Pääsin osalliseksi mirhavoitelun mysteeristä

Mirhavoitelu (mirhalla voitelu, kr. χρίσμα, ven. миропомазание) oli tämän sunnuntain ortodoksisen kirkon mysteeri eli sakramentti, jonka kautta tulin ortodoksisen kirkon jäseneksi. Voitelussa pappi teki pienellä sudilla otsaani, silmiini, sieraimiini, suulleni, korvilleni, rinnalleni, käsilleni ja jaloilleni pienen ristin mirhalla ja lausui joka kerran ristin tehdessään:”Pyhän Hengen lahjan sinetti. Amen” Tämä mysteeri ilmensi sitä, että mieleni, kaikki aistini, tekoni ja toimeni tulisi olla hyvän Jumalan palveluksessa. Uskoon kuuluu Pyhän Hengen lahja.

Mirhavoitelu seurasi jumalanpalveluksessa synnintunnustusta ja monivaiheista uskontunnustusta ja synninpäästöä. Synnintunnustus on yksityinen synnintunnustus: ennen jumalanpalvelusta tai sen alussa ehtoolliselle menevät kristityt käyvät yksitellen tunnustamassa syntinsä papin luona Pyhälle Jumalalle. Synnintunnustus ei tapahdu siis papin etäältä lausuttuna liturgisena lausahduksena, jonka todellisuutta seurakuntalaiset eivät aina edes havaitse. Jos tahtoo ehtoollisen – pienistä puhekykyisistä lapsista alkaen – nämä saapuvat papin luo ja kertovat syntisyytensä. Pieniä lapsia ja perheitä oli kirkossa runsaasti. En muista kokeneeni tällaista uskossa elävää seurakuntaa aiemmin. Lapsista alkaen nämä kristityt osasivat tunnustaa syntinsä, tehdä ristinmerkit jumalanpalveluksen aikana, kirkkoon tultaessa, poislähtiessä jne., ottaa ehtoollinen, tytöillä oli huivi päässä ja käyttäytyä esimerkillisesti myös muutoin kirkossa.

Itse käännyin synnintunnustuksessa Pyhän Kolmiyhteisen Jumalan – Isän, Pojan, Pyhän Hengen – puoleen, jotta minua, toimiani ja sanojani mustaava ja rikkova viha väistyisi, saisin anteeksi ja uudistuisin pyhityksessä kristityn elämän kaltaiseksi. Lisäksi sanoin, että olen yleisen syntisyyteni lisäksi tehnyt paljon syntisiä tekoja. Tietenkään synnintunnustamiset eivät ole julkisia, mutta kerrottakoon tämä tällä kertaa julkisesti.

Uskontunnustamisen konfirmoitavana lausuin ns. Nikean uskontunnustuksen mukaisesti. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa kristityt tekevät usein ristinmerkin: koskettavat otsaansa ja sitten oikeaa ja vasenta hartiaa. Ristinmerkin tekevä kämmenessä peukalo, etusormi ja keskisormi ovat supistuneet yhteen Pyhää Kolminaisuutta palvoen, kunnioittaen ja muistuttaen; nimetön ja pikkurilli ovat kääntyneet kiinni Herran Jeesuksen Kristuksen kahden luonnon – jumalallisen ja inhimillisen – tunnustaen. Tuntui hyvältä, että ortodoksit eivät näytä keskisormea Pyhälle Kolminaisuudelle ja Jeesuksen Kristuksen jumalalliselle ja inhimilliselle luonnolle.

Konfirmaatiossa pappi asettaa ristin konfirmoitavan kaulaan. Ostin viikolla sellaisen ristin muutamalla eurolla. Ristin hinnalla ja näyttävyydellä ei ole merkitystä ortodoksisessa kristillisyydessä, vaan pikemmin useimmiten risti ei näy paidan päällä: risti on kristittyä itseään varten, ei esittämistä.

Tuossa hetkessä muistui mieleeni joulu muutama vuosi sitten, kun olin lukenut useita Pyhän Athanasioksen kirjoituksia alkukielellä ja käännöksinä. Tutkin Athanasioksen kristologisia opetuksia. Tein myös lyhyen kirjoituksen, jossa referoin Pyhän Athanasioksen joulusaarnaa. Tämä Athanasios (s. 295/296 jKr – k. 2.5.373 jKr) on kreikkalais-roomalaisen kirkon pyhä isä, mutta itse asiassa hän kuuluu myös läntisten kirkkokuntien kunnioittamiin isiin. Teologian ja oppihistorian näkökulmasta Athanasios kuuluu luterilaisen ja ortodoksisen uskon leikkauspisteeseen, paitsi että lähinnä ortodoksiset seurakunnat ovat säilyttäneet Athanasioksen teologian nykypäiviin saakka.



Athanasios kirjoitti eräänlaisessa joulusaarnassaan, opillisessa kirjoituksessaan ”Sanan inkarnaatio (so. Jumalan Sanan lihaan tuleminen, ihmiseksi tuleminen):

Aiheeni on Sanan nöyryytys ja inkarnaatio. Isä on pelastanut maailman Hänen kauttansa - ja Hänen kauttaan oli myös luonut maailman.

Meidän luomisemme ja Jumalan inkarnaatio – lihaan tuleminen – ovat äärimmäisen intiimisti liittyneet toisiinsa. Sinä ehkä ihmettelet, miksi puhua Sanan inkarnaatiosta ja puhua ihmiskunnan alkuperästä. Kun puhumme Vapahtajan ilmestymisestä meidän keskuuteemme, meidän täytyy puhua ihmisten alusta, jotta me tietäisimme Hänen laskeutuneen alas meidän tähtemme.

Meidän syntiemme rikkomuksen tähden tuli avuksi Sanan laupeus, jotta Herra kiirehtisi auttamaan meitä ja ilmestyisi ihmisten keskuudessa. Me olimme kohde, kun Hän tuli lihaksi.

Meidän pelastustamme varten Hän rakastavasti ilmestyi ja syntyi ihmiskehossa. Kun Jumala loi ihmisen, Hän tahtoi ihmisen pysyvän kuolemattomuudessa, mutta ihmiset ovat halveksineet ja kieltäneet Jumalan suunnitelman, keksineet ja juonitelleet pahaa itselleen, saaneet kuoleman tuomion. He eivät saaneet jäädä sellaisiksi, millaisiksi heidät oli luotu. Kun ihmisiltä riistettiin pois Jumalan tuntemus, heidän pitäisi hajota osiinsa ja jäädä kuolemaan ja turmellukseen.

Kukaan muu ei voisi uudistaa, vaan ainoastaan Hän, joka oli luonut ihmisen. Vain Hän voisi luoda uudestaan kaikki, kärsiä kaikkien puolesta ja tuoda kaikki kunnia Isälle.

Hän otti meidän kaltaisemme kehon, eikä pelkästään sellaista, vaan tahrattomasta ja puhtaasta neitsyestä, joka ei vielä ollut miehen kanssa.

Hän oli ruumiillisesti puhdas ja totuudessa puhdas, ilman kanssakäymistä miesten kanssa. Itseänsä Valtiasta varten valmisti kaiken Luoja oman kehonsa neitseessä, josta tuli pyhäkkö Häntä varten. Siinä Hän ilmestyi ja asui.

Hän loi ihmiset omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen. Hän oli Isän kuva, jotta voisi luoda uudelleen ihmiset kuvansa kaltaisiksi. Kukaan muu ei ollut riittävä tähän tarpeeseen, pelastamaan Isän kuvaa. Isän Poika tuli etsimään, pelastamaan ja herättämään uudestaan henkiin. Mikään muu tie ei ollut mahdollinen. Sana voisi tehdä sen, mutta kuinka? Vain Hänen ilmestyessä ihmiseksi: Hän tuli ihmiseksi, koska Hän tuli pelastamaan, ei pakottamaan.

Luominen ei-mistään on erilainen kuin jo olemassaolevan ennalleen palauttaminen: ihmiselle oli nyt tarkka tarve, määrätty hoito, koska kuolema oli syvälle juurtunut ihmisen luontoon. Siksi Sana tuli tänne Lihaantulleessa, jotta Hän kohtaisi ja voittaisi kuoleman. (Athanasios)




Kun ns. konfirmaatiossa sain Pyhän Hengen merkkinä sinetin seitsemän kertaa, tässä vaiheessa erityisesti muistin Pyhän Athanasioksen tutkielmaa Sanan inkarnaatiosta: ”Isän Poika tuli etsimään, pelastamaan ja herättämään uudestaan henkiin”. Noilla sanoilla ymmärsin erityisesti sen, että Jumalan kuvaksi luotuun ihmisen on nyt kuolema niin syvälle juurtunut luontoon, turmellus on vallannut hänet, että vain lihaksitullut Jumalan Poika on voinut voittaa kuoleman, pelastaa ja herättää Jumalan luoma ihminen uudestaan henkiin.

Mirhan voitelun mysteerin jälkeen jäin odottaa ehtoollista. Ehtoollinen otetaan ortodoksisessa kirkossa seisten, mutta käsivarret ovat rinnalla ristissä – oikea käsi vasemman päällä. Ehtoollisen sisältö ja tarkoitus ymmärretään yhtäläisesti sen kanssa, jonka muutkin suuret kirkkokunnat jakavat teologian perusdokumenteissaan.

Ortodoksiseen kirkkoon liittyminen edellyttää mirhan voitelun mysteeriä (kansanomaisesti konfirmaatiota) protestanttisten kirkkokuntien edustajan siirtyessä ortodoksiseen kirkkoon. Kirkkoa ei olemuksellisesti eikä käytännöllisestikään ymmärretä lähtökohtaisesti tilastojen valossa, kirkon jäsenyys ei ole verokantoluetteloon nimen jättämistä kanslistien silmien alla ja kehittyneiden tietojärjestelmien tuella, vaan sakramentaalinen mysteeri, erityisesti rukousta, Raamatun sanan kuulemista, syntien anteeksisaamista, ehtoollisen sakramentin vastaanottamista.

Jumalanpalveluksen lopussa oli saarna. Toimituksen sanallista ymmärtämistä rajoitti puutteellinen venäjänkielen taitoni, mutta valtaosin samat lauseet toistuivat niin useasti, että ymmärsin niiden merkityksen lopulta. Venäjän ortodoksinen kirkko, joka englanniksi lyhennetään kirjaimilla ROC, ei tuosta "Venäjän" lyhenteestä huolimatta tunnustaudu itseään nationalistiseksi tai partikulaariseksi ilmiöksi, vaan katoliseksi - yleiseksi. Tämä katolisuus - kaikkia koskeva yleisyys - tulee ilmi sekä uskontunnustuksen yleiskirkollisuudesa että konfirmaatiossa lausutuissa sanoissa kirkon katolisuudesta. Jumalanpalveluksessa rukoiltiin myös siunausta Suomen tasavallan presidentille. Venäjän ortodoksinen kirkko ei ole siis epäsuomalaisuutta, kyse on poliittisen järjestelmän ulkopuolella oleva uskon yhteisö, jonka historiallinen traditio periytyy kaukaa vuosituhansien takaa itäisen kristikunnan perinnön ja käytännön mukaisesti. Sain myös opastusta uskooni suomeksi.

Miksi koin Venäjän ortodoksisen kirkon oikeasti valinnaksi? Ensinnäkään en voinut ajatella mitään kirkollista yhteisöä, jossa minua vaadittaisiin uudestaan kasteelle. Toiseksi tahdoin samaan kirkkokuntaan, jossa nuorimmat poikani jo ovat. Tällä tavalla voin tukea myös poikieni hengellistä kasvamista uskon sisältöön ja käytäntöihin. Kolmanneksi koin oikeaksi valinnaksi suuren kirkkokunnan, joka ei ole mikään paikallinen partikulaarinen ilmiö, vaan yli 150 miljoonan kristityn kirkkokunta - suurin sitten roomalaiskatolisen kirkkokunnan jäsenmäärässä. Neljäntänä tärkeänä seikkana oli saamani moraalinen tuki ja laupiaat kokemukset Venäjän ortodoksisessa kirkossa. Viidentänä, mutta ei vähäisimpänä syynä, oli uskon ja etiikan kristillishenkisyys, jota olin kaivannut uskonnolliselta yhteisöltä: rappeutunut usko ja moraaliton moraali toisivat oksettavan hengen, ja oksennuksessa sikojen sallitaan jopa piehtaroida, kun sitä vastoin seurakunnassa tulisi vaikuttaa Pyhä Henki syntisten ihmisten puhtaudeksi ja pyhittämiseksi.







- - - - - - -



No comments in my blog, but you can find my phone number GSM +7911 2970525 (in Russia) +358 44 322 2661 (in Finland) or my email juhamolari-ÄT-gmail.com (см. -ÄT- = @). In principle, you could discuss with me in Facebook

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

RT blogi: It's time, my friend: it's time

Юха Молари: Пресс-Портрет (YANDEX)

СМИ и Юха Молaри (коллекция)

Kuuntelin isäni kuolemaa kaukaa Helsingistä

Puhe muistotilaisuudessa Savonlinnassa 29.10.2011

Minulla ei ollut taloudellisten vaikeuksieni ja rahattomuuteni vuoksi sitä mahdollisuutta kuin siskollani ja veljelläni, että he saivat olla äidin rinnalla tukena ja nähdä isän sairasvuoteella sairaalassa juuri ennen ja jälkeen kuoleman. Kuuntelin kuolemaa kaukaa Helsingistä.

Muistan, miten vasta äskettäin kesän loputtua hän ajoi hyvin reipasta vauhtia vasta maalatulla Audillaan konfirmaatiojuhliin Korpilammelle. Minulla oli vaikeuksia pysyä perässä. Valokuvat siskoni pihasta ja kirkosta kertovat ikääntyneestä isästäni, jolla on tyylikkäästi puku ja solmio yllä, mutta ei mitenkään huonokuntoisesta isästä.

Vasta äskettäin isäni ajoi äitini kanssa Helsinkiin Eino-kummienoni syntymäpäiväjuhliin, ja tapansa mukaan samana päivänä takaisin. Muistan kovin hyvin isäni sanat siitä hetkestä, että hänen pitää syödä kipulääkettä lonkkansa särkyyn. Muistan hyvin, että kysyin kipulääkkeen turvallisuudesta, sillä kaikessa on riskinsä. Nyt tuo keskustelu luonnollisesti tulee mieleeni entistä voimakkaammin.

Suurin ongelma on ollut inhimillisesti katsoen pelon kohtaaminen – kiistäminen. Isäni jaksoi toistaa kätensä ristiin sulkien ja kyyneleet silmissä, että hän ei pelännyt isänsä kuolemaa, kun hänen isänsä oli sodassa. Hän oli varma, että isä elää ja tulee takaisin. Pieni poika kävi katsomassa Kerimäen rautatieasemalla ruumisvaunuja ja vakuutti sinnikkäästi, että isä elää. Ja isä tuli takaisin Suomen aseveljellisestä valloitussodasta. Sota ja isänsä paluu jätti muiston isääni: hän ei koskaan sallinut minulle mitään leikkipyssyä: hän oli ehdottomasti militanttisuuden ja kiihkoisänmaallisuuden vastustaja.

Jos kuoleman pelosta oli siis tätä hyvää, niin oli sitten myös elämää rajoittavia piirteitäkin. Muistan noin seitsemän kuukautta Meilahden sairaalassa, kun minulta leikattiin lopulta sydän. Vanhempani eivät käyneet tuona aikana yhtään kertaa katsomassa minua: isäni oli mielestään täysin varma, että säilyn hengissä. Hän ei edes soittanut puhelimella. Kyse ei ollut julmuudesta tai kylmyydestä, vaan hän kiisti ehdottoman jyrkästi kuolemiseni mahdollisuuden. Hän koki pelon, mutta pelko oli liian paha rakkaan ihmisen menettämisestä, että sen olisi tunnustanut ääneen ja voinut kohdata puhelimessa tai kasvotusten.

Oman polvensa ja lonkkansa kulumakipujen kanssa oli myös kamppailua pelkoa vastaan jo vuosikymmenet. Pelon hyväksyminen kiistämisen sijasta olisi voinut ehkä auttaa tässä tilanteessa, mutta mahdollisesti lapsuutensa 5-6 vuotta pikkupoikana oli tehnyt tuon pelon kiistämisen välttämättömäksi silloisissa tarpeissa ja siitä muodostui persoonaa hallitseva piirre. Näin minun täytyy tulkita sitä, että hän puhui toistamiseen mainitusta kokemuksesta tietyllä tavalla.

Isäni suuri vaikutus minuun syntyi erityisesti 70-luvulla, kun hän vei minua urheilupaikalta toiselle Savonlinnassa ja laajemmin erityisesti Itä-Suomessa. Muistan Tanhuvaaran urheiluopistolta vuonna 80, kun meidän poikien harjoitellessa isäni kävi siinä ohessa metsurin vahvalla kunnolla nostamassa – vain kokeilemassa - jalkaprässiä harjoittelematta mitenkään etukäteen reilusti yli 200 kg painoilla. Polvi ja lonkka kestivät vielä silloin. Kun Savonlinnan Pöllänlahdessa järjestettiin hiihtokisat, isä oli jo tuntuvasti yli 40 ikävuoden – ehkä vähän nuorempi kuin minä nyt. Joku aktiivihiihtäjä innosti hänet mukaan hiihtokisaan. Isä kävi muutaman kovan hiihtolenkin parin viikon aikana kilpailua varten ja voitti kilpailut aktiivihiihtäjien ja aktiivikuntoilijoiden jäädessä jälkeen. Voittopokaali lienee edelleen kotona.

Selvästi isää harmitti, että nuoruuden suunnistus- ja hiihtokilpailut jäivät työn ja metsätöissä tapahtuneen onnettomuuden tähden kesken. Minulle, kun olin nuori poika, oli arvokasta nähdä, että isä myös osoitti kyvykkyytensä, kun hän tarttui jopa urheiluun. Minähän en nähnyt sitä, miten hän oli nuoruudessaan pistänyt koville oman aikansa suomalaisia huippuhiihtäjiä ja –suunnistajia, niin kuin muutkin Molarin veljekset olivat menestyneet upeasti.

Isä teki valtavan työn, kun hän purki ensin riihen, kuljetti pikkuveneelle hirret toiseen saareen, rakensi kesämökin metsätöiden ohessa. Ja sai täten köyhyydestä ponnistaen pääoman omakotitalon rakentamista varten. Hän teki töitä nuoresta pojasta alkaen, pokasahalla ja moottorisahalla tekniikan kehittyessä. Nuoruuteni vuosina taloudellista perustaa isä rakensi uutterasti jopa otsalampun valossa. Siitä olen saanut terveen kristillisen läksyn ”otsa hiessä ansaita leipä”.

Isäni toisti useamman kerran ongelmaansa, ettei saanut käydä kouluja vanhempiensa päätöksen johdosta. Rahaa ei riittänyt kouluja varten. Tästä isäni kärsi selvästi. Juuri siksi hän toisti yhä uudestaan samaa kertomusta mainitusta kohtalosta. Olen aivan varma, että toisenlaisissa oloissa hän olisi menestynyt erittäin hyvin koulu- ja opintomaailmassa. Rohkenen uskoa, että ominaisuudet olisivat olleet myös isällä ja äidillä vahvat opintojen tielle, jos 40–50 –lukujen Suomi olisi ollut oikeudenmukaisempi ja vauraampi.

En muista, että isäni ja äitini olisivat koskaan kuulustelleet minun läksyjäni tai tiedustelleet ja valvoneet, olenko hoitanut koulutehtäviäni ylipäätänsä. Ensimmäisestä luokasta en voi sanoa mitään. Usein en tehnyt läksyjä kotona, vaan hukkasin energiani urheiluun ja tietosanakirjojen lukemiseen omien harrastusten mukaan: jos tein jotain, tein aamulla ennen kouluun lähtöä tai muutama minuutti ennen oppituntien alkua. Eihän se ollut mitenkään kohtuullista, että lukiolaispoika käy aamulla kello 5 noin 15 kilometrin juoksulenkillä ja koulupäivän jälkeen juoksee tai hiihtää lisäksi 40 kilometriä suhteellisen reipasta vauhtia. Isä ei kuitenkaan rajoittanut tai kontrolloinut edes silloin, kun olisi ollut aihetta rajoittaa innokasta urheiluani. Hän pelkästään luotti hyvää – tai ei tiennyt, miten paljon rehkin tarpeettomasti itseni väsyksiin.

Ylioppilaskirjoituksiin en valmistautunut lainkaan: luin vain yhden päivän kuhunkin kirjoitukseen. Muistan, että edellispäivänä olimme jopa urheilukilpailuissa Varkaudessa, isä tietysti mukana. Saksaa varten en lukenut ollenkaan kirjoituksiin, vaan menin kokeeseen ilman että olin opiskellut ainetta kuukausiin. Isä ei ollut olleenkaan huolissaan. Isä aina luotti – tuossakin tilanteessa aivan liikaa. En sano, ettei äiti olisi minua hyväksynyt, mutta muistan, että tietyt kokeet ja todistukset vein isäni hyväksyttäväksi, sillä luotin isäni hyväksyntää aina kaikissa tilanteissa.

Kyllä isä osasi nauttiakin ja arvostaa työnsä tulosta. Kotinsa takkahuoneeseen hän laitatti katajaparketin ja olohuoneeseen tammiparketin juuri sitä varten, että metsurikin saa tuntea perheensä kanssa onnea ja hyvyyttä. Ehkä neliveto-Audin maalattaminen valkoiseksi ei enää ollut rationaalista laskelmallista toimintaa, rahaa olisi jäänyt enemmän säästöön ilman äskettäistä kallista maalausta, mutta pidän vain hyvänä, että se pieni ilo koetaan elämässä, joka on koettavissa. Ehkä pieni ilo syntyi, kun sai nähdä kotinsa pihalla kiiltävän valkoisen Audin. Sellaisen ilon suon erittäin hyvin kovasti työtä tehneelle, jo kivuista kärsineelle isälleni.

Isän herkkyys oli myös ilmeinen. Tämä hyväksyntä ja herkkyys pelastivat paljolta, sillä pelkkä pelon kiistäminen olisi tehnyt elämästä raskasta.

Katiskalahdessa pienenä poikana, noin 5-6 vuotiaana, kävin erään kerran keskustelun isäni kanssa, joka vaikutti pitkälle elämääni. Isäni sanoi jostakin syystä aika jämäkästi, että Jumalaan pitää uskoa ja pelätä. Sanamuotoa en enää muista. ”Jumalaa pitää uskoa ja pelätä”. Lyhyt ilmaus välitti sen todellisen viestin, että Jumala on todellinen, ei leikinlaskua. Ei siis sellaista löperöä uskoa, jollaiseksi meidän ja teidän luterilainen kirkollisuus on mennyt, vaan Jumalaa pitää uskoa ja pelätä. Jumalan pelko on kunnioittavaa.

Inhimillisen pelon kiistäminen ilmeni herkkyyden, moraalisten ehdottomien ilmauksien ja työmoraalin ankaran kunnioittamisen kanssa rinnatusten. Kyse oli omaa mieltä suojelevasta asennoitumisesta. Moraaliseen ehdottomuuteen kuului myös aiheellinen kriittisyys evankelisluterilaisen kirkon eräitä moderneja muodonmuutoksia ja tempauksia vastaan – ja nämä näkemyksensä isäni jakoi täysin minun kanssani.

Siitäkin iloitsen, että isä uskalsi yhden ainoan kerran elämässään ulkomaille: minun ja Tanjan ja äitini kanssa Pietariin Venäjällä. Hänellä ei ollut sitä tyypillistä suomalaista tietoista tai alitajuista vihamielisyyttä. Sittemmin kodista muodostui paikka, jossa hän viipyi yli kaiken – rohkenen sanoa, että jopa valitettavasti. Marjastaminen oli myönteinen poikkeus kodissa oloon.

Isä purki vaikeutensa kohdata pelkonsa ja mahdollisen kirurgisen operaation tarpeen avunpyyntöön Jumalan puoleen, ja nimenomaisesti Jeesuksen puoleen. Tätä rukousta hän ei tehnyt kirkollisissa järjestetyissä tilaisuuksissa, niin kuin ei Jeesuksen julistama ja rakentama Jumalan valtakuntakaan syntynyt ja toteutunut alkuaan kirkollisten kivirakennusten suojaamissa järjestelmissä, vaan sydämissä ja kodeissa. Äitini on kertonut, että viime viikkojen aikana isä rukoili öisin varsin äänekkäästi kipujensa tähden, että Jumala armahtaisi häntä ja ottaisi pois kivuista.

Muistan myös ne muutamat kerrat, kun kävin viime vuosien aikoina Savonlinnassa vuosittain: joka kerta tuli tilanne, jossa isä risti kätensä ehdottomasti ja tunteikkaasti sekä lausui rukouksensa. Aina tuo hetki ei ollut läheisille suinkaan vapauttava, vaan ehkä jopa painostava ja mykistävä. Rukous kertoi kuitenkin, mihin isäni turvautui, kun mikään muu ei enää voinut auttaa.

Minun mielestäni ja kaikkien mielestä on ilmeisen harmillista, että isän elämän ilo ja elämän piiri kokonaisuudessaan supistui viime vuosien kipujen ja särkyjen tähden. Eläkevuosien alku oli rikkaampaa, kun hän maajussien metsissä kävi tekemässä metsähoitotöitä – ja nautti selvästi kyvystään tehdä työtä, vaikka jalka särki jo silloin. Isäni kuoli rukoillen Jeesusta avukseen.

Muistan vielä kirkkoisä Pyhän Johannes Damaskolaisen ajatusta. Hän eli 700-luvulla ja kuuluu jakamattoman kristikunnan opettajiin. Johannes Damaskolainen opetti, että kuolema on kohtaamista Jeesuksen Kristuksen kanssa pääsiäisenä ja ylösnousemuksessa. Kuolemaan liittyy kivuliaat kysymykset ja kokemukset (myös ne, joita äiti, siskoni ja veljeni joutuivat näkemään isässä), epätoivonkin hetkiä, mutta lopullinen vastaus saadaan isäni kuolemaa edeltäneisiin rukouksiin ylösnousemuksen toivossa ja valossa. Kristustakaan ei pidä ajatella vain ristiinnaulittuna, vaan myös ylösnousseena.

"Turhuutta on kaikki, mikä ihmisellä on, ei se jää hänelle kuoleman jälkeen; ei kestä rikkaus eikä kunnia mukana. Kun kuolema tulee, nämä kaikki katoavat. Sen tähden huutakaamme kuolemattomalle Kristukselle: Saata poismennyt lepoon sinne, missä on kaikkien iloitsevien asunto." (Johannes Damaskolaisen)

- - - - - - -

Финский священник принял Святое помазание в Русской православной церкви

Юха Молари отчислился из членов Лютеранской церкви (ФЛЦ) 27.10.2011. 30.10.2011 его примут в лоно Русской православной церкви (РПЦ) Святого Николая в Хельсинки.


Молари сказал, что как типичный финн, он раньше с предрассудками относился к РПЦ, ему казалось, что эта церковь просто форма без духа и сострадания. Однако, РПЦ постоянно проявляла милосердие и оказывала поддержку на словах и на деле. Особенно он прочувствовал это, когда был приглашён на Пасхальное богослужение 24.04.2011 в Сант-Петербурге. А за несколько дней до этого Финская лютеранская церковь (ФЛЦ) вышвырнула Юха Молари с работы без средсв к существованию.

Молари понимал достоинства РПЦ всё больше и больше, потому что РПЦ не заигрывала с коммуникационным центром террористов, как это делала ФЛЦ. Несколько финских священников нашли в себе храбрость высказать Юха Молари своё сочуствие, но делали это секретно.

В 2009 году Юха Молари получил первое предупреждение, вынесенное судом лютеранской церкви, т.к. он раскритиковал деятельность реваншистской ”Про Карели” (ProKarelia) и латвийский пропагандистский антироссийский фильм ”The Soviet Story”.

Несколько финских епископов являются членами ”Про Карелии”, и многие из коллег занимаются распространением религиозных журналов, где Россия называется чудовищем из книги Апокалипсиса. В конце концов Юха Молари задался вопросом: ”Как можно жить и работать в церкви, враждебно относящейся к России, если он любит свою русскую семью?”

В Апреле 2011 года Юха Молари опять стал изгнанником, потому что осудил деятельность опасной группы, оказывающей поддержку Доку Умарову и другим террористам. Центр экстримистов находится в Хельсинки.

Финская лютеранская церковь опять назвала Юха Молари злостным нарушителем порядка, выступающим против администрации легального сайта.

Юха Молари считает неприемлимыми идею о допустимости аморальности, которую полностью поддерживает и практикует ФЛЦ. Год назад Молари сидел с епископом (это женщина) города Хельсинки и несколькими другими священниками. Один из них открыто признался, что не верит ни в Бога, ни в Иисуса Христа, ни в прощение, ни в Святой Дух. Епископ же услышав всё это, только улыбнулась. Позже этот неверующий священник получил вознаграждение: его пригласили выступить с лекцией на тему библейской теологии на праздничном синодальном митинге для сотни священников.

Жена и дети Юха Молари крещены в РПЦ в России. И сейчас бывший лютеранский священник будет участвовать в жизни и в службе в той же церкви, что и его русская семья.

для получения дополнительной информации:

RT 27 October, 2011, 14:16




- - - - - - -



No comments in my blog, but you can find my phone number GSM +7911 2970525 (in Russia) +358 44 322 2661 (in Finland) or my email juhamolari-ÄT-gmail.com (см. -ÄT- = @). In principle, you could discuss with me in Facebook

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

RT blogi: It's time, my friend: it's time

Юха Молари: Пресс-Портрет (YANDEX)

СМИ и Юха Молaри (коллекция)

I chose the Russian Orthodox Church

As a typical Finnish man, I used to have biased feelings towards the Russian Orthodox Church (ROC), thinking it was a hollow shell without spirit or compassion. But the ROC has repeatedly shown mercy and support in its words and deeds.

I stopped paying taxes to the Finnish Lutheran Church on 27 October 2011. On 30 October, I will be confirmed in the Russian Orthodox Church (ROC) at the St. Nicholas Orthodox Church in Helsinki.



Read more: RT 27 October, 2011, 14:16




- - - - - - -



No comments in my blog, but you can find my phone number GSM +7911 2970525 (in Russia) +358 44 322 2661 (in Finland) or my email juhamolari-ÄT-gmail.com (см. -ÄT- = @). In principle, you could discuss with me in Facebook

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

RT blogi: It's time, my friend: it's time

Юха Молари: Пресс-Портрет (YANDEX)

СМИ и Юха Молaри (коллекция)

Political journalism is just circus entertainment

What the mainstream media are currently missing entirely, especially in Western countries, is the serious analytical descriptions of social and political phenomena, which is why I have been so angry, before and after the Moscow Congress of “International Russia and the Eurasian Popular Front.”

Read more: Russia Today 22 October, 2011




- - - - - - -



No comments in my blog, but you can find my phone number GSM +7911 2970525 (in Russia) +358 44 322 2661 (in Finland) or my email juhamolari-ÄT-gmail.com (см. -ÄT- = @). In principle, you could discuss with me in Facebook

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

RT blogi: It's time, my friend: it's time

Юха Молари: Пресс-Портрет (YANDEX)

СМИ и Юха Молaри (коллекция)

Venäläisen maahanmuuttajan sydämessä padottu suru ja viha

Tilanneraportti 6. lokakuuta 2011, väittely Helsinki-Vantaa lentokentällä klo 9:00: "Oliko Alexander Stubb ryhdikäs Rimma, Paavo ja Anton Salosen tapauksessa".


Menin kysymään lentolippujen hintoja ja mahdollisuuksia saada lippu, sillä ystävä tahtoisi mennä tapaamaan Vladimir V. Putinia Moskovaan erääseen tilaisuuteen, jossa tuetaan hänen ehdokkuuttaan presidentiksi ja vahvistetaan venäläisten oikeuksia kaikkialla maailmassa. En toki kertonut lähtökohtana, mitä tarkoitusta varten kysyn hintoja Moskovaan. Sain lainaksi pari sataa euroa, joten piti löytää halpa lippu.


Erään lentoyhtiön – jonka nimi jätettäköön mainitsematta, koska lentoyhtiötä ei voi samaistaa jokaiseen yksittäiseen työntekijään - venäläinen myyjä oli Suomeen muuttanut nainen, hämmästyttävän kiukkuinen Venäjää vastaan. Hän tunnisti nimeltä minut ja aloitti henkilökohtaisen puheensa ohi lentolipun tiedustelun ja mahdollisen myynti-osto -tapahtuman: "Venäjällä ei voi sitten toimia toimittajana, sillä siellä on järkyttävä sensuuri". Niin peli oli avattu keskusteluun. Vastasin, että ”en ole havainnut mitään sensuuria - itse valitsen aiheeni ja sisällön, vaikka kirjoitan jopa terrorismista”. "Sitten sinulla on itsesensuuri". Kysyin, ”mikä on suomalainen media sitten: kaikki on yhdessä äänessä”.


Hän jatkoi puheeseen Vladimir Putinista ja Alexander Stubbista. Hän oli lukenut Hesarista jutun, miten Medvedev on alistettu ja valta siirretään Putinille tai jotain sellaista. Sanoin, ettei pidä lukea Hesaria, niin maailma on todellisempi: "Hesaria ei tarvita, en ole havainnut tuollaisia ongelmia Putinista. Ihan samaa voidaan kysyä, miksi Sauli Niinistöä ei Kokoomuksessa haastettu presidenttikilpailussa, miksi Alexander Stubb alistui eikä lähtenyt kilpailuun ehdokkuudesta". Lentoyhtiön myyjä innostui Stubbista: "Minusta Stubb toimi erinomaisesti Rimma Salosen tapauksessa ja aiemminkin muissa lausunnoissaan, kun hän oli silloin rohkeampi ja jämäkämpi, mutta nyt Stubb alistuu liikaa sen Katai, Katai, sen ohjaukseen". Sanoin, että "Jyrki Kataisen". "Joo sen", myönsi. Annoin toisen näkökulman: "Stubb oli itse asiassa törkeä ryhtyessään sopimattomaan toimintaan – rikollisen toiminnan tukemiseen - Rimma Salosen lapsen kaappauksessa Venäjältä Suomeen. Eihän se ole esimerkillistä mitenkään".


Siihen lentoyhtiön työntekijä vastasi: "Ja sitten on se Rimma Salonen, rikollinen lapsikaappari, hirvittävä muija, joka pilaa kaikkien venäläisten oikeudet Suomessa. Minä olen tehnyt maahanmuuttajatyötä. Somalienkin on sopeuduttava Suomessa, mutta sitten tulee yksi Rimma, joka turmelee kaikkien venäläisten maahanmuuttajien tilanteen". Nainen toisti useamman kerran, että hän on tehnyt töitä maahanmuuttajien parissa. Hän toisti lähes jankuttamiseen saakka, että hän on tehnyt töitä maahanmuuttajien parissa ja sopeutuminen on avainsana kaikessa: "Venäläistenkin pitää sopeutua".


Kysyin tämän jälkeen, että miten hän voi sanoa Rimmasta noin. Venäläinen työntekijä vastasi: "Ja Rimman pitäisi sopeutua Suomeen, puhua suomea, mutta nyt hän vaan nostelee käsiänsä kaappauksen jälkeen. Tämä on pahaksi kaikille venäläisille". Sanoin, että Rimma meni rajan yli aivan laillisen rajatarkastuksen kautta lapsensa kanssa, oli ennen ja jälkeen yhteydessä Paavoon, joten miten se on kaappaaja. Työntekijä vastasi, että "se kansalaisuuden etsiminenkin oli rikos ja se vahingoittaa venäläisiä Suomessa. Minä tiedän sen, koska minulla on suomalainen mies ja lapsia, miten kansalaisuus saadaan oikeasti. Lapsi saa Suomen kansalaisuuden, kun lapsi syntyy Suomessa". Vastasin, että Venäjän lain mukaan lapsi saa äidin mukaan Venäjän kansalaisuuden, kun äiti ei ole naimisissa lapsen syntyessä. Niin menettely on myös Suomen lain mukaan, että lapsi seuraa äidin kansalaisuutta, jos äiti ei ole naimisissa lapsen syntyessä. "Mutta Rimma oli naimisissa", työntekijä vastasi. Vastasin, mutta "ei lapsen syntyessä".

Kerroin tämän jälkeen, että tunnen kylläkin Rimman ja hän on hieno nainen - ilmeisesti olisi jopa matkaseuraa kanssani, jos itsekin pääsisin mukaan (perheessäni tapahtuneen surun vuoksi olen estynyt). Lentoyhtiön työntekijä oli silminnähden vihastunut minuunkin, että tunnen niin myönteisesti Rimman - vältin kovaa puhetta, sillä halusin, että hän hoitaa työnsä ja tutkii mahdollisia lentoaikatauluja sekä hintoja. Vasta sen jälkeen uskaltaisin puhua enemmän, kun itse työ on hoidettu.

Lausuin kuitenkin, että "venäjän kielen puhuminen pitäisi olla ihmisoikeus Rimmalla ja lapselle". Tuo lause järkytti naisen, hän liikehti levottomasti penkillään, silmiin tuli vihainen synkistyminen yhdessä ikään kuin kätkettyjen kyynelien kanssa: "Ihmisoikeus, ihmisoikeus - mitä puhua sellaisesta, se tekee ongelmia meille venäläisille Suomessa. Rimma on jo nyt vaikuttanut valtavan pahasti meidän venäläisten tilanteeseen Suomessa". Sanoin, että lapsen ja äidin pitäisi saada puhua omaa äidinkieltä, kun he tapaavat. "Mutta Rimma on kaappaaja, rikollinen, Suomen oikeus on todennut: kyllä siinä pitää olla jotakin vakavaa, joten Suomen virkailijoiden pitää saada valvoa, mitä Rimma puhuu lapsensa kanssa".

Sen jälkeen työntekijä palasi taas moittimaan Vladimir Putinia, vaikka hän ei käyttänyt sanaa Vladimir, vaan pelkästään Putin. "Kun Putin tulee jonnekin paikalle, sinne pistetään valtavat julisteet - niin kuin tsaari tai keisari. Medvedevistä ei ole mitään kuvaa". Sanoin, että kuvat ovat luonnollisesti suuren maailman malliin ja kokouksen koon mukaan - ehkä vähän erilainen kuin Suomessa, jossa on omat ongelmansa. Tämän jälkeen kerroin, että ystäväni kertoo varmaan terveiset Vladimir Putinille. "Mielestäni jokainen valtavan instituution ja yrityksen johtajakin on ihminen - ja ihmisen olen havainnut jokaisessa isossa johtajassa. Kerran olin sopinut erään ison yhtiön pomon kanssa tapaamisen, mutta ensimmäiseksi tuo pomo alkoi itkeä, kun hänen äitinsä tai isänsä oli juuri edellispäivänä kuollut. Ymmärsin että hänkin on ihminen. Niin olen mennyt moniin organisaatioihin Venäjällä - jopa joidenkin mukaan pelottaviin - ja saanut aina kunnioittavan asiallisen kohtelun, olen aina havainnut ihmisiä". Työntekijä herkistyi: "Niin Venäjällä kuolema herkistää, surua kunnioitetaan".

Tuo työntekijä ei suinkaan leikillään koetellut minua, häntä ei ole aiheellista tuomita tai moittia orjallisen sopeuttamisen luomasta indoktrinaatiosta Suomessa. Venäjällä on myös selkeä sanonta tuollaisesta käyttäytymisestä, jota kyseinen venäläinen maahanmuuttaja osoitti sopeutumistaan varten: Лижет задницу tai Лижет попку, tai substantiivina erityisesti жопализ. Hänen silmissään näkyi surun kyyneleet: ihmisoikeudet olivat liian kovat sanat kohdattavaksi, kun sopeutumisen muodoksi oli valittu nöyrä alistuminen jo vuosikymmenen ajan. Elämän kovista kohtaloista puhuminen herkisti jälleen naisen, jonka oli myönnettävä, että Venäjällä kuolemaa ja surua kunnioitetaan, ihmisyys on merkittävä.

Sain lopulta tiedon lentoaikataulusta ja hinnoista. Internetin käytössä olen niin onneton, että halusin palvelun kasvotusten.


- - - - - - -



No comments in my blog, but you can find my phone number GSM +7911 2970525 (in Russia) +358 44 322 2661 (in Finland - OFF FOR A WHILE) or my email juhamolari-ÄT-gmail.com or juhamolari-ÄT-mail.ru (см. -ÄT- = @). In principle, you could discuss with me in Facebook

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

RT blogi: It's time, my friend: it's time

Юха Молари: Пресс-Портрет (YANDEX)

СМИ и Юха Молaри (коллекция)