Löysin tänään jo vihdoin kirjakaupasta Mitä, missä, milloin junior 2009, jossa on kahden sivun haastattelu tyttärestäni, mutta tässä kuva vain ensimmäisestä sivusta.
Hän kertoo, että trampoliinilla saa lentää. Tämä harrastus ei ole suinkaan sitä, että harrastuksissa vain hypitään ylös ja alas. Kun harjoittelee, pääsee yli peloistaan, mutta harrastus sopii toki vähän uhkarohkealle. Parasta on, että tuntuu kuin lentäisi. Voltitkin sujuvat ilmassa.
Nyt tytär, kohta 15 vuotta täyttävä, etsii uutta urheiluseuraa pääkaupunkiseudulta, koska vanhasta seurasta valmentaja lähti ulkomaille.
Tässä on muutama videokuva kansainvälisesti tunnetuista hurjista tilanteista trampoliinilla, joten hallittua uhkarohkeutta ilmeisesti vaaditaan: http://www.youtube.com/watch?v=cWMbsgEf1uE
Mielestäni elämänasenne saa olla juuri sellainen, ettei ole liian arka ihmisenä, joka pälyilisi koko ajan olkansa yli peläten miten joku mahdollisesti tuomitsee nyt meikäläistä. Itsetunto ei tarkoita toisaalla myöskään pöyhkeyttä, mikä on usein merkki epäterveestä itsetunnosta narsisisen persoonallisuushäiriön muodossa, vaan pikemmin tervettä tilannehallintaa - myös ilmassa lentäessä trampoliiniltä hyppiessä.
Minä olen ollut jossakin määrin tarpeettoman arka, ehkä myös yhä edelleen, mutta olen toki kasvanut itsekunnioituksessani – kiitos Jumalan antaman vapauden – rohkeammaksi ja vapautuneemmaksi.
Tyttärellä näyttää olevan tuota rohkeutta enemmän kuin meikäläisellä tuossa iässä. Vesihypyistäkin ja ratsastuksesta hän on ollut kiinnostunut ihan harrastamiseen saakka. Ei ole pelkuri luonteeltaan. Hyvä niin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti