lauantai 18. helmikuuta 2023

Laskiaissunnuntai: rakas pyhä risti ja pahuuden ruhtinas

 


Laiskiaissunnuntain evankeliumin mukaisia Jeesuksen omia repiviä, rajuja ja kohtalokkaita – suorastaan eksistentiaalisia - sanoja meidän oman elämämme alttiiksi antamisesta ja tämän maailman pahuuden ruhtinaasta paholaisesta ei todennäköisesti monessakaan valtiokirkon saarnassa oteta tänään vakavasti. Teen sen vuoksi paluun uskonpuhdistaja Martti Lutheriin, jonka nimeen nimetyssä ja nimen avulla epäkunnioittavasti pettävässä evankelisluterilaisessa kirkossa ei enää Martti Lutherin apostolista ja vanhakirkollista uskon perintöä seurata.



Martti Luther kirjoitti monissakin teoksissaan ”elämän altiiksi antamisesta tässä maailmassa”, ”rakkaasta pyhästä rististä”, josta Jeesus puhuu laskiaissunnuntain evankeliumissa Johanneksen evankeliumin luvussa 12. Tällaisia ihmisiä olivat tietysti ennenmuuta uskonsankarit, marttyyrit, jotka syyttöminä kärsivät järkyttävimmillään mitä häpeällisimmän kuolemankin ja joiden ruumis annetaan sitten vielä altiiksi vihollisten pilkalle. Emme voi edelleenkään olla varmoja ja luottaa ajalliseen menestystarinaan. Pikemmin arvioisin Raamatun eskatologian mukaiseksi vakaumuksen, jonka mukaan meitä aletaan lähiaikoina jopa tappaa, jos uskomme Kristukseen, jos emme suostu tämän maailman pahuuden ruhtinaaseen.


Elämänsä alttiiksi antaminen tässä maailmassa” on Lutherin mukaan sellaista elämää, missä rakas pyhä risti ei suinkaan puutu. Luther kirjoittaa: ”Älköön kukaan ajatelko, että hänellä olisi oleva vain rauhaa, vaan hänen on pantava alttiiksi kaikki, mitä hänellä maan päällä on: omaisuus, kunnia, koti ja kartano, vaimo ja lapset, ruumis ja henki. Usko ei voi ylipäätään olla siellä, missä usko kätkisi itseään, vaan usko osoittaa olevansa olemassa, puhkeaa esiin hyvissä teoissa, tunnustaa itsensä ja opettaa evankeliumia ihmisten keskuudessa uskaltaen antaa koko elämänsä alttiiksi.”


Olen melkoisen varma, että olemme menossa uuteen aikaan, jossa kristikunnan vanhat hengelliset opetukset itsensä altiiksi antamisesta, rakkaasta pyhästä rististä ja tämän maailman pahuuden ruhtinaan vääryyden vallasta ovat suorastaan eksistentiaalisia, määrittävät olemassaolomme näinä vuosina enemmän kuin olemme toistaiseksi tottuneet näennäisen rauhan ja suvaitsevaisuuden vuosina.


Joh. 12:25–33

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta12

Jeesus sanoi:
”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.


Uskonpuhdistaja Martti Luther on lausunut, että Jumalan Pojan kirkastaminen tapahtuu siinä, kun Isä on Poikansa jälleen herättänyt kuolleista, asettanut perkeleen Pojan jalkojen alle ja tehnyt Pojan kaiken luodun kuninkaaksi ja Herraksi.


Tämä on erittäin tärkeää pitää kirkkaana ja horjumattomana mielessä pahimmissakin koetuksissa, jopa kidutuksessa, että perkele on asetettu Jumalan Pojan jalkojen alle; Jumalan Pojasta on tehty kaiken luodun oikea kuningas. Vaikka pahuuden valta kasvaisi ympärillämme ja meitä itseämmekin vastaan, meidän turvamme on yhä edelleen tätä väkevää paholaistakin väkevämpi: itse Jumalan Poika.


Uskonpuhdistaja Martti Luther on vuonna 1536 teoksessaan Psalm über Tisch ausgelegt, suomennetty vuonna 1929 ”Paimen ja lammas”, selvittänyt kuningas Daavidin psalmia 23, jonka ensimmäisessä jakeessa luvataan kauniisti ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu”. Siinä on samanhenkinen sisältö kuin Jeesuksen Vuorisaarnan lohduttavissa sanoissa, ettei pidä murehtia, mitä syötte, juotte, mitä puette – voimaannuttava lohdutus Jeesuksen seuraajille, joiden piti kohdata Israelissa niin nälänhätää kuin sotaisia roistojoukkoja. Kovat eskatologiset kuvaukset eivät ole siis masentamiseksi, vaan päinvastoin pahuuden kohdatessa yhä edelleen uskon ja toivon säilyttämiseksi, mutta tämä ei rakennu maanpäälliselle menestystarinalle.


Jokaisen uskovan sydän luottaa Jumalaan hyvänä paimenenaan. Uskollinen paimen ei ainoastaan hanki lampailleen hyvää laidunta ja muutakin, mitä tarvitaan, vaan myös varjelee kaikesta pahasta niin kuin hyvään johdatukseen ja tarkoitukseen kuuluu. Nuoria, heikkoja ja sairaita hyvä paimen kohtelee hellästi, vaalii niitä, nostaa ja kantaa niitä, kunnes ne tulevat voimakkaiksi ja terveiksi. Jälleen kerran nämä lupaukset eivät tarkoita kuitenkaan, ettei tämän maailman pahuuden ruhtinaan tekojen johdosta nämä hyvän paimenen lampaat eivät voisi tulla missään tilanteessa kidutetuiksi, sorretuiksi ja jopa tapetuiksi.


Martti Lutherin mukaan myös kristikunnassa pitäisi köyhät, heikot viheliäiset ihmiset ruokkia, vaeltaa ja pysyä oikealla tiellä, suojella itseämme kaikesta pahasta. Niin uskonpuhdistaja kysyy, kuinka me voisimme siis löytää oikean tien ja sillä pysyä, me, jotka emme voi kuitenkaan muuta kuin vaeltaa eksyksissä? Kuinka olisi siis edes mahdollista, että me voisimme puolustautua perkelettä vastaan, joka on tämän maailman ruhtinas ja valtias, ja jonka vankeja me kaikki olemme, me, jotka emme kaikella väellämme ja voimallamme voi edes estää pientä lehteäkään säikyttämästä meitä ja antaa kieltoa voimattomalle kärpäsellekään? Tuollainen helvetin ruhtinas kykenee täyttämään maailman sodalla ja verenvuodatuksella, kirjoitti Martti Luther teoksessaan Saksan kansan kristilliselle aatelille vuonna 1520. Näiden helvetin ruhtinaitten varassa pahat henget panevat toimeen jopa sellaisen sekasorron, että koko maailman täytyy uida veressä.


Luther muistuttaa toisessa hartauskirjassaan, että ihmisväellä ja voimalla emme voi siis rikkaviljaa – lustetta – poistaa vehnän seasta emmekä sitä muuksi muuttaa, sillä nämä, joita verrataan rikkaviljaan, ovat usein paljon meistä edellä vallassa, he hankkivat itselleen pian kannattajia, he vetävät joukkoja mukanaan ja heidän puolellansa on lisäksi tämän maailman ruhtinas, perkele, joka on rikkaviljan – lusteen – kylvänyt oikean vehnän sekaan. Sitä paitsi nämä tämän maailman ruhtinaan rikkaviljat ovat koristelleet hyvin asiansa, uskottelevat olevansa viisaita ja pyhiä, ja kansa kunnioittaa heitä, he ovat aivan kauniiden, suurien ohdakkeiden kaltaisia, jotka tummapäisinä kasvavat nisun seassa, näyttävä paljon muhkeammilta kuin itse nisu; niillä on hienot, vihreät lehdet, kaunis muoto. Se, joka ei kumpaakaan tuntisi, varmaankin vannoisi, että nämä ohdakkeet – rikkavilja – olisivat varsin hyödyllisiä kukkia ja yrttejä, mutta nehän ovatkin vain ilkeitä, pisteleviä ohdakkeita, joista ei ole hyötyä kenellekään. Niin muodoin emme mekään kykene pois juurittamaan tämän maailman ruhtinaa kylvämiä kaikkia pahoja.


Psalmin 23 selityksessään Luther kehottaa johtopäätökseen tällaisessa vaikeassa tilanteessa, että luonnollinen heikko lammas ei voi vähimmässäkään määrässä auttaa itseään, vaan hänen täytyy odottaa paimeneltaan kaikkea hyvää. Vielä vähemmän voisi oman autuuden asiassa hallita, lohduttaa ja neuvoa itseään, vaan hänen täytyy odottaa kaikkea Jumalalta, joka on ainoa oikea hyvä paimen. Tämä paimen, josta profeetat ovat ennustaneet jo kauan ennen, on Kristus, rakas Herramme, joka on toisenlainen paimen kuin Mooses, joka oli kova ja tyly lampaillensa ja ajoi ne korpeen.


Psalmin 22 selityksessään Martti Luther korostaa, että loppujen lopuksi tämän maailman ruhtinas on jo tuomittu ja heitetty ulos: hän, joka aikaisemmin ehkä jopa hallitsi meitä ja jolla oli kuolema vallassaan, kun Jumala ei ollut vielä meidän Herramme. Luther jatkaa, että Kristus hallitsee meitä kuitenkin silloin, kun Kristus asuu meissä ja pysyy meissä, Kristus tekee kaikki meidän tekomme, ja tämä tapahtuu yksinomaan armosta. Jumalan valtakunnassa Kristus on meidän kuninkaamme ja me hänen omaisuuskansansa.


Paimenkirjeessään Böömin veljille vuonna 1523 on Martti Luther kutsunut tämän maailman ruhtinasta sanalla ”valheen ruhtinas”, joka vastaa selvällä kielellä sitä, mitä nykyään suuren median asiantuntijat mielipideohjaajina ja disinformaation arvovaltaisina puhujina nimenomaisesti tekevät. He ovat ”valheen ruhtinaan” palveluksessa. ”Valheen ruhtinas” käyttää jumalattomia oman järjestyksensä vahvistamiseen. Tämän maailman ruhtinas ei nuku koskaan, vaan hän huomaa sangen hyvin, mitä me ajamme takaa, ja niin hän panee pahuudessaan merkille meidän aikomuksemme, kirjoitti Luther vuonna 1523 ja jatkaa: Tämän maailman ruhtinas, saatana, liikuttaa maailman vallanpitäjät ja pakanoitten ruhtinaat oman suunnitelmansa mukaan, niin että nämä asettavat kieltoja ja päätöksiä, vahvistaa kaikenlaista vastustusta ja pelottavia myrskyjä, jotta uskovien pieni joukko olisi kuin pieni kirkkolaiva uppoamassa jo suuressa aallokossa, painuakseen jo pohjaan. Martti Lutherin mukaan siinäkin tilanteessa ei voi olla muuta lohdutusta kuin Pietarin sana Apostolien teoista: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Apt. 5:29). Jumala on pyhä ja otollinen: hän ohjaa satamaa kohti ennen kalliota, urhoollisesti uhmaa tuulta ja aaltoja, jotka jo nousivat uskovaisia vastaan pelottaakseen meitä. Antakaa rajuilman tulla, mutta pitäkää senkin keskellä kiinni Jumalan lupauksesta, että rauha ja lepo, armo ja kunnia tulevat olemaan sen uskovaisen ihmisen osana, joka on vahvasti päättänyt seurata Jumalan otollista tahtoa.


Martti Luther kirjoitti edelleen Böömin veljille, että siinä ei ole millään tavalla uutta tai merkillistä, kun tämän maailman ruhtinas raivoaa tuolla tavalla, kun hän näkee valtakuntansa uhatuksi. Mitäpä muutakaan paholainen voisi tehdä? Hän kiertää ympäri niin kuin ärjyvä leijona ja etsii, kenet hän voisi niellä.


Eräässä pääteoksistaan, minua mitä eniten kiinnostavassa De servo arbitrio, vuonna 1525 julkaistussa teoksessaan Sidottu ratkaisuvalta, Martti Luther kirjoittaa Erasmus Rotterdamilaiselle maailman ruhtinaan viekkaasta ja pahasta vallankäytöstä, kuinka paholainen käyttää paavia, piispoja ja muita vallankäyttäjiä hyväksi ihmisten mielten vangitsemiseksi ja sielujen sitomiseksi. Maailman rauha ja Jumalan sana eivät voi näin ollen säilyä rinnakkain, kirjoitti Luther. Kyse on nimenomaan pahuudesta, jota jumalattomat ihmiset tekevät sodan, vilpin, riidan ja kaikkien rikosten avulla. Jumalattomat ihmiset korottautuvat Raamatun yläpuolelle ja tekevät Raamatusta oman mielensä mukaisen, kunnes polkevat Raamatun jalkoihinsa uskomatta ja opettamatta mitään muuta kuin mielettömien ihmisten omia unia, sellaista myrkkyä, jonka kaikkien riivaajien ruhtinas sanomattomassa ilkeydessään on lähettänyt koko maanpiiriin, kirjoitti Luther kehottaen, että kaikki henget tulisi siis tutkia ja koetella. Saatana on maailman kaikkein mahtavin ja ovelin ruhtinas, jonka hallitessa inhimillinen tahto ei enää olekaan aidosti vapaa eikä itsenäinen, vaan synnin ja saatanan orjana ei voi tahtoa edes muuta kuin sitä, mitä tuo pahuuden ruhtinas tahtoo. Sidotun Ratkaisuvallan loppusanoissa Luther toistaa, että saatana on siis tällä tavalla tämän maailman ruhtinas, joka kaikin keinoin väijyen taistelee Kristuksen valtakuntaa vastaan eikä päästä käsistään edes vangitsemiaan ihmisiä, ellei joudu karkoitetuksi Jumalan Hengen voimalla.


Kuulitko siis tänään aamulla kirkon penkeissä tai radiolähettimen äärellä evankelisluterilaiseksi kirkoksi petollisesti nimetyssä uskonnonkaltaisessa suomalaisessa yhteisössä saarnoja, joissa olisi ollut tällainen aidosti Lutherin raamatulliseen apostoliseen ja vanhaan kirkolliseen traditioon periytyvä sanoma pyhästä rististä ja eskatologinen ymmärrys tämän maailman pahuuden ruhtinaan julmuudesta?

 

 

Best regards, Juha

Juha Molari,
BBA, Doctor of Theology
juhamolari@gmail.com
GSM +358 40 684 1172

keskiviikko 15. helmikuuta 2023

Uskon mies – yksinäinen muukalainen nykymaailmassa

 


Rabbi Joseph Ber Soloveitchikin (1903-1993) The Lonely Man of Faith on filosofinen essee, joka julkaistiin ensimmäisen kerran Tradition-lehden kesän 1965 numerossa ja myöhemmin kirjana Doubledayn kustantamana vuonna 1992.


Aikansa merkittävin rabbi


Joseph B. Soloveitchik, rabbi, jonka seuraajat ympäri maailmaa tuntevat nimellä "Rav", oli johtava juutalaisen lain merkityksen tuntija ja merkittävä tekijä perinteisen ortodoksisen juutalaisuuden ja nykymaailman välisten siltojen rakentamisessa. Rav Soloveitchik kuului viime vuosisadan johtaviin halakhilaisiin henkilöihin. Alan työnsä lisäksi hän oli myös merkittävä filosofinen ajattelija. Hän oli saanut koulutusta paitsi juutalaisuuden klassisista teksteistä myös filosofiasta Berliinissä. Tämä kirja perustuu Yeshiva-yliopistossa pidettyyn luentosarjaan. Ehkäpä juuri siksi, että kirja perustuu julkisten luentojen sarjaan, se on hyvin helposti saatavilla. Siitä huolimatta, että se on erittäin helppokäyttöinen, se on syvällinen teos.


Tämä 1900-luvun alussa syntyneen rabin teos on erinomaista pohdiskelua ihmisenä olemisesta Raamatun ensimmäisten lukujen avulla, eikä kirjan lukeminen tee ihmisestä sionistia tai mitään puolestapuhujaa poliittis-globalistiselle juutalaiselle vallankäytölle, puhumattakaan kaikista satavuotta myöhemmistä salaliittoteorioista.


Joseph B. Soloveitchik syntyi Venäjällä vuonna 1903 merkittävään itäeurooppalaiseen rabbiperheeseen. Alun perin hän opiskeli pyhien tekstien tuntemusta. Hän kirjoittautui 22-vuotiaana Berliinin yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, matematiikkaa ja filosofiaa. Hän kirjoitti väitöskirjansa filosofista Hermann Cohenista. Vuonna 1932 hän otti vastaan viran Bostonin johtavaksi rabbiksi, jossa hän asui siitä lähtien. Vuonna 1939 hän perusti Maimonides-koulun sinne. Vuosien ajan hän matkusti New Yorkiin opettamaan Yeshiva-yliopistossa, jossa hänen luentonsa saivat mainetta rehellisyydestään ja laajuudestaan. Häntä on pidetty kaikkialla maailmassa johtavana auktoriteettina juutalaisen lain tulkinnassa ja johtavana intellektuaalisena hahmona pyrkimyksissä rakentaa siltoja ortodoksisen juutalaisuuden ja nykymaailman välille.


Solveitchik tekee selväksi jo kirjansa ensimmäisessä virkkeessä kirjan tarkoitusperän:


Tämän esseen tarkoituksena ei ole, että keskustella vuosituhansia vanhasta uskon ongelmasta ja järjen välisestä ongelmasta. Teoria ei ole minun huoleni tässä tällä hetkellä. Sen sijaan haluan kiinnittää huomion erääseen ihmiselämän tilanteeseen, jossa uskon mies on kuin yksilöllisenä konkreettisena olentona huolineen, jolloin toiveet, huolet, tarpeet, ilot ja surulliset hetket ovat kietoutuneet toisiinsa. Siksi kaikki se, mitä aion sanon tässä, ei ole johdettu filosofisesta dialektiikasta, abstraktista spekulaatiosta tai irrallisesta persoonattomasta filosofiasta, pohdinnoista, vaan todellisista tilanteista ja kokemuksista, joiden kanssa olen ollut tekemisissä.”

Itse asiassa termi ´luento´ on myös tässä yhteydessä, väärä nimitys. Se on pikemminkin kertomus henkilökohtaisesta dilemmasta. Sen sijaan, että puhuisin teologiasta, didaktisessa merkityksessä kaunopuheisesti ja tasapainoisissa lauseissa, minä haluaisin, epäröiden ja pysähtyneesti, uskoutua teille ja jakaa kanssanne joitakin huolenaiheita, jotka painavat mieltäni ja jotka usein saavat kriisitietoisuuden mittasuhteet.”


Haluan vain noudattaa Elihun neuvoja, muinaisen Berakelin poika, joka sanoi: "Minä puhun että saisin helpotuksen"; sillä on pelastus kiihtyneelle mielelle laantua puhutussa sanassa, ja kiusattu sielu saa rauhan tunnustaessaan.”


Olen yksinäinen


Solveitchik kirjoittaa, että ”dilemman luonne voidaan ilmaista kolmen sanan lauseella: Olen yksinäinen”.


Korostan kuitenkin, että sanomalla 'olen yksinäinen' en halua antaa teille sitä vaikutelmaa, että olen yksin. Minä, kiitos Jumala, nautin monien ihmisten rakkaudesta ja ystävyydestä. Tapaan ihmisiä, puhun, saarnaan, väittelen, järkeilen; olen toverien ja tuttavien ympäröimä. Silti toveruus ja ystävyys eivät lievitä sitä intohimoista yksinäisyyden kokemusta, joka seuraa minua jatkuvasti. Olen yksinäinen, koska ajoittain tunnen itseni hylätyksi ja syrjäytetyksi kaikkien taholta, läheisimpiä ystäviäni lukuun ottamatta, ja psalmistin sanat 'Isäni ja äitini ovat hylänneet minut', soivat korvissani usein kuin turturikyyhkyn valittavan laulun. Se on outo, valitettavasti absurdi kokemus, joka tuottaa sekä terävää, hermostuttavaa kipua että stimuloivaa, katarttista tunnetta.”


Olen epätoivoinen, koska olen yksinäinen ja siksi turhautunut. Toisaalta tunnen itseni myös virkistyneeksi, koska juuri tämä yksinäisyyden kokemus pakottaa kaiken minussa olevan Jumalan palvelukseen. 'Lohduttomassa, ulvovassa yksinäisyydessäni' koen kasvavaa tietoisuutta siitä, että - Plotinuksen rukousta koskevaa apoteesia lainatakseni - Jumala transsendentaalisessa maailmassaan haluaa ja hyväksyy armollisesti tämän palvelun, johon minä, yksinäinen ja yksinäinen yksilö, olen sitoutunut.”


1900-luvun lopulla Solveitchik kirjoitti peruskokemuksenaan ”uskonmiehen muukalaisuudesta” nykyisessä maailmassa (mikä on itse asiassa sama ajatus kuin edesmennyt VT:n professori Timo Veijola toi esille VT:n profeettoja kuvatessaan, mutta täysin päinvastainen kuin vallitseva uskonnollinen pyrkimys nauttia sukulaisuudesta ja mukautumisesta kaikkeen vallitsevaan menoon):


Vaikka uskon ja yksinäisyyden vuorovaikutus olisi kuinka kunnioitettu ja pyhitetty ajassa, ja se ulottuu varmasti aina juutalaisen liiton alkuaikoihin asti, nykyajan uskova ihminen elää erityisen vaikean ja tuskallisen kriisin läpi. Sallikaa minun selventää tätä nykyajan uskonihmisen intohimoista kokemusta. Hän katsoo itseään muukalaisena nyky-yhteiskunnassa, joka on teknisesti ajatteleva, itsekeskeinen ja itserakas, melkeinpä sairaalloisen narsistisella tavalla, keräten kunniaa kunnian perään, kasaamalla voittoa voiton perään, kurkottaen kaukaisiin galakseihin ja näkevät tässä ja nyt tapahtuvassa järkevässä maailmassa ainoan olemisen ilmentymän. Mitä voi kaltaiseni uskon mies, joka elää sellaisen opin mukaan, jolla ei ole teknisiä mahdollisuuksia, sellaisen lain mukaan, jota ei voi testata laboratoriossa, joka on järkähtämättömän uskollinen eskatologiselle visiolle, jonka toteutumista ei voi ennustaa millään todennäköisyydellä, saati varmuudella, edes monimutkaisimmilla, edistyksellisimmillä matemaattisilla laskelmilla - mitä tällainen mies voi sanoa toiminnalliselle, hyötyyn perustuvalle yhteiskunnalle, joka on saeculum-keskeinen ja jonka mielen käytännölliset syyt ovat jo kauan sitten syrjäyttäneet sydämen herkät syyt?”


Kirjan perusargumentti on, että meissä jokaisessa on kaksi Aadamia ja siten kahdenlaisia ominaisuuksia (molemmat Jumalan käskystä ja siinä mielessä sekä luonnollisia että välttämättömiä), joista toinen on 1. Mooseksen kirjan 1. luvun individualistinen Aadam, joka rakentaa yhteisöjä, mutta tekee sen utilitaristisella tavalla, ja toinen 1. Mooseksen kirjan 2. luvun yksinäinen (joskaan ei yksinäinen) Aadam, jonka on rakennettava (uskon)-yhteisö päästäkseen lähemmäksi Jumalaa. Juuri tämä yksinäinen uskon mies antaa kirjalle sen nimen.


Soloveitchik käyttää Aadamin ja Eevan tarinaa ponnahduslautana ja nivoo yhteen sellaisten merkittävien länsimaisten filosofien kuin Kierkegaardin ja Kantin oivalluksia sekä innovatiivisia Genesiksen (1. Mooseksen kirjan) lukutapoja tarjotakseen opastusta uskoville nykymaailmassa. Hän selittää rukouksen "moraalisen uudistuksen edelläkävijänä" ja käsittelee empaattisesti ja ymmärtävästi niiden ihmisten epätoivoa ja epätoivoa, jotka etsivät henkilökohtaista lunastusta suoran tiedon kautta Jumalasta, joka vaikuttaa kaukaiselta ja saavuttamattomalta. Hän osoittaa, että vaikka uskovaisista voi tulla uskonnollisen yhteisön jäseniä, heidän todellinen kotinsa on "yksinäisyyden asuinpaikka". Soloveitchik osoittaa henkilökohtaisessa todistuksessaan syvään juurtunutta sitoutumista, älyllistä rohkeutta ja rehellisyyttä, johon kaikkien uskontojen ihmiset reagoivat.


Majesteettisen Aadam I:n utilitarismi

Soloveitchik selostaa teoksessaan The Lonely Man of Faith Genesis-kirjan (1. Mooseksen kirja) kahta ensimmäistä lukua niin, että ne tarjoavat kaksi kuvaa Aadamista, jotka ovat monin tavoin ristiriidassa keskenään. Ensimmäinen Aadam eli "majesteettinen ihminen" käyttää luovia kykyjään hallitakseen ympäristöään Jumalan määräämällä tavalla; toinen kuva Aadamista on selvästi erilainen sopimusihminen, joka antautuu Jumalan tahtoon. Soloveitchik kuvaa, kuinka uskon ihmisen on yhdistettävä nämä molemmat ajatukset, kun hän pyrkii seuraamaan Jumalan tahtoa.

Ensimmäisessä luvussa Aadam I luodaan yhdessä Eevan kanssa, ja heille annetaan tehtäväksi alistaa luonto, hallita kosmosta ja muuttaa maailma "heidän valtansa ja suvereniteettinsa alueeksi". Aadam I on majesteettinen ihminen, joka lähestyy maailmaa ja suhteita - jopa jumalallisen kanssa - toiminnallisin, pragmaattisin ehdoin. Jumalan kuvaksi luotu Aadam I täyttää tämän näennäisen "maallisen" toimeksiannon valloittamalla maailmankaikkeuden ja asettamalla tietonsa, teknologiansa ja kulttuuri-instituutionsa maailmaan. Genesis 1:ssä kuvattu ihmisen kyky ihmissuhteisiin on utilitaristinen, sillä se noudattaa sekä Jumalan toimeksiantoa että omaa maallista tarpeitamme kehittää maailmaa itseämme ja jatkuvaa olemassaoloamme varten.


Aadam I on aggressiivinen, rohkea ja voitontahtoinen. Hänen mottonsa on menestys, voitto kosmisista voimista. Hän tekee luovaa työtä ja yrittää jäljitellä Luojaansa (imitatio Dei). Aadam I:n tyypillisin edustaja on matemaattinen tiedemies, joka vie meidät pois konkreettisten asioiden joukosta, väreistä ja äänistä, lämmöstä, kosketuksesta ja hajusta, jotka ovat ainoat aistiemme ulottuvilla olevat ilmiöt, ajatuskonstruktioiden muodolliseen suhteelliseen maailmaan, joka on hänen 'mielivaltaisen' postulointinsa ja spontaanin positiointinsa ja päättelynsä tuote. Tämä inhimillisistä ajatusprosesseista kudottu maailma toimii hämmästyttävällä tarkkuudella, ja se on samansuuntainen kuin aistiemme todellisen monimuotoisen maailman kanssa. Aadam I ei ole vain luova teoreetikko. Hän on myös luova esteetikko. Hän muotoilee ideoita mielellään ja kauneutta sydämellään. Hän nauttii sekä älyllisestä että esteettisestä luovuudestaan ja on siitä ylpeä. Hän osoittaa myös luovuutta normimaailmassa: hän säätää lakeja itselleen normeja ja lakeja”.


Aadam II, uskon yksinäinen mies


Soloveitchik tunnistaa toisen kuvan Aadamista Genesiksen toisessa luvussa. Siinä missä Aadam I:n tehtävänä oli alistaa puutarha, Aadam II on ”sopimusmies", puutarhan vartija, joka viljelee ja säilyttää puutarhan. Tämä kuva johdatetaan sanoilla: "Ei ole hyvä, että ihminen on yksin" - ja Jumalan väliintulon ja Aadamin uhrauksen (metaforisen kylkiluun) kautta hän saa seuraa ja helpotusta eksistentiaaliseen yksinäisyyteensä - toisin kuin Aadam I, tämä liittoyhteisö edellyttää jumalallisen osallistumista. Liiton yhteisössä Aadam II ja Eeva osallistuvat eksistentiaaliseen kokemukseen yhdessä olemisesta, ei pelkästään yhdessä toimimisesta. Muutos teknis-utilitaristisesta suhteesta liitto-eksistentiaaliseksi suhteeksi tapahtuu (Ravin mielestä) "...kun Jumala liittyy yhteisöön... Deus absconditus ilmestyy yhtäkkiä Deus revelatus... (samalla kun) homo absconditus riisuu naamionsa...(nyt) homo revelatus."


Jumalan luomistyön toisessa luvussa ei riitä, että ihminen vain luodaan hänen kuvakseen ja hänelle annetaan läänitys. Aadam II on "uskon yksinäinen mies", "lunastava Aadam", joka tuo "lunastavan tulkinnan olemassaolon merkityksestä". Toisessa luomiskertomuksessa Aadam II on "yksin", mikä ei ole Aadamille osoitettu syytös, vaan asiayhteyskohtainen havainto Aadamista. Soloveitchik ilmaisee, että sanonta "miehen ei ole hyvä olla yksin" voidaan paremmin ilmaista heprealaisesta alkuperästä sanalla "yksinäisyys".


Aadam II:n täytyy tuntea tappio juuri sillä hetkellä, kun hän saavuttaa suurimman menestyksensä: ihmisyytensä, "minä"-identiteettinsä löytymisen. Minä-tietoisuus, jonka hän saavuttaa väsymättömän lunastetun ja turvallisen olemassaolon etsimisen tuloksena, tuo esiin oman vastakohtansa: tietoisuuden yksinoikeudestaan ja ontologisesta yhteensopimattomuudestaan kaikkien muiden olentojen kanssa. Aadam II huomaa yhtäkkiä olevansa yksin, että hän on vieraantunut, että hän on vieraantunut. Hän on vieraantunut raakojen maailmasta ja ulkoisen olemassaolon vaistomaisesta mekaanisesta tilasta, kun taas hän ei ole liittoutunut älykkäiden ja tarkoituksellisten sisäisten olentojen kanssa, jotka asuttavat uutta maailmaa, johon hän on astunut. Jokainen suuri lunastava askel eteenpäin ihmisen pyrkiessä kohti ihmisyyttä merkitsee yhä suurempaa traagista tietoisuutta hänen yksinäisyydestään ja yksinolostaan ja näin ollen myös hänen yksinäisyydestään ja turvattomuudestaan. Hän kamppailee identiteettinsä löytämiseksi, koska hän kärsii epävarmuudesta, joka liittyy siihen, että hän näkee yhdenmukaisuuden ja reagoimattomuuden jäisen pimeyden, että hän katsoo tuohon järjettömään johonkin saamatta vastavuoroista katsetta, että hän on aina hiljainen tarkkailija ilman, että häntä puolestaan tarkkaillaan.

 

Uuden "minä"-identiteetin lunastavan päivänvalon myötä Aadam II johdatetaan moninaisuuden ja muutoksen maailmaan, jossa turvattomuuden tunne ilmenee siinä, että termi "ihminen" pukee päälleen ihmeellisen, ainutlaatuisen ja kommunikoimattoman todellisuuden, siinä, että tuijotetaan jotakuta, joka epäluuloisesti vastaa katseeseen, siinä, että katsellaan ja tullaan katselluksi hämmentyneenä. Kuka tietää, kumpi yksinäisyys on tuskallisempaa: se, joka kohtaa ihmistä, kun hän heittää katseensa mykkään kosmokseen, sen pimeisiin tiloihin ja yksitoikkoiseen draamaan, vai se, joka vaivaa ihmistä, joka vaihtaa katseita hiljaisuudessa lähimmäisensä kanssa? Kuka tietää, tunteeko ensimmäinen kuuhun laskeutuva astronautti, joka kohtaa oudon, oudon ja karmean maiseman, suurempaa yksinäisyyttä kuin herra X, joka liikkuu riemuiten väkijoukon mukana ja vaihtaa tervehdyksiä uudenvuodenaattona julkisella torilla? Aadam II on edelleen yksinäinen. Hän erotti itsensä ympäristöstään, josta tuli hänen älyllisen katseensa kohde. "Ja mies antoi nimet kaikille eläimille ja taivaan linnuille ja kaikille kedon eläimille." Hän on uuden maailman, ihmisen maailman, kansalainen, mutta hänellä ei ole kumppania, jonka kanssa hän voisi kommunikoida, ja siksi hän on eksistentiaalisesti epävarma.”


Rabbi havaitsee kuitenkin, kuinka Raamatun teksti ei tarjoa meille mitään Eevan ja Aadamin syvällisten persoonallisuuksien välistä ihmissuhdekeskustelua/yhteydenpitoa.


"Ontologisesti he eivät kuulu toisiinsa; kumpikin on varustettu 'minä'-tietoisuudella eikä tiedä mitään 'me'-tietoisuudesta... kommunikaatiolinjat ovat avoinna kahden pintapersoonallisuuden välillä, jotka ovat sitoutuneet työhön, omistautuneet menestykselle ja puhuvat kliseillä ja stereotypioilla, eivätkä kahden sielun välillä, jotka on sidottu toisiinsa erottamattomaan suhteeseen...""

Raamatun luomiskertomuksen sanoja”Ihmisen ei ole hyvä olla yksinäinen (ei yksin) [to be lonely (not alone)] korostetaan sanalla "olla". "Olla" ei ole rinnastettava "työhön ja tavaroiden tuottamiseen" (kuten historiallinen materialismi haluaa meidän uskovan). "Olla" ei ole sama kuin "ajatella" (kuten filosofisen rationalismin klassinen perinne kautta aikojen, joka huipentui Descartesiin ja myöhemmin Kanttiin, yritti vakuuttaa meille). "Olla" ei uuvuta itseään kärsimykseen (kuten Schopenhauer saarnasi) eikä nauttimiseen maailman aistien maailmassa (eettisen hedonismin mukaisesti).

"Olla oleminen" on ainutlaatuinen syvällinen kokemus, josta ainoastaan Aadam II on tietoinen, ja se ei liity mitenkään mihinkään tehtävään tai suoritukseen. "Olla" tarkoittaa olla ainoa, ainutkertainen ja erilainen, ja näin ollen se on yksinäinen. Sillä mikä saa ihmisen olemaan yksinäinen ja tuntee olonsa epävarmaksi, ellei sitten tietoisuus ainutlaatuisuudestaan ja yksinoikeudesta.
"Minä" on yksinäinen ja kokee ontologista epätäydellisyyttä ja satunnaisuutta, koska ei ole ketään, joka olisi olemassa kuten "minä" ja koska "minä" ei voi olla modus existentiae. toistaa, jäljitellä tai kokea muiden toimesta.

Koska yksinäisyys heijastelee "minä"-olemuksen ydin kokemusta eikä se ole satunnainen modus, mikään satunnainen toiminta tai ulkoinen saavutus - kuten kuuluminen luonnolliseen työyhteisöön ja osuustoiminnallisen menestyksen saavuttaminen - ei voi vapauttaa Aadam II:a tästä tilasta. Siksi, toistan vielä kerran, Aadam II:n on etsittävä toisenlaista yhteisöä. Aadam II:n etsimää toveruutta ei löydy armeijan depersonalisoidusta järjestyksestä, liukuhihnan automaattisesta koordinoinnista tai institutionalisoidun, sieluttoman poliittisen yhteisön toiminnasta. Hän etsii uudenlaista toveruutta, jonka löytää eksistentiaalisesta yhteisöstä.”


Soloveitchik ei julista yhtä Aadamin kuvaa oikeaksi, vaan pikemminkin tunnistaa kamppailun, joka meidän on ihmisinä käytävä läpi tässä Jumalan antamassa olemassaolossa, joka on sekä henkinen että aineellinen, mystinen ja tieteellinen, lunastava mutta voimaannuttava.


Baabelin torni voidaan rakentaa korkeaksi ja mahtavaksi ilman, että näkee ja tunnustaa suurta totuutta, että taivas on vielä korkeammalla. Kuitenkin, ajatus majesteetillisuudesta, jota Aadam I tavoittelee toteuttaa, käsittää paljon enemmän kuin pelkän koneiden rakentamista, olipa se kuinka monimutkaista ja tehokasta. Menestyvä ihminen haluaa olla suvereeni ei ainoastaan fyysisessä vaan myös hengellisessä maailmassa. Hän ei tavoittele ainoastaan aineellista menestystä, vaan myös ideologisia ja aksiologisia saavutuksia.”

Best regards, Juha

Juha Molari,
BBA, Doctor of Theology
juhamolari@gmail.com
GSM +358 40 684 1172