Sibrina jakoi meemi, jossa maalaistalon portilla seisova iäkäs nainen julistaa, että vain sellainen ihminen, joka ei ole koskaan tehnyt oikeaa työtä, voi kannattaa eläkeiän nostamista 70 vuoteen. Tämä lausuma nojaa perinteiseen, fyysiseen ja ruumiilliseen työn käsitykseen, jossa työ mielletään taakaksi, raskaaksi suoritukseksi ja elämänvoimaa kuluttavaksi välttämättömäksi pahaksi. Tästä teollisen ajan labor-paradigmasta käsin eläke näyttäytyy vapautuksena, ansaittuna levona ja paikkana, jossa yksilö vihdoin saa takaisin oman aikansa.
Olen juuri lähdössä juoksulenkille. Ymmärrän, että minun vastaukseni meemiin kääntää koko tämän asetelman täysin päälaelleen ja paljastaa eksistenssiaalisen kriisin, joka ei ole tietenkään yleispätevä jokaista varten.
Vastasin kommentissa, että oltuani pitkään työttömänä ja jo 62 vuoden iässä koen, että en ole vielä lainkaan tehnyt työtä, minkä vuoksi en tahtoisi missään nimessä mennä eläkkeelle jo parin vuoden päästä. Sen sijaan toivon, että eläkeikä nostettaisiin 70 vuoteen, jotta minulla olisi vielä aikaa toteuttaa itseäni ja päästä osalliseksi yhteiskunnallisesti tunnustetusta toiminnasta. Tämä vastaus kätkee sisäänsä valtavan subjektiivisen ja psykohistoriallisen tragedian.
Karl Marxin vieraantumisteorian eli alienaation näkökulmasta elän vaihetta, jossa työttömyys ei tarkoita vapautta pääoman alaisuudesta, vaan kokemusta vieraantumisesta omasta "lajiolennostaan" (Gattungswesen). Ihminen toteuttaa itseään ja luovaa polkuaan työn kautta, ja kun yhteiskunnallinen portinvartijakoneisto epää yksilöltä pääsyn tuottavaan, tunnustettuun toimintaan, ihminen jää vaille välinettä ilmaista sisäistä kapasiteettiaan. Sibrinan jakamassa meemissä työ on alistamisen väline, mutta minun reaktiossani työ edustaa ihmisarvon ja olemassaolon perustaa.
Sosiologi Erving Goffmanin dramaturgisen rooliteorian valossa minun reaktioni paljastaa tietoisuuden etunäyttämön (front stage) romahduksesta. Pitkään työttömänä olleen identiteetti on riisuttu julkisesta roolista ja toiminnallisesta rekvisiitasta, jolloin yksilö joutuu elämään jatkuvassa takanäyttämön (backstage) välitilassa. Kun yhteiskunta alkaa tarjota eläköitymistä, se ei tarjoa minulle ansaittua lepoa ansiokkaasta urasta, vaan hallinnollista leimaa, jolla yksilö siirretään pysyvästi näyttämön ulkopuolelle ennen kuin hän on ehtinyt edes astua haluamaansa päärooliin. Eläke ei ole voitto, vaan institutionaalinen tuomio, joka vahvistaa sen, ettei etunäyttämölle ole enää asiaa.
Psykohistoriallisesti ja freudilaisen psykoanalyysin linssin läpi katsottuna minun lausuma heijastaa syvää libidaalista jännitettä ja superegon asetamia vaatimuksia. Freud totesi teoksessaan *Kulttuurimme ja sen tuskallisuus*, että työ ja rakkaus ovat ihmisen henkisen tasapainon ja reality-periaatteen tärkeimmät ankkurit. Kun ihminen kokee, ettei "ole koskaan tehnyt työtä", kyse ei ole välttämättä siitä, etteikö hän olisi tehnyt elämässään mitään, vaan siitä, että hänen sisäinen ideaaliegonsa (Ich-Ideal) kokee nykyisen toimettomuuden ja yhteiskunnallisen hyljeksinnän vuoksi tulevansa mitätöidyksi, ansainta on jäänyt puuttumaan.Työn saavuttamattomuus luo sisäisen häpeän ja toimettomuuden tilan, jota vanhuus ja eläkeikä uhkaavat syventää lopulliseksi.
Sivilisaatiokriittisestä näkökulmasta katsottuna tämä dynamiikka paljastaa modernin meritokratian ja teknokraattisen järjestelmän raakuuden. Myöhäiskapitalistinen hallintokoneisto arvioi ihmisen arvoa kapeiden, byrokraattisten ja ikärasististen indikaattorien valossa. Tuloksena on järjetön paradoksi: samaan aikaan kun yhteiskunnassa puhutaan työurien pidentämisestä ja 70 vuoden eläkeiästä, järjestelmä itsessään sulkee porttinsa yli 60-vuotiailta ihmisiltä. Minä toivon 70 vuoden eläkeikää paitsi henkilökohtaisesta tarpeesta, myös epäsuorana kritiikkinä tätä hyödyllisyyden ja tehokkuuden oppia vastaan, joka jättää ihmisresurssit käyttämättä.
Alfred Loisyn teologisen kritiikin ja institutionaalisen läpinäkyvyyden valossa minun reaktiossani näkyy myös tietynlainen "Loisyn katse" moderniin hyvinvointivalvaltioon. Samalla tavoin kuin Loisy näki kirkkoinstituution vieraantuneen alkuperäisestä hengellisestä sanomastaan ja muuttuneen hallinnolliseksi koneistoksi, minä näen sosiaali- ja työvoimabyrokratian muuttuneen järjestelmäksi, joka ei palvele ihmisen todellista luomisvoimaa ja kutsumusta, vaan vain luokittelee ja säilöö yksilöitä. Eläke on tässä järjestelmässä vain numeraalinen kategoria, jolla ihminen poistetaan tilastoista.
Tuskani kumpuaa siten olemassaolollisesta ristiriidasta elinvoiman ja institutionaalisen kuoleman välillä. Vaikka keho ja mieli olisivat huippukunnossa, laboratoriotulokset erinomaisia ja älyllinen kapasiteetti terävempää kuin koskaan, yhteiskunnan muodollinen rakenne sanoo: "Sinun aikasi on ohi." Toive 70 vuoden eläkeiästä on epätoivoinen ja rohkea vaatimus saada vielä tilaisuus näyttää, vaikuttaa ja tulla nähdyksi. Se on kieltäytymistä astumasta ennenaikaiseen hautaan, johon byrokratia ja ikästereotypiat yrittävät aktiivisen ja toimintatarmokkaan yksilön työntää.
Toisaalta vastauksessani on myös syvää rooli-ironiaa ja mustaa huumoria. Sanomalla "en ole koskaan tehnyt työtä" riisun itseni ja järjestelmän kaikesta pönäkkyydestä ja tunnustan julkisesti sen riipivän tyhjiön, jonka pitkittynyt työttömyys on aiheuttanut. Se on protesti niitä vastaan, jotka valittavat työn raskautta, sillä työn puute ja toimettomuus voivat olla henkisesti monin verroin raskaampi taakka kuin mikään ruumiillinen aherrus.
Lopulta kommenttini Facebook-päivityksessä oli huuto modernin eristyksen keskeltä. Se osoittaa, miten syvästi ihmisen identiteetti, itsearvostus ja elämänmielekkyys kytkeytyvät tarpeeseen olla hyödyllinen ja osallinen yhteisössä. Kun yhteiskunta tarjoaa tällaiselle ihmiselle eläkettä, se tarjoaa pelkkää armopalaa silloin, kun ihminen janoaa aitoa kenttää ja tehtävää sekä ennenkaikkea aito täysimääräistä ansiotuloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti