Juha Molari Юха Молaри: Martti Luther luennot Roomalaiskirje 2-3 (pääsiäinen 1515)

Ajankohtaisin ja tärkein Roomalaiskirje

Martti Lutherin luennot pääsiäisestä vuodesta 1515 alkaen edistyvät apostoli Paavalin Roomalaiskirjeen toisessa ja kolmannessa luvussa. Tietysti kaikki sanat Roomalaiskirjeessä ovat niin tärkeitä, että ne ovat sydämessä tarkoitettu muistettavaksi sanasta sanaan ulkoa.

Koronavirukseen liittyvän jännityksen ja pelon johdosta ystävät ovat kysyneet Vkontaktessa, että tekisin videoita YouTubeen ja arvioisin Ilmestyskirjaa. Teologian opinnoissani minun velvollisuuksiini kuului lukea Ilmestyskirja myös kreikaksi alkukielellä ja tenttiä sitä koskeva kommentaari. Sinänsä Ilmestyskirja ei olisi vieras aiheena, mutta minulla on kaksi henkilökohtaista syytä torjua pyyntö.

Ensinnäkin olen enemmän niitä ihmisiä, jotka tahtovat lukea, kuin kuunnella ja katsella. En mitenkään halua katsella kymmenien minuuttien lähetyksiä tai esityksiä.

Elokuvateatterissa on käynyt useita kertoja, että nukahdan ensimmäisten minuuttien jälkeen. Lukien voisi saada selkoa useita kertoja nopeammin sanottavasta, kuin kuunnellessa ja katsellessa videota. Vaikea arvioida täsmälleen nopeuseroa, mutta luettua tekstiä voi silmäillä ja ymmärtää melkein kokonaisen A4-sivun yhdellä tai kahdella katsahtamisella, ehkä kymmenessä sekunnissa, kun vastaavan tekstimäärän kuuntelemiseen videolta menisi kymmenisen minuuttia!

Toiseksi ja kaikkein tärkeimpänä pidän sitä, että paastonajan ja pääsiäisajan johdosta apostoli Paavalin Kirje roomalaisille on ajankohtaisempi ja teologisesti huikeasti merkittävämpi kuin Ilmestyskirje, joka saa herättää tietysti koronaviruksen johdosta uteliaisuutta ja spekulaatioita. Näihin uteliaisuuksiin amerikkalaisvaikeutteiset ja muut hengelliset bisnespuhujat keksivät tarjontaa, niin kuin vuosikymmenien aikana on nähty.

Roomalaiskirje on yhteiskunnalliselta ja teologiselta merkitykseltään painavampi puheenvuoro juuri tälle ajalle, mikäli tuohon Roomalaiskirjeeseen paneutuu huolellisesti.

Maallinen ja hengellinen aateli

Roomalaiskirjeen luennon suomennoksessa toisen luvun käsittely alkaa sivulta 45. Luther nostaa esille apostoli Paavalin kirjeesta usein tunnistetun lausahduksen, jota ei yleensä ymmärretä, mutta jonka avulla halutaan tukkia kaikki suut:

”Sen tähden sinä, oi ihminen, et voi millään itseäsi puolustaa, olipa kuka hyvänsä” (Room. 2:1)

Martti Lutherin mukaan apostoli ei tarkoita yksinomaan roomalaisia, vaan sekä maallista että hengellistä aatelia, jotka ”ovat ylpeitä, ylellisiä, avionrikkojia ja varkaita pahempia, tottelemattomia sekä Jumalalle että ihmisille ja epäoikeudenmukaisten sotien alkuunpanijoita”.

”Ja kuitenkin he rankaisevat mitä ankarimmin alamaisiaan tällaisista rikkomuksista”.

Noilla mahtavilla ihmisillä ei ole ihmisten keskuudessa tuomaria, joten apostoli Paavali sanoo, että he eivät vältä Jumalan tuomiota.

Martti Luther kysyy, millä valtuudella ja oikeudella maalliset ruhtinaat ja vallanpitäjät ottavat etuisuutensa, kun taas rahvaamiestä sanottaisiin varkaaksi ja ryöväriksi ja kavaltajaksi, jos menettelisi samalla tavalla: ”Yhteisestä omaisuudesta anastaisi sellaista, mikä ei hänelle kuulu”.

