Kun ensimmäisenä adventtina komeat urut eivät pauha valkoisissa katedraaleissa

Mahtavaa henkistä ja hengellistä vanhaa adventtia

13 vuotta sitten 1. adventtisunnuntain aattona 2006 astuin Uspenskin Katedraaliin tehdäkseni siellä haastattelun. Minä olin oikein komeissa vaatteissa, mutta kohde oli erityisen kiinnostava: Suomen kymmenenneksi suosituin mediakasvo sillä hetkellä, Suomen viennin edistämiskeskuksen Finpron ihmissuhdekonsultti, ortodoksisen kirkon isä Mitro Repo, jota ei ollut vielä valittu edes Euroopan parlamentin ehdokkaaksi.

Istuin isä Mitro Revon kanssa katedraalin alttarin juurella, kuuntelin humoristista pappia ja hänen värikästä puhettaan, jossa tähtäyspisteenä oli yhä uudestaan muistuttaa, että elämän iso ja kova juttu on ihminen itse, hänen syntymänsä ja kuolemansa. Repo lausui, että markkinat, talous ja tuotanto olisivat heppoisia arvoja.

Minulla ja Mitro Revolla oli toimeentulo, virkapalkka. Minulla ei ollut vielä tuossa vaiheessa kirkkoherran palkkaa, mutta seurakuntapastorin palkka. Hänellä oli ortodoksisen isän palkan lisäksi kaikki konsulttipalkkiot, mutta ei vielä Euroopan parlamentin edustajan korkeaa palkkaa. Hänen lausuma viisautensa tuntui hyvältä silloisessa suojatussa taloudellisessa tilanteessani. Talous ja työ eivät vielä riipaisseet sieluani syvältä.

Isä Mitro Repo oli juuri palaamassa sairaslomalta töihin, epäonnistuneen rutiinitoimenpiteen jälkeisestä uudesta sydänleikkauksesta elämään ja papin kutsumuksen hoitoon. Pari vuotta aiemmin eräässä ensimmäisistä koulutustilaisuuksistaan silloin epäonnistuneen sydänleikkauksen jälkeen, muuan vuorineuvos lopetti talouspuheensa ja johdatti pappia puhumaan ”pehmeistä arvoista” itsensä jälkeen. ”Eikö raha ole aika pehmeä arvo koviin arvoihin verrattuna: niitä ovat elämän ja kuoleman kysymykset”, ortodoksi-isä kertoi ärsyyntyneensä.

13 vuotta sitten minusta oli kiehtovaa istua isä Mitro Revon kanssa katedraalissa, puhua Pohjoismaisen markkinatalouden pragmatismista sekä puhua samanaikaisesti Kristuksesta Jeesuksesta. Meillä molemmilla oli virka ja sen mukaiset etuudet.

Uutistoimisto Interfaxista luin kahdeksan vuotta sitten 15. huhtikuuta 2011 oikein mahtavia sanoja, voisi jopa kutsua lupauksen sanoiksi. Kirkkoherrana olin juuri päättänyt urani luterilaisessa kirkossa. Koko maailman venäläisten kansojen neuvosto eli Moskovan ja koko Venäjän patriarkan johtama ortodoksisen kirkon neuvosto vetosi minun hyväkseni: Tällä mahtavalla neuvostolla on neuvoantava asema YK:ssa, joten sanoilla voisi olla merkitystä.

”Olemme varmoja, että Juha Molari nähdään mielellään Venäjän ortodoksisen kirkon jäsenenä, joka ei koskaan flirttaile terroristien kanssa eikä pelkää heidän uhkauksiaan. Ortodoksit tarvitsevat nyt todella tällaisia rohkeita ihmisiä”

Työksi vastenmielinen epäkutsumus

Ensimmäisenä adventtisunnuntaina en enää tänä vuonna 2019 astunut kirkollisiin rakennelmiin kuullakseni hengellisiä toivotuksia. Tuntuu henkisesti jopa liian kovalta edes katsoa kirkollisia valoisia katedraaleja kohtaan, sillä olen täysin syrjäytetty. On helpompi torjua kokonaan, minän tavanomaisen puolustusmekanismin mukaisesti.

Tänä adventtina tiedän inhottavan faktan, että teen tällä hetkellä osa-aikaisesti työtä, jossa olen erittäin epäpätevä ja jossa en voi edes tulla hyväksi. Saan tehdä pikemmin säälistä työtä, mutta työni laatu ei ole hyvä. Paskaa en pese riittävän puhtaaksi ja paikat eivät jää riittävän raikkaan kuiviksi. Paremmaksi wc-siivoojaksi en ole valitettavasti kehittymässä. 

Olen yrittänyt ottaa kritiikistä opiksi, mutta aina löytyy uutta valitettavaa. Luultavasti motivaatiossani voi olla ongelmia. Ihan varmasti on myös osaamisessa ylipäätänsä ongelmia. En ole koskaan ollut taitava tällaisissa käden näppäryyttä ja tarkkuutta vaativissa siivoushommissa. En ollut hyvä edes lapsena käden näppäryyttä vaativissa tehtävissä.

Teen kymmenen euron tuntipalkkaa varten juuri sellaista työtä, joka on vastenmielistä ja jossa olen niin huono, että saan toistuvasti valituksia työni huonosta laadusta. Hyväksi siivoojaksi en enää usko koskaan edes tulevan. Jokainen aamu on vastenmielinen, kun herään töitä varten kello 3:30 tai 3:45. Siitä vastenemielisyydestä huolimatta nousen jokainen aamu ylös ja lähden ulos työmatkalle joko kävellen säästä riippumatta tai nykyään yöbussilla, kun jalkani on ollut kroonisesti kipeä useat kuukaudet.

Tietenkin se on sanottava itseni hyväksi, että jätettyäni kirkollisen viran en ole ollut kuitenkaan koskaan sairaslomalla, en edes minkään "nuhan" tai ”henkisen paineen” johdosta. Pienessä kuumeessa voi pestä vessojen paskat puhtaaksi aamuyöllä, kun ei ole pelkoa, että työtoverit sairastuisivat. Vastenmielisen työni olen hoitanut motivaatio-ongelmistani huolimatta jokainen päivä nämä useat vuosikaudet. 

Myöskään mitkään itseeni kohdistuneet halveksunnaat ja haasteet (syytökset) eivät ole estäneet heräämästä aamuyöllä siivoamaan vessoja näiden useiden vuosien ajan. Kauan aikaa oli hiukan kylmää, kun ei ollut rahaa bussilippuun ja satoi kylmää vettä, mutta oli pakko hölkätä kylmässä syyssateessa keskustaan ja kotiin (30 km) wc-siivousta varten. Tänään pistin pankkitilini viimeiset eurot siihen, että ostin bussilipun kuukaudeksi. Nyt pitää jännittää viikon verran ilman rahaa kunnes saan puolet kuukauden palkasta wc-siivoojana. Olen kai tullut vanhaksi, mutta en jaksa nyt herätä vielä aiemmin juostakseni 15 km keskustaan siivoukseen. Hamstring-lihaksen syndrooma myös heikentää hölkkäämisen intoa. Niin en voi edes säästellä tuota bussilipun kuukausimaksua.

Muistan oikein hyvin, kun dramaturgi Jussi Parviainen kertoi muutama vuosi sitten hyvin monissa eri tilanteissaan, että tekee tohtorin väitöskirjaa. Hän oli aina erittäin tuohtunut, kun esittelin itseni wc-siivoojaksi tosiasiallisen ammattini mukaisesti. Hän olisi halunnut olla mukana ”pelikentällä” ja esittää oman asenteensa mukaisesti myös minut jonakin merkittävämpänä kuin todellisuudessa olin.

Miksi teen tällaista työtä? Koska mitään muuta työtä en ole onnistunut saada useista sadoista työhakemuksistani huolimatta.

Trollitehdas ei ole antanut minulle yhtään ohjeita eikä ruplia

Kirjoitin syyskuussa 2014 blogini katkeruudesta Vladimir Putinille ja Venäjän järjestelmälle, koska nämä eräät kauniit rohkaisevat sanat olivat olleet tyhjiä sanoja, minua ei ole koskaan hyväksytty mahtavaan Venäjän trolliarmeijaan Suomessa. 

Tietysti myönnän, että olen vihastunut, katkera ja pettynyt, kun en ole mitään muuta kuin wc-siivooja, joka kituu köyhyysrajan alapuolella hamaan viimeiseen päiväänsä saakka. En koskaan enää tule edes keskituloiseksi, koska en koskaan saa enää mitään työtä. 

Työkykyni ja -haluni olisivat mielestäni aivan erinomaiset. En väsy työtehtävissä, vaikka nämä olisivat pitkiä ja henkisesti vaativia. Tuskin ne ovat paljon stressaavampia, kuin elää alituisessa köyhyydessä aamuyön wc-siivoojana.

Tämän vihastumisen, katkeruuden ja pettymisen johdosta en ostanut viime vuonna edes viisumia Venäjälle, enkä hanki sitä ensi vuodeksikaan. Siihen ei ole rahaa, mutta ei enää paljon haluakaan. Mitä minä pistän rahaa matkailuun maahan, joka ei mitään minulle anna. Olen mielellään itä-helsinkiläisessä lähiössä kesäni ja käyn juoksulenkillä, sikäli kuin jalkani sallii. Niin peruutin myös jatkuvan matkavakuutuksen.Trollitehdas ei ole antanut minulle yhtään ohjeita eikä ruplia.

Juuri kukaan ei tiedä, että aikoinaan olin kirjoittanut Suomen Sputnikille kehittämisehdotuksia suomenkielen parantamiseksi sekä muitakin kehittämisehdotuksia. Sputnikin suomi oli todella surkeaa. Olisin halunnut tulla mukaan tiimiin. Minua ei kuitenkaan mihinkään hyväksytty. Asiasta ei edes keskusteltu kanssani. Kremlin suojateilla olivat omat verkostot. Minä en kuulunut niihin verkostoihin.

Niin noissa tunnelmissani kesästä jo syksyyn kääntyneessä Suomessa, perjantaina 19.9.2014 luin aamuyöllä Suomen valtiollisen Ylen varoituksen, kuinka Venäjä olisi ryhtynyt informaatiosotaan Suomessa. Yle oli kysellyt näkemykseen vauhditusta amerikkalaisen CATO-instituutin tutkijalta Andrei Illarionovilta.

Kerroin blogissani Ylen uutisesta sekä siitä, miten painokkaasti Saara Jantunen oli viikkoa aiemmin 12.9.2014 varoittanut trollitehtaasta. Niin jatkoin blogissani aidossa hengessä ja totuudellisesti:

”Olen jo aiemmin kirjoittanut kritiikkini trolli-työnhakuun liittyvästä syrjinnästä Facebookissani, mutta kirjoitan sen nyt laajemmin tässä avoimessa blogissani,jotta Maanpuolustuskorkeakoulun strategialaitoksen esimies Torsti Sirén ja hänen ystävänsä voisivat ryhtyä ei-julkisiksi tai julkisiksi suosittelijaksi pääsylleni trolliarmeijaan.”

Suomalaista kuuluisuuteen noussutta Ylen tutkivaa toimittajaa ja sittemmin tietokirjailijaksi hyväksyttyä Jessikka Aroa en maininnut tuossa katkerassa blogissani 19.9.2014, kun moitin minun sivuuttamista trolliarmeijan palkkalistoilta.

Siitä huolimatta muistelisin rikosesitutkinnasta ja syyteharkinnasta, josta Jessikka Aro on kertonut kirjassaan ”Putinin trollit”, että Jessikka Aro ja hänen asianajajansa olisivat pitäneet törkeänä kunnianloukkauksena ja vainoamisen rikoksena jopa tätä minun tyytymättömyyttäni Vladimir Putinia kohtaan.

Se olisi (muka) jotenkin rikollista, kun blogissani 19.9.2014 ilmaisen tyytymättömyyteni tälle syrjäytyneelle omalle elämäntilanteelleni, jossa en saa mitään palkkaa enkä pääse töihin edes maksetuksi Putinin trolliksi.

Jokainen voi edelleen tarkistaa blogistani, että en lausunut sanallakaan Jessikka Aron nimeä, joka tunsi kuitenkin itsensä rikollisesti vainotuksi ja törkeästi loukatuksi blogini johdosta, mihin päätelmään myös poliisijohto päätyi, koska vei paperit syyttäjälle syyteharkintaan. Siellä on tätä yli viisi vuotta vanhaa "rikostani" pohdittu vuosikaudet.

Kun komeat urut eivät pauha valkoisissa katedraaleissa

Ihan oikeasti tarvitsisin muuta työtä kuin WC-siivouksen!

WC-siivous ei ole osaamistani, vaan se epäosaamistani. Saan siitä 10 euroa tunnilta palkkaa, vaikka herään jo aamuyöllä työtä varten. Osa palkastani menee tietysti matkakuluihin ja veroihin. Nykyään en osaa arvioida edes, onko tuo 10 e tunti bruttopalkka hyvä vai huono, mutta luullakseni monet toimittajat saavat esitelmistään enemmän palkkiota kuin 10 euroa tunnilta. Sen summan minä saan paskan pesemisestä puhtaaksi – sikäli kuin osaan hommani.

Tänään sanoin vaimolleni, joka arvosteli siivoustyöni jälkeä, että minä en ole hyvä siivooja enkä ikinä tule sellaiseksi. Minä olen pappi, mutta en saa ikinä enää sellaista papin työtä ja palkkaa

Pappina osasin ulkoa kaikki liturgiset lausahdukset ja rukoukset, pääasiassa myös osasin ulkoa jumalanpalveluksissa luettavat Raamatun tekstit. Kaiken olin sisäistänyt, koska elin siinä.

Minun ongelmani on nykyisen luterilaisen kirkon kannalta se, että olen homoteemassa vanhoillisempi kuin Päivi Räsänen ja jihadistien suhteen tiukempi kuin James Hirvisaari. Tällaiselle ei ole sijaa kirkon katedraaleissa Suomessa. Sen enempää luterilainen kuin ortodoksinen kirkko (yhtä vähän Suomen kuin Venäjän ortodoksinen kirkko) eivät tykkää enää, kun minussa ei ole myönteistä markkina-arvoa.

Adventin opetus on, että Jeesus Kristus tuli vallasta riisuuntuen kasvotusten ihmisten luo, antoi elämälle uudestaan oikeuden ja merkityksen, sovituksen ja toivon, kukistaakseen kasvottomuuden ja ihmisvihaajan naamarit.

Adventin Kristus on itseasiassa erittäin raju Jumalan ihmiseksi tulemisen (inkarnaation) mysteeri, kun se ei tapahdu komeiden urkujen pauhussa valoisissa katedraaleissa, joissa sitä katsellaan, kuunnellaan ja lauletaan niin kuin teatterissa, vaan 

Pyhä Adventti - Kristuksen todellinen saapuminen - tapahtuu vastakohtaisesti ristinteologisesti: Kristuksen asuessa uskossa – in ipsa fide Christus adest – ja samanaikaisessa omassa mitättömäksi tulemisessani, kutsumuksesta epäpätevyyteen ja epäkutsumukseen syrjäytymisessäni, lopunelämällisessä taloudellisessa köyhyydessäni.

Tänä päivänä en saa enää jutella kasvotusten mediakasvojen kanssa Uspenskin Katedraalissa ja tehdä haastatteluja lehtiin. Tänään eivät mitkään "kansojen neuvostot" muista nimeäni. Jopa Torsti Sirén on tuominnut minut niin mitättömäksi, että lakkasi vuosien herjaamisen jälkeen muistamiseni. Jos aikoisin johonkin avoimeen lehdistökonferenssiin hiljaiseksi kuulijaksi, parhaat suomalaiset voimat pistäisivat poliisit ja syyttäjät perääni, sillä olisi vaarana, että hymyilisin uhkaavasti hyvien ihmisten parissa.

Monet eivät muista, että Kristus ratsasti aasilla Jerusalemiin, kannattajat lauloivat hoosianna, mutta Jerusalemiin päästyään Kristus meni Jerusalemin temppeliin ja kaatoi uhripalvelukseen välttämättömien rahanvaihtajien pöydät, minkä jälkeen hänet etsittiin tuomittavaksi ristille. Yritän muistaa kärsivällisesti, että Mestarini kätki armon salaisuuden halvan orjan hahmoon.

"Hoosianna! Annathan 

vallan käyttöön mallin uuden.

Hahmoon orjan halvimman

kätket armon salaisuuden:

ihmiseksi maailmaan 

saavuit, Herra taivaan, maan"

(Säe 5 saksalaisen luterilaisen papin Benjamin Schmolckin virressä, jonka lääkäri Elias Lönnrot suomensi)

Terveisin, Juha (wc-siivooja)