Statcounter

lauantai 7. joulukuuta 2019

Itsenäisyyspäivän katumarssit kansanpettureita ja natseja vastaan – psykologinen analyysi

Itsenäisyyspäivänä Helsingin kadut tarjosivat jännitystä monille suomalaisille - ja poliisille. Toiset marssivat kansanpettureita vastaan ja ilmaisivat sen äänekkäästi. Toiset marssivat natseja vastaan, eivätkä säästäneet ääntänsä.



Rohkeudestaan ja urheudestaan sankaruutensa rakentavat yksilöt seikkailivat jopa kosketusetäisyydelle vastapuoleksi nimeämäänsä äärioikeistolaista viharyhmää, jonka eräät nimesivät Vladimir Putinin lähettämäksi informaatio-operaatioksi. Jännitystä oli Helsingin kaduilla itsenäisyyspäivänä.



Kansanpettureista ja natseista puhuminen sekä siihen yhteyteen Vladimir Putinin sekoittaminen ei ole vain poliittista retoriikkaa sekä hiukan vakammassa tapauksessa pahan nimeämistä ja pahan kuvitteellista projisointia ulkopuolisiin, tyypillistä ”moraalista paniikkia”, vaan voi olla myös aidon vainoharhaisuuden heijastusta.

Moraaliyrittäjät kehittelevät "moraalisen paniikin" vilpillisesti, yrittäen parhaansa mukaan pelotella vihollisen vaarallisuudella, jotta poliittinen paine ja viranomaistoimet tiukentuisivat vihollisryhmiä vastaan. Tiina Wiik on tulkinnut tämän viitekehyksen mukaisesti Oula Silvennoisen seikkailuja vaaralliseksi julistetussa kansallismielisten marssissa. 


”Jos me kadotamme nämä viholliset, meidän määrittelyt itsestämme joutuvat uhatuiksi ja meidän hellimä ryhmämme tuhoutuu”, kirjoitti osuvan kohtalokkaasti CIA:n psykiatri, professori Jerrold Post teoksessaan The Leaders and Their Followers in a Dangerous World (2004:165).

Kaikki marssijat eivät kuitenkaan kulje samoissa saappaissa eivätkä kaikki huuda samalla voimalla. Helsingissä itsenäisyyspäivänä tavattu ilmiö on universaalisti tunnettu. Psykopatologisesti ”terve” yksilö jää salaliittomanian sisäpuolelle: todellisuus yksinkertaistuu, moraalinen jyrkkä erottelu tehdään ”meidän” ja ”muiden” välillä.

Samanaikaisesti on oivallettava, että koko ryhmä ja sen kaikki osallistujat eivät ole määriteltävissä pahimpien häiriköiden mukaan, joita on valitettavasti kaikissa ryhmissä, jopa presidentin vastaanotolla. Olennaista on arvioida, miten itse kukin ja ryhmän puhujat (johtajat) suhtautuvat häiriköintiin, uhkailuun tai suoranaisiin iskuihin. Mikä on heidän esimerkkinsä muulle joukolle, uskaltaako kukaan sanoutua irti "omista piireistä" syntyneisiin rikkomuksiin - vain kätketäänkö ne ja hyväksytään? 

Katujen marssien huudot ja puheet eivät aina synny ”psykopatologisesti” (mielen sisäisenä häiriötilana) paranoidisesta tyylistään huolimatta, vaan ne voivat olla ilmaisultaan ehkä vain tai ainakin osittain taktisia ja ”kulttuurisia” tapoja. Vainoharhaisuuden yhteiskunnallisten syiden ja funktioiden arvioinnissa ei pidä hätäillä.

Kuten jo sanottu: jokainen marsseihin ja huutoihin osallistunut ei marssi sittenkään samoissa saappaissa eikä kaikki karju samalla äänellä, vaikka johtajat tahtovat asettaa marssijat hyvään muotoon. Jopa joissakin tapauksissa, ainakin teoreettisesti katsoen, katujen äänekäs huutaja tai julistaja itsekin voi olla tosiasiallisesti maltillisempi tai ”vilpillisempi” kuin performatiivinen julistustilanne ja kirjoituksen sankari rakentavat mielikuviksi. Sosiologit ovat käyttäneet posttraditionaalista yhteisöllisyyttä tutkittaessa ilmaisua ”seurallisuus” (Geselligkeit). Keskustelu on ”harrastuksen” sosiaalisesti ohjaava päämäärä sinänsä, kun taas äärimmäishenkiset puheet ovat sisällöllisesti sekundaarisia yksilön ja yhteisön tosiasialliselle vuorovaikutukselle. Posttraditionaaliset äärimmäishenkiset yhteisöt eivät ole yksilölle siinä määrin kohtalokkaita kuin yksilöiden psykopatologiasta saattaisi päätellä sisällön perusteella. Näihin yhteisöihin voi tulla ja niistä voi lähteä mielensä mukaan.

Professori Ervin Staub on muistuttanut, että itse ryhmissäkin toiset yksilöt ovat konstruktiivisia patriootteja, mutta toiset ”sokeasti” patriootteja. Edelliset ilmaisevat rakkautta ryhmää kohtaan, mutta ovat myös valmiit kritisoimaan ryhmän käytäntöjä. Sokeat patriootit rakastavat ryhmää, mutta ovat haluttomia arvosteluun.

Viitekuva

Mediassa on etsitty kansallista uhkaa kansallismielisten marssista ja huudoista, joissa oli äärimmäisiä piirteitä. Väkivaltaiset anarkistit hyökkäsivät usean kymmenen henkilön naamioituneena joukkona naisten kimppuun, kun näkivät naisilla Suomen lipun. Väkivallan itselleen oikeuttava ryhmä on aidosti riski.

Kuvassa Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.2019 Helsinki ilman natseja - marssilla vasemmistolaisia nuoria ja nuoria aikuisia sekä naamioituneita anarkisteja, jotka kantavat sirppi ja vasara - lippuja. Lippuja kannattelevat kepit muuntuvat nopeasti myös katutaisteluaseiksi, joilla hakataan väärin ajattelevia kansallismielisiä naisista ja heikommista alkaen. 

Kiihko karkottaa omaa pienuutta


CIA:n tehtävissä palvellut psykiatrian professori Jerrold Post on muistuttanut, että joissakin tilanteissa on vaikea määrittää, ovatko teot ja asenteet pelkkiä esimerkkejä ankarasta varovaisuudesta, yksinkertaista ylireagointia, vai aidon vainoharhaisuuden heijastusta.

Post antaa esimerkiksi Neuvostoliiton aikana Kremlissä eletyn salaliittojen ilmapiirin. Tällöin paranoian ja varovaisuuden erottaminen toisistaan muodostuu vaikeaksi. Post kirjoitti tästä tutkimuksessaan Leaders and Their Followers in a Dangerous World (2004, s. 24).

Psykohistorioitsija, Suomen historian professori Juha Siltalan sanoja mukaillen ”kiihkon avulla oma pienuus ja haavoittuvuus voidaan painaa pois tietoisuudesta ja saavuttaa narsistinen täyteys, jota aikuinen seksuaalisuus, kilpailu tai suoritusperiaate tyydytyksen ehtona eivät vielä uhkaa”. Väinö Tannerin säätiön juhlassa 12.3.2000 Juha Siltala arvioi taistelua omanarvontunnosta globaalitaloudessa sekä kansalliskiihkoa, mutta ilmoittaa analyysin soveltuvan muihinkin regressiivisiin ryhmittymiin.

Juha Siltala kuvaili muissa tutkimuksissaan heränneiden "psykoosia", joka ilmeni taantumana seuraväen kokemuksissa. Noissa tilanteissa aktivoitui lapsuuden kehityksen ”umpikujat ja aukkokohdat”. Minäänsä muokkaava aikuinen eli seurakokemuksissa uudestaan lapsuutensa avuttomuuden tunnetta.

Siltala liittyy englantilaisen lastenlääkärin, psykoanalyytikko Donald W. Winnicotin käsityksiin ja katsoo epäonnistuneen minuuden luotavan uudestaan yhteisöllisyydessä: taantuma tähtäsi kehitykseen, itsen jäsentämiseen suhteessa ympäristöön. ”Psykoosiin se johtaa, jos ympäristö ei ymmärrä ja vastaanota kehitysyritystä”. Winnicot käsitti psykoosin seuraukseksi äidillisen huolenpidon (failure of maternal holding) ja ympäristön suhteiden epäonnistumisesta.

Robins ja Post (1997) nimeävät paranoidisen syndrooman tuntomerkeiksi grandiositeetin, lapsenomaisen kaikkivoipaisuuden kuvitelman, ja deluusiot, jolloin ääriryhmät uskovat itsensä ja johtajiensa erityisasemaan. Paranoidiseen johtamiseen kuuluu traditionaalisten ilmaisutapojen käyttö taktisia tarpeita varten, jotta voitaisiin vakuuttaa oman ryhmän erinomaisuutta. Yhteiskunnallisen muutoksen ja stressin aikoina tällaiset paranoidiset maailmanselitykset saavat suosiota.

Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.2019 uusnatsien Blood and Honour (Blut und Ehre, Veri ja Kunnia) tunnukset. Uusnatsit osallistuivat omin tunnuksin marssille. 


Kuvakaappaus videosta, jossa näkyy vuoden 2019 kansallismielisten marssi. 

Italian psykoanalyyttisesta seurasta lääkäri ja psykiatri Franco de Masi katsoo, että deluusiot pyrkivät nimenomaisesti poistamaan eron fantasioiden, deluusioiden ja reaaliteetin väliltä, jolloin deluusiot mentaalisena huumeena muuntuvat vainoaviksi, itsetuhoisiksi ja katastrofaalisiksi. Psykologi, psykoterapeutti Kari Parvikko on kertonut de Masin esityksestä Psykoterapeutti-lehdessä. 

Toukokuussa 2009 informaatiosodankäyntiä tutkiva professori Andrei Manoilo lähetti rohkaisevan tervehdyksen, kun olin silloin joutunut nimettömän "äärioikeiston" epäluulojen ja vihan kohteeksi. Tämä lyhyt analyysi on osuva yleensäkin joukkovoimaan tukeutuvista pelkureista, jotka kasvavat naamioituneina ryhmissään uuteen uhoon:

"Tämä on kuin katutappelu: yhtäällä pelätään ja antaudutaan, mutta toisaalla jokainen etsii oikeutta potkiakseen sinua. Olet taistelussa oikean asian puolesta: tiedä, että Jumala on tässä taistelussa – Sinun kanssasi (Господь в этой борьбе - с Вами). Lisäksi suurimmalla osalla poliittisia ääriliikkeitä on yhtäläinen psykologia: he ovat hyvin rohkeita, kun on mahdollisuus syöksyä vastustajiensa kimppuun yhdellä joukolla, väkijoukossa, mutta he ovat yksinään raukkamaisia (очень трусливы по одиночке, то есть каждый в отдельности).”

Vaikutuspaniikissa uho voimistuu


Muutama vuosi sitten selostin Tampereen tutkijalle Ilmari Hiltuselle, mikä riski muodostuu poissulkemisen käytännössä, kun vaihtoehtoismedialta (tai ”face-controllin” mukaan väärin ajattelevilta ihmisiltä) estetään pääsy tilaisuuksiin eikä kyetä sopimaan hyvän tavan mukaisista pelisäännöistä, joita kaikkien osapuolten olisi noudatettava yleisötapahtumissa. Siinä vaiheessa Hiltunen ymmärsi asian Media & Populismi -teosta varten, mutta sittemmin hän ei näytä enää tiedostavan ongelmaa. 

Riski on yleinen myös yhteiskunnassa: siinä, missä äärivasemmisto räyhää ja varoittaa, että äärioikeiston mukaan ottaminen tarkoittaa ”hyväksymistä” ja ”normalisoimista”, niin kasvokkain kohtaamisten estyminen ja pelisääntöjen puuttuminen tarkoittaa, että äärilaidat erkaantuvat yhä enemmän tolkun ihmisistä, paranoia voimistuu puolin ja toisin. Mediassa vaientaan liian johdonmukaisesti siitä, kuinka väkivaltaisesti anarkistit käyttäytyvät. Niin myös itsenäisyyspäivänä vuonna 2019. Ekstremismiä ei pidä etsiä vain äärioikeistosta.

Panu Huuhtanen kuvasi hyvin poliisin ja uhrien välisen keskustelun heti hyökkäyksen jälkeen. Twitterissä ihmetellään ja valitellaan vasemmistoanarkistien väkivaltajoukkoja. 


Vaikutuspaniikissa (engl. agency panic) yksilö kokee voimattomuutta vaikuttaa merkityksellisesti ympäristönsä sosiaaliseen toimintaan, uskoo ulkopuolisten voimien kontrolloivan häntä ja hermostuu suurten organisaatioiden vaarallisista motiiveista. Paranoia käynnistyy, kun yksilö kokee kilpailevan etnisen, uskonnollisen tai poliittisen ryhmän uhkaavan asemaansa yhteiskunnassa. Johan Bäckman on väitöskirjassaan käsitellyt tätä ilmiötä. Paranoiaa on voitu pitää sosiologien selityksissä virallisen kulttuurin hylkäävän ryhmäsolidaarisuuden muotona. Tämä paranoia on vaarallinen käyttövoima myös vasemmiston ryhmittymille. 

Julistamisen pakossa etsitään äidin rakkautta


Tylyyn jyrkkyyteen on sekä ryhmästä että yksilöstä itsestään nousevia lähtökohtia. Siinä on jotain outoa, jos ei siedä erimielisyyksiä. Näin on tyypillisesti äärivasemmistossa suhteessa muihin ryhmiin, joita ei sallita edes toimia turvallisesti. Äärioikeistossa on havaittavissa jossain määrin ryhmien sisällä joustamattomuutta.

Jerrold Post on liittynyt Heinz Hartmannin egopsykologiaan ja muistuttanut, että joustamattomuus ja ehdottomuus ovat seurausta esimerkiksi johtajan omista sisäisistä psyykkisistä ongelmista. Luultavasti toiset ihmiset sortuvat psyykkisen paineen ja tylyttävän eriarvoisuuden johdosta herkemmin ääriryhmien tarjoamaan uuteen identiteettiin, kuin toiset henkilöt.

Myös ”julistamisen pakko” voi syntyä sekä psykoottisesta ehdottomuudesta että alemmuuden tunteen kompensaationa, eikä tässä tarkoiteta vain Mika Waltarin romaanissa kertomaa tilastovirkailija Felix ”Onnellinen” Tienhaaraa, jolla oli pakonomainen tarve todistaa vieraille ihmisille uskonnostaan. ”Julistamisen pakko” voi olla myös poliittista.

Äärivasemmiston innokkaat kannattajat hyökkäsivät kansallismielisten marssia vastaan ja poliisin piti poistaa häiriköt. 

CIA:n psykiatri Jerrold Post analysoi, että jälkimmäisessä tapauksessa pakkomielteisesti julistava henkilö tahtoo manifestatiivisen käyttäytymisen avulla herättää ihailua ja tehdä vaikutus, koska hän sai lapsena liian vähän äidin rakkautta. Hän menettelisi niin kuin Preussin kuningas Fredrik Wilhelm, joka kysyi yhä uudestaan ympäristöltään rakkautta. Mielestäni anarkistit raivoavat häiriintyneesti rakkauden vammaansa. Myötätunto toisen ihmisen koskemattomuuteen puuttuu, mikäli tämä henkilö "edustaa" erilaista ideologiaa. 

Edesmennyt psykoanalyytikko Lars-Johan Schalin kirjoitti, että tällaiset henkilöt eivät fallisten defenssien tähden aina salli sellaisia heikkoudentiloja kuin surua hautajaisissa. Olisi ollut myös kiehtovaa, mutta usealle tutkijalle kenties pelottavaa arvioida lähemmin, kuka Hietaniemen marssin osallistujista ilmaisi surua ja kuka tunsi pakottavaa tarvetta julistaa sankaruutta haudoilla.

Louisianassa New Orleansissa Tulanen yliopiston politiikan professori Robert S. Robins ja psykiatri Jerrold Post esittivät vuonna 1997 teoksessaan Political Paranoia – The Psychopolitics of Hatred kleinilaisen psykoanalyysin varaan rakennetun sosiologisen mallin ääriryhmissä tavattavasta autonomian menettämisen pelosta. Nämä ryhmät tuntevat välttämättömäksi jatkuvan valmiustilan ja pelkäävät sen tähden heikkoutta ja pehmeyttä. Onkohan anarkistit koskaan keskustelleet keskenään siitä, että jospa ei vihattaisi kansallismielisiä, vaan yritettäisiin olla rauhassa ja sovussa erilaisista vakaumuksesta huolimatta?

Lapsenomaista mahtailua


Israelissa Bar Ilan -yliopiston kriminologian laitoksen lehtori, ekstremismiin erikoistunut tohtori Moshe Hazani kirjoittaa vuonna 2000 Apocalypticism, Symbolic Breakdown and Paranoia-artikkelissaan, että egosentrisyys ja grandiositeetti eivät ole vain lapsenomaisia fantasiakuvia, vaan myös ääriryhmien tyypillisiä vakaumuksellisia taktisia keinoja puolustautua ahdistusta ja epävarmuutta vastaan.

Hazani havaitsee ahdistukseen ja epävarmuuteen joutuneiden yhteisöjen kääntyvän ”ideologiseen totalismiin”, jossa ryhdytään suojelemaan absoluuttista totuutta. Tällöin yhteisö omaksuu uhriajattelun, paranoian ja symbolinen järjestelmä kohtaa eroosion. Ei-psykoottisessa paranoiassa henkilö ei hyväksy harhoja. Sitä vastoin psykoottisessa paranoiassa kuvitelmat ja harhat itsemurhaimpulssin ulkoistuksena ja fantasiat ”uudesta syntymästä” ovat jo ratkaisevia.

Käytännössä tuo epävarmuuden kiistäminen on siinä, että neurootikko haluaa, vaikka kiertääkin puutteensa ympärillä, mutta sitä vastoin psykoottinen ihminen sulkee pois halunsa ja ryhtyy vakaumuksellisuudessaan suuruudenhulluksi. Filosofian tohtori Slavoj Žižek tulkitsee vuonna 2006 teoksessaan The Parallax View ”Jumalan” pettämättömyyden ja ihmisen radikaalit luopumiset Kierkegaardin ja Lacanin avulla: ihminen antaa kaiken uhraukseksi ”Asioiden Syylle” (the Cause-Thing), jota tämä henkilö pitää lopulta suurempana itseään varten kuin omaa elämäänsä. Hänestä on tullut vakaumuksellisesti suuruudenhullu, muut asiat menettävät arvon.

Jo vuonna 1880 perustetun alkuaan amerikkalaisen tiedeyhteisön, nykyään yli 80 maasta tulevan yli 8500 jäsenen organisaatiossa The Society of Biblical Literature (SBL), sen Psykologia ja Raamattututkimus -jaoston puheenjohtajana, toiminut D. Andrew Kille kirjoitti vuonna 2006 Raamatun tulkinnasta ja väkivallasta kleinilaisen psykoanalyysin valossa pohtien, miksi maailman piti jakautua autuaaksi julistusten yhteydessä. Hän kysyi, miten on mahdollista, että uskonto voi sekä olla lähde syvälliseen ihmisen muuntumiseen ja kypsyyteen että aiheuttaa vihamielisyyttä ja aggressiota.

Kille viittasi tuossa yhteydessä Rutgersin yliopiston uskonnon filosofian professoriin ja kliinisen psykologian apulaisprofessoriin James W. Jonesiin, joka vuonna 2002 laati psykoanalyyttiseen tutkimuksen terrorismista. Jones luonnehti idealisoinnin psyykkistä dynamiikkaa. Kun lapsi idealisoi, hän puolustautuu sitä kokemusta vastaan, että äiti epäonnistui. Lapsi luokittelee erilleen äidin hyvät ja huonot aspektit.

Killen mukaan raja ”muuttavan” ja ”tuhoavan” kohtaamisen välillä on siinä, miten henkilö onnistuu liikkua idealisoinnista aitoon kohtaamiseen tai miten tämä henkilö jää mahdollisesti yksipuolisen idealisaation ja projektion otteeseen.

Kun lapsi kehittyy terveesti, hän osaa käsitellä elämän luontaista epäselvyyttä. Mikäli lapsi ei saa riittävää hoitoa, hän saattaa reagoida myöhemmin aikuisena maailmaa kohtaan. Tuolloin aikuinen idealisoi ja lohkoo todellisuutta paranoidisesti (splitting). Idealisointi tarjoaa mahdollisuuden henkilökohtaiseen muuttumiseen, mutta idealisointi voi johtaa myös fanaattisuuteen. Samaan on viitannut myös tohtori Moshe Hazani.

Sodassa kuviteltujen ja todellisten vihollisten kanssa


Kleinilaisesta psykoanalyysistä viitekehyksensä rakentanut, politiikan tutkija ja professori Jacques Sémelin liittää vuonna 2007 teoksessaan Purify and Destroy ääriryhmien tunnusmerkiksi ”identiteettiyrittäjyyden”: jäsenille on rakennettava toivon ja lupausten avulla uusi identiteetti.

D. Andrew Kille, Ralph Waderson Jr. ja William W. Meissner ovat tuoneet esille muiden tutkijoiden tavoin, että ideologisten ryhmien paranoiassa on hyvin tunnettua lohkomisen (splitting) ja projektion puolustusmekanismit. Henkilö idealisoi itsensä ja oman yhteisönsä, mutta vähentää arvon muilta ihmisiltä.

Melanie Kleinin psykoanalyysista käsitteensä ammentavat professorit Robins ja Post esittävät aiemmin mainitussa teoksessaan, että poliittisena paranoiana tunnettu ilmiö on osa ihmisen evoluution historiaa ja ääriryhmien tavallinen menettelytapa. Ääriryhmät ”tarvitsevat vihollista” ja ”kollektiivista apokalypsia”. Psykologian professori (emeritus) Ervin Staub esittää teoksessaan The Psychology of Good and Evil (2003), että ääriryhmillä on taipumus erottaa selvärajaisesti ”me” ja ”he” toisistaan, jolloin vihollinen demonisoituu.

Ääriryhmät uskovat tietävänsä totuuden salaisista motiiveista, ovat epäileviä ympäröivää maailmaa kohtaan, tuntevat itsensä vihan keskipisteeksi, eivät siedä suhteellistavaa argumentointia ja ovat aina varuillaan ikään kuin sodassa kuviteltujen ja todellisten vihollisten kanssa.

Lontoossa Tavistock -instituutissa työskennellyt tutkija W. Gordon Lawrence on teoksissaanThe Politics of Salvation (1994) ja artikkelissaan Totalitarian States of Mind (1996) sekä tutkijat John J. Voyer, Janet M. Gould & David N. Ford artikkelisssaan Systematic Creation of Organizational Anxiety (1996) katsoneet Melanie Kleinin viitekehyksen avulla, että ympäristön epävarmuus saattaa herättää psykoottisia huolia. Tällöin fantasiamallit tulevat tiedostamisen sijaan. Organisaatio ottaa ehkä käyttöön klassiset puolustusmenetelmät: yksilön ahdistus on analoginen organisaation dynamiikan kanssa. Johtajalle syntyy paineita tarjota organisaatiolleen fantasian mukainen varmuus, joka estäisi ympäristöstä tulevan epävarmuuden ja karkottaisi psykoottiset pelot. Tällaisessa yhteisössä virheiden pelko estää virheistä oppimisen. On vaarallista olla erilainen kuin enemmistö, joka tulkitsee kaikki vaihtoehtoiset ajatukset aggressioiksi.

Organisaatio ei sinänsä kuole niin kuin yksilö, mutta organisaatiot voivat myös joutua lopettamaan taloudellisesti kannattamattomina tai valtiollisilla päätöksillä. Tuloksena on organisaatiossa koettavaa paranoidista ahdistusta. Totalitaarisessa lahkossa annetaan lupaus narsistisesta tai hybristisestä messiaasta, hyvän projektiivisen identifikaation mukaisesta omnipotensista, joka tuo pelastuksen instituutiolle.

Onko konfliktista vapaata liikkumatilaa?


Ihmisen kokemusmaailma rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tämän vuoksi pelkästään yksilön psykologiaan paneutuminen ei tee välttämättä oikeutta uskonnollisen tai poliittisen lahkon dynamiikalle. Yksilöitä ei pidä kiistää, häivyttää merkityksettömiksi. Jerrold Post viittaa Osama bin Ladeniin, joka oli hänen tutkimustensa eräs kohde: Postin mukaan ”karismaattisen johtajan voima syntyy kyvykkyydestä suunnata viha yksittäistä vihollista vastaan”.
Robins ja Post antavat kovan leiman vainoharhaisten lahkojen johtajille: paranoid personality disorder. Nämä vainoharhaiset johtajat eivät voi tulla toimeen oman pahuutensa kanssa. He kieltävät pahuutensa. Kaikki johtajat eivät ole toki narsistisia tai paranoidisia. Post kirjoittaa hyvän arviointiperusteen: mitä terveempi johtaja on psykologisesti mitattuna, sitä laajempi on kuitenkin konfliktista vapaa liikkumatila hänen ympärillään.

Post liittyy Sigmund Freudin ja Melanie Kleinin kuvauksiin minän defenssimekanismeista. Hänen mukaansa lohkominen (splitting) on yksilön puolustusmekanismina tuhoutuneen minä-käsityksen merkki. Lohkomiseen tukeutuva henkilö tarvitsee ulkoisen vihollisen. Hän synnyttää ”destruktiivisen karismaattisen mekanismin”.

Narsismikuvauksessaan Post liittyy Heinz Kohutin, Otto Kernbergin ja Vamik Volkamin käsitteisiin. Kernberg tulkitsi narsismin lapsuuden varhaiskehityksessä syntyneeksi psykologiseksi vammaksi, kun taas Kohut hyväksyi myös ”terveen” narsismin. Post seuraa Kernbergin ja Volkamin käsityksiä, vaikka käyttää myös runsaasti Kohutin ilmauksia.

Narsistinen persoonallisuus syntyy tyypillisesti, kun minän kehitys on tuhoutunut äidin riittämättömän vanhemmuuden tähden: äidit ovat olleet kylmiä, kieltäneet lapsensa, alistaneet heidät ivalle ja halveksunnalle. Narsistinen yksilö kehittää idealisoidun hyvän minän ja halveksitun pahan minän. Hyvä ja huono eivät ole integroituneet realistiseen minäkäsitykseen persoonan omiksi aspekteiksi, vaan halveksittu minä on kiistetty lohkomisen avulla.

Postin mukaan tämä lohkominen on kriittinen tekijä, kun arvioidaan narsistista poliittista johtajuutta. Erityisesti psykologiset tutkimukset terroristeista osoittavat narsistisen persoonallisuuden rakenteen yleisyyttä anarkististen ideologisten lahkojen johtajissa.

Idealisoidun johtajan seuraaminen voi tyydyttää narsistista tarvetta löytää oma kelpoisuus. Post liittää karismaattisen johtajan ”peili-nälkäiseen” (mirror-hungry) persoonallisuuteen ja karismaattisen seuraajan ”ideaali-nälkäiseen” (ideal-hungry) persoonallisuuteen.

Johtajan suuruuden hullu omnipotenssi vetoaa ideaali-nälkäisiin seuraajiin. Johtajan magnetismi johtaa ryhmää kollektiiviseen regressioon, jossa johtajaa pidetään superihmisenä. Seuraajat uskovat sokeasti johtajan väitteet. Kriisin aikana yksilöt regressoituvat johtajan johdettavaksi fragmentoituneen tai heikon minän rakenteen tähden.

Postin mukaan narsistinen transferenssi on läsnä kaikissa karismaattisissa johtaja-seuraaja –suhteissa, joissakin karismaattisissa suhteissa se on jopa hyvin ratkaiseva determinantti (Post 2004: 191).

Vuonna 2004 Post esittää psykologisen profiloinnin mallin ääriliikkeiden karismaattisille johtajille ja karismaattiselle johtaja-seuraaja -suhteelle. Psykoanalyysin mukaisesti hän tarkastelee Al-Quida terroristien ja Osama bin Labenin lapsuuden kokemuksia, mutta täydentää kuvaa koko elämäntarinalla. Erik H. Erikson antaa virikkeitä koko elämäntarinan tarkasteluun.

Patologinen johtaja lohkoo (splitting) pahan itsensä ulkopuolelle projektiivisesti. Postin tutkimuksilla on ollut merkittävä panos NATO:n terrorismitutkimukselle, näin esimerkiksi tohtori Zeynep Sütalan vuonna 2008 tutkimusartikkeleissaan The Causes of Terrorism sekä Major Ideologies Motivating Terrorism.

Jo edellä kuvattujen, tietysti jossain määrin kiistanalaisten yksilötason selvitysten rinnalle Post on tuonut myös ryhmätason selitykset, jotka ovat saaneet suosiota. Erityisesti merkitystä on ollut näkemyksellä, jonka mukaan yksilön jo jouduttua äärimmäishenkiseen ryhmään, hänelle kehittyy ryhmäidentiteetti (group identity). Ryhmässä hänen statuksensa on riippuvainen ryhmän hyväksynnästä.

”Kollektiivinen varjo”


Psykoanalyysin virittämä jungilainen analyysi on käyttänyt nimitystä ”kollektiivinen varjo”: niin kuin yksilöt voivat projektiivisesti heijastaa pelkonsa ja uhkansa syntipukkeihin, myös yhteisöt ja ryhmät menettelevät vastaavalla tavalla.

Psykiatri Carl Gustav Jung esitti näkemyksen artikkelissaan Relations between the ego and the unconscious. Kansainvälisen analyyttisen psykologian yhdistyksen perustajajäsen, jungilaista psykoanalyysia kehittänyt tohtori Edward Christopher Whitmont on tuonut tuota näkemystä esiin esimerkiksi artikkelissaan The Evolution of The Shadow (1991). Jungin analyysiin perehtyneet tohtorit Connie Zweig ja Jeremiah Abrams liittyvät myös näkemykseen kollektiivisesta varjosta ja projektiivisesta heijastuksesta.

Kiihko suojelee ryhmän olemassaoloa


 ”Kansallismielisiä” tai ”kansanpettureita” erityisen räväkästi vihaava lahkokäyttäytyminen ei ole aina merkki yksilöiden lapsuusperäisestä, psykopatologisesta traumakäyttäytymisestä, vaikka myös tällaista psykopatologista tulkintaa suositaan politiikan tutkijoiden ja psykiatrien keskuudessa.

Myös Sigmund Freudin ja Melanie Kleinin kuvaukset kieltämisestä ja projektiosta sekä projektiivisesta identifikaatiosta ovat antaneet vaikutteita sosiologien ja politiikan tutkijoiden kuvauksiin vainoharhaisuudesta. Ääriryhmät voivat kokea ”aidosti” paranoidisia tuntemuksiaan. Ero yksilön psykopatologiaan ei ole ehdoton.

Paranoidinen kiihko saattaa suojella ryhmän olemassaoloa. Salaliittokulttia ilmenee yleismaailmallisesti. Nämä seikat eivät kuitenkaan todista, että kollektiiviset kokemukset salaliitoista ja vainoharhoista eivät olisi koskaan yhteydessä jäsenyksilöiden psykopatologiaan. Ryhmän stressikokemuksissa voivat purkautua jäsenten psykopatologiset muistot.

Pariisilaisen kansainvälisten suhteitten tutkimuskeskuksen (Centre d'études et de Recherche Internationales, CERI) johtaja, politiikan tutkimuksen professori Jacques Semelin (2007) on selvittänyt kansanmurhia. Hänen mukaansa ääriryhmien johtajat esittävät uskomuksen, että he olisivat “historian uhreja”, ”kilpailevien voimien kurittamia” ja ”määrätty kohtaloon”, joka saattaa sisältää myös taistelua.

Semelinin mukaan johtajat saavat mahdollisuuden kehittää deluusion mukaisia fantasioita aidon kriisin aikana, kun heillä on jo kuulijoita. Huolet tekevät näistä johtajista ”identiteettiyrittäjiä” (”identity entrepreneurs”).

Semelin turvautuu määrittelyissään italialaiseen psykologiin Franco Fornaniin, joka rakentaa mallinsa Melanie Kleinin psykoanalyysiin. Heidän mukaansa vainoharhaisuuden alkuperä piillee lapsuuden kokemuksissa, joissa kehittyivät luokittelut hyvään ja huonoon sekä ystävään ja viholliseen.

Kuka valikoituu mukaan?


Yhteisöjen tavoissa kokea vainoharhaisuutta on myös ilmeisiä eroja. Lahkojen jäsenissäkin on saattanut tapahtua valikoitumista.

Sosiologia, politiikan tutkimus, psykoanalyysi ja psykohistoria eivät sulje toisiaan pois. Psykologian professori Markus Jokela on muistuttanut, että perinnölliset käyttäytymistaipumukset voivat olla osallisia sosiaalisen valikoitumisen ilmiöön. Sosiobiologian, evoluutiopsykologian ja sosiaalisen valinnan mallien käsittelyä ei tule täysin laiminlyödä, jos päätetään julistaa poliittisesti ilmenevä paranoia ”normaaliksi” ilmiöksi. Kuva ihmisen aivojen kehittymisestä vuorovaikutuksessa kulloisenkin ympäristön kanssa jäisi liian yksinkertaiseksi.

Markus Jokelan väitöskirja vuodelta 2007 On the environmental genetic of depressive symptoms on hyvin ansiokas pohdinnoille aivojen kehityksestä vuorovaikutuksessa kulloiseenkin ympäristöön.

Saako johtajaa arvostella?


Pohjois-Atlantin liiton julkaisusarjassa – NATO Science for Peace and Security Series – on ilmestynyt lähimmän kymmenen vuoden aikana useita tutkimuksia, joissa on selvitetty äärimmäishenkisten ryhmien ja lahkojen psykodynamiikkaa. Saksassa Bambergin yliopiston dosenttina toimiva, Lähi-itä tutkimuksesta tohtoriksi väitellyt Necati Alkan ja Atatürk yliopiston apulaisprofessori, tohtori Yavuz Özdemir kiinnittävät huomiota ryhmädynamiikkaan Naton julkaisussa vuonna 2008 artikkelissaan Recruitment Methods of Terrorist Organizations.

Äärimmäishenkinen ryhmä riistää pois individualismin. Yksilöt voidaan uhrata organisaation korkeimman hyvän puolesta. Johtajia, heidän ratkaisujaan tai kirjallisia tuotoksiaan ei sovi arvostella.

Seurauksena on, että jäsenet menettävät persoonallisuutensa ja identiteettinsä. Nuoren jäsenen ei sovi enää ajatella äärimmäisessä lahkossa mitään muuta kuin mikä on kyseisen lahkon omat päämäärät ja ihanteet.

Alkan ja Özdmir havaitsevat ryhmädynamiikan aiheuttavan ääriliikkeiden jäsenille tyypillisesti muuttuvan havaintokyvyn ja suhtautumisen ympäröivän maailman ilmöihin: Niillä yksilöillä, jotka ovat tulleet ideologisen harjoituksen avulla yhteisöön, on taipumus pitää loppujen lopuksi kaikki ulkopuolisten ajatukset, ideat, ideologiat, organisaatiot ja rakenteet vihollisina, paitsi omat. Näin tapahtuu sen jälkeen kun organisaatio on muovannut heidän maailmansa havaitsemismallin. Myös ne yksilöt, jotka ovat sitoutuneet toimintaan ideologisen ajattelun perusteella, on taipumus omaksua ja tulkita kaikki tapahtumat omaksutun ideologian viitekehyksessä.

Sütalan käsittelee äärilahkon ymmärtämiseksi motivaatioteorioita. Hänen mukaansa yksilötason selitykset ovat törmänneet ongelmiin, mutta sen sijaan ryhmätason selitykset ovat perusteltuja. Yksilö on ehkä joutunut liikkeeseen syystä tai toisesta, mutta tässä ryhmässä hän määrittää sosiaalisen asemansa ryhmän hyväksynnän avulla. Ryhmän identiteetti määrittää ääriryhmälle tyypillisen ryhmäajattelun (group thinking) ja eristäytymisen yhteiskunnasta.

Massachusetin yliopiston psykologian professori Ervin Staub on tuonut ilmi 2000-luvulla tutkimuksissaan sodan ja vihan ilmiöitä sekä holokaustin ja sotien traumoja. Hänen mukaansa ”de-individualisoituminen” tapahtuu, kun ryhmän päämäärien mukaisesti yksilöllisen persoonan tilalle asetetaan korvaava identiteetti (”compensatory identity”). Kokemukset kaaoksesta ja järjestyksen menetyksestä uhkaavat turvallisuuden tunnetta, maailmasta tulee vaikeasti ymmärrettävä ja ratkaisuksi astuvat vihollisia demonisoivat lahkot.

Millainen on johtajan persoonallisuus?


Post (2004) moittii Durkheimin ja Weberin pyrkimyksiä eliminoida henkilökohtaiset motivaatio- ja tunnetekijät sosiaalisen käyttäytymisen tutkimuksista. Post liittyy Harold Lasswellin, ”poliittisen psykologian isän”, painotukseen, jonka mukaan johtajan persoonallisuudella on keskeinen vaikutus poliittisten toimien määrittämisessä. Ryhmät eivät tee päätöksiä, vaan yksilöt.

Voiman tavoittelija käyttää poliittista kenttää kompensoimaan omia alhaisia itsetuntemuksia, merkityksettömyyttä, moraalista huonommuutta, heikkoutta, keskikertaisuutta ja älyllistä huonoutta.Yksilöiden kokemat symbolisaatioprosessit eivät katoa yhteisöjen vallankäytöstä, vaikka yhteisön jäsenistä ei jäisi jälkipolville biografista aineistoa tutkimuskäyttöön.

Karismaattisen johtajan malli tunnetaan jo Weberin teoksista. Karismaattisen suhteen analyysiä on kuitenkin sittemmin syvennetty ja uudistetty psykoanalyyttisesti narsismi-teorian valossa.

Ellet ole kansamme, olet meitä vastaan!


Gustave Le Bonin tutkielma joukkokäyttäytymisestä vaikutti Freudiin, kun hän katsoi joukkokäyttäytymisen perustuvan tunnevaltaisuuteen, yksilöiden psykodynamiikkaan, jossa johtaja korvasi vanhempisuhteessa muodostuneen superegon. Johtajasta tuli sijaissamastumisen kohde. Ryhmän jäsen sisäisti johtajansa osaksi psyykeään ja luovutti osan autonomiastaan johtajalle ja häntä seuraavalle joukolle. Luottavaiset jäsenet seuraisivat tunneriippuvuudessa ja henkisen alaikäisyyden tilassa ryhmää. Jäsenet palvoivat ryhmän sankaria ja toivoivat palkinnoksi esiintyjän huomiota.

Freudin mukaan joukkokäyttäytyminen oli regressiota yksilökehityksen varhaisvaiheisiin. Ryhmässä vallitsevat voimat olivat alitajuisia ja irrationaalisia. Erityisesti näiden tunteiden merkitys rakastetun johtajan idealisoinnissa korostuu surutyön aikana. Frazeriin ja Le Boniin rakentuva aineisto ei vastaa nykyantropologian vaatimuksia, mutta tämän aineiston avulla Freudin teoriaa syyllisyyden käsittelystä myytin avulla ja johtajasta sijaissamastumisen kohteena on käytetty psykoanalyyttisissä tutkimuksissa erityisesti Melanie Kleinin, Wilfred Bionin ja Hanna Segalin ryhmädynamiikkamallien välityksellä.

Bion hyväksyi Freudin käsityksen perheestä perustana kaikelle ryhmädynamiikalle, mutta täydensi sitä Kleinin paranoidis-skitsoidisen ja depressiivisen position kuvauksilla sekä kokemuksilla traumatisoituneiden sotilaiden ryhmäpsykoterapiasta. Projektiivisessa identifikaatiossa ryhmän jäsen liittää toivotut piirteet johtajaan, joka antaa identiteetin ja vapauttaa oman superegon vastuullisuudesta.

Itsenäisyyspäivän kansallismielisten marsseihin ankaran kielteisesti suhtautuva feministipuolueen aktivisti, ylioppilas Johannes Koski vaatii osallistumista vastamielenosoitukseen. Ei ole katutaistelulle näiden kahden välillä vaihtoehtoa. 
Kun Joonatan ehdottaa, että vastamielenosoitukseen ei tulisi kommunistiliput yms, niin Johannes rankaisee pahasta kysymyksestä blokkauksella. Jos ei taistele mukana, on vihollinen! 

Tietysti voidaan huomauttaa kriittisesti ja osittain aiheellisesti, että Freudin omat kokemukset sekulaarista juutalaisuudesta ja lastenhoitajan katolisesta uskonnollisesta hurskaudesta loivat hänelle myös varsin niukat ja ambivalentit edellytykset joukkokäyttäytymisen psykoanalyyttiseen tarkasteluun.

Kleinin muovaama objektisuhdeteoria ja projektiivisen identifikaation käsite ovat olleet keskeisiä viitekehyksinä politiikan ja sosiologian tutkimuksissa. Bion laajensi Kleinin käsitteistöä sekä ryhmädynamiikkaan että potilaan ja terapeutin välisen yksilöterapian vuorovaikutukseen, projektiiviseen identifikaatioon, josta tuli luonteeltaan metafora. Hänen mukaansa ihminen yrittää ehkä välttää eron kokemusta samaistumalla ideaaliin objektiin. Mahdollisesti hän tahtoo voittaa kehittämänsä fantasian avulla valvonnan pahasta uhkaavasta objektista.

Robert Maxwell Young on kutsunut ideologisten lahkojen psykoanalyysia kleinilaisittain objektien lohkomisten analyysiksi (the analysis of splits). Young on amerikkalainen tiedemies, psykoterapeutti ja historian tutkija. Hän kuoli heinäkuussa 2019. Young väitteli vuonna 1960 Cambridgen yliopistossa tohtoriksi ”aivojen historiasta”. Hän toimi pitkään King's Collegen tutkijatohtorina, minkä jälkeen Cambridgen yliopiston historian ja tiedefilosofian laitoksen johtajana.

Psykoanalyytikko Kristina Saraneva ja psykiatrian erikoislääkäri Gustav Schulman ovat arvioineet Melanie Kleinin avulla trauman vaikutuksia ja rasistisen persoonan syntymistä. Kyky kohdata omaa mahdollista syyllisyyttä muodostaa perustan toisista välittämiselle, mikä ilmenee ihmisessä depressiivisen position saavuttamisena. Terveen ihmisen elämässä depressiivinen positio dominoi, vaikka hänen täytyy kohdata koko elämänsä ajan myös skitsoparanoidinen positio, kyky erottaa hyvä ja paha toisistaan.

Saranevan mukaan fundamentalistiset ja totalitaariset ideologiat ja liikkeet turvautuvat skitsoparanoidiseen split-ilmiöön, kun nämä painostavat: ”Ellet ole kanssamme, olet meitä vastaan!”, Saraneva luonnehti vuonna 2003 artikkelissaan Trauma ja pakolaisuus.


Videossa Syksy Räsänen (alk. Jukka Räsänen), Helsingin yliopistossa työskentelevä lehtori protestoi kansallismielisten kulkuetta vastaan. Alkuperäislähde videolle: Tiina Wiik ja Junes Lokka. 

Kleinin psykoanalyysista vaikeutteita ammentavat Robins ja Post (1997) esittävät, että paranoidisen syndrooman tuntomerkkinä on epäileväisyys ulkoisen ilmiön takana olevia kätkettyjä motiiveja kohtaan. Paranoidisessa maailmassa ryhmä on vihamiesten keskipisteenä. Kaikkea pitää epäillä. Argumentointi ja sovittelu olisivat vaarallista. Kieltäymyksiin täytyy olla valmius.


Terveisin,

Juha Molari, 
siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

13 kommenttia:

  1. Tuossa pitkässä jutussa on paljon kohtia joissa syytä äärikäyttäytymisestä vieritetään yksilön ulkopuolelle. Miten meidän tulisi tunnistaa yksilön oma vastuu ja mahdollisuudet järjelliseen käytökseen ja toisten huomioonottamiseen, ihan 'kultaisen säännön' puitteissa? Siis miten haastaa aiempi kokemusmaailma eikä vain reagoida siihen 'kallonkutistajien' evolutionaarisiksi havaitsemilla tavoilla?

    Omalta osaltani olen tullut päätyneeksi ajatukseen, että meidän tulisi antaa tuollaisten ääriryhmien liepeillä pyöriville ja mahdollisille harhautujille tilaa 'äänestää jaloillaan'. Siis suvaitsevuudella olla antamatta johtajille mahdollisuuksia 'ampua falangejaan suoraksi' uhriutumisella t.m.s.. Antaa siis ihmisille mahdollisuuksia kohdata ja omaksua myös muunlaista tietoa ilman heidän ahdistamistaan puolustuskannalle. Olen vakuuttunut sellaisen pienentävän joukkojen ytimet niin pieniksi etteivät ne ole haitaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mielestäni vieritä vastuuta yksilön ulkopuolelle, vaan totean, että liittymisen ja osallistumisen syyt ovat monet, joissakin tapauksissa paha seura turmelee tavat. Esittelin siis aihepiiristä tehtyjä teoreettisia tutkimuksia

      Poista
  2. En väittänyt vastuuta vieritettävän vaan, että monissa lainatuissa tutkimuksissa ja mielipiteissä niin tehdään. En lähtenyt niitä edes kiistämään vaan niihin liittyen kysyin uteliaana ja oppimishaluisena kantaa miten ne suhtautuvat yksilön omiin mahdollisuuksiin ja velvollisuuksiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni jokainen on itse rikosoikeudellisesti vastuussa teoistaan. Psykologisesti vastuu on monimutkaisempi.

      Olen ollut innostunut Markus Jokelan väitöskirjan luomista ajatuksista. Nykyisin Jokela toimii professorina. Koin väitöskirjaa luettua, että yksilöinä olemme jo erilaisia sille, kuinka riippuvaisia olemme yhteisöllisyydestä, ryhmän vaikutukselle ja tarpeelle. Tämä pieni ero on osittain synnynnäinen!

      Poista
    2. Tästä olen ihan samaa mieltä. Mutta kysymykseni yritti itse asiassa takertua siihen miten paljon me voimme ja meidän tulisi tietoisesti irottautua kasvuympäristömme ja kasvatuksemme vaikutuksista kohti mahdollisesti parempaa. Ja toisaalta mikä on sellaista josta emme eroon pääse.

      P.s. Kysyn tätä tässä yhteydessä koska kirjoittaja on minua paremmin, monipuolisemmin ja syvällisemmin perehtynyt alan teoriaan tuli yllä olevassa kirjoituksessa mielestäni asiaa sivunneeksi.

      Poista
    3. On tietysti aika monimutkainen kysymys irrottautuminen kasvuympäristön ja kasvatuksen vaikutuksesta. Pidän sitä melko mahdottomana operaationa, sillä mielestäni emme kaikkea tietoisena harkitse, vaan tiedostomatta koemme elämämme kuormaa ja kokemuksia. Lisäksi ympäristö ja kasvatus ei suinkaan ole pelkästään negatiivinen tai positiivinen seikka, vaan kaikkea tätä. Tietysti kristinuskossa tunnetaan prinsiippi "älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan uudistukaa hengeltä"... Siinä on on toisaalla mahdoton projekti jälleen, mutta tarvittava itsekriittisen tutkinnan aihe jokaiselle, että miettisimme ja yrittäisimme ymmärtää, miksi olen se mikä olen.

      Poista
    4. Olen samaa mieltä, että maailma ei ole mustavalkoinen ja kaikkein vähiten ihmisten tietoisuudet. Itse en kuitenkaan pitäisi osittaista irottautumista menneisyyden painolasteista mahdottomana. Missä määrin ja mistä asioista lienee sitten yksilöllinen asia. Mutta missään suhteessa se ei tapahdu itsestään vaan vaatii nimenomaan kriittistä introspektiota ja filosofista kontenplaatiota sekä sen jälkeen työtä.

      Tuo lainaus kristillisestä prinsiipistä on ihan osuva ja löydettävissä sekä hyväksyttävistä toisin sanoin myös jumalattomissa ja uskonnottomissa yhteyksissä kuin myös joissakin muissa uskomusmaailmoissa. Toisaalta kristillisissä dogmeissa taidetaan myös kieltää epäileminen joten sen kai voi katsoa joissakin tapauksissa kielteiseksi suhtautumiseksi kriittiseen itsetutkiskeluun.

      Poista
  3. Suomensitko sinä sen kuolleenmeren läheltä löydetynkäärön?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikähän oli tuo käärö? En ole juuri kieleen erikoistunut, sillä kielissä en ole vahva. Juudaksen evankeliumin "autoin" toki kanssamme ulottuville suomeksi ensimmäisenä, mutta sittemmin siitä tehtiin asiantuntijoiden toimesta esimerkillinen käännös.

      Poista
  4. Kauanko sinulta kestää kirjoittaa tuollainen postaus kuin nyt tämä uusin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 30-60 minuuttia, riippuen siitä, onko aineisto entuudestaan tuttua.

      Poista
  5. Pieni korjaus, kuvatekstiin "Suomen vasemmistohallituksen kannattajat viettävät itsenäisyyspäivää 6.12.2019 istuen Suomen lipun päällä sekä vastustaen kansallismielisten juhlakulkuetta." Kuva ei ole itsenäisyyspäivältä vaan vappupiknikiltä muutama vuosi sitten. Ja "lippu" on viltti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tärkeä korjaus. Hiukan epäilin itsekin, mutta innokkaasti ilman tervettä kriittisyyttä otin netistä käyttöön kuvan, jonka väitettiin kertovan tapahtumasta

      Poista