäksi. Hänen odottamaton äkkipikaisuus aiheutti ongelmia. Suomalaisessa historiankirjoituksessa katsotaan usein karsaasti Anastasiaa perheenäitinä, mutta pidän uskottavana, että komean 194 senttimetriä pitkän upseerin sydän tuli nyt jo toisen kerran kovasti haavoitetuksi. Sydämen haavojen kestäminen on vaikeaa, jos vaikka olisi komea sotilas.
Mannerheimin uskonnollisuutta on sanottu enemmän Venäjältä opituksi ortodoksisen kirkon ja hallituksen seremonialliseksi suhteeksi. Tämän mukaisesti Mannerheim pyrki siihen, että suomalaisilla sotilailla oli hengellistä huoltoa. Joulukuussa 1918 Mannerheim pyysi itseltä arkkipiispa Gustaf Johanssonilta, että tämä antaisi hänelle siunauksen. Yhtä kaikki seremoniallisuus: tammikuussa 1936 Mannerheim meni yksin Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon ja rukoili siellä entisen vaimonsa Anastasian sielun puolesta. Anastasia oli kuollut.
Kaikki muu on kovin pehmeää, mutta rakkaiden ihmisten elämä ja kuolema ovat tapahtumia, että ne jättävät jälkensä. Mutta vaikeuksien ja pettymysten jälkeen on yhä lupa elää.
Virsi 373, Jeesus kuule rukoukset, syntyi punaisten alueella Orivedellä 1919, kun vuoden 1918 järkytysten jälkeen virisi siellä helluntaiherätys. Virren sanoittaja Jenny Pohjala kertoo Orivedellä koetusta vuoden 1918 järkytyksestä ja sitä seuranneesta helluntaiherätyksestä. Hän oli rukouskokouksessa pienessä mummon mökissä lähes täsmälleen 90 vuotta sitten, helmikuussa 1919, kun hän sai Hengessään nämä sanat. Laulamme tämän virren 373.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti