Juha Molari Юха Молaри: Inkvisiittorin paluu: Turun yliopiston historian asiantuntijat ja Suomen Puolustusvoimain upseerit

Joose Nurminen, Kastun lukion käynyt ja Venäjän valtion Immanuel Kant –yliopistossa Kaliningradissa käväissyt Turun yliopiston historian ”opiskelija”, joka on ilmeisemmin perustanut myös jonkinlaisen toiminimenkin taiteellista luomista varten ja mahdollisesti jo valmistunut yliopistosta, on ollut Turun yliopiston historian opiskelukavereidensa kanssa poikkeuksellisen aktiivinen ja kiihkeä Facebook-sivullani.

Minun mielestäni on yhteiskunnallisestikin hyvin kiinnostavaa ja tarpeellista arvioida julkisesti, että tietynlaiset käytöstavat ja vakaumukset ovat ainakin jossain määrin voimistuneet varsin kiivaiksi historian opiskelijoiden keskuudessa.

En ajattele tätä nuorta miestä Joose Nurmista ja hänen kavereitaan sinänsä, mutta heidän julkisesti esittämät ajatukset ovat varsin oireelliset ja paljastavat nykyiselle Suomelle. En tuomitse myöskään näitä Turun nuoria historian tuntijoita ja Suomen puolustusvoimain nuoria upseereita ikään kuin ”lopullisesti menetetyiksi”, vaan muistan, että jopa itse Heideggerin oli sittemmin etäännyttävä harharetkestään (Irrtum): kansallissosialistisesta puolueesta ja Hitleriä tukevista lausunnoistaan.

Oma kiinnostava kysymyksensä olisi siinäkin, että niin moni yliopistopoika ja upseeri (osa virka-aikanaan) intoutuu etsimään pitkäaikaistyöttömän, poliittisesti värittömän köyhäparan Facebook-sivut ja monet blogitekstit, vaikka nuo samaiset henkilöt kuitenkin todistavat kilvan mitättömyyteni puolesta. Tuo narsistinen näkökulma jääköön kuitenkin tällä kertaa tarkastelematta. Tai olisiko se sittenkin perverssi tai sadistinen näkökulma, jos miettii miten vallan ja voiman hekumassa isänmaan toivot mollaavat ja pilkkaavat itähelsinkiläistä laitakaupungin syrjäytynyttä, vähäosaista, vanhaa työtöntä miestä?

Joose Nurminen tunnetaan jo vuosikymmen sitten Turun Sanomiin lähettämänsä mielipidekirjoituksen johdosta kovaksi ”Nato-mieheksi”.[2] Niin myös hänen kaverinsa kuuluvat samoihin aateveljiin. Itse herra upseeri (en tiedä, onko evp) Vaahtovuo sanoo useissa kommenteissaan Venäjää ”ryssäksi” eikä sanomistaan häpeä.

Myös monet muut upseeriherrat ja –rouvat ovat lausuneet vastaavia kovasanaisia lausuntojaan aivan muutaman päivän aikana.

Päijät-Hämeen maakuntakomppanian yksikön päällikkö ja Hämeen Rykmentin yliluutnantti Timo Matilainen ei säästele tunteensa voimaa lausuessaan, että Juha Molari pilasi koko kauniin kesäpäivän: hän ihmettelee että ”kaikenmaailman Juha Molarit saa vapaassa Suomessa kirjoittaa”.

Lahden reserviläisten ampumavastaava, reservin ylikersantti Tuomo Antero Lindström ja Janne Vaahtovuo tykkäsi tuosta tuomiosta, jonka alatyylisyydessä ei jäänyt epäselväksi sekään, että kirjoittaja olisi voinut mielensä syvyyksissä toivoa mielipidevapauden rajoittamista Suomessa. Hän ymmärsi jo pian kuitenkin ajatuskulkunsa vaarallisuuden toisin kuin Turun yliopiston historian opiskelijat. Ehkä hänessä on kuitenkin vielä toivoa todelliseksi upseeriksi ja herrasmieheksi.

