perjantai 27. tammikuuta 2023

Maailman vanhin Raamattu - hinnaton jalokivi Codex Sinaiticus, Siinain käsikirjoitus

 


Raamatun tekstin siirtyminen vuosisatojen yli meidän päiviimme on yleisesti ottaen huonosti suuren väestön ja jopa koulutuksensa saaneiden teologien keskuudessa. Olen saanut katsoa maailman vanhimman Raamatun tekstiä, hyvin tuskallisesti tottumattomille silmille kirjoitettua tekstiä. Tässä kerron muutamien teosten ja artikkeleiden sekä kirjastojen aineiston perusteella, miten maailman vanhin Raamattu on saapunut meidän päiviimme. UT:n eksegetiikan opiskelijat tuntevat – jos muistavat – tälle käsikirjoitukselle omistetun ”alef” א kirjaimen Nestlen kreikankielisestä UT:n tekstistä, mutta syvempi tietämys yleensä puuttuu.


Ei ole läntisen perinteen rönsyjä



E. V. Krušelnitskaja Venäjän kansalliskirjastosta kirjoittaa Siinain koodeksesta, Codex Sinaiticus, että Siinain koodeksin olosuhteet ovat olleet ”piilossa aikojen pimeydessä”. Sen uskotaan olevan yksi niistä 50 raamatunkappaleesta, jotka keisari Konstantinus (272-337) antoi Kesarean piispa Eusebiuksen (260-339) tehtäväksi valmistaa Konstantinopolin kirkkoja varten. Paleografisesti tutkijoiden yksimielisen mielipiteen mukaan Codex Sinaiticus ei voi olla kirjoitettu aikaisemmin kuin vuonna 325, koska se sisältää Ammoniuksen jaon ja Eusebiuksen kaanonin. Se ei kuitenkaan voinut olla kirjoitettu myöhemmin kuin vuonna 360.


On myös mahdollista, että runsas käsikirjoitus oli keisari Justinianuksen panos Siinain vuoren juurella sijaitsevan luostarin perustamiseen ja luostarikirkon rakentamiseen (548-560). Käsikirjoitusta säilytettiin puolitoista vuosituhatta Siinain luostarissa, joka oli askeettisen ja mystisen teologian keskus, ja se tuli tutkijayhteisön tietoon vasta 1800-luvulla.


Säilytetyssä muodossaan Codex Sinaiticus koostuu yli 400 pergamenttiarkista käsiteltyä nahkaa, joiden mitat ovat 38 x 34 cm. Italialainen matkailija Vitaliano Donati näki käsikirjoituksen luultavasti jo vuonna 1761, kun hän vieraili Pyhän Katariinan luostarissa Siinailla. Päiväkirjaansa, joka julkaistiin vuonna 1879, hän kirjoitti: Tästä luostarista löysin useita pergamenttikäsikirjoituksia... Niiden joukossa on sellaisia, jotka saattavat olla vanhempia kuin seitsemännellä vuosisadalla, erityisesti Raamattu, kirjoitettu ohuelle hienolle pergamentille suurilla, neliömäisillä ja pyöreillä kirjaimilla: Bibbia in membrane bellissime… scritta in carattere rotondo e belissimo.


Maailman vanhimmassa Raamatussa – Siinain kirjassa – on ”aukkoja” siihen tuttuun kertomukseen, joka on laajentunut myöhemmissä Raamatuissa – tai paremmin sanottuna näitä kohtia ei pitäisikään olla Raamatussa, johon myöhäiset munkit ovat pistäneet noita omia lisäyksiään:


Uuden testamentin tekstissä on ”aukkoja” - puuttuvat jakeet: Matteuksen evankeliumi 12:47; 16:2b-3; 17:21; 18:11; 23:14; 24:35; Markuksen evankeliumi 7:16; 9:44,46; 11:26; 15:28; 16:9-20 (Jeesuksen ylösnousemus ja taivaaseenastuminen); Luukkaan evankeliumi 17:36; Johanneksen evankeliumi 5:4; 7:53-8:11 (katso kuva Johannes 7:53-8:11"); 16:15; 20:5b-6; 21:25; Apostolien teot 8:37; 15:34; 24:7; 28:29; Roomalaisille 16:24. Lisäksi on puuttuvia sanoja siellä täällä, mutta pieniä muutoksia myös löytyy. Käsikirjoituksessa käytetään joitakin lyhenteitä, kuten ΘΣ - θεός (Jumala), ΚΣ - κύριος (Herra), ΙΣ - Ἰησοῦς (Jeesus), ΧΣ - Χριστός (Kristus), ΠΝΑ - πνεῦμα (Henki). Tekstin sanat on kirjoitettu ilman välilyöntejä ja yhdysmerkkejä. Teksti on nähtävissä sellaisenaan nykyään internetissä.

 


 Kuva: Luukkaan evankeliumi 21:25 Siinain Raamatussa. Minun itseni ottama kuva tekstistä.


Codex Sinaiticus on ainoa tunnettu täydellinen kreikankielisen Uuden testamentin kopio, joka on kirjoitettu uncial-kirjoituksella (eli pyöristetyllä isolla alkukirjaimella). Toiseksi se on Codex Vaticanuksen ohella yksi kahdesta varhaisimmasta koko kreikankielisen Raamatun jäljennöksestä (eli Uusi testamentti alkuperäisessä kreikankielisessä muodossaan ja Vanha testamentti kolmannella vuosisadalla eaa. laaditussa kreikankielisessä käännöksessä, jonka rabbit myöhemmin tuomitsivat epäaidoksi kirjoitukseksi). "Ei ole olemassa mitään sellaista alkuperäistä asiakirjaa", Tischendorf julisti, "joka voisi esittää pätevämpiä todisteita sen muinaisesta aatelisuudesta". '



Kirjainten muinainen muoto, se, ettei suuria alkukirjaimia työntynyt sivun reunaan, välimerkkien harvinaisuus, lyhyet otsikot ja eri kirjojen nimikkeet ovat syitä, joiden vuoksi tutkijat Tischendorfista alkaen päättelivät, että koodeksin on oltava hyvin varhaista kristillisen aikakauden tuotantoa. Tutkijat tiesivät kuitenkin myös, että koodeksi ei voinut olla kirjoitettu paljon ennen neljännen vuosisadan puoliväliä. Kirjuri, jonka käsiala on koodeksin kirjoittajien aikalainen, lisäsi neljän evankeliumin marginaaliin numerosarjan, jonka tarkoituksena oli löytää samansuuntaiset kohdat Kristuksen elämästä. Suuren teologin, Eusebius Kesarealaisen, keksimät numerot viittaavat hänen laatimaansa taulukkosarjaan (tai "kaanoniin", kuten niitä kutsutaan), jossa luetellaan nämä rinnakkaiset evankeliumikohdat. Eusebius kuoli noin vuonna 340. Koska hänen kaanoninsa sisältyvät Codex Sinaiticus -kokoelmaan, käsikirjoitus ei ilmeisesti voi olla hänen aikaansa aikaisempi. Kaikki nämä seikat viittaavat silti siihen, että tämä suuri raamatullinen käsikirjoitus on peräisin ilmiömäisen varhaisesta ajasta - ehkä noin vuodelta 340.



Kukaan ei ole vielä pystynyt todistamaan varmuudella, missä Codex Sinaiticus on kirjoitettu. Sitä ei ole voitu kirjoittaa Pyhän Katariinan luostarissa, josta Tischendorf sen löysi, koska luostaria ei ollut rakennettu käsikirjoituksen kirjoittamisajankohtana. Yksi uskottava ja houkutteleva ehdotus on kuitenkin se, että käsikirjoituksen alkuperäinen kotipaikka oli itse Kesarea. Ehdotusta tukee kaksi huomattavaa virhettä Codex Sinaiticuksessa. Apostolien tekojen 8 luvun jakeessa 5 kaikki muut raamatunkäsikirjoitukset kertovat, että Filippus meni alas Samariaan. Codex Sinaiticuksen kirjuri kirjoitti ilman mitään hyvää syytä, että hän meni alas Kesareaan. Matteuksen evankeliumin 13 luvun jakeessa 54 taas kaikissa muissa käsikirjoituksissa sanotaan, että Jeesus meni "omaan kaupunkiinsa". Codex Sinaiticuksen kirjuri kirjoitti, että hän meni "Antipatrisiin". Antipatris on kaupunki, joka sijaitsee kolmekymmentä kilometriä Kesareasta etelään.



Mikään tästä ei ole vakuuttava todiste siitä, että Codex Sinaiticus on peräisin sieltä, ja Codex Sinaiticukselle on ehdotettu toista alkuperää. Kun Konstantinus Suuri päätti, että kristinusko voisi olla yksi sallituista uskonnoista hänen valtakunnassaan, hän antoi arvovallallaan voimakkaan sysäyksen kyseisen uskonnon leviämiselle. Kristinusko on juutalaisuuden tavoin "kirjan uskonto" eli pyhiin kirjoituksiin perustuva uskonto. Kuten olemme jo nähneet, Konstantinus määräsi vuonna 331 Eusebius Kesarean Eusebiuksen huolehtimaan viidenkymmenen Raamatun käsikirjoituksen valmistamisesta, jotka "ammattitaitoiset kirjurit kirjoittivat lukukelpoisesti hienolle pergamentille ...". Eusebius, joka johti Konstantinopolissa "Scriptoriumia", vastasi innokkaasti tähän keisarin toimenpiteeseen Raamatun säilyttämiseksi ja levittämiseksi.



On ehdotettu, että sekä Sinaiticus että Vaticanus olisivat keisarin käskystä tuotettua kaksi koodeksia. Tischendorf uskoi nimittäin, että yksi Codex Sinaiticuksen kirjureista työskenteli myös Vaticanuksen parissa. Ja varmasti molempien niteiden kädet ovat silmiinpistävän samanlaiset. Mutta tästäkään koodeksin alkuperää koskevasta hypoteesista ei ole toistaiseksi saatu todisteita.



Vanhin Raamattu löytyi Siinainvuoren Pyhän Katariinan luostarista



Kuolleenmeren kääröt ja gnostilaiset evankeliumit ovat haastaneet modernin kristinuskon keskeisiä oletuksia. Meitä odottaa vielä lisää yllätyksiä Siinainvuoren Pyhän Katariinan luostarissa: Ne sisältyvät erityisesti Siinain koodekseen, Codex Sinaiticukseen, 347 sivua laajaan vanhaa käsikirjoitukseen, jonka historia on kiehtova jännitys tarina.



Itse Siinain koodes on kirjoitettu vuosien 340 ja 400 välillä. Codex Sinaiticus on maailman vanhin säilynyt Raamattu, joka sisältää täydellisen Uuden testamentin, ja vertaansa vailla oleva Vanhan testamentin tekstin todistaja. Erot Codex Sinaiticuksen ja Uuden testamentin tekstin välillä, sellaisina kuin kristityt näkevät nykyäänkin läntisen käsikirjoitusperinteen johdosta, ovat paikoitellen merkittäviä. On reilua sanoa, että vaikka tutkijat ovat työstäneet käsikirjoitusta, harvat kristityt edes tietävät näistä eroista. Kovin moni uskovainen tarttuu läntisen perinteen villien munkkien rönsyilevään tekstiin ikäänkuin pyhänä tekstinä, vaikka munkit ovat kopioidessaan Raamattua innostuneet täydentämään alkuperäistä tekstiä omilla lisäyksillään. Codex Sinaiticus vie lukijansa ja tutkijansa aikakauteen, jolloin noita villien munkkien lisäyksiä ei ollut Raamatussa.



Siinainvuoren Pyhän Katariinan luostarin ikonit ovat jo itsessään rikkaita ja kauneita, mutta vielä suurempi aarre sen 3000 muinaisessa asiakirjasa ja käsikirjoituksessa. Syyrialaiset, georgialaiset ja etiopialaiset munkit asuivat täällä aikoinaan kreikkalaisten rinnalla. Nyt arvokkaita asiakirjoja ovat myös syyrialaiset, georgialaiset ja etiopialaiset sekä kreikkalaiset käsikirjoitukset. Monet näistä muinaisten asiakirjojen salaisuuksista jäivät ulkomaailmalle tuntemattomiksi vuosisatojen ajan, usein myös munkkien itsensä lukematta.


Kun kristityt muualla ovat yhä uudestaan päättänet tuhota upeat Jeesuksesta ja pyhistä maalatut ikonit uskoen näiden kuvien olevan ”epäjumalanpalvelua” ja toisen käskyn vastaisia, Siinainvuoren munkit sitä vastoin säilyttivät ikoninsa ja rakensivat maailman suurimman käsikirjoituskokoelman. Munkit rikastuttivat kirjastoaan niin paljon, että nykyään sen muinaisten kirjojen kokoelma sisältää yli 3000 käsikirjoitusta. Vain Vatikaanin kirjastolla on enemmän. Jotkut Pyhän Katariinan käsikirjoituksista ovat vanhempia kuin itse luostari.


Codex Sinaiticus edustaa yhtä kahdesta vanhimmasta säilyneestä Raamatun tekstistä - koko Uutta testamenttia ja suurinta osaa Vanhasta testamentista. Ne myös valaisevat itse kristinuskoa uudella tavalla niiden sisältämien ”poisjättöjen” ja ”muutosten” ansiosta, jotka eivät ole siis itseasiassa ”poisjättöjä” ja ”muutoksia”, koska niitä tekstejä ei edes ollut siihen aikaan Raamatussa.


Suomalaisissa kirjastoissa ei ole kirjallisuutta tästä aihepiiristä, mutta suuremmassa maailmassa ilmestyi vuonna 1986 mielenkiintoinen kirja – toisille jo se on tietysti ikivanhaa vanhentunutta aikakautta, James Bentleyn englanninkielinen kirja: ”Siinainvuoren salaisuudet: Maailman vanhimman Raamatun tarina – Codex Sinaiticus”. Tämä on kansanomaisin matkateos Siinain Raamatun löytämiseen. James Bentley on syntynyt vuonna 1937 Englannissa, kaivostyöläisen ja kotiäidin poika. Vuonna 1959 hän suoritti Oxfordin yliopistossa maisterin tutkinnon historiasta ja vuonna 1962 teologian maisterin tutkinnon sekä vuonna 1980 Sussexin yliopistossa filosofian tohtorin tutkinnon. Iso-Britannin armeijan majuri ja matkakirjoittaja on laatinut kymmeniä teoksia.

 


 


”Siinainvuoren salaisuuksiin” on esipuheen kirjoittanut maineikas Uuden testamentin kielen ja kirjallisuuden professori, Kuolleen meren kirjakääröprojektin johtaja James Hamilton Charlesworth. Bentleyn teokseen voin tarttua aidolla mielenkiinnolla – paremmalla kuin tarttua fiktiivisiin Dan Brownin vuonna 2003 julkaistuun Da Vinci -koodiin tai Umberto Econ vuonna 1980 julkaistuun dekkariin Ruusun nimi, vaikka jälkimmäisestä teoksesta tehdyn suomalaisen väitöskirjan psykologisissa käsitemäärittelyissä oli käytetty jopa minun kirjoittamia artikkeleita. ”Siinainvuoren salaisuudet” ovat lajissaan mittaamattomasti arvokkaampi, se on todellisuutta.


Siinainvuori


Siinainvuori (arabiaksi طور سيناء‎ Ṭūr Sīnāʼ  tai Jabal Mūsá, kirjaimellisesti ”Mooseksen vuori”) on vuori Siinailla, Egyptissä. Vuoren rinteellä noin 1500 metrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsee Pyhän Katariinan luostari, josta on löydetty tämä vanha Raamatun käsikirjoitus, Codex Sinaiticus.



Eteläinen Siinai on ollut tuhansien vuosien ajan pyhien perinteiden keskus. Se käsittää vuoren, jolla Mooses sai kymmenen käskyä, läheisen kukkulan, jolla israelilaiset palvoivat kultaista vasikkaa, luolat, joissa Elia sai turvapaikan, ja Pyhän Katariinan luostarin majesteettiset muurit.



Siinain erämaa oli paikka, jossa juutalaiset uskoivat, että Jumala oli paljastanut itsensä. Kolme kuukautta Egyptistä poistumisensa jälkeen Israelin lapset saavuttivat Exoduksen kirjan mukaan tähän erämaahan. Siellä, vuorta päin, he leiriytyivät. Kolmannen päivän aamuna tulivuoren huipulla jyristeli ja salamoi, niin että kaikki ihmiset leirissä vapisivat pelosta. Sitten Siinain huipulla Jumala antoi Moosekselle kymmenen suurta käskyä. Myös täällä toisen Exodus-perinteen mukaan Mooses oli nähnyt Jumalan ensimmäistä kertaa, kun hän huolehti appinsa Jetron lampaista. Jumalan enkeli ilmestyi hänelle, sanotaan, tulen liekin muodossa, joka tuli keskeltä pensasta. Mooses hämmästyi nähdessään pensaan palavan, mutta ei kulunut. Silloin Jumala huusi hänelle pensaasta: 'Älä tule lähelle. Ota kengät pois jaloistasi, sillä paikka, jolla seisot, on pyhä maa. Mooses peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa.



Näitä Jumalan ilmestymisiä ihmisille muistettiin Siinain vuorella sijaitsevan luostarin alkuperäisessä nimessä. Nykyään se on omistettu Pyhälle Katariinalle Aleksandrialaiselle, mutta se oli ensin omistettu Jeesuksen Kristuksen kirkastukselle.



Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa kerrotaan, että Jeesus nousi vuorelle, missä hänen kasvonsa loistivat ja Mooses ja Elia ilmestyivät puhumaan hänen kanssaan. Oli luonnollista haluta rakentaa luostari tällaiselle paikalle.



Mutta kauan ennen luostarin rakentamista tällä pyhällä vuorella asui kristittyjen erakko- ja ankoriittiryhmiä – sekä miehiä että naisia – kunnioittaen pyhiä paikkoja. Katariinan luostari rakennettiin tänne osittain siksi, että koko kristillisen kirkon luostariperinne kehittyi tässä erämaassa. Vuoden 313 jälkeen (kun keisari Konstantinus tunnusti kristinuskon yhdeksi valtakunnan sallituista uskonnoista) nämä erakot anoivat keisarinna Helenaa, Konstantinuksen äitiä, suojelemaan tätä. Vuonna 330 hän rakensi Siinain vuorelle pienen kirkon, joka oli omistettu Neitsyt Marialle, ja tornin suojelemaan palavan pensaan paikkaa. Pian paikasta oli tulossa yksi suosituimmista kristillisistä kohteista. Seuraavalla vuosisadalla espanjalainen aatelisnainen nimeltä Etheria teki pyhiinvaelluksen Siinain vuorelle. Hän huomautti, että "siellä oli monia pyhien miesten sellejä ja pensaan paikalla oli kirkko". Kirkon edessä oli miellyttävä puutarha, jossa oli runsaasti vettä. Etherialle näytettiin paikka, jossa Jumala käski Mooseksen riisua kenkänsä. Ja hän muisti, että itse palava pensas "on elossa tähän päivään asti ja heittelee versoja".



Monet tällaiset erakot ovat kuolleet yksinäisyydessä. Raithou-niminen munkki kuvaili myöhemmin 400-luvulla, kuinka hän tuli erämaan selliin ja löysi sen sisältä kuolleen munkin, jonka ruumis putosi pölyksi heti, kun Raithou kosketti sitä. Muut erakot lakkasivat elämästä maailman tavallisten sääntöjen mukaan.



Toinen Siinain vuoren vierailija 400-luvulla, italialainen Postumianus, tapasi erakon, joka oli asunut vuoren huipulla viisikymmentä vuotta. "Hän ei käyttänyt vaatteita", kertoi Postumianus, "mutta häntä peittivät hänen ruumiillaan kasvavat harjakset." Näistä pesemättömistä aavikon miehistä ja naisista tuli ”pyhyyden tuoksu”, jota varhaisen keskiajan kristityt arvostivat suuresti. Nämä miehet olivat Pyhän Katariinan munkkien hengellisiä edeltäjiä. Ajan kuluessa heidän sellinsä ryhmittyivät Siinain kappelien ympärille, missä he kokoontuivat sunnuntaisin jumalanpalvelukseen. Jotkut jakoivat sellit nuorempien munkkien kanssa. Rufinus Aquilealainen huomautti vuonna 374: "Olen nähnyt heidän joukossaan monia isiä, jotka elivät taivaallista elämää maailmassa." Hän lisäsi: "Olen nähnyt joidenkin heistä niin puhdistuneen kaikista epäluuloisista tai pahoista ajatuksista.



Apotti Anthonylla oli tapana sanoa: "Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa istuva on paennut kolmesta sodasta: pahan kuulemisesta, pahan puhumisesta ja pahan näkemisestä." Hän lisäsi kuitenkin: "Meidän on jatkuvasti taisteltava yhtä asiaa vastaan - omaamme vastaan, omaa sydäntämme”.





Pyhän Katariinan luostarin hengellinen perinne rakentui näiden aavikko-isien viisaudelle. Aavikon munkkeja ei kuitenkaan kunnioitettu yleisesti, ja ryöstelevien saraseenien hyökkäykset heihin olivat yksi viimeinen syy luostarin rakentamiseen Siinain vuorelle. Edes keisarinnan suojelu ei riittänyt suojaamaan vuorenrinteellä olevissa luolissa asuneita miehiä ja naisia. Vieraillessaan Siinain vuorella 400-luvulla egyptiläinen munkki nimeltä Ammonius piiloutui torniin ja katseli saraseenien hyökkäävän jumalallisia erakoita vastaan. Kun hän ilmestyi, hän laski kolmekymmentäkahdeksan kuollutta munkkia. Pian sen jälkeen kerrottiin myös uutinen, että ryöstäjät olivat tappaneet neljäkymmentä erakkoa sekä joitakin naisia ja lapsia.



Yhdeksännellä vuosisadalla Aleksandrian patriarkka nimeltä Eutychios kirjoitti selostuksen nykyisen luostarin rakentamisesta. Vaikka Eutychioksen kertomus on kirjoitettu lähes 300 vuotta kuvattujen tapahtumien jälkeen, se ei todellakaan ole vailla historiallista arvoa. Hän kertoo, kuinka Siinainvuoren munkit, jotka olivat väsyneitä vainoon, kääntyivät keisari Justinianuksen puoleen saadakseen suojelua. He pyysivät häntä rakentamaan heille "luostarin, jossa voimme olla turvassa". Justinianus oli samaa mieltä ja lisäsi, että luostari "pitäisi linnoittaa niin". ettei parempaa löytyisi.



Luostarielämä perustuu rukoukseen ja mietiskelyyn, mutta se keskittyy myös kirjoihin – Raamattuihin, liturgioihin, pyhimysten elämään, homiliaan, psalteriin ja niin edelleen. Siinai-vuoren munkit alkoivat pian tuottaa omia. Koska siellä asui niin monia erilaisia munkkeja eri aikoina, näitä kirjoja tarvittiin. Luostarin maine merkitsi sitä, että munkeille annettiin usein arvokkaita kirjoja, ja he olivat myös tarpeeksi varakkaita ostaakseen niitä – tästä syystä luostarin kirjastossa on nykyään niitä kirjoja, jotka olivat vanhempia kuin Pyhän Katariinan itse. Jotkut osat paljastavat muslimivaikutuksen.



Aavikon isien puutteet näyttävät yhdistyneen munkkien mielissä Vanhan testamentin Jobin kärsimyksiin. Häntä on kuvattu käsikirjoituksissa Pyhän Katariinan luostarissa istumassa kuopassa raapimassa paiseensa kivellä – esimerkkinä kurjuudesta ja nöyryytyksestä. Kirjastossa on kirjoituksia kuuluisilta Katariinan munkkeilta, erityisesti apotti John Klimakosilta. Muut käsikirjoitukset sisältävät pakanallisia teoksia ja sisältävät Homeroksen ja Aristoteleen kirjoituksia sekä tutkimusmatkailijoiden ja navigaattoreiden kirjoja.



Constantin Tischendorf



Muinaisessa maailmassa käärö oli tavallinen kirjoitusmuoto. Roomalaiset tunsivat kirjan (tai koodeksin), mutta he käyttivät sitä harvoin. Tohtori Michael Clanchy Glasgow'n yliopistosta on havainnut, että toisaalta varhaiskristityt "näyttävät suosivan kirjamuotoa, koska se erotti heidän kirjoituksensa juutalaisten ja pakanoiden kirjoituksista". Nämä varhaiskristityt suosivat myös papyruksen käyttöä pergamentin sijaan, koska "papyrus saattoi liittyä varhaisten kristittyjen mielessä liian läheisesti antiikin pakanalliseen historiaan, jonka he olivat päättäneet syrjäyttää".



Michael Clanchy päättelee, että "kristinuskon voidaan siis sanoa keksineen pergamenttikirjan". Keksintö siunattiin virallisesti vuonna 332, kun keisari Konstantinus tilasi viisikymmentä vellum-Raamattua Codex-muodossa Eusebiuksen Kesarealaisen kuuluisalta "Scriptoriumilta", joka asui ja työskenteli samannimisessä kaupungissa, lähellä nykyaikaista Haifaa Israelissa 400-luvulla. Nämä Raamatut oli määrä esittää valtakunnan pääkirkoille. Jollain tavalla, jota emme enää pysty jäljittämään, yksi näistä viidestäkymmenestä arvokkaasta osasta päätyi lähes varmasti tiensä Siinain vuorella sijaitsevaan Pyhän Katariinan luostariin ja makasi siellä vuosisatoja ulkomaailman tuntemattomana.



11. toukokuuta 1844 jotkut beduiinit saapuivat Kairoon ja tarjoutuivat viemään 29-vuotiaan Constantin Tischendorfin Siinain vuorelle. "Minulla oli hyviä neuvoja", kirjoitti saksalainen tutkija, "enkä tarjonnut heille liikaa rahaa. Hän tarjosi 140 piastria jokaisesta kolmesta kamelista, ota tai jätä. Valitettavasti Tischendorfille beduiinit päättivät jättää sen ja kiihtyivät. Itävallan konsuli Kairossa suostutteli heidät palaamaan, ja Tischendorf teki paremman tarjouksen: 480 piastria neljää kamelia kohden kuljettaakseen itseään kolmen beduiinipalvelijan kanssa. Niinpä he lähtivät aavikon halki.



Niinpä he lähtivät aavikon halki. Kuumuus oli sietämätöntä. Tischendorfin olkihattu pitkällä vihreällä hunnulla pelotti kamelit. Polttavan auringon vuoksi he lähtivät ulos joka päivä ennen aamunkoittoa. Aamukymmenestä iltapäivällä viiteen he lepäsivät teltoissaan. Sitten he ratsastivat vielä kuusi tuntia. Tischendorffelt koki ikään kuin hän olisi turkkilaisessa saunassa. Yöllä hän nukkui tähtien alla, ei teltassa, matkatavarat ja ladattu ase vierellään ja beduiini vartioimassa.



Tischendorf ei ottanut näitä ihmisiä, joita he tapasivat matkalla, Siinain vuorelle. Hän huomautti, että naiset uskoivat täysin pahaan silmään. Kahdentenatoista päivänä seurue saavutti leveän tasangon, jonka yläpuolella kohoaa Siinain paljas pohjoiskallio. Pian Tischendorf näki sen, mitä hän myöhemmin kuvaili luostarin "upeaksi puutarhaksi, joka sypressiineen, granaattiomenineen ja appelsiinipuineen näyttää virkistävämmin harmailta kiviseiniltä".



Matkailijat saivat kamelit juoksemaan Pyhän Katariinan linnoituksen juurelle. Kello 10 kori laskettiin heille. Tischendorf oli saanut kaksi esittelykirjettä sisartalosta Kairosta, mutta yksi niistä oli hänen mielestään vähemmän lämmin kuin sen olisi pitänyt olla. Hän kätki sen ja laittoi koriin vain edullisemman kirjeen. Ja sitten munkit laskivat alas köyden, tällä kertaa poikkitanko kiinnitettynä siihen. Tischendorf oli vihdoinkin kristittyjen vuosisatojen merkittävimmän löydön partaalla.



"Kuinka hämmästyttävää onkaan", hän kirjoitti, "keskellä karua aavikkoa, hiekkaa ja kalliota, yhtäkkiä oleskella näiden vieraanvaraisten seinien sisällä - näissä hyvin järjestetyissä ja koristeellisissa huvipuistoissa ja -kammioissa, joita ympäröivät miehet pitkissä parroissaan ja mustissa puvuissaan.” Pyhän Katariinan luostari oli keidas tiikereiden, villisikojen, hyeenien, monien puutteiden ja vaarojen jälkeen.



Professori James Hamilton Charlesworth kertoo muistonsa vuosista 1975 ja 1979 Pyhä Katariinan luostarista. Juuri siellä vuonna 1975 oli löydetty luostarin pohjoisseinän sinetöidystä huoneesta taideaarteita ja muinaisia käsikirjoituksia. Arkkipiispa Damianos vei professori Charlesworthin myös luostarin eteläosaan, jossa he astuivat takahuoneeseen, joka oli täynnä kirjahyllyjä. Kääntyvä portaikko johti toiselle tasolle, jossa oli enemmän käsikirjoituksia. Häneltä kysyttiin, haluaisiko tutkia Codex Sinaiticuksen talteen otettuja lehtiä. Arkkipiispa Damianos pyysi olemaan paljastamatta, mitä professori oli nähnyt ja oppinut. Professori piti tämän lupauksen.



26. toukokuuta 1975 Pyhän Katariinan munkit tekivät merkittävän löydön. Muutama päivä aiemmin tulipalo oli tuhonnut luostarin suuren muurin pohjoispuolelle rakennetun Pyhän Yrjön kappelin. Tämän kappelin alla munkeilla oli tapana varastoida puuta, kuivaten sitä hitaasti käytettäväksi polttoaineena. Varmuuden vuoksi he päättivät raivata tämän puun pois. Kun he tekivät niin, he paljastivat pitkään käyttämättömän sellin, jonka katto oli painunut sisään – painuminen oli tullut melkein varmasti luostarin kokeman järistyksen aikana 1700-luvulla. Kun munkit alkoivat siivota raunioista tätä selliä esiin, he löysivät valtavan joukon muinaisia käsikirjoituksia. Kaiken kaikkiaan tämä löytö sisälsi reilusti yli 1000 aiemmin tuntematonta asiakirjaa, jotka on kirjoitettu kreikaksi, arabiaksi, syyriaksi, armeniaksi, etiopiaksi, georgiaksi ja latinaksi. Mutta yksi ehdoton mestariteos, jota Pyhän Katariinan munkit olivat säilyttäneet vuosisatojen ajan, ei ollut enää siellä. Suuri Codex Sinaiticus – maailman vanhin lähes täydellinen Raamattu – on nykyään British Museumissa. Kuten museo ylpeästi ja oikeutetusti julistaa, käsikirjoitus "on hinnaton jalokivi". Silti se pysyi ulkomaailmalle tuntemattomana, kunnes se löydettiin 1800-luvun puolivälissä Siinain vuoren muinaisesta luostarista.



Siinain koodes löydettiin alun perin 1800-luvun puolivälissä Pyhän Katariinan luostarista Siinain vuoren juurelta. Stalin myi koodeksen vuonna 1931 yhteensä 100 000 punnalla British Museumiin, jossa tekstit ovat edelleen. Leipzigin yliopiston tutkija ja opettaja, innokas saksalainen tohtori Constantin Tischendorf oli löytänyt aiemmin koodeksin Pyhän Katariinan luostarista. Hän "lainasi" kirjoitukset pahaa-aavistamattomilta munkeilta.


Jo Tischendorfin aikaan tutkijat joutuivat lopulta myöntämään, että siihen aikaan yleisesti hyväksytty Uuden testamentin teksti olikin epätarkka, koska se oli perustunut käsikirjoituksiin, jotka kirjoitettiin paljon myöhemmin kuin evankeliumit. Heidän oli pakko tehdä vastahakoinen johtopäätös, että Uuden testamentin ensimmäinen kreikankielinen painos – jonka Erasmus teki vuonna 1516 – oli virheellinen. Erasmus ei ollut vain töykeä, vaan hän oli myös käyttänyt huonoja käsikirjoituksia. Valitettavasti Erasmuksen virheellisestä tekstistä – osittain siksi, että paavi Leo X siunasi sen – tuli pian hyväksytty perusta kaikille uusille Uuden testamentin käännöksille, niin katolisille kuin protestanttisillekin. Kun Martti Luther käänsi koko Raamatun saksaksi vuonna 1520, hän käänsi Uuden testamentin suoraan Erasmuksen kreikkalaisen version toisesta painoksesta.


Ranskalainen orientalisti ja kriittisen filosofian johtohahmo Ernest Renan (1823-1892) oli julkaissut skandaalimaisen ”Jeesuksen elämä” -teoksen, jossa Jeesuksen elämää kohdeltiin eräänlaisena romanttisena teatterikappaleena, karikatyyriksi alusta loppuun. Tohtori Constantin Tischendorf vastasi siihen haasteeseen hankkimalla ja tutkimalla vanhoja käsikirjoituksia.


Tischendorf päätti, että hänen täytyy käydä Pariisissa, Lontoossa ja muualla tutkiakseen Raamatun muinaisia käsikirjoituksia henkilökohtaisesti. Siksi hän haki Saksin yleisen palvonta- ja opetusministeriöltä apurahaa, jotta hän voisi tehdä tämän. Hänen akateemiset kilpailijansa yrittivät estää sen. Tischendorfin vihollisten, yleisen palvonta- ja opetusministerin, tohtori von Falkensteinin, ponnistelujen seurauksena hänelle myönnettiin vain pieni 200 taalerin apurahan. Tischendorfin veli täydensi summaa avokätisesti toisella lahjalla. Ja lokakuussa tutkija lähti matkaan kaikessa niukkuudessaan. "Kohtoni kutsuu minua eteenpäin", hän kirjoitti Angelikalle, "ja minun on seurattava." Hän saapui Pariisiin, ja hän ei ainoastaan tutkinut Codex Claramontanusta. Tischendorf onnistui myös litteroimaan Codex Ephraemin 64 haalistuneet Vanhan testamentin ja 145 Uuden testamentin lehteä.


Vain Roomassa Tischendorf kohtasi vastustusta. On vaikea tietää, kuka asetti esteitä Tischendorfin tielle. Hänen itsensä mukaan Paavi Gregorius XVI olisi antanut hänen nähdä Codex Vaticanuksen; mutta kardinaali Mai - joka halusi julkaista oman painoksensa tästä tekstistä - esti Tischendorfin suunnitelmat. Saksalaisen tutkijan annettiin tutkia Codex Vaticanusta enintään kuusi tuntia. Tämä kokemus heikensi myös hänen myöhempiä suhteitaan sen päivän roomalaiskatolisiin tutkijoihin.


Vuoden 1843 lopulla Tischendorf lähti ”yrittääkseen”, kuten hän sanoi, ”voittaa siunausta kirkolle, tiedolle ja isänmaalle sekä kuolemattomia laakereita itselleni”. Maaliskuussa 1844 hän purjehti Italian Leghornista ranskalaisella sotahöyrylaivalla Maltan kautta Aleksandriaan. Aleksandriasta hän lähti pienellä laivalla Niiliä pitkin Kairoon. Siellä Siinainvuoren Pyhän Katariinan munkit toivottivat hänet tervetulleeksi tytärtaloonsa. Monien länsimaisten protestanttisten vierailijoiden tapaan Tischendorf inhosi isäntiään välittömästi. Hän kutsui heidän pitkittynyttä palvontaansa "naurettavan sopimattomaksi". Tischendorfin mukaan uskonnollinen elämä Siinain vuorella "on rappeutunut päivittäiseksi taakaksi määrättyjen ja armottomasti noudatettujen hartauksien suorittamiseksi ja niukaksi ruokavalioksi yksityiskohtaisten paastopäiviä koskevien sääntöjen noudattamiseksi".



Kiusallinen totuus on, että jo nopeasti tämä suuri saksalainen kristitty tutkija Tischendorf alkoi pian vihata Siinain vuoren munkkeja hämmästyttävän paljon. Vain kahdeksan päivää sen jälkeen, kun hän oli saapunut Pyhän Katariinan luostariin, hän kirjoitti Angelikalle: "Voi näitä munkkeja! Jos minulla olisi sotilaallista voimaa ja valtaa, teettäisin hyvän teon, heittäisin tämän roskaväen muurien yli. On surullista nähdä, miten ihminen voi viedä alhaisuutensa ja kurjuutensa tämän vuoristomaailman ylevään mahtavuuteen". Hän kuvaili heitä jatkuvasti "tietämättömiksi". Kreikkalainen palvelija, jonka he antoivat hänelle, oli "puoliksi älytön kaveri". Heidän kirjastonsa oli "köyhä paikka, johon kukaan luostarissa ei kiinnittänyt huomiota". Uusi huone, jossa he säilyttivät joitakin kirjojaan ja käsikirjoituksiaan, oli "säälittävä". Ehkä juuri tämä halveksittujen munkkien viha antoi Tischendorfille mahdollisuuden varastaa heiltä heidän suurimman aarteensa.


Tischendorf väitti löytäneensä yhteensä 129 kreikkalaisen Vanhan testamentin kappaletta. Kyrillos antoi hänelle niistä neljäkymmentäkolme - "sitäkin helpommin", sanoo Tischendorf, "koska ne oli tarkoitettu tuleen". Mutta luostarin apotti kieltäytyi antamasta hänelle loput. Tischendorf arveli, että hänen oma liian vilkas kiinnostuksensa käsikirjoitusta kohtaan oli herättänyt epäilyksiä sen arvosta. "Näyttää siltä", hän kirjoitti, "että ennen vuotta 1844 kukaan luostarissa ei ollut kiinnittänyt erityistä huomiota näihin pergamenttiarkkeihin eikä tiennyt niiden arvosta mitään". Hän sai kuitenkin merkitä muistiin niiden pergamenttien sisällön, jotka munkit halusivat säilyttää. "Kirjoitin puhtaaksi sivun Jesajan ja Jeremian tekstistä", hän kirjoitti, "ja kehotin munkkeja pitämään uskonnollista huolta kaikista sellaisista jäänteistä, jotka saattavat joutua heidän käsiinsä". Hän otti mukaansa arvokkaat neljäkymmentäkolme pergamenttia, jätti luostarin ja palasi Kairoon.


Tämä tarina, jonka Tischendorf kertoi kauan tapahtumien jälkeen, sopii täysin hänen yleiseen pyrkimykseensä kuvata Pyhän Katariinan munkit tuskin idiootteja paremmiksi. Sitä toistettiin lukemattomissa lehdissä ja sanomalehdissä kaikkialla kristillisessä maailmassa.


Saman tarinan ovat kertoneet Tischendorfin vävy (Ludwig Schneller vuonna 1927) ja hänen lapsenlapsensa (Hildegaard Behrend vuonna 1956). Se esiintyy British Libraryn julkaisemassa kertomuksessa sen hallussa olevasta suurimmasta käsikirjoituksesta, Codex Sinaiticuksesta, jonka Tischendorf toi Pyhän Katariinan luostarista vuonna 1859, neljätoista vuotta ensimmäisen vierailunsa jälkeen.



Saksalaistutkijan kehittämä tarina on tuskin koko totuus. Sen lisäksi, että ne 43 pergamenttia, jotka hän oletettavasti pelasti roskakorista, ovat huomattavan hyvässä kunnossa, erittäin epäilyttävät olosuhteet, joissa Tischendorf otti Codex Sinaiticuksen munkilta vuonna 1859, saivat hänet itseasiassa epätoivoisesti ”todistamaan”, että käsikirjoituksen alkuperäiset omistajat eivät olisi olleet kykeneviä säilyttämään sitä.


Lisäksi Tischendorf ei missään vaiheessa tunnustanut Pyhän Katariinan munkkien omistautumista käsikirjoituksen säilyttämisessä niin monien vuosisatojen ajan. Kukaan ei itse asiassa tiedä, miten käsikirjoitus, joka oli kirjoitettu ennen Pyhän Katariinan luostarin perustamista, päätyi heidän haltuunsa. Sitä oli aiemmin säilytetty Kesarean kirjastossa, joka oli yksi antiikin maailman suurimmista kirjastoista ja verrattavissa Aleksandrian ja Jerusalemin kirjastoihin.


Tischendorffin Siinain vuorelta mukanaan tuomien 43 pergamentin joukossa on Pamphilius-nimisen kirjurin muistiinpanoja, jonka mukaan hän yritti korjata käsikirjoitusta. Pamphilius kirjoitti, että hän perusti korjauksensa kuuluisaan raamatulliseen teokseen, Origeneen Hexaplaan, jota säilytettiin Kesarean kirjastossa. Lähes varmasti Tischendorfin Siinain vuorelta löytämät pergamentit olivat siis aikoinaan olleet Kesareassa, jossa Pamphilius korjasi niitä. Arabit valtasivat Kesarean vuonna 638. On järkevä arvaus, että suuri raamatunkäsikirjoitus pelastettiin ja pakolaiset veivät sen Siinain saarelle.


Tischendorf sai haltuunsa 43 pergamenttia, ja Katariinan munkit olivat hoitaneet niitä noin 1000 vuoden ajan – ja ehkä enemmänkin. Tammikuussa 1845 Tischendorf palasi Leipzigiin. Sen lisäksi, että hän vieraili Siinainvuorella ja keräsi arvokkaat 43 pergamenttiaan, hän oli matkallaan etsinyt muinaisia käsikirjoituksia Libyan autiomaassa olevista koptilaisista luostareista, Jerusalemista, Betlehemistä ja Pyhän Saban luostarista Kuolleenmeren rannalla. Hänen etsintönsä olivat vienyt hänet Nasarettiin, Smyrnaan ja Patmoksen saarelle, Beirutiin, Konstantinopoliin ja Ateenaan. Vastineeksi matkakuluistaan Tischendorf antoi kaiken löytämänsä Saksin kuninkaalle Frederick Augustus II:lle.


Vuonna 1846 Tischendorf julkaisi loistavan painoksen 43 pergamentista otsikolla Codex Frederico-Augustanus. Mutta mikä tässä painoksessa on merkittävintä, on se, että Tischendorf ei missään kohtaa paljasta, mistä hän löysi käsikirjoituksen tai että hän olisi jättänyt taakseen yli 80 pergamenttia. Tischendorfista tehtiin nyt Leipzigin ylimääräinen professori. Hän julkaisi idän matkoistaan selonteon. Hän kuvaili vierailuaan Pyhän Katariinan luostariin mainitsematta mitään sieltä löytämänsä käsikirjoituksesta. Tämä selostus tarkoitushakuiseseti korosti munkkien epämiellyttävää luonnetta. Epäonnistumisensa koko luostarin vaikeasti saatavissa olevan käsikirjoituksen hankkimisessa jäi harmittamaan koko 1840-luvun lopun ja 1850-luvun ajan. Tischendorfin tilannetta pahensivat raportit, joiden mukaan muut olivat jo nähneet ja tutkineet arvokasta asiakirjaa. Majuri Macleod, skotlantilainen armeijan upseeri, näki sen vuonna 1845. Tischendorfin kannalta vielä pahempaa oli uutinen eräästä venäläisestä tutkijasta. Piispa Porfiry Uspenskille oli näytetty koko käsikirjoitus (lukuun ottamatta Tischendorfin 43 pergamenttia) vuonna 1845 ja uudelleen vuonna 1850.


Uspenski ei ollut läheskään yhtä suuri tutkija kuin Tischendorf, eikä hän täysin tunnistanut käsikirjoituksen antiikkisuutta. Siitä huolimatta hän tiesi, että kyseessä oli tärkeä löytö. Vuonna 1857 hän totesi, että "tämä käsikirjoitus, olipa se mikä tahansa, on kenties koko ortodoksisen kirkon vanhin ja muinaisuudessaan ainutlaatuinen".


Piispa Porfiry (Konstantin Aleksandrovitsh Uspenski, 1804-1885), Venäjän Jerusalemin lähetystyön perustaja, vieraili kahdesti, vuosina 1845 ja 1850, Siinain Pyhän Katariinan luostarissa. Porfiry kuvaili vuonna 1845 tekemässään raportissa ensimmäisestä vierailustaan luostarin kirjaston merkittävimpiä käsikirjoituksia. Uspenski sai samalla vierailullaan kolme katkelmaa kaksisivuista Siinain kirjaa, jotka olivat aiemmin olleet osa kirjojen sidontaa luostarissa. Yhdessä muiden käsikirjoitusten ja esineiden kanssa, jotka hän oli hankkinut laajoista Lähi-idän matkoistaan, Uspenskij vei nämä palaset Venäjälle. Myöhemmin, vuonna 1883, Pietarin keisarillinen kirjasto osti ne.


Tsaari Aleksander II


Tischendorf sai tietää, että Uspenski oli nähnyt himoitun käsikirjoituksen vasta elokuussa 1859. Ajatus siitä, että joku muu löytäisi sen ensimmäisenä, sai hänet raivostumaan. Kirjeessä skotlantilaiselle ystävälleen, Glasgow'ssa asuvalle tohtori Samuel Davidsonille Tischendorf kirjoitti, että "harhaoppisuutta etsivän venäläisen "harkintakyvyn puute" oli saanut hänet laatimaan pamflettin, The Disputes over the Sinai Bible [Die Anfchtungen der Sinaibibel]. Tischendorf alkoi valmistella viimeistä ja erinomaisen onnistunutta vierailuaan Siinain vuorella sijaitsevaan Pyhän Katariinan luostariin. Se oli hänen mielestään hänen viimeinen mahdollisuutensa. Hän oli vanhenemassa eikä pian enää kestäisi matkan rasituksia. Tällä kertaa hän ei pyytänyt apua Saksin julkisesta jumalanpalveluksesta ja opetuksesta vastaavalta ministeriöltä, joka oli vain niukoilla summilla rahoittanut hänen kaksi edellistä matkaansa, vaan koko ortodoksisen kristikunnan vaikutusvaltaisimmalta hahmolta: Venäjän tsaarilta.


Tischendorf lupasi Venäjän Dresdenin ministerille, ruhtinas Wolkowskille, että jos tsaari Aleksanteri II antaisi hänelle toimeksiannon, hän lähtisi itään ja antaisi keisarilliselle majesteetilleen kaiken, mitä hän voisi tuoda takaisin. Venäjän kulttuuriministeri Pietarissa tuki suunnitelmaa. Samoin tsaaritar ja hänen äitinsä. Aleksanteri II suostui, ja tammikuussa 1859 Tischendorf lähti jälleen kerran kohti Egyptiä.


Tammikuun loppuun mennessä hän oli luostarissa. Omien sanojensa mukaan hän "käytti muutaman päivän luostarin käsikirjoitusten läpikäymiseen, mutta ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että siellä täällä oli jokin arvokas pergamentti". Mutta vanhasta löydöstään hän ei nähnyt mitään.

Helmikuun 4. päivänä hän käski beduiininsa valmistautua lähtemään Kairoon kolme päivää myöhemmin. Sinä iltana hän käveli luostarin nuoren ateenalaisen taloudenhoitajan kanssa ja meni sitten virkistäytymään taloudenhoitajan selliin. Sitten taloudenhoitaja sanoi, että hänkin oli lukenut Vanhan testamentin kreikankielisen version. Hän otti sellinsä nurkasta alas punaisen kankaan sisään käärityn kookkaan paketin ja pani sen Tischendorfin eteen.


Tischendorf vei sen omiin huoneisiinsa. Hänellä oli käsissään yhteensä 346 pergamenttia, kaikki samalla käsialalla ja samasta niteestä. Tällä kertaa hän onnistui näkemään kaikki tuolloin tiedossaan olleet Siinain koodeksin lehtiset: 86 lehtistä hänen löytämistään lehtisistä ja 260 lehtistä, jotka on ensimmäisen kerran kirjattu piispa Porfyyrin kuvaukseen, eli yhteensä 346 lehtistä.


”Olin aivan poissa tolaltani ilosta", hän kirjoitti vaimolleen Angelikalle. Hän oli hämmästynyt nähdessään Vanhan testamentin lisäksi myös koko Uuden testamentin. "Se on ainoa tällainen käsikirjoitus maailmassa", hän kertoi vaimolleen. "Codex Vaticanus tai London Alexandrinus eivät sisällä koko Uutta testamenttia, ja Siinain koodeksi on epäilemättä molempia vanhempi. Tämä löytö on merkittävä tapahtuma ja suuri kristillisen tiedon kannalta", hän jatkoi. Hän lisäsi: "Luonnollisesti kukaan luostarissa ei oikeastaan tiedä, mitä käsikirjoitus sisältää”.


Lukiessaan eteenpäin Tischendorf hämmästyi havaitessaan, että Siinain koodeksi sisälsi kokonaisuudessaan myös hyvin varhaisen kristillisen kirjeen, Barnabaan kirjeen, jonka kreikankielisen alkuperäiskappaleen huomattavaa osaa pidettiin tähän asti kadonneena.


”Minulla oli kyyneleet silmissäni”, hän kertoi Angelikalle, ”ja sydämeni hakkasi niin kuin ei koskaan ennen”. Sitten hän tarttui toiseen sivuun ja näki otsikon ”Paimen”. Hän tunnisti heti, että kyseessä oli kristitty Hermas-niminen, toisella vuosisadalla kirjoitettu näky. Tischendorf tunsi olevansa syvästi liikuttunut. ”Enkö ollut aina sanonut, että menen Herran nimessä etsimään aarteita, jotka kantavat hedelmää hänen kirkossaan?”


Tischendorf oli nyt ongelman edessä. Täysin hänen omilla ponnistuksillaan maailma saisi kristillisen tiedon poikkeuksellisen rikkauden, mutta vain, jos hän voisi viedä käsikirjoituksen mukanaan. Lisäksi hän oli myös luvannut tuoda takaisin kaiken löytämänsä ja antaa sen tsaarille. Tischendorf yritti siis lahjoa nuoren taloudenhoitajan, jotta hän saisi pitää koodeksin.

Hovimestari kieltäytyi. Vaikka hän olisi halunnut pettää munkkitovereitaan, hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa, sillä hän oli lainannut koodeksin luostarin sakristanilta, Skevophylax Vitaliokselta, näyttääkseen sen Tischendorfille. Tischendorf ryhtyi nyt merkittävään kaksinaamaisuuteen, joka työllisti häntä seuraavan vuosikymmenen ajan ja johon kuului tosiasioiden huolellinen salaaminen ja Siinain vuoren munkkien järjestelmällinen mustamaalaaminen.


Ensin Tischendorf kysyi munkilta, voisiko hän viedä koodeksin heidän sisarluostariinsa Kairoon kopioidakseen koko käsikirjoituksen. Sakristan Vitalios oli eri mieltä. Tischendorf päätti vedota Pyhän Katariinan luostarin apottiin. Apotti oli kuitenkin Kairossa matkalla Konstantinopoliin, jossa hän ja kaikki Pyhän Katariinan sisarluostareiden apotit olivat kokoontuneet valitsemaan uuden arkkipiispan äskettäin 90 vuoden iässä kuolleen arkkipiispan tilalle. Asia aiheutti munkkien keskuudessa vaikeuksia, sillä uuden arkkipiispan valinnan oli saatava Jerusalemin patriarkka, joka kieltäytyi hyväksymästä kokoontuneiden apottien suosimaa valintaa.


Tischendorf lähti beduiiniseikki Nasserin kanssa Kairoon toivoen saavuttavansa Pyhän Katariinan apotin ennen Konstantinopoliin lähtöä. He saapuivat Kairoon 7 päivässä, ja hän sai kokoontuneet apotit suostumaan suunnitelmaan. Sheikki Nasser lähti takaisin hakemaan koodeksia Pyhän Katariinan luostarista, ja paluumatka kesti uskomattomat 12 päivää. Tischendorf sai ottaa 8 sivua kerrallaan mukaansa majapaikkaansa Kairossa, jotta hän voisi kopioida koko käsikirjoituksen.


Kahden kuukauden ajan Tischendorf kopioi käsikirjoitusta tukahduttavassa kuumuudessa. Fie otti avukseen saksalaisen lääkärin ja saksalaisen apteekkarin, jotka molemmat osasivat kreikkaa. He kopioivat tekstin. Tischendorf oikoluki heidän kopionsa. Koko asiakirjassa oli 110 000 riviä. Näihin Tischendorf lisäsi loistavasti myöhempien korjaajien tekemät muutokset - yhteensä 12 000.


Saatuaan valmiiksi Siinain vuorelta peräisin olevan koodeksin puhtaaksikirjoituksen hän lähti heinäkuun loppuun asti etsimään lisää käsikirjoituksia kristinuskolle ja tsaari Aleksanteri II:lle. Palattuaan hän omistautui ongelmalleen saada Siinain koodeksi pois omistajiensa käsistä ja tsaarin käsiin.


Tischendorfille suotuisasti oli juuri tällä hetkellä jatkuva kiista Siinain uuden arkkipiispan valinnasta. Jos Tischendorf saisi tsaarin tukemaan munkkien suosimaa ehdokasta, he ehkä antaisivat hänen viedä arvokkaan käsikirjoituksen Venäjälle. Tischendorfin oman kertomuksen mukaan hän ehdotti Kairossa Pyhän Katariinan munkille, että he ehkä haluaisivat esittää koodeksin tsaarille. Hän väitti kuitenkin, että "Siinain vuoren munkit eivät voineet toteuttaa ehdotustani, vaikka olivatkin halukkaita siihen", koska ehdotuksen vahvistamiseen tarvittiin arkkipiispa, eikä arkkipiispaa ollut saatavilla.


Myöhemmissä kirjoituksissaan Tischendorf esitti, että hän ja Pyhän Katariinan munkit olivat usein keskustelleet ajatuksesta esittää koodeksi tsaarille. Todisteet eivät kuitenkaan tue tätä. Helmikuun 24. päivänä 1859 hän antoi munkille lapun, jossa hän lupasi palauttaa koodeksin puolentoista kuukauden kuluessa. Vasta kuukautta myöhemmin, 30. maaliskuuta, hän kirjoitti Angelikalle suunnitelmastaan saada munkit suostumaan siihen, että hän saisi viedä käsikirjoituksen Venäjälle lahjaksi tsaarille. Hän ei myöskään onnistunut suostuttelemaan heitä tähän.


Huolimatta arkkipiispa Kyrilloksen ja Venäjän Turkin-suurlähettilään ruhtinas Lobanovin avusta, munkit suostuivat korkeintaan siihen, että Tischendorf voisi viedä käsikirjoituksen Venäjälle, ei lahjaksi vaan lainaksi, jotta koko teoksesta saataisiin julkaistu kopio (faksimile). Tämänkin toteuttaminen vaati paljon aikaa ja vaivaa. Tischendorf palasi Kairoon 24. syyskuuta. "Munkit ja arkkipiispa kiittivät silloin lämpimästi innokkaista ponnisteluistani heidän asiansa hyväksi", hän kirjoitti, "ja seuraavana päivänä sain heiltä lainaksi Siinain Raamatun, jotta voisin kuljettaa sen Pietariin ja kopioida sen siellä mahdollisimman tarkasti".


Tischendorf toivoi selvästi, että munkit suostuisivat jossain myöhemmässä vaiheessa antamaan Venäjän tsaarin pitää käsikirjoituksen. Hän oli tuonut ruhtinas Lobanovilta kirjeen, jossa tuettiin tätä ehdotusta. Kirjeestä käy kuitenkin täysin selvästi ilmi, että ehdotettua lahjaa ei ollut vielä tehty. Se on päivätty 22. syyskuuta 1859 (10. syyskuuta vanhan tyylin mukaan) ja siinä lukee:


Monsieur Tischendorf on kertonut minulle, että Sinai-vuoren kunnianarvoinen veljeskunta on ehdottanut, että se tarjoaisi hänen kauttaan vanhan raamatunkäsikirjoituksen kunnianosoituksena hänen keisarilliselle majesteetilleen tsaari Aleksanteri II:lle. Koska tätä tarjousta ei voida tehdä virallisesti ennen kuin Portin ylhäinen ruhtinas on tunnustanut vasta valitun esimiehen, herra Tischendorf haluaa ottaa mainitun käsikirjoituksen lainaksi Pyhään Pietariin, jossa hän voi tarkistaa kopion alkuperäisen kanssa, kun sitä painetaan. Kannatan tätä Tischendorfin toivetta ja ilmoitan, että jos tähän voidaan suostua, käsikirjoitus pysyy Siinain vuoren veljeskunnan omaisuutena siihen asti, kunnes esimies on virallisesti tarjonnut sen Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen tämän veljeskunnan nimissä. On sanomattakin selvää, että jos ennalta arvaamattomat olosuhteet estävät veljeskuntaa toteuttamasta tätä aikomusta, käsikirjoitus palautetaan ehdottomasti.”



Tämän kirjeen Tischendorf toimitti munkeille. Joissakin tapahtumaa koskevissa kertomuksissaan hän siteeraa sitä. Hän ei kertaakaan viitannut omaan, 28. syyskuuta 1859 päivättyyn kirjeeseensä, joka oli piilossa Pyhän Katariinan luostarissa, kunnes professori Ihor Sevcenko löysi sen vuonna 1960 yhdessä kourallisen muiden tärkeiden kirjeiden kanssa.



Tischendorfin omalla kädellä kirjoitettu kirje on kirjoitettu huonolla kreikalla, ja se on todennäköisesti laadittu Kairon notaarin avustuksella. Siinain vuoren munkit pitivät tätä kirjettä niin tärkeänä sen löydyttyä vuonna 1960, että he asettivat sen pysyvästi näytteille luostariin lasin alle.



Tischendorfin kirjoitus on seuraava:

Minä allekirjoittanut, Constantin von Tischendorf, joka olen tällä hetkellä lähetetty itään Aleksanteri Aleksanterin, koko Venäjän tsaarin, käskystä, todistan tällä kirjeellä, että Siinain vuoren pyhä veljeskunta on Hänen Ylhäisyytensä suurlähettiläs Lobanovin kirjeen mukaisesti luovuttanut minulle lainaksi molempien testamenttien muinaisen käsikirjoituksen, joka on edellä mainitun luostarin omaisuutta ja koostuu 346 foliosta ja pienestä fragmentista. Nämä haluan ottaa mukaani Pietariin, jotta voin verrata alkuperäistä ja minun tekemää kopiota, kun se on painettu. Tämä käsikirjoitus luovutetaan minulle edellä mainitussa Lobanovin 10. syyskuuta 1859 päivätyssä, numerolla 510 varustetussa kirjeessä mainituin ehdoin. Lupaan palauttaa sen vahingoittumattomana ja hyvässä kunnossa Sinai-vuoren pyhälle veljeskunnalle sen ensimmäisestä pyynnöstä.”



Sitten Tischendorf lähti Kairosta, eivätkä Siinain vuoren munkit enää koskaan nähneet koodeksiaan. Hän palasi voittoisana Eurooppaan. Leipzigin kautta hän saapui Pietariin. Hänen oman kertomuksensa mukaan 19. marraskuuta 1859 "esittelin heidän keisarillisille majesteeteilleen Tsarkoe-Selon talvipalatsissa rikkaan kokoelmani vanhoja kreikkalaisia, syyrialaisia, koptilaisia, arabiankielisiä ja muita käsikirjoituksia, joiden keskellä Sinaiitin Raamattu loisti kuin kruunu".



Tischendorfin kertomuksessa ei mainita, että Sinaiitin Raamattu ei varsinaisesti ollut hänen annettavissa lahjana Aleksanteri II:lle ja tsaarittarelle. Hän ehdotti, että käsikirjoitus julkaistaisiin. Tsaari suostui kustantamaan sen ja pyysi, että julkaiseminen ajoittuisi Venäjän monarkian tuhatvuotisjuhlallisuuksiin syksyllä 1862. Pyyntö asetti valtavia vaatimuksia jopa Tischendorfin poikkeuksellisten kykyjen omaavalle tutkijalle. Työhön oli käytettävissä tuskin yli kaksi vuotta. Koodeksissa oleva Raamatun teksti oli kirjoitettu kokonaan unciaaleilla eli isoilla kirjaimilla. Siinä ei ollut lukuotsikoita eikä jakoa säkeisiin tai kappaleisiin. Koko käsikirjoitus oli kirjoitettu ilman välimerkkejä, eikä sanojen välissä ollut välilyöntejä. Siihen oli lisätty valtava määrä korjauksia ja korjauksia. Mutta Tischendorf oli nero.



Koodeksin faksimilepainosta varten Tischendorfin oli valvottava monien erilaisten kirjasimien valmistusta. Hän laski esimerkiksi kreikkalaisen omega-kirjaimen seitsemän eri kokoa koko käsikirjoituksessa. Siitä huolimatta hän ryhtyi työhön määrätietoisesti. Hän kieltäytyi tsaarin kutsusta jäädä Venäjälle ja valvoi työtä Leipzigista käsin käyden kolme kertaa Pietarissa niiden 27 kuukauden aikana, jotka hanke kesti. Se oli ilmiömäisen lyhyt aika tuottaa neljä upeaa kalvoa, joissa painos lopulta ilmestyi. Tuona aikana Tischendorf kieltäytyi kaikista muista kutsuista.



Lahjoituksen diplomaattiset valmistelut kestivät useita vuosia. Kaikki tämän monimutkaisen prosessin käänteet ja käänteet on esitetty A. V. Zakharovan artikkelissa "The History of Russia's Acquisition of the Sinai Bible in the Light of New Documents from Russian Archives.""История приобретения Синайской Библии Россией в свете новых документов из российских архивов". Syyskuussa 1859 Tischendorf vei Codex Sinaiticuksen luostarista Pietariin sinaittien kanssa sovitulla tavalla valmistelemaan sen julkaisemista, ja vasta marraskuussa 1869 Pyhän Katariinan luostarin isien neuvosto ja Kairon isien neuvosto allekirjoittivat lahjoituksen. Vastalahjaksi Venäjän hallitus lähetti Pyhän Katariinan luostarille 9000 ruplaa, ja sen jälkeen luostari sai jatkuvaa tukea Venäjältä.



Codex Sinaiticuksen pääosan nelikirjainen painos julkaistiin vuonna 1862 nimellä Bibliorum Codex Sinaiticus Petropolitanus ja omistus Venäjän keisari Aleksanteri II:lle.



Se valmistettiin ennätysajassa (vain kolme vuotta), ja se oli huomattavan hyvin valmistettu ja ylellinen. Valokuvaus- ja litografiatyöt tehtiin Pietarissa ja osittain Leipzigissa, ja painaminen annettiin Gieseken ja Devrienin Leipzigin kirjapainolle. Osa painoksesta painettiin erikoispaperille, jonka kasvipohja jäljittelee pergamenttia. Painos oli 327 kappaletta. 227 kappaletta jaettiin Venäjän hallituksen päätöksellä Venäjän ja Euroopan tärkeimpiin laitoksiin ja kirjastoihin sekä lahjoitettiin merkittäville henkilöille. Pyhän Katariinan luostariin lähetettiin kaksi kappaletta - luostarin kirjastoon ja Kairon sivukonttorin kirjastoon. Julkaisun kustannukset olivat 20 000 ruplaa, lukuun ottamatta kopioiden kuljetuskustannuksia. Codex Sinaiticuksen litografinen faksimilepainos aiheutti ennennäkemättömän julkisen ja tieteellisen kohun ja avasi monenlaisia tutkimusnäkymiä.



Marraskuun 10. päivänä 1862 Tsarskoje Selossa järjestettiin juhla-audienssi, jossa Tischendorf luovutti faksimilepainoksen ja alkuperäisen Siinain koodeksin, joka oli siihen asti ollut Tischendorfin hallussa julkaisun valmistelua varten, keisari Aleksanteri II:lle. Vuonna 1869 Codex Sinaiticus siirtyi Keisarilliseen julkiseen kirjastoon, jossa sitä säilytettiin käsikirjoitusosastolla yhdessä eräiden tärkeimpien käsikirjoitusten, kuten Ostromirovon evankeliumin (1056-1057), vanhimman säilyneen keskiaikaisen käsikirjoituksen, kanssa. - Tämä on Itä-Slaavin vanhin käsikirjoitettu kirja, jolla on käsikirjoituspäivämäärä.



Sittemmin Neuvostohallitus myi Siinain koodeksin British Museumille joulukuussa 1933 ja vei sen Lontooseen. Tämä arvokas käsikirjoitus on ollut arvokas osa British Libraryn kirjastoa sen perustamisesta vuonna 1978 lähtien. Lontoossa muinaisen käsikirjoituksen lehdet säilytettiin huolellisesti, jaettiin kahteen niteeseen ja sidottiin.



Tischendorfin raivoksi lähes heti hänen merkittävän löytönsä julkistamisen jälkeen väitettiin, että koko koodeksi olisi väärennös. Väitteen esitti yksi 1800-luvun suurimmista väärentäjistä, kreikkalaistutkija Constantine Simonides, joka sanoi kirjoittaneensa käsikirjoituksen itse. Simonides oli tehnyt omituisen uran myymällä sekä aitoja että väärennettyjä asiakirjoja. Vuosina 1853-1855 Englannissa oleskellessaan hän ei onnistunut yhtenä päivänä myymään väärennöksiään British Museumin sir Frederick Maddenille, mutta seuraavana päivänä hän ilmestyi myymään aitoja käsikirjoituksia. Nyt, kun Tischendorf oli juuri valmistumassa Codex Sinaiticus -kokoelman suurta foliopainosta varten, Simonides väitti väärentäneensä koko käsikirjoituksen oleskellessaan Athos-vuorella vuonna 1840. Simonides esitti jopa kreikkalaisen munkin nimeltä Kallinikos, joka oli valmis todistamaan, että hän oli nähnyt väärennöksen. Lisäksi Simonides oli riittävän taitava kalligrafiassa, joten monet pitivät hänen väitettään erittäin uskottavana. Hän väitti, että hänen setänsä Benedictus oli ehdottanut, että hän tekisi väärennöksen ja esittäisi sen tsaarille, mutta väsyneenä tähän ajatukseen hän totesi, että sen sijaan hän oli luovuttanut asiakirjan entiselle Siinain arkkipiispalle. Simonides väitti, että väärennetty koodeksi oli tällä tavoin päätynyt Pyhän Katariinan luostariin ja päätynyt lopulta Tischendorfin käsiin. väärentäjä ja muinaisten käsikirjoitusten myyjä Constantine Simonides (1820-1867) ilmoitti nämä valeuutisensa The Guardianissa (13.9.1862), että Tischendorfin löytämä koodeksi ei kuulu 4. vuosisadalle vaan vuodelle 1839/1840. ja sen kirjoitti Simonides itse 19-vuotiaana; hän kutsui teosta "nuoruutensa huonoksi taitokseksi".



Tischendorf tiesi, että Simonides kosti humoristisesti edellisen episodin jälkeen. Kun hän oli yrittänyt myydä väärennettyä Hermaan paimenenen kopiota Saksassa, Tischendorf oli paljastanut hänet. Kirjeessään syyriankielentutkijalle, pastori William Curetonille Tischendorf ilmaisi hämmästyksensä siitä, että vaikka jotkut tutkijat olivat kiittäneet häntä tästä, toiset olivat halunneet salata koko asian häpeissään siitä, että Simonides oli huijannut heitä. Nyt hän raivostui Simonidesin ilkeydestä. Tischendorf vastasi saksalaisessa sanomalehdessä "Allgemeine Zeitung" 22. joulukuuta 1862, että jo pelkästään Uudessa testamentissa Codex Sinaiticus eroaa monin paikoin merkittävästi kaikista Moskovan julkaisuista ja kaikista muista käsikirjoituksista. Vaikka Codex Sinaiticus ei selvästikään ollut väärennös, Simonidesin kylvämät epäilykset sen asemasta viivästyttivät sen vaikutusta raamatuntutkimukseen. Simonidesin vuoksi Codex Sinaiticus sai pidemmän aikaa tehdä kunnon vaikutuksen kristilliseen maailmaan.



Mikään ei kuitenkaan pystynyt tukahduttamaan Tischendorfin monumentaalisen koodeksin painoksen vaikutusta. Heti pääsiäisen jälkeen vuonna 1862 Vanhan testamentin kaksikymmentäkaksi kirjaa ja Uuden testamentin kaksikymmentäyhdeksän kirjaa sekä Barnabaan kirje ja Hermaksen paimen ilmestyivät kolmessa niteessä, ja painomuste (enimmäkseen ruskea) vastasi tarkasti alkuperäistä. Kaksikymmentä kappaletta painettiin aidolle pergamentille kuninkaallisille esitettäväksi.



Lokakuun alussa 1862 Tischendorf lähti Pietariin 31 laatikkoa mukanaan, joissa oli 1232 foliota koodeksin painosta. Ne painoivat 130 sataa kiloa. Marraskuun 10. päivänä hän luovutti Tsarkoe-Selossa ensimmäiset kappaleet tsaarille ja tsaarittarelle. Itse koodeksi asetettiin näytteille keisarilliseen julkiseen kirjastoon. Tsaari lahjoitti 223 kappaletta maailman suurille kirjastoille. (Yksi näistä meni ironisesti Siinain vuoren luostariin, jossa se on edelleen esillä alkuperäisen sijasta.) Loput lehdet annettiin Tischendorfille itselleen myytäväksi niin kalliilla hinnalla kuin hän sai.



Tischendorf oli nyt maailmankuulu. "Lähes kaikki Euroopan hovit antoivat hänelle niin paljon kunniamerkkejä ja palkintoja", kirjoitti hänen vävynsä, "etteivät ne olisi koskaan mahtuneet yhdenkään miehen arkkuun. Oxfordin ja Cambridgen yliopistot kunnioittivat häntä korkeimmilla tutkinnoillaan. Paavi kirjoitti hänelle nimikirjoituskirjeen, jossa hän totesi: "Olisin mieluummin löytänyt tämän Sinaitin käsikirjoituksen kuin Englannin kuningattaren Koh-i-noorin". Saksin kuningas teki yliopiston professorista salaneuvoksen. "Nämä kunnianosoitukset olivat hänelle mieluisia", sanoi hänen vävynsä, "mutta ne olivat hänelle vain toissijaisia. Teologian tieteen edistäminen ja kristillisen yhteisön etu olivat hänen elämässään etusijalla.”



Tischendorf lähetti myös kuvan kahdesta nuorimmasta lapsestaan ja lisäsi, että Alexandra, hänen nuorin tyttärensä, oli Venäjän suuriruhtinatar Alexandra Konstantinin, tsaarin kälyn, kummilapsi. Nyt, voisi ajatella, oli aika itse koodeksin palata kotiin Siinain vuorelle. Omistamalla suuren painoksensa tsaarille vuonna 1862 Tischendorf oli kirjoittanut: "Tämä jäänne ensimmäisen kristillisen keisarin ajoilta on lojunut pyhän aarteen tavoin sen vuoren juurella, jonka huipulla Mooses kerran näki Jumalan kirkkauden ja sai Jumalan käsistä lain ristikirjaimet. Nämä lain taulut sisälsivät erityisen kiellon: "Älä varasta". Tischendorfin painoksen nimi, Codex Sinaiticus Petropolitanus, viittasi kuitenkin (sen viimeisellä sanalla "Petropolitanus") siihen, että jotkut ihmiset - Tischendorf ja itse tsaari mukaan luettuina - olisivat ehkä tyytyväisempiä, jos sen annettaisiin jäädä Pietariin.



Pyhän Katariinan munkit eivät kuitenkaan suinkaan olleet samaa mieltä siitä, että näin pitäisi tehdä. Professori Sevcenkon luostarista löytämässä kirjeessä kerrotaan, että he olivat jo vuonna 1859 harmissaan Kairossa levinneistä huhuista, joiden mukaan Tischendorf aikoi antaa käsikirjoituksen Aleksanteri II:lle. Arkkipiispa Kyrillos, jonka puolesta Tischendorf oli tuolloin työskennellyt, oli nyt varmistanut valintansa. Mutta hän ei osoittanut merkkejä siitä, että hän olisi halukas tai kykenevä taivuttelemaan munkkikollegoitaan lahjoittamaan arvokkaimman asiakirjansa.



Tischendorf oli nyt pulassa. Hän oli antanut tsaarille jotain, mitä hänellä ei sillä hetkellä ollut oikeutta antaa. Sen seurauksena hän oli saanut tunnustusta, kunniaa ja rahaa. Hän oli huolellisesti salannut niin paljon kuin pystyi alkuperäisistä järjestelyistä, joiden tarkoituksena oli viedä suuri koodeksi Venäjälle. Silti hänen arkkipiispa Kyrilloselle osoittamansa vetoomukset, joissa hän pyysi munkkeja vahvistamaan käsikirjoituksen lahjoituksen Aleksanteri II:lle, kaikuivat kuuroille korville.



Tischendorfin huoli heijastui myös Venäjän hovissa. Riemuvoittoisen näyttelynsä jälkeen Siinain vuoren käsikirjoitus siirrettiin Venäjän ulkoministeriön säilytettäväksi osoituksena sen epävarmasta omistajuudesta. Mutta Tischendorfin vaikeudet eivät olleet mitään verrattuna arkkipiispa Kyrillin vaikeuksiin, jonka ylennystä hän oli tavoitellut juuri saadakseen koodeksin käsiinsä. Tammikuun 21. päivänä 1867 luostarin sisäiset riidat, jotka varmasti johtuivat osittain siitä, että Cyril oli sallinut heidän arvokkaimman omaisuutensa luovuttamisen, saivat munkit erottamaan arkkipiispansa. Vielä erottamisensa jälkeenkin Kyrillos väitti, että hän oli vain lainannut koodeksin.



Tischendorf oli nyt täysin huolestunut. Hänen vihollisensa epäilivät, että hän oli jopa "varastanut" käsikirjoituksen. Venäjän suurlähettiläs osmanivaltakunnan keskushallinnossa eli Korkeassa portissa (nykyisen Istanbulin alueella) ruhtinas N.P. Ignatieff, joka oli nyt ottanut hoitaakseen neuvottelut Pyhän Katariinan munkkien kanssa, käytti aivan avoimesti tällaisia sanoja puhuessaan ja kirjoittaessaan Siinain Raamatusta.



Tischendorf kiiruhti jälleen kerran Venäjälle. Huolimatta heikentyneestä terveydestään hän tarjoutui menemään vielä neljännen kerran Siinain vuorelle. Ignatieff ei suostunut siihen. Tischendorf, joka oli alun perin aiheuttanut väärinkäsityksen, ei saisi nyt enää mennä Siinain saarelle venäläisten edustajana ja heidän kustannuksellaan. Kyrilloksen syrjäyttäminen antoi häikäilemättömälle suurlähettiläälle mahdollisuuden saada Codex Sinaiticus lahjaksi ilman Tischendorfin enempää väliintuloa. Venäläiset suostuivat tunnustamaan Kyrilloksen kilpailijan Kallistratuksen arkkipiispaksi sillä ehdolla, että Kallistratus tekisi heidän kanssaan yhteistyötä koodeksia koskevassa asiassa. Ignatieff neuvoi kyynisesti venäläisiä tarjoamaan munkille "rahasumman - niin vähän kuin on tarpeen - jotta meillä olisi oikeus vakuuttaa, että ostimme Raamatun emmekä varastaneet sitä".



Kallistratus suostui. Hän suostutteli ainakin osan munkkikollegoistaan ("valtuuskunnan", kuten Tischendorfin tyttärentytär sanoo) luovuttamaan arvokkaan käsikirjoituksen heidän keisarillisille majesteeteilleen, tsaarille ja tsaarittarelle. Vastineeksi munkit saivat 9000 Venäjän ruplaa (tuolloin noin 1350 punnan arvosta) ja joitakin keisarillisia kunniamerkkejä. Codex tuotiin ulos ulkoministeriön holveista ja asetettiin jälleen näyttelyyn Imperial Public Library -kirjastossa.



Siinain arkkipiispa Kyrillos oli kieltäytynyt allekirjoittamasta Siinain koodeksin lahjakirjaa Aleksanteri II:lle, Venäjän hallitus näytti kapinalliselle, kuka oli Siinain herra, ja määräsi Siinain kirkon Bessarabian-omaisuuteen (nykyisen Moldovan ja Ukrainan välissä), josta tärkein rahavirta Siinain kirkkoon oli lähtöisin, takavarikon. Tämän seurauksena, pääasiassa Pyhän Katariinan luostarin vanhimpien ponnistelujen ansiosta, arkkipiispa Kyrillos syrjäytettiin, ja hänen tilalleen valittiin Kallistratos, joka allekirjoitti ensimmäisenä Sinai-koodeksin lahjakirjan Aleksanteri II:lle.



Vuonna 1870 Tischendorf sai vakavan sairauden, josta hän ei toipunut täysin pitkään aikaan. Sitten, 5. toukokuuta 1873, "keskellä ehjää ja onnellista työtä" (vävynsä Ludwig Schnellerin mukaan), hän sai tuhoisan aivohalvauksen, josta hän ei koskaan täysin toipunut. Hän oppi jälleen puhumaan ja kävelemään. Hän yritti kirjoittaa vasemmalla kädellään. Mutta vuoden aikana hän ei saanut todellista parannusta aikaan. Sitten hän alkoi saada aivohalvauksen toisensa jälkeen. Joulukuun 7. päivänä 1874 hän kuoli lähes kuusikymmenvuotiaana. Hänet haudattiin Leipzigin Johanneksen hautausmaalle. Tischendorfille itselleen uskonnollisen totuuden ja tiedon puolesta taistelemisesta tuli ehkä tärkeämpää kuin hyväntekeväisyydestä tai siitä, mikä oli moraalisesti oikein.



Tischendorf kiteytti oman suurimman saavutuksensa näin: "Että kaitselmus on antanut aikakaudellemme, jolloin hyökkäykset kristinuskoa vastaan ovat niin yleisiä, Siinaitisen Raamatun, jotta se olisi meille täysi ja selkeä valo siitä, mikä on Jumalan sanan todellinen kirjoitettu teksti, ja jotta se auttaisi meitä puolustamaan totuutta vahvistamalla sen autenttisen muodon".



Tischendorfin kuoleman jälkeen Codex jatkoi vaellustaan. "Codex Sinai on vanhin tunnettu Raamatun käsikirjoitus, joka on peräisin neljänneltä vuosisadalta jKr. Vuoteen 1933 asti reliikkiä säilytettiin Keisarillisessa julkisessa kirjastossa. Teollistamispolitiikan huipulla Neuvostoliiton viranomaiset kuitenkin myivät harvinaisuuden länteen 100 tuhannella punnalla. Miksi Venäjä on siis menettänyt yhden kristinuskon alkuaikojen tärkeimmistä jäänteistä?



Toinen osa käsikirjoituksesta jäi kuitenkin luostarin kirjastoon. Tischendorf sai koodeksin koko tekstin vasta vuonna 1859 keisari Aleksanteri II:n virallisena edustajana. Neuvottelujen jälkeen munkit suostuivat siirtämään kirjan Venäjän monarkille, ortodoksisuuden suojelijalle, ja samana vuonna reliikki saapui Pietariin. Luostari sai tsaarilta tästä yhdeksän tuhatta ruplaa. Jos venäläinen munkki Porfyrius olisi halunnut ottaa Siinain koodeksen mukaansa vuonna 1845 tai 1850, se olisi onnistunut lähes esteettä. Mutta kun Tischendorf, joka oli myös suuri PR-velho, löysi käsikirjoituksen helmikuussa 1859, hän julisti heti "kaupungille ja maailmalle", että hän oli löytänyt vanhimman raamatunkäsikirjoituksen! Tällaisten väitteiden jälkeen asiat olivat muuttumassa hyvin monimutkaisiksi. Sitä paitsi luterilaisena hän pysyi Siinain luostarin kreikkalaisille munkille ei-kristittynä, eikä hän voinut odottaa myönnytyksiä tai lempeyttä. Jotta Tischendorf ei menettäisi käsikirjoituksen hallintaa, hän sitoutui kopioimaan sen ja voitti samalla aikaa. Munkit kuljettivat käsikirjoituksen Konstantinopoliin, Osmanien valtakunnan pääkaupunkiin, ja tekivät juuri niin. Tischendorf tiesi erittäin tärkeän venäläisen matkailijan - Venäjän keisari Aleksanteri II:n veli, suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš, jonka kanssa Tischendorf oli paitsi tuttu myös varsin läheinen. Laskelma osoittautui erinomaisen oikeaksi: Venäjän Konstantinopolin suurlähetystö kiinnostui paljon enemmän matkailevan saksalaisen auttamisesta, ja se johti siihen, että Venäjän lähettiläs ottomaanien portissa, ruhtinas Aleksei Lobanov-Rostovski, antoi munkille Venäjän ulkoministeriön virallisen nootin, jossa todettiin, että Tischendorf keräsi käsikirjoituksen tieteellistä julkaisua varten, kun taas Venäjän keisarikunta takasi Siinain koodin palauttamisen sen lailliselle omistajalle.



Bolševikit möivät Lontoon antiikkikauppiaille



Codex Sinaiticus, joka houkutteli tutkijoita kaikkialta maailmasta, säilytettiin Leningradissa vuoteen 1933 asti. Pian vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen sen kohtalo kuitenkin kyseenalaistettiin. Arkistonhoitaja Ljudmila Volftsunin mukaan Konstantinopolin patriarkaatti esitti 1920-luvulla vaatimuksen käsikirjoituksesta ja väitti, että se oli saatu vilpillisesti munkilta. Nämä väitteet hylättiin, minkä vuoksi historioitsijoiden oli kirjoitettava pitkä kirjelmä bolševikeille.



Englantilainen Uuden testamentin tutkija, Harvardissa toiminut kirkkohistorian professori Kirsopp Lake (1872-1946) oli aloittanut uransa kaivosmiesten pastorina, mutta hän erikoistui Oxfordissa opinnoissaan paleografiaan ja Uuden testamentin tekstikritiikkiin. Vuonna 1898 hän teki matkan Baselin, Venetsian ja Rooman kirjastoihin etsien lisää käsikirjoituksia. Kesällä 1899 ja 1903 hän teki matkoja kreikkalaiseen luostariin Athos-vuorelle. Lake toimi Alankomaiden vanhimmassa yliopistossa Leidenissa professorina 1904-14. Professorina Lake teki faksimilepainokset (1911, 1922) Siinain kirjasta, Codex Sinaiticus. Professori Luke matkusti Pietarin keisarilliseen kirjastoon ensimmäisen vaimonsa Helenin kanssa kesällä 1908 ja valokuvasi tärkeän Codex Sinaiticuksen ja julkaisi näköispainoksena Uuden testamentin yhdessä Barnabaan kirjeen ja Hermaksen paimenen kanssa (1911) ja vielä Vanhan testamentin (1922) kanssa toisen kirjastovierailunsa (1913) jälkeen. Nämä niteet oli varustettu arvokkailla johdatuksilla ja olivat huomattava parannus Tischendorfin aikaisempiin painoksiin. Vuoden 1911 näköispainos eli faksimili koko Uuteen testamenttiin oli aivan viime aikoihin asti internetissä ladattavissa ja luettavissa Z-librarysta pdf-tiedostona, mutta nyttemmin Yhdysvaltain tiedustelupalvelu sulki Z-libraryn. https://1lib.sk/book/3150740/4552eb



Venäjän vuoden 1917 vallankumous johti tsaarin ja hänen perheensä teloittamiseen ja virallisesti ateistisen hallinnon käyttöön ottamiseen Venäjällä. Neuvostoliiton taloudelliset ongelmat johtivat siihen, että he julkaisivat länteen myytäväksi huomattavan määrän arvokkaita käsikirjoituksia – itse asiassa niin paljon, että tähän asti saavuttamattomien niteiden tulva uhkasi tuhota harvinaisten kirjojen länsimarkkinat. Vuosina 1930-1932 Neuvostoliiton hallitus tulvi kansainväliset antiikkimarkkinat arvokkailla esineillä, jotka se oli hankkinut kansallistamisen kautta. Lontoon antiikkikauppiaat tulivat Moskovaan tarjoamaan kokemustaan tältä alueelta ja solmimaan yhteyksiä hallitustasolla. Ensimmäinen ja viimeinen brittiläinen tarjous ostaa Codex Sinaiticus 40 000 punnan hintaan tuli Lontoossa sijaitsevalta antiikkiyritykseltä Maggs Bros. Ltd neuvostohallitukselle vuonna 1933. Neuvostohallitus pyysi 200 000 ja myi sen neuvoteltuaan Iso-Britannialle 100 000 eurolla. Pääministeri Ramsay MacDonaldin vahvalla tuella British Museumin johtokunnan jäsenet suostuttelivat valtiovarainministeriön tukemaan 100 000 punnan maksua Codexin toimituksen yhteydessä Lontooseen.



Maggs Brosin kauppias oli ollut vuonna 1931 Leningradissa muutaman päivän ja ostanut sieltä Gutenbergin Raamatun ja kirjaimellisesti, tämä Raamattu kainalossaan, hän katsoi nyt yleiseen kirjastoon. Brittiläisen antiikkikirjan Maggs Brossin kauppias Maurice L. Ettinghausen johti Moskovaan kolmen hengen valtuuskunnan vakuuttaakseen Venäjän viranomaiset, että oli typeryyttä yrittää myydä vaikkapa kolme tai neljä kappaletta Homeroksen ensimmäisestä painoksesta kerralla. Ettinghausen ystävystyi Venäjän kirjojen vaihto-osaston johtajan kanssa, joka sattui tuolloin olemaan unkarilainen. Hänet esiteltiin ulkomaankaupan varakomissarille, joka oli ollut Puna-armeijan kenraalipäällikkö. Ja entisessä Imperiumin yleisessä kirjastossa, toisella puolella, pölyisessä puhujapuhujassa, hän näki neliönmuotoisen nahkalaatikon, jonka nahkakannessa oli kirjoitettu "Codex Sinaiticus Petropolitanus".



Vitsinä Ettinghausen sanoi ulkomaankaupan varakomissarille, että jos hän joskus tarvitsee rahaa, hänen pitäisi sitoa Sinaiticus ruskeaan paperipakkaukseen ja lähettää se Ettinghauseniin Lontooseen. Varakomissaari sanoi, ettei ollut koskaan kuullut käsikirjoituksesta. Kaksi vuotta myöhemmin unkarilainen kirjojen vaihto-osaston johtaja oli Lontoossa. Syksyllä 1933 hän tuli tapaamaan Ettinghausenia ja kysyi häneltä, oliko Codex Sinaiticus miljoonan punnan arvoinen. Maurice Leon Ettinghausen vastasi, ettei hän tiennyt, mutta jos venäläiset joskus haluaisivat myydä koodeksin, hän olisi valmis löytämään ostajan lännestä. Muutamaa viikkoa myöhemmin Venäjän kulttuuriattasea Pariisissa, toveri Iljin, ilmoitti Ettinghausenille, että Neuvostoliiton hallitus oli valmis myymään koodeksin 200 000 puntaa. Ettinghausen ilmoitti välittömästi Sir Frederic Kenyonille British Museumista. Sitten alkoivat neuvottelut maailman arvokkaimmasta Raamatusta. British Museumin puolesta Sir Frederic tarjosi 40 000 puntaa. Toveri Iljin alensi hintansa 100 000 puntaa. Kuultuaan pääministeri Ramsay MacDonaldia ja Canterburyn arkkipiispaa museon luottamushenkilöinä Sir Frederic nosti tarjouksensa 60 000 puntaa ja suostui sitten maksamaan 100 000 puntaa. Joulukuussa Ison-Britannian hallitus ilmoitti myynnistä ja takasi puolet hinnasta edellyttäen, että Britannian yleisö merkitsee toisen puolen.



Kaupan nopeus oli hämmästyttävä. Pääministerin, Canterburyn arkkipiispan ja British Museumin entisen johtajan Sir Frederic Kenyonin tukemana julkinen kampanja keräsi toukokuuhun 1934 mennessä 46 500 puntaa. Seuraavan vuoden lokakuuhun mennessä kampanja oli tuottanut valtiovarainministeriölle yhteensä 53 563 puntaa.



27. joulukuuta 1933 käsikirjoitus saapui Lontooseen junalla. Venäjän kauppavaltuuskunta toi lehdet Bush Houseen Strandiin. Sieltä Maurice Ettinghausen, kaksi etsivää Vine Streetin poliisiasemalta, ja neiti Margaret Lane Daily Express -sanomalehdestä veivät heidät taksilla British Museumiin Bloomsburyssa. Kun he saapuivat, Ettinghausen hämmästyi nähdessään valtavan joukon miehiä ja naisia odottamassa suurella aukiolla museon pääportaalien ulkopuolella ja ojentamassa kadulle. Kun hän nousi taksista kantaen suurta Raamattua, kaikki väkijoukon miehet nostivat hattuaan. Käsikirjoitus otettiin heti esille museon sisällä. Valtavat väkijoukot tulivat katsomaan näitä tummia vellum-sivuja, joissa oli huomioimaton muste ja merkittävä teksti. British Museum Quarterly vuodelta 1934 totesi: "Koskaan aiemmin pitkän historiansa aikana ei British Museum ole voinut nähdä loputtoman kävijävirran, joka on odottanut kärsivällisesti jättääkseen käsikirjoituksen ohi tiukat ja koristamattomat sivut," jonka voivat lukea vain harvat niistä, jotka tulevat osoittamaan kunnioitusta.



Käsikirjoitus ei jäänyt Neuvostoliittoon pitkäksi aikaa. Käskyn myydä se länteen antoi henkilökohtaisesti Josif Stalin, joka myös allekirjoitti kansankomissaarien neuvoston asiaa koskevan asiakirjan. Vuonna 2010 The Art Newspaper -lehti kertoi, että Venäjän ulkoministeriön arkistoista löytyi asiakirja, jossa vahvistettiin kaupan laillisuus.



Poliittisen toimiston kokouksen pöytäkirjassa, joka käsitteli "toveri Rosengoltzin kysymystä", on seuraava päätöslauselma: "Velvoittakaa toveri Bubnov antamaan vastaus Kansankomissariaatin kansankomissariaatin kysymykseen. Bubnovin antaa Siinain koodeksin Raamatun käsikirjoituksen ulkomaankaupan kansankomissariaatille ja antaa NKVT:n myydä se.”



Bolševikkikauppiaiden kohtalo



Valko-Venäjän Vitsebskissä syntynyt, juutalaisen kauppiaan poika Arkadi Pavlovitš Rosengolts oli tuolloin kauppahetkellä ulkomaankaupan kansankomissaari ja Andrei Bubnov oli kirjastoista vastaava koulutuskomissaari. Rosengolts teki läheistä yhteistyötä myös Leon Trotskin kanssa, joka oli brittitiedustelun MI6:n merkittävin agentti bolshevikkien keskuudessa, ja Rosenbolts itse toimi suurlähettiläänä Britanniassa vuosina 1925-1927, jossa hän osallistui vakoilutoimintaan, mikä johti Neuvostoliiton ja Iso-Britannian diplomaattisuhteiden heikkenemiseen ja lopulta diplomaattisuhteet katkesivat vuonna 1927.



Rosenholtzin diplomaattivakoilu Britanniassa johti kuuluisaan "Arcos-tapaukseen" - neuvostoliittolaisen kauppavaltuuskunnan ja yhteisen neuvostoliittolais-britannialaisen osakeyhtiön toimistoissa suoritettuun kotietsintään, jonka seurauksena Britannian poliisi takavarikoi Neuvostoliiton vaarantavia asiakirjoja. Rosengoltzin ja hänen neuvostoliittolaisen esikuntansa oli määrä lähteä Lontoosta 10 päivän kuluessa. Matkalla Moskovaan hänen junansa pysähtyi Varsovassa, jossa Rosengoltz tapasi aseman kahvilassa Neuvostoliiton suurlähettilään PL Voikovin. Boris Koverda murhasi Voykovin juuri silloin, kun hän vilkutti hyvästiksi laiturilla Rosengoltzin lähdettyä. Rosenboltz oli kuulunut Leninin sairauden aikana muodostuneeseen ”Vasemmisto-oppositioon”, jota johti MI6-agentti Leon Trotsky. Vasemmisto-oppositio vastusti Leniniä ja Stalinia.



Ulkomaankaupan kansankomissaarin virasta Rosenboltz erotettiin kesäkuun 14. päivä 1937 ja 7. lokakuuta 1937 pidätettiin. Syytteiden listalla oli muun muassa Leninin ja Stalinin salamurhayritys, vakoilu ja sabotaasi. Rosengoltzin pyrkimys tavata Stalin tunnistettiin tarkoitukseksi suorittaa terroriteko. Arkady Rosengoltz esiintyi kertomuksen mukaan yhtenä trotskilaisen undergroundin johtajista Neuvostoliitossa, saksalaisena ja englantilaisena vakoojana. Oikeudenkäynnissä Rosengoltz myönsi kaikki syytteet, mukaan lukien ulkomaankaupan käyttämisen ja valtion varojen kavalluksen Trotskin ja hänen järjestöjensä rahoittamiseksi sekä Stalinin salamurhayrityksen valmistelun. Toisin kuin jotkut muut, hän ei pyytänyt armahdusta.



Rosengoltz tuomittiin kuolemaan ja ammuttiin 15. maaliskuuta 1938 Moskovassa Kommunarkan harjoituskentällä. Hänet rehabilitoitiin 4. helmikuuta 1988 Gorbatšovin hallinnon ja Neuvostoliiton korkeimman oikeuden täysistunnon toimesta. Rozengoltzin vaimo Zoja Aleksandrovna, syntyperäinen Ryashentseva, pidätettiin kaksi viikkoa miehensä jälkeen ja ammuttiin tämän jälkeen huhtikuussa 1938 38-vuotiaana. Tästä Rosengoltzin toisesta avioliitosta kaksi nuorta tytärtä jäi ilman vanhempia.



Neuvostoliiton puolesta Siinain kirjan kaupan tehnyt toinen henkilö Andrei Sergeevich Bubnov oli erittäin varakkaan tehtaanjohtajan perheen poika, joka ensimmäisen maailmansodan puhjettua lähti Pravda-sanomalehden toimituskuntaan. Myös hän liittyi Troskyin vasemmistokommunisteihin ja toimi Ukrainan poliittisessa toiminnassa. Lokakuussa 1923 Bubnov allekirjoitti ”Trotskin manifestin”. Stalin armahti Bubnovia, joka katui manifestin allekirjoitusta, ja Bubnovista tuli Neuvostoliiton puna-armeijan poliittisen osaston päällikkö ja Krasnaya Zvezda -sanomalehden päätoimittaja. Syyskuusta 1929 lokakuuhun 1937 hän toimi koulutuksen kansankomissaari. Lokakuun 17. päivänä 1937 hänet pidätettiin ”saksalaisena vakoojana”, neuvostovastaisesta terroristitoiminnasta. Hänet tuomittiin kuolemaan 1. elokuuta 1938. Hänet ammuttiin ja haudattiin Kommunarkan testialueelle. Maaliskuun 14. päivänä 1956 hänet rehabilitoitiin. 22. maaliskuuta 1956 Neuvostoliiton keskuskomitean puoluevalvontakomissio otti hänet (kuolleena) takaisin puolueen jäseneksi.



Ostaja oli British Museum Lontoossa, ja välittäjänä toimi antiikkikirjakauppa Maggs Bros. Kuultuaan, että Neuvostoliitto oli tarjoutunut ostamaan koodeksin, Foggy Albionin asukkaat keräsivät valtakunnallisilla tilauksilla valtavan summan rahaa, jolla olisi tuohon aikaan voitu ostaa muutama kymmenen luksusautoa. Hattua nostan niille, jotka olivat läsnä, kun muinaisjäännöstä kannettiin museon seiniin. Brittiläiset työttömät kuitenkin protestoivat, kun he kuulivat näin tuhlailevasta hankinnasta talouskriisin aikakaudella. Kun British Museum Library itsenäistyi vuonna 1970, Codex Sinaiticuksesta tuli yksi British Libraryn pääaarteista, ja se on edelleen esillä erikoisvitriinissä jalokivigalleriassa. Brittiläisen antiikkikirjan Maggs Brossin kauppias Maurice L. Ettinghausen (Maurice Léon) oli syntynyt 25. tammikuuta 1883 Pariisissa. Hänen äitinsä oli Saksan askenasijuutalaisia Oppenheimereita. Ashkenasijuutalaiset tai ashkenasit ovat juutalainen diasporaväestö, joka ryhmittyi Pyhässä Rooman valtakunnassa jo ensimmäisen vuosituhannen lopulla jKr. Ettinghausen oli jo ensimmäisen maailman sodan alkaessa työskennellyt harvinaisten kirjojen kauppiaana Münchenissä vuodesta 1905 lähtien. Hän väitteli tohtoriksi Pariisissa vuonna 1906 pohjoisintialaisesta keisarista ja runoilijasta. Marraskuun 6. päivänä 1914 hänet kuitenkin pidätettiin ja siirrettiin Ruhlebeniin. Ruhleben Gefangenenlager (brittiläinen siviilien internointileiri) perustettiin ensimmäisen maailmansodan puhjettua Berliinin esikaupunkialueella Spandaun raviradalle, ja se oli toiminnassa aselepopäivään 1918 asti. Leirillä oli parhaimmillaan noin 4 500 sotilasikäistä miespuolista siviilihenkilöä, jotka olivat asuneet tai matkustaneet Saksassa sodan syttyessä. Vangit majoitettiin karsinoihin, jotka oli alun perin tarkoitettu kilpahevosille. Suurin osa internoiduista oli brittiläisiä. Useimmat heistä olivat olleet Saksan satamiin telakoituneiden brittiläisten kauppalaivojen miehistöä. Noin 300-400 internoitua oli juutalaisia. Leirin kirjastonhoitajana hän johti työtä kirjojen hankkimiseksi leirin kahteen kirjastoon. Hän ryhtyi myös keräämään kaiken mahdollisen leiriä dokumentoivan aineiston, ja kuten hän kertoo muistelmateoksessaan Rare books and royal collectors; memoirs of an antiquarian bookseller (Harvinaisia kirjoja ja kuninkaallisia keräilijöitä; antikvariaatin muistelmat), hänellä oli "ilo nähdä, kuinka koko kokoelma salakuljetettiin ulos pala palalta saksalaisten vartijoiden nenän alla". Hän piti kokoelmaa "lähdeaineistona, joka osoittaa, miten brittiläinen pikkukaupunki järjestäytyi demokraattisesti". Hän kuoli Oxfordissa vuonna 1974.



Kun Pyhän Katariinan luostari sai tietää käsikirjoituksen myynnistä Britanniaan, se yritti jälleen saada sitä takaisin, mutta ei onnistunut siinä. Nykyään sillä on hallussaan vain muutama sivu, jotka löydettiin vuonna 1975 erään rakennuksen seinästä. Kävi kuitenkin ilmi, että julkisessa kirjastossa (nykyään Venäjän kansalliskirjasto) on edelleen muutamia katkelmia koodeksista: ne päätyivät jotenkin muihin kokoelmiin.



Ostajapuolella Iso-Britannian pääministeri James Ramsay MacDonald oli maalaistyöläisten poika, joka oli käynyt Scotlannissaa muutaman vuoden seurakuntakoulun, minkä jälkeen hän toimi pappina Pyhän Tapanin kirkossa. Bristolissa MacDonald liittyi radikaaliin sosiaalidemokraattiseen ryhmittymään. Työttömyysaikojensa jälkeen hän opiskeli hetken kasvitiedettä ja fysiikkaa silloisessa ”Lontoon yliopistossa”, mutta hänen terveytensä petti kesken opintojen. Ensimmäisen maailmansodan edellä MacDonald julisti voimakkaasti Britannian tarvetta pysyä puolueettomana. Hän erosi työväenpuolueen puolueenjohtajuudesta, kun puolue tuki hallituksen pyyntöä 100 miljoonan punnan sotaluotosta. MacDonald sai julkisesti moitteita maanpetturuudeta ja pelkuruudesta. MacDonald tuomitsi sittemmin myös Versailles'n sopimuksen: "Näemme hulluuden, jollaista on historiassa vertaansa vailla." Kun valtion oli joutunut sisäisiin ongelmiin ja työttömyys lisääntyi, vuonna 1922 MacDonaldin sodan vastustus muuttui nyt karismaksi: hän symboloi enemmän kuin kukaan muu julkisessa elämässä rauhaa ja kansainvälisyyttä, säädyllisyyttä ja sosiaalista muutosta. Hänestä tuli työväenpuolueessa opposition johtaja. Hän vastusti voimakkaasti vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen jälkeen työväenliikkeen läpi pyyhkäissyttä radikalismia, hän oli kommunismin määrätietoinen vihollinen. Vuonnna 1922 MacDonald vieraili Palestiinassa ja selosti asettavansa vastakkain sionistien pioneerit ja ”rikkaan plutokraattisen juutalaisen”, kun jälkimmäinen oli ”todellinen taloudellinen materialisti, jolla ei ole maata, eikä sukulaisia, hän jopa inhoaa sionismia, joka elvyttäisi oman kansan idealismin”.



MacDonald päätti maaliskuussa 1924 lopettaa Singaporen sotilastukikohdan rakennustyöt, vaikka amiraliteetti vastusti sitä voimakkaasti. Hän uskoi, että tukikohdan rakentaminen vaarantaisi aseistariisuntakonferenssin; ensimmäinen merilordi lordi Beatty katsoi, että tukikohdan puuttuminen vaarantaisi vaarallisesti Britannian kaupankäynnin ja Adenin itäpuoliset alueet ja saattaisi merkitä sitä, että Brittiläisen imperiumin turvallisuus Kaukoidässä olisi riippuvainen Japanin hyvästä tahdosta.



Kesäkuussa 1924 MacDonald kutsui Lontooseen koolle sodanaikaisten liittolaisten konferenssin ja sai aikaan sopimuksen uudesta suunnitelmasta, jolla ratkaistaisiin korvauskysymys ja Ranskan ja Belgian miehitys Ruhrin alueella. Saksan edustajat liittyivät kokoukseen, ja Lontoon sopimus allekirjoitettiin. Sitä seurasi englantilais-saksalainen kauppasopimus. MacDonaldin toinen suuri voitto oli Lontoossa heinä- ja elokuussa 1924 pidetty konferenssi, jossa käsiteltiin Dawesin suunnitelman täytäntöönpanoa. MacDonald, joka hyväksyi taloustieteilijä John Maynard Keynesin suositun näkemyksen Saksan korvausten maksamisesta mahdottomana, painosti Ranskan pääministeriä Édouard Herriot'ta, kunnes Saksalle tehtiin monia myönnytyksiä, mukaan lukien Ruhrin alueen evakuointi.



MacDonald tunnusti Neuvostoliiton ja MacDonald ilmoitti parlamentille helmikuussa 1924, että neuvottelut alkaisivat neuvotella sopimuksesta Neuvostoliiton kanssa. Vuoteen 1933 mennessä MacDonaldin terveys oli niin huono, että hänen lääkärinsä joutui henkilökohtaisesti valvomaan hänen matkaansa Geneveen. Vuoteen 1934 mennessä MacDonaldin henkinen ja fyysinen terveys heikkeni entisestään, ja hänestä tuli yhä tehottomumpi johtaja kansainvälisen tilanteen muuttuessa uhkaavammaksi. Sanomalehdet eivät raportoineet, että MacDonald kielsi toimittajille olevansa vakavasti sairas, koska hänellä oli vain "muistin menetys". Näinä vuosina häntä ärsyttivät Lucy, Lady Houstonin, vahvasti nationalistisen Saturday Review -julkaisun omistajan, hyökkäykset. Lady Houston uskoi, että MacDonald oli Neuvostoliiton hallinnassa, ja huvitti kansakuntaa antamalla MacDonaldille sellaisia epiteettejä kuin "Lossiemouthin hämähäkki" ja ripustamalla suuren kyltin sähkövaloihin luksusjahtinsa SY Libertyn takilaan. Joidenkin versioiden mukaan siinä luki "Alas Ramsay MacDonaldin kanssa" ja toisissa "Helvettiin Ramsay MacDonaldin kanssa". Lady Houston lähetti myös agentteja häiritsemään hänen vaalikampanjoitaan. Vuonna 2020 uusi tutkimus paljasti, kuinka hän osti kolme kirjettä, joiden oletetaan kirjoittaneen Ramsay MacDonaldin Neuvostoliiton viranomaisille, mutta jotka olivat itse asiassa amerikkalaisen väärentäjän työtä. Vuonna 1935 Lady Houston ilmoitti aikovansa julkaista ne, mutta lopulta luovutti ne Special Branchille, ja MacDonald'sin asianajajat aloittivat oikeudellisen taistelun hänen kanssaan. MacDonald oli tietoinen hiipuvista voimistaan, ja vuonna 1935 hän sopi Baldwinin kanssa aikataulusta erota pääministerin tehtävästä kuningas Yrjö V:n hopeisen juhlavuoden jälkeen toukokuussa 1935. Hän erosi 7. kesäkuuta Baldwinin hyväksi ja pysyi hallituksessa. ottamalla suurelta osin Baldwinin vapauttaman Lord Presidentin kunniatehtävän. Hän kuoli MV Reina del Pacificon laivalla 9. marraskuuta 1937 71-vuotiaana.



Mitä ateistisen valtion päämies ohjasi myydessään koodin, joka on korvaamaton paitsi uskovien myös oppineiden näkökulmasta? Syy oli banaali - rahapula tuotujen raaka-aineiden ja teollisuuslaitteiden ostamiseen.



Koodeksi ei ollut ainoa kulttuuriaarre, joka joutui ulkomaille Stalinin aikana. Sen mukana myytiin Rubensin, Rafaelin ja Rembrandtin maalauksia Eremitaasin kokoelmasta, Fabergén munia ja muita arvoesineitä. Tällaisista liiketoimista vastasi vuoteen 1937 asti toiminut RSFSR:n Gostorgin ulkomaankauppatoimisto.



Kansallisvarallisuuden myymistä ulkomaanvaluutan hankkimiseksi oli harjoitettu tietoisesti vuodesta 1930 lähtien, jolloin NEP lakkautettiin ja kollektivisointi ja teollistaminen aloitettiin. Myytyjen tavaroiden kokonaisarvo oli 12,5 miljoonaa dollaria.



Suorat neuvottelut kauppakysymyksestä Iso-Britannin ja Neuvostoliiton välillä eivät voineet tapahtua Lontoossa, sillä vuonna 1927 Englannin ja Neuvostoliiton kriisi katkaisi sekä kauppa- että diplomaattisuhteet Neuvostoliiton ja Englannin välillä, ja vuonna 1929 vain diplomaattisuhteet palautettiin: parlamentti ei halunnut "ruokkia kommunistista hallintoa". Tästä syystä kaikki Siinain tekstejä koskevat neuvottelut käytiin Pariisissa. Ja koska Neuvostoliiton edustaja piti näissä neuvotteluissa päiväkirjaa ja jätti myös pöytäkirjat jokaisesta kokouksesta, jälkipolville on jäänyt poikkeuksellisia yksityiskohtia tästä neuvotteluprosessista, joka huipentui sopimukseen.



Esimerkiksi aluksi pääkysymys ei ollut itse summa vaan pikemminkin se, kuinka nopeasti summa oli maksettava. Yhdistynyt kuningaskunta vaati maksuerätaulukkoa, mutta kun se hylättiin - Neuvostoliitolla oli hallituksen suunnitelma, joka oli täytettävä - he alkoivat painaa hintaa alaspäin.



Alkuperäinen hinta oli 200 000 puntaa - Neuvostoliiton hallitus pyysi tasan miljoona dollaria silloisen valuuttakurssin mukaan. He sopivat puolet. Oliko se paljon vai vähän? Kukaan ei osannut sanoa, koska kukaan ei muistanut, että vastaavanlaista poikkeuksellista arvoa omaavien muinaisten käsikirjoitusten myymisestä olisi ollut ennakkotapauksia. Toisaalta se on valtava summa, jolla voisi ostaa esimerkiksi 40 Rolls-Roycea (kun otetaan huomioon, miten kalliita autot olivat tuolloin). Toisaalta sellaisia aarteita kuin Uuden testamentin vanhinta käsikirjoitusta myydään kerran elämässä.



Jälkimmäinen seikka oli ratkaiseva, sillä Englannissa oli mies, joka teki koodeksin ostamisesta elämänsä pääasian. Kyseessä oli Sir Frederick Kenyon, joka oli British Museumin johtokunnan jäsen, British Museumin johtaja vuosina 1909-1930 ja merkittävä raamatunkäsikirjoitusten asiantuntija. Iso-Britannia on hänelle velkaa arvokkaan käsikirjoituksen ostamisen, ja hänen tapaamiset ja keskustelut pääministeri Macdonaldin, anglikaanisen kirkon johtajan, Canterburyn arkkipiispa Cosmo Gordon Langin ja Englannin parlamentin vaikutusvaltaisten jäsenten kanssa johtivat siihen, että Hänen Majesteettinsa kuningas Yrjö V suostui maksamaan vaaditun summan aarteesta, joka vuoteen 1917 asti kuului hänen serkulleen, keisari Nikolai II:lle.



On huomattava, että koodeksi on nyt säilytetty erinomaisissa olosuhteissa ja se on venäläisten tutkijoiden saatavilla, myös verkossa.Käsikirjoituksen nimi, Codex Sinaiticus, on kirjaimellisesti käännettynä Siinain kirja. Koodeksin virtuaaliversion valmistuminen kesti yli neljä vuotta ja maksoi yli puolitoista miljoonaa dollaria. Nyt Codex Sinaiticuksesta tuli "British Museum Lisätiedot Käsikirjoitus 43725\ Mutta melkein kaikki tutkijat kutsuvat sitä edelleen nimellä א "Aleph".



Uusi löytöjä Siinailla



Sergei Petuhov kirjoittaa Kommersantissa 8. marraskuuta 2019 Codex Sinaiticuksen löydöstä, josta oli tällöin kulunut 175 vuotta. Venäjällä olevien varojen tuotoilla eli koko Siinain kirkko ja sen mukana ympäröivät beduiiniheimot, joita Pyhän Katariinan luostari ruokki ilmaiseksi vastineeksi uskollisuudestaan luostaria kohtaan, kunnes Venäjällä vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Siinain kirkko menetti tämän tulonlähteen, sen hierarkit valittivat ennen kaikkea "paimentolaisarabiheimon tyytymättömyydestä ja levottomuudesta, joka aiheutui päivittäisen luostariavun vähenemisestä".



Uskomatonta kyllä, venäläiset olivat lähettäneet käsikirjoituksen ennen kuin heille oli maksettu siitä. Britannian valtiovarainministeriö määräsi täyden maksun kaksi viikkoa koodeksin saapumisen jälkeen. Hallituksen ei lopulta tarvinnut maksaa puolta sovitusta kauppahinnasta. Britannian yleisö maksoi yli 53 000 puntaa.

"Ei ollut maata, jossa koodeksin siirtäminen pysyvään kotiin Englantiin ei olisi ollut tervetullutta", Ettinghausen kirjoitti yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Tämä ei pitänyt paikkaansa. Esimerkiksi Yhdysvallat oli ollut innokas ostamaan koodeksin, mutta Britannia ehti ennen sitä. Monet saksalaiset olivat suuttuneita siitä, että heidän suurimpiin tiedemiehiinsä kuuluvan oppineen löytämä käsikirjoitus ei olisi palannut lisäämään heidän kansallista kunniaansa. Ja Siinain vuoren munkit olivat erittäin harmissaan.



On vaikea väittää, ettei Neuvostoliitolla ollut oikeutta myydä koodeksia eikä Yhdistyneillä kuningaskunnilla oikeutta ostaa sitä. Caspar Rene Gregory kirjoitti, sen myyminen venäläisille oli saatu "säännönmukaisesti päätökseen". On epäselvää, olisiko koko Siinain vuoren veljeskunta koskaan suostunut myyntiin, mutta on varmaa, että sikäläiset munkit saivat 7000 ruplaa ja heidän Kairossa asuvat munkkikollegansa 2000 ruplaa. Munkit ottivat rahat vastaan ja antoivat kuitit, jotka olivat vielä vuonna 1907 Venäjän hallituksen hallussa. Munkit olivat erittäin tyytyväisiä, ellei peräti järjettömän imarreltuja, tsaari Aleksanteri II:n heille osoittamiin hyödyttömiin kunnianosoituksiin. Gregorius kirjoitti, että "kunniamerkkejä arvostetaan idässä jopa enemmän kuin Länsi-Euroopan kunniamerkkejä rakastavissa piireissä, ja munkit saivat useita tällaisia kunniamerkkejä".



Siinainkoodeksen mysteeri jatkui 1970-luvulla. Tällä kertaa vuonna 1975 munkit päättivät suojella uutta löytöään tiedemaailmalta. Tuolloin heidän arkaluonteinen poliittinen tilanteensa - he asuivat Egyptin alueella, jota israelilaiset miehittivät - sai heidät vielä enemmän pyrkimään huomaamattomaan elämään. Munkit tekivät löydöistä oman karkean luokittelunsa ja säilyttivät ne neljässäkymmenessä seitsemässä maitopurkissa. He havaitsivat heti lisää Codex Sinaiticuksen lehtiä ja fragmentteja ja varastoivat ne erikseen. Ja he puhdistivat huolellisesti sellistä löytyneet rikkinäiset ikonien palat, joiden he (virheellisesti) toivoivat olevan yhtä vanhoja kuin kuudennella vuosisadalla jKr.



Sitten arkkipiispa ja Pyhän Katariinan munkit ilmoittivat äärimmäisen salassa pidettävien ehtojen mukaisesti Kreikan kulttuuri- ja tiedeministeriölle merkittävästä uudesta löydöstään. Silloinen ministeri, professori K. Trypanis, pyysi paleografian asiantuntijaa, professori Linos Politista, vierailemaan Siinain vuorella ja tutkimaan löydöt. Hän puolestaan pyysi apua professori N. M. Panagiotakisilta, joka on keskiajan kirjallisuuden asiantuntija. Nämä kaksi miestä lensivät 29. syyskuuta 1975 Tel Avivin kautta Jerusalemiin, jossa arkkipiispa Damianos otti heidät vastaan. Lokakuun 2. päivänä he olivat sisällä Siinain vuoren luostarissa.



Kreikkalaiset tutkijat saivat nähdä ja tutkia joitakin äskettäin löydettyjä asiakirjoja vain täydellisen salaisuusvalan turvin. He eivät missään tapauksessa saaneet puhua tai julkaista niistä löytämiään asioita. Kuten professori Politis totesi, koko tapausta peitti edelleen "salaperäisyyden verho". Ja huolimatta kahden professorin antamasta salaisuusvalasta, munkit rajoittivat vakavasti heidän pääsyään arvokkaisiin uusiin käsikirjoituksiin. Heidän oleskelunsa luostarissa rajoittui kolmeen päivään. "Muutamat munkit olivat niin kiireisiä raskaiden velvollisuuksiensa kanssa", kirjoitti professori Politis alentuvasti turhautuneena, "että näinä kolmena päivänä onnistuimme käyttämään vain kahdeksan tuntia löydösten tutkimiseen - ja tämä olosuhteissa, jotka eivät olleet lainkaan suotuisat (valaistus oli riittämätön, paikka sopimaton työskentelyyn ja niin edelleen)".



Vielä oudompaa on se, että kahdelle tutkijalle ei näytetty kaikkia 47 kartonkia käsikirjoituksia. Munkit antoivat heidän nähdä vain 25 kartonkia, vaikka isä Sofronios, joka oli tuolloin Pyhän Katariinan kirkon sakristanina (ja oli itse asiassa löytänyt ensimmäiset näistä uusista käsikirjoituksista), kertoi, että niitä oli paljon enemmän. Tämän vuoksi Kreikan kulttuuri- ja tiedeministeriö lähetti Ateenan kansalliskirjaston käsikirjoitusten vartijan, professori Panayotis Nikolopoulosin ja konservointiasiantuntijoita kahdelle vierailulle Siinain niemimaalle vuosina 1976 ja 1977. Nyt luostarin salaisuuteen oli perehtynyt melko suuri joukko ihmisiä, vaikka kaikki olivatkin vannoneet vaitiolovelvollisuuden. Pian salaisuuden oli pakko vuotaa julkisuuteen - vaikkei se aluksi johtunutkaan kreikkalaisten professoreiden tai tohtori Nikolopoulosin ja hänen ryhmänsä tahdittomuudesta.



Vuoden 1978 alussa Ateenan yliopiston professori S. Agouridis vieraili luostarissa ja hänelle näytettiin löydöt. Hän välitti uutiset Länsi-Saksassa sijaitsevan Tubingenin yliopiston professori Martin Hengelille. Professori Hengel kertoi asiasta ystävälleen, ja 3. huhtikuuta 1978 johtava saksalainen sanomalehti Frankfurter Allgemeine Zeitung julkaisi Carl Alfred Odinin allekirjoittaman artikkelin, jossa kerrottiin tarkasti Siinain vuorella tehdyistä uusista löydöistä. 'Nyt Aeolean säkit on avattu', kirjoitti professori Panagiotakis, 'ja salaisuus on lakannut olemasta salaisuus'.



Kreikkalaisessa mytologiassa Aeolus oli tuulien vartija ja Aeolian saaren kuningas. Odysseus ja hänen miehistönsä vierailivat Aeloksen ja hänen perheensa luona heidän palatsissaan Poplyphemukse luolassa epäonnistumistensa jälkeen. Aeolus tarjosi vieraanvaraisuutta kuukauden ajaksi. Hän antoi myös lahjaksi härännahkasäkin, joka sisälsi kaikki tuulet paitsi länsituulen. Odysseus ja hänen miehistnsä matkustivat tasaisesti ja huolestuneena useiden päivien ajan, mutta kotimaansa lähettyvillä Odysseus upposi uneen. Hänen miehensä ryhtyivät tyydyttämään uteliaisuuttaan kalliisiin lahjoihin, joita ehidän mielestään pussi sisälsi. Niin he avasivat sen tietämättään ja puhalsivat ulos vangitut tuulet sellaisella pauhinalla, että voima ajoi laivan takaisin Aeloksen saarelle. Aeolus kieltäytyi antamasta lisäapua.

Eurooppalaiset tutkijat syyttivät nyt uusien löytöjen jälkeen kreikkalaisia täydellisestä vastuuttomuudesta, kun he pitivät uudet käsikirjoitukset itsellään. Toiset epäilivät kreikkalaisten tutkijoiden pätevyyttä käsitellä koko löytöä. Kreikkalaisissa sanomalehdissä julkaistiin 26. huhtikuuta Associated Pressin ilmoitus, jonka mukaan professori Kurt Aland oli kehottanut kreikkalaisia luopumaan työstä. "Jonkun pitäisi kertoa heille, että tämä on kulttuuriskandaali", hän väitti.



Kurt Aland, joka on Munsterissa sijaitsevan Uuden testamentin tutkimuslaitoksen johtaja, väitti myöhemmin, että häntä oli siteerattu väärin, mutta ei ennen kuin professori Politis oli julistanut hänen mielipiteensä "hävyttömäksi". Kreikkalaiset kiirehtivät puolustautumaan. Kuten professori Politis huomautti, Kreikassa on Ateenan akatemia ja sen erityiset tutkimuskeskukset, neljä filosofista ja kaksi teologista koulua sekä bysanttilaisen tutkimuksen keskukset Ateenassa ja Thessalonikissa. Professori Panagiotakis sanoi, että yksittäisten laitosten tai sellaisten henkilöiden aloitteita, "jotka ovat keksineet keinoja puuttua tutkimukseen, pitäisi estää. En tarkoita kreikkalaisia henkilöitä ja laitoksia", hän lisäsi. Kansallinen ylpeys oli vaakalaudalla, vaikka tällä kertaa erityisesti saksalaisia nimitettiin häiriköiksi. Professori Panagiotakis kirjoitti jälleen kerran, että "tutkimuksen järjestämistä koskevan aloitteen tulisi pysyä kreikkalaisissa käsissä.



Olisi ihmeellistä, Panagiotakis julisti, jos tulosten julkaisemisesta vastaisivat yksinomaan kreikkalaiset tutkijat. Professori Panagiotakis myönsi kuitenkin, että Kreikassa ei ole tarpeeksi tutkijoita käsittelemään uusia kreikkalaisia käsikirjoituksia, puhumattakaan muista kuin kreikkalaisista löydöistä. Frankfurter Allgemeine Zeitungin artikkeli ei ainoastaan aiheuttanut tilannetta, jossa, kuten professori Aland asian ilmaisi.



"Kaikki yrittävät päästä käsikirjoituksiin käsiksi". Se sai myös professorit Politisin ja Panagiotakisin vakuuttuneiksi siitä, että heidän ärsyttävät salassapitovalauksensa eivät enää päde. 'Lupasimme olla ryhtymättä mihinkään ilmoitukseen', professori Politis kirjoitti, 'ennen kuin pyhät isät itse arvioivat hetken sopivaksi'. Molemmat heistä olivat pitäneet lupauksensa, hän sanoi, vaikka pakollinen vaikeneminen oli ristiriidassa heidän mielestään tutkijan ensisijaisen velvollisuuden kanssa, nimittäin ilmoittaa löydöksistään tiedemaailmalle.

Frankfurter Allgemeine Zeitungin ilmoitus ilmestyi huhtikuun alussa. Ennen toukokuun loppua sekä professori Politis että professori Panagiotakis olivat kirjoittaneet uusiin dokumentteihin liittyvästä työstään kreikkalaisissa päivälehdissä. Pyhän Katariinan munkit eivät olleet yhtä nopeita. Vasta lokakuussa 1981 arkkipiispa Damianos ilmoitti Wienissä pidetyssä kansainvälisessä bysanttilaiskongressissa, että löytö annettaisiin pätevien tutkijoiden käyttöön - ja silloinkin vasta sitten, kun luostari oli julkaissut oman luettelonsa asiakirjoista. Löytö ei vieläkään ollut täysin ulkomaailman saatavilla.



Mitä se sitten sisältää? Professori Panagiotakis huomauttaa, että näiden dokumenttien asianmukainen tutkiminen "edellyttää monien asiantuntijoiden pitkällistä työtä paikan päällä ja asianmukaisten välineiden käyttöä". Uusimmat vuonna 1975 esiin kaivetuista dokumenteista ovat peräisin noin vuodelta 1750 (tästä johtuen oletetaan, että selli romahti joskus 1700-luvun lopulla). Vanhimmat dokumentit ovat Codex Sinaiticus -kokoelman osia ja muita dokumentteja, joiden käsiala on lähes samantyylinen kuin tämän koodeksin.

Osa käsikirjoituksista on ilmeisesti tullut Pyhän Katariinan luostariin muualta. Toiset taas ovat jännittävällä tavalla peräisin luostarin omilta kirjureilta. Ainakin muutamat näistä ovat lähes yhtä vanhoja kuin itse Justinianuksen rakennus. Yksi tällainen käsikirjoitus, joka on peräisin seitsemänneltä vuosisadalta jKr., sisältää joitakin Pyhän Johannes Klimakoksen kirjoituksia. Professori Nikolopoulosin Sinai-vuorelle kokoama työryhmä tunnisti 36 papyruksen palaa, joita käytettiin vielä varhaisempien käsikirjoitusten sidoksina. He löysivät vielä yhdeksäntoista varhaisempaa kreikaksi kirjoitettua papyruksen palaa. Kaiken kaikkiaan he löysivät 1148 käsikirjoitusta, jotka oli kirjoitettu joko pergamentille tai paperille ja joista 305 oli täydellisiä.



Suurin osa (836) näistä käsikirjoituksista oli kirjoitettu kreikaksi. Loput osoittavat kuitenkin Pyhän Katariinan luostarin ensimmäisten vuosisatojen huomattavan kosmopoliittisen luonteen. Löytö sisältää käsikirjoituksia, jotka on kirjoitettu arabiaksi, syyriaksi, slaaviksi, armenialaisiksi, etiopialaisiksi, hepreaksi ja latinaksi. Tähän asti on luultu, että Pyhän Katariinan ja roomalaiskatolisen kristinuskon välisen yhteyden katoaminen oli johtanut siihen, että kaikki latinankieliset käsikirjoitukset olivat kadonneet luostarista. Musiikkia sisältävät fragmentit ovat yhtä lailla ainutlaatuinen löytö Pyhän Katariinan luostarista. Kahden vuosisadan ajan luostarin seinässä sijainnut laiminlyöty selli kätki nämä hämmästyttävät rikkaudet.



Professori Panagiotakis kuvailee löytöä tämän vuosisadan suurimmaksi arkeologiseksi löydöksi. Nämä evankeliumikirjat, psalttarit, kalenterit, liturgiat ja niin edelleen tarjoavat meille ennennäkemätöntä tietoa siitä, miten varhaiskristityt harjoittivat jumalanpalvelusta. Löytö sisältää myös varhaiskristittyjen kirkkoisien, kuten Johannes Krysostomoksen, puheita. Näiden ohella löydettiin pakanallisia teoksia, kuten kahdeksan sivua Homeroksen Iliasta ja neljä sivua kymmenennen vuosisadan painoksesta Aristoteleen teoksista.



Missään muualla ei ole niin paljon unciaalikirjoja kuin Siinain vuorelta on nyt löydetty. Varhaiskulttuurimme historioitsijat ovat jo pitkään pohtineet kysymystä siitä, kuka siirtyi ensimmäisenä kirjoittamaan näillä isoilla kirjaimilla nykyäänkin käytössä olevaan kirjoitusasuun. Professori Linos Politis arvelee nyt uuden löydön perusteella, että se saattoi tapahtua Pyhän Katariinan luostarissa.



Tutkijat ovatkin jo pitkään hämmästelleet suurta aukkoa Bysantin historiaa koskevissa lähteissämme, jotka ulottuvat noin vuodesta 650 vuoteen 850 jKr. asti. Nyt monia Pyhän Katariinan luostarista löydettyjä dokumentteja voidaan käyttää tuon aukon täyttämiseen.



Mutta myös 1900-luvun miehet ja naiset haluavat tietää, muuttaako tämä uusi löytö käsitystämme itse kristinuskosta. Kummallista kyllä, kun puhuin tästä Sinai-vuoren munkkien kanssa, he näyttivät halukkailta vähättelemään löydön merkitystä. Vaikka asiakirjat ovat fantastisen rikkaita, ei pidä odottaa mitään tekstiä, jonka sisältö olisi tähän asti tuntematon. Löydöksessä on katkelmia kristinuskon varhaisilta vuosisadoilta; mutta löytö ei sisällä mitään uutta evankeliumia



Matteuksen evankeliumissa Herran rukous loppuu: "Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen puuttui myös Vaticanuksesta ja Sinaiticuksesta. Jotkut rakastetut tarinat katoavat tekstistä, kun Raamattua luoteaan huolellisesti ja kauan säilytetystä Siinain vuoren Raamatusta. Johanneksen evankeliumin 8. luku sisältää myöhäissyntyneen lisätyn tarinan naisesta, joka oli jäänyt kiinni aviorikoksesta. Kirjanoppineet ja fariseukset haluavat kivittää hänet kuoliaaksi noudattaen, kuten he sanovat, Mooseksen lakia. Jeesus sanoo: "Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensin kivellä." Naisen syyttäjät lipsuvat yksitellen pois, kunnes hän ja Jeesus ovat kahdestaan. Sitten hän kysyy häneltä: ’Missä ovat syyttäjäsi? Eikö kukaan ole tuominnut sinua?" Hän vastaa: "Ei kukaan, herrani". Jeesus vastaa: 'En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää syntiä tee."



Codex Sinaiticus sisältää luonnollisena osana Uuden testamentin kaanonia heti Ilmestyskirjan jälkeen sijoitettuna Barnabaan kirjeen, joka varoittaa tiukasti ”laittomuuden teoista” (4:1) ja ”nykyajan erehdyksestä” (4:1), joiden erehdyksessä ”annetaan sielun rentoutua, sokeutua syntisten ja jumalattomien ihmisten vapauteen” (4:2). Tämä on ”viimeinen loukkaus, josta Raamattu puhuu, kuten Eenok sanoo” (4:3). Barnabas viittaa profeetanja Danielin puheeseen kymmenestä valtakunnasta maan päällä ja heidän jälkeensä toiseen kuninkaaseen, joka laskee kolme kuningasta (4:4-5). Sen tähden kristityn ei pitäisi ”verrata itseään näihin tiettyihin ihmisiin, jotka kasaavat synnin synnin päälle” (4:6).



Se, mitä voimme kuitenkin sanoa, on, että Codex Sinaiticus on osa tuota Rooman valtakunnan rauhanomaista valloitusta kristinuskon toimesta neljännellä vuosisadalla jKr. Se edustaa koodeksimuodon riemuvoittoa papyrusrullasta. Se antoi suuren sysäyksen niille, jotka halusivat löytää - todellisia tai kuviteltuja - yhteyksiä Vanhan ja Uuden testamentin välille, erityisesti niille kristityille, jotka halusivat löytää Vanhasta testamentista profetioita Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta.



Nykyään raamatuntutkijat tietävät, että kaikki evankeliumin käsikirjoitukset sisältävät virheitä: jotkut virheet johtuivat kirjurin huonosta kuulosta tai näköstä; toiset johtuivat huonosta oikeinkirjoituksesta tai huomaamattomuudesta; toiset olivat tahallisia muutoksia, jotka johtuivat muutoksista opillisissa tai teologisissa uskomuksissa. Saksalainen Constantin Tischendorf (1815–1874) oli väsymätön tutkija, jolla oli pakkomielle varhaisiin käsikirjoituksiin, erityisesti 300-luvulla jKr. kirjoitettuun Codex Sinaiticukseen, joka löydettiin Pyhän Katariinan luostarista.



Vuosisatoja sitten Codex Sinaiticus oli alkanut jo menettää joitakin lehtiään. Tischendorf tiesi riskin. Hän poimi 43 lehteä Pyhän Katariinan luosta 1840-luvulla. Näitä lehtiä säilytetään nykyään Leipzigissä. Jossain vaiheessa 1850-luvulla hän löysi vielä lisää 346 lehteä ja fragmentin, jotka ovat British Museumissa. Tischendorf ei koskaan tiennyt, että yli tusina Codex Sinaiticus -lehteä oli yhä jäljellä luostarissa. Kukaan ei tiennyt tätä ennen kuin vuonna 1975 luostarin pohjoisseinäsä olevasta huoneesta käsikirjoitukset paljastuivat tulipalossa.


Siinai-vuoren munkit pitävät itseään edelleen keisarillisena perustana, Itä-Rooman keisari Justinianus I:n eli Justinianus Suuren (482-565 jKr) heille rakentaman pyhäkön vartijoina.

Kun Pyhän Katariinan luostari oli rikas, se sai rahaa Libanonin, Kreetan, Kreikan ja Kairon sivukonttoreista, profeetta Moosekselle omistetuista sisarluostarista, sekä Venäjän ja Romanian valtioilta. Keisari Justinianus rakensi luostarinsa Siinaille, Gebel Musan – Siinainvuoren – juurelle, ikään kuin hän aikoi sen kestävän ikuisesti. Luostarin puolustusmuurit olivat niin paksut ja voimakkaat, että ne graniittiset muurit seisovat yhä nykyään pääosin Justinianuksen arkkitehdin jättämässä asussa, paikoin jopa yli 30 metrin korkeudessa. Tämä luostari, joka on nyt omistettu Pyhälle Katariinalle Aleksandrialaiselle, on kristillisen maailman vanhin jatkuvasti asuttu luostari.


Jo aiemmin perustettua Pyhän Katariinan luostaria vahvistettiin edelleen suojelemaan munkkeja ryöstelevien saraseenien hyökkäyksiltä. Kun sittemmin Muhammedin seuraajat valloittivat Egyptin, pian Pyhän Katariinan luostari oli kristillisen luostarikunnan yksinäinen linnake islamilaisessa maailmassa. Perinteen mukaan vuonna 625 munkit lähettivät valtuuskunnan Muhammedin luo anomaan hänen suojelustaan. Myöhemmin Muhammedin väitettiin vierailleen luostarissa. Munkit saivat asiakirjan, oletettavasti Muhammedilta, joka takasi heidän turvallisuutensa.



Syyskuun 3. päivänä 2009 Internetissä julkaistiin toinen sensaatiomainen raportti, jossa viitattiin The Independent -sanomalehteen. Codex Sinaiticus -hankkeen jäsen Nicholas Sarris on löytänyt aiemmin tuntemattoman Codex Sinaiticuksen fragmentin, joka on upotettu yhden kirjan sidokseen, kun hän tutki Pyhän Katariinan luostarin kirjastosta otettuja valokuvia sidoksista. Isä Justin, Siinain Pyhän Katariinan luostarin arkimandriitta ja kirjastonhoitaja, vahvisti, että arkki kuului Codex Sinaiticukseen, ja tunnisti tekstin - siinä lukee Joosuan kirjan ensimmäisen luvun jakeen 10 alku.


On vaikea sanoa, jatkuuko Codex Sinain fragmenttien löytäminen. Nykyään osia tästä arvokkaimmasta käsikirjoituksesta on neljässä maailmankuulussa käsikirjoitusten perintökeskuksessa: Pyhän Katariinan luostarissa (Siinai), British Libraryssä (Lontoo), yliopiston kirjastossa (Leipzig) ja Venäjän kansalliskirjastossa (Pietari).


Historiantutkija Arif Ganbarov on venäläisen Gazeta-lehden haastattelussa 26. syyskuuta 2014 kertonut Raamatun vanhimman käsikirjoituksen katoamisen historiasta. Hän kutsuu Codex Sinaiticusta merkittävimmäksi kristillisen Raamatun muistomerkiksi, joka on säilynyt tähän päivään. Tällä hetkellä Codex Sinaiticus on säilytetty useissa paikoissa: 347 arkkia British Libraryssa, 43 arkkia Leipzigin yliopiston kirjastossa, 12 arkkia ja useita fragmentteja on ihmeellisesti säilynyt Pyhän Katariinan luostarissa Siinain vuorella ja 3 fragmenttia venäläisessä Pietarin kansalliskirjastossa. 

 

 

Terveisin Juha

Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja
juhamolari@gmail.com
GSM +358 40 684 1172


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti