keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
Kutsuntatilaisuus - tavallinen kyläpappi isänmaansa asialla
Tunsin tänään hyvää mieltä suomalaisen pikkukylän pappina, koska Uudenmaan Aluetoimiston päällikön komentaja Veijo Auvisen kohtelias kutsukirje oli kirkkoherran virkahuoneen pöydällä.
Raaseporin kutsuntatilaisuuden avajaiset ovat kylläkin lomapäivänäni 17.8.2010, mutta tällaisen tapahtuman johdosta vaihdan lomapäivän tuolta yksittäiseltä päivältä pois.
Ei se ole ongelma, jos maanantaina on loma ja keskiviikkona on loma, mutta tiistaina saa osallistua arvokkaaseen tilaisuuteen. Raamatun mukaan esivaltaa tarvitaan.
Puolustusvoimat ovat mielestäni luonnollinen osa itsenäisen Suomen instituutioita.
Murheeni on toki, että nykyinen nuoriso on kovin heikkoja fyysisesti. Puolustusvoimat ovat Suomen suurin kuntokoulu.
Pidän myös hyvänä, että nuorisolle opetetaan ylipäätänsä tervettä kurinalaisuutta ja järjestystä. En tarkoita, että ”kyllä herra - - - ” on sinänsä hyvä periaate, jos käskyn sisältö on tyhmä. Ei kurinalaisuuden pidä olla tyhmyyteen suostumista, mutta tervettä kurinalaisuutta tarvitaan, jotta typerä nurina vähenisi.
Minulla itselläni ei ole toki sen enempää lähitaistelu kuin muutakaan taistelukoulutusta tai –tietämystä edes minimiksi.
Olen Hengen mies, en sotamies, mutta silti pidän poliisin, suojelupoliisin ja armeijan tehtävää perusteltuna ja tärkeänä yhtä hyvin Suomessa kuin muissakin itsenäisissä valtioissa.
Suomen puolustusvoimilla oli Toisen maailmansodan vaarallisen seikkailupolitiikan jälkeen tärkeä isänmaallinen ja kansainvälispoliittinen tehtävä YYA-sopimuksen hengessä: Puolustusvoimien piti suojella YYA-sopimuksen mukaisesti, ettei Saksan tai muun valtion sotajoukot käyttäisi Suomen aluetta Neuvostoliittoa vastaan hyökkäykseen.
Olen vannonut sotilasvalani YYA-sopimuksen mukaisessa Suomessa. Nyt YYA-sopimuksen päättymisen jälkeen pidän edelleen oikein hyvänä puolustusvoimiemme tehtävää rauhan tasapainottajana Itämeren alueella, jotta Suomen aluetta ei käytettäisi vieraan vallan aseellisiin tarkoitusperiin toista valtiota vastaan.
En ole koskaan hyväksynyt kypäräpappiperinnettä, joka elää yhä jossakin määrin luterilaisessa kansankirkossamme. Jopa Pro Karelian uusi julkaisu – jonka nimeä en muista – tulee liian moneen seurakuntaan.
Kirkkoherrat ovat ilmeisemmin tilanneet lehteä, jossa tuetaan kuitenkin ajatusta valtakunnan rajojen siirtämisestä. Se ei ole isänmaallisuutta, vaan typeryyttä.
Epäilemättä siirrän lomapäivääni ja menen jälleen kutsuntatilaisuuden juhliin. Se on kunnia, että isänmaamme rauhan ja koskemattomuuden puolesta toimii itsenäiset puolustusvoimat, jotka eivät ole minkään sotilasliiton ja vieraan valtion marionetteja.
Olen vapaan Suomen puolustusvoimien puolella!
Olen miettinyt joskus vuorotteluvapaata tai vastaavaa, jolloin voisin toimia ehkä sotilaspastorina vuoden tai määräajan, kunnes palaisin takaisin virkaani. En ole kuitenkaan miettinyt niin paljon, että olisin löytänyt aikaa suunnitelmien toteuttamiseksi.
Minulla ei ole myöskään sotilasystäviä, minkä tähden suhteeni armeijaan on vain tällainen suomalaisen miehen ”etäsuhde”.
Parin vuoden aikana, kun asuin Pietarissa, sain useamman kerran viikossa saunoa ja käydä kuntosalissa joidenkin venäläisten upseereiden kanssa. Heillä ei ole toki oikeuksia matkustaa Venäjän alueiden ulkopuolelle. Minun mielestäni he olivat hienoja miehiä puhetavoissaan, kohteliaisuudessaan ja elämänkatsomuksessaan.
Suomessa olen tavannut sotilaita lähinnä tällaisissa juhlallisuuksissa. Viime kerralla oli ylennystilaisuus upseerikerholla: tällöin sai nähdä kaksi ääripäätä mieltymyksieni kannalta.
Korkeampi upseeri oli todella hieno rauhan ihminen, kun taas reserviläinen julisti varsin häpeilemättömästi, että hänen vanhempansa olivat kovia natseja. Tämä ei ole siis antifasistinen natsi-sanan laajennus, vaan ko. henkilön aito kunnian osoitus mainitulle ideologialle.
Äskettäin oli myös televisiossa järkyttävä ohjelma, joka kertoi, miten Suomen puolustusvoimien tiedustelutoiminta 60- ja 70- luvuilla toimi Urho Kaleva Kekkosen tietämättä CIA:n hyväksi.
Upseerit tulivat jopa esille nimiensä ja yhteyksiensä kanssa. Kun menen puolustusvoimien juhliin, ymmärrän nämä juhlat antifasistisesti naapuria kunnioittavan ja ystävyyttä edistävän hengen mukaisesti: vapaan Suomen puolustusvoimat ovat itsenäisyytemme ja koskemattomuutemme hyväksi, jottei mikään sotilasliitto tai vieras valtio tekisi maamme alueesta hyökkäystannerta tai sotilaistamme marionetteja sodassa muita vastaan.
Kiitos kutsusta! Totta kai tulen!
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Kavkaz Centerin tiedottaja syytteeseen Tšetšeniassa
Kavkaz Centerin (Кавказ-центр) hyväksi palveluksiaan tehnyt, noin 30 vuotta vanha Anvar Labazanov (Анвар Лабазанов), Umarovin ja Storjön (Микаел Стурше) Kavkaz Centerin "tiedottaja", saa syytteen Rikoslain pykälän 282 perusteella yllyttämisestä kansalliseen ja uskonnolliseen vihaan.
Syytteessä viitataan nimenomaisesti Labazanovin rikolliseen toimintaan internetissä Kavkaz Centerin välityksellä. Hän on kirjoittanut Kavkaz Centerin sivustolle nimimerkillä: «Напоминание милиционеру».
Tšetšenian sisäministeriön mukaan ”Hän on toistuvasti toimittanut Internetiin Tšetšenian tasavallan johtoa ja lainvalvontaviranomaisia uhkaavaa aineistoa" (”Он неоднократно размещал в Интернете материалы с угрозами в адрес руководства Чеченской Республики и сотрудников правоохранительных органов").
Labazanov kuului siihen porukkaan, joka oli Ingušiassa perustamassa Kaukasian emiirikuntaa.
Poliisi on saanut paljon myös selvyyttä wahhabilaisten terroristien rahaliikenteestä, jota on hoidettu mm. Puolasta yksityishenkilöiden välityksellä jopa 50 000 dollarin kuukausieriä ja Aini Sidgalivoi (Айны Сидгалиевой) on lopulta noutanut rahat pankista vieden ne metsissä piileskeleville terroristeille.
Tšetšenian sisäministeriön joukot hyökkäsivät 28.11.2009 Aini Sidgalivoin rahan salakuljetusta vastaan.
Mainittu Aini Sidgalivoi on naimisissa Kavkaz Centerin tiedottajan Anvar Labazanovan kanssa, joka saatiin nyt kiinni ja syytteeseen. Labazanova on toiminut teloittajana ja pyövelinä jo ensimmäisestä Tšetšenian sodasta alkaen. Labazanov on kotoisin Kazakstanista.
Syyttäjän mukaan Labazanov on toiminut jo vuodesta 1995 Umarovin rikollisjärjestön osana. Syyttäjä viittaa myös siihen, että uhkaukset nimeltä mainittuja henkilöitä ja lainkäyttöviranomaisia vastaan on julkaistu Kavkaz-sivuston kautta.
Tšetšenian presidentin määräyksellä 19.1.2010 on Tšetšeniassa käynnistetty laaja erityistehtävä, jonka tarkoituksena on löytää Doku Umarov ja hänen lähipiirinsä.
Noin 90 henkilöä on pidätetty epäiltynä Umarovin joukkoon kuuluvina militantteina, lisäksi 30 henkeä on saanut surmansa turvallisuuspalvelujen erityistoimissa.
Storsjö on blogissani vastauskentässä tunnustanut 8.4.2010 aamuyöllä klo 5:06, että hän työskentelee tiedottajana Kaukasian terroristien hyväksi:
Lähde: Прокуратура Чеченской Республики
Lähde: Rosbalt Росбалт
Lähde: Центр экстремальной журналистики
tiistai 15. kesäkuuta 2010
Pahan voittaminen hyvällä - uskonto ja esivalta terrorismia vastaan
Nikolai Pogrebnjakin (Николай Погребняк) teos Победившие зло добром (”Pahan voittaminen hyvällä”) on erinomainen hengellinen teos. Siinä kerrotaan pyhistä ihmisistä, jotka ovat toimineet asevelvollisuuden ja isänmaan suojelun hyväksi.
Myös nykyinen Venäjän armeija on elvyttämässä hengellisiä perinteitä: temppeleitä syntyy, papit antavat rukouksissa tukensa sotilashenkilöille, joka päivittäin asettavat henkensä uhatuksi synnyinmaansa hyväksi.
Tämä kirja on omistettu Venäjän FSB:n vuotisjuhlaa varten pari vuotta sitten. Tämä kirja on Venäjän turvallisuuspalvelun sivustolla tuorein kirjaesittely – äskettäin ilmestyi sivustolle, vaikka kirja ei ole sinänsä uusi.
Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n ja kansallisen terrorisminvastaisen komitean johtaja Alexandr Bortnikov (Александр Бортников) esitti 13.4.2010 Moskovassa terrorisminvastaisessa kokouksessa hengellisille johtajille, papistolle ja yhteisöjen edustajille tärkeän kutsun terrorismin vastaiseen toimintaan.
”Pitää entistä systemaattisemmin toimia, hyödyntää hengellisten johtajien, papiston ja kansalaisjärjestöjen edustajien aktiivista osallistumista, jotta lisätään ihmisryhmien tietoisuutta, erityisesti alttiimpien nuorten, jotta nämä eivät lähtisi ideologisten ääriryhmien toimintaan”.
Bortnikov myös muistutti, että 1.4.2010 Mahatškalan kokouksessa Venäjän presidentti Dmitri Medvedev oli nimenomaisesti huomauttanut, että vahvan operatiivisen toiminnan kanssa tulee myös parantaa ennaltaehkäisevää ja terrorismin vastaista toimintaa.
Venäjällä sikäläisessä islamilaisessa mediassa Bortnikovin vaatimus on esitetty näyttävästi ja myönteisesti yhteistyön hengessä, koska valtavirran muslimit eivät voi hyväksyä terroristista kiihkoilua: jihad ei ole aseellista taistelua.
Valtavirran muslimit kärsivät myös kansallissosialistien ja muiden nationalistien väkivaltaisista hyökkäyksistä sekä kasvavasta epäluulosta.
lauantai 12. kesäkuuta 2010
Kutsu Jumalan valtakuntaan
3. sunnuntai helluntaista - Kutsu Jumalan valtakuntaan – Luuk. 14: 16-24 - 13.6.2010 klo 12 Pohjan Pyhän Marian kirkko Raasepori.
Saarna
Pyhäpäivän evankeliumi on käännetty kreikasta suomeksi karkeasti ja raadollisesti, kun siinä käännetään, että ensimmäiset kutsutut esittivät ”verukkeita” – vain vähän karkeampaa kieltä olisi ollut enää sanoa oman aikamme tapaa noudattaen, että ”ei voi vähempää kiinnostaa”.
Tosiasiassa Luukkaan evankeliumin kreikan kieli paljastaa ihan minkä tahansa kreikankielen sanakirjan perusteella, että silloisessa vanhassa maailmassa Jeesuksen kutsu torjuttiin erittäin suurella tahdikkuudella, hyvien käytöstapojen vallitessa.
Hyvät, elämäänsä kauniisti hoitavat ihmiset kielsivät Jeesuksen kutsun sivistyneesti, arvokkaasti ja kaikkien parhaiden käytöstapojen mukaan.
Vertauksessa käytetty kreikan kielen sana ”par-aiteomai” kertoo tyylikkäästi yhtä hyvin Platonin, Euripideen kuin Luukkaan evankeliumin kreikan kielessä, että ”pyydän laittaa minut sivuun kutsustasi”; latinistit sanoisivat ”exorare”.
Tähän perustuen Platon käytti sanaa ”paraiteesis” mitä rehellisimmästä rukoilijasta.
Maailmamme on muuttunut puhumisen rohkeudessa: nyt emme vain laita itseämme sivuun tahdikkaasti, vaan meidän aikamme on hyvin sivistymätön siinä, miten uskonnollista pyhyyttä loukataan, jos ja kun tuo usko tuntuu itsellemme vieraalta.
Luukkaan evankeliumissa kerrottu Jeesuksen vertaus muotoutui nykyiseen muotoonsa juutalaissodan järkyttävien kokemusten keskellä ensimmäisen vuosisadan loppupuolella jKr.
Monet muinaiset historialliset syyt ovat piirtäneet vertaukseen kohtalonomaisen ja mustavalkoisen rintamalinjan lopullisiin suuriin pitoihin tulijoiden ja niiden ulkopuolelle jääneiden välille. Sodassa mieli kärjistyi tuollaiseksi mustavalkoiseksi ehdottomuudeksi. Niin on käynyt myös kirkollisessa opinmuodostuksessa.
Minun mielestäni nuoruudessa, aikuisuudessa ja vanhuudessakin on suuria mahdollisuuksia, minkä tähden on ennen kaikkea varottava langettamasta toiselle tai edes omalle elämälleen kohtalonomaista tuomiota sillä perusteella, että olen nyt siis tällainen – ja tällaiseksi jään enkä muuta yritä.
Jeesus ja hänen seuraajansa kokivat pettymyksiä elämänsä hyvin hoitaneiden keskuudessa silloisessa Israelissa. Onnellisesti vaimonsa löytäneet ja kotitilansa hoitaneet eivät kiinnostuneet Jeesuksen haastavasta kutsusta Jumalan valtakuntaan.
Evankeliumin karu vertaus muistuttaa, että Jumalan valtakunnan julistajat ovat alusta alkaen löytäneet Jumalan kansan epäonnistuneiden, syrjäytettyjen, hylättyjen ja halveksittujen parista.
On perin vaarallista, jos kirkon toiminta muodostuu tällä hetkellä vallitsevien valtarakennelmien ja vallankäyttäjien kanssa flirttailuksi. Jeesuksen vertauksen mukaan avioituva ja omaisuutta hankkiva mies – siis sikäläisen mittapuun mukaan onnistunut mies – todettiin henkilöksi, joka ei halunnut lähteä pitoihin.
Myös toisinpäin sopii muistaa sitten kun itse on epäonnistunut, syrjäytetty, hylätty ja halveksittu: silloin sopii muistaa, että Jumalan valtakunnan juhliin saapuivat juuri nämä ihmiset!
Miksi mies ei olisi voinut pyhittää Jumalaansa oman härkänsä luona? Miksi mies ei olisi voinut olla Valtakunnan kelvollinen jäsen vaimonsa seurassa omassa kodissaan? Miksi juuri tällainen henkilö valittiin pahaksi malliksi tuomittavasta ihmiskunnasta?
Omaisuus perustui maanomistukseen, mutta henkilön identiteetti ja kunnia perustuivat perheen jäsenyyteen. Kutsun ottivat vastaan ryhmän ”ulkopuoliset”, joten pöytään kutsutut olivat saastaisia.
Jeesuksen vertaus osoittaa, ettei Jumalan valtakunnan kutsuun ole ensimmäisten Jeesuksen seuraajien aikana riittänyt pelkästään kutsutun pelkkä hengellinen myötätunto Jeesus-asian hyväksi, vaan kutsu haastoi täydelliseen uudelleen arviointiin.
Vertausta välittömästi seuraavassa lauseessa sen alkuperäisessä yhteydessä esitettiin isän, äidin, vaimon, lapsen, veljen, sisaren ja oman elämän vihaaminen jopa ehdoksi opetuslapseudelle, nyttemmin evankeliumissa tuo jyrkkyys vähän keventynyt meidän onneksemme.
Vihaamista seuraava lause kieltää elämän hallintaan perustuvan ylläpidon etsimisen: ”Joka yrittää turvata sielunsa, kadottaa sen, mutta jos joku kadottaa, löytää sen” (Lk. 17:33/Mt. 10:39).
Suomenkielinen ilmaus “turvata sielunsa” ei viittaa riittävän selkeästi ansiotulosta kieltäytymistä: alkutekstissä kielletään ylläpidon tai ansiotulon etsiminen. Mistä tuossa merkillisessä kiellossa on oikein kyse?
Silloisessa täysin epäreilussa ja eriarvoisessa Israelissa oli suuri uhka, että rikas patruuna määräsi ylläpidon antajana myös ruokittavien uskon, köyhän piti tunnustaa sellaista uskoa jonka mukaisesti sai ylläpidon ja ansiotulon.
Hänellä ei ollut rohkeutta tunnustaa uskoa Jeesukseen, koska köyhältä olisi loppunut ylläpito ja ansiotulo. Raha sitoi ihmiset järjestelmään, jossa hyvää elämää rakentavat ihmiset eivät uskaltaneet uskoa Jeesukseen, eivät uskaltaneet ottaa vastaan Jumalan valtakunnan kutsua, mutta muukalaiset, katujen kulmissa ja toreilla majailevat köyhät ja osattomat, uskalsivat, koska heillä ei ollut enää mitään menetettävää.
Rahan mukaan laulavat myös monien suomalaisten suut ja vähitellen sydämet sykkivät vain sen mukaan, mikä tuo hyvän ylläpidon ja varman ansion.
Uskallan väittää, että Jeesuksen vertaus on yhä ajanmukainen kuvaus toimeentulon orjuuttavasta vallasta siihen, miten ihminen uskaltaa elää uskonsa ja vakaumuksensa mukaan.
Jolla vähän on omaisuutta tai jolla on vähän ja enemmän velkaa, hän ei uskalla mitään, jottei menetä mammonaansa.
Rohkeus voi syntyä vain jos on kohdannut kaiken menettämisen, luterilaisena voisi sanoa ei-miksikään tulemisen. Sen jälkeen saattaa nähdä uudella tavalla ansaitsemisen halun ja turhanpäiväisyyden, jos ja kun mammona uhkaa tulla esteeksi rohkealle uskolle Jeesukseen.
'Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.' Palvelija tuli sanomaan: 'Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.' Silloin herra sanoi: 'Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!'"
Saarna
Pyhäpäivän evankeliumi on käännetty kreikasta suomeksi karkeasti ja raadollisesti, kun siinä käännetään, että ensimmäiset kutsutut esittivät ”verukkeita” – vain vähän karkeampaa kieltä olisi ollut enää sanoa oman aikamme tapaa noudattaen, että ”ei voi vähempää kiinnostaa”.
Tosiasiassa Luukkaan evankeliumin kreikan kieli paljastaa ihan minkä tahansa kreikankielen sanakirjan perusteella, että silloisessa vanhassa maailmassa Jeesuksen kutsu torjuttiin erittäin suurella tahdikkuudella, hyvien käytöstapojen vallitessa.
Hyvät, elämäänsä kauniisti hoitavat ihmiset kielsivät Jeesuksen kutsun sivistyneesti, arvokkaasti ja kaikkien parhaiden käytöstapojen mukaan.
Vertauksessa käytetty kreikan kielen sana ”par-aiteomai” kertoo tyylikkäästi yhtä hyvin Platonin, Euripideen kuin Luukkaan evankeliumin kreikan kielessä, että ”pyydän laittaa minut sivuun kutsustasi”; latinistit sanoisivat ”exorare”.
Tähän perustuen Platon käytti sanaa ”paraiteesis” mitä rehellisimmästä rukoilijasta.
Maailmamme on muuttunut puhumisen rohkeudessa: nyt emme vain laita itseämme sivuun tahdikkaasti, vaan meidän aikamme on hyvin sivistymätön siinä, miten uskonnollista pyhyyttä loukataan, jos ja kun tuo usko tuntuu itsellemme vieraalta.
Luukkaan evankeliumissa kerrottu Jeesuksen vertaus muotoutui nykyiseen muotoonsa juutalaissodan järkyttävien kokemusten keskellä ensimmäisen vuosisadan loppupuolella jKr.
Monet muinaiset historialliset syyt ovat piirtäneet vertaukseen kohtalonomaisen ja mustavalkoisen rintamalinjan lopullisiin suuriin pitoihin tulijoiden ja niiden ulkopuolelle jääneiden välille. Sodassa mieli kärjistyi tuollaiseksi mustavalkoiseksi ehdottomuudeksi. Niin on käynyt myös kirkollisessa opinmuodostuksessa.
Minun mielestäni nuoruudessa, aikuisuudessa ja vanhuudessakin on suuria mahdollisuuksia, minkä tähden on ennen kaikkea varottava langettamasta toiselle tai edes omalle elämälleen kohtalonomaista tuomiota sillä perusteella, että olen nyt siis tällainen – ja tällaiseksi jään enkä muuta yritä.
Jeesus ja hänen seuraajansa kokivat pettymyksiä elämänsä hyvin hoitaneiden keskuudessa silloisessa Israelissa. Onnellisesti vaimonsa löytäneet ja kotitilansa hoitaneet eivät kiinnostuneet Jeesuksen haastavasta kutsusta Jumalan valtakuntaan.
Evankeliumin karu vertaus muistuttaa, että Jumalan valtakunnan julistajat ovat alusta alkaen löytäneet Jumalan kansan epäonnistuneiden, syrjäytettyjen, hylättyjen ja halveksittujen parista.
On perin vaarallista, jos kirkon toiminta muodostuu tällä hetkellä vallitsevien valtarakennelmien ja vallankäyttäjien kanssa flirttailuksi. Jeesuksen vertauksen mukaan avioituva ja omaisuutta hankkiva mies – siis sikäläisen mittapuun mukaan onnistunut mies – todettiin henkilöksi, joka ei halunnut lähteä pitoihin.
Myös toisinpäin sopii muistaa sitten kun itse on epäonnistunut, syrjäytetty, hylätty ja halveksittu: silloin sopii muistaa, että Jumalan valtakunnan juhliin saapuivat juuri nämä ihmiset!
Miksi mies ei olisi voinut pyhittää Jumalaansa oman härkänsä luona? Miksi mies ei olisi voinut olla Valtakunnan kelvollinen jäsen vaimonsa seurassa omassa kodissaan? Miksi juuri tällainen henkilö valittiin pahaksi malliksi tuomittavasta ihmiskunnasta?
Omaisuus perustui maanomistukseen, mutta henkilön identiteetti ja kunnia perustuivat perheen jäsenyyteen. Kutsun ottivat vastaan ryhmän ”ulkopuoliset”, joten pöytään kutsutut olivat saastaisia.
Jeesuksen vertaus osoittaa, ettei Jumalan valtakunnan kutsuun ole ensimmäisten Jeesuksen seuraajien aikana riittänyt pelkästään kutsutun pelkkä hengellinen myötätunto Jeesus-asian hyväksi, vaan kutsu haastoi täydelliseen uudelleen arviointiin.
Vertausta välittömästi seuraavassa lauseessa sen alkuperäisessä yhteydessä esitettiin isän, äidin, vaimon, lapsen, veljen, sisaren ja oman elämän vihaaminen jopa ehdoksi opetuslapseudelle, nyttemmin evankeliumissa tuo jyrkkyys vähän keventynyt meidän onneksemme.
Vihaamista seuraava lause kieltää elämän hallintaan perustuvan ylläpidon etsimisen: ”Joka yrittää turvata sielunsa, kadottaa sen, mutta jos joku kadottaa, löytää sen” (Lk. 17:33/Mt. 10:39).
Suomenkielinen ilmaus “turvata sielunsa” ei viittaa riittävän selkeästi ansiotulosta kieltäytymistä: alkutekstissä kielletään ylläpidon tai ansiotulon etsiminen. Mistä tuossa merkillisessä kiellossa on oikein kyse?
Silloisessa täysin epäreilussa ja eriarvoisessa Israelissa oli suuri uhka, että rikas patruuna määräsi ylläpidon antajana myös ruokittavien uskon, köyhän piti tunnustaa sellaista uskoa jonka mukaisesti sai ylläpidon ja ansiotulon.
Hänellä ei ollut rohkeutta tunnustaa uskoa Jeesukseen, koska köyhältä olisi loppunut ylläpito ja ansiotulo. Raha sitoi ihmiset järjestelmään, jossa hyvää elämää rakentavat ihmiset eivät uskaltaneet uskoa Jeesukseen, eivät uskaltaneet ottaa vastaan Jumalan valtakunnan kutsua, mutta muukalaiset, katujen kulmissa ja toreilla majailevat köyhät ja osattomat, uskalsivat, koska heillä ei ollut enää mitään menetettävää.
Rahan mukaan laulavat myös monien suomalaisten suut ja vähitellen sydämet sykkivät vain sen mukaan, mikä tuo hyvän ylläpidon ja varman ansion.
Uskallan väittää, että Jeesuksen vertaus on yhä ajanmukainen kuvaus toimeentulon orjuuttavasta vallasta siihen, miten ihminen uskaltaa elää uskonsa ja vakaumuksensa mukaan.
Jolla vähän on omaisuutta tai jolla on vähän ja enemmän velkaa, hän ei uskalla mitään, jottei menetä mammonaansa.
Rohkeus voi syntyä vain jos on kohdannut kaiken menettämisen, luterilaisena voisi sanoa ei-miksikään tulemisen. Sen jälkeen saattaa nähdä uudella tavalla ansaitsemisen halun ja turhanpäiväisyyden, jos ja kun mammona uhkaa tulla esteeksi rohkealle uskolle Jeesukseen.
'Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.' Palvelija tuli sanomaan: 'Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.' Silloin herra sanoi: 'Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!'"
perjantai 4. kesäkuuta 2010
Israel teki sen mitä on tehtävissä terroristien kanssa Gazassa
Terroristiyhteyksistä tunnetun IHH:n laiva ei totellut Israelin antamaa käskyä kääntyä avoimeen satamaan ja purkaa lasti yleisessä valvonnassa, vaan pakolla halusi tunkeutua sotilaallisesti suljetulle alueelle Gazan satamaan.
Mitäkö sotilaat voivat tehdä tuossa tilanteessa? He tulevat laivaan voimakeinoin. IHH:n "humanistit" eivät antaneet tulijoille kukkia ja juhla-ateriaa, vaan nostivat puukot, rautatangot ja muut pieksemisvälineet israelilaisia kommandoja vastaan.
Suljetulla sotilasalueella tottelemattomuus ja väkivaltainen hyökkäys laivaan saapuneita sotilaita vastaan johtaa väkivaltaiseen haltuunottoon - tällä kertaa myös muutaman henkilön kuolemaan.
Itse en olisi niin tyhmä edes uskonnollisessa innossani, että Israelissa yrittäisin tunkeutua suljetulle sotilasalueelle ja minut pysäyttävää sotilasta alkaisin piestä rautatangolla. Siinä saattaisi mennä jopa oma henkeni.
Pidätysten jälkeen IHH:n laivan eräs "humanisti" kertoi tämän olleen jo toinen kerta, kun hän tahtoi kuolla Allahin marttyyrinä, mutta lupasi kolmannen kerran onnistuvan. Että sellaisia "humanisteja" sinisilmäiset suomalaiset puolustavat!
Hamasista tai muista terroristijärjestöistä ei ole syytä rakentaa mitään romantisoitua kuvaa. Israelilla ei ole romantisoitunut kuva terroristeista, vaan ankaran realistinen käsitys on muodostunut lukuisten veristen terroritekojen tuloksena.
Minullakaan ei ole mitään ihannekuvaa Hamasin kannattajista, vaikka tunnen Hamasin sinisilmäisiä ihailijoita. Olen jopa itsekin joutunut kauhistumaan, miten Doku Umarovin virallisen äänenkannattajan Kavkaz-terroristisivuston ensimmäinen kielteinen juttu minua vastaan levisi Hamasia innokkaasti kannattavalle taholle (ei ole sama taho kuin joita tunnen Suomesta, koska suomalaiset ovat vain naivia asian johdosta). Tällöin tuli itselleni hyvin ilmeiseksi, millaista jihadista veristä taistelua ko. taho tahtoo. Sanalla sanoen tuo Hamas-sivusto oli sairasta verisen taistelun ihailua, videomateriaali ja kuva-aineistoa oli kauheaa siitä miten vääräuskoisia amerikkalaisia ja juutalaisia teurastettiin. Sivusto samaisti puhdistautumisen Allahia varten verenvuodatukseen (vääräuskoisten tappamiseen). Itsekin sain osani tuolla sivustolla.
Tässä alla vain alkukatkelma mainitusta jutusta, jonka jälkeen alkaa meikäläisen kuvailu sekä kaikenlainen järkyttävä video- ja kuvamateriaali
En anna siis sympatiaa myöskään Hamasin hyväksi toimivalle IHH:n ”avustuslaivalle”!
Liki koko maailma innostui tuomioon Israelia vastaan, koska Israelin sotilaat pysäyttivät voimakeinoin humanitaariseksi laivaksi naamioidun ”vapauden laivan” (Mavi Marmara), joka oli matkalla Gazaan. Niin on toimittava terroristiyhteyksistä tunnettujen tahojen kanssa. Israel tietää sen kovan kokemuksensa tähden.
Suomi sitä vastoin antaa jopa terroristeille leposijan, jotta nämä voivat taas vahvistuneina jatkaa taisteluja eri puolilla maailmaa.
Kiire Israelin tuomitsemiseen oli niin vimmattu eri puolilla, että vaikutti ikään kuin koko maailma olisi unohtanut Gazan alueen ja IHH:n terroristikytkennät.
Eikö Israelilla ole syytä erityiseen varovaisuuteen, kun alueelle on saapumassa laivoja, jotka ovat lähteneet matkaan terroristiverkoston varoin?
Muutama ruotsalainen matkustaja ei tee laivasta yhtään vähemmän terroristista. Laivassa oli 6 italialaista, 9 irlantilaista, 2 bulgarilaista, 5 belgialaista, 11 saksalaista, 2 tanskalaista, 31 brittiä, 38 kreikkalaista, 4 tšekkiä, 9 ranskalaista, 11 ruotsalaista, 1 bosnialainen, 3 makedonialaista, 3 norjalaista, 1 kosovolainen ja 380 turkkilaista.
Tänään Israelin ulkoministeri Avigdor Lieberman sanoi Tel Avivissa juuri sen, mitä olin saattanut odottaa, kun pidättäydyin Israelin tuomitsemisesta, vaikka sitä minulta odotettiin monissa sähköpostiviesteissä.
Olen lukenut vuosikymmenen verran terroristeja koskevia kansainvälisiä tutkimuksia ja lehtiartikkeleita, vaikka tavallisena kyläpappina harrastuksen kanssa tapahtuu satunnaisesti virhepäätelmiä.
Kun olen seurannut myös terroristipäällikkö Dokku Umarovin virallisen tiedotuskanavan Kavkaz Centerin käyttäjäliikennettä, sikäli kuin nämä saapuvat sivustolta minun blogiini, olen pistänyt merkille turkkilaisten innostuneen osuuden.
Toisaalta turkkilainen islamilaisuus tunnetaan maltillisena ja hienokäytöksellisenä. Tämä on turkkilaisen valtaväestön asenne.
Kiitos myös Naton läsnäolon etteivät terroristiset piirit saa suurta vaikutusvaltaa Turkissa. Nyt tarvitaan myös Turkissa Naton ja erityisesti Yhdysvaltojen läsnäoloa, jottei Turkin valtiollinen asenne kääntyisi kansalliskiihkossa vastuuntunnottomaksi terroristien suosimiseksi.
Israelin ulkoministeri Lieberman kertoi tänään, että Turkista lähtenyt humanitaariseksi avustuslaivaksi naamioitu ”Vapauden laivan” IHH-ryhmällä on yhteydet Tšetšenian militantteihin. Tästä on äskettäin kertonut myös mm. Komsomolskaja Pravda.
Israel oli seurannut toimintaa jo pitkän aikaa. "On selvää, että heidän tehtävänsä oli verenvuodatus ja vastakkainasettelu. Mitään muita tavoitteita ei ollut”, totesi Israelin ulkoministeri: ”Yritimme tarjota vaihtoehtoja, jotta löytyisi sivistynyt tapa väitetylle humanitaariselle avulle Gazan alueelle, mutta kaikki meidän ehdotukset hylättiin”.
Laiva siis väkivalloin päätti tunkeutua vastoin sotilaiden käskyä Gazan alueelle. Pidän luonnollisena, että sotilaat pysäyttävät voimakeinoin tuollaisen tunkeutujan.
Hepreankielisessä Ha-areetz –lehdessä Israelin ulkoministeriöstä Yossi Gal painotti, että jos ko. laiva olisi suostunut menemään Ashdodin satamaan ja tavaroiden asiallisen purkamiseen YK:n valvonnassa, sen etenemiselle ei olisi tullut esteitä.
Israelin ulkoministeri Lieberman sanoi selväsanaisesti, että aluksessa oli palkkasotureita, jotka olivat saaneet maksun provokaatioiden aiheuttamisesta.
Venäjä mukaan lukien ovat monet maat moittineet (ennenaikaisesti ja tietämättömyytensä johdosta), että aseiden salakuljetuksen väittäminen olisi vain Israelin propagandaa.
Venäjän suurlähettiläs Faed Mustafa on moittinut Israelia propagandasta ja ilmoittanut Venäjän kannattavan vain rauhanomaisia ratkaisukeinoja.
Israelin ulkoministeri Avigdor Lieberman moitti 1.6.2010 YK:n pääsihteerille järjestöä tekopyhyydestä, sillä viime kuussa yli 500 ihmistä sai surmansa Thaimaan, Afganistanin, Pakistanin ja Irakin tapahtumissa, mutta kansainvälinen yhteisö vaikeni.
Israelilla on oikeus puolustautua roistojengejä ja terrorismin kannattajia vastaan. Lieberman muistutti, että laiva oli kieltänyt kaikki Israelin ehdotukset rauhanomaisesta avustuksen siirtämisestä alueelle.
Avustuslaivaksi naamioitu palkkasotureiden kuljetusalus pysäytettiin, osa "palkkasotilaista” heitti aseensa mereen sen jälkeen kun kommandot ottivat haltuunsa aluksen. Israelilaiset kommandot avasivat tulen sen jälkeen, kun palkkasoturit olivat osoittaneet pistoolilla ja toimineet terroristien tavoin: ”Palkkasotureilla oli murha silmissä”.
Israelin kansallinen uutistoimiston Arutz Shevan artikkelissa Maayana Miskin käsitteli israelilaisten sotilaiden ja Gazaan pyrkivän laivan aseistettujen matkustajien veristä yhteenottoa. Knessetin molemmat osapuolet seisovat Israelin sotilaiden puolella. Israelilainen media on sitä vastoin hajanaisempi.
Euroopan juutalainen kongressi (European Jewish Congress) on painottanut, että EU:n pitäisi tehdä kaikkensa, ettei tällaiset tapaukset toistuisi. EU:n pitäisi tuomita terroristiyhteyksistä tunnetut ”ihmisoikeusjärjestöt”, kuten ryhmän, joka järjesti Gazan laivan.
Turkkilainen islamilainen ”hyväntekeväisyysryhmä” Insani Yardim Vakfi (IHH) oli laivan järjestäjä. Sillä on yhteydet Al-Qaidaan, Tšetšenian militantteihin ja muihin terroristeihin. Turkin hallitus on todennut IHH:n terroristiyhteydet jo 1990-luvulla.
Danish Institute for International Studies (Evan F. Kohlmann 2006, The Role of Islamic Charities in International Terrorist Recruitment and Financing Danish Institute for International Studies), Washington Institute for Near East Policy (terrorismia vastustavan tutkimuksen johtaja Matthew Levitt 1.6.2010), the Carnegie Endowment for International Peace ja Israeli Intelligence and Terrorism Information Center Jerusalem Postin artikkelissa sekä monet muut asiantuntijat ovat osoittaneet IHH:n yhteydet, jotka syntyvät mahdollisesti Muslimiveljeskunnan sateenvarjon alla, jihadilaiseen terrorismiin, Hamsiin ja Al-Qaidaan.
Vuonna 1996 CIA nimesi IHH:n osaksi terroristijärjestelmää, jolla on yhteydet Iranin ja Algerian terroristiryhmiin. Erityisesti tanskalaisen tutkimuslaitoksen vuonna 2006 julkaisemasta Kohlmanin tutkimuksesta tulee ilmi lukuisia IHH:n terroristikytkentöjä. Kohlman on itse työskennellyt mm. Yhdysvaltojen oikeusministeriölle, FBI:lle (Federal Bureau of Investigation), NSC:lle (the National Security Council), DHS:lle (the department of Homeland Security) ja IRS:lle (the Internal revenue Service).
Marraskuussa 2001 kansainvälinen media kohisi, kun Osama bin Laden ylisti nauhalla eri terroristitekoja, yli 200 ihmistä surmannutta Balin yökerhopommia, tšetšeniterroristien johdosta yli 150 ihmisen kuolemaan Moskovan teatterissa jne.
Kesäkuussa 2004 FBI ja muut turvallisuusorganisaatiot tunkeutuivat Bin Ladenin WAMY-toimistoon Virginiasta. Juuri WAMY oli em. videon välittäjä. Järjestön tietokoneet tutkittiin tarkoin. WAMY jatkoi kuitenkin erilaisissa ”hyväntekeväisyysprojekteissa”, joissa eri "jihadilaiset" hyväntekeväisyysjärjestöt ovat yhteistoiminnassa ja verkostossa keskenään.
Kohlman kertoo Al-Qaida –verkoston moni-ilmeisyydestä "hyväntekeväisyysrahankeruussa". Tämän saman verkoston osasta on kyseessä myös Turkissa toimivassa Foundation for Human Rights, Liberties, and Humanitarian Relief (IHH).
Turkin viranomaiset aloittivat rikostutkimukset IHH:ta vastaan joulukuussa 1997, kun paljastui, että IHH:n johtajat olivat ostaneet hyväntekeväisyysrahoilla automaattiaseita muilta islamistisilta militanteilta ryhmiltä (Jean-Louis Bruguiere and Jean-Francois Ricard.
“Requisitoire Definitifaux aux Fins de Non-Lieu. De Non-Lieu partiel. De Requalification. De Renvoi devant le Tribunal Correctionnel, de mantien sous Controle Judiciaiare et de maintien en Detention.” Cour D’Appel de Paris; Tribunal de Grande Instance de Paris. sivu 112).
Tutkimusten tuloksena Turkin viranomaiset totesivat, että IHH:n tietyt jäsenet olivat menossa taisteluihin Afganistaniin, Bosniaan ja Tšetšenian.
IHH:n puhelintietojen tutkinta paljasti, että Al-Qaida ja algerilaiset terroristit toimivat myös muualla Euroopassa.
Yhdysvaltain varapresidentti Joe Biden puolusti äskettäin, että Israelilla on täysi oikeus estää aseiden salakuljetus Gazaan ja vaatia sen vuoksi laivojen tarkistusta: ”Israelilla on ehdoton oikeus suojella turvallisuus etujaan”. Olen amerikkalaisten kanssa samaa mieltä. Tässä ei ole kyse muslimien, juutalaisten ja kristittyjen välisestä taistelusta, vaikka sellaiseksi provokaatio voi huolimattomassa mediapelissä vääristyä: kyse on jihadilaisen väkivaltaisen islamilaisen vääristymän edustajista ja heidän kaikkinaisesta tukiverkostostaan, jota rauhanomainen muslimi tai muu maailma ei voi tietenkään hyväksyä.
Katso haastattelu IHH:n laivan tähden (käännös):
Mitäkö sotilaat voivat tehdä tuossa tilanteessa? He tulevat laivaan voimakeinoin. IHH:n "humanistit" eivät antaneet tulijoille kukkia ja juhla-ateriaa, vaan nostivat puukot, rautatangot ja muut pieksemisvälineet israelilaisia kommandoja vastaan.
Suljetulla sotilasalueella tottelemattomuus ja väkivaltainen hyökkäys laivaan saapuneita sotilaita vastaan johtaa väkivaltaiseen haltuunottoon - tällä kertaa myös muutaman henkilön kuolemaan.
Itse en olisi niin tyhmä edes uskonnollisessa innossani, että Israelissa yrittäisin tunkeutua suljetulle sotilasalueelle ja minut pysäyttävää sotilasta alkaisin piestä rautatangolla. Siinä saattaisi mennä jopa oma henkeni.
Pidätysten jälkeen IHH:n laivan eräs "humanisti" kertoi tämän olleen jo toinen kerta, kun hän tahtoi kuolla Allahin marttyyrinä, mutta lupasi kolmannen kerran onnistuvan. Että sellaisia "humanisteja" sinisilmäiset suomalaiset puolustavat!
Hamasista tai muista terroristijärjestöistä ei ole syytä rakentaa mitään romantisoitua kuvaa. Israelilla ei ole romantisoitunut kuva terroristeista, vaan ankaran realistinen käsitys on muodostunut lukuisten veristen terroritekojen tuloksena.
Minullakaan ei ole mitään ihannekuvaa Hamasin kannattajista, vaikka tunnen Hamasin sinisilmäisiä ihailijoita. Olen jopa itsekin joutunut kauhistumaan, miten Doku Umarovin virallisen äänenkannattajan Kavkaz-terroristisivuston ensimmäinen kielteinen juttu minua vastaan levisi Hamasia innokkaasti kannattavalle taholle (ei ole sama taho kuin joita tunnen Suomesta, koska suomalaiset ovat vain naivia asian johdosta). Tällöin tuli itselleni hyvin ilmeiseksi, millaista jihadista veristä taistelua ko. taho tahtoo. Sanalla sanoen tuo Hamas-sivusto oli sairasta verisen taistelun ihailua, videomateriaali ja kuva-aineistoa oli kauheaa siitä miten vääräuskoisia amerikkalaisia ja juutalaisia teurastettiin. Sivusto samaisti puhdistautumisen Allahia varten verenvuodatukseen (vääräuskoisten tappamiseen). Itsekin sain osani tuolla sivustolla.
Tässä alla vain alkukatkelma mainitusta jutusta, jonka jälkeen alkaa meikäläisen kuvailu sekä kaikenlainen järkyttävä video- ja kuvamateriaali
En anna siis sympatiaa myöskään Hamasin hyväksi toimivalle IHH:n ”avustuslaivalle”!
Liki koko maailma innostui tuomioon Israelia vastaan, koska Israelin sotilaat pysäyttivät voimakeinoin humanitaariseksi laivaksi naamioidun ”vapauden laivan” (Mavi Marmara), joka oli matkalla Gazaan. Niin on toimittava terroristiyhteyksistä tunnettujen tahojen kanssa. Israel tietää sen kovan kokemuksensa tähden.
Suomi sitä vastoin antaa jopa terroristeille leposijan, jotta nämä voivat taas vahvistuneina jatkaa taisteluja eri puolilla maailmaa.
Kiire Israelin tuomitsemiseen oli niin vimmattu eri puolilla, että vaikutti ikään kuin koko maailma olisi unohtanut Gazan alueen ja IHH:n terroristikytkennät.
Eikö Israelilla ole syytä erityiseen varovaisuuteen, kun alueelle on saapumassa laivoja, jotka ovat lähteneet matkaan terroristiverkoston varoin?
Muutama ruotsalainen matkustaja ei tee laivasta yhtään vähemmän terroristista. Laivassa oli 6 italialaista, 9 irlantilaista, 2 bulgarilaista, 5 belgialaista, 11 saksalaista, 2 tanskalaista, 31 brittiä, 38 kreikkalaista, 4 tšekkiä, 9 ranskalaista, 11 ruotsalaista, 1 bosnialainen, 3 makedonialaista, 3 norjalaista, 1 kosovolainen ja 380 turkkilaista.
Tänään Israelin ulkoministeri Avigdor Lieberman sanoi Tel Avivissa juuri sen, mitä olin saattanut odottaa, kun pidättäydyin Israelin tuomitsemisesta, vaikka sitä minulta odotettiin monissa sähköpostiviesteissä.
Olen lukenut vuosikymmenen verran terroristeja koskevia kansainvälisiä tutkimuksia ja lehtiartikkeleita, vaikka tavallisena kyläpappina harrastuksen kanssa tapahtuu satunnaisesti virhepäätelmiä.
Kun olen seurannut myös terroristipäällikkö Dokku Umarovin virallisen tiedotuskanavan Kavkaz Centerin käyttäjäliikennettä, sikäli kuin nämä saapuvat sivustolta minun blogiini, olen pistänyt merkille turkkilaisten innostuneen osuuden.
Toisaalta turkkilainen islamilaisuus tunnetaan maltillisena ja hienokäytöksellisenä. Tämä on turkkilaisen valtaväestön asenne.
Kiitos myös Naton läsnäolon etteivät terroristiset piirit saa suurta vaikutusvaltaa Turkissa. Nyt tarvitaan myös Turkissa Naton ja erityisesti Yhdysvaltojen läsnäoloa, jottei Turkin valtiollinen asenne kääntyisi kansalliskiihkossa vastuuntunnottomaksi terroristien suosimiseksi.
Israelin ulkoministeri Lieberman kertoi tänään, että Turkista lähtenyt humanitaariseksi avustuslaivaksi naamioitu ”Vapauden laivan” IHH-ryhmällä on yhteydet Tšetšenian militantteihin. Tästä on äskettäin kertonut myös mm. Komsomolskaja Pravda.
Israel oli seurannut toimintaa jo pitkän aikaa. "On selvää, että heidän tehtävänsä oli verenvuodatus ja vastakkainasettelu. Mitään muita tavoitteita ei ollut”, totesi Israelin ulkoministeri: ”Yritimme tarjota vaihtoehtoja, jotta löytyisi sivistynyt tapa väitetylle humanitaariselle avulle Gazan alueelle, mutta kaikki meidän ehdotukset hylättiin”.
Laiva siis väkivalloin päätti tunkeutua vastoin sotilaiden käskyä Gazan alueelle. Pidän luonnollisena, että sotilaat pysäyttävät voimakeinoin tuollaisen tunkeutujan.
Hepreankielisessä Ha-areetz –lehdessä Israelin ulkoministeriöstä Yossi Gal painotti, että jos ko. laiva olisi suostunut menemään Ashdodin satamaan ja tavaroiden asiallisen purkamiseen YK:n valvonnassa, sen etenemiselle ei olisi tullut esteitä.
Israelin ulkoministeri Lieberman sanoi selväsanaisesti, että aluksessa oli palkkasotureita, jotka olivat saaneet maksun provokaatioiden aiheuttamisesta.
Venäjä mukaan lukien ovat monet maat moittineet (ennenaikaisesti ja tietämättömyytensä johdosta), että aseiden salakuljetuksen väittäminen olisi vain Israelin propagandaa.
Venäjän suurlähettiläs Faed Mustafa on moittinut Israelia propagandasta ja ilmoittanut Venäjän kannattavan vain rauhanomaisia ratkaisukeinoja.
Israelin ulkoministeri Avigdor Lieberman moitti 1.6.2010 YK:n pääsihteerille järjestöä tekopyhyydestä, sillä viime kuussa yli 500 ihmistä sai surmansa Thaimaan, Afganistanin, Pakistanin ja Irakin tapahtumissa, mutta kansainvälinen yhteisö vaikeni.
Israelilla on oikeus puolustautua roistojengejä ja terrorismin kannattajia vastaan. Lieberman muistutti, että laiva oli kieltänyt kaikki Israelin ehdotukset rauhanomaisesta avustuksen siirtämisestä alueelle.
Avustuslaivaksi naamioitu palkkasotureiden kuljetusalus pysäytettiin, osa "palkkasotilaista” heitti aseensa mereen sen jälkeen kun kommandot ottivat haltuunsa aluksen. Israelilaiset kommandot avasivat tulen sen jälkeen, kun palkkasoturit olivat osoittaneet pistoolilla ja toimineet terroristien tavoin: ”Palkkasotureilla oli murha silmissä”.
Israelin kansallinen uutistoimiston Arutz Shevan artikkelissa Maayana Miskin käsitteli israelilaisten sotilaiden ja Gazaan pyrkivän laivan aseistettujen matkustajien veristä yhteenottoa. Knessetin molemmat osapuolet seisovat Israelin sotilaiden puolella. Israelilainen media on sitä vastoin hajanaisempi.
Euroopan juutalainen kongressi (European Jewish Congress) on painottanut, että EU:n pitäisi tehdä kaikkensa, ettei tällaiset tapaukset toistuisi. EU:n pitäisi tuomita terroristiyhteyksistä tunnetut ”ihmisoikeusjärjestöt”, kuten ryhmän, joka järjesti Gazan laivan.
Turkkilainen islamilainen ”hyväntekeväisyysryhmä” Insani Yardim Vakfi (IHH) oli laivan järjestäjä. Sillä on yhteydet Al-Qaidaan, Tšetšenian militantteihin ja muihin terroristeihin. Turkin hallitus on todennut IHH:n terroristiyhteydet jo 1990-luvulla.
Danish Institute for International Studies (Evan F. Kohlmann 2006, The Role of Islamic Charities in International Terrorist Recruitment and Financing Danish Institute for International Studies), Washington Institute for Near East Policy (terrorismia vastustavan tutkimuksen johtaja Matthew Levitt 1.6.2010), the Carnegie Endowment for International Peace ja Israeli Intelligence and Terrorism Information Center Jerusalem Postin artikkelissa sekä monet muut asiantuntijat ovat osoittaneet IHH:n yhteydet, jotka syntyvät mahdollisesti Muslimiveljeskunnan sateenvarjon alla, jihadilaiseen terrorismiin, Hamsiin ja Al-Qaidaan.
Vuonna 1996 CIA nimesi IHH:n osaksi terroristijärjestelmää, jolla on yhteydet Iranin ja Algerian terroristiryhmiin. Erityisesti tanskalaisen tutkimuslaitoksen vuonna 2006 julkaisemasta Kohlmanin tutkimuksesta tulee ilmi lukuisia IHH:n terroristikytkentöjä. Kohlman on itse työskennellyt mm. Yhdysvaltojen oikeusministeriölle, FBI:lle (Federal Bureau of Investigation), NSC:lle (the National Security Council), DHS:lle (the department of Homeland Security) ja IRS:lle (the Internal revenue Service).
Marraskuussa 2001 kansainvälinen media kohisi, kun Osama bin Laden ylisti nauhalla eri terroristitekoja, yli 200 ihmistä surmannutta Balin yökerhopommia, tšetšeniterroristien johdosta yli 150 ihmisen kuolemaan Moskovan teatterissa jne.
Kesäkuussa 2004 FBI ja muut turvallisuusorganisaatiot tunkeutuivat Bin Ladenin WAMY-toimistoon Virginiasta. Juuri WAMY oli em. videon välittäjä. Järjestön tietokoneet tutkittiin tarkoin. WAMY jatkoi kuitenkin erilaisissa ”hyväntekeväisyysprojekteissa”, joissa eri "jihadilaiset" hyväntekeväisyysjärjestöt ovat yhteistoiminnassa ja verkostossa keskenään.
Kohlman kertoo Al-Qaida –verkoston moni-ilmeisyydestä "hyväntekeväisyysrahankeruussa". Tämän saman verkoston osasta on kyseessä myös Turkissa toimivassa Foundation for Human Rights, Liberties, and Humanitarian Relief (IHH).
Turkin viranomaiset aloittivat rikostutkimukset IHH:ta vastaan joulukuussa 1997, kun paljastui, että IHH:n johtajat olivat ostaneet hyväntekeväisyysrahoilla automaattiaseita muilta islamistisilta militanteilta ryhmiltä (Jean-Louis Bruguiere and Jean-Francois Ricard.
“Requisitoire Definitifaux aux Fins de Non-Lieu. De Non-Lieu partiel. De Requalification. De Renvoi devant le Tribunal Correctionnel, de mantien sous Controle Judiciaiare et de maintien en Detention.” Cour D’Appel de Paris; Tribunal de Grande Instance de Paris. sivu 112).
Tutkimusten tuloksena Turkin viranomaiset totesivat, että IHH:n tietyt jäsenet olivat menossa taisteluihin Afganistaniin, Bosniaan ja Tšetšenian.
IHH:n puhelintietojen tutkinta paljasti, että Al-Qaida ja algerilaiset terroristit toimivat myös muualla Euroopassa.
Yhdysvaltain varapresidentti Joe Biden puolusti äskettäin, että Israelilla on täysi oikeus estää aseiden salakuljetus Gazaan ja vaatia sen vuoksi laivojen tarkistusta: ”Israelilla on ehdoton oikeus suojella turvallisuus etujaan”. Olen amerikkalaisten kanssa samaa mieltä. Tässä ei ole kyse muslimien, juutalaisten ja kristittyjen välisestä taistelusta, vaikka sellaiseksi provokaatio voi huolimattomassa mediapelissä vääristyä: kyse on jihadilaisen väkivaltaisen islamilaisen vääristymän edustajista ja heidän kaikkinaisesta tukiverkostostaan, jota rauhanomainen muslimi tai muu maailma ei voi tietenkään hyväksyä.
Katso haastattelu IHH:n laivan tähden (käännös):
keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
Vladimir Putin ylisti Paasikivi-Kekkosen linjaa 17.5.2010 Lappeenrannassa
Venäjän Federaation pääministeri Vladimir V. Putin ylisti lehdistötilaisuuden puheenvuorossaan 17.5.2010 Lappeenrannassa Paasikivi-Kekkosen linjaa.
Media ei ole juuri tuonut tyylikkäästi ja maittemme suhteita viisaasti arvioivaa näkökohtaa Paasikiven ja Kekkosen linjasta esille kaiken muun kohun tähden.
Vladimir Putin kiitti aluksi järjestäjiä vieraanvaraisuudesta, minkä jälkeen hän määritteli Suomen ja Venäjän hyvän yhteistyön perusteet. Näitä onnistuneita sopimuksia voi syntyä, jos ja kun Suomi käyttäytyy poliittisesti normaalisti ja Paasikivi-Kekkosen linjaa vastaavalla tavalla osoittaa käytännössä hyvää tahtoa Venäjää kohtaan.
Saimaan kanavan vuokrasopimuksen juhlistaminen oli todella hyvä symboli Venäjän hyvästä halauksesta Suomelle: kun kanavaa rakennettiin, niin Lappeenrannalle ja Lappeelle kanavatyömaa tuotti työtä ja rahaa kesällä jopa yli 3000 työmiehelle ja talvella 600–700 hengelle. Kanava vihittiin käyttönsä 7.9.1856.
Kanavan rakentaminen on Suomen suurin saavutus vesirakennuksen alalla. Työn kustannusarvio oli paljon suurempi kuin sen aikainen Suomen suurruhtinaskunnan pienehkö vuosibudjetti.
Saimaan kanavan rakentaminen ja sittemmin jälleenrakentaminen eivät olleet pelkkiä taloudellisia ratkaisuja, vaan vaativat merkittävää poliittista tahtoa. Alkuaan kanavan avulla pyrittiin siirtämään Suomen painopistettä lähemmäksi Pietaria.
Venäjän halaus ylitti kaikki odotuksen menestyksessään: taloudellisesti kanava ylitti kaikki unelmat. Itä-Suomen talous elpyi. Kanava maksoi itsensä 25 vuodessa.
Kanavassa kulki 1890-luvulle saakka aluksia 2000–3000 vuosittain, vuonna 1900 kanavan jo lähes 6 000 alusta. Kanavan ansiosta puunjalostusteollisuus pääsi sulien aikana eroon hevosrahdeista. Tästä historiallisesta hetkestä käsin Vladimir Putinin puhe valtioiden välisen hyvän tahdon, vieraanvaraisuuden sekä Paasikivi-Kekkosen linjan merkittävyydestä osui oikeaan kohteeseen nyky-Suomen kipukohtia, koska Suomessa ei enää puhuta ja vielä vähemmän toimittaisiin kunnioittaen Paasikiven ja Kekkosen onnistunutta naapuripolitiikkaa.
”Minä haluaisin erityisesti kiittää vieraanvaraisuudesta Lappeenrannan kaupunkia, kaupungin johtoa ja asukkaita. Kun asuin Pietarissa, kävi usein täällä Lappeenrannassa tai kuljin Lappeenrannan kautta. Siksi Lappeenranta herättää suuria tunteita. Vielä kerran haluan kiittää Lappeenrantaa vieraanvaraisuudesta ja lämpimästä vastaanotosta.” (Putin 17.5.2010)
”Lappeenranta on erittäin tärkeä liikenneväylä, täällä alkaa Saimaan kanava. Juuri nyt olemme allekirjoittaneet sopimuksen Suomen vuokraamasta Saimaan kanavasta 50 vuodeksi. Neuvostoliiton ja Suomen välisten hyvien naapurisuhteiden kehittäminen on liittynyt kahden suomalaisen poliitikon, Paasikiven ja Kekkosen, linjaan. Tietysti he elivät toisenlaisissa oloissa. Se oli toisenlainen maailma. Voidaan suhtautua eri tavalla menneisyyteen. Juuri tämän politiikan myötä on saatu tuloksia: juuri sen myötä on allekirjoitettu Saimaan kanavasta vuokrasopimus kymmeniksi vuosiksi, ja nyt uudestaan allekirjoitettiin 50 vuodeksi. Se on tosiasia”. (Putin 17.5.2010)
”Neuvottelut jatkuivat muutaman vuoden. Neuvottelut olivat vaikeat. Meillä oli monta ongelmaa, mutta jos ja kun on hyvä tahto sekä Suomen että Venäjän puolella, on seurauksena hyvästä tahdosta, että tuloksia saadaan aikaisiksi. Huolimatta siitä, että kriisioloissa kauppavoluumi maittemme välillä on laskenut, Venäjällä on edelleen asema Suomen tärkeimpänä kauppakumppanina”. (Putin 17.5.2010)
”Me olemme kiinnostuneita siitä, että meidän kumppaneilla ja Euroopan Unionilla tärkeänä kumppanina – yli 50 % meidän kaupastamme on suuntautunut Euroopan Unioniin – menisi hyvin ja kaikki olisi normaalisti. Minä luotan siihen, että yhteistyökumppanit pystyvät ylittämään vaikeudet”. (Putin 17.5.2010)
Paasikiven ja Kekkosen linja lopetti neuvostovastaisen ulkopolitiikan
Paasikiven ja Kekkosen politiikka merkitsi muutosta Suomen kohtalokkaasti epäonnistuneeseen suhtautumiseen Neuvostoliittoon. Väinö Linna on ytimekkäästi ilmaissut poliittisen muutoksen, joka tapahtui Toisen maailmansodan jälkeen aggressiivista asenteista ja pelosta ystävyyden, yhteistyön ja avunannon hyväksi. Linna piti tämän esitelmänsä Tampereen Paasikivi-Seurassa 29.11.1977: ”Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”.
”Eräs kansallisen tietoisuuden merkittävimpiä ominaisuuksia on suhde muihin kansoihin, koska se tietoisuus herää ja selkenee herkästi juuri suhteessa ympäröivään maailmaan. Tämä on ollut hyvin ominaista meille suomalaisille, sillä niin itseriittoinen kuin kansallinen minämme on joskus tuntunut olevankin, on se siitä huolimatta punninnut ja peilannut itseään muiden kansojen kuvastimessa. Kuvassa on ilmennyt alemmuudentunteita yhtäälle, ylemmyyden- ja aggressiivisuuden tunteita toisaalle, ja joskus molempia yhtä aikaa ambivalenttina sekoituksena.” (Väino Linna 29.11.1977)
”Niin kuin on monesti todettu, on itsenäisen Suomen ulkopoliittinen kohtalonilmansuunta ollut itä, eli suhteemme Neuvostoliittoon. Kun Neuvostoliiton syntymä oli Suomen itsenäisyyden edellytys, olisi luullut, että molempien valtioiden välisten suhteiden hyvälle kehitykselle oli mitä parhaat lähtökohdat. Tunnetuista syistä ne kuitenkin kääntyivät onnettomaan suuntaan, ja siitä oli seurauksena, että itsenäisen Suomen ulkopolitiikan suurimpana ongelmana on ollut suhteemme Neuvostoliittoon; ensimmäiset kolmekymmentä vuotta virheitä tehdessämme ja toiset kolmekymmentä vuotta niitä korjatessamme, ja tästä syystä suhteemme Neuvostoliittoon ovat myös vaikuttaneet voimakkaasti kansalliseen tietoisuutemme. Siksi meidän on katseltava menneisyyttämme avoimesti, koska käsityksemme siitä on osa nykyisiä ja tulevia asenteitamme”.(Väino Linna 29.11.1977)
”Sodanedellisen ajan viralliset ulkopoliittiset asenteemme Neuvostoliittoon olivat parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraalit, niin että ne juuri ja juuri täyttivät kansainväliset muodollisuudet. - - Asianomaisten valtioelinten passiivisuuden lisäksi luotiin sen ohessa voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa se ehti syöpyä perin syvälle varsinkin lukeneiston keskuudessa, mutta ideologisin painotuksin sävytettynä se vaikutti myös laajempiin kansankerroksiin. Kun nämä asenteet lukeneiston piirissä usein edustivat oikeistoradikalismia, eivät ne sellaisina voineet tosin painua kovin syvälle, mutta lievempinä versioina ja tietynlaisina heijastuksina ne levisivät hyvinkin laajalle. Kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi, ja koko tiedotuskoneisto levitti noita asenteita sotapropagandan kautta, on luonnollista, että tuo neuvostovastaisuus läpäisi niin laajojen kansanjoukkojen tietoisuuden kuin se käytännössä oli mahdollista”.(Väino Linna 29.11.1977)
”Kun tämä Neuvostoliiton-vastaisuus liitettiin kansalaistuntoon, ja jopa maan itsenäisen olemassaolon edellytyksiin, muodostui se tästä syystä hyvin olennaiseksi osaksi monen suomalaisen kansallista tietoisuutta. Kärjistyneimmillään se merkitsi sitä, että nuo tunteet elivät toisiinsa kytkeytyneinä niin kuin siamilaiset kaksoset, jolloin neuvostovastaisuus oli yhtä kuin suomalaisuus, ja päinvastaisessa tapauksessa lievästikin ymmärtävät asenteet leimattiin melkeinpä maanpetokseksi. Syvin ja vaikein ongelma Neuvostoliitto-suhteissamme on ollut juuri tuon neuvostovastaisuuden liittäminen kansallistuntoon ja kansalliseen olemassaoloon, sillä myöhemmin ulkopoliittisen suunnanmuutoksemme sen vuoksi on pitänyt käydä hyvin syvältä kansallisen minuutemme kautta. Sen on tarvinnut merkitä hyvin monille ihmisille vaikeata asennemuutosta, ja vain uusien sukupolvien on ollut helpompi omaksua uudet kansalliset ajattelutapamme.”(Väino Linna 29.11.1977)
”Vaikka kärsitty tappio oli selkeästi osoittanut entisen suuntauksen vararikon, oli suurien kansanosien kohdalla uudelleenasennoituminen kaiken hämmennyksen keskellä ongelmallista. Ne uudet ulkopolitiikan tavoitteet, jotka valtion johto määritteli, oli kuitenkin koko kansan omaksuttava ja sen kautta rakennettava uusi kansallinen tietoisuus. Ei ollut vain luovuttava entisistä aggressioista, pelosta ja epäluulosta, vaan uskottava ystävyyden ja luottamuksen mahdollisuuteen ja lopulta niiden toteutumiseen. Tiedämme, että se monille merkitksi lähtemistä ’lukkarin luokse kouluun’, jämäämään päähän ulkopolitiikan aapistoa, ja monet meistä muistavat vieläkin lukkarin ärähdykset ja kepin taonnan lattiaan”.(Väino Linna 29.11.1977)
”Presidentti Urho Kekkosen taakse eivät ole asettuneet vain merkittävimpien poliittisten puolueidemme johtoelimet, vaan laaja ja voimakas kansalaismielipide. On täysin oikeutettua tulkita asiantila niin, että uuden ulkopolitiikkamme olennaiset tavoitteet ja päämäärät ovat läpäisseet melkein kaikki kansankerrokset ja muodostuneet siten osaksi kansallista tietoisuuttamme. Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välisen poliittisen suhteen sisällön määrittelee ystävyys- ja yhteistyö- ja avunantosopimus, mutta se vaatii lisäkseen ystävyys- ja yhteistyöhalua myös yleisen mielipiteen tasolla. Sen aikaansaaminen on vaatinut sitkeätä, pitkäaikaista työtä, ja vaatii sitä tietenkin edelleen, joskin on todennettava tyytyväisenä, että ainakin raskaimmat ylämäet on noustu ja päästy tasaisemmalle maalle.”(Väino Linna 29.11.1977)
”Nämä ylämäet on noustu molempien presidenttien, Paasikiven ja Kekkosen johdolla, ja näin kolmenkymmenen vuoden päästä on jo helppo nähdä heidän työnsä suuri kansallinen merkitys. - - Ja viimeisenkin vastustajan on varmasti ainakin sisimmässään myönnettävä, että sodanjälkeinen ulkopolitiikkaamme on perustunut sille pohjalle, joka on ollut luonnollinen ja kestävä ja jolle maamme ulkopolitiikan olisi pitänyt rakentua jo aikaisemmin.”(Väino Linna 29.11.1977)
"Hieman tyylitellen voidaan sanoa, että presidentti Kekkosen linja on poikennut Paasikiven linjasta siinä, että hän on on korostanut tuon hyveen arvokkuutta sinänsä, ei vain välttämättömänä vaan luonnollisena pohjana ulkopoliittiselle suuntauksellemme. Yksinkertaisesti sanoen, meidän ei tule olla ystäviä Neuvostoliiton kanssa siksi, että olemme hävinneet sodan, vaan siitä huolimatta; koska rauhaan ja yhteistyöhön perustuvat suhteet ovat kahden naapurikansan välillä toivottava ja onnellinen olotila. Tämän asennoitumisen pohjalta on presidentti Kekkosen ulkopolitiikka ollut aktiivisempaa, uusia yhteistyön ja kanssakäymisen muotoja etsivää entisten vahvistamisen lisäksi.”(Väino Linna 29.11.1977)
Oppiiko suomalainen koulunsa vain lukkarin luona?
Suomi on unohtanut Neuvostoliiton sortumisen jälkeen mittasuhteet. Lasten satujen mukaisesti pikkuriikkinen muurahainen säikyttää ison norsun. Se on satua, jonka 60 % suomalaisista uskoo valitettavasti todeksi, kun luovat satua kansallisesta menestystarinasta ”itsenäisen”, ”suomettumattoman” ulkopolitiikan hengessä. Muutamat venäläiset maahanmuuttajat ovat epäilleet, että tuo 60 % on mahdollisesti liian pieni prosenttiluku, koska todellisuus on paljon pahempi: kyselyissä ihmiset osaavat vastata suhteellisen kelvollisesti paljastamatta rasismiaan ja ihmisvihaansa. Venäjäkin on unohtanut, että valtaosa suomalaisista on toivottomia tapauksia: rakkaudella vain provosoidaan nuo suomalaiset röyhkeämpään rohkeuteen, rakastettu muurahainen uskoo itsensä jo jättiläiseksi. Sitä vastoin valitettavasti vain 10 % suomalaisista rakentaa ystävyyttä ja yhteistyötä Venäjää ja venäläisiä kunnioittaen aidon sydämellisesti: perhesuhteet, kauppasuhteitten luoma hyvä kokemus ja ehkä aito sivistyneisyys ovat luoneet näistä 10 %:sta ”erilaisia suomalaisia”. Heidän joukossaan on myös tilastollisesti katsoen poikkeuksellisen paljon vasemmistolaisia ja aitoja kommunisteja. Sitä vastoin yli 60 %:a suomalaisista tulisi saattaa ankaran lukkarin kouluun, joka tarvittaessa karttakepillä iskee sormille, sillä muuta toivoa tämän valtaväestön ystävällismieliseen ja rauhanomaiseen asennoitumiseen Venäjää kohtaan ei ole odotettavissa. Patologisesti russoparanoidinen ei parane, mutta hänet voidaan voiman näytöllä saattaa kurinalaiseksi. Venäjän ei sovi olla liian pehmeä Suomen hallituksen ja suomalaisten kanssa. Pehmeys pätee vain pieneen kymmenen prosentin vähemmistöön, mutta valtaosa ei suostu vapaaehtoisesti tunnustamaan mitään hyvää Moskovan halausta Suomea varten.
Vuonna 2004 Gallup International selvitti 50 000 haastattelussa yli 60 maassa maakuvaa. Saimme lukea häpeäksemme, että yli 60 % suomalaisista suhtautui melko tai erittäin kielteisesti Venäjään, vain vajaa 10 % suhtautui myönteisesti. Olimme pahimpia koko maailmassa, heti kosovolaisten jälkeen. Tähän vihamielisyyteen ei ole kuitenkaan mitään historiallista syytä.
Kesällä 2006 jututin Helsingin keskustassa psykologi Riku Perhoniemeä, joka oli laatinut sosiaalipsykologi Inga Jasinskaja-Lahden kanssa tutkimuksen Maahanmuuttajien kotoutuminen pääkaupunkiseudulla (2006). Keskustelimme siitä, miten muutamissa sanomalehdissä oli annettu tuolloin ymmärtää, että venäläisten kääntyneisyys toisten venäläisten puoleen olisikin pääkaupungin alueella ongelma kotoutumisen myönteiselle kehittymiselle. De-russofikaatio oli asetettu mediassa eksplisiittiseksi tai vähintään implisiittiseksi malliksi hyvälle kotiutumiselle. Tutkija, psykologi Riku Perhoniemi painotti sitä vastoin haastattelussa, että tutkimuksen lähtökohtana ei ollut tutkimuskysymykseen rakennettua rasismia, jossa luonnollinen pidettäisiin suomalaisuutena. ”Ystävyys on yleensä voimavara ihmisten elämälle”, puolusti Perhoniemi venäläisen oikeutta venäläisiin ystäviin vastoin mediassa esitettyjä väärämielisiä väitteitä. Tutkimuksen tulokset eivät olleet kokonaisuudessaan kauniit! Valitettavasti yli 45 % venäläisistä maahanmuuttajista oli joutunut kokemaan rasismia. Toisessa tutkimuksessa, jota myös VTT, dosentti Inga Jasinskaja-Lahti oli toteuttamassa, ilmenee vielä useamman tilastotiedon avulla suomalaisten syvä vihamielisyys venäläisiä vastaan (K. Liebkind, S. Mannila, I. Jasinskaja-Lahti, M. Jaakkola, E. Kyntäjä & A. Reuter 2004, Venäläinen, virolainen, suomalainen; Gaudeamus). Venäjän- ja vironkielisistä maahanmuuttajista yli 40 % oli kokenut työnhaussa työsyrjintää. Työpaikkakiusaamista oli kokenut yli 25 %. Kiusaamista harjoittivat työtoverit. Etninen tausta esti työssä ylenemisen enemmän kuin joka viidennen mielestä. Noin 35 % oli kohdannut jokapäiväisessä ympäristössään solvauksia, tönimistä ja muuta arkielämän rasismia. Enemmän kuin joka viides oli kohdannut naapureiden taholta rasismia. Noin 20 % oli kohdannut asunnon hankinnassa rasismia: vuokralaisen valinnassa etninen tausta häiritsi, pankista oli myös vaikea saada lainaa. Vain todella pieni määrä (n. 10–20%) kääntyi poliisin puoleen jouduttuaan suoranaisen rasistisen rikoksen tai syrjivän kohtelun uhriksi. Venäläiset maahanmuuttajat eivät luottaneet suomalaiseen poliisin syrjintätapausten käsittelyssä.
Pian Perhoniemen tapaamisen jälkeen löysin tuttujen avulla tusinan verran samanlaisia maahanmuuttajalasten kohtaloita Suomessa, Marinan tapauksen, Svetan tapauksen, Sonjan tapauksen, Lenan tapauksen, Anastasian tapauksen jne. Sittemmin Johan Bäckman on tuonut taas uusia tapauksia jopa suuren yleisön tietoisuuteen. Normaali oli määritelty noissa tapauksilla sillä perusteella, miten paljon näillä maahanmuuttajalapsilla oli tai ei ole suomalaisia kavereita. Suomalainen apartheid on tunkeutunut koulumaailmaan vaatimukseksi de-russofikaatiosta, jotta venäläisen koululaisen pitää etsiä kaverikseen suomalaisia lapsia, vaikka nämä olisivat verenhimoiseen rasismiin taipuvista tsuhnien kodeista. Vuonna 2009 ja 2010 on Suomen ongelmat lopulta tulleet sekä Venäjän päättäjien että Venäjän valtaväestön tietoon, vaikkakin vasta jäävuoren huippu on ollut esillä.
Olen lukenut monta kertaa Erving Goffmanin pamfletin Minuuden riistäjät. Se on upea teos, jota sopii suositella, jos ei tahdo katsoa elämää liian yksinkertaisesti suomalaista de-russofikaatiota suojellen. Maineikas sosiaalipsykologi kertoi, että totaaliset järjestelmät vanhoista luostarijärjestelmistä uudempiin mielisairaaloihin ovat riistäneet ihmiseltä minuuden. Suomessa on minuuden ja ihmisyyden riistävä totaalinen järjestelmä. Tämän ovat kokeneet niin Anton Salonen kuin monet venäläiset maahanmuuttajat Suomessa.
Olen erilaisissa foorumeissa Venäjällä, venäläisten journalistien kanssa yksityisesti ja ihan tavallisten ystävien kanssa keskustellut usein siitä suuresta erheestä, joka on onnistuneen Paasikivi-Kekkonen –ulkopolitiikan tähden syntynyt venäläisen tajuntaan: Paasikivi-Kekkosen linjasta luopunut Suomi ei ole enää tuo sama hyvä ystävällismielinen naapuri. Suomen edun kannalta tärkeät kauppasopimukset syntyvät kuitenkin juuri tuon hyvän ystävällisen linjan varassa.
Media ei ole juuri tuonut tyylikkäästi ja maittemme suhteita viisaasti arvioivaa näkökohtaa Paasikiven ja Kekkosen linjasta esille kaiken muun kohun tähden.
Vladimir Putin kiitti aluksi järjestäjiä vieraanvaraisuudesta, minkä jälkeen hän määritteli Suomen ja Venäjän hyvän yhteistyön perusteet. Näitä onnistuneita sopimuksia voi syntyä, jos ja kun Suomi käyttäytyy poliittisesti normaalisti ja Paasikivi-Kekkosen linjaa vastaavalla tavalla osoittaa käytännössä hyvää tahtoa Venäjää kohtaan.
Saimaan kanavan vuokrasopimuksen juhlistaminen oli todella hyvä symboli Venäjän hyvästä halauksesta Suomelle: kun kanavaa rakennettiin, niin Lappeenrannalle ja Lappeelle kanavatyömaa tuotti työtä ja rahaa kesällä jopa yli 3000 työmiehelle ja talvella 600–700 hengelle. Kanava vihittiin käyttönsä 7.9.1856.
Kanavan rakentaminen on Suomen suurin saavutus vesirakennuksen alalla. Työn kustannusarvio oli paljon suurempi kuin sen aikainen Suomen suurruhtinaskunnan pienehkö vuosibudjetti.
Saimaan kanavan rakentaminen ja sittemmin jälleenrakentaminen eivät olleet pelkkiä taloudellisia ratkaisuja, vaan vaativat merkittävää poliittista tahtoa. Alkuaan kanavan avulla pyrittiin siirtämään Suomen painopistettä lähemmäksi Pietaria.
Venäjän halaus ylitti kaikki odotuksen menestyksessään: taloudellisesti kanava ylitti kaikki unelmat. Itä-Suomen talous elpyi. Kanava maksoi itsensä 25 vuodessa.
Kanavassa kulki 1890-luvulle saakka aluksia 2000–3000 vuosittain, vuonna 1900 kanavan jo lähes 6 000 alusta. Kanavan ansiosta puunjalostusteollisuus pääsi sulien aikana eroon hevosrahdeista. Tästä historiallisesta hetkestä käsin Vladimir Putinin puhe valtioiden välisen hyvän tahdon, vieraanvaraisuuden sekä Paasikivi-Kekkosen linjan merkittävyydestä osui oikeaan kohteeseen nyky-Suomen kipukohtia, koska Suomessa ei enää puhuta ja vielä vähemmän toimittaisiin kunnioittaen Paasikiven ja Kekkosen onnistunutta naapuripolitiikkaa.
”Minä haluaisin erityisesti kiittää vieraanvaraisuudesta Lappeenrannan kaupunkia, kaupungin johtoa ja asukkaita. Kun asuin Pietarissa, kävi usein täällä Lappeenrannassa tai kuljin Lappeenrannan kautta. Siksi Lappeenranta herättää suuria tunteita. Vielä kerran haluan kiittää Lappeenrantaa vieraanvaraisuudesta ja lämpimästä vastaanotosta.” (Putin 17.5.2010)
”Lappeenranta on erittäin tärkeä liikenneväylä, täällä alkaa Saimaan kanava. Juuri nyt olemme allekirjoittaneet sopimuksen Suomen vuokraamasta Saimaan kanavasta 50 vuodeksi. Neuvostoliiton ja Suomen välisten hyvien naapurisuhteiden kehittäminen on liittynyt kahden suomalaisen poliitikon, Paasikiven ja Kekkosen, linjaan. Tietysti he elivät toisenlaisissa oloissa. Se oli toisenlainen maailma. Voidaan suhtautua eri tavalla menneisyyteen. Juuri tämän politiikan myötä on saatu tuloksia: juuri sen myötä on allekirjoitettu Saimaan kanavasta vuokrasopimus kymmeniksi vuosiksi, ja nyt uudestaan allekirjoitettiin 50 vuodeksi. Se on tosiasia”. (Putin 17.5.2010)
”Neuvottelut jatkuivat muutaman vuoden. Neuvottelut olivat vaikeat. Meillä oli monta ongelmaa, mutta jos ja kun on hyvä tahto sekä Suomen että Venäjän puolella, on seurauksena hyvästä tahdosta, että tuloksia saadaan aikaisiksi. Huolimatta siitä, että kriisioloissa kauppavoluumi maittemme välillä on laskenut, Venäjällä on edelleen asema Suomen tärkeimpänä kauppakumppanina”. (Putin 17.5.2010)
”Me olemme kiinnostuneita siitä, että meidän kumppaneilla ja Euroopan Unionilla tärkeänä kumppanina – yli 50 % meidän kaupastamme on suuntautunut Euroopan Unioniin – menisi hyvin ja kaikki olisi normaalisti. Minä luotan siihen, että yhteistyökumppanit pystyvät ylittämään vaikeudet”. (Putin 17.5.2010)
Paasikiven ja Kekkosen linja lopetti neuvostovastaisen ulkopolitiikan
Paasikiven ja Kekkosen politiikka merkitsi muutosta Suomen kohtalokkaasti epäonnistuneeseen suhtautumiseen Neuvostoliittoon. Väinö Linna on ytimekkäästi ilmaissut poliittisen muutoksen, joka tapahtui Toisen maailmansodan jälkeen aggressiivista asenteista ja pelosta ystävyyden, yhteistyön ja avunannon hyväksi. Linna piti tämän esitelmänsä Tampereen Paasikivi-Seurassa 29.11.1977: ”Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana”.
”Eräs kansallisen tietoisuuden merkittävimpiä ominaisuuksia on suhde muihin kansoihin, koska se tietoisuus herää ja selkenee herkästi juuri suhteessa ympäröivään maailmaan. Tämä on ollut hyvin ominaista meille suomalaisille, sillä niin itseriittoinen kuin kansallinen minämme on joskus tuntunut olevankin, on se siitä huolimatta punninnut ja peilannut itseään muiden kansojen kuvastimessa. Kuvassa on ilmennyt alemmuudentunteita yhtäälle, ylemmyyden- ja aggressiivisuuden tunteita toisaalle, ja joskus molempia yhtä aikaa ambivalenttina sekoituksena.” (Väino Linna 29.11.1977)
”Niin kuin on monesti todettu, on itsenäisen Suomen ulkopoliittinen kohtalonilmansuunta ollut itä, eli suhteemme Neuvostoliittoon. Kun Neuvostoliiton syntymä oli Suomen itsenäisyyden edellytys, olisi luullut, että molempien valtioiden välisten suhteiden hyvälle kehitykselle oli mitä parhaat lähtökohdat. Tunnetuista syistä ne kuitenkin kääntyivät onnettomaan suuntaan, ja siitä oli seurauksena, että itsenäisen Suomen ulkopolitiikan suurimpana ongelmana on ollut suhteemme Neuvostoliittoon; ensimmäiset kolmekymmentä vuotta virheitä tehdessämme ja toiset kolmekymmentä vuotta niitä korjatessamme, ja tästä syystä suhteemme Neuvostoliittoon ovat myös vaikuttaneet voimakkaasti kansalliseen tietoisuutemme. Siksi meidän on katseltava menneisyyttämme avoimesti, koska käsityksemme siitä on osa nykyisiä ja tulevia asenteitamme”.(Väino Linna 29.11.1977)
”Sodanedellisen ajan viralliset ulkopoliittiset asenteemme Neuvostoliittoon olivat parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraalit, niin että ne juuri ja juuri täyttivät kansainväliset muodollisuudet. - - Asianomaisten valtioelinten passiivisuuden lisäksi luotiin sen ohessa voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa se ehti syöpyä perin syvälle varsinkin lukeneiston keskuudessa, mutta ideologisin painotuksin sävytettynä se vaikutti myös laajempiin kansankerroksiin. Kun nämä asenteet lukeneiston piirissä usein edustivat oikeistoradikalismia, eivät ne sellaisina voineet tosin painua kovin syvälle, mutta lievempinä versioina ja tietynlaisina heijastuksina ne levisivät hyvinkin laajalle. Kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi, ja koko tiedotuskoneisto levitti noita asenteita sotapropagandan kautta, on luonnollista, että tuo neuvostovastaisuus läpäisi niin laajojen kansanjoukkojen tietoisuuden kuin se käytännössä oli mahdollista”.(Väino Linna 29.11.1977)
”Kun tämä Neuvostoliiton-vastaisuus liitettiin kansalaistuntoon, ja jopa maan itsenäisen olemassaolon edellytyksiin, muodostui se tästä syystä hyvin olennaiseksi osaksi monen suomalaisen kansallista tietoisuutta. Kärjistyneimmillään se merkitsi sitä, että nuo tunteet elivät toisiinsa kytkeytyneinä niin kuin siamilaiset kaksoset, jolloin neuvostovastaisuus oli yhtä kuin suomalaisuus, ja päinvastaisessa tapauksessa lievästikin ymmärtävät asenteet leimattiin melkeinpä maanpetokseksi. Syvin ja vaikein ongelma Neuvostoliitto-suhteissamme on ollut juuri tuon neuvostovastaisuuden liittäminen kansallistuntoon ja kansalliseen olemassaoloon, sillä myöhemmin ulkopoliittisen suunnanmuutoksemme sen vuoksi on pitänyt käydä hyvin syvältä kansallisen minuutemme kautta. Sen on tarvinnut merkitä hyvin monille ihmisille vaikeata asennemuutosta, ja vain uusien sukupolvien on ollut helpompi omaksua uudet kansalliset ajattelutapamme.”(Väino Linna 29.11.1977)
”Vaikka kärsitty tappio oli selkeästi osoittanut entisen suuntauksen vararikon, oli suurien kansanosien kohdalla uudelleenasennoituminen kaiken hämmennyksen keskellä ongelmallista. Ne uudet ulkopolitiikan tavoitteet, jotka valtion johto määritteli, oli kuitenkin koko kansan omaksuttava ja sen kautta rakennettava uusi kansallinen tietoisuus. Ei ollut vain luovuttava entisistä aggressioista, pelosta ja epäluulosta, vaan uskottava ystävyyden ja luottamuksen mahdollisuuteen ja lopulta niiden toteutumiseen. Tiedämme, että se monille merkitksi lähtemistä ’lukkarin luokse kouluun’, jämäämään päähän ulkopolitiikan aapistoa, ja monet meistä muistavat vieläkin lukkarin ärähdykset ja kepin taonnan lattiaan”.(Väino Linna 29.11.1977)
”Presidentti Urho Kekkosen taakse eivät ole asettuneet vain merkittävimpien poliittisten puolueidemme johtoelimet, vaan laaja ja voimakas kansalaismielipide. On täysin oikeutettua tulkita asiantila niin, että uuden ulkopolitiikkamme olennaiset tavoitteet ja päämäärät ovat läpäisseet melkein kaikki kansankerrokset ja muodostuneet siten osaksi kansallista tietoisuuttamme. Suomen ja Neuvostoliiton valtioiden välisen poliittisen suhteen sisällön määrittelee ystävyys- ja yhteistyö- ja avunantosopimus, mutta se vaatii lisäkseen ystävyys- ja yhteistyöhalua myös yleisen mielipiteen tasolla. Sen aikaansaaminen on vaatinut sitkeätä, pitkäaikaista työtä, ja vaatii sitä tietenkin edelleen, joskin on todennettava tyytyväisenä, että ainakin raskaimmat ylämäet on noustu ja päästy tasaisemmalle maalle.”(Väino Linna 29.11.1977)
”Nämä ylämäet on noustu molempien presidenttien, Paasikiven ja Kekkosen johdolla, ja näin kolmenkymmenen vuoden päästä on jo helppo nähdä heidän työnsä suuri kansallinen merkitys. - - Ja viimeisenkin vastustajan on varmasti ainakin sisimmässään myönnettävä, että sodanjälkeinen ulkopolitiikkaamme on perustunut sille pohjalle, joka on ollut luonnollinen ja kestävä ja jolle maamme ulkopolitiikan olisi pitänyt rakentua jo aikaisemmin.”(Väino Linna 29.11.1977)
"Hieman tyylitellen voidaan sanoa, että presidentti Kekkosen linja on poikennut Paasikiven linjasta siinä, että hän on on korostanut tuon hyveen arvokkuutta sinänsä, ei vain välttämättömänä vaan luonnollisena pohjana ulkopoliittiselle suuntauksellemme. Yksinkertaisesti sanoen, meidän ei tule olla ystäviä Neuvostoliiton kanssa siksi, että olemme hävinneet sodan, vaan siitä huolimatta; koska rauhaan ja yhteistyöhön perustuvat suhteet ovat kahden naapurikansan välillä toivottava ja onnellinen olotila. Tämän asennoitumisen pohjalta on presidentti Kekkosen ulkopolitiikka ollut aktiivisempaa, uusia yhteistyön ja kanssakäymisen muotoja etsivää entisten vahvistamisen lisäksi.”(Väino Linna 29.11.1977)
Oppiiko suomalainen koulunsa vain lukkarin luona?
Suomi on unohtanut Neuvostoliiton sortumisen jälkeen mittasuhteet. Lasten satujen mukaisesti pikkuriikkinen muurahainen säikyttää ison norsun. Se on satua, jonka 60 % suomalaisista uskoo valitettavasti todeksi, kun luovat satua kansallisesta menestystarinasta ”itsenäisen”, ”suomettumattoman” ulkopolitiikan hengessä. Muutamat venäläiset maahanmuuttajat ovat epäilleet, että tuo 60 % on mahdollisesti liian pieni prosenttiluku, koska todellisuus on paljon pahempi: kyselyissä ihmiset osaavat vastata suhteellisen kelvollisesti paljastamatta rasismiaan ja ihmisvihaansa. Venäjäkin on unohtanut, että valtaosa suomalaisista on toivottomia tapauksia: rakkaudella vain provosoidaan nuo suomalaiset röyhkeämpään rohkeuteen, rakastettu muurahainen uskoo itsensä jo jättiläiseksi. Sitä vastoin valitettavasti vain 10 % suomalaisista rakentaa ystävyyttä ja yhteistyötä Venäjää ja venäläisiä kunnioittaen aidon sydämellisesti: perhesuhteet, kauppasuhteitten luoma hyvä kokemus ja ehkä aito sivistyneisyys ovat luoneet näistä 10 %:sta ”erilaisia suomalaisia”. Heidän joukossaan on myös tilastollisesti katsoen poikkeuksellisen paljon vasemmistolaisia ja aitoja kommunisteja. Sitä vastoin yli 60 %:a suomalaisista tulisi saattaa ankaran lukkarin kouluun, joka tarvittaessa karttakepillä iskee sormille, sillä muuta toivoa tämän valtaväestön ystävällismieliseen ja rauhanomaiseen asennoitumiseen Venäjää kohtaan ei ole odotettavissa. Patologisesti russoparanoidinen ei parane, mutta hänet voidaan voiman näytöllä saattaa kurinalaiseksi. Venäjän ei sovi olla liian pehmeä Suomen hallituksen ja suomalaisten kanssa. Pehmeys pätee vain pieneen kymmenen prosentin vähemmistöön, mutta valtaosa ei suostu vapaaehtoisesti tunnustamaan mitään hyvää Moskovan halausta Suomea varten.
Vuonna 2004 Gallup International selvitti 50 000 haastattelussa yli 60 maassa maakuvaa. Saimme lukea häpeäksemme, että yli 60 % suomalaisista suhtautui melko tai erittäin kielteisesti Venäjään, vain vajaa 10 % suhtautui myönteisesti. Olimme pahimpia koko maailmassa, heti kosovolaisten jälkeen. Tähän vihamielisyyteen ei ole kuitenkaan mitään historiallista syytä.
Kesällä 2006 jututin Helsingin keskustassa psykologi Riku Perhoniemeä, joka oli laatinut sosiaalipsykologi Inga Jasinskaja-Lahden kanssa tutkimuksen Maahanmuuttajien kotoutuminen pääkaupunkiseudulla (2006). Keskustelimme siitä, miten muutamissa sanomalehdissä oli annettu tuolloin ymmärtää, että venäläisten kääntyneisyys toisten venäläisten puoleen olisikin pääkaupungin alueella ongelma kotoutumisen myönteiselle kehittymiselle. De-russofikaatio oli asetettu mediassa eksplisiittiseksi tai vähintään implisiittiseksi malliksi hyvälle kotiutumiselle. Tutkija, psykologi Riku Perhoniemi painotti sitä vastoin haastattelussa, että tutkimuksen lähtökohtana ei ollut tutkimuskysymykseen rakennettua rasismia, jossa luonnollinen pidettäisiin suomalaisuutena. ”Ystävyys on yleensä voimavara ihmisten elämälle”, puolusti Perhoniemi venäläisen oikeutta venäläisiin ystäviin vastoin mediassa esitettyjä väärämielisiä väitteitä. Tutkimuksen tulokset eivät olleet kokonaisuudessaan kauniit! Valitettavasti yli 45 % venäläisistä maahanmuuttajista oli joutunut kokemaan rasismia. Toisessa tutkimuksessa, jota myös VTT, dosentti Inga Jasinskaja-Lahti oli toteuttamassa, ilmenee vielä useamman tilastotiedon avulla suomalaisten syvä vihamielisyys venäläisiä vastaan (K. Liebkind, S. Mannila, I. Jasinskaja-Lahti, M. Jaakkola, E. Kyntäjä & A. Reuter 2004, Venäläinen, virolainen, suomalainen; Gaudeamus). Venäjän- ja vironkielisistä maahanmuuttajista yli 40 % oli kokenut työnhaussa työsyrjintää. Työpaikkakiusaamista oli kokenut yli 25 %. Kiusaamista harjoittivat työtoverit. Etninen tausta esti työssä ylenemisen enemmän kuin joka viidennen mielestä. Noin 35 % oli kohdannut jokapäiväisessä ympäristössään solvauksia, tönimistä ja muuta arkielämän rasismia. Enemmän kuin joka viides oli kohdannut naapureiden taholta rasismia. Noin 20 % oli kohdannut asunnon hankinnassa rasismia: vuokralaisen valinnassa etninen tausta häiritsi, pankista oli myös vaikea saada lainaa. Vain todella pieni määrä (n. 10–20%) kääntyi poliisin puoleen jouduttuaan suoranaisen rasistisen rikoksen tai syrjivän kohtelun uhriksi. Venäläiset maahanmuuttajat eivät luottaneet suomalaiseen poliisin syrjintätapausten käsittelyssä.
Pian Perhoniemen tapaamisen jälkeen löysin tuttujen avulla tusinan verran samanlaisia maahanmuuttajalasten kohtaloita Suomessa, Marinan tapauksen, Svetan tapauksen, Sonjan tapauksen, Lenan tapauksen, Anastasian tapauksen jne. Sittemmin Johan Bäckman on tuonut taas uusia tapauksia jopa suuren yleisön tietoisuuteen. Normaali oli määritelty noissa tapauksilla sillä perusteella, miten paljon näillä maahanmuuttajalapsilla oli tai ei ole suomalaisia kavereita. Suomalainen apartheid on tunkeutunut koulumaailmaan vaatimukseksi de-russofikaatiosta, jotta venäläisen koululaisen pitää etsiä kaverikseen suomalaisia lapsia, vaikka nämä olisivat verenhimoiseen rasismiin taipuvista tsuhnien kodeista. Vuonna 2009 ja 2010 on Suomen ongelmat lopulta tulleet sekä Venäjän päättäjien että Venäjän valtaväestön tietoon, vaikkakin vasta jäävuoren huippu on ollut esillä.
Olen lukenut monta kertaa Erving Goffmanin pamfletin Minuuden riistäjät. Se on upea teos, jota sopii suositella, jos ei tahdo katsoa elämää liian yksinkertaisesti suomalaista de-russofikaatiota suojellen. Maineikas sosiaalipsykologi kertoi, että totaaliset järjestelmät vanhoista luostarijärjestelmistä uudempiin mielisairaaloihin ovat riistäneet ihmiseltä minuuden. Suomessa on minuuden ja ihmisyyden riistävä totaalinen järjestelmä. Tämän ovat kokeneet niin Anton Salonen kuin monet venäläiset maahanmuuttajat Suomessa.
Olen erilaisissa foorumeissa Venäjällä, venäläisten journalistien kanssa yksityisesti ja ihan tavallisten ystävien kanssa keskustellut usein siitä suuresta erheestä, joka on onnistuneen Paasikivi-Kekkonen –ulkopolitiikan tähden syntynyt venäläisen tajuntaan: Paasikivi-Kekkosen linjasta luopunut Suomi ei ole enää tuo sama hyvä ystävällismielinen naapuri. Suomen edun kannalta tärkeät kauppasopimukset syntyvät kuitenkin juuri tuon hyvän ystävällisen linjan varassa.