Millaiseksi Suomen mielipideilmapiiri, kansalaisten tasapuolinen kohtelu ja demokraattiset vapaudet rappeutuvat, jos nämä ja vastaavat ”Nato-miehet ja –naiset” saavat Suomessa lisää vaikutusvaltaa ja ryssäviha nähdään jopa kansalliseksi identiteettikysymykseksi eräiden virolaisten poliittisten touhujen tavoin?

Kirjoituksessaan helluntaipäivänä 8. kesäkuuta 2014 Joose Nurminen lähtee siitä, että Jon Hellevig ja Johan Bäckman ”hyötyvät Venäjällä saamastaan julkisuudesta ja sen takia pyrkivätkin sitä kaikin keinoin hankkimaan”.

Nurmisen mukaan Hellevigin ja Bäckmanin toiminta ”venäläisen historiallisen narratiivin pohjalta” tarkoittaa ”siltojen polttamista” Suomeen, minkä tähden he ”tuskin tulevat Suomesta ikuna töitä saamaan, mutta ei se heitä haittaa, koska heidän pääasialliset verkostonsa sijaitsevat Venäjällä”.

Joose Nurminen jatkaa Hellevigin ja Bäckmanin jälkeen siihen päätelmään, että minä – Juha Molari – en saa töitä Suomesta, enkä toisaalta Venäjältäkään, mutta ”et suostu näkemään, mitä olet omalla toiminnallasi saanut aikaan. Mitä sinä enää hyödyt ’anti-fasismistasi’, koska sinun juttusi lypsettiin Venäjän mediassa kuiviin jo silloin kun sait potkut ja erosit kirkosta?”

Nurminen ei kuitenkaan ”keksi mitään Bäckmanin ja Hellevigin tapaan jotenkuten järkiperäistä syitä toiminnallesi. Ja jos mitään järjellisiä syitä ei ole… niin voitanee todeta, etteivät pastorin kaikki kuoropojat ole kappelissa”.

Edellä kuvatussa pitkässä tilinteossaan Joose Nurminen esittää useita nykyiselle suomalaiselle ilmapiirille valitettavan tyypillistä väitettä, jotka voisi vaikka eritellä neljään väittämään:

(1) ”Venäläisen historiallisen narratiivin pohjalta” asioiden esittäminen syntyy, koska sellaisen narratiivin esittäjät ”hyötyvät Venäjältä”;

(2) ”Venäläisen historiallisen narratiivin pohjalta” asioiden esittäminen tarkoittaa sellaista ”siltojen polttamista” Suomeen, että nämä henkilöt eivät ikinä saa töitä Suomesta;

(3) jos henkilö ei saa hyötyä antifasismista, niin tämän henkilön toiminnassa on jotain psyykkisesti ongelmallista;

(4) Juha Molari oli juttuna Venäjän mediassa kirkosta saatuihin potkuihin saakka, jolloin juttu lypsettiin Venäjän mediassa kuiviin.

Puolustusvoimien Teknillisestä Tutkimuslaitoksesta tunnetun pikkukylän Ylöjärven mies Lauri Aaltonen, Turun yliopiston historian opiskelija Tomas Lehtikangas, Turun yliopiston historian opiskelija Jan Helenius sekä mahdollisesti reserviin jo siirtynyt, opiskelemaan lähtenyt, muihin töihin mennyt tai ylennyksen saanut (kutsuin aiemmin ”yliluutnantiksi”, mistä hän ei selvästikään tykännyt, kun muistelin miehen vanhoja ansioita Haminan RUK:n kouluttajana) Janne Vaahtovuo (hän on Facebookissa hyvin kiinteässä vuorovaikutuksessa Maanpuolustuskorkeakoulun strategialaitoksen johtajan, eversti Torsti Sirénin kanssa) ilmoittavat tykkäävänsä Joose Nurmisen ajatuksenkulusta ja päätelmistä.

Ovatko mielipiteet siis maksettuja?

Joose Nurmisen ensimmäinen väittämä ”venäläisen historiallisen narratiivin” esittämisestä vain ja ylipäätänsä Venäjältä saatavan ”hyödyn” tähden on perustelematon ja stigmatisoiva.

On mahdotonta tietää Nurmisen omaa lukeneisuutta ja sivistystä niin pitkälle, onko hänen väitteensä vilpitön vai vilpillinen, mutta sen mukaan suomalaisesta - ehkä jopa tietynlaisesta näkökulmasta - poikkeavat käsitykset olisivat aina maksettuja ja korruptoituneita näkemyksiä. Tuleeko tuo näkemys hänen ajatteluunsa siitä kokemuksesta, että jotkut ”Nato-porukat” maksavat rahaa mielipiteiden julkisesta esittämisestä? Mistä on ajatus edes tullut mieliin?

On vaikea nähdä, miten historian tuntijana Joose ja hänen kaverinsa uskovat demokraattisen ja kunnioittavan keskustelun syntyvän eri tavalla ajattelevien ihmisten kanssa tuolla tavalla ennakkoon lausuttujen tuomioiden jälkeen.

Uskooko herra Nurminen ja kaikki aateveljet, että jopa Suomessa olisi vain ja ainoastaan joku yhtenäinen käsitys Naton merkittävyydestä, Venäjän uhkasta, Ukrainan uuden johdon reippaasta hengestä sekä muista seikoista?

Mihin unohtuu syrjintäkielto?

Joose Nurmisen toinen väite rakentuu edellisen väittämän varassa, mutta siirtyy pitkälle menevään totalitaristisen maailmankuvan ihannointiiin: siinä tietynlaisen (kuka milloinkin sen päättääkin?) historiallisen tai poliittisen tulkinnan mukaan tapahtuva toiminta antaa oikeuden taloudelliseen selviytymiseen yhteiskunnassa ja työelämässä, mutta toisinajattelijalla ei pitäisi olla paikkaa työelämässä.

Sen sijaan että historian tutkijoiksi tai historian opettajiksi tai muihin historian asiantuntijuutta vaativiin tehtäviin valmistuvat yliopistomiehet olisivat moittineet työelämässä toteutettavaa mahdollista diskriminaatiota, nämä pikemmin kiittävät sellaisia pyrkimyksiä.

Joose Nurminen vaikuttaa etääntyneen hyvin kauas jopa Immanuel Kantin klassisen liberalismin ihanteista, joiden mukaan laki ei saa erotella ihmisiä syntyperän, varallisuuden tai sukupuolen mukaan. Kant kirjoitti kansalaisten tasapuolisesta kohtelusta. Kantin mukaan kansalaisilla oli jopa täysi vapaus ilmaista mielipiteitään ja osallistua tällä tavoin yhteiskunnan kehittämiseen. Näin lausuttiin jo vuosisatoja sitten! Ilmeisesti Kaliningradista Immanuel Kant –yliopistosta ja Turun yliopiston historian opinnoista ei ollut jäänyt sittenkään mitään liberalismin ihanteita historian opiskelijan omaan henkilökohtaiseen sivistykseen.

Suomen Perustuslain (6 §) syrjintäkiellon mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen johdosta. Työsopimuslain 2 luvun 2 § sisältää syrjintäkiellon, jonka mukaan työntekijöitä ei saa perusteettomasti asettaa toisiin nähden eri asemaan poliittisen toiminnan, vakaumuksen, mielipiteen tai uskonnon sekä monien muiden seikkojen vuoksi. Tasapuolisen kohtelun velvoite ja syrjinnän kielto koskevat myös työhönottoa. Myös Rikoslain työrikosluvun työsyrjintää koskevat rangaistussäädökset (47 luvun 3 ja 3a §) tuomitsee syrjinnän, joka perustuu esimerkiksi uskontoon, yhteiskunnalliseen mielipiteeseen, poliittiseen toimintaan. Missä on meidän historian ja yhteiskunnan tulevien opettajiemme ja asiantuntijoidemme ymmärrys suomalaisten perustuslaillisten vapauksien ja oikeuksien suhteen?

Onko omatunto kadonnut 2010-luvun suomalaisten tajunnasta?

Joose Nurmisen kovasti tykätyn mielipiteen kolmas väittämä todistelee, että antifasististen mielipiteiden – ilmeisesti tarkoittaen siis noita ”venäläisen historiallisen narratiivin” mukaisten asioiden ja arvojen esittämistä – mukaan toimiva henkilö on mieleltään ja älyltään vajaakykyinen ja häiriintynyt, mikäli antifasisti ei saa kuitenkaan taloudellista hyötyä tuosta vakaumuksestaan.

Suomen kansakunnan historian ja yhteiskunnan tulevien opettajiemme ja asiantuntijoidemme näkemys on tällä kohtaa ei ainoastaan hyvin loukkaava ja halventava, vaan ilmentää myös lausujien kokemusta tai esiymmärrystä mielipiteiden yleisestä korruptoituneisuudesta - ikään kuin kaikki mielipiteet olisivat vain maksettuja: Jos joku ei saa maksua, niin hän esittää mielipiteitä tyhmyyttään tai psyykkisten ongelmiensa johdosta, mikäli ei sitten vaikene. Eikö yhtään juolahtanut historian asiantuntijoiden mieleen, että omatunto johtaa ihmistä?

Yli kaksikymmentä vuotta pappina toimineena miehenä ihmettelen, mihin on kadonnut ymmärrys ihmisestä sellaisena moraalisena olentona, jolla on kyky ja halu tehdä moraaliarvioita toisista ja itsestä (omatunto). Antiikin Kreikassa tunnettiin omatunto, Platon kirjoitti Gynes-paimenen tunteesta löydettyään kallisarvoisen sormuksen. Immanuel Kant kirjoitti kategorisesta imperatiivista. Jopa natsiretkiin erehtynyt Heidegger johdatti ihmistä oman olemisensa kysymiseen, alkuperäisen etiikan luo: Das Manin (huolehtimisen Beseroge ja Fürsorge) rinnalle Heidegger nosti myös omantunnon (Gewesen), päättäväisyyden (Entschhlossenheit) ja alkuperäisen syyllisyyden (Schuld). Hänen mukaansa varsinainen etiikka on juuri omantunnon vaatimusten kuulemista ja sen mukaan toimimista, ihminen tahtoo tulla tutuksi oman olemisensa kanssa. Eikö näin voisi olla myös Suomessa, että ihminen saisi olla minä oman olemisensa kanssa – ilman ahtaasti poliittisesti määriteltyä identiteettikertomusta ja mielipiteiden kaanonia?

Ihmisen intomielisyys esimerkiksi sotilasliitto Naton puolesta ilman tuon henkilön herkkyyttä omalletunnolle ja moraalille, joka pitäisi olla sidottu myös Jumalan sanaan, on vaarallinen yhdistelmä ryssävihan partnerina.

Lypsääkö Venäjän media häikäilemättömästi ja laupeudettomasti?

Joose Nurmisen neljäs väite kohdistuu hyvin henkilökohtaisesti henkilöhistoriaani ja julkisen painoarvoni täydelliseen päättymiseen huhtikuussa 2011, jolloin virasta eroamisen hetkellä - hänen mukaansa - Venäjän media sai lypsettyä jo tyhjiin kaiken uutisia varten.

Tietysti herra Nurminen ja aateveljet ovat pistäneet tarkoin merkille, ettei suomalaisen suuren yhteiskunnallisen romahdukseni (huhtikuussa 2011 alkanut työttömyys) jälkeen minulla ole edes yhtään mitään journalistista tai yhteiskunnallista kontaktia Venäjälle tai muuallekaan. Siitä nuo historiantutkimuksen nousevat voimat jaksavat mollata minua vanhaa työtöntä miestä, kun olen romahtanut niin vähäiseksi. Vaikka hyväksyn tilannekuvauksen pienuudestani, minkä kuvauksen rakentamisessa nuori herra Nurminen on osoittanut aateveljiensä kanssa toistuvaa ihailtavaa aktiivisuutta ja historian asiantuntijuutta minun elämäni tuntijana, niin johtopäätösten suhteen olisin kuitenkin eri mieltä kuin nuori herra Nurminen.

Asianosaisena koen tapahtumat ja suhteeni Venäjän mediaan enemmän lämpimäksi, jopa sympaattiseksi muistoksi, joita nyt vanhana tykkään muistella, kun istun kiikkustuolissa: se, että jo useita vuosia sitten Venäjän media kommentoi jossain määrin kamppailujani Pro Kareliaa ja Kavkaz Centeriä vastaan sekä muutamien venäläisten äitien ja lasten oikeuksien puolesta, on minun oman kokemukseni ja jo vanhan miehen muistojen mukaan enemmän laupeuden työtä minulle, mutta sitä vastoin suomalainen media antoi hyvin väärän todistuksen tarkoitushakuisesti. Suomen media ei koskaan kysynyt alkuperäislähteitä, ei myöskään vastineitani tuomiokapitulille eikä pyytänyt lausuntoakaan minulta vaan kirjoitti kaiken ilman minua, mutta sitä vastoin Interfax, Komsomolskaja Pravda, Pravda ja RT sekä muut kysyivät kokonaisuudessaan suomalaiset dokumentit sekä kuuntelivat minua.

Minun mielestäni Venäjän median toiminta tuntui rakastavalta, laupiaalta ja asiantuntevalta, kun taas Suomen median toiminta tuntui liittolaisuudelta itsensä pahuuden kanssa. Venäjän medialla oli myös yli 100 kertaa laajempi aineisto, kun media otti kantaa oikeuksieni ja näkemysteni puolesta. Myös esittämissäni asioissa, kuten Kavkaz Centerin osalta, Venäjän media oli kiinnostunut dokumentaatiosta, kun Suomen media ei halunnut edes lukea ja keskustella Suomen oman virkavallan tekemistä suomen ja ruotsin kielisistä esitutkintapöytäkirjoista.

Itse asiassa Kavkaz-Centerin kamppailu ei jäänyt vain eksorsistiseen rukoukseeni Helsingin tuomiokirkon portailla Beslanin terrori-iskun kansainvälisenä muistopäivänä, vaan Venäjän YK:n suurlähettiläs vei Kavkaz-Centerin jopa YK:n turvallisuusneuvoston asiaksi ja websivusto joutui Al-Qaida –pakotelistalle. Kavkaz-Centerin kustantajaa Mikael Storsjötä esitettiin myös YK:n terroristilistalle. Näin ollen esittämäni näkemykset eivät olleet yksistään minun erheellisiä mielikuvia, joita silloin jo monia vuosia sitten pienessä maailmassani muka paranoidisena olisin kehitellyt, vaan samat asiat etenivät myös kansainvälisesti selviin tuomioihin. Suomessa on julkisuudessa ja poliittisesti keksitty tässäkin seikassa oma ”erillissota”, rinnakkainen todellisuus, mutta se on jo oma iso juttunsa.

Se että olen kadonnut täysin mediasta huhtikuun 2011 jälkeen ja jäänyt ilman mitään yhteystietoa alan toimijoihin - näin yhtä selvästi niin Suomessa kuin Venäjällä, ei ole mikään ”onnettomuus”! Köyhyyttä voi pitää jossain määrin onnettomuutena, vaikka köyhyydessäkin on omat etunsa ajan ja vapauden suhteen. Sitä vastoin mediasta täydellinen katoaminen ja yhteiskunnallinen mitättömyys huhtikuun 2011 jälkeen eivät ole mikään onnettomuus. Olen luonteeltani syrjäänvetäytyvä, vaatimaton laitakaupungin vanha mies, joten median "tähteys" olisi vastenmielistä turhaa julkisuutta. Jos jotain sanottavaa on, niin se pitäisi rakentua asian olemassaoloon. Nykyään ei ole sen suurempaa sanottavaa kuin tuska siitä, miten saa rahaa ostaa huomispäivää varten leivän, mutta nykyään uutisointia ei kiinnosta suomalaisten köyhyys, kun toimittajien pitää ratkaista Suomen kohtalo Venäjän uhkaa vastaan.

Toisinajattelijat mielisairaalaan?

Joose Nurmisen toinen FB-viesti oli vieläkin suorasukaisempi kuin edellinen pitkä pohdiskelu. Siinä hän kehottaa suoraan ”ammattilaisen kanssa” juttelemaan ja refleksoimaan ”paranoidista” psyykkistä sairautta.

Nurmisen ajattelutapa saa jälleen tykkäämisiä: historian ja yhteiskunnan asiantuntijaksi Turun yliopistosta valmistuva Jan Helenius ja upseeri-herrasmies Janne Vaahtovuo tykkäävät esitetystä ajattelutavasta.

Yllättävän yleisen ajattelun ongelmallisuutta on kuitenkin aivan tarpeettoman niukasti arvioitu kriittisesti. Tuollainen ajattelu on kovasti yleistynyt viime vuosina.

Hulluksi leimaaminen on tullut yllättävän luvalliseksi jo vain silläkin perusteella, että poliittisesti eri mieltä esittävä henkilö vaikuttaa tukevan enemmän Kremlin näkemyksiä kuin nämä poliittisesti aktiivit ”Nato-miehet” Suomessa. Tuollaisen leimaamisen yleisyys jopa ns. sivistyneiden ihmisten toimesta on varsin ikävä signaali kehityskulusta yhteiskunnassamme. Historiaa edes hiukan paremmin tuntevat tietävät stalinismin uhrit, joita poliittisina toisinajattelijoina suljettiin mielisairaaloihin.

Nyt Suomen ”Nato-miehet” edustavat totalitaristista henkeä syyttäen toisinajattelijoita mielisairaiksi, mutta eivät voi vielä vallan puuttuessa sulkea toisinajattelijoita mielisairaaloihin.

En ota tarkemmin kantaa Joose Nurmisen omaan persoonaan, joka tunnetaan varsin räväkäksi ainakin humalapäissään opiskeluvuosilta[1]: uskon hänen aikuistuneen ja kasvaneen vakavaksi historian asiantuntijaksi. Sellaisena edellä mainitut vaatimukset ovat kuitenkin pöyristyttäviä. Enemmän kiinnostavaa onkin kovin erikoiseksi muodostunut yhteiskunnallisen leimaamisen ja alistamisen ilmapiiri Suomessa. Tämä vapauksia tukahduttava ilmapiiri voidaan nähdä Turun yliopiston historian useamman opiskelijan ja tutkijan näkemyksistä. Kuka siellä Turun yliopistossa kasvattaa näitä historian asiantuntijoita natsistiseen henkeen?

Inkvisiittori

Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksissä viidennessä kirjassa on tarina Suurinkvisiittorista.

Kristus ilmestyi Sevillan kadulle. Kristus meni kansan luo – kidutetun, kärsivän, synnin saastassa rypevän kansan luo. Jeesus herätti kuolleen seitsemän vuotta vanhan tytön Sevillan katedraalin portailla, äidin ainoan tyttären. Kuolleesta herätetty tyttö istahti, hymyili, käsissään kimppu valkoisia ruusuja.

Kun kansa hämmästeli, itki ja nyyhkytti, niin juuri sillä hetkellä Tuomiokirkon aukiolla kulki yllättäen ohi kardinaali inkvisiittori, koko ikänsä kilvoitellut lähes 90 vuotta vanha mies, pitkä ja suoraryhtinen mies, kasvot kuitenkin jo kovasti kuihtuneet, silmät syvälle painautuneet, mutta silti silmissä tulinen kipinä.

Sopivan matkan jälkeen kardinaali-inkvisiittori pysähtyi ja katseli hetken kaukaa. Hän näki elpyneen tytön. Inkvisiittori synkistyi. Hän ojensi sormensa ja ohjasi vartijat pidättää Jeesus. Hänelle kuuliaiset ja nöyrät rakkaat ihmiset olivat tottuneet hänen voimaansa ja niin yleisö siirtyi välittömästi pois. Yleisö yhtenä joukkona kumarsivat päänsä alas vanhalle inkvisiittorille, joka siunasi ihmiset.

VIITTEET

[1] http://tyyala.utu.fi/kritiikki/pkirjat/poytakirja_16122010.doc

[2] http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/1074062378/Natovastustajilla+vaarat+perusteet