”He kiristävät kansalta veroja ilman pakottavaa syytä tai tuottavat alamaisilleen vahinkoa voitonhimosta ja ahneudesta muuttamalla tai huonontamalla rahaa. Mitä muuta tällainen on kuin vieraan omaisuuden varastamista ja ryöväämistä?”

”Hengellisetkin ruhtinaat syvässä sokeudessaan tekevät tällaisia, vieläpä suurempiakin, sen tietävät kohta lapsetkin kaduilla. Ylellisyys, kunnianhimo, prameilu, kateus, ahneus, mässäys ja kaikenlainen jumalattomuus eivät näytä olevan minkäänlaisen tuomion ansaitsevia.”

Luther luennoi kunnianhimoisen, ahneen, prameilevan ja mässäilevän piispan touhuista, kun tuo piispa kuitenkin nuhtelee alamaisiaan. Niin Luther kysyy apostoli Paavalin sanoilla: ”Vai luuletko, ihminen, joka tuomitset niitä, jotka senkaltaisia tekevät, ja itse samoja teet, että sinä vältät Jumalan tuomion?”

Kova sydän halveksii Jumalan hyvyyttä, kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä. Jotkut tekevät näin himonsa ja ulkoisen ihmisen hekuman tähden. Toiset tekevät näin oman ajatuksensa ja oman viisautensa ja uppiniskaisuuden vuoksi omassa pyhyydessään, kuten juutalaiset, kerettiläiset, lahkolaiset ja erikoisuuksien rakastajat.

Martti Luther viittaa pyhän Bernhardiin, jolla hän tarkoittaa Bernhard Clairvauxlaista, joka eli 1090-1153 jKr. Hänet tunnetaan myös mehiläisten kasvattajana ja kynttilöiden valmistajana. Bernhard kirjoitti kovasta sydämestä:

”Kovaksi sanotaan sydäntä, joka ei pehmene saamistaan hyvistä töistä eikä pelästy uhkauksista eikä parannu ruoskimisesta eikä liikutu lupauksista”.

Luther viittaa apostoli Paavalin sanaan: ”Vai etkö tiedä, että Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen” (Room. 2:4).

Synnin tekijän suuri onnettomuus tulee ilmi, että hän käyttää saamansa hyvyyden onnettomuudekseen. Vanhurskas ja jumalainen ihminen sitä vastoin käyttää hyväksensä senkin, mikä hänelle annetaan vahingokseen.

Itserakasta uhriutumista

Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessa ”vihan ja Jumalan vanhurskaan tuomion ilmestymisen päivästä” (Room. 2:5). Silloin jumalattomat rangaistaan ja joutuvat häpeään, hurskaat taas palkitaan ja nostetaan kunniaan.

Apostoli Paavali kirjoittaa hyvissä työssä kestävistä (Room. 2:7). Lutherin mukaan kestävyys on välttämätöntä, sillä maailma on siinä määrin nurinkurinen ja jumalaton, ettei perkele voi antaa minkään hyvän työn tapahtuvan vainoamatta sitä, minkä kautta Jumala ihmeellisestä neuvosta hyväksyy teon, joka on hyvää ja hänen mielensä mukainen.

Luther jopa varoittaa suorastaan ohjenuorana, että tekojen mieluisuutta Jumalalle saa epäillä, jos emme saa hyvistä teoistamme moitteita, vihan purkauksia ja vahinkoa. Jumala ei ole noita tekoja vielä hyväksynyt, koska hän ei vielä niitä koetellut. ”Hän ei näet hyväksy muuta kuin minkä on ensin koetellut”.

”Jos vaino heti seuraa meidän tekojemme kintereillä, iloitkaamme ja uskokaamme sen miellyttävän Jumalaa, uskokaamme suorastaan sen olevan Jumalasta. Sillä kaikki se, mikä on Jumalasta, joutuu pakosta maailmassa ristiinnaulituksi, eikä minkään voida tietää olevan Jumalasta, ennen kuin se on viety ristille, toisin sanoen häpeän kestävyyteen asti”, Luther luennoi teologiaa opiskeleville kristittyjen karuista kokemuksista (s. 50).

Luther kääntää tämän kristikunnan vanhan ymmärryksen kristittyjen kärsimyksistä rohkaisuksi, ei suinkaan kehotukseksi keksiä kärsimyksiä.

Kristityn ei pidä siis ruikuttaa uhriutuen kärsimyksen narratiiveja, vaan löytää rohkeutta:

”Ne, jotka valittelevat ja ovat kärsimättömiä, kun he hyvää tehdessään joutuvat kärsimään, osoittavat siten, ettei tämä heidän hyvä tekonsa ole Jumalasta, vaan ihmisvanhurskauden tuoma, jonka vaikutuksesta ihminen tekee hyvää itsensä vuoksi, koska hän saa mainetta ja kunniaa sen kautta, koska hän pakenee ja vihaa moitituksi, parjatuksi ja vihatuksi joutumista sen vuoksi. Täten on ilmeisen selvää, ettei hän ole rakkaudesta ja nöyryydestä tehnyt hyvää ainoastaan Jumalan tähden, vaan itsensä ja oman maineensa tähden, salaisesta ylpeydestä ja itserakkaudesta”.

Luther huomauttaa apostoli Paavalin kirjoittavan 2. Korinttilaiskirjeen 12:9 Herran armosta ja voimasta, ”Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”, koska ihmisten hyve kasvaa yleisesti ottaen kiitettynä, koska se etsii kiitosta, mutta kristittyjen hyve kasvaa moitittuna ja kärsivänä – kiitokseen mielistyneenä kristityn hyveestä ei tule mitään.

Hengellinen laki velvoittaa kaikkia

Apostoli Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeessä ihmistä, jotka ”ilman lakia hukkuvat” (Room. 2:12). Lutherin mukaan ”laki” tarkoittaa koko Mooseksen lakia, missä säädetään 10 käskyä ja rakkaus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Vaikka pakanat eivät ole saaneet Mooseksen lain tapoja ja menoja, ovat pakanatkin saaneet hengellisen lain, jota tavat ja menot moraalisesti merkitsivät. Tämä laki on painettu kaikkiin ja velvoittaa kaikkia.

Luther huomauttaa, että peritty laki ei ole mitään muuta kuin tämä luonnollinen laki, joka ei voi olla kenellekään tuntematon eikä kukaan siksi voi itseänsä puolustaa.

Apostoli Paavali kirjoitti roomalaiskirjeessä ”Sillä Jumala ei katso henkilöön” (Room. 2:11) ”juutalaisten kopeutta vastaan”, luennoi Luther Wittenbergissä keväällä 1515. Nuo kopeat juutalaiset ”ylpeilivät lain saamisesta ja kerskasivat olevansa sen kuulijoita ja opetuslapsia. Siksi he olivat myöskin närkästyneitä siitä, että pakanoita verrattiin heihin hyvissä ja heitä pakanoihin pahoissa asioissa”.

Lutherin mukaan samalla tavalla apostoli hävittää myös pakanoiden ylpeyden, kun nämä ovat ”pullistelleet sillä puolustuksella, etteivät muka ole tunteneet lakia eivätkä siksi myöskään muka ole ansainneet vihaa” (s. 55).

Luther moittii hengellistä ylpeyttä:

”Nyt sinäkin korotat itsesi syntisen yläpuolelle, oppimattoman yläpuolelle, alhaissukuisen yläpuolelle ja tahdot heidän kärsivän tätä sinun puoleltasi, kärsi siis sinäkin samaa heidän puoleltaan, ettet kukaties tahdo kieltää ihmisten olevan syntisiä ja oppimattomia ja halpasyntyisiä”.

Pyhäinryöstäjät

Apostoli Paavali osoittaa terävät sanansa hengellisestä opista ja lainoppineisuudesta, jotka eivät itseänsä opeta: ”Sinäkö, joka toista opetata, et itseäsi opeta” (Room. 2:21).

Luther muistuttaa, että nuo lainopettajat eivät opeta itselleen saati muille, että lain teot on tehtävä vapaasta tahdosta ja sydämen puhtaudella (s. 62).

Ulospäin nuo saattavat näyttää vanhurskailta ja hyviltä, mutta he tekevät vain näön vuoksi ja kirjaimen mukaan ilman sydäntä – vastoin sydämensä halua, ikään kuin tämä ulkoinen tekeminen olisi kylliksi. Todellisuudessa heidän sydämensä ei ole ”ympärileikattuna kaikista himoista”. Luther sanookin, että tuo

”sydämen ympärileikkaus tapahtuu vain armon kautta. Luonto näet on taipuvainen pahaan, heikko hyvään, ja kauhistuu pikemmin lakia, joka pakottaa hyvään ja estää pahasta, kuin rakastaa sitä. Sen vuoksi ei sillä itsessään ole mitään halua lainalaisuuteen, vaan ainoastaan vastenmielisyys. Ja niin se aina pysyy kiinni pahassa himossa lakia vastaan täynnänsä haluja toimipa se ulkoinaisesti rangaistuksen pelon pakottamana tai ajallisiin asioihin kiintyneen rakkauden houkuttamana miten paljon tahansa, ellei se saa apua ylhäältä”.

”Apostolin ja hänen Herransa koko tehtävä on tämä, että hän nöyryyttäisi kopeat ja saattaisi heidät tuntemaan tämän asian ja opettaisi heidän olevan vailla armoa, hävittäisi omavanhurskauden, niin että he nöyrtyneinä etsisivät Kristusta, tunnustaisivat olevansa syntisiä ja niin saisivat vastaanottaa armon ja pelastuisivat. Näin hän edempänä Room. 11. luvussa päättelee: 'Sillä Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikki armahtaisi'” (Luther s. 63).

Apostoli Paavalia seuraten Martti Luther vertaa pyhäinryöstäjiin näitä juutalaisia, jotka riistävät oman sydämensä ja sielunsa totuudesta ja hengestä sekä istuttavat sen omahyväisyyteen. Lisäksi nämä ovat pyhäinryöstäjiä ”riistämällä ja vääristelemällä” ”kaikkein pyhimmän sanaa ja kirjainta” ja ”tekemällä siitä siten itselleen valamalla ja veistämällä hengellisen epäjumalankuvan” (s. 64).

”Pyhäin ryöstöksi leimaa hän tämän ennen kaikkea siitä syystä, että ei ole niin suuri synti sepittää jotain erheellistä kuin on panna Raamattuun joku valheellinen ajatus, ts. ryöstää sitä mikä on pyhää” (s. 64).

Martti Lutheria on aiheetta ja aiheellisesti arvosteltu juutalaisten vastaisesta vihasta, mutta Roomalaiskirjeen luennossaan Luther antaa apostoli Paavalin mukaisesti myös kunnian juutalaisille ensinnäkin siitä syytä, että juutalaisille ”on uskottu, mitä Jumala on puhunut, ts. he olivat arvolliset vastaanottamaan laissa olevat lupaukset, mitä ei ollenkaan suotu pakanoille”.

Sairas kiistää olevansa sairas

Luther kiinnittää tarkkaavaisesti huomiota apostoli Paavalin tekstiin ”Jumala on totinen” (Room. 3:4), jossa ei sanota, että ”Jumala havaitaan vanhurskaaksi”, eikä sanota Jumalaa havaittavan vanhurskaaksi vasta sen jälkeen kun me pidämme hänen puhettaan totisena ja vanhurskaana.

Ihmiset eivät ”omista” Jumalan sanoja, vaikka uppiniskaiset ihmiset typeryydessään kuvittelevat niin.

Luther viittaa Persiuksen tunnettuun erääseen lääkärikertomukseen. Tuo Persius oli roomalainen runoilija ja satiirikko, joka eli 34-62 jKr, syntyi etruskilaisessa Volaterraessa Italiassa, mutta jäi nuorena orvoksi ja muutti Roomaan, jossa hän asui tätinsä ja sisarensa kodissa. Hän sai hyvän kasvatuksen, johon kuului tutustuminen stoalaisuuteen. Heikko terveys vaivasi Persiusta läpi elämän.

Lääkäri tahtoo parantaa sairaan, mutta sairas kieltää olevansa sairas ja julistaa lääkärin typeräksi ja sairaammaksi kuin hän itse, koska lääkäri on kyllin röyhkeä ruvetakseen parantamaan tervettä ihmistä. Tämän vastarinnan vuoksi lääkäri ei pääse osoittamaan lääkäritaitoansa. Lääkäri voisi osoittaa taitonsa, jos sairas myöntäisi sairautensa ja sallisi parantaa itsensä ja sanoisi: Minä todella olen sairas, jotta sinä saisit kiitosta, kun olet parantanut minut.

Lutherin mukaan nuo jumalattomat ja ylpeät ihmiset ovat sairaita Jumalan edessä, mutta ovat omasta mielestään aivan terveitä. Sen tähden he eivät ainoastaan torju lääkäriä Jumalaa, vaan myöskin pitävät Häntä tyhmänä ja valheellisena ja pahemmin sairaana, koskapa Hän julkeaa parantaa heidät, aivan terveet ihmiset.

Jumala vanhurskauttaa

Martti Luther ei tyydy vain siihen, että Jumala näyttäytyy vanhurskaaksi, kun rankaistaan pahuudesta syyllisiä, vaan Luther pitää tärkeimpänä, että Hän vanhurskauttaa väärät ja vuodattaa heille armonsa. "Tätä jälkimmäistä kutsutaan Jumalan ja uskonvanhurskaudeksi" .

Tämä uskonvanhurskaus on kuin hyvä taitelija, joka siirtää tahtonsa täydellisyyden kokemattomille, joilla ei sitä taitoa ole: tämä on oikea osoitus hänen hyvyydestään.

”Sillä ei se, että moittii toisia tai että osoittautuu taiteilijaksi, so. olevansa kiitettävä taiteilija, vaan se, että tekee toisista taiteilijoita."

”Me emme voi itsestämme tulla vanhurskaiksi ja me käymme Hänen eteensä, että Hän tekisi meidät vanhurskaiksi, tunnustaen, ettemme kykene voittamaan syntiä. Tämän Hän tekee, kun me uskomme Hänen sanaansa. Sellaisen uskon kautta Hän nimittää vanhurskauttaa meidät, ts. tunnustaa meidät vanhurskaiksi. Sen vuoksi kutsutaan tätä uskonvanhurskaudeksi ja Jumalan vanhurskaudeksi vaikutuksellisesti” (Luther. s. 76-77).

Luther painottaa, että mikään Psalmi tai apostoli eivät suinkaan tarkoita meidän syntimme vanhurskauttavan Jumalaa, vaan synnin tunto ja tunnustaminen tuovat hänen vanhurskautensa ilmi. Synnintunnustus tekee Jumalan vanhurskauden ylistettäväksi. Synnintunto pakottaa minua niin että Jumala tulee vanhurskautetuksi minussa, kun uskon Häneen ja Hän niin vanhurskauttaa minut. Hän yksin on vanhurskas ja meidän vanhurskauttajamme.

”Niin kuin Hän ei siellä tule ylistetyksi, missä syntiä ei tunnusteta tai tunneta eivätkä ne pyydä Hänen vanhurskauttaan, joille heidän omansa on mieleen ja riittävä” (s. 77).

Jumalan vanhurskauttaminen on sitä, että ”Hän tulee vanhurskaaksi ja totiseksi sanoissaan tai että Hänen sanansa tuleva vanhurskaiksi ja tosiksi. Tämä taas tapahtuu uskomalla ja vastaanottamalla ne ja pitämällä niitä tosina ja vanhurskaina. Mutta tätä vanhurskauttamista vastustaa ihmisen sydämen ylpeys epäuskon kautta. Sillä tämä ei vanhurskauta, vaan tuomitsee. Hän ei usko niihin sen vuoksi, että ei pidä niitä tosina. Hän ei pidä niitä tosina sen vuoksi, että hän pitää totena omia mielipiteitään, joille ne ovat vastakkaisia. Tästä selviää, että tuo Jumalan vanhurskauttaminen on Jumalalle ja hänen sanallensa ulkokohtaista, nimittäin ihmisessä, sillä sisimmässään niin hyvin Jumala kuin Hänen sanansa ovat vanhurskaat ja todet. Mutta meissä ne eivät tule ennen sellaisiksi, ennen kuin meidän oma viisautemme väistyy niitten tieltä ja antaa uskomalla niille sijan ja vastaanottaa ne” (s. 81).

”Jumalan vanhurskauttamisella me itse tulemme vanhurskaiksi. Tuo Jumalan vanhurskauttaminen, joka tapahtuu meidän puoleltamme, on passiivista, kun taas meidän vanhurskauttamisemme tapahtuu Jumalan puolelta aktiivisesti.” ”Jumalan passiivinen ja aktiivinen vanhurskauttaminen ja usko Häneen ovat sama asia. Koska se, että me pidämme Hänen puheensa vanhurskaina, on Hänen itsensä lahja ja tämän lahjan vuoksi Hän itse pitää meitä vanhurskaina, ts. vanhurskauttaa. Ja me emme vanhurskauta Hänen sanojaan, paitsi uskoessamme niiden olevan vanhurskaat” (s. 82).

Pitää tulla hengellisesti syntisiksi

Luther muistuttaa, että vaikka me emme tuntisi itsessämme mitään syntiä, niin meidän täytyy kuitenkin uskoa olevamme syntisiä.

Olemme valmiit sanomaan: Olen kaikkein kurjin syntinen (s. 86).

Ihmisen pitää hengellisesti tulla syntiseksi: tämän muutoksen koko voima piilee meidän mielialassamme eli arvostelukyvyssämme ja arvostuksessamme, luennoi Luther (s. 87).

Apostoli Paavali kirjoitti ”Että kaikki ovat synnin alla” (Room. 3:9), mikä on ymmärrettävä hengellisesti:

”Se ei puhu ihmisistä sellaisina kuin he ovat omissa silmissään ja ihmisten edessä, vaan sellaisina kuin he ovat Jumalan edessä, missä kaikki ovat synnin alla, nimittäin sekä ne, jotka silminnähtävästi myöskin ihmisten mielestä ovat pahoja että ne jotka itsestään ja ihmisistä näyttävät hyviltä” (s. 89).

Apostoli Paavali kirjoitti: ”Ei ole ketään vanhurskasta” (Room. 3:1). Luther luennoi, että ”ei ole ketään vanhurskasta, koska kukaan ei itsestään vapaaehtoisesti taivu Jumalan lakiin, vaan kaikki ovat ainakin sydämeltään Jumalan tahdon vastustajia”

”Ei ole ketään ymmärtäväistä, koska Jumalan viisaus on kätkössä, maailmalle tuntematon”.

Kristuksen vanhurskaus

Apostoli Paavali kirjoitti: ”Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa” (Room. 3:22). Näin uudemman kirkkoraamatun suomennoksen mukaan.

Vuoden 1938 suomennoksessa jae ilmaistiin ”Se Jumalan vanhurskaus, joka uskon kautta Jeesukseen Kristukseen tulee kaikkiin ja kaikille, jotka uskovat, sillä ei ole yhtään erotusta” (Room. 3:22).

Luther painotti luennossaan tässä kohtaa, että Kristuskin on Jumala. Vain tällä perusteella on mahdollista, että Jumalan vanhurskaus annetaan uskon kautta Kristukseen. Jumala ”ei halua eikä voi antaa” ilman Kristusta vanhurskauttansa.

Perkeleen monet teot

Luther päättää Roomalaiskirjeen 3 luvun luennot selostukseen perkeleen monista teoista (s. 120-121). Perkele, tuhattaituri, väijyy meitä ihmeellisillä juonilla.

Muutamia hän eksyttää kietomalla heidät julkisynteihin. Toisia hän saa itseään vanhurskautettuina pitävinä pysähtymään, käymään penseiksi ja hukkaamaan kaipauksensa, niin kuin Ilmestyskirja 3 Laodikean enkelin kohdalla.

Kolmannet hän viettelee taikauskoon ja eriseuraisuuteen, niin että he muka mutia pyhempinä ja vanhurskauden saavuttaneina eivät suinkaan käy penseiksi, vaan toimivat kiivaasti eristyneinä muista, joita he kopeudessa halveksivat.

Neljänsiä se hätyyttää typerillä ponnisteluilla yrittämään olla puhtaita ja pyhiä ilman mitään syntiä.

Kunnioittaen,