Rabbi Joseph Ber Soloveitchikin (1903-1993) The Lonely Man of Faith on filosofinen essee, joka julkaistiin ensimmäisen kerran Tradition-lehden kesän 1965 numerossa ja myöhemmin kirjana Doubledayn kustantamana vuonna 1992.
Aikansa merkittävin rabbi
Joseph B. Soloveitchik, rabbi, jonka seuraajat ympäri maailmaa tuntevat nimellä "Rav", oli johtava juutalaisen lain merkityksen tuntija ja merkittävä tekijä perinteisen ortodoksisen juutalaisuuden ja nykymaailman välisten siltojen rakentamisessa. Rav Soloveitchik kuului viime vuosisadan johtaviin halakhilaisiin henkilöihin. Alan työnsä lisäksi hän oli myös merkittävä filosofinen ajattelija. Hän oli saanut koulutusta paitsi juutalaisuuden klassisista teksteistä myös filosofiasta Berliinissä. Tämä kirja perustuu Yeshiva-yliopistossa pidettyyn luentosarjaan. Ehkäpä juuri siksi, että kirja perustuu julkisten luentojen sarjaan, se on hyvin helposti saatavilla. Siitä huolimatta, että se on erittäin helppokäyttöinen, se on syvällinen teos.
Tämä 1900-luvun alussa syntyneen rabin teos on erinomaista pohdiskelua ihmisenä olemisesta Raamatun ensimmäisten lukujen avulla, eikä kirjan lukeminen tee ihmisestä sionistia tai mitään puolestapuhujaa poliittis-globalistiselle juutalaiselle vallankäytölle, puhumattakaan kaikista satavuotta myöhemmistä salaliittoteorioista.
Joseph B. Soloveitchik syntyi Venäjällä vuonna 1903 merkittävään itäeurooppalaiseen rabbiperheeseen. Alun perin hän opiskeli pyhien tekstien tuntemusta. Hän kirjoittautui 22-vuotiaana Berliinin yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, matematiikkaa ja filosofiaa. Hän kirjoitti väitöskirjansa filosofista Hermann Cohenista. Vuonna 1932 hän otti vastaan viran Bostonin johtavaksi rabbiksi, jossa hän asui siitä lähtien. Vuonna 1939 hän perusti Maimonides-koulun sinne. Vuosien ajan hän matkusti New Yorkiin opettamaan Yeshiva-yliopistossa, jossa hänen luentonsa saivat mainetta rehellisyydestään ja laajuudestaan. Häntä on pidetty kaikkialla maailmassa johtavana auktoriteettina juutalaisen lain tulkinnassa ja johtavana intellektuaalisena hahmona pyrkimyksissä rakentaa siltoja ortodoksisen juutalaisuuden ja nykymaailman välille.
Solveitchik tekee selväksi jo kirjansa ensimmäisessä virkkeessä kirjan tarkoitusperän:
”Tämän esseen tarkoituksena ei ole, että keskustella vuosituhansia vanhasta uskon ongelmasta ja järjen välisestä ongelmasta. Teoria ei ole minun huoleni tässä tällä hetkellä. Sen sijaan haluan kiinnittää huomion erääseen ihmiselämän tilanteeseen, jossa uskon mies on kuin yksilöllisenä konkreettisena olentona huolineen, jolloin toiveet, huolet, tarpeet, ilot ja surulliset hetket ovat kietoutuneet toisiinsa. Siksi kaikki se, mitä aion sanon tässä, ei ole johdettu filosofisesta dialektiikasta, abstraktista spekulaatiosta tai irrallisesta persoonattomasta filosofiasta, pohdinnoista, vaan todellisista tilanteista ja kokemuksista, joiden kanssa olen ollut tekemisissä.”
”Itse asiassa termi ´luento´ on myös tässä yhteydessä, väärä nimitys. Se on pikemminkin kertomus henkilökohtaisesta dilemmasta. Sen sijaan, että puhuisin teologiasta, didaktisessa merkityksessä kaunopuheisesti ja tasapainoisissa lauseissa, minä haluaisin, epäröiden ja pysähtyneesti, uskoutua teille ja jakaa kanssanne joitakin huolenaiheita, jotka painavat mieltäni ja jotka usein saavat kriisitietoisuuden mittasuhteet.”
”Haluan vain noudattaa Elihun neuvoja, muinaisen Berakelin poika, joka sanoi: "Minä puhun että saisin helpotuksen"; sillä on pelastus kiihtyneelle mielelle laantua puhutussa sanassa, ja kiusattu sielu saa rauhan tunnustaessaan.”
Olen yksinäinen
Solveitchik kirjoittaa, että ”dilemman luonne voidaan ilmaista kolmen sanan lauseella: Olen yksinäinen”.
”Korostan kuitenkin, että sanomalla 'olen yksinäinen' en halua antaa teille sitä vaikutelmaa, että olen yksin. Minä, kiitos Jumala, nautin monien ihmisten rakkaudesta ja ystävyydestä. Tapaan ihmisiä, puhun, saarnaan, väittelen, järkeilen; olen toverien ja tuttavien ympäröimä. Silti toveruus ja ystävyys eivät lievitä sitä intohimoista yksinäisyyden kokemusta, joka seuraa minua jatkuvasti. Olen yksinäinen, koska ajoittain tunnen itseni hylätyksi ja syrjäytetyksi kaikkien taholta, läheisimpiä ystäviäni lukuun ottamatta, ja psalmistin sanat 'Isäni ja äitini ovat hylänneet minut', soivat korvissani usein kuin turturikyyhkyn valittavan laulun. Se on outo, valitettavasti absurdi kokemus, joka tuottaa sekä terävää, hermostuttavaa kipua että stimuloivaa, katarttista tunnetta.”
”Olen epätoivoinen, koska olen yksinäinen ja siksi turhautunut. Toisaalta tunnen itseni myös virkistyneeksi, koska juuri tämä yksinäisyyden kokemus pakottaa kaiken minussa olevan Jumalan palvelukseen. 'Lohduttomassa, ulvovassa yksinäisyydessäni' koen kasvavaa tietoisuutta siitä, että - Plotinuksen rukousta koskevaa apoteesia lainatakseni - Jumala transsendentaalisessa maailmassaan haluaa ja hyväksyy armollisesti tämän palvelun, johon minä, yksinäinen ja yksinäinen yksilö, olen sitoutunut.”
1900-luvun lopulla Solveitchik kirjoitti peruskokemuksenaan ”uskonmiehen muukalaisuudesta” nykyisessä maailmassa (mikä on itse asiassa sama ajatus kuin edesmennyt VT:n professori Timo Veijola toi esille VT:n profeettoja kuvatessaan, mutta täysin päinvastainen kuin vallitseva uskonnollinen pyrkimys nauttia sukulaisuudesta ja mukautumisesta kaikkeen vallitsevaan menoon):
”Vaikka uskon ja yksinäisyyden vuorovaikutus olisi kuinka kunnioitettu ja pyhitetty ajassa, ja se ulottuu varmasti aina juutalaisen liiton alkuaikoihin asti, nykyajan uskova ihminen elää erityisen vaikean ja tuskallisen kriisin läpi. Sallikaa minun selventää tätä nykyajan uskonihmisen intohimoista kokemusta. Hän katsoo itseään muukalaisena nyky-yhteiskunnassa, joka on teknisesti ajatteleva, itsekeskeinen ja itserakas, melkeinpä sairaalloisen narsistisella tavalla, keräten kunniaa kunnian perään, kasaamalla voittoa voiton perään, kurkottaen kaukaisiin galakseihin ja näkevät tässä ja nyt tapahtuvassa järkevässä maailmassa ainoan olemisen ilmentymän. Mitä voi kaltaiseni uskon mies, joka elää sellaisen opin mukaan, jolla ei ole teknisiä mahdollisuuksia, sellaisen lain mukaan, jota ei voi testata laboratoriossa, joka on järkähtämättömän uskollinen eskatologiselle visiolle, jonka toteutumista ei voi ennustaa millään todennäköisyydellä, saati varmuudella, edes monimutkaisimmilla, edistyksellisimmillä matemaattisilla laskelmilla - mitä tällainen mies voi sanoa toiminnalliselle, hyötyyn perustuvalle yhteiskunnalle, joka on saeculum-keskeinen ja jonka mielen käytännölliset syyt ovat jo kauan sitten syrjäyttäneet sydämen herkät syyt?”
Kirjan perusargumentti on, että meissä jokaisessa on kaksi Aadamia ja siten kahdenlaisia ominaisuuksia (molemmat Jumalan käskystä ja siinä mielessä sekä luonnollisia että välttämättömiä), joista toinen on 1. Mooseksen kirjan 1. luvun individualistinen Aadam, joka rakentaa yhteisöjä, mutta tekee sen utilitaristisella tavalla, ja toinen 1. Mooseksen kirjan 2. luvun yksinäinen (joskaan ei yksinäinen) Aadam, jonka on rakennettava (uskon)-yhteisö päästäkseen lähemmäksi Jumalaa. Juuri tämä yksinäinen uskon mies antaa kirjalle sen nimen.
Soloveitchik käyttää Aadamin ja Eevan tarinaa ponnahduslautana ja nivoo yhteen sellaisten merkittävien länsimaisten filosofien kuin Kierkegaardin ja Kantin oivalluksia sekä innovatiivisia Genesiksen (1. Mooseksen kirjan) lukutapoja tarjotakseen opastusta uskoville nykymaailmassa. Hän selittää rukouksen "moraalisen uudistuksen edelläkävijänä" ja käsittelee empaattisesti ja ymmärtävästi niiden ihmisten epätoivoa ja epätoivoa, jotka etsivät henkilökohtaista lunastusta suoran tiedon kautta Jumalasta, joka vaikuttaa kaukaiselta ja saavuttamattomalta. Hän osoittaa, että vaikka uskovaisista voi tulla uskonnollisen yhteisön jäseniä, heidän todellinen kotinsa on "yksinäisyyden asuinpaikka". Soloveitchik osoittaa henkilökohtaisessa todistuksessaan syvään juurtunutta sitoutumista, älyllistä rohkeutta ja rehellisyyttä, johon kaikkien uskontojen ihmiset reagoivat.
Majesteettisen Aadam
I:n utilitarismi
Soloveitchik selostaa teoksessaan
The Lonely Man of Faith Genesis-kirjan (1. Mooseksen kirja) kahta
ensimmäistä lukua niin, että ne tarjoavat kaksi kuvaa Aadamista,
jotka ovat monin tavoin ristiriidassa keskenään. Ensimmäinen Aadam
eli "majesteettinen ihminen" käyttää luovia kykyjään
hallitakseen ympäristöään Jumalan määräämällä tavalla;
toinen kuva Aadamista on selvästi erilainen sopimusihminen, joka
antautuu Jumalan tahtoon. Soloveitchik kuvaa, kuinka uskon ihmisen on
yhdistettävä nämä molemmat ajatukset, kun hän pyrkii seuraamaan
Jumalan tahtoa.
Ensimmäisessä luvussa Aadam I luodaan
yhdessä Eevan kanssa, ja heille annetaan tehtäväksi alistaa
luonto, hallita kosmosta ja muuttaa maailma "heidän valtansa ja
suvereniteettinsa alueeksi". Aadam I on majesteettinen ihminen,
joka lähestyy maailmaa ja suhteita - jopa jumalallisen kanssa -
toiminnallisin, pragmaattisin ehdoin. Jumalan kuvaksi luotu Aadam I
täyttää tämän näennäisen "maallisen" toimeksiannon
valloittamalla maailmankaikkeuden ja asettamalla tietonsa,
teknologiansa ja kulttuuri-instituutionsa maailmaan. Genesis 1:ssä
kuvattu ihmisen kyky ihmissuhteisiin on utilitaristinen, sillä se
noudattaa sekä Jumalan toimeksiantoa että omaa maallista
tarpeitamme kehittää maailmaa itseämme ja jatkuvaa olemassaoloamme
varten.
”Aadam I on aggressiivinen, rohkea ja voitontahtoinen. Hänen mottonsa on menestys, voitto kosmisista voimista. Hän tekee luovaa työtä ja yrittää jäljitellä Luojaansa (imitatio Dei). Aadam I:n tyypillisin edustaja on matemaattinen tiedemies, joka vie meidät pois konkreettisten asioiden joukosta, väreistä ja äänistä, lämmöstä, kosketuksesta ja hajusta, jotka ovat ainoat aistiemme ulottuvilla olevat ilmiöt, ajatuskonstruktioiden muodolliseen suhteelliseen maailmaan, joka on hänen 'mielivaltaisen' postulointinsa ja spontaanin positiointinsa ja päättelynsä tuote. Tämä inhimillisistä ajatusprosesseista kudottu maailma toimii hämmästyttävällä tarkkuudella, ja se on samansuuntainen kuin aistiemme todellisen monimuotoisen maailman kanssa. Aadam I ei ole vain luova teoreetikko. Hän on myös luova esteetikko. Hän muotoilee ideoita mielellään ja kauneutta sydämellään. Hän nauttii sekä älyllisestä että esteettisestä luovuudestaan ja on siitä ylpeä. Hän osoittaa myös luovuutta normimaailmassa: hän säätää lakeja itselleen normeja ja lakeja”.
Aadam II, uskon yksinäinen mies
Soloveitchik tunnistaa toisen kuvan Aadamista Genesiksen toisessa luvussa. Siinä missä Aadam I:n tehtävänä oli alistaa puutarha, Aadam II on ”sopimusmies", puutarhan vartija, joka viljelee ja säilyttää puutarhan. Tämä kuva johdatetaan sanoilla: "Ei ole hyvä, että ihminen on yksin" - ja Jumalan väliintulon ja Aadamin uhrauksen (metaforisen kylkiluun) kautta hän saa seuraa ja helpotusta eksistentiaaliseen yksinäisyyteensä - toisin kuin Aadam I, tämä liittoyhteisö edellyttää jumalallisen osallistumista. Liiton yhteisössä Aadam II ja Eeva osallistuvat eksistentiaaliseen kokemukseen yhdessä olemisesta, ei pelkästään yhdessä toimimisesta. Muutos teknis-utilitaristisesta suhteesta liitto-eksistentiaaliseksi suhteeksi tapahtuu (Ravin mielestä) "...kun Jumala liittyy yhteisöön... Deus absconditus ilmestyy yhtäkkiä Deus revelatus... (samalla kun) homo absconditus riisuu naamionsa...(nyt) homo revelatus."
Jumalan luomistyön toisessa luvussa ei riitä, että ihminen vain luodaan hänen kuvakseen ja hänelle annetaan läänitys. Aadam II on "uskon yksinäinen mies", "lunastava Aadam", joka tuo "lunastavan tulkinnan olemassaolon merkityksestä". Toisessa luomiskertomuksessa Aadam II on "yksin", mikä ei ole Aadamille osoitettu syytös, vaan asiayhteyskohtainen havainto Aadamista. Soloveitchik ilmaisee, että sanonta "miehen ei ole hyvä olla yksin" voidaan paremmin ilmaista heprealaisesta alkuperästä sanalla "yksinäisyys".
”Aadam II:n täytyy tuntea tappio juuri sillä hetkellä, kun hän saavuttaa suurimman menestyksensä: ihmisyytensä, "minä"-identiteettinsä löytymisen. Minä-tietoisuus, jonka hän saavuttaa väsymättömän lunastetun ja turvallisen olemassaolon etsimisen tuloksena, tuo esiin oman vastakohtansa: tietoisuuden yksinoikeudestaan ja ontologisesta yhteensopimattomuudestaan kaikkien muiden olentojen kanssa. Aadam II huomaa yhtäkkiä olevansa yksin, että hän on vieraantunut, että hän on vieraantunut. Hän on vieraantunut raakojen maailmasta ja ulkoisen olemassaolon vaistomaisesta mekaanisesta tilasta, kun taas hän ei ole liittoutunut älykkäiden ja tarkoituksellisten sisäisten olentojen kanssa, jotka asuttavat uutta maailmaa, johon hän on astunut. Jokainen suuri lunastava askel eteenpäin ihmisen pyrkiessä kohti ihmisyyttä merkitsee yhä suurempaa traagista tietoisuutta hänen yksinäisyydestään ja yksinolostaan ja näin ollen myös hänen yksinäisyydestään ja turvattomuudestaan. Hän kamppailee identiteettinsä löytämiseksi, koska hän kärsii epävarmuudesta, joka liittyy siihen, että hän näkee yhdenmukaisuuden ja reagoimattomuuden jäisen pimeyden, että hän katsoo tuohon järjettömään johonkin saamatta vastavuoroista katsetta, että hän on aina hiljainen tarkkailija ilman, että häntä puolestaan tarkkaillaan.
Uuden "minä"-identiteetin lunastavan päivänvalon myötä Aadam II johdatetaan moninaisuuden ja muutoksen maailmaan, jossa turvattomuuden tunne ilmenee siinä, että termi "ihminen" pukee päälleen ihmeellisen, ainutlaatuisen ja kommunikoimattoman todellisuuden, siinä, että tuijotetaan jotakuta, joka epäluuloisesti vastaa katseeseen, siinä, että katsellaan ja tullaan katselluksi hämmentyneenä. Kuka tietää, kumpi yksinäisyys on tuskallisempaa: se, joka kohtaa ihmistä, kun hän heittää katseensa mykkään kosmokseen, sen pimeisiin tiloihin ja yksitoikkoiseen draamaan, vai se, joka vaivaa ihmistä, joka vaihtaa katseita hiljaisuudessa lähimmäisensä kanssa? Kuka tietää, tunteeko ensimmäinen kuuhun laskeutuva astronautti, joka kohtaa oudon, oudon ja karmean maiseman, suurempaa yksinäisyyttä kuin herra X, joka liikkuu riemuiten väkijoukon mukana ja vaihtaa tervehdyksiä uudenvuodenaattona julkisella torilla? Aadam II on edelleen yksinäinen. Hän erotti itsensä ympäristöstään, josta tuli hänen älyllisen katseensa kohde. "Ja mies antoi nimet kaikille eläimille ja taivaan linnuille ja kaikille kedon eläimille." Hän on uuden maailman, ihmisen maailman, kansalainen, mutta hänellä ei ole kumppania, jonka kanssa hän voisi kommunikoida, ja siksi hän on eksistentiaalisesti epävarma.”
Rabbi havaitsee kuitenkin, kuinka Raamatun teksti ei tarjoa meille mitään Eevan ja Aadamin syvällisten persoonallisuuksien välistä ihmissuhdekeskustelua/yhteydenpitoa.
"Ontologisesti he eivät kuulu toisiinsa; kumpikin on varustettu 'minä'-tietoisuudella eikä tiedä mitään 'me'-tietoisuudesta... kommunikaatiolinjat ovat avoinna kahden pintapersoonallisuuden välillä, jotka ovat sitoutuneet työhön, omistautuneet menestykselle ja puhuvat kliseillä ja stereotypioilla, eivätkä kahden sielun välillä, jotka on sidottu toisiinsa erottamattomaan suhteeseen...""
Raamatun luomiskertomuksen sanoja”Ihmisen ei ole hyvä olla yksinäinen (ei yksin) [to be lonely (not alone)] korostetaan sanalla "olla". "Olla" ei ole rinnastettava "työhön ja tavaroiden tuottamiseen" (kuten historiallinen materialismi haluaa meidän uskovan). "Olla" ei ole sama kuin "ajatella" (kuten filosofisen rationalismin klassinen perinne kautta aikojen, joka huipentui Descartesiin ja myöhemmin Kanttiin, yritti vakuuttaa meille). "Olla" ei uuvuta itseään kärsimykseen (kuten Schopenhauer saarnasi) eikä nauttimiseen maailman aistien maailmassa (eettisen hedonismin mukaisesti).
"Olla oleminen" on ainutlaatuinen syvällinen kokemus, josta ainoastaan Aadam II on tietoinen, ja se ei liity mitenkään mihinkään tehtävään tai suoritukseen. "Olla" tarkoittaa olla ainoa, ainutkertainen ja erilainen, ja näin ollen se on yksinäinen. Sillä mikä saa ihmisen olemaan yksinäinen ja tuntee olonsa epävarmaksi, ellei sitten tietoisuus ainutlaatuisuudestaan ja yksinoikeudesta.
"Minä" on yksinäinen ja kokee ontologista epätäydellisyyttä ja satunnaisuutta, koska ei ole ketään, joka olisi olemassa kuten "minä" ja koska "minä" ei voi olla modus existentiae. toistaa, jäljitellä tai kokea muiden toimesta.
Koska yksinäisyys heijastelee "minä"-olemuksen ydin kokemusta eikä se ole satunnainen modus, mikään satunnainen toiminta tai ulkoinen saavutus - kuten kuuluminen luonnolliseen työyhteisöön ja osuustoiminnallisen menestyksen saavuttaminen - ei voi vapauttaa Aadam II:a tästä tilasta. Siksi, toistan vielä kerran, Aadam II:n on etsittävä toisenlaista yhteisöä. Aadam II:n etsimää toveruutta ei löydy armeijan depersonalisoidusta järjestyksestä, liukuhihnan automaattisesta koordinoinnista tai institutionalisoidun, sieluttoman poliittisen yhteisön toiminnasta. Hän etsii uudenlaista toveruutta, jonka löytää eksistentiaalisesta yhteisöstä.”
Soloveitchik ei julista yhtä Aadamin kuvaa oikeaksi, vaan pikemminkin tunnistaa kamppailun, joka meidän on ihmisinä käytävä läpi tässä Jumalan antamassa olemassaolossa, joka on sekä henkinen että aineellinen, mystinen ja tieteellinen, lunastava mutta voimaannuttava.
”Baabelin torni voidaan rakentaa korkeaksi ja mahtavaksi ilman, että näkee ja tunnustaa suurta totuutta, että taivas on vielä korkeammalla. Kuitenkin, ajatus majesteetillisuudesta, jota Aadam I tavoittelee toteuttaa, käsittää paljon enemmän kuin pelkän koneiden rakentamista, olipa se kuinka monimutkaista ja tehokasta. Menestyvä ihminen haluaa olla suvereeni ei ainoastaan fyysisessä vaan myös hengellisessä maailmassa. Hän ei tavoittele ainoastaan aineellista menestystä, vaan myös ideologisia ja aksiologisia saavutuksia.”
Best regards, Juha
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti