Miten tutkimus ja media korvasivat faktat ideologisella leimakirveellä? Case "Maan vaiva".

 

Mikael Vehkaojan ja Karin Creutzin narratiivinen pamfletti Maan vaiva – Miten MV-lehti repi Suomen kahtia (2026) on saanut osakseen julkisuutta, jossa teoksen katsotaan tekevän sen, mihin suomalainen valtamedia ei kyennyt vuosikymmeneen: se lähtee seuraamaan rahaa [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026]. Julkisuusrummutus teoksen ympärillä onkin keskittynyt Juha Korhosen johdolla yhteen pääteemaan – siihen, että vuosia hoettu kertomus MV-lehden ”Venäjä-rahoituksesta” murenee poliisin esitutkinta-aineistojen, pankkitilien ja bitcoin-siirtojen valossa [Korhonen, ”Viestintäpalvelu X”, 7.10.2026] [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026]. En kyllä ymmärrä, miksi tästä rummutetaan, kun tuskin kukaan on stigmoja ottanut vakavasti tähänkään saakka.

Rahoitusjäljet johtavat suomalaisiin lukijoihin ja kotimaiseen kryptomiljonääriin Risto Pietilään, ei Kremlin kassoihin [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026]. Tämän seurauksena tiedotuspinnalla jopa entiset toimijat tuulettavat valtamedian myytin murrettua [Korhonen, ”Viestintäpalvelu X”, 7.10.2026] [Huuhtanen, 7.10.2026].

Tämä rahoituspuolen "paljastus" on pelkkää silmänkääntötemppua ja älyllistä laiskuutta. Koko debatti siitä, virtasivatko ruplat vai eivät, sivuuttaa teoksen ja sitä sivuavan tutkimuskentän todelliset metodologiset, käsitteelliset ja eettiset haaksirikot. On surullista, että Korhonen ja Huuhtanen suosittelevat pamflettia huomaamatta sen vakavia laatuongelmia [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026] [Huuhtanen, 7.10.2026]. Huuhtanen on toki huomauttanut Creutzille laatuongelmista.

Ruplamyytin kaatuminen ei pelasta metodologista romahdusta

Juha Korhosen johdolla julkisuudessa käännytään täysin välinpitämättömiksi Maan vaiva -pamfletin syvällisiä akateemisia ongelmia kohtaan [Korhonen, ”Viestintäpalvelu X”, 7.10.2026] [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026] – ikään kuin kukaan analyyttisesti ajatteleva olisi alun perinkään uskonut mustamaalattua huutelua ”venäläisestä rahoituksesta”. Tuon taloudellisen sivujuonteen penkominen ei pelasta yhtään mitään teoksen sisällöllisistä heikkouksista. Ei myöskään niistä epäilyä herättäneistä ”verkostoyhteyksistä”, joita kirjoittajilla on ollut viranomaistahoihin.

Juha Korhonen on avoimesti ollut yhteydessä kryptomiljonääriin ja tämän rahoituksen alaisena [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026], mutta tämä ei millään logiikalla tarkoita, että MV-lehden koko avara, hajanainen ja epämääräinen ”toimituskunta” tai eri kirjoittajat olisivat saaneet pennejä noista rahoista.

Kun rahoitusfobia todetaan tyhjäksi, paljastuu itse feature-tyylisen asetelman huteruus:

• Virallisen näytön ja valan sivuuttaminen: Kirjoittajat nojaavat epäviralliseen puheeseen ohi oikeudellisen ja dokumentoidun aineiston [Keskimäki, ”Korhosen kuuleminen”, 28.9.2020]. Valan velvoittamassa käräjäoikeuden kuulemisessa Juha Korhonen kävi läpi rahoitusohjauksen ja nimimerkkien todellisuutta sekä mainitsi jonkun ulkopuolisen tahon tarjonneen maksavansa Molarille rahaa kirjoittamisesta – mutta todisti samalla, ettei Molarille tai MV-lehden eri kirjoittajille todellisuudessa maksettu mitään rahoja tai palkkioita [Keskimäki, ”Korhosen kuuleminen”, 28.9.2020]. Kun Creutz toteaa viesteissään "tietävänsä" asioita kahden ihmisen anonyymien puheiden perusteella, mutta jättävänsä ne kirjoittamatta suoraan, koska se paljastaisi oikeudessa valehdellun, kyseessä on tietoinen väistöliike.

• Spekulaation mekanismi: Pitkien haastattelujen – kuten Korhosen monituntisen keskustelun – anti tiivistetään pariin suoraan lauseeseen, jolloin haastateltavan rooliksi jää vain pahimmassa skenaariossa toimia tutkijan ennakko-oletusten suullisena ilmiantajana ilman virallista ja oikeudellista vastuuta.

• "Laimennetut versiot": Kun kovaa empiiristä näyttöä ei ole, teokseen luodaan vihjailevia "laimennettuja versioita", jotka jättävät kohteiden ylle julkisen leiman ilman, että kirjoittajien tarvitsee kantaa akateemista tai journalistista todistustaakkaa.

Akateeminen reduktionismi ja stigmamekanismi: "Venäjänmielisyys" oikotienä

Erving Goffmanin klassisen stigmamekanismin mukaisesti yksilöön liitetään yksi leimaava termi, joka syrjäyttää kaiken muun empiirisen tiedon. Vehkaojan ja Creutzin pamfletissa "venäjänmielisyys" toimii täsmälleen tällaisena akateemisen reduktionismin leimakirveenä [Molari, ”Mustamaalatuksi”, 27.10.2018]. Termillä ei ole minkäänlaista kriteeristöä: se niputtaa yhteen täysin eri maata olevia toimijoita ja peittää alleen henkilöhistoriat, perhesuhteet sekä aitojen näkemyserojen erittelyn.

Tämä oppikirjaesimerkki laiskasta leimaamisesta näkyy räikeänä vertailussa:

1. Syyllisyys assosiaation kautta (guilt by association): Juha Molari niputetaan pamfletissa yhteen Johan Bäckmanin ja Janus Putkosen kanssa ”venäjänmielisyyden” nimikkeen alle ilman, että henkilöiden mahdollisia isompia tai pienempiä eroja suhtautumisessa sodankäyntiin, Neuvostoliittoon tai Staliniin eriteltäisiin. Stigmalle ei joka tapauksessa anneta mitään määrittelyä.

2. Kriittisen ja omakohtaisen arjen sivuuttaminen: Molarin kohdalla kyse oli silloisesta venäläisestä vaimosta ja jokapäiväisestä arjesta Venäjällä – ei sokeasta Lännen iltapäivälehtien kauhukuvien tai toisaalta Kremlin valtiojohtoisen puheen nieleskelystä. Havainnot sisälsivät paljon realistista ja kriittistä arviointia, jota kirjailijat eivät jaksaneet tutkia.

3. Molemminpuolinen instituutiokritiikki: Molari on kirjoittanut laajasti muun muassa Stalinin vainojen uhreista ja totalitarismin mekanismeista sekä esittänyt pasifistina jyrkkää kritiikkiä niin Vladimir Putinin sota-aggressiota kuin patriarkka Kirillin militaristista teologiaakin vastaan. Mitä on tällöin ”venäjänmielinen” käsitteenä?

Osoituksena teorian murtumisesta kirjoittajat päätyvät pamfletissaan jopa itse myöntämään oman kehyksensä ontuvuuden lausumalla:

"Ehkä yksi syy oli siinä, että vain pieni osa Molarin ja T9:n jutuista liittyi Venäjään tai sen ylläpitämään narratiiviin."

Tämä lause kumoaa pamfletin oman pääväitteen: jos lähes koko tuotanto käsittelee täysin muita aiheita (kuten kirkkoa ja valtaapitävien kritiikkiä), rehellinen tutkija hylkäisi leiman eikä pyrkisi selittämään empiirisen aineiston ja hypoteesin ristiriitaa "mysteerinä". Valitettavasti kirjoittajat kuitenkin käyttävät stigmaa pamfletissaan senkin jälkeen, kun ovat tehneet havaintoja pääväitteensä ongelmallisuudesta.

Konformismi ja eettinen kaksoisstandardi

Käsitteellinen kurittomuus ei ole uusi ilmiö. Jo valtiotieteellisen tiedekunnan raportissa Äärioikeisto 2010-luvun Suomessa Juha Molari määriteltiin "Venäjä-yhteyksistä tunnetuksi" sillä perusteella, että hän oli aamuyön siivousvuoron jälkeen kotimatkallaan pysähtynyt muutamaksi minuutiksi katselemaan julkisella paikalla ollutta mielenosoitusleiriä [Molari, ”Mustamaalatuksi”, 27.10.2018].

Hälyttävän tapauksesta tekee tutkijanuralla tapahtunut muistinmenetys ja periaatteellisen johdonmukaisuuden murtuminen:

• Karin Creutz oli itse läsnä Helsingin yliopistolla kyseisen raportin julkistamistilaisuudessa, kävi keskustelua Molarin kanssa ja tutkimuksen ohjaajan kanssa sekä suositteli Molarille virallisen yliopistollisen tarkistuspyynnön tekemistä huolimattoman leimaamisen korjaamiseksi.

• Tuolloin Creutz ymmärsi "venäjänmielinen"-käsitteen ongelmallisuuden ja akateemisen kestämättömyyden täysin.

• Vuosia myöhemmin yhteiskunnallisen ja poliittisen ilmapiirin kiristyttyä hän päätyi itse käyttämään täsmälleen samaa stigmatisoivaa oikotietä omassa pamfletissaan.

Tämä paljastaa akateemisen maailman konformismin ja tietynlaisen "valtavirtaistumisen": kun yleinen narratiivi vaatii yksinkertaista vastakkainasettelua, metodologinen vastuu ja tutkijan etiikka unohdetaan. Jos käsite oli eettisesti ja tieteellisesti kelvoton kollegan käyttämänä, se ei muutu hyväksyttäväksi myöskään Creutzin ja Vehkaojan itsensä viljelemänä.

Kuka korjaa metodologiset rauniot?

On tietysti mukavaa, että Maan vaiva purkaa myytin valtiollisesta ruplavirrasta [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026] [Huuhtanen, 7.10.2026]. Mutta jos kirjan vastaanotto jämähtää pelkkään rahoituksesta vahingoniloitsemiseen, huomio kääntyy pois itse pääasiasta.

Kun suomalainen tutkimus ja journalismi korvaavat empiirisen aineiston anonyymeillä huhuilla, paranoidilla käsitelintsaamisella ja leimakirveillä [Molari, ”Mustamaalatuksi”, 27.10.2018], tuloksena ei ole tietokirjallisuutta vaan aatteellista propagandaa. Pamfletin julkistaminen ei puhdista pöytää, jos sen käyttämä metodologinen kehikko nojaa edelleen samaan älylliseen laiskuuteen, jolla "venäjänmielisyyttä" on Suomessa tehtailtu jo toista vuosikymmentä [Molari, ”Mustamaalatuksi”, 27.10.2018].

Lähteet:

[Keskimäki, ”Korhosen kuuleminen”, 28.9.2020] =Keskimäki, Tiina (28.9.2020). Juha Korhosen kuuleminen Molarin vainokäräjillä. https://www.youtube.com/watch?v=jaOATmaLUSo

[Korhonen, ”Viestintäpalvelu X”, 7.10.2026] = Korhonen, Juha (7.10.2026). Viestintäpalvelu X.

[Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026] = Korhonen, Juha (7.10.2026). Maan vaiva -tietokirja selvitti MV-Lehden rahoituksen – valtamedian luoma valhe Venäjän rahoituksesta revittiin riekaleiksi. Posi-TV. https://positv.fi/uutisartikkelit/maan-vaiva-tietokirja-selvitti-mv-lehden-rahoituksen-valtamedian-luoma-valhe-venajan-rahoituksesta-revittiin-riekaleiksi/

[Huuhtanen, 7.10.2026] = Huuhtanen, Panu (7.10.2026). Viestintäpalvelu X.

[Molari, ”Mustamaalatuksi”, 27.10.2018] = Molari, Juha (27.10.2018). Mustamaalatuksi Daniel Sallamaan ja yliopiston raportissa: Äärioikeisto 2010-luvun Suomessa. Blogger.

Tällaisten ajatusteni kera aamulenkillä kauniissa syksysäässä, Juha Molari

 

MIES, JOKA EI TAHTOISI MILLÄÄN ELÄKKEELLE – "KOEN, ETTEI TYÖTÄ OLE EDES ALOITETTU!"

 

Sibrina jakoi meemi, jossa maalaistalon portilla seisova iäkäs nainen julistaa, että vain sellainen ihminen, joka ei ole koskaan tehnyt oikeaa työtä, voi kannattaa eläkeiän nostamista 70 vuoteen. Tämä lausuma nojaa perinteiseen, fyysiseen ja ruumiilliseen työn käsitykseen, jossa työ mielletään taakaksi, raskaaksi suoritukseksi ja elämänvoimaa kuluttavaksi välttämättömäksi pahaksi. Tästä teollisen ajan labor-paradigmasta käsin eläke näyttäytyy vapautuksena, ansaittuna levona ja paikkana, jossa yksilö vihdoin saa takaisin oman aikansa. 

Olen juuri lähdössä juoksulenkille. Ymmärrän, että minun vastaukseni meemiin  kääntää koko tämän asetelman täysin päälaelleen ja paljastaa  eksistenssiaalisen kriisin, joka ei ole tietenkään yleispätevä jokaista varten.

Vastasin kommentissa, että oltuani pitkään työttömänä ja jo 62 vuoden iässä koen, että en ole vielä lainkaan tehnyt työtä, minkä vuoksi en tahtoisi missään nimessä mennä eläkkeelle jo parin vuoden päästä. Sen sijaan toivon, että eläkeikä nostettaisiin 70 vuoteen, jotta minulla olisi vielä aikaa toteuttaa itseäni ja päästä osalliseksi yhteiskunnallisesti tunnustetusta toiminnasta. Tämä vastaus kätkee sisäänsä valtavan subjektiivisen ja psykohistoriallisen tragedian.

Karl Marxin vieraantumisteorian eli alienaation näkökulmasta  elän vaihetta, jossa työttömyys ei tarkoita vapautta pääoman alaisuudesta, vaan kokemusta vieraantumisesta omasta "lajiolennostaan" (Gattungswesen). Ihminen toteuttaa itseään ja luovaa polkuaan työn kautta, ja kun yhteiskunnallinen portinvartijakoneisto epää yksilöltä pääsyn tuottavaan, tunnustettuun toimintaan, ihminen jää vaille välinettä ilmaista sisäistä kapasiteettiaan. Sibrinan jakamassa meemissä työ on alistamisen väline, mutta minun reaktiossani työ edustaa ihmisarvon ja olemassaolon perustaa.

Sosiologi Erving Goffmanin dramaturgisen rooliteorian valossa minun reaktioni paljastaa tietoisuuden etunäyttämön (front stage) romahduksesta. Pitkään työttömänä olleen identiteetti on riisuttu julkisesta roolista ja toiminnallisesta rekvisiitasta, jolloin yksilö joutuu elämään jatkuvassa takanäyttämön (backstage) välitilassa. Kun yhteiskunta alkaa tarjota eläköitymistä, se ei tarjoa minulle ansaittua lepoa ansiokkaasta urasta, vaan hallinnollista leimaa, jolla yksilö siirretään pysyvästi näyttämön ulkopuolelle ennen kuin hän on ehtinyt edes astua haluamaansa päärooliin. Eläke ei ole voitto, vaan institutionaalinen tuomio, joka vahvistaa sen, ettei etunäyttämölle ole enää asiaa.

Psykohistoriallisesti ja freudilaisen psykoanalyysin linssin läpi katsottuna minun lausuma heijastaa syvää libidaalista jännitettä ja superegon asetamia vaatimuksia. Freud totesi teoksessaan *Kulttuurimme ja sen tuskallisuus*, että työ ja rakkaus ovat ihmisen henkisen tasapainon ja reality-periaatteen tärkeimmät ankkurit. Kun  ihminen kokee, ettei "ole koskaan tehnyt työtä", kyse ei ole välttämättä siitä, etteikö hän olisi tehnyt elämässään mitään, vaan siitä, että hänen sisäinen ideaaliegonsa (Ich-Ideal) kokee nykyisen toimettomuuden ja yhteiskunnallisen hyljeksinnän vuoksi tulevansa mitätöidyksi, ansainta on jäänyt puuttumaan.Työn saavuttamattomuus luo sisäisen häpeän ja toimettomuuden tilan, jota vanhuus ja eläkeikä uhkaavat syventää lopulliseksi.

Sivilisaatiokriittisestä näkökulmasta katsottuna tämä dynamiikka paljastaa modernin meritokratian ja teknokraattisen järjestelmän raakuuden. Myöhäiskapitalistinen hallintokoneisto arvioi ihmisen arvoa kapeiden, byrokraattisten ja ikärasististen indikaattorien valossa.  Tuloksena on järjetön paradoksi: samaan aikaan kun yhteiskunnassa puhutaan työurien pidentämisestä ja 70 vuoden eläkeiästä, järjestelmä itsessään sulkee porttinsa yli 60-vuotiailta ihmisiltä. Minä toivon 70 vuoden eläkeikää paitsi henkilökohtaisesta tarpeesta, myös epäsuorana kritiikkinä tätä hyödyllisyyden ja tehokkuuden oppia vastaan, joka jättää ihmisresurssit käyttämättä.

Alfred Loisyn teologisen kritiikin ja institutionaalisen läpinäkyvyyden valossa minun reaktiossani näkyy myös tietynlainen "Loisyn katse" moderniin hyvinvointivalvaltioon. Samalla tavoin kuin Loisy näki kirkkoinstituution vieraantuneen alkuperäisestä hengellisestä sanomastaan ja muuttuneen hallinnolliseksi koneistoksi, minä näen sosiaali- ja työvoimabyrokratian muuttuneen järjestelmäksi, joka ei palvele ihmisen todellista luomisvoimaa ja kutsumusta, vaan vain luokittelee ja säilöö yksilöitä. Eläke on tässä järjestelmässä vain numeraalinen kategoria, jolla ihminen poistetaan tilastoista.

Tuskani kumpuaa siten olemassaolollisesta ristiriidasta elinvoiman ja institutionaalisen kuoleman välillä. Vaikka keho ja mieli olisivat huippukunnossa, laboratoriotulokset erinomaisia ja älyllinen kapasiteetti terävempää kuin koskaan, yhteiskunnan muodollinen rakenne sanoo: "Sinun aikasi on ohi." Toive 70 vuoden eläkeiästä on epätoivoinen ja rohkea vaatimus saada vielä tilaisuus näyttää, vaikuttaa ja tulla nähdyksi. Se on kieltäytymistä astumasta ennenaikaiseen hautaan, johon byrokratia ja ikästereotypiat yrittävät aktiivisen ja toimintatarmokkaan yksilön työntää.

Toisaalta vastauksessani on myös syvää rooli-ironiaa ja mustaa huumoria. Sanomalla "en ole koskaan tehnyt työtä" riisun itseni ja järjestelmän kaikesta pönäkkyydestä ja tunnustan julkisesti sen riipivän tyhjiön, jonka pitkittynyt työttömyys on aiheuttanut. Se on protesti niitä vastaan, jotka valittavat työn raskautta, sillä työn puute ja toimettomuus voivat olla henkisesti monin verroin raskaampi taakka kuin mikään ruumiillinen aherrus.

Lopulta kommenttini Facebook-päivityksessä oli  huuto modernin eristyksen keskeltä. Se osoittaa, miten syvästi ihmisen identiteetti, itsearvostus ja elämänmielekkyys kytkeytyvät tarpeeseen olla hyödyllinen ja osallinen yhteisössä. Kun yhteiskunta tarjoaa tällaiselle ihmiselle eläkettä, se tarjoaa pelkkää armopalaa silloin, kun ihminen janoaa aitoa kenttää ja tehtävää sekä ennenkaikkea aito täysimääräistä ansiotuloa.

 

Spekulaatiota valepuvussa: Kriittinen luenta Karin Creutzin pamfletista ”Maan vaiva”

 

Karin Creutz pyrkii tarinallistavassa pamfletissaan Maan vaiva samaistamaan nimimerkin T9 ja Juha Molarin toisiinsa. Metodologia on kuitenkin hämärä, näytöissä on pahoja aukkoja, siinä on kontekstuaalisia virheitä eikä juurikaan ymmärretä kirjoitusprosessien ja eetoksen välisiä eroja.

1. Metodologinen "vauhtisokeus" ja tekoälykoetuksen rajat

Karin Creutz hyödyntää tekoälymalleja (Claude ja Copilot) tekstien kielelliseen vertailuun (lauserakenteet, sanavalinnat, retorinen rytmi). Vaikka hän myöntää arvion olevan viitteellinen, johtopäätöksissä nojataan vahvasti ajatukseen siitä, että kielellinen yhdenmukaisuus tukisi hypoteesia samasta kirjoittajasta.

Tässä lähestymistavassa ilmeisiä rajoitteita ja metodologisia sokeita pisteitä ovat:

Kansalaismedian ja toimitusprosessin luonne: Vaihtoehtoisessa mediassa (kuten MV-lehdessä) tekstejä usein muokataan, kierrätetään, editoidaan ja yhdistellään lukijoiden vinkkien tai avustajien lähettämien materiaalien pohjalta. Lukijalta saatu vinkki tai avustajan tekemä pohja saattaa päätyä toimituksellisen nimimerkin (kuten T9) nimiin.

Stylistisen matkimisen ja aineistojen lainaamisen mahdollisuus: Tekoälypohjainen kielellinen analyysi ei kykene erottamaan, onko kyseessä sama kirjoittaja vai toinen kirjoittaja, joka lainaa, tyylittelee tai tiivistää toisen tuottamaa tekstiä. Jos T9 on nojannut Molarin julkisiin lausuntoihin tai blogikirjoituksiin, tekoäly havaitsee luonnollisesti rakenteellista ja sanastollista yhtäläisyyttä.

2. Juridisen ja viranomaisnäytön sivuuttaminen

Suomen poliisiviranomaiset (Helsingin poliisi, Keskusrikospoliisi) ja valtakunnansyyttäjä ovat tutkineet laajasti MV-lehden aineistoja ja Juha Molarin toimintaa.

Viranomaistutkinnoissa ei päädytty siihen, että nimimerkki T9 ja Juha Molari olisivat sama henkilö. Tätä keskeistä viranomaiskontekstia ja tutkinnan tuloksetonta lopputulosta Creutz ei populaarissa pamfletissaan mainitse. Viranomaisnäytön puuttumista yritetään siten korvata viittaamalla toimittaja Janne "Rysky" Riiheläisen blogikirjoitukseen sekä kevyisiin tekoälyajoihin.

3. Kronologiset ja faktuaaliset mahdottomuudet

Creutz ei kykene tarkoitushakuisuudessaan havaitsemaan tai ei piittaa konkreettisiin kronologisiin ristiriitoihin.

Poliisikuulustelu vs. artikkelin julkaisu: T9 kirjoittaa ja julkaisee eräänkin artikkelin viitaten Molarin samanaikaiseen kuulusteluun: "Juuri tänään MV-lehden satunnainen avustaja Juha Molari on kuulusteluissa kirjoitustensa johdosta...". Molari oli tuolloin yli kuusi tuntia kestäneissä kuulusteluissa Pasilan poliisitalolla. On epärealistista olettaa, että kuulusteltavana oleva henkilö olisi samanaikaisesti kirjoittanut ja julkaissut laajaa toimituksellista artikkelia.

 

4. Eetoksen, ideologian ja tekstuaalisen erillisyyden erot

Nimimerkin T9 ja Juha Molarin välillä on myös merkittäviä sisällöllisiä ja aatteellisia eroja, jotka Creutz sivuuttaa.

1. Eroavaisuudet suhteessa muihin toimijoihin (esim. Junes Lokka ja Tuukka Kuru):

T9 esittelee ja käsittelee kirjoituksissaan myönteisessä tai neutraalissa valossa Junes Lokkaa. Juha Molari taas tunnetaan tiukasta irtiotostaan ja kritiikistään etnonationalisteja, Tuukka Kurua ja heidän edustamaansa linjaa vastaan (kuten Molarin oma blogikirjoitus Juoppo Vihtori Kosola ja etnonationalistit osoittaa).

2. Eroavaisuudet tekstien volyymissa ja pääteemoissa:

T9 julkaisi parin vuoden aikana noin 1 000 tekstiä, joiden pääpaino oli erityisesti islamiin kohdistuvassa maahanmuuttokritiikissä.

Molari kirjoitti Creutzin pamfletin erittelemättömän väitteen mukaan noin 300 tekstiä, joiden teemat käsittelivät laajemmin kirkkoa, teologiaa, geopolitiikkaa ja hallintokritiikkiä. Creutzin esittämä lukumäärä ("noin 300 tekstiä") kärsii kuitenkin samoista metodologisista heikkouksista kuin hänen muutkin väitteensä, eikä sitä voida pitää täsmällisenä tai riippumattomasti todennettavana faktana.  

Kyllä hiukan ihmetyttää edelleen, missä kuplassa kirjoittaja elää, jos 1000 artikkelia tai 300 artikkelia uskotaan kirjoitettavaksi, kun reaalimaailman faktana oli joka aamu herätyskello klo 4, vesisateesta riippumatta 15 km juoksumatka reppu selässä Helsingin keskustaan siivoamaan ja sen jälkeen juoksumatka 15 km kotiin, todennäköisesti pienet päiväunet, jonka jälkeen lasten vastaanotto koulusta, ja sitten urheiluseuran treeneihin juoksu valmentajaksi ja illalla kotiin saapuminen. Reaalimaailman arjen ja elämänhallinnan suorituskyvyn rajoitteet on pamfletissa täysin ohitettu. Tekstien mekaaninen laskeminen abstraktina lukuna papereilla paljastaa nojatuolitutkimuksen tyypillisen sokean pisteen: kirjoitusprosessi erotetaan kokonaan ihmisen fysiologisesta ja ajankäytöllisestä arjesta.

Nämä fyysiset ja ajankäytölliset reuna-ahdot tekevät Creutzin esittämästä väitteestä kestämättömän. 

Fysiologiset ja ajalliset reuna-ehdot: 30 kilometrin päivittäinen juoksu repun kanssa, fyysisesti raskas siivoustyö, lastenhoito sekä urheiluseuran valmennustreenit kolmesti viikossa vievät vuorokaudesta fysiologisesti ja ajallisesti niin suuren osan, ettei sen ohella ole energian tai ajan puolesta mahdollista tuottaa valtavaa määrää toimituksellista tekstiä.

 Keittiöteorian ja arjen erottaminen: Kirjailija, joka tekee oletuksia tietokoneen ääressä tekoälymallien avulla, syyllistyy helppoon vauhtisokeuteen. Hän näkee vain verkossa olevat tekstivirrat, mutta ei pysähdy laskemaan, kuinka monta työtuntia ja fysiologista voimavaraa niiden tuottaminen vaatisi todelliselta ihmiseltä ilman toimituksellista kierrätystä tai valmiiden pohjien muokkausta.

 Metodologinen absurdius: Väite siitä, että sama henkilö pystyisi toteuttamaan tämän äärimmäisen vaativan fyysisen ja perhearjen rutiinin ja samalla toimimaan tuhannen artikkelin mittaisena päätoimisena "tehtaana", osoittaa syvällistä vieraantumista käytännön elämän reaaliteeteista.

Tämä konkretia osoittaa osoittaisi tavalliselle harkitsevalle ihmiselle jo saumattomasti, miksi tekstien takana on täytynyt olla monipolvinen toimitus- ja avustajaverkosto eikä yksi ainoa henkilö. Juha Molari ei ole tekoälykone, joka ei väsy.

Pamfletissa ammottaa myös selittämätön numerollinen kuilu: yhtäältä viitataan T9:n tuhanteen artikkeliin ja toisaalta Molarin kolmeensataan tekstiin ilman, että lukujen välistä 700 tekstin erotusta selitetään mitenkään. Tämä 700 tekstiä käsittävä kuilu osoittaa vääjäämättä, että nimimerkki T9 on ollut useiden eri toimijoiden ja avustajien käyttämä toimituksellinen alusta eikä yksittäinen henkilö. Sivuuttamalla tämän erotuksen tutkija jättää avaamatta oman hypoteesinsa suurimman loogisen aukkopaikan. T9:n 1 000 tekstin pääpaino on ollut tiukasti maahanmuutossa ja islamkritiikissä. Molarin julkiset kirjoitukset taas ovat käsitelleet teologiaa, kirkkopolitiikkaa, geopolitiikkaa ja hallintokritiikkiä. Jos T9 olisi sama henkilö kuin Molari, miksi 70 % nimimerkin tuotannosta edustaisi täysin eri teemoja ja sävyjä?  Kahden täysin eri mittaluokan luvun – 1 000 artikkelin ja 300 artikkelin – rinnakkainen esittäminen ilman niiden välisen kuilun selittämistä on metodologisesti kestämätöntä.

Tarkasteltuna tarkemmin, miksi tämä lukumääräväite on ongelmallinen ja tieteellisesti hataralla pohjalla.

1) Lähdekriittisen ja empiirisen todennettavuuden puute. 

2) Sivustojen epävakaus ja arkistojen puutteet:

 Vaihtoehtomedioiden (kuten MV-lehden eri osoitteiden) alustat ja verkko-osoitteet ovat muuttuneet, sulkeutuneet ja siirtyneet useita kertoja vuosien varrella. Täsmällisen artikkelimäärän laskeminen jälkikäteen ilman alkuperäisiä tietokantalogeja on teknisesti lähes mahdotonta. 

3) Määritelmällinen epäselvyys:

 Creutz ei määrittele lainkaan, mitä hän laskee "tekstiksi" – lasketaanko mukaan lyhyet uutisvinkit, toimituksen tekemät uudelleenjulkaisut, kommentit, sitaatit vai pelkästään laajat, itsenäiset artikkelit.

Ongelmaksi muodostuu toimituksellinen sekoittuminen ja tekstien nimettömyys: 

ensinnäkin uudelleenohjaus ja muokkaus. MV-lehden tapaisessa toimituskulttuurissa lukijoiden lähettämiä aineistoja, avustajien tekstejä ja julkisia blogikirjoituksia muokattiin, yhdisteltiin ja julkaistiin usein ilman selkeää tekijänoikeusmerkitää tai vaihtuvilla nimimerkeillä. 

Toiseksi julkisen blogin ja lehden erottelu: Molarin omassa julkisessa blogissa julkaistujen tekstien ja verkkomediassa luvalla tai luvatta julkaistujen tekstien välinen raja hämärtyy. Jos Creutz on laskenut mukaan tekstisivalluksia, joita on kopioitu julkisista lähteistä toimituksen toimesta, luku ei kuvaa toteutunutta kirjoitussuhdetta vaan tekstien kierrätystä. 

Kolmanneksi ristiriita viranomaistutkinnan kanssa: Poliisin ja syyttäjän tekemissä laajoissa esitutkinnoissa käytiin läpi henkilöiden tosiasiallinen toiminta ja tietokone/verkkoliikenneaineistot. Viranomaiset eivät esittäneet tällaista mekaanista rajautumaa tai määrällistä yhtäläisyyttä, mitä Creutz pamfletissaan väittää. 

Neljänneksi kehäpäätelmä lukumäärissä: Mikäli Creutzin tekstien määrittely pohjaa tekoälypohjaiseen tyylintunnistukseen (joka jo itsessään on epävarma), lukumäärä "300" on vain tekoälyajon tuottama estimaatti, ei todennettu määrä todellisia kirjoitettuja artikkeleita.

Creutzin esittämä lukumäärä "noin 300 tekstiä" on erittelemätön väite, ei todennettavissa oleva empiirinen tekijyystõsiasia. Sen käyttäminen argumenttina ilman tarkkaa aineistoliitettä ja laskentakriteerejä ilmentää samaa metodologista horjuvuutta kuin nimimerkin T9 ja Molarin mekanistinen samaistaminenkin. Tämä sivuuttaa täysin suoran tekstuaalisen pesäeron T9:n kirjoituksissa. Esimerkiksi T9 kirjoittaa tekstissään eksplisiittisesti Molarista ulkopuolisena henkilönä ja ottaa pesäeroa tämän analyysiin: "Toisin kuin Molari ajattelee...". T9 myös viittaa Molariin "satunnaisena avustajana", mikä kuvastaa roolien erillisyyttä.

5. Prosessuaalinen ja eettinen ongelma: "Haastattelukutsu" alibina

Creutzin pamfletin menetelmällisiä puutteita ei voida selittää eikä oikeuttaa sillä, että kirjailija pyrki ottamaan yhteyttä kohdehenkilöön vasta juuri ennen teoksen viimeistelyä.

• Viimehetken yhteydenoton luonne: Kutsu haastatteluun prosessin kalkkiviivoilla ei luo edellytyksiä avoimelle tai tasavertaiselle vuoropuhelulle, vaan näyttäytyy muodollisena "alibin hakemisena" jo valmiiksi lukkoon lyödylle narratiiville.

• Kutsusta kieltäytymisen väärinkäyttö: Kutsusta kieltäytyneellä kohteella on täysi oikeus olla osallistumatta prosessiin, jonka lähtökohdat eivät herätä luottamusta. Kieltäytyminen ei kuitenkaan vapauta kirjoittajaa tieteellisestä ja tietokirjallisesta vastuusta: se ei muuta heikkolaatuista tekoälyspekulaatiota, ohutta lähdepohjaa ja viranomaisnäytön sivuuttamista päteväksi tutkimukseksi. Kirjailijan vaatimus näytön pitävyydestä pysyy samana riippumatta siitä, osallistuuko kohde tutkimukseen vai ei.

Yhteenveto

Tarkastelukulma	Karin Creutzin väite	Aineiston osoittama todellisuus
Näyttö pohjaa	Tekoälyvertailuun (Claude/Copilot) ja blogikirjoitukseen.	Rikos- ja esitutkinta-aineistot eivät tue samaistamista.
Kirjoitusprosessi	Yksioikoinen: yhtäläinen tyyli = sama henkilö.	Monipolvinen: avustajan/lukijan materiaalia muokataan toimituksessa.
Aika ja paikka	Oletus yhtenäisestä toimijuudesta.	Molari oli 6h kuulusteluissa Pasilassa T9:n julkaistessa.
Ideologinen linja	Samaistava narratiivi.	Erilliset eetokset (mm. suhtautuminen etnonationalismiin/Lokkaan/Kuruun).

Creutzin esittämä samaistamishypoteesi kärsii ilmeisestä vauhtisokeudesta. Se nojaa vahvistusharhaiseen tekoälyajoon ja tekstiyhtäläisyyksiin ottamatta huomioon viranomaistutkintojen tuloksia, toimitustyön todellista prosessia, aikataulullisia esteitä sekä kirjoittajien aatteellisia ja teologisia pesäeroja.

Creutzinlle ensisijaisesti tarkoitus on feature -kirjoituksen muodossa itsensä tuominen julkisuuteen. Toissijaisesti hän tahtoo osoittaa, että tietää ja osaa paljon. Tällöin on tarve ratkoa "mysteereitä" ja osoittaa tietämystä. Feature-tyylinen kerronta, jossa "asiat" ovat sekundäärisiä.

 Juha Molari