Onnelliset suomalaiset, Elon Muskin onnellinen sika ja Slavoj Žižekin Pandemic!2

 

 

Slavoj Žižek kirjoittaa Pandemic!2 -teoksessaan ”onnellisesta siasta” niin kuin Elon Musk oli esitellyt Neurolink-hankkeessa ”onnellista sikaa”, jolle oli istutettu aivoimplantti. Martti Lutherista Žižek ei kirjoita, mutta Luther kirjoitti onnelliselle sialle näkymät, jotka vallaseliittiä tyydyttäisivät kovasti:

”Sika makaa luumunpehmeällä vuoteellaan kujilla tai roskatunkiolla, lepää turvallisena, kuorsaa rauhallisesti, nukkuu makeasti, ei pelkää mitään kuningasta tai herraa, ei mitään kuolemaa eikä helvettiä, ei perkelettä eikä Jumalan vihaa, elää huolettomana eikä myöskään ajattele, mistä saa jauhoruokansa. Ja vaikka Turkin keisari tulisi sinne kaikessa vallassaan ja vihassaan, sika olisi kuitenkin niin ylpeä, ettei se hänen vuokseen liikuttaisi yhtä harjastaankaan, ja jos se ajettaisiin ylös, se ehkä röhkisi, ja jos se osaisi puhua, se sanoisi: katsopas, mitä siinä riehut, nari! Sinulla ei ole kymmenenneksi osaksikaan niin hyvät päivät kuin minulla, etkä sinä koskaan elä hetkeäkään niin turvallisesti, rauhallisesti ja hiljaisesti kuin min aina ja alituisest elän. Kun teurastaja käy sian kimppuun, niin se ajatelee niikuin sitä puristaisi jokin puu tai kivi. Sika ei syönyt siitä omenasta, joka meille ihmisparoille on paratiisissa opettanut hyvän ja pahan välisen eron” (s. 202, teoksessa Juutalaisista ja heidän valheistaan, 1543).

Suomalaisia ei käsitellä kirjan onnellisessa siassa, vaikka suomalaiset ovat ylpeästi maailman onnellisin kansa. Tietysti onnellisen sian aivoimplantit ovat ennen kaikkea tarkoitettu aivoperäisten sairausten hoitamiseen eikä nöyrän ja onnellisen ihmissian muovaamiseen. Slavoj Žižek koki kuitenkin onnellisella sialla selvän yhteyden Covid-19 -pandemian hoitoon, koska käsitteli aihetta kirjassaan. Valitettavasti hän ei aivan selkeästi ilmaise, mikä tämä yhteys on.

 

Absurdin kapitalismin kriisi

Slavoj Žižek nimeää alaotsikossa tämän jatko-osan teoksensa Pandemic! ”Kadonneen ajanaikakirjaksi” (Chronicles of a Time Lost). Hän väittää aivan aluksi muutamalla esimerkillään, että pandemia paljastaisi luokkaerot. Pandemia tuo ”tyypillisen absurdin kapitalismin kriisin”, jossa tuhannet innokkaat työläiset eivät saa töitä ja istuvat toimettomana, kun tonneittain tuotteita mätänee Euroopassa pelloille. ”Yhteenvetona voidaan todeta, että edessämme on huomattava elintarvikepula, ellei suoranaista nälänhätää, eikä ainoastaan kolmannen maailman maissa. Ongelma on muutakin kuin se, että meidän länsimaiden on maksettava hieman enemmän.” Näin Zizek kirjoitti ripeästi jo vuonna 2020 ilmestyneessä Pandemia-kirjansa jatko-osassa.

Zizek ennakoi ja poimii monia kysymyksiä, joita ihmisten mieliin viriää. Eräs kysymyksistä on, olemmeko me autoritaarisia, jotka uskomme, että ainoastaan vahva valtion valvonta ja sääntely voi pelastaa meidät? Žižek torjuu tätä uhkaa solidaarisuuden tai co-immunismin uudella utopialla.

Uhrautumisen eleet

Marxin veljesten eräässä elokuvassa lakimies sanoo oikeudessa: "Hän saattaa näyttää idiootilta ja
puhua kuin idiootti, mutta älä anna sen hämätä. Hän on todella idiootti." Zizekin mukaan jotain tämänsuuntaista pitäisi olla reaktiomme niihin, jotka osoittavat perustavaa epäluottamusta valtiota kohtaan näkemällä lukituksen salaliittona, jonka tarkoituksena on riistää meiltä perusvapauksemme, mutta siitä huolimatta nämä ihmiset päättävät noudattaa lukitusta:

"Valtio määrää lukitusmääräyksiä, jotka rajoittavat vapauttamme, ja se odottaa meidän valvovan toisiamme varmistaaksemme niiden noudattamisen; mutta tämä ei saa huijata meitä - meidän pitäisi todella noudattaa lukitusta sulkemismääräyksiä. "

Mediassa kehitettävää ohjelmallista pelkoa ja sen varassa tapahtuvaa kurinalaisuutta, jossa säikähtänyt kansalainen freudilaisten mallinnusten mukaisesti etsii johtajaa ja pelastajaa, jää Žižek analyysien ulkopuolelle. Tämä puute hänen analyysissaan kyseenalaistaa koko hänen uskottavuutensa pandemiaa käsittelevänä analyytikkona.

Ankarien lukitusmääräysten tarve syntyy Žižekin mukaan aivan oikein eräänlaisessa tietämättömyydessä. ”Kyse on eräänlaisesta taikauskoisesta symbolisesta teosta: logiikasta, joka sanoo, että jos me teemme tarpeeksi voimakkaan uhrautumisen eleen, joka tuo koko yhteiskuntamme - koko yhteiskuntaelämän pysähtymään, voimme ehkä odottaa armoa.” Žižek ei kuitenkaan jatka taikauskoisen symbolisen teon havaitsemista ja voimakkaiden uhrautumiseleiden tunnistamista tätä yksittäistä huomautusta kauemmas. Tämä on Žižekin tempoilevan tyylin puute: teksti ei ole loppuun saakka tehdyn analyyttisen työskentelyn tulos.

Outo liikkumattomuus

Zizek kuvailee sivulla 12 tilanteen henkistä kivuliaisuutta, mistä voisi löytää innoitusta myös enempään pohdiskeluun, mutta jälleen kuvailu jää yksittäiseksi hyväksi aluksi:

 ”Meidän pitäisi muuttaa mielikuvituksemme ja lakata odottamasta, - yhtä suurta selkeää huippua, jonka jälkeen asiat palaavat vähitellen takaisin normaaliksi. Pandemian tekee niin sietämättömäksi se, että vaikka täyttä katastrofia ei tapahdu, asiat vain jatkuvat - me olemme meille ilmoitetaan, että olemme saavuttaneet tasangon, ja sitten asiat paranevat. hieman, mutta kriisi jatkuu. Kuten Alenka Zupančič sanoi, maailmanlopun ajatuksen ongelma on sama kuin Fukuyaman historian lopun kanssa: itse loppu ei lopu, me vain jumiudumme outoon liikkumattomuuteen. Meidän salainen toiveemme jota ajattelemme koko ajan, on vain yksi asia: milloin se loppuu? Mutta se ei lopu: on järkevää nähdä meneillään olevan pandemian julistavan uuden ekologisten ongelmien aikakautta”.

 Valvontakapitalismin uusi vaihe

 

Koronaan liittyvän aikakauden Slavoj Zizek liittää paljon kirjoitettuun, niin sanottuun ”valvontakapitalismiin”, kapitalismin uuteen vaiheeseen, jossa valtiolliset virastot ja viranomaiset yhdessä tiettyjen yksityisten yritysten kanssa valvovat olemassaoloamme täydellisesti digitaalisesti. Toisaalta samanaikaisesti tiedotusvälineet ovat kiehtovia, suorastaan aivojen ja koneen välisiä rajapintoja eli "langallisia aivoja". Tämän myötä, kun aivomme on kytketty digitaalisiin koneisiin, jotka ovat yhteydessä suoraan toisiin aivoihin, toinen yksilö voi suoraan jakaa aivoihini kokemuksia.

Zizek viittaa siihen, että äärimmilleen vietynä, langalliset aivot -käsite avaa mahdollisuuden siihen, mitä Ray Kurzweil kutsui singulariteetiksi, jaetun globaalin tietoisuuden jumalaisen kaltaiseksi tilaksi. ”Singulariteetin mahdollinen nousu tulee olemaan apokalyptinen termin monitahoisessa merkityksessä: se merkitsee kohtaamista totuuden kanssa, joka on piilossa tavallisessa inhimillisessä olemassaolossa, toisin sanoen antaa pääsyyn uuteen post-inhimilliseen ulottuvuuteen. On mielenkiintoista huomata, että valvonnan laajamittainen hyödyntäminen on hiljaisesti hyväksytty monissa osissa maailmaa: lennokkeja käytettiin pandemian torjuntaan paitsi Kiinassa myös Italiassa ja Espanjassa”. Zizek kysyy, kumpi on suurempi tuho: virustuho vai yksilöllisyyden menettäminen.

Žižek ei kesällä 2020 kirjoittaessaan kohdannut vielä digitaalista rokotepassia ja sen käyttöä painostuskeinona sekä digitaalisen lompakon kehittelyä. Näin kirja on tältä osin eittämättä vanhentunut ja riittämätön vaarallisten trendien analyysissa, joita vuoden 2021 lopulla olisi tietysti kirjoitettu rohkeammin.

Zizek kutsuu ”halvaksi motoksi” väitettä, että Covid-19 -pandemiassa ”olemme nyt kaikki samassa veneessä”, vaan luokkaerot ovat päinvastoin räjähdysmäisesti kasvaneet. Hierarkian alimmalla tasolla ihmisten elämä on niin kurjaa, että Covid-19 ei ole heille suurin ongelma. Vaikka tiedotusvälineet jättävät nämä heikoimmat ihmiset edelleen suurimmaksi osaksi huomiotta.

 

Vapauden menetys

Zizek moitti kesällä 2020 kirjoitetussa kirjassaan, että olemme edelleen aivan liian keskittyneitä Covid-19-tilastoihin, monet meistä tarkistavat säännöllisesti tartunnan saaneiden lukumäärän, kuolleiden ja toipuneiden lukumäärää. Tämä kiehtovuus numeroihin saa meidät automaattisesti unohtamaan ilmeisen tosiasian, että paljon enemmän ihmisiä kuolee syöpään, sydänkohtauksiin, saasteisiin, nälkään, aseellisiin konflikteihin ja perheväkivaltaan, kuin ikään kuin jos saisimme Covid-19-infektiot täysin hallintaan ongelmiemme pääsyy katoaisi. Žižekin huomautus on hyvin tarpeellinen, mutta olisi kaivannut rinnalleen analyysin yhdistämisen ”langallisiin aivoihin” ja analyysiin säikytetystä alitajuisuudesta. Vanhastaan voitiin puhua propagandasta ja manipulaatiosta, jota vallaspiirit harjoittavat.

Vasemmistolainen Zizek kohtaa dilemnan, miten kohdata vapauden menetyksen. Hän kysyy, oliko Giorgio Agamben oikeassa, kun hän hylkäsi valtion määräämät lukitukset ja itsensä eristämisen toimenpiteinä, jotka merkitsevät elämämme pelkäksi olemassaoloksi - siinä mielessä, että kun noudatamme lukitusmääräyksiä, osoitamme olevamme valmiita luopumaan siitä, mikä tekee elämästämme elämisen arvoista, pelkän selviytymisen mahdollisuuden vuoksi? Pitääkö meidän riskeerata henkemme (altistamalla itsemme mahdolliselle tartunnalle) pysyäksemme täysin ihmisinä? Ongelmana tässä kannassa on Zizekin mukaan se, että nykyään lukitusten poistamisen tärkeimmät kannattajat löytyvät populistisesta uudesta oikeistosta: sen jäsenet näkevät kaikissa vastaavissa rajoittavissa toimenpiteissä - lukituksista pakolliseen naamarin käyttämiseen - vapautemme ja ihmisarvomme heikkenemisen. Žižekin mukaan meidän on vastattava tähän esittämällä keskeinen kysymys: mitä lukitusten ja eristämisen poistaminen merkitsee tavallisille työntekijöille? Sitä, että selviytyäkseen heidän on mentävä ulos turvattomaan maailmaan ja otettava riski saastumisesta.

 

 Žižek ei vastakysymyksen rinnalla analysoi, missä määrin tilastoitu ja julkistettu uhka on manipuloitu, vaikka hiukan viittaa tilastolukujen näyttäviin esityksiin kohtuuttomuutena. Jos hän olisi vielä edelleen pysynyt tässä tilastoidun todellisuuden näyttävän esittämisen kyseenalaisuudessa, hän olisi voinut oivaltaa, että vallankäyttökin on yhtä vilpillinen. Vapauden menetyksen kohtaamiseen olisi tullut vakavampi suhtautuminen.

Zizek ihmettelee ja pohtii saksalaisissa tiedotusvälineissä laajasti kerrottuja riehumisia kesäkuussa 2020, kun 500 juhlijaa mellakoi Stuttgartin keskustassa, rikkoi näyteikkunioita, ryösti kauppoja, hyökksi poliisin kimppuun. Mediassa kutsuttiin levottomuuksia ”sisällissodan kaltaisiksi kohtauksiksi”. Myös kesäkuun 25. päivä tuhannet ihmiset kerääntyivät Englannin rannoille eivätkä piitanneet sosiaalisesta etäisyydestä. Bournemouthin rannoilla ihmiset halusivat yksinkertaisesti nauttia tavanomaisesta kesälomastaan ja reagoivat vasta sen jälkeen väkivaltaisesti, kun tätä haluttiin estää heiltä.

 

Post-liberaali dystooppinen aikakausi

Slavoj Zizek huomattaa, että maailmaa on viime vuosina ravistelleet kahdenlaiset protestit: yhtäältä länsimaisten liberaalien ja länsimaisten liberaalien tiedotusvälineiden tukea nauttivat protestit Hongkongissa ja Minskissä, mutta toistaalta liberaalidemokraattien hankkeiden rajoja koettelevat protestit. Näiden kahden tyypin välinen suhde muistuttaa tunnettua Akilleuksen ja kilpikonnan paradoksia. Zizekin mukaan Akilles ei koskaan voi saavuttaa kilpikonnaa, mutta hän voisi ohittaa sen. Kun Akilles korvataan ”demokraattisen kansannousun voimilla” ja kilpikonna ”liberaalin demokraattisen kapitalismin” ihanteilla, niin useimmat maat eivät pääse lähellekään tätä ihannetta. 

 

”On olemassa selkeitä ja selkeät merkkejä siitä, että taloudellisesti ja poliittisesti kehittynyt Länsi on itse siirtymässä siihen, mitä voidaan kutsua vain jälkikapitalistiseksi ja länsimaiseksi postliberaaliksi aikakaudeksi - dystooppiseksi aikakaudeksi”. 

 

Jälleen Žižek kirjoittaa oivaltavan havainnon yhdessä virkkeessä, mutta ei jatka tämän syventämistä kaikkiin muihin käsittelemiinsä näkökohtiin ja johtopäätöksiin ihmisen vapaudesta.

 

Terveeksi ja onnelliseksi siaksi

Zizek nostaa esille esimerkiksi Irlannin Helath Service Executive ohjeet seksin harrastamiselle Covid-19- aikana. Keskeisenä suosituksena oli ”pitää taukoa fyysisestä ja kasvokkain tapahtuvasta kanssakäymisestä, mutta sen sijaan pitäisi harkita videotreffien ja chat-huoneiden käyttöä”. Näiden jälkeen pitäisi ”desinfioida näppäimistöt ja kosketusnäytöt”. Progressiivinen digitalisoituminen tulee esille ohjeissa. Zizek viittaa Guardianissa julkaistuun Eva Wisemanin kommenttiin ihmisen seksuaalisuuden perverssisyydestä, joka on tällä tavalla altiina sadomasokistisille käänteille sekä todellisuuden ja fantasian sekoitukselle. Vice-lehdessä raportoitiin, että Covid-19 on johtanut valtavaan piikkiin seksinukkejen myynnissä. Valtaosa seksinukeista myydään kuitenkin naimisissa oleville pariskunnille. Zizek analysoi keskusteluja näistä uutisista ja havaitsee dialektisen käänteen: pandemian todellinen ongelma ei olisikaan enää sosiaalinen eristäytyminen, vaan liiallinen riippuvuus toisista, sosiaalisista siteistä.

Elokuun 28. päivä 2020 Elon Musk esitteli Los Angelissa lehdistötilaisuudessa Neuralink-hankkeensa onnistumisen: omasta mielestään ”terveen ja onnellisen sian”. Žižek huomauttaa, että Musk ei kertonut, mistä hän tiesi, että sika oli onnellinen. Tuossa vaiheessa Elon Musk ei mahdollisesti tiennyt Suomen olemassaoloa paremmin eikä myöskään Žižek osaa kirjoittaa, että tietysti tämä ”onnellinen sika” oli suomalainen, koska Suomessa kaikki ovat onnellisia.

Sian aivoihin oli istutettu aivoimplantti, jonka avulla sen aivoprosessit voitiin lukea tietokoneella. Musk korosti Neuralinkin terveyshyötyjä, mutta sivuutti potentiaalin, joka voisi johtaa sisäisen elämämme ennennäkemättömään hallintaan. Musk ilmoitti etsivänsä nyt vapaaehtoisia ihmisiä. Musk sortui ideologiseen uneen The Independent -lehdessä lausumassaan ennustuksessa, jonka mukaan ihmisen kieli on vanhentunut jo viidessä vuodessa. Neuralinkin johtajan mukaan yritys suunnittelee laitteen yhdistämistä ihmisaivoihin 12 kuukauden kuluessa. Žižekin olisi toivonut rohkeammin arvioida tässä yhteydessä ”onnellisen sian” ja Covid-19 -toimenpiteiden yhteyttä, kun asiaa käsiteltiin kuitenkin pandemia-kirjassa. Nyt ”onnellinen sika” jäi irralliseksi anekdootiksi.

Žižek huomauttaa, että sisäinen elämämme – ajatustemme liikkeet – ja ulkoisen todellisuuden välinen etäisyys ovat olleet tähän saakka perusta sille, että koemme itsemme vapaiksi: olemme vapaita ajatuksissamme juuri sikäli kuin ne ovat etäällä todellisuudesta, saamme tehdä ajatuskokeiluja ja harjoittaa unelmointia ilman välittömiä seurauksia. Kukaan ei voi kontrolloida ajatusprosessejamme. Kun sisäinen elämämme sitä vastoin kytketään suoraan todellisuuteen niin, että ajatuksillamme on välittömiä aineellisia seurauksia tai niitä voi kone manipuloida, eivät ajatukset ole enää ”meidän”, vaan siirrymme ihmisen jälkeiseen aikaan (post-human state). Neuralinkin pitäisi siis herättää meidät pohtimaan paitsi kysymystä siitä, olemmeko edelleen ihmisiä, jos olemme uppoutuneet langallisiin aivoihin, mitä ymmärrämme ”ihmisellä”?

Slavoj Zizek kirjoittaa, ett Covid-19 -aikakaudella viruksen aiheuttama sosiaalinen etääntyminen ja Neuralink-näkemys viruksesta täydentävät toisiaan. Fyysinen etääntyminen tartuntariskin torjumiseksi on johtanut sosiaalisten kontaktien lisäntymiseen digitaalisen median välityksellä, mutta fyysisen läheisyyden purkaukset ovat olleet reaktio sosiaaliseen kontrolliin ja yhteiskunnalliseen etäisyyteen yleensä. Pandemiaa nojalla on fyysisen sosiaalisen vuorovaikutuksen tilan väheneminen karanteenien ym. vuoksi muuttunut eivätkä nämä johda enää yksityisyyteen.

 

Pandemian jälkeinen Hollywood

Zizekin vasemmistolaisuus tulee siinä, miten hänen painopisteensä on kuitenkin solidaarisuudessa. Peter Sloterdijkiä lainaten hän käyttää sanaa "Co-immunismi" (kollektiivisesti organisoitu immuniteetti viruksia vastaan). Hänen mukaansa tarvitsemme epätoivoisesti uusia käsikirjoituksia, uusia tarinoita, jotka voivat tarjota meille eräänlaisen kognitiivisen kartoituksen, realistisen ja samalla myös ei-katastrofaalisen käsityksen siitä, mihin meidän pitäisi mennä. ”Tarvitsemme toivon horisontti, tarvitsemme uuden pandemian jälkeisen Hollywoodin.” Zizek valittaa, että maailmamme on vähitellen hukkumassa hulluuteen sen sijaan, että hänen toiveensa solidaarisuudesta ja koordinoidusta maailmanlaajuisesta toiminnasta Covid-19 -uhkaa vastaan lisääntyisi.

”Pahantahtoisten sairauksien myrsky”

Zizek ei kirjoita kirkkoisä Kyprianoksesta, eikä Kyprianos kirjoittanut unelmien Hollowoodista. "Toivon horisontti" ei ole Hollowoodissa, vaan Kristuksen kanssa. Kyprianos kirjoitti hyvin hyödyllisiä hengellisiä näkemyksiä Jumalan palvelijoiden tehtävästä ”nyt, kun maailma on romahtamassa ja sitä painavat pahantahtoisten sairauksien myrsky – jotta me, jotka näemme, että kauheat asiat ovat alkaneet ja tiedämme, että vielä kauheammat asiat ovat tulossa, voisimme pitää suurimpana etuna sitä, että lähdemme siitä mahdollisimman nopeasti. Jos asunnossanne seinät tärisevät iän myötä, katot yläpuolellane vapisevat, ja talo, joka on nyt kulunut, uhkaa välittömästi tuhota iän myötä murenevan rakenteensa, ettekö te kaikin keinoin lähtisi pois?”, kysyy Kyprianos.

”Meidän tulisi, rakkaat veljet, miettiä – meidän tulisi aina ja aina miettiä, että olemme luopuneet maailmasta ja elämme tällä välin täällä vieraina ja muukalaisia. Tervehtikäämme sitä päivää, joka osoittaa jokaiselle meistä oman kotinsa, joka nappaa meidät sieltä meidät ja vapauttaa meidät maailman pauloista ja palauttaa meidät paratiisiin ja valtakuntaan. Kuka, joka on joutunut vieraalle maalle, ei haluaisi kiireesti palata omaan kotimaahansa? Me pidämme paratiisia isänmaana”.

Juha Molari, 
Entinen osa-aikainen siivooja, D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Instagram  https://www.instagram.com/juhamolari/

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html

Kyprianoksen kanssa tutkien Raamattua ja viimeistä päivää

 

2. adventtisunnuntai käsittelee eskatologiaa, viimeisiä päiviä ennen kuin Kristus tulee kunniassaan aikojen lopulla. Luukkaan evankeliumin 21:25ss luvun mukaan Jeesus kertoo Kirkkoraamatun suomennoksen mukaan, kuinka kansat ovat silloin maan päällä ”ahdistuksen ja epätoivon vallassa”, ”lamaantuvat pelosta”, kun ”eivät tiedä, mikä on kohtaava” ihmiskuntaa.

Jeesuksen lopunajallisen puheen jännittävät käsitteet

Evankeliumin alkuteksti sanoo kreikaksi, että ihmiset pidättävät hengitystä, apopsycho, mikä on suomennettu lamaantumiseksi Kirkkoraamatussa. Silloin ihmiset ovat fobiassa – apo fobou – ja προσδοκίας, epävarmoissa odotuksissa ja ennakoinnissa; Kirkkoraamattu suomentaa ”ahdistuksen ja epätoivon vallassa”. Näillä viimeisen ajan ihmisillä on siis syvästi ongelmallinen epävarmuuden sietokyky ja tästä tulee monia seuraamuksia.

Kansojen keskuudessa on Kirkkoraamatun suomennoksen mukaan ”ahdistus”, kreikaksi συνοχὴ (synochē), mikä tarkoittaa siis kauhua ja hätää, tarkasti ottaen merkitsee, että olla ”tiukasti kovassa jännityksessä”. Strongin kreikankielen konkordanssi toteaa tästä sanasta englanniksi, että ihmiskunta on liikkumattomuuden tilassa, mikä aiheuttaa ahdistusta, ihmiset tuntevat ”feel locked in”. Merkillistä kyllä, että meidän aikamme vallitsevaa maailmantilaamme kuvataan pelokkaana lock downiksi, sulkeutumiseksi. Uuden testamentin kreikan täsmälleen tätä tarkoittava sana συνοχὴ (synochē) on siis esillä toisen adventtisunnuntain evankeliumissa Luukas 21:25, kun Jeesus kuvailee viimeisten aikojen ihmisten tunnetiloja. Se on locked in, locked down, sulkeutunut tiukasti jännitykseensä.

Tämä lisäksi näitä ihmisiä hallitsee evankeliumin mukaan ᾰ̓πορῐ́ᾱ‎ (aporia), joka on suomennettu Kirkkoraamatussa epätoivoksi.

Luukkaan evankeliumin kreikan- ja latinankielisessä maailmassa aporia, Kirkkoraamatun suomennoksessa siis epätoivo, oli filosofien ja puhetaidon opettajien voimakkaasti keskusteltu suoranainen käsite, jotka tarkoittaa kirjaimellisesti ”puuttuvaa kulkua” ja ”umpikujaa”, kun jonnekin ei ole pääsyä.

Aporian filosofiset ja semanttiset määritelmät ovat vaihdelleet historian saatossa. Ranskalaisen filosofin Jacques Derridan kaltaiset kriitikot ovat käyttäneet aporia-termiä ”osoittamaan päättämättömyyden pistettä”. Kirjallisuuskriitikko Julian Wolfrey luonnehtii traumaa haavaksi, aporiaksi, joka jättää loputtoman jäljen: Se ei päästä sinua irti, ellet löydä vastausta tai - mikä tyypillisempää - et ainakaan löydä tapaa hallita sitä. Haluat itsepintaisesti hallita ja kontrolloida, mutta et löydä tapaa hallita traumaa. Siinä on aporia.

Etymologisesti aporia-käsite syntyy kahdesta kreikankielen osasta: a ja poros, suomeksi sana ”ilman” (jotakin) -etuliite ja ”kulkua” merkitsevä sana. Aporia-sanalla on rikas yhteys platonisessa mytologiassa. Platonin Symposiumissa Aristofaneen myyttinen tarina ihmiskunnan kolmesta alkukantaisesta sukupuolesta Poros, Peia ja Eros ovat tämän käsitteen takana. Penia on köyhyyden lapsi, joka päättää väkisin hedelmöittää itsensä päihtyneellä Poroksella, yltäkylläisyyden ruumiillistumalla. Tämä Poros-sana määrittelee a-poriaa. Köyhyyden lapsen ja päihtyneen yltäkylläisyyden ruumiillistuman liiton tuloksena syntyy Eros, joka perii vanhempiensa epäyhtenäiset ominaisuudet. Aporia ei ole maskuliinen eikä feminiininen, ei rikas eikä köyhä, ei kekseliäs eikä vailla resursseja. Aporia rikkoo identiteetin logiikan ja on kääntämätön termi. Sellaista kreikankielen filosofista sanaa käytetään Luukkaan evankeliumissa, kun Jeesus luonnehtii viimeisten aikojen ihmisiä: kun ihmiset ovat συνοχὴ (synochē) locked in, sulkeutuneet tiukasti jännitykseensä, heillä on aporia, kulku on estynyt.

Platonin varhaisia dialogeja kutsutaan usein hänen ”aporeettisiksi” dialogeikseen, koska ne päättyivät tyypillisesti aporiaan. Tällaisessa dialogissa Sokrates kysyy keskustelukumppaniltaan jonkin käsitteen, hyveen, rohkeuden, luonteen määritelmää, mutta Sokrates osoittaa, että vastaus oli epätyydyttävä. Keskustelukumppani myöntää olevansa aporiassa: ihminen vain luuli tietävänsä jotakin, mutta hän itse asiassa ei tiedä sitä. Retoriikassa aporiasta tuli näin keino ilmaista teeskennelty epäily, kun tavoitteena oli puhujan diskreditointi, huonon maineen osoittaminen.

Evankeliumissa näillä kreikankielisillä sanoilla Jeesus varoittaa, että tuollaisessa viimeisten aikojen ihmiskunnassa ei pidä juopottelun, päihtymyksen ja jokapäiväisen elämän huolten turruttaa ihmistä niin että se hänen paluunsa päivä yllättäisi niin kuin ansa.

Oman aikamme moninaiset seurakunnat teeskentelevät kristillistä uskoa ja teeskentelevät adventtiaikaa siinä, kun pyytävät epäkristillisestä elämästään tunnettuja artisteja kirkkoon laulamaan joululauluja, ihmisille sisäänpääsyä varten kirkkoon vaaditaan suurehko rahallinen maksu, minkä lisäksi kirkon ovella pitää näyttää ns. koronarokotuspassia.

Suurmarttyyri Kyprianos saarnasi viimeisest päivästä

Olemme jo erittäin kaukana siitä, miten Jeesuksen sanat ja evankeliui ymmärrettiin – rohkenen väittää oikealla vakavuudella – ensimmäisten vuosisatojen aikana. Suurmarttyyri Kyprianos Karthagolainen syntyi vuonna 200 ja kuoli marttyyripiispana 258 jKr, juuri minun ikäisenä miehenä. Toisin kuin Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat yli 100 000 euron vuosiansioissaan ja lisäksi luontaisetuuksineen, tämä vanhan kirkon piispa Kyprianos antoi kasteen jälkeen pois omaisuutensa köyhille. Ja piispana hän oli suosittu erityisesti köyhien joukossa. Lopulta antoi henkensä uskonsa puolesta marttyyrinä. Miten hän olisi kohdannut päivän evankeliumin?

Toisin kuin Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat ja päättäjät, jotka avaavat ja avaavat kirkkotilojen ovia maallisten viranomaisten määräysten mukaisessa järjestyksessä sekä pelkäävät opettaa mitään, joka ärsyttäisi valtakunnansyyttäjää ja kulttuuriliberalistista mädätystä, piispa Kyprianos koki keisari Deciuksen vainot ankarasti Karthagossa, Pohjois-Afrikassa nykyisen Tunisian alueella. Ensin prokonsuli Aspasius Paternus oli karkottanut Kyprianoksen vuonna 257. Kun piispa palasi takaisin Karthagoon, hänet mestattiin vuonna 258.

Kyprianos olisi voinut paeta, mutta hän jättäytyi marttyyriksi. Kyprianos vietiin tuomioistuimen eteen. ”Onko nimesi Kyprianos?”, prokonsuli kysyi. ”Kyllä on”.”Keisarit vaativat sinua uhraamaan”. ”Kieltäydyn siitä”, Kyprianos vastasi. Tämän jälkeen julistettiin väistämätön tuomio. ”Kiitos Jumalalle!”, vastasi Kyprianos. Hänet vietiin teloituspaikalle koko kaupungin läsnäollessa. Mies, joka oli elänyt nuhteetonta elämää ja omistautunut toisten hyväksi, riisui punaisen viittansa ja polvistui rukoilemaan. Kyprianos määräsi, että teloittajalle annettaisiin kaksikymmentäviisi kultarahaa. Sitten hän laski päänsä ja nostettu kirves laskeutui, Kyprianos oli teloitettu.

Kyprianoksen saarnan tunteminen ravitsee hengellisesti aivan eri tavalla kuin jos kuuntelisi piispaksi ja papiksi itseään kutsuvien nykyisiä puheita, joissa tarkoituksena on lähinnä vesittää Jeesuksen puheen radikaalisuus.

Traktaatti VII Kuolleisuudesta

Kyprianoksen Traktaatti VII Kuolleisuudesta käsittelee Kristuksen ennustusta kärsimyksistä, joihin kristityt joutuvat viimeisinä päivinä. Se on vuodelta 252 jKr, kuusi vuotta ennen hänen marttyyrikuolemaansa.

Kyprianos aloittaa Traktaatin huomautuksella, että jotkut mielen heikkouden tai uskon rappeutumisen tai maallisen elämän suloisuuden tai pehmeytensä vuoksi tai, mikä vielä tärkeämpää, totuudesta erehtymisen vuoksi, ”seisovat vähemmän vakaasti”. Tuollainen ylellisestä mielenlaadusta johtuva laiskuus olisi hillittävä – huomauttaa piispa Kyprianos.

”Jos joku sotii Jumalan puolesta, hänen on tunnustettava itsensä sellaiseksi, joka taivaalliseen leiriin sijoitettuna jo toivoo jumalallisia asioita, jotta meillä ei olisi vapinaa maailman myrskyjen ja pyörremyrskyjen edessä eikä levottomuutta, sillä Herra oli jo ennustanut, että ne tulevat. --- Herra neuvoi ja opetti ja valmisti ja vahvisti seurakuntansa kansaa kaiken tulevan kestämiseen. Hän ennusti ja sanoi, että sotia, nälänhätää, maanjäristyksiä ja kulkutauteja syntyisi jokaisessa paikassa. Ja jottei odottamaton ja uusi onnettomuuksien pelko meit ravistelisi, Hän varoitti meitä jo aikaisemmin, että vastoinkäymiset lisääntyisivät yhä enemmän viimeisinä aikoina”.

”Maailmassa taistelu paholaista vastaan”

Kyprianos kysyy, ”mitä tilaa tässä on ahdistukselle ja huolenpidolle? Kuka näiden asioiden keskellä vapisee ja on surullinen, paitsi se, joka on ilman toivoa ja uskoa? Sen on pelättävä kuolemaa, joka ei halua mennä Kristuksen luo. - - - Sillä kirjoitettu on, että vanhurskas elää uskosta. Jos te olette vanhurskaita ja elätte uskosta, jos te todella uskotte Kristukseen, niin miksi ette ota vastaan varmuutta siitä että teidät on kutsuttu Kristuksen luo, ja iloitse siitä, että olette vapautuneet perkeleestä?” Näin Kyprianos.

Karthagon piispa kysyy: Mitä muuta maailmassa on kuin taistelu paholaista vastaan, jota käydään päivittäin, kuin taistelu hänen juoniaan ja aseitaan vastaan jatkuvissa taisteluissa? Meidän sotamme on ahneutta, siveettömyyttä, vihaa ja kunnianhimoa vastaan. - - - Ihmismieli on piiritetty ja joka puolella varustettu paholaisen hyökkäyksillä.”

”Kelvollisia ihmisiä nöyryyden uunissa”

Kyprianos paimentaa sanoillaan kristittyjä oikeaan realistiseen ymmärrykseen kohtaloista tässä maailmassa: ”Poikani, kun tulet Jumalan palvelukseen, seiso vanhurskaudessa ja pelossa ja valmista sielusi kiusaukseen”. ”Tuskassasi kestä ja nöyryydessäsi ole kärsivällinen, sillä kultaa ja hopeaa koetellaan tulessa, mutta kelvollisia ihmisiä nöyryyden uunissa”.

Kyprianos muistuttaa Jobin vastauksesta, kun tämä oli menettänyt omaisuutensa, lapset kuolleet, kärsi raskaasti haavoista. Juuri ahdistuksessaan Job vastasi: ”Alastomana minä lähdin äitini kohdusta, alastomana minä myös menen maan alle. Herra antoi, Herra otti pois, niin kuin Herralle sopivaksi tuntui, niin on tapahtunut. Siunattu olkoo Herran nimi”.

”Vanhurskailla miehillä on aina ollut tätä kestävyyttä. Apostolit pitivät yllä tätä Herran laista saatua kuria, ettei vastoinkäymisissä murruttaisi, vaan otettaisiin rohkeasti ja kärsivällisesti vastaan, mitä ikinä maailmassa tapahtuukin”, painotti Kyprianos: ”Meidän ei pidä voivotella vastoinkäymisissä, rakkaat veljet, vaan meidän on kärsivällisesti ja rohkeasti kestettävä, mitä tahansa tapahtuukin, sillä onhan kirjoitettu: Murtunut henki on uhri Jumalalle, nöyrtynyttä sydäntä Jumala ei halveksi”.

”Oikeaksi ruorimieheksi tunnistetaan myrskyssä. Sodankäynnissä sotilaaksi osoittaudutaan. Taistelu vastoinkäymisissä on totuuden koettelemista. Sellainen puu, joka on juuriltaan syvälle juurtunut, eivät tuulenvireet liikuta, ja sellainen laivan, joka on lujista puista tiiviiksi tehty, aallot lyötä, mutta laiva ei rikkoudu”.

Kyprianos painottaa, että tässä on ero kristittyjen ja muiden, jotka eivät tunne Jumalaa, välillä, että onnettomuudessa he valittavat ja nurisevat, kun taas vastoinkäymiset eivät kutsu kristittyj pois totuudesta, hyveestä ja uskosta, vaan ne vahvistavat meitä kärsimyksellään. - - - Mikä hengen suuruus onkaan taistella järkkymättömän mielen kaikilla voimilla niin monia tuhon ja kuoleman alkusysäyksiä vastaan! Kuinka ylevää onkaan seistä pystyssä ihmiskunnan hävityksen keskellä eikä maata maahan lyhistyneenä niiden kanssa, joilla ei ole toivoa Jumalaan”.

”Tarpeellinen, hirvittävä ja tappava rutto ja vitsaus”

”Rakkaat veljet, miten suuri asia ja miten aiheellinen ja tarpeellinen onkaan, että rutto ja vitsaus, joka näyttää hirvittävältä ja tappavalta, tutkii jokaisen vanhurskauden ja tutkii ihmismielen, nähdäkseen, hoitavatko terveet sairaita, rakastavatko sukulaiset hellästi sukulaisiaan, säälivätkö isännät kuolevia palvelijoitaan, eivätkö lääkärit hylkää rukoilevia potilaitaan, tukahduttavatko raivokkaat väkivaltaisuutensa, voivatko ahneet sammuttaa alati kyltymättömän ahneutensa jopa kuoleman pelossa, taivuttavatko ylimieliset kaulasa, lahjoittavatko rikkaat silloinkaan mitään, kun heidän rakkaansa menehtyvät. Vaikka tämä kuolevaisuus ei olisi antanut mitään muuta, se on tehnyt kristityille ja Jumalan palvelijoille tämän hyödyn, että alamme haluta marttyyrikuolemaa, kun opimme olemaan pelkäämättä kuolemaa. Nämä ovat meille harjoituksia, eivät kuolemia. Kuoleman halveksimisella ne valmistavat kruunua varten.”

Kyprianos muistuttaa, että meidän ei pidä tehdä omaa tahtoamme, vaan Jumalan tahtoa sen mukaisesti, mitä Herramme on käskenyt meitä päivittäin rukoilemaan. ”Miksi usein toistuvin rukouksin rukoilemme ja anelemme, että Hänen valtakuntansa päivä kiirehtisi, jos suurimmat halumme ja voimakkaimmat toiveemme ovat totteleminen paholaiselle täällä, sen sijaan että hallitsisimme Kristuksen kanssa?”, lausuu marttyyripiispana kuollut Kyprianos.

Lopuksi Kyprianos viittaa apostoli Paavalin moitteeseen, nuhteeseen ja syytökseen niille, jotka ovat suruissaan ystäviensä poismenosta. ”En tahtoisi”, sanoo Paavali, ”että te, veljet, olisitte tietämättömiä niistä, jotka nukkuvat, ettette murehtisi, niin kuin muut, joilla ei ole toivoa”. Sillä jos me uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin myös ne, jotka nukkuvat Jeesuksessa, Jumala tuo hänen kanssaan”. Kyprianos kysyykin, miksi me uskovat murehtisimme ja surisimme ystävimme, kun he lähtevät, ikään kuin jotain kadotettua, vaikka Kristus itse, meidän Herramme ja Jumalamme, rohkaisee meitä ja sanoo: Minä olen ylösnousemus ja elämä: joka uskoo minuun, vaikka hän kuolisi, hän saa elää; ja joka elää ja uskoo minuun, hän ei saa iankaikkisesti kuolla”.

Ymmärtäen luultavasti omankin kuolemansa nopeasti lähestyvän Kyprianos kirjoittaa: kun me kuolemme, me siirrymme kuoleman kautta kuolemattomuuteen. Iankaikkinen elämä ei voi seurata, ellei meille käy niin, että me lähdemme tästä elämästä. Se ei ole loppu, vaan läpikulku. Kun tämä ajan matka on kuljettu, siirtyminen on ikuisuuteen. Kuka ei haluaisi kiirehtiä parempiin asioihin? Kuka ei kaipaisi muuttua ja uudistua Kristuksen kaltaiseksi ja päästä taivaallisen kirkkauden arvoon?

Imarteleva, petollinen maallisten nautintojen houkutus

Kyprianos nostaa esille Raamatun esimerkkejä Jumalan silmissä mieltyneen olemisesta. Pyhä Henki opetti myös Salomon kautta, että Jumalalle mieluisat ihmiset otetaan pois aikaisemmin ja päästetään vapaiksi aikaisemmin, jotta he eivät jäisi liian pitkäksi aikaa tähän maailmaan ja tulisi saastaisiksi maailman tartunoista. ”Se, joka haluaa asua pitkään maailmassa, joka on ihastunut maailmaan, joka on tämä elämä, imarteleva ja petollinen, kokee maallisten nautintojen houkutukset. Maailma vihaa kristittyä: miksi te rakastaisitte sitä, joka teitä vihaa, ja miksi ette mielummin seuraa Kristusta, joka sekä lunasti teidät että rakastaa teitä?

Johannes huutaa ja sanoo kirjeessään kehottaen meitä olemaan seuraamatta lihallisia haluja ja rakastamatta maailmaa: Älkää rakastako maailmaa, hän sanoo, ”Älkääkä sitä, mitä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, ei Isän rakkaus ole hänessä. Sillä kaikki, mitä maailmassa on, on lihan himoa ja silmien himoa ja elämän ylpeyttä, mitkä eivät ole Isästä, vaan maailman himosta”. Sen sijaan, veljet, kirjoittaa Kyprianos, ”terveen mielen, lujan uskon ja vankkumattoman hyveen turvin valistautukaamme Jumalan koko tahtoon, jättäen pois kuoleman pelon, ajatelkaamme kuolemattomuutta, joka seuraa. Osoittakaamme tällä, että olemme sitä, mitä uskomme, että emme sure meille rakkaiden poismenoa ja että kun kutsumuksemme päivä koittaa, tulemme viivyttelemättä ja vastustamatta Herran luo, kun hä itse kutsuu meitä”.

”Pahantahtoisten sairauksien myrsky”

Kyprianos muistuttaa Jumalan palvelijoiden tehtävästä ”nyt, kun maailma on romahtamassa ja sitä painavat pahantahtoisten sairauksien myrsky – jotta me, jotka näemme, että kauheat asiat ovat alkaneet ja tiedämme, että vielä kauheammat asiat ovat tulossa, voisimme pitää suurimpana etuna sitä, että lähdemme siitä mahdollisimman nopeasti. Jos asunnossanne seinät tärisevät iän myötä, katot yläpuolellane vapisevat, ja talo, joka on nyt kulunut, uhkaa välittömästi tuhota iän myötä murenevan rakenteensa, ettekö te kaikin keinoin lähtisi pois?”, kysyy Kyprianos.

”Meidän tulisi, rakkaat veljet, miettiä – meidän tulisi aina ja aina miettiä, että olemme luopuneet maailmasta ja elämme tällä välin täällä vieraina ja muukalaisia. Tervehtikäämme sitä päivää, joka osoittaa jokaiselle meistä oman kotinsa, joka nappaa meidät sieltä meidät ja vapauttaa meidät maailman pauloista ja palauttaa meidät paratiisiin ja valtakuntaan. Kuka, joka on joutunut vieraalle maalle, ei haluaisi kiireesti palata omaan kotimaahansa? Me pidämme paratiisia isänmaana”.

Juha Molari, 
Entinen osa-aikainen siivooja, D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Instagram  https://www.instagram.com/juhamolari/

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html

Juoppo Vihtori Kosola ja etnonationalistit

 

Juoppo Vihtori Kosola ja etnonationalistit

Itseään etnonationaaliksi määrittävä Tuukka Kuru, Suomen Sisun aktiivi, on järjestellyt myös Awakening-konferenssia. Paremmilta ansioiltaan (ja aivan oikeilta) hän on vuonna 1990 syntynyt rovanniemeläislähtöinen koneinsinööri. En ryhdy kiistämään, että hän on varmaan kyvykäs ja viisas koneinsinööri – erilainen ja parempi siinä, kuin sosiaaliturvalla elävä entinen osa-aikainen siivoja.

 

Olut maistui heti sen jälkeen, kun Tuukka Kuru oli lausunut näkemyksensä. En tiedä, miten Vihtori Kosolan tavat ovat halussa tässä pienessä seuraajassaan. Korjaus väärään tulkintaan: lasissa ei ole alkoholia. Tuukka ei juo alkoholia.

 

 

Tuukka Kuru koki olevansa jälleen kerran suuren isänmaansa asialla, kun kertoi ajatuksiansa siitä kauheudesta, että Perussuomalaisten puheenjohtajaehdokas (en muista nimeä) ja Johan Bäckman ovat olleet jossain yhteydessä toisiinsa. Kurun mukaan pelkästään yhteys olisi pahaa. Hän ei viitsinyt kerrata tapahtumien kulkua totuudenmukaisen tilannekuvan antamiseksi, vaan pelkästään Bäckman tekisi kaiken pahaksi. Niin Kuru julisti, että Bäckman pitäisi karkottaa Suomesta ja ottaa pois kansalaisuus. Sanomatta jäi se fakta, että Bäckmanin kontakti perussuomalaiseen mieheen oli tapahtunut Bäckmanin kirjan johdosta ja koski vaalien toteutumisessa olleita ongelmia.

 

Erityinen syy Tuukka Kurun purkaukselle näyttäisi olevan tyytymättömyys, että Perussuomalaisten  puheenjohtajaehdokas on saanut isänmaallisten keskuudessa näkyvyyttä. Kuru näyttäisi olevan tyytyväinen, jossa Purra ja ruotsalaismieliset eivät joutuisi haastetuksi. Niin sopii mustamaalata ja hajottaa kenttää salaliittoteorioiden avulla, jotta Purra saisi voiton.

Kuru eksyi entistä kauemmas ja esitti väitteitä Venäjän rahoituksesta sekä puhui Janus Putkosesta ja lopulta myös minusta, vaikka minulla ei ole mitään kontaktia tuohon perussuomalaisten puheenjohtajakanditaattiin, jonka nimeä en vieläkään muista tätä kirjoittaessani. Joskus nimi on toki mielessäni.

Kuru esittää omalaatuisia muunnelmia sen avulla, mitä olen toistakymmentä vuotta sitten kirjoittanut lehtijutussa moskovalaisen professorin analyysistä siitä, miten Viro voisi hyötyä venäläisten läsnäolosta. Kuru ei viitsi olla kovin tarkka lähteiden käytössä, mutta ehkä nuori mies ja koneinsinööri rasvaa asiat toimiviksi eri tavalla.

Kuru toimii siis heikon lähdeanalyysin ja vääristelyn avulla myös siinä, kun viittaa kohdallani Suomen antifasistiseen komiteaan. Sillähän ei ole tosiasiassa mitään suhdetta äärivasemmiston Antifan kanssa. Tietysti Kuru on raivoissaan, että vanha Safka ei hyväksynyt myöskään natsien pyrkimyksiä, kun taas Kurulle nuo natsit olivat pyhimyksiä tappaessaan mahdollisimman monta juutalaista ja venäläistä. Tosiasiassa vanha Safka eli antifasistinen komitea oli terveellä tavalla maahanmuuttokriittinen jo siinä vaiheessa, kun Tuukka oli pieni peruskoululainen eikä Suomessa ymmärretty ongelmaa lainkaan. Myöskään vasemmistoa ja oikeistoa en itse jakaisi niin tylysti ja kategorisesti epäisänmaallisiin ja isänmaallisiin kuin Tuukka ilmeisesti tekee: jos joku on vasemmistolainen, hän voi olla myös suomalainen isänmaallinen työläisen ja köyhän asialla, mutta hänen ei tarvitse välttämättä olla marxisti, globalisti tai internationaali, niin kuin myös jokaisen oikeistolaisen ei tarvitse olla Brysselin ja Washingtonin tai Tukholman asialla.

Vanha Safka eli antifasistinen komitea toi ilmi Heidi Hautalan ja vihreiden ongelmia, myös siinä miten Suomeen tuotiin pakolaisstatuksella ihmisiä, joilla oli väärät passit, jotka olivat etsintäkuulutettu erilaisista rikoksista. Näitä hämäriä tyyppejä tuli mm. vuonna 2009, jolloin Tuukka oli juuri täysi-ikäisyytensä kynnyksellä. Ehkä hän ei itse tiedostanut silloin maailman katalaa menoa. 

 

RKP:n Eeva Biaudet ja Vihreiden Heidi Hautala veivät minut jopa rikostutkintaan, kun moitin vallitsevaa tapahtumien kulkua, jossa Al-Qaidaan linkittyvät tahot ja erityisesti YK:n Al-Qaida-sanktiolistalla nimetty terroristiverkosto Kavkaz-Center saivat suojaa Suomessa. Minun oli lausuttava moite mm. Venäjän RT-kanavan kautta, koska mikään suomalainen media ei asiasta kertoisi eikä vaihtoehtoismediaa ollut Suomessa. Tästä Tuukka Kuru ei osaa sanoa yhtään mitään, vaikka noiden tapahtumien aikana hän tuskin oli enää peruskoululainen, vaan nuorukaisena olisi saattanut tietää asioista. Muistelen ehkä lukeneeni, mutta saatan muistaa väärin, että Tuukka Kuru seikkaili erilaisissa aatteellisissa ryhmissä nuorukaisena, joten hän on voinut olla niiden lumoissa tuohon aikaan eikä ole valveutuneesti seurannut tapahtumien oikeaa kulkua.

Oma ongelmansa on tuo ilmaisu "russomaani", jonka Kuru ja kumppanit ovat lanseeranneet. Sen ongelmista tässä jäljessä enemmän. Minä en ole käynyt moneen vuoteen Venäjällä, minulla ei ole mitään valtiollista työsuhdetta Venäjään ja paljon mahdollista, että koskaan enää vanhuuden päivinäni en matkustele Venäjälle. Miten ja miksi minut nimetään "russomaaniksi", on yhtä surullista kuin Tuukka Kurun esikuvat harjoittivat kyydityksiä rajalle aina presidenttiä myöten.

Kuru kirjoittelee traditionalistiseen verkkolehteen Sarastus. Hän on oman esikoispoikani ikäinen nuorukainen. Neuvostoliitossa hän ei ole käynyt. YYA-sopimuksen Suomea hän ei ole kokenut, vaan on lukenut asenteensa asenteellisista lehdistä. Tämä on myös ongelma, joka näkyy perspektiivissä ja horisontissa: kun Tuukkaa ei ollut vielä olemassa, niin meikäläinen suoritti asepalveluksen vuonna 1983-84 hyvin tietoisena, että Suomen Puolustusvoimien tehtävänä on pitää Suomi koskemattomana kaikista ilmansuunnista tulevia vieraita joukkoja vastaan. Suomea ei saa käyttää hyökkäykseen myöskään toista valtiota vastaan. Suomen Puolustusvoimat eivät olleet suinkaan Neuvostoliiton uhkaa vastaan, vaan Neuvostoliitto halusi Suomen huolehtivan oman maansa koskemattomuudesta. Suomen Puolustusvoimat eivät olleet Neuvostoliiton vihollinen. Mutta Tuukka Kurua ei ollut vielä silloin olemassa.

Juoppo Vihtori Kosola ja etnonationalistit

Kovasti olen eri mieltä siitä, miten Kuru on ilmaissut tohkeissaan eugeniikaksi koettuja näkemyksiä, joissa sinisilmäisyys tai ihonväri olisi merkki kuulumisesta johonkin etniseen ryhmään. Kurun kutsumassa Awakening – Kohti kansalllista heräämistä seminaarissa ovat olleet järjestäjinä myös Sarastus ja Monokulttuuri FM.

Etnonationalistinen kansallinen ja etninen puhtaus eivät ole läheskään tavoittaneet suomalaisen sisun ja isänmaallisuuden perimmäistä tai jalointa olemusta. Parhaimmillaan he kykenevät papukaijamaisesti tai klownimaisesti lausumaan uudestaan Lapuan liikkeen juoppojen puhujien myyttistä retoriikkaa.

Aivan oikein Suomi demokraatit ja Jukka Wallin ovat arvostelleet, että Sibelius, Maamme-laulun säveltäjä Fredrik Pacius, Mannerheim, Akseli Gallen-Kallela, Runeberg ja Suomen lippu joutuisivat karun kohtalon uhriksi näiden nykyisten etnonationlistien eugeniikassa. Jatkosodan aikana Itä-Karjalan miehityshallitus ylläpiti etnonationalismia venäläisille tarkoitetuissa vankileireissä, jotka ovat tällä hetkellä rikostutkinnan kohteena aivan aiheellisesti.

Toukokuun 9. päivänä 2020 Tuukka Kuru vastasi Twitterissä ja opetti meikäläistä eräällä kuvalla, jossa oli joku ylipainoinen mies, yllään sinimusta vihtoripaita, ja viittaus Lapuan kyydityksiin – näitä ilmeisesti Tuukka Kuru ihannoi, kun sellaisen symboliikan tarjoaa vastaukseksi.

Satakunnan Perussuomalaisten Nuoret, Satakunnan nuorten puheenjohtaja Toni Jalonen, Junes Lokka, Helsingin akateemisten perussuomalaisten Hapsun puheenjohtaja Nico Anton Saramo, Pirkanmaan perussuomalaisten nuorten aktiivi Iisak Selin ovat tykästyneet Vihtori Kososen kuvasta ja kyydityksistä.

Minun on mahdotonta kokea tuota ylipainoista juoppoa mustapaitaista miestä – tarkoitan Vihtori Kosolaa - ihanteeksi.

 En tiedä, oliko Vihtori tuolla twitterkuvan esittämällä matkallaan jo heti pian oksentamassa tien ojaan vai jo juuri noussut ylös tienpientareelta yrjönsä päästettyään.

 Talonpoika, maanmieskoulun käynyt Vihtori Kosola on esiintynyt myös paremmissa valokuvissa puku päällä, mutta ehkä puku oli viinamäen yrjöjen takia vaihtunut tällä kertaa villapaitaan.

En tiedä, miten paljon kuvan avulla voi tulkita suomalaista sisua etnonationalistien pienpiirissä. Suomalaista sisua ei ole havaittavissa noissa etnonationalistisissa piireissä, vaikka osallistuisi Suomen Sisun tai Perussuomalaisten toimintaan.

Vihtori Kosola oli vankilatuomion saaneen tappajan poika, sittemmin melkoinen viinamäen mies, joka puhui muiden kirjoittamia puheita ja hänelle rakenneltiin myyttinen asema. Lasse Laaksonen on teoksessaan Viina, hermot ja rangaistukset – Sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918-1945 (2017) tuonut hyvin esille myös kenraalimajuri K.M. Walleniuksen ja Vihtori Kosolan jatkuvan humalatilan ja ryyppäämisen. Itse asiassa Mäntsälän veriseltä loppunäytökseltä säästyttiin pitkälti humalaisten kenraalien ansiosta, kun nämä juopot eivät voineet tehdä mitään täydessä humalassaan.

Nousuhumalassa oli alkanut uhoilu, ja yhä enemmän juotiin ja juotiin. Kapina alkoi alkoholilla ja päättyi siihen. Niin myös presidentti K.J. Ståhlbergin kyyditys lokakuussa 1930 oli selkeästi humalaisten päähänpisto, kun everstiluutnantti Eero Kuussaari oli sekaisin sekä pillereistä että alkoholista. Kyydityksen jälkeen Kosola pakeni vastuuta entistä enemmän viinaan.

Nuorena miehenä Vihtori oli aktivoitunut erityisesti ”laiskain seurassa”. Sittemmin hänestä tuli muiden miesten kirjoittamien myyttisten puheiden esittäjä, jota vauhditti erityisesti voimakas viinan halu.

 Jaakko Korjus on teoksessaan Vihtori Kosola – legenda jo eläessään, verrannut Kosolaa häjyihin, joille oli ominaista laillisen järjestyksen uhmaaminen, väkivallan ihannointi, vaistonvarainen toiminta ja runsas alkoholin käyttö. Oleellinen osa tuota elämänmuotoa oli näillä ”urotöillä” rehvastelu, juoppojen rehvastelu. Tätä kaikkea edusti myös Vihtori Kosola ja Lapuanliike.

 Väkivaltaisuus oli Vihtori Kosolalle suorastaan geneettisesti ympäröimää: hänen isänsä sovitti pitkän vankeusrangaistuksen taposta ja hänen poikansa vastaavasti raa'asta murhasta, jonka tämä teki humalapäissään.

Vihtori Kosola oli tunnettu alkoholiongelmistaan ja rajusta juopottelustaan. Juha Siltala on teoksessaan Lapuan liike ja kyyditykset 1930 (Helsinki: Otava 1985) luonnehtinut Kosolaa lepsuksi, viinaanmeneväksi ja politiikasta tietämättömäksi johtajaksi, joka pystyi vain kiihdyttämään lapuanliikkeen toimintaa.

Siltala viittaa Matti Klingen havaintoon, että äkillisesti leimahtunut taistelu kommunismia vastaan ei itseasiassa selity niinkään kommunismin voimistumisella tai ulkoisella vaaralla, vaikka Lapuan liikkeessä pidettiin sellaista puhetta. Kommunisminvastainen taistelu tarjosi purkautumisväylän eri syistä patoutuneille porvarillisille muutospaineille, kirjoittaa Siltala (1985: 41).

Kommunistipelkoa ja -vihaa uhkuvat kirokirjoitukset yltivät kielenkäytöltään suoranaiseen hysteriaan. Uskonnollista toimintaa Lapuanliike käytti harhautusvälineenä aatteellisessa valistustyössään: ”Jumalan avulla pirua ja ryssää vastaan”.

Aarni Virtanen on Jyväskylän yliopistossa vuonna 2015 hyväksytyssä väitöskirjassaan ”Toimikaa ,älkää odottako” (Vihtori Kosolan puheiden muutokset 1929-1936) tuonut seikkaperäisesti esille, että juoppo maanviljelijä Kosola piti itseasiassa muiden ihmisten kirjoittamia puheita. 

Vihtori Kosolan varhaisia puheita muistetaan siitä, että tämä oli huono puhuja. Hän alkoi lukea ja esittää eräänlaisena näyttelijänä henkilöverkostonsa kirjoittamia puheita, joita olivat kirjoittaneet Kai Donner, Artturi Vuorimaa ja pastori K.R. Kares sekä pastori Martti Rantanen.

Kosolan puheiden käsikirjoittajan Kai Donnerin oman aikalaistodistuksen (12.10.1930) mukaan Kosolaa turmelivat erityisesti alkoholi, mutta Kosola itse uskoi aivan liiaksi omiin kykyihinsä. Everstiluutnantti Ragnar Gröning on kertonut, että Kai Donner luultavasti kirjoitti lapuanliikkeen alkuvaiheessa kesällä 1930 kaikki Kosolan puheet.

Kosolan henkilöverkosto rakensi Kosolan puheiden avulla viholliskuvaa lapuanliikkeen ja IKL:n vastustajista, missä he käyttivät apunaan myyttistä historiankäsitystä vapaussodasta ja kommunisteista. Juoppo puhuja käytti yleviä sanoja ”maan isänmaallisesta väestä”, joka olisi liittynyt laupuanliikkeen tueksi puolustamaan isänmaataan. Papit puheiden käsikirjoittajani toivat mukaan myös viittauksia uskontoon. Ja humalapäissään Kosola esitti nämä puheet.

Vihtori Kosola kirjoitti Ajan Sanassa 3.12.1930 – sikäli kuin teksti on hänen omaansa – että isänmaallinen kansa on tyytymätöntä: ”Isänmaallisen väestön kärsivällisyys kerran loppuu, ellei vihdoinkin tässä maassa lopeteta kaikkea sitä törkeää ja suorastaan maanpetollista toimintaa, joka niin julkeasti on saanut maassamme rehottaa”. Kosola vetosi ”isänmaallisiin kansalaisiin”, että ”maan vapaus ja itsenäisyys” tunnustettaisiin kalliiksi ja sen puolesta oltaisiin valmiit uhrautumaan kuten vuonna 1918 (valkoisten aatteellisen hengen mukaisesti).

Lapuanliike, kansanliike ja IKL rinnastuivat Kosolan retoriikassa Suomen kansaan. Kosola esitti Suomen kansan olevan pohjimmiltaan lapuanliikkeen ja IKL:n kannalla. Kosola paasasi helmikuussa 1931, että ”isänmaan kavaltajan palkka” oli ”kuolema ja elinikäinen vankeus”.

Juuri siihen aikaan juoppo Kosola nosti taistelujensa tärkeäksi teemaksi kieltolain kumoamisen. Kosolan puheita kieltolakia vastaan on ihmetelty jälkikäteen sillä perusteella, että lapuanliikkessä vaikutti myös raittiutta vaativia pappeja, mutta ymmärtämättömyys johtunee siitä, että Kosolan omaan juoppouteen ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Juoppo mies halusi viinaa.

Aktivisti ja Ajan Sana hyökkäsivät kieltolakia vastaan vuoden 1930 lopulta alkaen ja kirjoitukset jyrkkenivät vuonna 1931. Vihtori Kosola syyskuun puolessä välissä 1930 soitti humalassa maalaisliiton ministeri Juho Koivistolle, joka oli lapuanliikkeen vaikuttajana tunnetun Iivari Koiviston veli. Vihtori Kosola valitti kyydityskieltojulistuksesta. Sen jälkeen Koivisto kertoi tapahtumasta Relanderille, joka piti pelottavana juopon Vihtori Kosolan vaatimuksia, minkälaisiin juoppoihin käsiin suomalainen talonpoika saattoi joissakin tilanteissa asiansa uskoa.

Väinö Linna on esseessään vuonna 1962 ”Suomi – Skandinavia – Eurooppa” kuvaillut myös lapualaista rajua taantumusta, jonka puitteissa ”yhä tehostetummin luotiin myyttiä petäjäisestä leipää syövästä katajaisesta kansasta. Köyhyydestä tehtiin arvoa kaikin mahdollisin keinoin. Rehellinen ja yksinkertainen olivat tyypillisiä iskusanoja, aivan kuin rehellisyyden välttämättä pitäisi olla aina tyhmää”, Väinö Linna kirjoittaa.

Vihtori Kosola edusti laitaoikeistoa, jolla oli utopistisia tavoitteita, jotka Kosola ilmaisi puheensa lopussa: ”Marssimme uuteen Suomeen”. Valkoinen Suomi oli lapuanliikkeen kuviteltu yhteisö, retoriikkaa, myytti, jonka avulla Kosolan pitämissä puheissa yritettiin selitellä toimintaa.

Vihtori Kosola hylkäsi ja laiminlöi avuttoman vaimonsa Elin Kosolan pienten lasten kanssa, kun hän itse seikkaili humalapäissään puhematkoillaan ”isänmaan velvollisuuksia” toimittaen. Vihtori selitteli matkojaan, että joka tapauksessa hänen perheensä olisi kärsinyt ilman isänmaan puolesta tehtävää toimintaakin. Elin Kosola oli myös vangittuna Vaasassa. Juoppo Vihtori Kosola ei piitannut itsensä ja perheensä hyvinvoinnista, vaan kirjoitti, että isänmaalle elämänsä uhranneiden oli tarvittaessa ”kuljettava melkein kerjäläisten tavoin”. Sittemmin legendoissa kerrotaan, että Vihtori Kosola oli ahkera työmies.

Vihtori Kosolalle kirjoitettujen puheiden avulla vapaussodasta luotiin symbolisesti ajaton ja puhtaasti kansallinen kertomus, jolle kirjoiteltiin myös esihistoriaa. Tragedian suuruudet peiteltiin suurilla valheilla vapaussotamyytissä. Talonpoikaismarssi edusti lapuanliikkeelle vapaussodan voiton toisintoa. Ennen talouspoikaismarssia 7.7.1930 Kosola piti suurkirkon portailla uhmakkaan puheen ja lopuksi teki valan pyytäen Jumalan siunausta. Ei tullut Jumalalta siunausta juopon miehen uhmakkaalle hankkeelle!

Vihtori Kosola alkoi viimeistään syksyllä 1930 esiintyä myös julkisissa tilaisuuksissa ja kokouksissa avoimesti juovuksissa. Yhtäläisesti lapuanliikkeen johtokaksikko Iivari Koivisto ja Vihtori Herttua olivat jatkuvasti juovuksissaan. Nämä juopot johtajat määrittelevät tavoitteeksi myös Suur-Suomen, jossa Tarton häpeärauha korjattaisiin.

Helsingin Sanomissa 18.51930 kolumnisti Aapo totesi ”Repijät ja rakentajat”, että Vihtori Kosolan sivistystaso ja äly eivät tee häntä kykeneväksi käsittämään mitä moraalinen rohkeus on. Alkoholiin kolumisti ei hienotunteisuuttaan ymmärtänyt viitata. Isänmaa oli Kosolan puheiden avainkäsite, samanmielisten kansalaisten arvoyhteisö. Hänen politiikkansa alkoi vihollisuudesta, joka synnytti Kosolan puheiden valtion ja isänmaan.

Useimmiten ärhentelijät ovat tosiasiallisesti pelkureita, jotka huutelevat nykyään jopa salaisesti nimimerkkien takaa vihapuheitaan muita vastaan. Joskus muutamat tuntevat tarvetta päästä ihan oman itsenä tunnetuiksi. Suomalaista sisua nämä ärhentelijät eivät ilmaise eivätkä tunne sen paremmin kuin juoppo Vihtori Kosola, joka on monen nykyaikaisen ärhentelijän myyttinen esikuva.

Muiluttajat eivät edusta suomalaista sisua

Minä en ymmärrä suomalaista sisua mitenkään yhtäläiseksi tuollaisen räyhä- ja haittaisänmaallisuuden kanssa, jossa asetetaan voimakas vastakkainasettelu ”meidän leirimme” vastaan ”muut”, ”Suomi vastaan Neuvostoliitto (Venäjä)”, ”suomalaiset vastaan neekerit”, tms. Tämä vastakkainasettelun ilmapiiri on valitettavasti tavattavissa myös äärivasemmiston, antifan ja ns. suvakkien keskuudesta, vaikka eri tavalla.

Suomalainen sisu ei ole sitä, että innokkuudessa jaettaisiin väestöä eri leireihin. Dramaturgi Jussi Parviainen on arvostellut hyvin suorasanaisesti tuollaista ajattelutapaa, jossa kukin henkilö nimetään jonkun leirin edustajaksi. Olen kirjoittanut karusta episodista, jossa sotatieteen tohtori Saara Jantunen ryhtyi uhkailemaan Jussi Parviaista. Tällöin selvensin Parviaisen ajattelua seikkaperäisemmin. 

Leireihin ja ryhmäkuntiin jaottelu ilmentää tosiasiallisesti vähemmän suomalaista sisua, kuin jakoa suorittavien ihmisten omaa avuttomuutta. Epävarmuus pelottaa, pakokeinona on primitiivinen uhittelu ja uhkailu, vaikka miten sisun ja isänmaallisuuden nimissä mahtailua julistettaisiin. Pieni koira usein räksyttää, kun iso koira on yhä edelleen levollinen.

Yhtä hyvin kriittinen kuin konstruktiivinen suhde säilyy aidossa suomalaisessa sisussa kaikkiin osapuoliin – muiluttajat ja rähinöitsijät eivät edusta suomalaista sisua, vaan rakkikoiramaista räyhäämistä, ehkä juoppojen nousuhumalaa.

Suomalainen sisu nousee siis henkilön omasta terveestä henkilökohtaisesta motivaatiosta ja itsenäisyydestä, itsestään huolehtimisesta ja olemassaolon estetiikasta, eikä toistelemalla joukkoja toimenpiteitä, omaksuttaja tiettyjä mielipiteitä ja ennakkoluuloisia stigmoja toisia vastaan. Sisun liitän tarkoitustaan toteuttavan ihmisen motivaatioon ja autenttisuuteen, joita varten olisi avuksi ymmärtää vähän fenomenologiaa ja eksistentialismia Jean-Paul Sartren ja Søren Kierkegaardin sekä Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin ajatuksia unohtamatta.

Suomalaisesta sisusta ei tule aitoa mustiin Vihtori-villapaitoihin pukeutuen ja huutaen herjoja tummaihoisia lähimmäisiämme vastaan.

Suomalaisuuden synty ja menestys

Suomalaisuuden synnystä ja menestyksestä on kiittäminen aivan toisenlaisia voimia kuin juoppoja Lapuan liikkeen johtohahmoja. Voimme kiittää Paasikivi-Kekkosen onnistunutta YYA-politiikaa, joka oli kylmän sodan aikana toteutettu onnistunut strategia: sopimusten ja liiketoiminnan avulla rakennettiin Suomea. Motivaationa ei ollut alhaisen ja primitiivisen vihan tunteiden projektio ulkoiseen ”viholliseen”. Matti Klinge on hyvin aiheellisesti toistanut, että Venäjän tsaaria on pitkälle kiittäminen Suomen ja suomalaisen identiteetin syntymisestä.

Erityisesti ansiokasta suomalaisuuden synnylle olivat sittemmin myös Runeberg, Pacius, Topelius ja Cygnaeus, joilla kaikilla säilyi rakentava suhde Venäjään, he eivät loihtineet ”isänmaallisuutta” ryssävihan avulla. Vihollisuus ei ollut voima, joka rakentaisi suomalaisuuden.

Niin Suomen lippu, Maamme-laulu, Maamme-kirja kuin monet rakkaimmat joululaulut ovat syntyneet näissä isänmaallisissa piireissä. Tietysti voidaan aiheellisti analysoida, että nämä suomalaisuuden syntyisät eivät ole itsekään aivan ongelmattomia, kuten Väinö Linna on arvostellut ylhäisöön kuuluvan papin ja professorin Johan Ludvig Runebergin ryysyläisevankeliumia ja valheellisen urhokasta soturi-ihannetta.

Sylvian joululaulun sirkuttaja lauloi Zacharias Topeliuksen vuonna 1853 julkaistussa runossa kaipauksen Suomeen, joka oli silloin suuriruhtinaskunta, Nikolai 1 oli keisari, Suomi kärsi pahasta punatautiepidemiasta ja Venäjä oli joutunut Krimin sotaan.  Hämeenlinnassa kuoli vuonna 1852 lähes 2000 ihmistä punatautiin. Suomessa oli myös koleraa vuonna 1853, johon sairastui noin 5000 ihmistä, joista puolet kuoli. Topeliuksen sirkuttaja laulaa, että hänen on hyvä olla rakkaassa Pohjolassa, tähti loistaa Suomen yllä.

Zacharias Topelius sanoutui irti venäjävastaisuudesta, kun hän ilmaisi suomalaisuutta ja isänmaallisuutta. Maamme-kirjassa Topelius tunnusti suorastaan korkeimman kaitselmukseksi Suomen historiallisen välttämättömyyden Venäjän yhteydessä. Lähimmäksi suomalaisuuden kerättäjn Topeliuksen näkemyksiä on päässyt sittemin Alexandr Dugin, joka keväällä 2017 esitelmöi Helsingissä Suomen ideasta. 

Topelius kasvatti nuoria jalouteen ja vaatimattomuuteen – ei suinkaan ryyppyreissuille ja viinamäelle: Topeliuksen mukaan rakkaimpia tulisi olla Jumala ja oma puoliso. Hänen mukaansa rähinöinti oli ”rauhatonta ja hermosairasta”, suorastaan ilmestyskirjamaista pahuutta. Topelius rakensi patrioottisuutensa realistisesti, kun taas eräät narsistiset säätyläiset löysivät Venäjän pelosta palvelijan tai tekosyyn toteuttaa omia narsistisia tavoitteita.

Väinö Linna on vuonna 1977 kirjoittanut esseen Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana – ja tavoitellut myös sitä suomalaisuutta, jota ryssäviha ei määrittelisi. Tämä essee olisi jossain määrin jopa ajankohtaisempi 2000-luvulla kuin 1970-luvulla. Linna käsittelee kansallista tietoisuutta osana yksilön tietoisuutta. Tämän tietoisuuden merkittävimpiä ominaisuuksia on suhde muihin kansoihin. Linna kuvailee sodanedellisen ajan virallista suomalaista ulkopoliittista suhdetta Neuvostoliittoon ”parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraaliksi”, minkä lisäksi tavattiin ”voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon”. 

”Kun tämä Neuvostoliiton-vastaisuus liitettiin kansalaistuntoon, muodostui se tästä syystä hyvin olennaiseksi osaksi monen suomalaisen kansallista tietoisuutta. Kärjistyneimmillään se merkitsi sitä, että nuo tunteet elivät toisiinsa kytkettyinä niin kuin siamalaiset kaksoset, joilloin neuvostovastaisuus oli yhtä kuin suomalaisuus, ja päinvastaisessa tapauksessa lievästikin ymmärtävät asenteet leimattiin melkeimpä maanpetokseksi. Syvin ja vaikein ongelma Neuvostoliitto-suhteissamme on ollutkin juuri tuon neuvostovastaisuuden liittäminen kansallistuntoon ja kansalliseen olemassaoloon, sillä myöhemmin ulkopoliittisen suunnanmuutoksemme sen vuoksi on pitänyt käydä hyvin syvältä kansallisen minuutemme kautta”, kirjoitti Väinö Linna vuonna 1977.

Linna kirjoittaa tuossa esseessä vuonna 1977 edelleen: ”Yksinkertaisesti sanoen, meidän ei tule olla ystäviä Neuvostoliiton kanssa siksi, että olemme hävinneet sodan, vaan siitä huolimatta; koska rauhaan ja yhteistyöhön perustuvat suheet ovat kahden naapurikansan välillä toivottava ja onnellinen olotila”.

Väinö Linna on vuonna 1964 esseessään Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti käsitellyt myös suomalaista sisua sellaisena kuin se ilmeni ennen sotia. Linna muistuttaa, että kansalaisuusaate ei ollut eurooppalaista kulttuuria vastaan. Kansansivistystyö vahvistui nationalismissa. Runebergin kansalaismentaliteetti oli kristillissiveellinen ja kansallisisänmaallinen. Runebergin runous toi ideologiset käyttäytymismallit loputtoman ahkerasta ja jumalallisesta korvenraivaajasta, joka työskentelee sisukkaasti, mutta ei osoita juuri minkäänlaista mielenkiintoa työn tuloksia kohtaan. Tällainen oli Saarijärven Paavo. Runoissa esiintyi myös vanhuus, köyhyys, ryysyt, kodittomuus ja tyhjyys. Runoissa oli kuitenkin viesti, että ei kattia karvoihin katsomista. Runebergin ryysyevankeliumi, risainen ja nälkäinen soturi olivat ominainen myös melkein kaikkien Euroopan maiden nationalistiselle kirjallisuudelle. Kun puhutaan suomalaisesta sisusta, niin tämä sisu on aivan tunnettua muualtakin – pitkälti kirjallisesti luotu narratiivi. Sen narratiivin rakentajat eivät kuitenkaan määrittäneet sisua ryssävihan synonyymiksi.

Runebergin maailmassa ulkoiset puutteet, vajavaisuudet ja kärsimykset eivät edusta mitään konkreettista pahaa, vaan ne ovat vain tausta, jota vastaan Runeberg maalaa tehokkaammin kuvansa hengen kaikkivoittavasta ylväydestä, suomalaisesta sisusta. Karuissa oloissa kansa säilyttää uutteruutensa.

Kaikkien kulttuurien piirissä ilmenevä uhrimentaliteetti tuli myös esille Runebergin nationalismissa. Tämä ei ollut ryssävihaa tai viholliskuvaa, vaan mainosti ihmisen arvokkuutta, kunniaa ja mainetta sellaisella tavalla joka myös tuotti ongelmansa liiallisessa soturin ihannoinnissa. Voidaan moittia yhdessä Väinö Linnan kanssa, että Runeberg painoi Suomen kansan lopulta liian tiukkaan muottiin yksinkertaistamallaan ryysyläisevankeliumillaan, jonka ihminen on liian nöyrä, liian sitkeä, liian urhoollinen, liian uskollinen ja ennen kaikkea liian nälkäinen. Väinö Linna kuvailee nasevasti ja kriittisesti vuonna 1964 esseessään Runebergin ongelmasta, joka tuli ilmi toisen maailmansodan aikana:

”Eräs Runeberginkin mainitsema Suomen sodan sotilas kirjoittaa kirjeessään veljenpojalleen: ”Älä koskaan toivo minun laillani joutuvasti taistelemaan niin sanotun isänmaan puolesta, mutta jos paha ei ole vältettävissä, niin tappele miehen lailla, mutta usko minua, ettet tule koskaan löytämään mitään onnea hävityksen ja kuoleman keskeltä”. Luulen että viimeisten sotiemme sotilaatkin olisivat allekirjoittaneet nuo sanat, ja niissä on sentään aika tavalla toinen sävy kuin säkeessä: ”Mies jonka johdol´urhot Porin lähti, satahan verileikkiin ihanaan””.

Raitis aito sisu ja juoppojen valesisu

Laiskuuden, juoppouden ja epärehellisyyden saastuttama näennäissisukkuus lapualaisliikkeessä ja sen etnonationalistisissa jäljittelijöissä pakenee vakavaa eettistä pohdintaa, jääden elämänsä ja etiikkansa harhaisiin houreisiin ”meidän” ja ”muiden” leireistä.

Professori Ervin Staub on muistuttanut, että itse ryhmissäkin toiset yksilöt ovat konstruktiivisia patriootteja, mutta toiset ”sokeasti” patriootteja. Edelliset ilmaisevat rakkautta ryhmää kohtaan, mutta ovat myös valmiit kritisoimaan ryhmän käytäntöjä. Sokeat patriootit rakastavat ryhmää, mutta ovat haluttomia tai ainakin pelokkaita arvosteluun.

Psykohistorioitsija, Suomen historian professori Juha Siltalan sanoja mukaillen ”kiihkon avulla oma pienuus ja haavoittuvuus voidaan painaa pois tietoisuudesta ja saavuttaa narsistinen täyteys, jota aikuinen seksuaalisuus, kilpailu tai suoritusperiaate tyydytyksen ehtona eivät vielä uhkaa”. Väinö Tannerin säätiön juhlassa 12.3.2000 Juha Siltala arvioi taistelua omanarvontunnosta globaalitaloudessa sekä kansalliskiihkoa, mutta ilmoittaa analyysin soveltuvan muihinkin regressiivisiin ryhmittymiin.

Suomalainen sisu ei ole tuota (kansallis)kiihkoa, jolla karkotetaan tajunnasta omaa pienuutta etsimällä, keksimällä, nimeämällä ja mollaamalla vihollista .Tylyyn jyrkkyyteen on sekä ryhmästä että yksilöstä itsestään nousevia primitiivisiä lähtökohtia. Siinä on jotain outoa, jos ei siedä erimielisyyksiä. Näin on tyypillisesti äärivasemmistossa suhteessa muihin ryhmiin, joita ei sallita edes toimia turvallisesti. Äärioikeistossa on havaittavissa myös joustamattomuutta. Vihtori Kosolan opetuksissa oli suomalaisuus määritelty yksiääniseksi.

CIA:n psykiatri Jerrold Post analysoi, että jälkimmäisessä tapauksessa pakkomielteisesti julistava henkilö tahtoo manifestatiivisen käyttäytymisen avulla herättää ihailua ja tehdä vaikutus, koska hän sai lapsena liian vähän äidin rakkautta. Hän menettelisi niin kuin Preussin kuningas Fredrik Wilhelm, joka kysyi yhä uudestaan ympäristöltään rakkautta. Mielestäni anarkistit raivoavat häiriintyneesti rakkauden vammaansa. Niin tekee moni myös äärioikeistossa. Hurjaa ja surullista on, että myötätunto toisen ihmisen koskemattomuuteen puuttuu, mikäli tämä henkilö "edustaa" erilaista ideologiaa.

Edesmennyt psykoanalyytikko Lars-Johan Schalin kirjoitti, että tällaiset henkilöt eivät fallisten defenssien tähden aina salli sellaisia heikkoudentiloja kuin surua hautajaisissa. 

 

Louisianan New Orleansin Tulanen yliopiston politiikan professori Robert S. Robins ja psykiatri Jerrold Post esittivät vuonna 1997 teoksessaan Political Paranoia – The Psychopolitics of Hatred kleinilaisen psykoanalyysin varaan rakennetun sosiologisen mallin ääriryhmissä tavattavasta autonomian menettämisen pelosta. Nämä ryhmät tuntevat välttämättömäksi jatkuvan valmiustilan ja pelkäävät sen tähden heikkoutta ja pehmeyttä.

 

Niin siis Tuukka, tämän kaiken monisanaisuuden jälkeen rohkaisen luottamaan siihen, että kyllä sinun äitisi rakasti sinua aivan riittävästi, kun olit lapsi ja nuorukainen. Näyttää kovin hassun rumalta ja surulliselta, että sinun etnonationalismisi on niin tylyä.

Kun määrittelen suomalaista sisua, otan etäisyyttä ehdottomuutta ja kiihkoa ilmaiseviin ryhmiin, joilla näyttäisi itse asiassa olevan vakavia psykologia ongelmia toimintansa motiiveina. Isänmaallisen ihmisen olisi kyettävä itsenäiseen ajatteluun, hän ei jää tuohon ikävään laumakäytökseen, jossa omia glorifioidaan ja ”vastapuolta” vastaan keksitään kaikenlaisia salaliittoteorioita (”ruplasalkku”).

Sisu nousee terveestä motivaatiosta ja energisyydestä

Suomalainen sisu ei nouse ryhmävoimasta, vaan terveestä itsetunnosta ja motivaatiosta, jolloin myös voi säilyttää kriittisyyden kaikkia kohtaan, valmiuden kuunnella jokaista osapuolta, nöyryyden myös dialogiin sekä laillisuuden kunnioittamisen. Epätoivoinen ihminen purkaa ikävissä tapauksissa pahan olonsa väkivaltaisesti ja aggressiivisesti, mutta suomalainen sisu ilmenee motivaatiossa ja tarkoituksessa niin että laillisuutta kyetään kunnioittamaan epäreiluissakin tilanteissa. Runebergin ryysyläisevankeliumin sisukkuus tavoittaa kuitenkin jotain hyvääkin aihepiiristä.

Itse asiassa sisunsa menettänyt ihminen on epätoivoinen ja purkaa omaa surkeuttansa vihatoimissa muita ryhmiä vastaan. Räyhäävä ihminen ei ole sisukas, vaan voimansa menettänyt. En mitenkään ole mielistynyt islamiin enkä näe sen ideologiaa mitenkään riskittömänä. Ongelmista pitää saada puhua – mutta niistä puhuminen ei määritä meitä sisukkaiksi! Sisu on vielä syvempää ja aidompaa, kuin vihollisuuden ja uhkien määrittämistä.

Hulluimmissa tapauksissa erilaisissa fundamentalistisissa poliittisissa ja uskonnollissa lahkoissa keksitään ja kehitellään ”vihollinen”, jotta tuo epätoivoinen tarkoituksettomuus täyttyisi houreisella missiolla, perustelulla elää "taistelurintamalla". Itselläni olemisen perustelu on Jeesuksen kastelupaus: ”Minä olen kaikki päivät sinun kanssasi maailman loppuun asti”.

 

 Jeesus Kristus elää - vaikka minulla menisi huonosti tai paremmin.

Terveisin Juha

Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja
D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Kaikk´on hiljaa ympärilläin

 

Eino Leinon runossa Rauha hiljaisuus ei ole ahdistavaa ja eristävää, vaan siunattua, suloista ja hoitavaa.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Eino Leino

Eino Leinon runoa voisi lukea muistaen sen, mitä kristityt ovat lukeneet ja kuulleet Jeesuksen sanoissa: ”Minussa on teillä rauha, maailmassa on teillä tuska” (Joh. 16:31).

Martti Luther kirjoitti, että siellä, missä Kristus on, täytyy olla rauhallisen ja iloisen omantunnon.

Luther jatkaa ja selittää, miten Kristuksen rauha poikkeaa maailman rauhasta. Kristus sallii jopa pahan ahdistella ja painaa ihmistä, mutta Kristuksen ansiosta ihminen muuttuu toisenlaiseksi ja innossaan luulee jo istuvansa ruusutarhassa. Keskellä kuolemaakin on elämä, keskellä rauhattomuutta rauha ja riemu. ”Se on sellainen rauha, josta pyhä Paavali sanoo Fil. 4:7:ssä, että se on kaikkea ymmärrystä ylempänä”.

Apostoli Paavali kirjoitti tästä Kristuksen rauhasta Hengen hedelmänä Galatalaiskirjeessä. Silloin syntyy uskossa Kristukseen ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, hyvyys” (Gal. 5:22).

Rauhan löytyminen metelöivässä maailmassa ei ole toki kristittyjen ainutlaatuinen pyrkimys. Itse koen levollisuuden syntyvän juuri Jumalan siunauksena, joka hoitaa ihmistä.

Absurdien vainokäräjien ensimmäisenä aamuna luin aivan sattumalta VT:n Danielin kirjasta, kuinka Daniel saatettiin tuomiolle valtakunnan vihollisena, mutta hän säilytti turvan ja rauhan, Jumala suojeli häntä. Syksyn 2020 raamattukokemus oli vaikuttava. Kaikkinainen meteli ja levottomuus menettivät merkityksensä. Puolustusvoimien sotilastiedustelun konsultaatiot, Suojelupoliisille tehdyt kyyläyspyynnöt ja valehtelevat todistajat eivät olleet enää merkityksellisiä. Ne näyttäytyivät juuri sellaisina, kuin tämä maailma on, mutta tämä maailma ei määrittele eikä vallitse Jumalan rauhaa, joka on kaikkea ymmärrystä ylempänä. Siinäpä saatte hälistä, mutta minulla on Kristus sydämessäin!

Tietysti olen ollut satunnaisesti enemmän tai vähemmän tietoinen siitä, mitä tietyt tyypit ja toiset vähemmän tunnetut räyhäävät netissä. Sellaista on ollut jo vuosikymmenen verran aiemminkin. Syksy 2020 toi kuitenkin hengellisesti koettua ymmärrystä lisää ja tämä viisaus on vahvistunut niin, että en pääsääntöisesti ole enää kiinnostunut enkä juuri välitä tulla tietoiseksi räyhäävän maailman menosta. Kaikkea tietysti löytyisi, jos tarkkaisi demoneiden koko leegiota. Antaa heidän olla oloissaan! Siat pyörivät omissa jätteissään, joita itse tekevät.

Eino Leinon runo rauhasta sisältää väkevän kristillisen yhteyden. Juuri Kristuksessa uskoen ihminen löytää siunatun hiljaisuuden ympärilläin, jossa kaikki on hellää ja hyvää. Korvat eivät kuuntele turhaa ininää, vaan sen sijaan silmät näkevät suuria kukkia, jotka ovat auenneet sydämessä. Näin ihminen näkemällä kaunista ja suurta vapautuu uusiin tehtäviin.

Suzanne Kane kirjoittaa aivan oikein: ”Maailmassa on paljon melua ja häiriötekijöitä. Joskus hölynpöly on niin kovaa ja keskeytyksiä niin paljon ja vaihtelevia, että on vaikeaa pyrkiä siihen, mikä on välttämätöntä ja oikein. . . . Rauha ja hiljaisuus ovat tärkeä ja olennainen osa kasvulle, uudistumiselle ja elämäniloon”.