Sotatohtori Saara Jantunen pommittaa siviilejä kirjassaan Infosota (Otava 2015). Pidän erittäin loukkaavana, kun Suomen puolustusvoimien informaatiosodan ammattilainen mustamaalaa yksityisiä siviili-ihmisiä sillä perusteella, että nämä Suomen kansalaiset ovat käyttäneet perustuslaillista ilmaisuvapauttaan. Jantunen keksii valheellisia jännittäviä verkostoja ja merkityksiä vainoharhaisen mielikuvituksen varassa, mutta ei tee työtänsä asiantuntijana laadukkaasti.
Luin Jantusen kirjan
ja kannoin Fiskarsin terävää kirvestä Helsingin keskustassa
 |
| Sotatohtori Saara Jantunen pommittaa kirjassaan suomalaisia siviili-ihmisiä. |
Tänään perjantaina 16.10.2015 kello 9:00 aamulla, kun olin
jo saanut siivottua pari tuntia erään ravintolan vessat ja lattiat, menin
Aleksanterinkadun Suomalaiseen kirjakauppaan. Ja astuin sisälle ihan
ensimmäisenä asiakkaana. Ostin sotatohtori Saara Jantusen kirjan Infosota, joka
on saanut käsittämättömästi mainosta Helsingin Sanomien, Iltalehden, Iltasanomien
ja muiden medioitten esittelyissä.
Luin kirjan välittömästi pikaisesti noin tunnissa
Aleksanterinkadulla Suomalaisen kirjakaupan ulkopuolella. Jatkoin matkaani
Helsingin keskustassa, mukanani Fiskarsin iso ja terävä kirves. Helsingin
keskustassa ei kuitenkaan tullut näköpiiriin sen enempää Saara Jantunen eikä
kukaan Puolustusvoimien informaatiosodan agentti.
Hiukan myöhemmin kuitenkin eräs tunnettu yliopistomies
tervehti minua. Hän kysyi, olenko tulossa Moskovasta. Tuota kysymystä hän ei
keksinyt kirveestä ja informaatiosodasta, vaan matkalaukusta, jossa pidin
kirvestä piilossa, koska en tahtonut säikytellä helsinkiläisiä.
Vastasin yliopistomiehelle, että en ole saapumassa
Moskovasta, vaan olen menossa erään vanhemman rouvan varastoon purkamaan perunakellarin
lautarakennelmaa. Yliopistomieskään ei nähnyt kirvestä, joka oli matkalaukun
sisällä.
Saara Jantusen kirjan lukemisen jälkeen mainittu kokemus oli
hyvin opettava. Sotatohtori Jantunen näkee vilpittömästi vääristyneen esiymmärryksensä
valossa ja vilpillisen ohjauksen seurauksena suomalaisista
mielipidekirjoittajista mitä ihmeellisimpiä tarinoita ja yhteyksiä, mutta hän
ei koskaan selvitä asianomaisilta itseltään, mistä nämä tulevat, minne ovat
menossa ja millä asialla ovat liikkeellä. Pahatahtoinen ihminen olisi vainoharhaisuudessaan keksinyt ihan muita selityksiä kirveelle kuin tämän päivän rauhanomainen fakta oli. Siksi pitäisi kysyä ensin.
Sittemmin olen lukenut Saara Jantusen kirjan myös
toistamiseen. Kirja on varsin kevyt ja nopeasti luettava, lähinnä pamfletti.
Kirjan takakannessa esitellään, että Saara Jantunen työskentelee
puolustusvoimien palveluksessa informaatiosodankäynnin asiantuntijana. Näistä
taustoista käsin olisi ollut perusteelliset syyt odottaa, että asiantuntijuus
näkyisi myös kansanomaisessa pamfletissa, mutta kirjassa ei todellakaan näy
asiantuntijuus, vaan asiantuntemattomuus. Tämä antaa huonoa mainosta Suomen
puolustusvoimien osaamiselle ylipäätänsä.
100 uutta suomalaista
infoagenttia Bäckmanin neutralisoimiseksi
Voidaan tietysti kysyä sitäkin, miksi Jantusen kirja on
kirjoitettu, kun se ei kuitenkaan ilmennä tavanomaisten nettikirjoittajien
mielipidekirjoituksia laadukkaampaa asiantuntijuutta. Kirja on oikeastaan
itsessään osa SOME-ilmiötä.
Tietysti kustantaja Otavan näkökulmasta kirja on
kirjoitettu myyntiä varten. Itsekin kävin aamulla siivoamassa 90 minuuttia
ravintolan vessoja ja lattioita sekä näin ansaitsin 9 euroa tuntipalkalla noin
kolmasosan kirjan hinnasta, mutta köyhyydestäni huolimatta ostin kirjan. Ajattelin, että vajaa kolme kymppiä
turhuuteen ja Otavan välityksellä Saara Jantusen tukemiseksi ei ole mahdoton
hinta huvituksesta, jonka kirja tarjoaa perjantain iltapäiväksi. Minulla ei ole
kuitenkaan ”perjantaipulloa”.
Toinenkin vastaus kirjan tarkoitusperään oli saatavissa
samaan aikaan kuin kirja tuli julkisuuteen. Iltasanomat kertoi 16.10.2015, että
suomalaisia virkamiehiä aletaan kouluttaa Amerikan Yhdysvalloissa, jotta nämä
saisivat valmiuksia vastata informaatiosodankäyntiin.[1] Koulutuksen 100:lle suomalaiselle virkamiehelle järjestää amerikkalainen Harvard. Varsinainen
yhteistyökumppani on Franklin Delano Roosevelt Foundation.
Hintalappu
tällaisesta koulutuksesta ei varmasti miellytä niitä suomalaisia keskiasteen
opettajia ja oppilaita, joiden määrärahat on leikattu, jotta raha riittäisi
toisaalle informaatiosodankäynnin virkamiesmatkailuun Harvardiin.
Suomen
valtiohallinto laskee tarvitsevansa 100 uutta informaatioagenttia amerikkalaiseen
huippukoulutukseen lähinnä Johan Bäckmanin vaikutuksen neutralisoimiseksi.
Suomalaisia toimittajia ja upseereita on jo
ollut aiemmin Amerikan Yhdysvalloissa informaatiosodankäynnin koulutuksessa.
Myös Virossa ovat NATO ja KAPO (Viron suojelupoliisi) antaneet koulutusta
kyseisille suomalaisille tahoille. Virossa annetussa ohjauksessa on toimittajia
opastettu yhdenlaisesti Jantusen kirjan tavoin tiettyjen nimeltä
mainittujen suomalaisten siviili-ihmisten leimaamiseen ja näille erinäisten
verkostojen ”loihtimiseen”.
Iltasanomat – lehti otsikoi puhuttelevasti, kun perustelee sadan virkamiehen lähettämistä Yhdysvaltoihin, että
”Venäjä on aktiivinen tällä puolella”, mutta ei sanallakaan dokumentoi, miten
monta sataa suomalaista agenttia olisi saanut venäläisen
informaatiosodankäynnin koulutuksen, tai onko alalla edes muita aidosti
aktiivisia kuin dosentti Bäckman. Hänkään ei ole saanut koulutusta Venäjällä,
vaan Helsingin yliopistossa.
Sotatohtori Saara Jantusen tarinan muodostusta Suomea "kohdanneesta" infosodasta tarvitaan siis perinteisen rahanhimon (rahanansainnan) lisäksi
myös perusteluksi valtiohallinnon resurssien suuntaamiselle edellä kuvattuun ja
vastaavaan "koulutukseen" (resurssien suuntaamiseen). Kenestä tuo perustelu on uskottava, on sitten kokonaan
eri asia - siinä on kyse henkilön sivistyksestä ja medialukutaidosta.
Taustaksi kirjan ”tarpeen” määrittämiseksi olisi
valaisevaa tutustua Stanley Cohenin (1972; 2001) tutkimuksiin. Tästähän
tutkijasta Saara Jantunen ja muut suomalaiset ”natottavat” infosodan puhuvat
päät eivät sanallakaan kirjoita tai puhu, mikä sopii valitettavan hyvin
Jantusen ja kumppaneiden kritiikittömään propagandistiseen tarinan luomiseen.
Samalla se kertoo, että Jantunen ei todellakaan toimi asiantuntijan tavoin, hän
ei oikeasti analysoi median kohua ”informaatiosodankäynnistä”, vaan hän itse
palvelee informaatiosodankäyntiä jonkinlaisena propagandistina.
Cohenin mukaan moraalinen paniikki on yhteiskunnallinen
prosessi, jonka aikana jokin toiminta esitetään erityisen haavoittuvaksi, jotta
moraaliyrittäjät voivat vaatia jyrkkiä toimia syntipukkien kontrolloimiseksi.
Paniikissa reagointi on kohtuuttoman voimakasta suhteellisen pieniinkin
tapahtumiin (ns. deviancy amplification spiral). Valhe esitetään totena, huhu
evidenssinä ja huolestuneisuus tukee demonisointia. Voimakkaimmillaan syntyy
täysipainoista demonologiaa, jossa syntipukit leimataan pahuuden
personifikaatioksi. Yksittäisten
tapausten ja yhteiskunnan laajemman rappion välille esitetään paniikissa
sosiaaliset merkityssuhteet, turvaudutaan stereotypioihin, defenssi- ja coping
-keinoihin. Päämääränä on sosiaalisen valvonnan vaatimus uhkien poistamiseksi.
Cohenin mallissa moraalisen paniikin tuottajat ovat vallanpitäjiä: poliitikot,
piispat, toimittajat, jotka julistavat moraalisen paniikin avulla tuomionsa.
Cohen ihmettelee kieltämisen eetosta, jossa ihmiset eivät näe eivätkä ymmärrä
vääryyttä, vaan seuraavat tottelevaisesti johtajaa, jonka vaatimuksia varten
persoona jakautuu ja yksilön vastuu minimoidaan.
Saman suuntaisesti Arnold (2008) käyttää
kyseisestä ilmiöstä ilmaisua ”massahysteria”: tuon hysterian varassa saatetaan
virittää virallisia selvityksiä, käynnistää irtisanomisia, ihmisten maine
mustataan, aloitetaan lainsäännön uudistuksia, syyttäjä- ja oikeuslaitos
käynnistää prosesseja ja varoja kohdennetaan uudella tavalla.
Mikäli sotatohtori Saara Jantunen pyrkisi asiantuntijuuteen
informaatiosodankäynnin tarkkailussa, hän kävisi myös keskustelua mainittujen
viitekehysten ja tutkijoiden kanssa - myös populaarissa pamfletissa.
Tässä muutama perusteos mediassa käsitteellistämistä ja analysoimista
varten:
Cohen,
Stanley 1972. Folk Devils and Moral Panics. The Creation of the Mods and
Rockers. London: MacGibbon and Kee. Kolmas painos 2002. Routledge.
Cohen,
Stanley 2001. States of Denial: Knowing About Atrocities and Suffering.
Cambridge: Polity Press
Goode,
Erich – Ben-Yehuda, Nachman 1994. Moral Panics. The Social Construction of
Deviance. Oxford: Blackwell. 2002 reprinted.
Victor, JS
1998. Moral Panics and the Social Construction of Deviant Behavior: a Theory
and Application to the Case of Ritual Child Abuse. Social Perspective, Fall.
Gagne,
Kenneth A 2001. Moral Panics Over Youth Culture and Video Games. A Major
Qualfying Project Report Submitted to the Faculty of the Worcester Polytechnic
Institute.
Brittain,
Victoria 2001. Everyday Atrocities. “State of Denial: Knowing About Atrocities
and Sufferings” by Stanley Cohen. Guardian 7.4.2001.
Arnold, Bruce 2008. Moral Panics. Caslon Analytics.
Jantunen luo ”tarinaa”
(story) tietyn valtakoneiston tarpeisiin
Sotatohtori Saara Jantunen kirjoittaa isovaarinsa veljestä
Matista, josta tuli vuonna 1918 sotilas. Matti osallistui 23 vuoden iässä myös
Itä-Karjalan retkikuntaan.
Jantunen perustelee retkikuntien epäonnistumisen
venäläisten katalalla propagandalla: ”Vienaan
suunnanneet retkikunnat uskoivat karjalaisten siirtyvän suomalaisten puolelle,
mutta toisin kävi. Venäläiset ja britit olivat levittäneet alueella
propagandaa, jonka mukaan suomalaisten puolelle siirtyminen helpottaisi Saksan
aikeita, eli suunnitelmia vallata Itä-Karjala. Näin saatiin aikaan heimoristiriita,
joka lopulta päättyi suomalaisten heimosoturien tappioksi. Propagandalla oli
ratkaisevan tärkeä merkitys sodassa, jossa veljesheimot päätyivät tappamaan
toisiaan” (s. 9).
Sotatohtori Jantusen teksti vaikenee jo Itä-Karjalan
retkikuntia esitellessä useammista seikoista kuin olisi aiheellista, minkä
johdosta tarinan muodostus lieneekin ollut kirjoittajalle hallitsevampi
pyrkimys kuin itse analyyttinen pyrkimys ymmärtää ja tulkita menneitä aikoja
tai nykyisyyttä.
Jantunen pikemmin SAARNAA kuin osoittaa asiantuntijuutta:
vaikka tietenkään kansanomaiset pamfletit eivät ole mitään tutkimuksellisia
esityksiä, niin asiantuntijan ymmärrys tulisi näky kansanomaistenkin tekstien
läpi.
Minun käy sääliksi kirjoittaa Saaran teoksesta näin kovasti, kun pidän kuitenkin häntä ihan kivana ihmisenä.
Tuskin ei ole yllätys, että Jantunen vaikenee suomalaisten
äärimmäisen tylystä ja voimakkaasta silloisesta propagandasta, kun hän
kirjoittaa vain ja ainoastaan venäläisten silloisesta propagandasta.
Jantunen
ei kerro sanallakaan suomalaisten taloudellisista haluista, itärajan takana
olevista Aunuksen viljavainioista ja metsistä. Liikemies Isak Julin oli
sotaretken rahavaroja hankkivan hoitokunnan puheenjohtaja, joka suunnitteli
sitä, miten sotakustannukset hyvitetään Aunuksen metsistä hakattavalla
puutavaralla. Tästä kaikesta Jantunen tietysti vaikenee.
Sotatohtori Jantunen
unohtaa asiantuntijuuden siinäkin, että hän ei uhraa yhtään sanakaan
tekstissään sen arvioimiseksi, miten toisenlaisen yleiskuvan ovat mm. Jenni
Kirves ja Sari Näre antaneet suomalaisten sotapropagandistien tehtävästä
kaunistella sodan rumaa totuutta.
Sotatohtori tiivistää jo johdannossa ilmeisen omankin
kutsumuksensa: ”Historiantulkinnat ovat
erottamaton osa informaatiosodankäyntiin kuuluvaa tarinankerrontaa” (s.
12).
Se, mihin sotatohtori Jantunen tähtää, on sanottu johdannon
loppukappaleessa:
”Saa nähdä, teemmekö
joskus vastaavia tulkintoja suhteestamme Euroopan unioniin tai johonkin
sotilasliittoon. Keskustelua siitä, jäimmekö yksin, käydään jo.” (s. 13)
Johdannon päätöskappaleessa sotatohtori Saara Jantunen
peräänkuuluttaa varsin emotionaalisella ja paradoksaalisella tavalla sitä, että
Suomi ei jättäytyisi yksin, vaan ryhtyisi objektista subjektiksi.
Jantusen
propagandistinen tarina tähtää sen murheen paljastamiseen, että Suomi ei
määrittele muka riittävästi itseään subjektina, vaan antaa valitettavasti muiden
määritellä itsensä objektiksi, silloin kun Suomi jättäytyy yksin: Suomi
olisikin toimelias subjekti sotilasliiton jäsenenä.
Jantunen kavahtaa suomalaista perinnettä
korostaa, että tähänkin saakka Suomi selvisi ”yksin”. Jantunen ei kirjoita
päätelmäänsä näin avoimesti auki, mutta se on selvästi luettavissa.
Minun
mielestäni Jantunen toimii itse tyypillisen informaatiosodan tekniikan
mukaisesti: hän rakentaa tarkoituksellisesti TARINAA, jossa vedotaan ihmisten
alitajuntaan psykologisin sanoin ”yksin”, ”objekti” ja ”subjekti”. Nyt nuo
emotionaalisesti ladatut sanat hän liittää itse asiassa tarinassaan ylösalaisin
Suomen sotilasliittosuhteeseen: kun todellisuudessa Suomi olisi sotilasliitossa
isompien määrittämä ”objekti” (eikä ainoastaan Venäjän uudelleen määriteltyjen
ohjusten objekti, vaan myös Naton suurvaltojen nappula), jonka subjektiivinen
liikkumatila suurvaltojen eturistiriidoissa olisi entistä kapeampi, niin
Jantuselle Suomi tulisikin paradoksaalisesti ”subjektiksi” sotilasliiton
jäsenenä!
Niin Saara Jantunen pääsee johdannon jälkeen tarinan
kehittämisessä siihen, miten Suomen media olisi muuttunut ”suomettumisen sylikoirasta vallan vahtikoiraksi”. Hän moittii
kuitenkin, että ”kyseenalaistamattomilla
myyteillä perustellaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia valintoja vielä
tänäkin päivänä” (s. 14).
Perinteinen media on keskeisessä roolissa
informaatiosodankäynnissä, minkä sotatohtori toteaa ja huomauttaa, että tuossa
mediassa on ”portinvartijansa – muun muassa toimittajat” (s. 15).
Jantunen haluaa havahduttaa
lukijat uuteen haasteeseen: ”Sosiaalinen
media tarjoaa kuitenkin ratkaisun tähän ongelmaan: portinvartijat voidaan
ohittaa. - - - Tämä kaikki tietenkin tarjoaa propagandalle lukuisia
mahdollisuuksia. Siksi propaganda tarjoillaan nyt ’vaihtoehtoisena näkökulmana,
jota korruptoituneen piiloagendamedian kerrotaan välttelevän” (s. 15).
Sotatohtori Saara Jantunen vaikuttaa kaiken kaikkiaan
uskovan, että perinteinen media pysyy riittävässä järjestyksessä: ”Moni toimitus pyrkii silti pitämään kiinni journalistisista
periaatteistaan, mikä tarkoittaa, etteivät ne voi aina tarjota lukijoilleen
juuri sitä, mitä nämä haluavat. Varmistamattomat tiedot tai yksityiselämää
loukkaavan tiedon levittäminen eivät tule kyseeseen, vaikka yleisö olisi kuinka
tirkistelynhaluinen. Näitä periaatteita on kuitenkin väitetty syyllisiksi
siihen, että erilaisten roska- ja vihasivustojen suosio on räjähtänyt. Ja osa
tällaisista sivustoista toimii informaatiosodankäynnin kanavina. Niillä ei ole
portinvartioita” (s. 16).
Sotatohtori Saara Jantunen on saanut erityisen paljon
julkisuutta vuosien 2014 ja 2015 aikana perinteisessä mediassa. En voi
mitenkään analysoida, että Jantusen julkisuus perinteisessä mediassa nousisi
siitä, että portinvartijat olisivat hyvin tarkkaavaisia laadun ja asian
puolesta. Pikemmin minun on päädyttävä hiukan röyhkeään johtopäätökseen, jonka
mukaan joku on esitellyt ja tarjoillut hänet medialle sekä nostanut mediaa
varten puhuvaksi pääksi: ilmeisemmin hänen näkemyksensä sopivat näille, joiden
asiaa Jantunen edustaa. Samanaikaisesti tämä sotatohtori parjaa Venäjän mediaa vapauden puutteesta, huonosta laadusta ja poliittisesta ohjailusta! Eikö juuri Suomen media itse ilmennä tuota Saara Jantunen -jutuillaan?
Sisällön painavuus on tuskin peruste Jantusen runsaalle
toiminnalle mediassa ja erilaisissa paneeleissa. Kirjoitin 5. heinäkuuta 2015
vastineeni Saara Jantusen haastatteluun ”Kersantti korkokengissä”, joka oli julkaistu Helsingin
Sanomien sunnuntainumerossa. Kirjoitin blogissani ”Molari ei tytöttele
sotatohtori Saara Jantusta” seuraavaa viimeisessä kappaleessa: ”Tällä kaikella edellä lausutun perusteella
en voi nähdä, että toistaiseksi sotatohtori Saara Jantunen olisi tehnyt mitään
tutkimuksellisesti julkisten puheaiheidensa puolesta, vaan hänen esiintymisensä
ja argumentointinsa on ollut pikemmin korostetusti epätieteellistä,
ei-tutkimuksellista ja propagandistista. Se, että Saara Jantunen kutsutaan
asiantuntijoiksi monenlaisiin seminaareihin ja valtakunnan mediaan edellä
mainituista puutteista huolimatta, kertoo enemmän suomalaisesta valtapelistä
kuin argumentoinnin terävyydestä.”[2]
Nämä tässä sanotut huomautukseni ovat
yhä enemmän totta Saara Jantusen kirjan lukemisen jälkeen: hänen esiintymisensä
on yhä edelleen korostetusti epätieteellistä, ei-tutkimuksellista ja
propagandistista.
Kirjassa olisi pitänyt olla enemmän tilaa ilmaista
argumentaatio dokumentoidusti ja eritellysti, mutta hän ei tee vieläkään sitä! Jantunen tuo esille useita kertoja ns. lapsiasiakiistat esimerkkeinä Venäjän informaatiosodasta ja Venäjän disinformaatiosta, mutta kirjan yli 300 sivuun ei mahtunut yhtään asiaa koskevaa erittelyä siitä, mikä olisi väärää informaatiota ja millä perusteella. Jantunen vain jankuttaa, että Venäjä valehtelee asiassa. Täysin ilmeistä on, että sotatohtori Jantunen ei ole istunut kuuntelemassa lapsikiistoihin liittyviä oikeudenkäyntejä, ei lukenut asiapapereita eikä kasvotusten keskustellut asianomaisten kanssa. Näin näkyy muissakin teemoissa: kieli-ihminen pelaa vain viekkailla sanoilla, mutta ei koskaan kohtaa ihmisiä ja asioita.
Jos arvioisi vähänkin objektiivisemmin ja rehdimmin
suomalaista perinteistä mediaa sekä sen toimintaa menneen vuoden aikana, niin
tuskin voitaisiin puhua sellaisista distinktioista kuin Jantunen esittelee.
Jantusen mukaan perinteinen media ja sen portinvartijat esittävät
journalistista vakavuutta, mutta sosiaalinen media avaa portit kaikenlaiselle
mielikuvitusseikkailulle.
Jantunen ei näytä edes havaitsevan, miten sosiaalinen
media tarjoaa usein kriittisen tarkistuksen perinteisen median korruptoitunutta
viestintää vastaan. Voidaan erittäin aiheellisesti kysyä, mitä Jantunen ei
tietenkään muista pitkässä kirjassaan kysyä yhtään ainoaa kertaa, että pitivätkö
Iltasanomat ja toimittaja Antti Honkamaa todella kiinni journalistisista
periaatteista, varmistivatko he tiedot ja välttivätkö he yksityiselämän loukkaavat
väitteet sekä tirkistyshaluisuuden, kun uutisoivat 8.11.2014 valheellisen
väitteen, jonka mukaan venäläinen parlamentaarikko olisi ehdottanut kaikille
venäläisnaisille jaettavasta Putinin spermasta. Lähteeksi tuolle väitteelle
paljastui jo helpon tutkimuksen jälkeen muuan anonyymi ukrainalainen
nettisivusto![3]
Oliko Iltalehti
perinteisenä mediana vakavasti lähteiden tarkistamisen jälkeen vilpittömästi
journalistisella asialla, kun se iski 8.6.2015 propagandajutun Venäjän
hyökkäyksestä Suomen edustalla Suursaaressa ja Pohjois-Karjalassa?[4]
Varmistiko Iltalehti lähteidensä totuudenmukaisuuden ja
sisällön, kun se 2.6.2014 värikkäästi ja vauhdikkaasti liittyi Krimin
uusnatsien lahkon junttapapin Ivan Katkalon tiedotteisiin, mutta vaikeni
kokonaan siitä, miten CIA:n psykologisen sodankäynnin kampanjana syntyneen
Radio Free Europen/Radio Libertyn palveluksia tyydyttäen on kyseinen Katkalo
saanut tämän läntisen julkisuuden?[7] Suomalainen perinteinen media nosti siis esille
erään yksittäisen höperön uusnatsin, joka kutsuu itseään ”papiksi”, mutta
vaikeni kokonaan siitä, miten Ukrainan tykistö pommitti toistuvasti Aleksandr
Nevskin katedraalia ja muita ortodoksikirkkoja liturgian aikana.[8]
Olivatko Aleksanteri-instituutin tutkija Hanna Smith ja
Iltalehti hyvällä asialla, kun suuri lööppi loi russofobiaa
25.9.2014 suomalaisella jokaisella kioskilla, ruokakaupan jonossa ja
bensa-asemalla suorastaan huutaen, että Venäjä ja venäläiset uhkaisivat Suomea.
Jutussa väitettiin, että Venäjä keräisi uhrikertomuksia Suomessa asuvilta
venäläisiltä.[5]
Oliko Helsingin Sanomat tiukasti journalismin jalolla
kriittisellä perustalla, kun sunnuntaina 23.8.2015 julkaisi puolivuosikymmentä
vanhoja tarinoita, joita Mikael Storsjö oli kyhäillyt väitetyistä
”tapahtumistaan” ikään kuin Venäjän tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu
häiriköisi miehen kotona. Perinteisen median ”portinvartioiden” tulisi
säilyttää terve maalaisjärki ja harkinta siinä, että minkään maan
turvallisuusviranomaiset tuskin leikkivät kuin häiriintyneet lapsukaiset ja
pistäisivät ”merkkejä” koteihin. Enemmän nuo ”merkit” kertovat Storsjön sielun
tilasta kuin todellisuudesta. Portinvartioiden laadutonta työskentelyä osoittaa
sekin, että he eivät kysyneet Storsjöltä, missä hänen oikea kätensä Islam
Matziev oli Beslanin terrori-iskun aikana. Valitettavasti vaiettu
oikeudellinen fakta on sekin, että Mikael Storsjö sai vankeusrangaistuksen
tiettyjen tshetsheenien laittoman maahantulon järjestämisestä. Kyseisten
tshetsheenien laittoman maahantulon järjestämistä käsittelevä esitutkintapöytäkirja
on julkinen asiakirja ja kiinnostavaa luettavaa, sillä se osoittaa, että näistä
tuoduista tyypeistä monet ovat olleet kiinteässä yhteydessä Kaukasian alueella
taisteleviin bandiitteihin ja terroristipäällikköihin: bandiittipäällikkö Shamil
Basaevin kasvattipoika, terroristijohtaja Doku Umarovin serkun ja
rahoituspäällikön ”oikea käsi”, Doku Umarovin ”puolustusministerin” veli,
Beslanin terroristien listalla mainitun radiomiehen veli ja sisko jne. Storsjön
lähipiiriin kuuluu myös Interpolin etsintäkuuluttama bandiitti, jota Suomi ei
kuitenkaan luovuttanut Venäjälle oikeudenkäyntiä varten.
Kun suomalainen perinteinen media ei tuo näitäkään edellä mainittuja muutamia ja lukuisia muita oikeita tosielämän faktoja esille, niin
epäilemättä perinteinen media menettää uskottavuutensa oman
korruptoituneisuutensa seurauksena. Sotatohtori Saara Jantusen mukaan noin
pahasti ei saisi sanoa suomalaista perinteistä mediaa vastaan, vaan sellaiset
moitteet olisivat jopa Venäjän informaatiosodankäynnin katala ja viekas
menetelmä vaikuttaa suomalaiseen tajuntaan kyseenalaistamalla suomalaista
valtamediaa. Kirjan kannessa sanotaankin pelottavat tuomiot: ”Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan”.
Jantusen pitäisi olla
kunnianhimoinen tutkija
Mielestäni sotatohtori Saara Jantunen yrittää ketterästi ja
viekkaasti livahtaa pois vastuullisuudesta, kun hän jälleen kerran määrittelee:
”Tämä kirja ei ole objektiivinen
akateeminen tutkimus. Sen sijaan pyrin kertomaan ymmärrettävästi, millaisena
näen ne ilmiöt, joiden parissa työskentelen. On tärkeää keskustella siitä, mitä
informaatiosodankäynti tarkoittaa tämän päivän Suomessa. Haluan käsitellä
asioita niitä mystifioimatta, ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä”
(s. 19).
Pidän sinänsä ihan reiluna lähtökohtana suomalaisessa
pienessä populaatiossa, että Otava kustantaa kansanomaisen kirjan ja että
sotatohtori kirjoittaa kansanomaisen kirjan.
Sitä vastoin kansanomainen kirja
ei näytä laisinkaan sellaiselta, että sotatohtori olisi asiantuntija, joka jopa
työskentelee näiden asioiden parissa. Esimerkiksi kirjassa ei ole pienintäkään
häivähdystä niihin venäläisiin asiantuntijoihin venäläisissä akatemioissa ja
yliopistoissa, joissa tutkitaan, kirjoitetaan ja keskustellaan myös
informaatiosodankäynnistä. Se, että Jantunen ei edes reflektoi tuota
keskustelua, osoittaa, että Jantunen ei myöskään tunne tuota keskustelua ja
noita auktoriteetteja. Olen pistänyt tämän aiemminkin merkille: kasvotusten
Jantunen ei selvästikään tunnistanut niitä muutamia venäläisiä nimiä, jotka lausuin
informaatiosodankäynnin akateemisen tutkimuksen parista. Sama tietämättömyys leimaa myös niitä
henkilökuvia, joita hän esittää Venäjän vaikuttaja-agenteista Suomessa.
Esimerkiksi minua Jantunen luonnehtii useissa kohdissa, mutta hänen
tietämyksensä on selvästikin karkea raapaisu Facebook-sivujen aineistosta,
mutta hän on auttamattomasti tietämätön olennaisesta ja tärkeästä. Myös nuo
raapaisut Facebook-sivujen aineistosta on analysoitu ja ilmaistu Jantusen
tekstissä epätarkasti ja vääriä tulkintoja herättävästi. Hän unohtaa senkin, että en ole nykyään edes Facebookissa.
Ammattimaisesti
aiheensa parissa työskentelevä sotatohtori tulisi käyttää paljon paremmin
luokiteltua, monipuolisempaa ja myös ei-julkista aineistoa
informaatiosodankäynnin arvioinneissaan.
Saara Jantunen ei tiedä yhtään enemmän
kuin tavallinen SOME-surffailija. Jantunen kertoo, että informaatiosodankäynnin kolmesta keskeisestä
osa-alueesta, eli tiedustelusta, vaikuttamisesta ja johtamisesta, hän syventyy
vain kahteen jälkimmäiseen ja erityisesti vaikuttamiseen (s. 20). Tuossa on
Jantusen toinen ongelma: hänellä ei ole tiedustelun dataa, jota tarvittaisiin
voidakseen analysoida vaikuttamisen ja johtamisen suhteita oikein.
Vaikka Saara
Jantunen on silminnähden kiihtynyt Heidi Leppikosken MV-lehden kommenttipalstan
kesäkuussa 2015 kirjoitettuun arvioon englannin kielenopettajan suhdepelistä
Maanpuolustuskorkeakouluun ja sotatieteen tohtoriksi (s. 27), niin Leppikoski
on mahdollisesti tavoittanut jotain aivan keskeistä terävissä sanoissaan:
Jantunen ei vakuuta touhuillaan siitä, että hän olisi oikeasti päässyt pinnalle
asiantuntemuksellaan.
Sotatohtori Saara Jantunen väittää, että Venäjän harjoittama
voimakas informaatiosodankäynti ja –vaikuttaminen ”alkoivat näkyä myös meille suomalaisille” (s. 28), mutta hän ei
kerro, missä mediassa tuo vaikuttaminen näkyi suomalaisille. Jantunen ei vaivaudu dokumentoimaan edes sen
alkeellisen verran, että hänen tekstinsä uskottavuus vahvistuisi. Olisi näet
erittäin kiinnostavaa, miten Venäjän harjoittama jopa voimakas vaikuttaminen
näkyisi suomalaisillekin. Mielestäni suomalaiset näkevät lähinnä sen, minkä
suomalaiset iltapäivälehdet, Hesari ja muutama suomalainen televisiokanava
välittävät omista intresseistään käsin.
Sotatohtori Saara Jantunen kertaa oman vakaumuksensa
mukaisesti Krimin itsemääräämisoikeuden käyttämisen, jota Jantunen kutsuu
Venäjän toimittamaksi miehitykseksi, Jantusen mukaan Venäjän
propagandassa käytettiin nimitystä ”kohteliaat miehet” noista tunnuksettomista
sotilaista Krimillä (s. 29). Mikä on hyvin arvattavaa sotatohtori Saara Jantusen
propagandan mukaista tarinan kehittämistä varten, niin hän ei sanallakaan
käsittele lainkaan jo vanhaa Kirkpatrickin doktriinia ja Amerikan Yhdysvaltojen
päätöksiä investoida Krimin tataarien aktivoimiseksi Venäjän vastaiseen
toimintaan. Jantunen ei kerro USA:n turvallisuuspoliittisen neuvonantajan Ben
Rhodesin touhuista Krimin tataarien provokaation tukijana. Hän ei kirjoita
lainkaan terroristijärjestö Hizb ut-Tahtririn toiminnan saamasta
amerikkalaisesta ja brittiläisestä tuesta.
Sotatohtori Saara Jantunen vaikenee täysin niistä
sotilaallisista valmisteluista, joita varten amerikkalaiset haalivat itselleen
Krimillä Venäjän sotilastukikohdan ympäriltä isoja kiinteistöjä ja alkoivat
uudelleen rakentaa niitä yhtä uljaasti kuin Helsingin Kaivopuistossa rakennettu
huippumoderni Amerikan lähetystön lisärakennus. Venäläiset sotilasasiamiehet
kysyivät hyvällä perusteella, mitä ja miten noita kiinteistöjä alettiin
kehittää sotilastukikohdan kyljessä.
Saara Jantunen ei lainkaan kerro ja ei
ilmeisestikään tunne noita lännessä ”vihreiksi miehiksi” kutsuttaja ja
Venäjällä ”kohteliaiksi miehiksi” kutsuttaja sotilaita, joista useat olivat
saaneet koulutuksensa ja eläneet Simferopolissa, jonne he saapuivat auttamaan
nuoruuden seutujen rauhanomaista kehitystä. Miksi hän ei jututa edes joitakin heistä, jotta ei jäisi pelkkien suomalaisten iltapäivälehtien kuvausten varaan?
Kaikesta käy ilmi, että Jantunen kehittää mielipiteensä vain
ja ainoastaan suomalaisen iltapäivälehdistön informaation varassa, mutta
valitettavasti hän ei lainkaan ole uppoutunut ja tutustunut asianomaisten
ihmisten omaan sielunelämään ja kokemuksiin.
Tutkijalla pitäisi olla enemmän
kunnianhimoa kuulla oikeiden vihreiden miesten sydämen sykettä ja silmien
valoa! Siksi informaatiosodankäyntiin erikoistuneen sotatohtorin kirjoitus jää
tältä osin painoarvoltaankin iltapäivälehtien kirjoittelun tasolle.
Sotatohtori
Jantunen toteaa kylmässä kammiossa asuvan hiirulaisen tavoin etääntyneenä
aidossa elämässä eläneistä ihmistä: ”Suostuttelun
ja painostamisen keinoin Venäjän varmisti itselleen parhaan mahdollisen
toimintavapauden” (Krimillä) (s. 31).
Sanankaan vertaa Jantunen ei muista eikä tunne kasakkojen merkitystä,
aktiviteettia ja aloitteellisuutta mainituissa tapahtumissa. Tämä vaikeneminen
voi tarkoittaa vain sitä, että Jantunen kirjoittaa asioista ilman riittävää
asiantuntijuutta. Monta toimiin osaltunutta kasakkaa Jantunen on haastatellut? Ei kai yhtään, kun ei kerro ensimmäisestäkään!
Saara Jantunen on
valitettavan vilpillisesti puolueellinen
Saara Jantunen vaikenee yhtäällä tietämättömyyttään ja
toisaalla hän luottaa lukijoidensa tietämättömyyteen, kun kirjoittaa
suoranaiset väitteet ”ulkoministeriön
tietoverkkojen vakoilusta” (s. 39)
Venäjän informaatio-operaationa, vaikka Venäjään ei näitä
tietoverkkovakoiluja ole suinkaan mikään data liittänyt.
Sitä paitsi mikään
data ei vielä ole osoittanut, että tätä vakoilua olisi edes toteutunut, vaan
toistaiseksi on enemmän ilmeistä, että koko ”operaatio” on tietynlaisten suomalaisten
informaatio-operaation toimittajien julkisuutta varten kehitetty bluffi - samassa tarkoituksessa kuin Jantusen kirjakin bluffina.
Samassa yhteydessä sotatohtori Jantunen väittää myös
lapsiasiakiistoja ”tekaistuiksi”,
mutta ei dokumentoi lainkaan, millä perusteella muka tekaistut.
Jantunen pitää
venäläisenä informaatio-operaationa syytöksiä venäläisvähemmistöjen kohteluun
liittyvistä ongelmista. Siinäkin Jantunen on vilpillisellä mielellä, koskapa
venäläisvähemmistöjen ongelmat ovat tulleet esille jo useiden vuosien aikana
useissa suomalaisissa viranomaisraporteissa ja tutkimuksissa, niin kuin myös
venäläisissä historian tutkimuksissa Suomessa koetusta syrjinnästä [10]. Tässä yhteydessä voisi muistuttaa
Liebkindin, Mannilan, Jasinskaja-Lahden, Jaakkolan, Kyntäjän ja
Reuterin tutkimuksesta Venäläinen, virolainen, suomalainen (Gaudeamus 2004).[11]
Sotatohtori Saara Jantunen kirjoittaa ”alueloukkauksista” luottaen valtamedian luomaan harhaiseen
mielikuvaan ja väittää, että näillä alueloukkauksilla on ”voimakas psykologinen vaikutus” (s. 40), mutta hän ei kuitenkaan
erittele edes vähäisessä määrin, missä määrin alueloukkaukset ovat tapahtuneet
enemmän Suomen median ”ilmatilassa” kuin Suomen iltatilassa sekä missä määrin
Venäjä on noista loukkauksista vastuullinen ja missä määrin muut valtiot.
Saara Jantunen esittää toistuvasti väitteitä Venäjän
valtiollisesta sotakoneistosta Ukrainassa Novorussian alueella, mutta hänen
mukaansa USA ei edes pyydettäessä julkaise painavaa dataa asiasta, koska USA
tahtoisi muka jättää Venäjälle ”perääntymisen
kasvojaan menettämättä” (s. 51).
Jantunen puolestaan täydellisesti vaikenee
siitä, miten Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n johtaja Valentin Nalivaychenko
on monien muiden uusien kollegoidensa kanssa työskennellyt Yhdysvaltain
tiedustelupalvelulle sekä vaikuttanut Oleg Rybachukin kanssa ”ЧЕСНО”- kampanjassa, jonka USAID
rahoitti Amerikan Yhdysvaltain budjetista.[12]
Sotatohtorin harvinaisen röyhkeä
puolueellisuus leimaa pamflettia häiritsevän paljon. Paradoksaalista ja ristiriitaista, että
Jantunen kuitenkin käyttää monet sivut pelkästään teoreettiseen spekulaatioon
siitä, mitä olisivat uskottavuus, objektiivisuus, ideologiattomuus ja
puolueettomuus viestinnässä (s.
122-127).
Kohtaaminen Helsingin
yliopistolla
Sotatohtori Saara Jantusen ensimmäinen kertomus rajapinnan
tulkitsijana käsittelee Helsingin yliopistolla sananvapausseminaaria, jossa hän
oli puhumassa (s. 55). Olen itse kirjoittanut 5.5.2015 tuosta
samaisesta seminaarista.[13]
Jantusen tarina lähtee liikkeelle Olga Tšižek-Kinnusen, Kansallinen Vapautusliike
–kansalaisjärjestöön kuuluvan naisen, kohtaamisesta. Sotatohtori moittii, että
Olga ”kyseenalaisti suomalaismedian kyvyn uutisoida Venäjästä, sillä kaikki
toimittajat eivät hänen mukaansa osaa Venäjää” (Saara Jantunen kirjoittaa
ilmeisesti väärin venäjä-kielen isolla etukirjaimella, s. 55).
Sotatohtorin mukaan Olgan kansalaisjärjestö on ”esimerkki
järjestötoiminnasta, jonka avulla jalkautetaan sitä politiikkaa, jolla
rakennetaan viholliskuvat, ja jonka avulla Venäjä rakentaa oman
identiteettinsä” (s. 55).
Jantunen kertoo, että hän ei ollut yllättynyt seminaarin
jälkeen, kun hän etsi tietoa Olgasta, että hän löysi naisen esiintyvän
yhteisessä kokouksessa Johan Bäckmanin kanssa.
Sotatohtori on närkästynyt, että
samaan aikaan kansalaisjärjestöjen toimintaa on rajoitettu Venäjällä, mutta
Suomessa aktiivit voivat toimia näin (s. 55).
Jantunen moittii Olga Tšižek-Kinnusen käytöstä häntä kohtaan
”vähintäänkin hämmentäväksi” ja viittaa siihen, että Olga ”ennen seminaarin alkua istui suomalaisen, avoimesti Putinin politiikkaa
lobbaavan Juha Molarin seurassa. Katselin, kuinka Molari sormella osoittaen
selitti Tšižek-Kinnuselle kunkin
panelistin taustat. Osa meistä oli toki jo saanut osansa mustamaalaamisesta
Molarin blogissa” (s. 56).
Tällä tavalla sotatohtori pääsi sitten itse oikeisiin
ihmisiin ja nimiin infosodassa.
Kun purkaa hiukan analyyttisemmin Saara
Jantusen edellä kirjoittamaa sitaattia ja kuvausta, niin siitä paljastuu
sotatohtorin merkillinen paranoidisuus, mikä ei ole lainkaan hyvä työväline
informaatiosodan analyytikolle.
Tietysti olen liki narsistisesti otettu, kun sotatohtori on
tunnistanut minut ison yleisön joukosta, vaikka emme olleet koskaan edes
toisiamme tervehtineet. Vieläkin tuota
oudompi juttu on se, että minut nimetään tällä kertaa ”avoimesti Putinin
politiikkaa lobbaavaksi”, vaikka en tiedä koskaan lobbaavan Putinin
politiikkaa.
Tietysti Otavan kannalta on kiinnostavaa kustantaa kirjaa, jossa
on jännitystä ja toimintaa, jota syntyy, kun olen saapunut Helsingin yliopistolle, mutta olenkin nyt ”avoimesti Putinin politiikkaa lobbaama”
mies, trolli tai resonaattori tai joku muu.
Minä en lainkaan huomannut, että tuo nuori nainen katseli
minua, mikä minua vanhaa miestä harmistuttaa nyt jälkikäteen kovasti. Jantunen
oli katsellut, että olisin ”sormella
osoittaen” selittänyt kunkin panelistin taustat.
Mahtaa olla sotatiede
kehittynyt korkealle, kun Jantunen tietää sormien liikkeestä nuokin sisällöt
keskustelusta!
Todellisuudessa en voi lainkaan sille yksinään penkissä istuvana
ihmisenä, jos joku ihminen saapuu tervehtimään minua ja vaihtaa muutaman sanan
kanssani. Kiitän tietysti kunnialla Olgaa, että hän tunsi minut! Minä en olisi
osannut tervehtiä häntä. Tulihan siinä samalla pari muutakin ihmistä, jotka tervehtivät.
Niin pieni on tuo salaperäinen yhteys, että Olga tuli
ja tervehti minua! Pari sanaa puhuimme suomeksi ja venäjäksi. Luultavasti Olga
kysyi, kuka on kuka, ja minä vastasin sormea näyttäen, että se on tuo henkilö.
Sen suurempaa panelistien taustojen selittämistä ei tuossa ohikiitävässä
hetkessä ollut mahdollista tehdä.
Saara Jantusen teksti osoittaa kuitenkin sen,
miten hän kokee ahdistuneesti ja vainoharhaisesti itsensä tarkkailun kohteeksi,
jota Venäjän agentit silmäilisivät tarkkaavaisesti ja juonikkaasti. Mahtaa olla
elämä raskasta!
Jantunen ei tykkää
kenestäkään, joka ymmärtää Venäjää
Sotatohtori Saara Jantunen ei tykkää lainkaan
Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspurosta, jonka lausuntoa Suomen ja Ruotsin Nato-yhteistyön tiivistämisestä Jantunen ei olisi tahtonut
lukea (s. 60).
Myöskään SKP:n Sippo Kähmi ei herätä Jantusessa sympatioita (s.
105-106, 117). Erityisesti Kähmin väite
siitä, että Jantunen olisi huonosti asiansa osaava henkilö ei tyydytä
sotatohtoria. Myöskään Kähmin moite siitä, että suomalainen ja länsimedia
keskittyvät liikaa Venäjän kritisointiin ei miellytä sotatohtoria.
Perussuomalaisten kansanedustaja Tom Packalén närkästyttää
sotatohtoria, koska Packalén on pyytänyt todisteita venäläisjoukkojen
läsnäolosta Itä-Ukrianassa (s. 107).
Paavo Väyrynen ja Antero Eerola herättävät
myös Jantusessa pahoinvointia, koska nämä vaativat suomalaiseltakin medialta
parempaa lähde- ja mediakritiikkiä (s. 121–122), mutta Jantusen mukaanhan
suomalaisessa valtamediassa ei ole ongelmia: ongelmat olisivat vain Venäjän
mediassa ja resonaattoreissa.
Saara Jantunen lopulta hyökkää Peter Saramoa vastaan, koska
tämä eduskunnan suuren valiokunnan valiokuntaneuvos osallistuu Facebookissa
Venäjän trolliarmeijan seuraamiseen, kuten Saramo määrittelee. Jantusen mukaan
Saramo olisi jopa aktivisti (s. 212-217). Sittemmin kirjan ilmestymisen jälkeen Saramo on käynyt asiallista keskustelua Facebookin Venäjän trolliarmeija -ryhmässä sotatohtori Jantusen harjoittamasta mustamaalauksesta.
Karoliina Topeliuksen kantelu
eduskunnan oikeusasiamiehelle Yleisradion päätöksestä kerätä tietoja
kansalaisista yhteiskunnallisen mielipiteen johdosta on saanut Jantusen
teoksessa muutaman sivun (s. 258-261).
Apulaisoikeuskansleri antoi 24.9.2014 vastauksen, ettei Topeliuksen
vaatima asia anna aihetta toimenpiteisiin.
Jantunen ei tahdo
kuulla Edward Snowdenista
Sotatohtori Saara Jantunen ei liene koskaan edes matkaillut
Venäjällä, sillä hän suurella
päättäväisyydellä kirjoittaa johtopäätöksiä: ”Ukrainan sotaan liittyvässä infosodassa ei ole kyse Ukrainasta, vaan
Venäjän sisäisestä kriisistä: siitä, ettei se ole kyennyt, eikä kykene
jatkossakaan olemaan sitä, millä se oikeasti voisi voittaa ihmiset puolelleen”
(s. 88).
Tekstin luettua vaikuttaa siltä, että Jantunen ei ole lainkaan
tietoinen niistä vakavista ongelmista, joita Ukrainassa on ollut vuosien aikana
ennen kriisin lopullista puhkeamista. Hän ei tunne venäläisiä Venäjällä.
Erityisen pettynyt Jantunen on siihen,
kun Venäjä esittää itsensä ratkaisuna ja ”viikko
toisensa perään RT ja Sputnik pumppaavat eetteriin ’uusia tietoja’ Edward
Snowdenista, NSA:sta ja Julian Assangesta, vaikka heistä ei pitkään aikaan ole
ollut mitään uutta kerrottavaa” (s. 89).
En tiedä ensimmäistäkään kertaa,
että sotatohtori Jantunen olisi kertonut edes mitään vanhaa näistä henkilöistä
ja asioista. Hän ei tykkää koko teemasta.
Jantuselta jää mainitsematta se, että nuo ovat ihan oikeasti
suuria asioita, joita tulisi käsitellä myös informaatiosodankäynnin ja
trolliarmeijan yhteydessä, koska Snowden on tuonut esille myös länsimaiset
sotilaallisesti koulutetut SOME-trollit, jotka sekaantuvat SOME-keskusteluihin.
Tästäkään Jantunen ei kerro mitään, vaikka siitä juuri aiheen puolesta pitäisi
kirjoittaa samanaikaisesti, kun Suomi lähettää taas 100 uutta virkamiestä
Amerikkaan informaatiosodan agenttikoulutukseen.
Jantusen sopisi sekin muistaa,
että näistä samoista teemoista myös läntinen media on pumpannut eetteriin uutta
tietoa, paitsi Suomi on ollut poikkeuksellisen vaitonainen ja erityisesti
suomalaiset upseerit. Suomessa on
kuitenkin kiitoksella todettava, että Snowdenia käsittelevä jännittävä
dokumentaalinen elokuva näytettiin vasta äskettäin.
Saara Jantusen toinen
tragedia
Sotatohtori Saara Jantusen ensimmäinen kirjallinen kertomus
henkilökohtaisesta tragediastaan oli yliopiston sananvapausseminaarista
5.5.2015, jossa minä osoitin siis sormella Olgalle, kuka on kuka panelisti.
Kirjassa
esitetty järjestyksessään seuraava tragedia tapahtui tosielämässä jo
tätä ennen tammikuussa 2015 eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan avoimessa
kuulemisessa informaatiosodankäynnistä (ss. 142). Jantunen uhraa traumansa
käsittelyyn useita sivuja.
Trauman synty näyttää Jantusen kirjassa hyvin
erilaiselta kuin minun kokemuksissani ja blogissani. Olen sikäli pahoillani,
että sotatohtorin molemmat traumat liittyvät läheisesti minun toimintaani.
Olen kirjoittanut tuosta ”avoimesta kuulemista” ja
paniikkinappulasta blogissani useita kertoja.[14][15][16][17] En tässä kertaa
enää seikkaperäisesti kaikkea edellä kirjoittamaani, jotka itse kukin voi
tarkistaa kyseisistä blogeista ja linkeistä. Laajempi yleisö kiinnitti erityisesti huomioita kyseisten panelistien poikkeuksellusen tylyyn ja vakavaan esiintymiseen.
Saara Jantunen kirjoittaa, että ”muutama päivä ennen valiokunnan kuulemista saivat kaikki paneeliin
kutsutut sähköpostia. Teologian tohtori Juha Molari, entinen kirkkoherra ja
äänekäs Putinin politiikan kannattaja sekä venäläismielisen Suomen
antifasistisen komitean (SAFKA) jäsen, ilmoitti saapuvansa paikalle, mutta ei
tavalliseksi kuulijaksi, vaan analyyttiseksi tarkkailijaksi” (s. 142).
Tästä alkaa Jantusen erittäin laaja useiden sivujen vuodatus siitä kauheudesta,
mitä kaikkea uhkasin tarkkailla panelisteissa, jopa hikipisaroita otsalla! Ja se on jo uhkaus Suomen eduskuntaa vastaan!
Jantunen analysoi, että ”muutamaa vuotta aiemmin hän
[Molari] kuitenkin esiintyi, kuten hän lähettämässään sähköpostissaankin
vihjasi, Rossiiskie Vesti –uutissivuston edustajana Suomessa. Sen päätoimittaja
Dmitri Jermolajev työskenteli vuosina 2002-2005 Latvian Venäjän lähetystössä,
jonka jälkeen hän on ollut maassa persona non grata. Latvialaiset haukkuvat
häntä vakoojaksi. Hän on Rossiiskaja Gazetan toimittajan Nadežda Jermolajevan aviomies”
(s. 144-145)
Parin sivun ”taustoituksen” jälkeen Jantunen tekee
johtopäätöksiä parin sivun verran: ”Molarin
lähettämä sähköposti oli painostusyritys, joka kohdistui demokraattisen
yhteiskunnan ylintä päätösvaltaa käyttävän instituution, eduskunnan,
toimintaan. Sähköpostiviesti sisältää suoran uhkauksen. - - -” (s. 145).
Jantunen kehittelee nyt jälleen samanlaisen mielikuvituksen vallassa
absurdeja päätelmiä kuin aiemminkin hän näki ”sormella osoittamisesta” merkityksiä, joita niissä ei ollut. En voi
käsitellä kaikkia noita absurdeja juttua, joita Jantunen valitettavasti
kehittää. Mielestäni Jantunen on ihan kiva ihminen, mutta hänen pitäisi ottaa elämä
rennommin!
Jantunen palaa useamman kerran kirjoituksiini, myös sivulla
277, jossa hän kirjoittaa: ”Jermolajevan
aviomiehen pyörittämä uutissivustolla nimeltä Rossiiskie Vesti ’uutisoitiin’
valheellisesti muun muassa venäläislasten perusteettomista huostaanotoista
Suomessa. Vuonna 2012 Juha Molari esiintyi Rossiiskie Vestin edustajana. Molari
muun muassa suomensi blogiinsa Rossiiskie Vestin artikkelin lapsiasioista
kehottaen ihmisiä keskustelemaan siitä Verkkomediassa. Venäläisten
propagandatoimittajien, Verkkomedian ja suomalaisten Kremlin äänitorvien
yhteydet siis olivat olemassa jo kauan ennen Ukrainan sotaa ja lännen ja
Venäjän välien viilenemistä” (s. 277).
Jantusen edellinen kirjoitus myös sisältää enemmän ongelmia
kuin asianmukaista analyysia. Ensinnäkään Rossiiskie Vesti ei suinkaan
uutisoinut valheellisesti, vaan asiallisesti.
Jantunen on käsittämättömästi valinnut vain näkemyksen, ettei mitään
virheitä ja ylilyöntejä tapahtunut Suomessa.
Toiseksi hän esittelee jälleen
kerran minut Rossiiskie Vestin edustajana, jota en suinkaan ole ollut tuossa
yhteydessä enkä ole sellaisena esiintynyt. ”Muun muassa” suomentaminen on
tavanomaista yksityisihmisen kiinnostusta keskusteluun, jota Venäjällä käydään
Suomea koskien. Niin kääntäen teen keskustelun Suomessakin helpommaksi.
Jantunen kuitenkin jälleen militarisoi tavanomaisen rajojen välisen mielenkiinnon
ja kielellisen osaamisen.
En koskaan ole tiennyt olevan mikään ”Kremlin
äänitorvi”. Verkkomedian toimintaan en ole myöskään osallistunut. Kirjoitteluni Venäjästä ei sekään alkanut mediassa vuonna 2002, vaan tämäkin oli jatkunut yhtenäisesti ja aktiivisesti vuosikymmenen verran. Mitään mystiikkaa ei ollut asiassa, jos sen tunsi paremmin.
Pari tarkennusta kuitenkin.
En ole koskaan esiintynyt Venäjän Federaation virallisen
viikkolehden Rossiiskie Vestin edustajana Suomessa, vaan mainittu Dmitri
kirjoitti minulle komennuskirjeen yksittäistä tapahtumaa varten, jotta olisin
päässyt CIA:n ja USAID:n rahoittamaan Venäjä-media –seminaariin Suomen
eduskuntaan. Kyseessähän oli Suomessa eduskunnassa järjestetty tilaisuus
syksyllä 2012, jossa aiheena oli Venäjän media. Niin Venäjän hallituksen
virallinen media olisi tahtonut raportin nähdyn ja kuullun perusteella. Minua
ei kuitenkaan nimenomaisesti päästetty sisälle, niin kuin ei myöskään päästetty sisälle dosentti Bäckmania, mutta paikalle päästettiin
kaikenlaisia eläkeläistoimittajia, joilla ei ole mitään kirjoittamiseen
liittyvää intressiä tapahtuman johdosta.
Niin Rossiiskie Vesti ja eräät muut
tahot reagoivat kyseiseen pärstäkertoimella tapahtuvaan ennakkosensuuriin.[18]
Tapauksen johdosta oli kaikenlaista kirjoittelua etukäteen ja jälkikäteen.
Mitä tulee Dmitriin ja Nadeždaan,
niin olen tietysti onnellinen, että olen saanut pienen häivähdyksen noista
hienoista ihmisistä, mutta mitään viestinnällistä, toiminnallista tai muuta
järjestäytynyttä suhdetta minulla ei ole päässyt syntymään heihin. Kyse on
yksittäistapauksesta, kun olisin tahtonut kirjoittaa jutun, joka myös kiinnosti
Rossiiskie Vestiä.
Mutta se ei sopinut suomalaiselle sananvapauskäsitykselle,
että Venäjän virallinen media kirjoittaisi sitä itseään koskevasta
keskustelusta, jota käydään Suomen eduskunnassa!
Jantunen linkittää toimintani
kovasti edellä mainittuun kahteen hienoon ihmiseen, mutta todellisuudessa
vaikutussuhdetta ei synny siinä, että muutaman kerran - 3 vuotta aiemmin - nimi liittyy samassa
tilanteessa toisiinsa. Jantunen sortuu siis historian tutkimuksestakin
tunnettuun fragmentaarisuuden harhaan, jossa irralliset asiat linkitetään
vaikutushistoriassa toisiinsa vain sen erheen johdosta, että tutkijalla ei ole
riittävästi muuta aineistoa.
Kaikesta näkee sen, että Saara Jantunen luo
mielikuvituksen avulla selityksiä, koska hänellä ei ole aitoa tietämystä
oikeista ja merkittävistä suhteista sekä elämäntavoista. Tämä on minun kannalta
erityisen loukkaavaa, koska leimatessaan Jantunen vahingoittaa merkittävästi
minun edellytyksiäni integroitua suomalaiseen työelämään ja yhteiskuntaan:
Jantunen luo hämäryyden ja epäluulon varjon minua vastaan, mikä on
valitettavasti ilmeisemmin tarkoituksellinen informaatiosodankäynnin keino ns.
venäläismielisten siviilien hiljentämiseksi.
Sotatohtori ampuu kovilla
yksittäistä itsenäistä siviiliä, meikäläistä suomalaismiestä.
Mitä tulee sitten Suomen antifasistiseen komiteaan (SAFKA),
niin jälleen kerran Saara Jantunen elää liikaa wikipedian varassa eikä hänellä
ole lainkaan tiedustelutietoa. Enhän minä kuulu mihinkään Safkaan, en siihen
alkuperäiseen antifasistiseen rekisteröimättömään Safkaan enkä siihen
russofobien rekisteröityyn Safkaan.
Olen nähnyt rekisteröimättömän alkuperäisen
Safkan puuhahahmot Johan Bäckmanin, Petri Krohnin, Leena Hietasen ja Janne
Nummelan vain muutaman kerran puolen vuosisadan aikana, enkä lainkaan noin
viiteen vuoteen. En tiedä, onko edes jotain Safka-piiriä olemassakaan. Jantunen
elää kuitenkin sellaisessa mielikuvassa.
Sekin on merkillistä infosodan
kirjassa, että sotatohtori vaikenee tai on tietämätön kokonaan Krohnin,
Hietasen ja Nummelan toiminnasta, vaikka heillä on erittäin paljon suurempi
painoarvo sekä sosiaalisessa mediassa että moninaisissa kansainvälisissä
yhteyksissä, joissa he toimivat tiettävästi alustajina, asiantuntijoina yms. Mielestäni tämä Jantusen tietämättömyys osoittaa vain
asiantuntemattomuutta, että väärät tiedot ja liioittelevat johtopäätökset sekä
tiedon puutteet leimaavat kirjoittelua, jossa muuan osa-aikainen siivooja nousee
ansiottomaan suureen asemaan vain siitä syystä, että suomalaismiehellä on ollut
joskus perustuslaillinen mielipidevapaus.
Mitä tulee siis sotatohtorin erittäin rajuun väitteeseen,
jonka mukaan olisin järjestänyt ”painostusyrityksen
eduskunnan toimintaa” vastaan, niin kyse oli pikemmin avoimesta
demokraattisiin oikeuksiin kuuluvasta kriittisestä dialogista ja
analyysistä. Mikäli Jantunen olisi
hiukan tarkemmin lukenut, niin hän olisi ammattilaisena voinut analysoida, että
kyseessä ei ollut suinkaan painostusyritys, eikä sellainen voisi ollakaan, vaan
stressitesti: olen psykohistoriasta väitellyt tohtoriksi ja siinä ohessakin
lukenut lukuisia alan tutkimuksia, minkä tähden halusin nähdä millaisella
stressitasolla suomalaiset informaatiosodankäynnin asiantuntijat toimivat.
Tutkielmani tuotti erittäin näyttävästi aineistoa minulle, jolla ei juuri muuta
hupia ole työttömänä siviili-ihmisenä. Kai viiden sadan euron kuukausituloilla
oleva köyhä ukkoparka voi teettää informaatiosodan spesialisteille
stressitestin, joka näyttää, missä määrin nämä kestävät edes pientä tuulen
hipaisua poskessaan? Huonolta näyttää!
Myönnän toki, että se saattaa tuntua hävyttömältä painostukselta ja uhkaukselta demokratiamme perusteita vastaan, jos ja kun osa-aikainen siivooja saapuu kriittisesti tarkkailemaan eduskuntaan, eikä vain kuulemaan nöyrästi, mitä kenkäfriikki Jantunen kertoo infosodasta. Sitä paitsi kriittinen katsoja olisi tarkkaillut oikein silmiä, hikipisaroita ja kasvon väänteitä paljastaakseen mahdollisen stressin ja valehtelun! Se oli venäjämielisten isku Suomen demokratian ytimeen, väittää sotatohtori Jantunen. Tätäkin röyhkeyttäni saa tietysti moittia, mutta moitteen jälkeenkään en löydä loogista ja rationaalista linkkiä Jantusen keksimään Kremlin mahtiperheeksi nimettyyn Jermolajeviin. Jantunen rakentaa kaiken sen varaan, että kerran kolme vuotta aiemmin minut valokuvattiin kättelemässä herra Dmitri Jermolajevia erään ison tapahtuman yhteydessä!
Johan Bäckman
Sotatohtori Saara Jantunen pääsee lopulta toiseen suureen
kohteeseen, jopa vielä suurempaan koolta: Johan Bäckmaniin, joka oli
kirjoittanut Kokoomuksen Nuorten Liiton Helsingin piirin toimitusjohtajan Jukka
Romppaisen murhattua venäläisnaisen Irina Kirillovan. Jantusen mukaan ”Bäckmanin tarinat näyttäytyvät suomalaisyleisön näkökulmasta lähinnä naurettavilta” (s.
150).
Jantunen jatkaa kertomusta
Bäckmanin esille tuomiin lapsiasiakiistoihin (s. 151) sekä Novorossijan
näytelmään, kuten Jantunen luonnehtii Bäckmanin nimeämää todellisuutta (s.
155). Jantusen mukaan kyseessä olisi ”klassinen venäläinen informaatiopsykologinen
operaatio” (s. 156), vaikka edelleenkään Jantunen ei tuo esille yhtään
venäläistä klassikkoa informaatiopsykologian piiristä.
Mahdollisesti Saara Jantunen on nähnyt Johan Bäckmanin
useamminkin kuin minä, mutta oman kokemukseni perusteella uskaltaisin väittää,
että Jantunen ei osaa lainkaan tavoittaa Bäckmanin persoonaa ja toimintaa sen enempää isommissa kuin persoonallisissa suhteissa.
Donetskin kansantasavaltaa käsitellessä Jantunen sivuuttaa
jälleen merkillisesti Petri Krohnin, mutta muistaa kyllä Evgenia
Hildén-Järvenperän (s. 165), Mikko Elon (s. 166, 190) ja Peter Iiskolan (s.
218), joiden henkilökuvan luomiseen sotatohtori ei kuitenkaan uhraa erityisen
paljon energiaa.
Sotatohtori jättää tässä yhteydessä mainitsematta, että minä
en kuitenkaan tunnusta Donetskin kansantasavallan valtiollista olemassaoloa
enkä hyväksy sotilaiden värväämistä Suomesta tuolle alueelle. Näitä asioita
sotatohtori ei tahdo muistaa, koska hänen mielikuvituksellinen rakennelma ei
kestäisi näitä jännitteitä ja ristiriitaisuuksia.
Sotatohtori Saara Jantunen etenee tarinassaan Euraasian
kansanrintaman perustamiseen vuonna 2012, jossa yhteydessä hän muistaa jälleen
mainita Johan Bäckmanin, Rimma Salosen ja Juha Molarin sekä Dmitri Jermolaevan.
Jantusen mukaan ”Euraasian kansanrintama
on osa suuremman, yläjärjestönä toimivan Yleisvenäläisen kansanrintaman
kansainvälistä siipeä. Yleisvenäläisen kansanrintaman puheenjohtajana toimii
Vladimir Putin” (s. 180). ”Suomalaiset Venäjän puhemiehet,
propagandistit ja valtionmedian edustajat siis kohtasivat Euraasian unionin
asialla” (s. 181). Analyysissaan
Jantunen päätyy johtopäätökseen, jonka Jukka Mallinen oli tehnyt haastattelussa
Verkkouutisiin 21.5.2014, jossa Mallinen kertoi nimeltä mainiten ”Suomessa toimivia vaikuttaja-agentteja,
joiden tehtävänä on muokata suomalaisten mielipiteitä Venäjälle edulliseen
suuntaan”, kuten sotatohtori selostaa (s. 183). Tämän jälkeen Jantunen
vielä nimeää Janus Putkosen, Verkkomedian päätoimittajan (s. 184).
Mainittuun Euraasian kansanrintaman kokoukseen todellakin tulin kivasti
kutsuttuna, kun edellispäivänä minulla oli ollut tärkeämpi tapahtuma Pietarissa
eräässä akatemiassa, mutta Jantusen asiantuntemattomuutta osoittaa, että hän
hukkasi kokonaan tuon edellispäivän tapahtuman ja sen hienot kontaktit. Niin
olin Venäjällä ja sain jatkaa matkaa mielenkiintoiseen Euraasian kansanrintaman
tapahtumaan. En ole kuitenkaan päässyt sen jälkeen Euraasian kansanrintaman
tapahtumiin, en edes myöhemmin lähtenyt Pietarista Moskovaan uuden vuoden
tapahtumaan, vaikka sain jopa voimakkaita kutsuja, vaan halusin olla lasteni
kanssa uudenvuoden. Niin todellisuus näyttäytyy enemmän pienen yksityisihmisen
sattumilta, jotka Saara Jantunen mystifioi ja militarisoi mielipideilmapiiriä
tällä tavalla mustaten.
Saara Jantunen kirjoittaa paljon SOME-vaikuttamisesta näiden
edellä mainittujen ihmisten nimeämisen jälkeen, mutta hän on jälleen onnettoman
epäjohdonmukainen ja tarkkaamaton: minä itse en ole esimerkiksi nykyään
Facebookissa. Tämä ulkopuolisuus SOME:sta ei sopisi lainkaan Jantusen teoriaan,
jossa Venäjän vaikuttaja-agentit rymistelevät juuri SOME:n avulla!
Rahoitus
Pidän ihan oikeana ja tarpeellisena entistä tiukempaa
keskustelua siitä, mistä itse kukin saa oikeasti rahoituksensa. Tässä mielessä
on ihan hyvä, että Saara Jantunen nostaa esille MV-lehden, Verkkomedian ja
Janus Putkosen rahoituksen (s. 199–201).
Se, että MV-lehti on julkaissut Jantusen kuvan Helsingin yliopiston
seminaarista ja kuva on minun ottamani, ei tarkoita, että minulla olisi mitään
yhteyttä MV-lehden toimitukseen, vaan MV-lehti on kaapannut kuvan internetistä.
Valitettavasti Saara Jantunen jättää epäilyksen ilmaan, mikä saattaa luoda
lukijoissa vääriä mielikuvia yhteyksistä (s. 236). Jantunen ei paljasta myöskään
itse sitä, mikä on hänen rahoituksensa koko kuva ja millä rahoituksella hän
opiskeli USA:ssa.
Rahoituksen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, mutta Jantunen
itse ei kykene tai ei halua asiaan seikkaperäisemmin paneutua. Valitettavasti.
Onhan selvää, että suomalainen vähäinen toimeentulo työmarkkinatuella on
todella eräänlainen minimi, jolla Suomessa voi selvitä, mutta kun joillakin
henkilöillä on vielä vähemmät verotulot, niin tämän pitäisi kyllä virittää
ajattelua sen suhteen, että jostain sitä muutakin rahoitusta täytyy tulla.
Jantunen toteaa vain tyytyväisenä, että ”rahoitus
tulee Putkosen mukaan edelleen lahjoituksina” (s. 209). Ilman että Jantunen
analysoi ihan mielekästä kysymystä mitenkään pätevästi, hän virittää epäluulon
ja kysyy myöhemmin uudestaan: ”Mutta entä
kysymys siitä, rahoitetaanko sosiaalisessa mediassa ja sen ulkopuolella
tehtävää vaikutustyötä Suomen ulkopuolelta?” (s. 224). Nyt Jantunen saa
eräänlaisen hiukan mahdollisesti myöntävän vastauksen ikään kuin RISI:n ja
Maailma ilman natsismia –järjestön avulla (s. 225).
Ongelma on jälleen Jantusen tekstin epämääräisyydet asiassa.
Hänellä on tapana niputtaa ja yleistää asioita tavalla, jossa kirjan lukijoita
johdetaan harhaisiin kuvitelmiin ikään kuin myös osa-aikainen siivoojakin
kirjoittaessaan tätä blogia ja lausuessaan jotain ”Venäjä-myönteistä” saisi
ehkä rahoitusta jostain ulkopuolelta, vaikka näin ei tapahdu (valitettavasti).
Tämän Jantunen tekee viekkaasti rivien välissä lukijaa johdatellen, jotta ei
joutuisi rikosoikeudelliseen vastuuseen kunnianloukkauksesta.
Jantunen moittii Jon Hellevigia ja Janus Putkosta siitä,
että Donetskin alueelle pyrkineille suomalaistoimittajille ryhdyttiin
ilmoittamaan, ettei heille ole myönnetty työskentelyyn tarvittavaa akreditointia
(s. 209). Jantusen mukaan toimittajien
pääsyn kieltäminen Donetskiin johtaa siihen, että kaikkia muita kuin
separatisteja haastatellaan. Juuri estämällä Putkonen hukkaa mahdollisuutensa
saada äänensä kuuluville uskottavissa medioissa. Tietenkin on vaikea olla asiassa puolta tai
toista, kun en tue aseellista toimintaa enkä propagandaa sen puolesta, mutta
voisin kuvitella, että epäluuloisuus median nimissä toimivia vakoojia kohtaan
voi olla myös sotatilanteessa hyvin suuri. Ainakin lukuisat tutkimukset
osoittavat sellaisen mielenlaadun tyypilliseksi juuri sodankaltaisissa
tilanteissa, kuten olen väitöskirjassani esitellyt kymmeniä alan tutkimuksia ja
jotka sotatohtorille pitäisi olla alansa puolesta itsestään selviä ymmärtää
viitekehyksenä. Kun on sota, niin epäluulo mahdollista vihamielistä mediaa
kohtaan kasvaa suuressa määrin psyykkisten tekijöiden johdosta.
Hellevigia ja Karita Mattilaa sotatohtori käsittelee
uudemman kerran myöhemmin (s. 251-252).
Sotatohtori Saara Jantunen murehtii turvallisuuspoliittisiin
teemoihin keskittyvän bloggarin Janne ”Rysky” Riiheläisen kovia kokemuksia,
joihin hän on joutunut ”venäläismielisten
resonaattoreiden ja häiriköiden” johdosta: ”Yhtä lailla Riiheläinen on joutunut Johan Bäckmanin, Juha Molarin kuin
muidenkin antifasistisen komitean aktiivien tai siihen yhdistettyjen ihmisten
mustamaalauskampanjan kohteeksi” (s. 231).
Jantunen ei jälleen mitenkään erittele, mikä olisi tätä mustamaalauskampanjaa.
Olen moittinut Riiheläistä siitä, että hän kirjoitti ”aivan roskaa”
informaatiosodankäynnistä, koska ”Rysky
ei kuitenkaan lainkaan sijoita informaatiosodankäyntiä läntiseen
informaatiosodan kontekstiin, josta vähintäänkin Edward Snowdenin paljastusten
tähden ja muutenkin ei olisi älyllisesti rehellistä vaieta. Ryskyn
vilpillisyyttä osoittaa myös epäasiallinen kuvailu tuossa kirjoituksessaan sen
suhteen, mitä olen itse kirjoittanut asiasta” (näin kirjoitin blogissani
17.3.2015).[19] Ihmettelen kovasti, että kovakin kritiikki määritellään
”mustamaalauskampanjaksi”, vaikka juuri tohtorin pitäisi tuntea seminaariensa
johdostakin, että kritiikki on osa keskustelua ja kehittymistä. Vai oliko Saara
Jantusen tohtori-seminaareissa jo se uusi ilmapiiri, jossa vain kehuttiin,
mutta ei enää kritisoitu, kuten on kerrottu nykyajan akateemisista
seminaareista? Mielestäni Riiheläisen ala-arvoiset jutut ansaitsevat tulla
kritisoiduksi.
Strateginen viestintä
Mikä mielenkiintoista Otavan ja Saara Jantusen valinnan
suhteen, niin sotatohtori viittaa Maanpuolustuskorkeakoulun lukuisiin
tutkijoihin, mutta ei kuitenkaan ex-Strategialaitoksen ex-esimieheen
everstiluutnantti Torsti Siréniin, josta hän vaikenee täydellisesti koko kirjan
ajan. Aihe ja päämäärä on kuitenkin
aivan yhteinen, kun Jantunen kirjoittaa: ”
Strateginen
viestintä on siis valtion keino rakentaa ja ylläpitää yhteiskunnan henkistä
kriisinsietokykyä” (s. 288).
 |
Kuva: Vain muutama minuutti Saara Jantusen kirjailmoituksen jälkeen Torsti Sirén onnittelee kirjasta Jantusen
Facebook-sivulla, mutta silti Jantunen, Sirén ja Otava ovat kätkeneet tuon yhteistyön
Infosota-kirjan sivuilta. |
Jantusen kirjasta puuttuu tavanomainen esipuhe, jossa kirjoittaja lausuu kiitokset tukijoilleen. Nyt nuo linkit on ilmeisesti tarkoituksellisesti kätketty, jotta Jantusen julkisuuskuvan lobbausverkosto ei tulisi paljastetuksi. Näin Torsti Siren on tietoisesti vaiettu koko kirjassa, vaikka Jantusen esittelemät Venäjän infosodan KAIKKI henkilönimet ovat kuin kopio Sirenin Facebook-päivityksistä: vain nuo nimet, mutta muita nimiä ei tunneta. Voisin luetella pitkän listan henkilöitä, jotka ovat vuodesta toiseen kirjoittaneet aktiivisesti "venäjämielisesti" ja saaneet paljon ystäviä, mutta Jantunen ei tunne heitä, koska Torsti Siren ei ole ottanut hernettä nenäänsä heidän tähtensä.
Niin Jantunen päätyy maanpuolustukseen: ”
Informaatiosodankäyntiä voidaan torjua
ainoastaan sen rakenteita paljastamalla. Haluttomuus tai kykenemättömyys toimia
näin ruokkii ilmiöitä, jotka nakertavat yhteiskuntaamme sisältäpäin” (s.
314). Jantunen liittyy Hiski Haukkalan ajatukseen, jonka mukaan ”
Suomen tulee varmistaa, ettei Venäjä voi
käyttää Suomea hyväkseen. Vaikuttamisyrityksiltä suojautuakseen Suomessa täytyy
kehittää rakenteita, jotka hyljeksivät kaikenlaista hämärää toimintaa” (s.
316).
Olisin vain tahtonut
nähdä, että strategisen viestinnän puheentorvet itse hallitsevat henkisen
kriisinsietokyvyn paremmin kuin he näyttävät hallitsevan.
Jälkikirjoitus
Kovin monessa olen ollut vuosien aikana hyvin paljon eri mieltä kuin peruskoulusta ja lukiosta tuttu kaveri
Arto Luukkanen, jonka nyt Saara Jantunen sijoittaa minun kanssani samalle putinistiselle puolelle informaatiosodan rintamaa. Mutta kyllä nyt on kunnioittaen myönnettävä, että Artolla on tällä kertaa verbaalinen täsmäase kohdistettu erittäin oikein, kun Arto kirjoittaa arvionsa Saara Jantusen touhusta. Jantunen kävi myös kyseisellä Facebook- ja twitter -keräilyä harjoittavalla menetelmällään dosentti Arto Luukkasen kimppuun. Arto ei oikein ihastele käytettyä sotatieteen menetelmää!
KIRJOITTAJA on
niin poikkeuksellisen salainen agentti, että hän ei itsekään tiedä olevansa
salainen agentti,
KIRJOITTAJA tahtoo rauhaa maailmaan:
