sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Ortodoksinen liturgia opetti tänään: Herra, armahda; Господи, помилуй.
Tänään menin kokemattomana ja osaamattomana ortodoksisen kirkon liturgiaan. Vietimme tänään 21. helluntain jälkeistä sunnuntaita. Venäjän Ortodoksisen Kirkon, Moskovan Patriarkaatin Pyhän Nikolauksen seurakunta kokoontui Helsingissä Hietaniemessä Tuonelankujalla sijaitsevassa kirkossa.
Jumalanpalveluksen alku oli ilmoituksen mukaisesti 9:40. Minä olin varttituntia etuajassa paikalla. Havaitsin ortodoksisen käytännön, ettei seurakunta ole suinkaan vielä täsmälleen 9:40 paikalla, vaan väkeä saapuu myös myöhemmin. Minulle on hyvin aiheellista osallistua ortodoksiseen liturgiaan sekä hengellisen hoidon että käytäntöjen oppimisen tähden. Aiemmin olin itsevarma ja tietoinen luterilaisen liturgian kaikista käänteistä: suhteellisen yksinkertainen luterilainen liturgia muuttui omaksi osaamiseksi, mikä ei ole suinkaan jumalanpalveluksen tarkoitus. Ortodoksisessa liturgiassa asetuin salin takaosaan, jotta sain ottaa opiksi muiden esimerkistä. En ollut enää osaaja, vaan liturgiassa oppijan paikalla. Mielestäni aseman muutos on vähintään tarpeellinen myös ihan periaatteellisesti.
Jumalanpalveluksessa oli suhteellisen paljon väkeä, yli 100 ihmistä, kun ottaa huomioon, että Pyhä Nikolauksen seurakunnalla on Suomessa 1500 rekisteröityä jäsentä ja seurakunnalla on kaksi jumalanpalveluspaikkaa (toinen paikka on Pyhän Ksenia Pietarilaisen kirkko). Ihailin lasten osaamista ja osallistumista jumalanpalveluksiin. Tytöillä niin kuin naisillakin oli huivit päänsä suojana apostoli Paavalin kirjeiden antamaa ohjetta noudattaen. Seurakunnan kuoro lauloi vahvasti ja tuki jumalanpalvelusta. Pienet ja isot ihmiset kävivät tunnustamassa syntinsä, mikäli tahtoivat ottaa vastaan ehtoollisen. Helsingissä ei ole sitä käytäntöä kuin eräissä pietarilaisissa ortodoksissa kirkoissa, että lapsen täytyy osata ensin kolme rukousta ulkoa ennen kuin hän voi mennä tunnustaa syntinsä ja ottaa vastaan ehtoollisen.
Olen oppinut luterilaisuudessa hyvin vähäeleisyyteen, ristin tekeminen on ollut lähinnä papin virkatyötä, mutta ei samalla tavalla elä osa liturgiaa ja rukousta kuin ortodoksisessa liturgiassa. Myös ortodoksisessa liturgiassa minulla on opittavaa ei ainoastaan siinä, milloin tehdä ristinmerkki, vaan, että oikealla hetkellä rohkenisin tehdä ristin riittävän avoimesti. Eräs nuori mies teki ristinmerkin toistuvasti päästä varpaisiin, mikä oli vaikuttava viesti itsellenikin: Kristuksen ristillä ristitään koko elämä – pään ajatuksista jalkojen kuljettamiin matkoihin Jeesukselle. Osallistuja tekee jumalanpalveluksen aikana ristinmerkin ilmeisemmin useita kymmeniä kertoja: peukalo, etusormi ja keskisormi yhteen liitettynä Pyhän Jumalan merkkinä – ja pikkurilli ja nimetön sormi sisään kämmeneen käännettynä Jeesuksen kahden luonnon merkkinä. Itse kullakin on ilmeisemmin myös risti kaulassaan, paitansa alla piilossa: minäkin pistin konfirmaatiossa saadun ristin tänään kaulaani paitani alle.
Ortodoksisessa liturgiassa seurakuntalainen seisoo koko jumalanpalveluksen ajan, osallistuu ristiä tehden, ehkä kynttilöitä sytyttäen jumalanpalvelukseen. Eräässä kohtaa seurakunta laskeutuu aivan maahan polvilleen, päät painuvat maahan saakka. Liturgiassa korostuu näin ex- luterilaisen silmin kristityn nöyryys Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan edessä: ortodoksit eivät näytä keskisormea Jumalalle, myöskään Raamatusta ei tule ortodokseille leikkaa-liimaa-muokkaa- paperikokoelma, jota itse kukin oman mieltymyksensä mukaan sovittaa mielihalujensa mukaiseksi. Nöyryyttä ja turvautumista Pyhä Kolmiyhteisen Jumalan armoon korostaa lukuisia kertoja – voisi sanoa läpi liturgian - toistuva pyyntö ”Herra, armahda”.
Viikko sitten konfirmaatiossa rippi-isäkseni tullut kirkkoherra, rovasti Nikolai Voskoboinikov saarnasi Luukkaan evankeliumin kertomuksesta rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (16:19-31). Saarnan avulla opin, ettei pelkän ajallisen ylellisyyden ja juhlan avulla sovi mitata elämän tämänhetkistä onnea ja epäonnistumista. Jumalan edessä uskovainen köyhä on autuas, vaikka tässä hetkessä liian moni hylkää aivan sopimattomasti köyhän, halveksii ja torjuu hänet. Erityisen vaarallista on tunteettomuus, sellainen tila, jossa ihminen tuon rikkaan miehen tavoin suhtautui täysin välinpitämättömästi avun tarpeessa olevaan lähimmäiseensä. Venäjänkielisestä saarnasta ymmärsin riittävästi, pieniä kielellisiä yksityiskohtia lukuun ottamatta: Raamatun tekstit ovat sen verran tuttuja minulle, että venäjänkielisen saarnan seuraaminen ei ole sen tähden erityisen vaikeaa.
Uutena ja tietämättömänä – jopa köyhänä - en tullut torjutuksi. Omista kokemuksista käsin muistin, miten erilainen on tämä kokemukseni kuin Fjodor Mihailovitš Dostojevskin (Ф. М. Достоевский) teoksessaan Rikos ja rangaistus (Преступление и наказание, Даты написания: 1865—1866 гг.) kuvattu tilanne. Nyt rohkenen jopa muistaa julkisesti taas uudestaan tuota Dostojevskin kirjoitusta, jonka muistamista eräässä saarnassani Espoon evankelisluterilaisen tuomiokapitulin tutkinta-asiamies Jorma Back paheksui raportissaan tuomiokapitulille vasta muutama vuosi sitten. Kyseisen kertomuksen mukaan Raskolnikov ei kohdannut sympaattisuutta ja empaattisuutta astuttuaan kirkkoon rukoillakseen muiden kanssa siellä. Dostojevski kirjoitti Raskolnikovista: ”Mutta hän ei tuntenut kirkon paikkoja eikä tapoja. Kaikki yhdessä hetkessä raivokkaasti hyökkäsi häntä vastaan”. Juuri mitään torjuntaa en sitä vastoin kohdannut, kaikki mahdollinen pelkoni oli aivan turhaa, vaikka en nimenomaisesti tuntenut kirkon paikkoja enkä tapoja. Päinvastoin: minut otettiin sydämellisesti vastaan. Joku vanhempi nainen tervehti ystävällisesti ja toinen tyylikäs herra tervehti lämpimästi: he muistivat ehkä konfirmaationi viikko sitten.
Viime sunnuntaina konfirmaatiooni oli saapunut jopa eräs pappi Moskovasta saakka ja toi yksityisesti tervehdyksen minulle, jotta saimme vaihtaa yhteystietoja. Tämä oli jo mielestäni aivan ihmeellistä! Sen jälkeen tuntui jo aivan turhanpäiväiseltä, että Espoon tuomiokapituli oli ollut konfirmaation jälkeen ilmeisesti yhteydessä Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja välittänyt omia ”tietojaan” minusta. Eilen lauantaina eräs toinen kirkollinen henkilö soitti tapahtuman johdosta Moskovasta. Hän kunnioitti osallistumistani Euraasian Unionin perustamiskokoukseen ja osallistumista ortodoksiseen kirkkoon. Sovimme, että palaamme aiheeseen. Minun oli myös hiukan vaikea keskustella venäjäksi puhelimessa ulkoilmassa, jossa tuuli häiritsi kuulemista, kun jo myös muutoin venäjän kielen taitoni on heikko puhelinkeskusteluja varten. Totta kai tämä ystävällinen tuki ja myötätunto tekevät helpommaksi osallistumisen Venäjän ortodoksisen kirkon elämään.
Suurin merkitys on asettua uudelle paikalle kirkossa: kuulla yhä uudestaan ”Herra armahda”, tulla osalliseksi seurakunnan elämään muiden kristittyjen rinnalla. Saan olla hyväksytty, vaikka en juuri tapoja ja käytäntöjä vielä osaa.
- - - - - - -
No comments in my blog, but you can find my phone number GSM +7911 2970525 (in Russia) +358 44 322 2661 (in Finland) or my email juhamolari-ÄT-gmail.com (см. -ÄT- = @). In principle, you could discuss with me in Facebook
Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/
RT blogi: It's time, my friend: it's time
Юха Молари: Пресс-Портрет (YANDEX)
СМИ и Юха Молaри (коллекция)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti