Miksi Saara Jantunen kiivastui Jussi Parviaiselle?

Puolustusvoimien Tutkimuslaitokselta Valtioneuvoston viestintään väliaikaisesti siirtynyt sotatieteen tohtori Saara Jantunen on kiukkuillut kuin pikku tyttö, vaikka on jo kypsynyt keski-ikäiseksi leidiksi. Hän on suorastaan uhkaillut Jussi Parviaista tänään. Tunteet ovat ollet kiivaat useammallakin henkilöllä neiti Jantusen rinnalla. 

Kuvassa Linnan juhlissa sotatohtori Saara Jantunen. 

Valtioneuvoston viestinnässä on mahdollisesti jotain stressiä, kun sen viestinnän sotilasasiantuntija kiukkuilee.

Mielestäni infosodan asiantuntijana julkisesti esiintyvä henkilö on liian herkkä tehtäväänsä, mikäli reagointi on tällaista. 

Välitön syy kiukutteluun ja uhkailuun on Jussi Parviaisen todistus Helsingin käräjäoikeudessa, jossa Jessikka Aro vaati juristinsa kanssa kiireellisesti lähestymiskieltoa Reformi-studion Panu Huuhtaselle ja Tiina Keskimäelle.

 Itse tuomio ei tullut kuitenkaan kiireellisenä ja Reformi-studio pääsee kuuntelemaan vielä edelleen hovioikeudessa, kuinka Jessikka Aron asia edistyy sermin takana.

Jessikka Aron kaverina Saara Jantunen on ilmeisemmin syvästi pettynyt, että Jussi Parviainen ei todistanut niin väkevästi hirmuisista Panu Huuhtasesta ja Tiina Keskimäestä kuin dramaturgin ja näyttelijän osaamisellaan olisi voinut, vaikka Parviainen arvosteli Reformi-studio menettelytapaa kriittisesti. Niin tänään on kaksi kiukkuista neitiä, jotka kiukuttelevat kuin pienet tytöt, vaikka ovat todellisuudessa kaukana lapsuudesta. 

Kiukuttelun (teko)syyksi lausutaan, että Jussi Parviainen ei ole poistanut sketsi-videota, jossa hän esiintyi ja jonka minä kuvasin Kirjamessuilla neljä vuotta sitten. Video on saanut suuren suosion. Siinä Parviainen arvioi Saara Jantusen ja Sofi Oksasen erityisiä eleitä, joilla nämä osoittavat tunteensa siitä, mitä on olla voittajan joukoissa.

Jussi Parviainen soitti ja pyysi videon poistamista. Olen melkoinen jääräpää ja otin videon pois näkyvistä. Saara Jantunen on useita vuosia sitten vienyt tämän videon poliisille. Itse asiassa Jantunen on vienyt kaiken poliisille, missä olen edes aikonut ja ilmoittautunut tilaisuuteen, jossa hän olisi eräs puhuja - toivoen ja peläten, että sotatohtori Jantunen olisi kiinnostava henkilö tarkkailtavaksi. Syyttäjä ei ole kuitenkaan vienyt asiaa käräjille, joka voisi ainoastaan velvoittaa sketsin poistamisen saatavilta. 

On muistettavaa, että Saara Jantusen kirja Infosota on kuitenkin saatavilla ja jopa käännetty viroksi. Kirjassaan hän levittää disinformaatiota minua vastaan. Olisi vähintään outoa, että kirjaa ei vedetä pois kirjastoista ja kirjakaupoista, mutta kirjanjulkistamisessa tehty sketsivideo otettaisiin pois (kuten myös kirja-arvostelu).

Ensiksi kiukkuisat leidit uhkailivat ja painostivat Jussi Parviaista ottamaan yhteyttä minuun. Yhteydenoton jälkeen Jessikka Aron sisko Pipsa moittii "kaveerausta". Todellisuudessa Jussi ja minä olemme olleet kolmen vuoden aikana yhteydessä tämän yhden kerran. Kummallakin on omat kiireet: wc-siivous, urheilu ja oma perheeni. Ja minä olen huono "kaveerauksissa". 

Uhkailu on avuttomuutta

Saara Jantusen uhkailun ja kiukuttelun tulkitsen kyvyttömyyden ilmaukseksi. Saara Jantunen haluaa esiintyä infosodan asiantuntijana, mutta ainakaan Venäjän infosodan asiantuntija hän ei ole. Siksi Jantunen ei voi sietää myöskään ajatusta, että tulisin kuuntelemaan hänen esitystänsä.

Epävarmuus pelottaa: pakokeinona ovat primitiivisesti uhittelu ja uhkailu – sekä lopulta vaatimukset, että kiusalliset kuulijat eivät saa tulla tarkkailemaan häntä. Jos Jantusella olisi osaamista, hän ei säikkyisi wc-siivoojan varjoja ja dramaturgin analyysia eleistä, joita Jantusella oli kohukirjansa Infosodan julkistamisen jälkeen.

Saara Jantusen puolesta on aiemmin esitetty jopa vaatimus KRP:lle ja Puolustusvoimien sotilastiedustelun vastavakoilulle minun toimintani selvittämiseksi, mutta mitään eivät luulevaiset tietenkään löytäneet. Hysteerisiä piirteitä on jopa havaittavissa kiukuttelussa. Saara Jantunen kävi myös vuoden 2018 lopulla hallintovaliokunnassa antamassa asiantuntijalausunnon sotilastiedustelusta (HaVL 42/2018 vp). 

Saara Jantunen on esitellyt Infosota-teoksessaan näkemyksiään, jotka ovat lähinnä kopioita sosiaalisen median ja iltapäivälehdistön vauhdikkaista tarinoista, joita myös hän – niin kuin sittemmin Jessikka Aro Putinin trollit -teoksessaan – kiihdyttää edelleen omilla erikoisilla muisteluillaan. Tuo teos ei osoita mitään asiantuntijuutta käsiteltävässä aiheessa. Itse asiassa se osoittaa, että Jantusella ei ole osaamista. 

Niin minä ymmärrän hänen paineet suuriksi ja ne purkautuvat tämän päivän tavoin uhkailuissa henkilöä vastaan, joka on mahdollisesti ollut yhteydessä minuun.

Minun on vaikea käsittää, että Saara Jantunen sotatieteen tohtorina tekee kirjassaan muutaman viittauksen Ukrainan tilanteeseen ja Krimiin, mutta ei ole sanallakaan haastatellut kasakoita ja ”vihreitä miehiä”. Hän tyytyy vain iltapäivälehtien tarinoihin! Aina pitäisi löytää kosketus kaikkiin osapuoliin, vaikka kaikkien osapuolten ratkaisuja ei voisi täysin hyväksyä.

Minun on vaikea hyväksyä, että kirjassaan Saara Jantunen sotatieteen tohtorina kertoo Venäjän infosodasta, ja esittelee asian vakavuutta myös muissa haastatteluissaan, mutta ei sanallakaan osoita akateemista depaattia ja dialogia venäläisten professoreiden kanssa, jotka myös tutkivat infosotaa. Miksi hän ei jututa noita professoreita kirjaansa varten? Tietysti syynä on se, että sotatohtori Jantunen ei osaa ja pelkää.

Jo kauan ennen Saara Jantusen Infosota-kirjaa tein toista Infosota-kirjaa kolmen venäläisen professorin kanssa. Aloitimme jo vuonna 2009, mutta teos ei valitettavasti valmistunut, kun meillä suomalaisilla oli ”omat hidasteemme”. Itse sain kuitenkin venäläisen osapuolen aineiston. Ymmärtämistä varten pitäisi olla lähtökohtana kohtaaminen ja kuunteleminen.

Samoin olen haastatellut ”vihreiden miesten” komentajaa. Ehkä parempi olisi sanoa, että olen keskustellut hänen kanssaan, jutellut tuolloin myös suomalaisista "infosodan asiantuntijoista". Kaikki tieto on ollut saatavilla wc-siivoojallekin, mutta sotatieteen tohtori Saara Jantunen ei ole tehnyt kirjaansa tutkijan tavoin.

Tuossa kirjassaan Saara Jantunen esittää disinformaatiota minua vastaan, mutta hän ei sallisi, että heti kirjan julkistamisen jälkeen kirjoitin kirja-arvostelun ja Kirjamessuilla teimme sketsin-muodossa kirjakritiikin. Nyt Jantunen käyttää tilaisuutta vaatia, että Parviaisen pitää vaatia sketsin poistamista jakelusta.

Minä itse en pelkää Jantusen uhittelua. Lähinnä hänen vaatimukset ovat huvittavia. 

Ongelmana on tietysti se, että Jussi Parviainen joutuu infosodan taistelukentälle, vaikka hän ei halua olla missään leirissä. En haluaisi olla minäkään, minkä takia valmistan seikkaperäisen kirjan infosodasta ja osoitan, miten huonoa ymmärrystä osoittaa ihmisten luokittelut. 

Parviaiselle on oma ideologinen tai filosofinen syynsä, miksi hän on hän. Mielestäni ymmärrän jonkin verran Parviaisen filosofiaa.

Pintarekisterin ja vastakkainasettelujen ulkopuolelta

Jantunen ja Aro eivät tiedä, että vuoden 2016 alussa kirjoitin kirjaa Jussi Parviaisesta. 

Päinvastoin kuin Aro on väittänyt, niin en edes tiennyt MV-lehden olemassaoloa vuoden 2016 alussa! Saara Jantusen kirjan julkistamisen jälkeen olin toki saanut lukea Facebookista tai muualta, että joku henkilö oli arvostellut pätevän oloisesti Jantusen näkemystä MV-lehden keskustelufoorumista. Itse en ollut kuitenkaan lukenut sen enempää MV-lehteä enkä keskustelufoorumia, vaan mainitsin tuon hyvän arvostelun jossain sosiaalisen median kommentissani. Tuntemukseni oli siis toisen kautta, ja sen takia myös unohdin koko MV-lehden. Vasta keväällä 2016 tulin tietoiseksi lehden olemassaolosta. 

Keskityin siis tammi- ja helmikuussa 2016 Parviaista käsittelevän kirjan kirjoittamiseen sekä moneen muuhun projektiin. 

Lähetimme myös osan teoksesta Otavalle, joka kohteliaasti kieltäytyi yhteistyöstä. Otavan edellisvuoden kaksi bestselleriä oli nostanut pahikset esiin: Jari Sarasvuon teoksen pahis oli Jussi Parviainen ja Saara Jantusen teoksen eräs pahiksista olin minä. Otava ei tietenkään voinut jatkaa yhteistyötä kanssamme.

Kirjan käsikirjoituksen valossa sain tutustua Jussi Parviaisen ajatteluun, millä perusteella uskon, että hänen valmistuvassa infosota-dokumentissa ei ole kysymys olemassa oleville rintamalinjoille asettuminen, ei itsensä puolustelu ja virheiden viherpesu, ei matalamielinen keskustelu annetuissa oloissa ja kysymyksissä, koska se ei olisi oleellista. 

Jussi Parviaisen katsoo kokonaisuutta, ja dokumentti olisi kenties erityisesti niille ihmisille, jotka rohkenevat ajatella isommista ja persoonakohtaisista näkökulmista.

Jussi Parviainen säilyttää kriittisen ja konstruktiivisen suhteen kaikkiin osapuoliin. Hän ei ole lainkaan samaa mieltä kuin minä, enkä minä samaa mieltä kuin hän kaikissa asioissa. Parviainen toistuvasti moitti (ja moittii) minua siitä, että tyydyn mielellään rauhalliseen vähäiseen elämään. En edes pyri suurempaan kuin wc-siivoojaksi. Siihen hän aina suutahti, että esittelin kavereillekin itseni wc-siivoojaksi. Parviainen ymmärsi, että se ei ole ironiaa tai sarkaismia, vaan todellinen regressio – tyytyminen – omaan asemaani pienenä ihmisenä.

Minä en taas pidä Parviaisessa siitä seikasta, että hän tahtoi nähdä minussa aivan liikoja. Hän esitteli joillekin kavereille ikään kuin minulla olisi suhteita ja osaamista Venäjän asioissa. Mielestäni Jussi tahtoo siis tavoitella liian suuria, mitä varten on myös liian suuret narratiivit. Niin olemme erilaisia. Parviainen haluaa nähdä itsensä ja kaikki läheiset suurempana ja merkittävempinä, kuin mielestäni nämä ovat. Hän näkee kaikki tärkeinä.

Jussi Parviaisella oli todellisuuteen perustuva elokuvahanke Takakontti, jota esittelin Komsomolskaja Pravda -lehdelle ja jota varten tein lyhyen mainosvideon. Valitettavasti itselläni ei ole niitä valtasuhteita, joita kautta voisi järjestyä rahoitus. Ruplia ei tullut ja Jussi Parviaisen hanke ei edennyt. Ideoita olisi ollut käsitellä mielenkiintoisella tavalla sitä, miten lapsi joutuu jopa ulkopoliittisiksi muodostuneiden leirien kohteeksi.

Tämä mainosvideo on siis minun tekemäni, ei Jussi Parviaisen.

Jussi Parviaisen kanssa meillä oli vuoden 2016 alussa kirjahankkeen lisäksi suuri hanke Baltic Sea Theater, mutta perustaminen estyi, kun kaupunki peruutti lupauksensa erään tilan antamisesta teatterin perustamista varten. Lisäksi meillä oli talouselämän foorumia varten hanke Venäjälle, mitä varten kävimme neuvotteluja, mutta sanktiopolitiikan takia pysäytimme asian kehittelyn.

Olin mukana Jussi Parviaisen Yksinteoin 2 elokuvan julkistamisessa ja sen jälkeen karonkassa. Elokuvaa varten tein monia kuvia elokuvasta niin että nämä kuvat saatiin julkisuuteen. Ensi-illassa elokuvan lopputeksteissä oli jopa minun nimeni tämän vähäisen tehtäväni johdosta.

Jussi Parviaisen tyttären olen pari kertaa noutanut autollani Satu Ruotsalaisen luota. Parviaisen parisuhteen haasteita olen seurannut, mutta hänen kohubloginsa päivitykseen en suostunut pyynnöistä huolimatta, sillä teksti ei sopinut taantumukselliseen moraalini. Sen havaitsin, että Jussille on erittäin tärkeitä omat lapset - kaikki jo tässä vaiheessa ilmeisesti aikuisia. 

Jussi Parviaisesta kirjoittamani kirjan työnimi oli ”Jussi Parviainen. Arjen ja filosofian dramaturgia”. Tarkoituksena ei ollut siis pelkästään edetä kohusta kohuun, vaan kuunnella elämänkertaa dramaturgian ja filosofian avulla.

Kirjan johdannon toisessa lauseessa on sanottu mielestäni se filosofia, minkä mukaisesti Jussi Parviainen on ollut tällä hetkellä tekemisissä Jessikka Aron seurassa, kun Parviainen tekee dokumenttia infosodasta:

”Kirjassa etsitään dramaturgisesti ymmärrystä ilmiöihin pintarekisterin ja olemassa olevien vastakkainasettelujen ulkopuolelta.”

Kuhmossa ei puhutta ”sotasankaruudesta”

Jussi Parviainen on lähtöisin Kuhmosta, joka oli merkittävä taistelutanner talvisodan aikana, Raatteentie, ja jatkosodan aikana useat kuhmolaiset kylät joutuivat neuvostoliittolaisten partisaanien hyökkäysten kohteeksi. 

Sotien jälkeen ei perheessä eikä missään muuallakaan Kuhmossa puhuttu ”sotasankaruudesta”. Silloin ei puhuttu mitään noista kauheuksista. Jussin isoisä oli joutunut kokemaan sisällissodan verisyyden ja heti tämän jälkeen syntynyt Jussin isä koki jälleen sodan. Tässä oli jo aivan liikaa sotaa ja ”sankaruutta”.

Jussi Parviaisen lapsuuden perheessä vaikutti itsestään selvänä, että tappaminen riittää jo tähän perheeseen. Santahaminassa Jussi Parviainen taisteli itsensä vapaaksi varusmiespalvelusta. Hänellä oli voimakas uskonnollinen periaate että missään olosuhteessa ei saa tappaa toista ihmistä. 

Sotilaspappi on eräänlainen irvikuva, vaikka hän on sotilaille sielunhoitaja ja sikäli hyvä, mutta älä tapa –käskyn tulkitsijana loukkaa rauhaa. Evankelisluterilainen kirkko on tullut aseteollisuuden osakkeiden omistajaksi. 

Vielä aikuisiälläkin Parviainen on reagoinut tunnetun tiukasti rauhan puolesta, kun Junkkaalan pappisveljekset – Eero ja Timo – opettivat helsinkiläisessä kirkossa, että esivalta saa tappaa. Parviainen ei voi hyväksyä tappamista eikä tuollaista kirkollista opetusta.

Tulkitsisin Jussi Parviaisen asenteiden syntyhistoriaa myös lapsuuden ajan lähialueiden yhteistyöstä käsin: Kuhmoa lähinnä oleva suuri kaupunki on Kostamus, joka on Kuhmon ystävyyskaupunki. Suomen tultua Venäjän osaksi suuriruhtinaskuntana 1809, Kuhmosta oli tullut jo vilkas vienankarjalaisten laukkukauppiaiden kauppa ja kulkupaikka. Nuoren Parviaisen aikaan Kostamus oli todella iso juttu: Kostamus näkyi Kuhmossa monissa toimissa ja toimeentulossa. 

 

Emergentti

Jussi Parviainen kirjoitti dramaturgian filosofian väitöskirjan englanninkielisessä tutkimussuunnitelmassaan 12.5.2004, että hän tutkii dramaturgiaa ”etiikan ontologian näkökulmasta”. Ontologia on väkevä sana. Se ilmaisee olevaisen perimmäistä olemusta, pintarekisteriä ja olemassa olevia vastakkainasetteluja suurempaa: emergenttiä. Sellaista harva uskaltaa selvitellä postmodernin maailman aikana. 

Etiikka tutkii yhteiskunnan ja yhteisön käsityksiä moraalista. Myös etiikka on kadonnut, jolloin epäviihdyttävästi televisiosketsejä imitoivina viihdekeskuksina teatterit muuttuvat vastakkaisiksi draamallisen toiminnan alkuperäiselle tarkoitukselle.

Parviaisen mukaan klassisen aristoteelisen tragedian mukaisesti draaman tulisi rakentaa oikeaa ja eettistä havaitsemista:
 ”Aktiivinen dramaturgia ei voi olla ilman eettistä rakennetta. Jos tämä tekijä jää pois, niin lopputuloksena on itse asiassa vallitseva malli kaupallisesta viihteestä”. 

Tätä ei Parviainen kirjoittanut viihdettä osaamattomana miehenä, vaan viihteen mestarillisena käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana, kuten mm. Yökyöpeli (1983–84), Tsa-tsa-tsaa (1993–94), Uimakoulu (1995), Jukka Puotilat show (1998) osoittavat.

Parviainen on ammentanut vuosikymmenten ajan hyvin paljon fenomenologiasta ja eksistentiaalifilosofiasta. Ihmiset ovat ”kilpiä” itsessämme olevien ominaisuuksien ja lahjakkuuksien edessä, siinä miten ihminen estää omilla päätöksillään ja päättämättömyydellään sen, mikä ihminen on luonnostaan ominaisuuksiltaan. Ominaisuudet eivät luonnostaan virtaa.

Mielestäni vallitsevan ”infosodan” leireihin ja rintamiin jakaminen tuottaa Parviaiselle surun, koska hän havaitsee, että ominaisuudet ja lahjakkuudet eivät pääse enää esille.

Autenttisuuden filosofia ja fenomenologia

Toinen keskeinen lähtökohta Parviaisen halulle etsiä uutta näköalaa infosodan rintamalle on – oppineen arvaukseni mukaan - autenttisuuden filosofia. En tiedä, missä määrin tämä on reflektoitu lähtökohta, mutta kyse on kuitenkin Parviaisen ”perusfilosofiasta”.

Kanadalaisen Charles Taylorin kirjan nimi Autenttisuuden etiikka (suom. 1995) on Jussi Parviaisen käyttämiä keskeisiä käsitteitä. Niin kuin Taylor, myös Parviainen pitää vaarallisena ihmiselämän kaventumista oman elämänsä yksinäisyydeksi, jossa yksilö muuttuu piittaamattomaksi muista ihmisistä. Juuri infosodan leireihin jakaminen tekee tuon piittaamattomuuden ja jopa häikäilemättömyyden muita ihmisiä vastaan.

Parviaisella on vanhempiakin lähtökohtia autenttisuudelle: jo 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa teatterikoulun opiskelijana hän teki tunnetuksi käännöstoiminnallaan ja näytelmillään fenomenologian ja eksistentialismin vaikuttajien Jean-Paul Sartren ja Søren Kierkegaardin autenttisuuden filosofiaa. Autenttisuutta ei voi saavuttaa toistelemalla joukkoja toimenpiteitä tai omaksumalla tietyt mielipiteet, vaan autenttisuus liittyy luovuuteen.

Fenomenologian suuntauksen nimi tulee kreikan sanasta φαινόμενoν (fainomenon), joka tarkoittaa jotakin ”ilmiöön” liittyvää. Suuntauksen keskeisimmät vaikuttajat olivat Edmund Husserl ja Martin Heidegger 1900-luvun alussa.

Suomessa Sven Krohn – jonka tuotantoon Jussi Parviainen on liittynyt – oli keskeisimpiä fenomenologian alkuvaiheen vaikuttajia Suomessa. Hänen oppilaitaan oli Lauri Rauhala, joka tutki jungilaisen psykoanalyysin filosofisia perusteita Husserlin ja Heideggerin avulla. Parviaisen puheissa ja työpöydillä, kirjapinoissa ja liki kaikissa paikoissa hänen kodissaan, on Rauhalan teokset saatavilla. 

Ehkäpä fenomenologian oivalluksia muistaen on selitettävissä osittain sekin, että Parviaisen teatteri- ja elokuvanäkemyksessä ”aito näytteleminen” ei ole ”todellisuudeksi” otaksutun jäljittämistä, vaan olemuksellisesti enemmän: siitä tulee uuden tosiolennon ja arvokkaamman elämän luomistapahtuma, uusi näkemys todellisuudesta.

Egoismin saastuttama näennäisautenttisuus pakenee vakavaa eettistä pohdintaa, jääden elämänsä ja etiikkansa harhaiseen ontologiaan. Emmanuel Lévinasin fenomenologiaan liittyvien oivallusten mukaisesti Parviainen toistaa niin töissään, lähimmäissuhteissaan kuin myös hyväntekeväisyydessään sitä, että ihminen voi kasvaa vain toisessa, ”toinen tulee ensin”. Toisen tulee säilyttää toiseutensa täysin oikeutetusti, kasvoihin katsoessa on aitoa tunnistaa toiseus itseoikeutettuna: hän ei ole enää hallintatoimiemme väline.

Vuonna 1982 esitettiin Parviaisen ”Diletantti” (Ylioppilasteatteri, Juska Paarma –trilogian ensimmäinen näytelmä). Juska Paarma –trilogiassa Parviainen toi esille autenttisuuden etiikan vaatimuksen yksilön suhteesta ympäristöönsä ja kanssaihmisiinsä. Autenttisuuden etiikkaa määritteli periaate ”ihminen ottaa vastuun niistä ihmisistä, joiden kanssa hän elää ja siitä tilanteesta, jossa heidän kanssaan on”.

Vuonna 1980 syntyi Jean-Paul Sartren ranskankielisestä teoksesta Les mains sales Parviaisen suomennos ”Likaiset kädet”, Sartren näytelmä. Sartre lainasi paljon ajatuksia Kierkegaardilta, Heideggerilta ja Husserlilta. Sartre suorastaan tarkoituksellisesti sovitti Heideggerin sanastoa omiin teorioihinsa. Hän korosti äärimäisyyksiin asti ihmisen väistämätöntä vapautta ja vastuuta. Jumalaa ei ole olemassa, eikä mikään muukaan ulkopuolinen voi asettaa arvoja tai päämääriä yksilön elämälle. Arvojen luominen ja tavoitteiden asettaminen on ihmisen tehtävä. Maailma on mieletön paikka. Yksilön tietoisuus on sidottu ympäröivään todellisuuteen. Siitä tietoisuudesta puhuminen ei ole mielekästä todellisuudesta irrotettuna, sillä tietoisuus ei ole itsessään mitään.

Vuosina 1947 ja 1948 sekä Vatikaani että Neuvostoliitto olivat tuominneet Sartren ajattelun yksilökeskeiseen olemassaoloon keskittyvänä ja yleispätevän totuuden kieltävänä. Sartrelle rakkaus on tekemistä ja tunteet käyttäytymistä, mistä seuraa, että rakkaus on yksilön vapaa valinta. Kaikki arvot ovat ihmisen itsensä asettamia. Rakkauden tunnekaan ei merkitse mitään, ellei sille anneta jotain arvoa. Sartren mukaan rakkaudessa on aina mukana esineellistämistä riippumatta siitä, miten sitä yrittäisi välttää.

Jussi Parviainen jälleen kerran pisti merkille, että autenttisuus oli keskeinen käsite Jean-Paul Sartren ajattelussa niin kuin myös Kierkegaardin ja Martin Heideggerin: heille autenttisuus oli yksi tapa, jolla ihminen toimii ja muuttuu vastauksena kohtaamiinsa ulkoisiin paineisiin.

Autenttisuus määrittyi epäautenttisuuden kautta: se on ikään kuin tila epäautenttisuuden ympärillä. Sartren teoksissa päähenkilöt perustavat toimintansa usein ulkoisiin paineisiin ja odotuksiin: paineisin olla tietynlainen ihminen, omaksua tietynlainen elämäntapa, tai hylätä omat moraaliset ja esteettiset käsitykset, jotta oma olemassaolo olisi helpompaa ja mukavampaa.

Autenttisuus ei liity tällöin mihinkään tiettyyn poliittiseen tai esteettiseen näkemykseen, vaan ihmisen ja ulkoisen maailman väliseen suhteeseen. Autenttisuutta ei voi saavuttaa toistelemalla joukkoja toimenpiteitä tai omaksumalla tietyt mielipiteet, vaan autenttisuus liittyy luovuuteen: alkusysäys autenttiselle on tultava ihmisestä itsestään. Sartre omaksui Heideggerin terminologian omissa teoksissaan asiassa. Hän ei hyväksynyt ulkopuolista sanelua. Kierkegaard katsoi, että raamatullisia kertomuksia ei voi suoraan toistaa omassa elämässään. Sartrelle jazz-musiikki oli vapauden symboli, länsimaista epäautenttista kulttuuria vastaan.

Vuonna 1981 syntyi Parviaisen näytelmä ”Kuolemansairaus” (Teatterikorkeakoulu, perustui Søren Kierkegaardin samannimiseen filosofiseen teokseen Sygdommen til Døden vuodelta 1849). Lopputyö. Teoksessaan Der Begriff Verzweiflung (1993) Heideggerin oppilas Michael Theunissen väittää, että syvyyspsykologisen tutkielman Kuolemansairauden käsittelemä epätoivon ja epäautenttisuuden teema antaa jopa keskeisen avaimen eksistentiaalifilosofian ymmärtämiseen. Kierkegaardin uskonnollisuus ja eksistentialismin yhdistetty, henkinen tarmo yhdistettynä.

Jussi Parviainen ei pitänyt näytelmään niin syvänä filosofiana. Näytelmässä oli paljon lauluja. Yhteistyö tapahtui Oulunkylän jazz-opiston rehtorin kanssa, jossa Upi Sorvari toimi kapellimestarina. Itserefleksiivisyys oli tärkeää: ihminen on toisten kirjoittama ihminen, toisten ilmoituksista, mutta ei tunnista itseänsä. Jotta ihminen olisi oma itsensä, olisi hänen ensinnäkin haluttava olla oma itsensä. Hänen olisi myös suhteuduttava itseensä aidosti uskossa sen mahdin varassa, joka on hänet asettanut. Ilman tätä ihminen on aina epätoivoinen – joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Epätoivo on pohjimmiltaan puuttuvaa tai vääristynyttä suhdetta ikuiseen. Epätoivoinen ihminen ei suostu olemaan oma vaatimaton itsensä, vaan haluaa olla oma itsensä, omassa varassaan, itsensä herra.

Søren Kierkegaard tarkasteli tuossa teoksessaan sitä epätoivoa, jonka kuoleman ajatus ihmisessä herättää, sekä selvittää epätoivon eri muotoja. Kierkegaardin mukaan suunniltaan oleva ihminen menettää itsensä.

Tällaisen fenomenologisen filosofisen ”nuoruuden” perinnön kanssa Jussi Parviainen on nyt uuden ”infosodan” kentällä, asettuu sen ulkopuolelle, ja tekee dokumenttia ihmisille.

Teatterikorkeakoulun infosota

On muistettava, että nykyinen ”infosodan taistelukenttä” ei ole edes ensimmäinen infosodan taistelukenttä, jonka Jussi Parviainen kohtaa läheltä (ja josta hän kärsii, koska haluaisi katsella ulkopuolelta).

 Parviainen kasvoi teatterin ammattilaiseksi nimenomaisesti aatteiden mullistusten kautena, jolloin äkkiä kaikki tahtoivat olla eksistentialisteja. Joistakin vasemmistolaisistakin tuli eksistentialisteja, mitä stalinistit eivät voineet suvaita. Teatterikoulussa oli kovia väittelyjä.

Teatteritaiteen tohtori, SKP:n riveissä eduskuntavaaleihin osallistunut Timo Kallinen opetti teatterihistorian tunneille marxilaista taloushistoriaa kyseenalaistamatta mitään, ihannoi estoitta neuvostoliittolaista taidetta. Aatteeseen tiukasti rajattu näkökyky oli ehdoton: näyttelijöiden Moskovan InterContinental -matkalla Aake Kalliala ja Jussi Parviainen joutuivat käsirysyyn Timo Kallisen kanssa, kun tämä väitti yksisilmäisesti, ettei siihen Neuvostoliiton aikaan Moskovassa olisi ollut ilotyttöjä. Sittemmin vuonna 2004 Kallinen kirjoitti kirjan ”Teatterikorkeakoulun synty”, jossa hän haukkui, että Parviainen olisi tuhonnut teatterikoulun historian.

Ajan politiikan tulisuus tuli Jussi Parviaiselle ilmi teatterikoulun ensimmäisellä vuosikurssilla, kun hän teki näytelmää Vladimir Majakovskista Kom-teatteriin. Agitaattori Majakovski eksyi uskoessaan Neuvostoliiton uuteen NEP-talouspolitiikkaan eikä ymmärtänyt paikkaansa hyvätahtoisena hulluna. 

Parviainen teki pettyneiden miesten itsemurhiin päättyneistä tapauksista näytelmän, jonka sijoitti itsemurhaajien taivaaseen. Hän arvioi runoilija Sergei Jesenin itsemurhaa, kun tämä oli syrjäytetty Kremlin pääagitaattorin toimesta. Erkki Saarelan piti näytellä Jeseniä, Sulevi Peltolan Majakovskia. Parviainen tahtoi sijoittaa itsemurhaajien taivaaseen myös Sumuruiskun ja Solveigin laulun kirjoittaneen kommunistirunoilija Lasse Sinkkosen itsemurhan. 

Sinkkonen oli tehnyt runon ”Itsemurhaajien taivaassa on pouta” kompanjapäällikkö Lahtiselle, joka oli myös tehnyt itsemurhan. Sinkkonen ei mahtunut arkaluonteisuutensa vuoksi näytelmään, koska hänen itsemurhasta syytettiin ”stalinistista painostusta”, jota marxilais-leniniläinen Kulttuurityöntekijäin Liitto olisi harjoittanut. Suomalainen tragedia oli pienoiskoossa se, mitä suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa tapahtui.

Parviainen meni teatterikouluun aikana, jolloin eksistentialismi ja fenomenologia nousivat hallitsevaksi ilmapiiriksi vasemmistolaisuuden sijaan. Tieteenfilosofisena suuntauksena fenomenologia korosti ihmisen havaintoihin ja kokemuksiin perustuvaa tiedon tuottamista. Juuri fenomenologiassa oli merkityksellistä subjektiivisuuden ja henkilökohtaisten aistimusten pohtiminen, tieto maailmasta välittyi aistimisen ja kokemisen kautta. Tämä suuntaus ohjasi haastavaan kriittisyyteen, itsestään selvyyksistä piti luopua, mikä näkyy Yksinteoin 2 –elokuvassa mediakonkurssina.

Arvioni mukaan jälleen kerran Parviainen etsii kolmatta ja uutta näkökulmaa median luomaan vastakkainasetteluun, koska hän tietää kokemusperäisesti, mikä ansa median edeskäypyys on, kun tämä pakottaa kirjoittajaa seuraavaan hetkeen ja tietylle paikalle, myös infosodan johonkin ”leiriin”. Riippumattomuus katoaa. Median kokemisen ja sen jälkeisen tyhjentymisen jälkeen pintarekisterissä käydyltä mustavalkoiselta debatilta voi vihdoin kadota painoarvo.

Aristoteleen Runousoppi ja Peripateia

Aristoteleen Runousopista löytyy Parviaiselle myös tärkeä käsite, muinaiskreikan περιπέτεια (peripeteia), joka tarkoittaa toisille kohtalon käännettä ja toisille juonessa ratkaisevaa muutosta. Parviaisen tulkinnassa tämä on ominaisesti uudella tavalla ”toisin ajattelemista” – koko etiikkaa, havaitsemista ja ajattelua oikaiseva muutos, jolloin epäselvyydet ratkeavat ja väärinkäsitykset korjataan. Aika muuttaa kulkusuuntaansa tässä käännekohdassa.

Ihmismieli hahmottaa tapahtumia huonosti, mutta käännekohdassa mieli muuttaa suuntaansa. Ehkä silloin alitajuisuudesta ilmestyy käänteen mahdollistavaa luovuutta energiaksi. Silloin käy ilmi, että ihmismielelle aika on avarampaa kuin kellosta tarkkailtava aika. Sen sijaan että alitajuisuutta tulkittaisiin freudilaisittain voittopuolisesti negatiivisesti traumojen ruutitynnyrinä, niin Parviaiselle alitajuisuus on viisauden ja luovuuden riittämättömästi käytetty aarrevarasto. Sieltä ilmestyy esiin uusi merkityksellisempi tosiolento.

Aristoteelisen ja autenttisuuden etiikan ihanteita tutkien Jussi Parviainen saattaa itsensä ja yleisön - ulkopuolisen tarkkailevan katsojan asemasta - spiraalimaisesti ravisuttavaan omakohtaiseen ja yhteisölliseen eettiseen työskentelyyn elämän epäselvyyksistä ja väärinkäsityksistä, pyrkimyksenä johtaa ihminen uuteen toisenlaiseen ajatteluun ja havaitsemiseen, peripeteia, jotta toinen tulisi ensimmäiseksi.

Tämä tulkintani Jussi Parviaisen seikkailuista ja kontakteista infosodan eri ”leirihin” on tietysti vain minun näkemykseni sen aineiston valossa, jota sain Jussista, kun olin laatimassa häntä käsittelevää kirjaa. Jussin erilainen näkökulma hämmentää ja vihastuttaa niitä henkilöitä, jotka tahtoisivat asettaa kaikki puolesta tai vastaan johonkin leiriin (lue myös blogistani psykologinen analyysi itsenäisyyspäivän "leireistä".

Tämä(kin) aihe tulee tarkemmin käsitellyksi vuoden kuluessa valmistuvassa kirjassani infosodasta, jota olen esitellyt sarkaistisella työnimellä "Entisen Putin-trollin tositarina".

Terveisin,

Juha Molari, 
siivooja
D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Instagram  https://www.instagram.com/juhamolari/

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html