Noam Chomsky: Media Control ja ”Venäjä-hirviö”

 

Luettavissa oli sujuvasti ja innostavasti kirjoitettu vanha teos, mutta kenties lukija saa kirjasta ajateltavaa myös meidän päiviimme, jolloin Yhdysvaltain ja Britannian informaatiovaikuttaminen ei ole suinkaan loppunut:

Noam Chomsky, Media control: the spectacular achievements of propaganda. 

 

Median valvontaa: Propagandan mahtavat saavutukset.

Esipuheen ensimmäisessä virkkeessä Chomsky kysyy: 

 

”Nykypolitiikka pakottaa meidät kysymään millaisessa maailma ja yhteiskunnassa me haluamme asua ja haluammeko tämän olevan demokraattinen yhteiskunta? - - - Vaihtoehtoinen käsitys demokratiasta on, että yleisöä on estettävä hoitamasta omia asioitaan ja tiedonvälitysvälineet on pidettävä ahtaasti ja tiukasti hallinnassa. Se saattaa kuulostaa oudolta käsitteeltä demokratiasta, mutta on tärkeää ymmärtää, että se on vallitseva käsitys”.

Propagandan historian esittelyn Chomsky aloittaa Woodrow Wilsonin hallinnon alaisuudessa toimineesta propagandaoperaatiosta. Väestö oli äärimmäisen pasifistista eikä nähnyt mitään syytä osallistua eurooppalaiseen sotaan, mutta Wilsonin hallinto oli sitoutunut sotaan. Niin he perustivat hallituksen propagandakomission Creel Commission, joka onnistui kuuden kuukauden aikana muuttamaan pasifistit hysteerisiksi, sotaa lietsovaksi väestöksi, joka halusi tuhota kaiken saksalaisen, mennä sotaan ja pelastaa maailma.

 Sodan jälkeen käytettiin samaa menestyksellistä tekniikkaa, kun tuhottiin ammattiliitot ja poistettiin sellaiset vaaralliset ongelmat kuin lehdistövapaus ja poliittisen ajattelun vapaus.

Wilsonin sotaan osallistui aktiivisesti ja innostuneesti ns. edistykselliset intellektuallit, John Deweyn-piiri, joka koki suurta ylpeyttä omista kirjoituksistaan, kutsuen itseään ”yhteisön älykkäimmiksi jäseniksi”, kun pystyivät ajamaan vastahakoisen väestön sotaan pelottelemalla heitä ja herättämällä ”jingoistista” eli liialliseen ennakkoasenteeseen omasta paremmuudesta perustuvaa äärimmäistä ulkopolitiikkaa.

 Chomskyn käyttämä käsite jingoistinen äärimmäinen ulkopolitiikka tulee G.W. Huntin ja G.H. MacDermottin laulusta brittipubeissa 1877-1878 Venäjän ja Turkin sodasta:

We don't want to fight but by Jingo if we do

We've got the ships, we've got the men, we've got the money too

We've fought the Bear before, and while we're Britons true

The Russians shall not have Constantinople!

Heikko Venäjä aiheena Alfa-televisiossa.

Sana Jingo ilmaisee valaa, jota ei ole mahdollisesti kirjallisesti missään dokumentoitu, mutta tämä vala korvaa Jeesuksen. Artikkelissa 23. lokakuuta 1895 The New York Timesissa Roosevelt totesi: 

"Jingolaisuudesta puhutaan paljon. Jos jingoisuudella tarkoitetaan politiikkaa, jota noudattaen amerikkalaiset vaativat päättäväisesti ja terveellä järjellä oikeuksiamme. jotta vieraat voimat kunnioittavat meitä, olemme jingoja".

Chomskyn mukaan Britannian propagandaministeriö sitoutui pyrkimykseen ”ohjata maailman suuriman osan ajatuksia”, missä pyrkimyksessään he halusivat hallita myös Yhdysvaltain intelligentin ajatuksia, jotta nämä levittäisivät sotapropagandaa ja muuttaisivat pasifistisen maan sodan mukaiseen hysteriaan. Chomsky toteaa esipuheessa: 

”Se toimi erittäin hyvin. Ja se antoi oppitunnin: Valtion propagandalla voi olla suuri vaikutus, kun koulutetut luokat tukevat sitä ja kun siitä ei saa poiketa”.

Wilsonin sotapropagandan onnistumiset tekivät vaikutuksen liberaalidemokraattien teoreetikkoihin ja johtaviin mediahahmoihin, kuten esimerkiksi Walter Lippmanniin, joka oli amerikkalaisten toimittajien dekaani, merkittävä ulko- ja sisäpolitiikan kriitikko ja myös liberaalin demokratian merkittävä teoreetikko. Lippmann oli itsekin mukana näissä propagandatoimikunnissa ja tunnusti niiden saavutukset. Hän väitti, että sitä, mitä hän kutsui "vallankumoukseksi demokratian taiteessa", voitaisiin käyttää "suostumuksen aikaansaamiseen" yleisemmikin. ”Vastuullisten miesten” erikoistuneen luokan tulisi tällä tavalla ohjata suurta yleisöä. 

 

Lippman tuki pitkälle kehitetyn progressiivisen demokratian teoriaa, jossa on erikoisluokka kansalaisia, joiden on otettava aktiivinen rooli yleisten asioiden hoitamisessa: tämä pieni prosentti analysoi, toteuttaa, tekee päätöksiä ja johtaa asioita. Sen sijaan suurin osa väestöstä on Lippmanin mukaan ”hämmentynyttä laumaa” ( "the bewildered herd"), jolta erikoisluokan vastuullisten miesten piti suojautua, jotta ”hämmentynyt lauma ei tallaa ja karju”. 

 

Hämmentyneen lauman tehtävänä on demokratiassa olla ”katsoja”, joskus he saavat sanoa, että ”haluamme sinut johtajaksemme”, minkä jälkeen tämä ei ole totalitaarinen valtio, vaan vaaleihin perustuva demokratia. 

Kaiken takana on pakottava moraalinen periaate suuren yleisön liiallisesta tyhmyydestä voidakseen ymmärtää asioita ja osallistua asioiden hoitamiseen, koska he vain aiheuttaisivat ongelmia. ”Meidän on kesytettävä hämmentynyt lauma, hämmentyneen lauman ei saa antaa raivota, tallata ja tuhota asioita. Et saa myöskään antaa kolmivuotiaan juosta kadun yli. Et anna kolmivuotiaalle sellaista vapautta, koska kolmivuotias ei osaa käsitellä sitä vapautta”. Niin hämmentynyt lauma on kesytettävä ”suostumuksen valmistamisella”, median, koulun ja populaarikulttuurin avulla. 

 

Todellisen vallan omaavat ihmiset omistavat yhteiskunnan, mutta heidän on juurrutettava uskomuksensa ja oppinsa sekä tarvittaessa käännettävä hämmentyneen lauman huomio johonkin muuhun. On varmistettava, että hämmentynyt lauma jää korkeintaan toiminnan katsojiksi, antaen tällä tavalla tukensa yhdelle tai toiselle todellisista johtajista. 

Teologi ja ulkopolitiikan kriitikko Reinhold Nieburh, George Kennanin guru ja Kennedyn intellektuellit sanoivat, että vain pienellä osalla ihmisiä on rationaalisuutta, kun taas useimpia ihmisiä ohjaavat vain tunteet ja impulssit: rationaalisen vähemmistön on luotava ”tarpeellisia illuusioita”, jotta naiivit yksinkertaiset ihmiset pidetään enemmän tai vähemmän oikealla kurssilla. Yhteiskunnan muuttuessa vapaammaksi ja demokraattisemmaksi, on käännyttävä tällä tavalla propagandan tekniikoiden puoleen.

Chomsky nostaa esille Yhdysvallat ”suhdetoiminnan” edelläkävijänä siinä, miten sitoudutaan hallitsemaan yleistä mieltä. Tämä opittiin Creel Comissionin onnistumisista ja Red Scaren luomisesta. Niin PR-alalla tapahtui valtava kasvu. Kongressin komiteat kuluttivat PR-toimialaan noin miljardi dollaria vuodessa 1930-luvulla. Koko ajan tehtävänä oli hallita yleistä mieltä. 1930-luvun lama aiheutti ylimääräisiä haasteita, koska hämmentynyt lauma toimi väärin ja sai lainsäädäntövoittoja. Ihmiset olivat onnistuneet sittenkin järjestäytyä. Nämä ihmiset oli hajotettava, eristettävä ja tehtävä yksinäisiksi. Ihmisten osallistuminen poliittiselle areenalle oli todella uhkaavaa. 

National Association of Manufacturers ja Business Roudtable ryhtyivät etsimään keinoja vastustaa demokraattisia ongelmia, joissa suuri yleisö käännetään kekseliäästi lakkoilijoita vastaan, esitetään lakkoilijat häiritsevinä, haitallisena yhteiselle edulle. 

 

”Haluamme olla yhdessä ja meillä on sellaisia asioita kuin harmonia, amerikkalaisuus ja yhdessä tekeminen. Sitten on noita huonoja hyökkääjiä, jotka häiritsevät ja aiheuttavat ongelmia sekä rikkovat harmoniaa ja rikkovat amerikkalaisuutta. Yrityksen johtajalla ja lattiaa siivoavalla miehellä on kuitenkin samat intressit. Voimme kaikki työskennellä yhdessä ja työskennellä amerikkalaisuuden puolesta harmoniassa, pitäen toisistamme”. 

 

Se oli pohjimmiltaan viesti, jonka esittämiseen panostettiin valtavasti. Ja se toimi erittäin tehokkaaksi: Mohawk Vallenyn kaava, ”tieteellisen lakonmurron menetelmä”, toimi yhä uudelleen lakkojen katkaisemiseksi.

Kuka voi olla amerikkalaisuutta vastaan. Kuka voi olla harmoniaa vastaan. PR-iskulauseiden, kuten ”tue joukkojamme”, tarkoitus on, että ne eivät tarkoita mitään. Haluat luoda iskulauseen, jota kukaan ei vastusta, ja kaikki tulevat olemaan puolesta, eikä kukaan tiedä, mitä se tarkoittaa, koska se ei tarkoita mitään. Olemme kaikki yhdessä, tyhjiä iskulauseita, liitytään mukaan. Tämä on tietysti huolellisesti harkittu. PR-alan ihmiset ovat tehneet työtä.

Chomsky kirjoittaa, että hämmentynyt lauma koetaan ongelmaksi. Heidän pauhunsa on estettävä, heidän huomionsa on saatava pois, vaikka katsomaan Superbowlia tai elokuvia. Sinun on pidettävä heidät myös melko peloissaan, jotta he pelkäisivät kunnolla ja pelkäisivät kaikenlaisia paholaisia, jotka tuhoavat heidät ulkopuolelta tai sisältä tai jostain. Tärkeää on häiritä hämmentyneen lauman huomiota ja marginalisoida heidät.

Chomskyn mukaan yleensä väestö on pasifistista, aivan kuten oli ennen ensimmäistä maailmansotaa. Yleisö ei näe mitään järkeä, että poika osallistuisi ulkomaisiin seikkailuihin, tappamiseen ja kiduttamiseen. Niin on pelotettava tätä väestöä.

Chomsky nostaa esille Edward Bernaysin (1891-1995), itävaltalais-yhdysvaltalaisen propagandan ja suhdetoiminnan kehittäjän, joka Sigmund Freudin sisarenpoikana sovelsi Freudin ajatuksia käytännössä. Hän oli Walter Lippmanin kanssa Yhdysvaltain hallituksen Committee on Public Information -toiminnassa, jossa tavoitteena oli saada amerikkalaiset sotaan. Sodan jälkeen Bernays markkinoi tupakkaa amerikkalaisyhtiön palveluksessa. Bernays johti United Fruit Companyn suhdetoimintaa vuonna 1954, kun Yhdysvallat ryhtyi kaatamaan Guatemalan kapitalistis-demokraattista hallitusta ja perusti murhanhimoisen kuolemanpartioyhteiskunnan.

Chomsky kirjoittaa pitkät analyysit Vietnamissa tehtyjen hirmutekojen kaunistamisesta – yleisölle esitettävällä kuvalla maailmasta oli vain kaukainen suhde todellisuuteen. Asian totuus on kuitenkin haudattu rakennuksen alle, joka on rakennettu valheista valheiden päälle. Näin tehdään vapauden olosuhteissa.

Chomsky nostaa esille dissidenttien toiminnan lännessä, jotka propagandasta huolimatta tahtovat itse hankkia kyvykkyyttä ja ajatella itse asioita. Skeptisyys valtaa kohtaan on kasvanut ja asenteet ovat muuttuneet monessa kohtaa, vaikka hitaasti.

Chomsky siirtyy lopulta puhumaan ”seuraavasta sodasta”, ”koska joskus on hyödyllistä valmistautua pelkän jälkikäteisen reagoinnin sijaan”. Chomsky kirjoittaa teostaan silloisessa tilanteessa, jonka jälkeen Yhdysvallat on jo käynyt monta sotaa, mutta Chomsky viittasi siihen, että Amerikan sisäisten ratkaisemattomien epäkohtien ja ongelmien johdosta johtajien ”täytyy ohjata hämmentynyt lauma muualle, koska he voisivat huomata ongelmat eivätkä he välttämättä pitäisi siitä, koska he kärsivät siitä”. Superbowlin katsominen ei enää riitä hämmentyneelle laumalle, joten väki on saatava pelkäämään vihollisia.

”1930-luvulla Hitler sai heidät pelkäämään juutalaisia ja mustalaisia. Sinun täytyy murskata heidät puolustaaksesi --- itseäsi. Meilläkin on tapamme. Viimeisten vuosikymmenien aikana on aina jokin suuri hirviö rakennettu niin, että meidän on puolustettava itseämme sitä vastaan. Ennen oli yksi, joka oli aina helposti saatavilla: Venäläiset. Sinä voisit puolustaa itseäsi aina venäläisiä vastaan”.

Chomskyn kirjoitustilanteessa oli venäläisten sijaan tullut vihollisiksi hetkellisesti kansainväliset terroristit, hullut arabit ja Saddam Hussein. Pelottele väestöä, niin että he pelkäävät liikaa jo matkustaakseen ja vaipuvat pelosta. Se on yksi tavoista, joilla voit pitää hämmentynyt lauma kiinnittämässä huomio tahtomallasi tavalla ja pitää heidät ohjattuina sekä hallinnassa.

Lopuksi Chomsky opastaa lukijansa huomaamaan, että Yhdysvaltain harjoittama mielipiteiden hallinta ei ole Saddam Husseinin uutisoinnissa aivan erilaista kuin vanhassa Creel-komissiossa, kun se muutti pasifistisen väestön raivoisiksi hysteerikoiksi, jotka halusivat tuhota kaiken saksalaisen pelastuakseen heiltä, jotka repivät kädetkin irti belgialaislapsilta. Tekniikat ovat vain yhä kehittyneempia. 

 

Kunnioitettu johtaja saavutuksiaan esittämässä.

 

”Ongelma ei ole mielestäni vain disinformaatio ja Persianlahden kriisi, vaan ongelma on paljon laajempi: kyse on siitä, haluammeko elää vapaassa yhteiskunnassa vai haluammeko elää totalitarismin muodon alla, jossa hämmentynyt lauma on syrjäytetty, ohjattu muualle kauhuissaan, henkensä puolesta pelkäävänä ja ihaillaan kunnioitettua johtajaa, joka pelastaa hämmentyneen lauman tuholta. Päädymme palvelemaan palkkasoturivaltiota toivoen, että muut maksavat meille maailman murskaamisesta. Nämä ovat valintoja. Se on valinta, joka sinun on tehtävä. Vastaus näihin kysymyksiin on erittäin paljon sinun ja minun kaltaisten ihmisten käsissä”, lopettaa Chomsky teoksensa.

 

 

Terveisin Juha

Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja
juhamolari@gmail.com

GSM +358 40 684 1172

 

Ryssävihasta ja sotapsykoosista – niin kuin se näkyy Suomessa ja maailmalla

1. Johdanto

2. Psykoneurologi Nikolai Hartman

3. Dmitri Orlov

4. Oleg Falichev ja Vladimir Zharihin

5. Onko sotapsykoosia ja mitä se voisi olla?

1. Johdanto

Poliittisen historian dosentti, valtiotieteiden tohtori ja ekonomi, toistakymmentä vuotta ulkoministerinäkin toiminut, eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Erkki Tuomioja ei toiminut niin kuin valiokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho, joka toivoi niskalaukausta ja Vladimir Putinin salamurhaa sekä mahdollisimman monen venäläisen kuolemaa, vaan Erkki Tuomioja synnytti suoranaisen myrskyn suomalaisessa mediassa ja eduskunnassa, koska hänen mukaansa suomalaisessa Nato-keskustelussa on menty liialliseen kiihkoon, joka muistuttaa sotapsykoosia.

Erkki Tuomiojan lehtihaastattelun jälkeen on jotenkin surkuhupaisaa, että kaikki joukolla huutavat kiivaana – valitettavasti en ole näkemässä miten huutavien journalistien ja poliitikkojen silmien pupillit ovat pullistuneina – että ”meillä ei ole sotapsykoosia”.

En ole ihan varma, että kiivaan joukon uskottavuus lisääntyisi, jos he huutaisivat vieläkin kovemmin ja kaatuilisivat hapen puutteessa, mutta sekin on varmaa odotettavissa tässä kiivaudessa. Psykoosissa on nimenomaisesti tyypillistä, suorastaan psykopatologista, että silloin henkilö ei salli asettaa todellisuuskysymyksiä, epäillä ja kyseenalaistaa ei saa, vaan kysymykset suljetaan pois, kielletään ja torjutaan. On vain ehdottomuus. Näin esitti psykoanalyysin eräs ranskalainen isä, psykoosista väitöskirjansa tehnyt Jacques Lacan. Minäkin kirjoitin sotapsykoosista omassa väitöskirjassani. Palaan tähän sotapsykoosiin tämän esityksen lopuksi.

Vihalle ja tällä hetkellä ryssävihalle on raivattu juhlaparaati nykyisessä suomalaisessa ja läntisessä valtamediassa ja poliitikkojen puheissa. Ilta-Sanomien politiikan erikoistoimittaja Timo Haapala on tunnettu kaikenlaisesta nälvimisestään myös silloin kun Timon asiaosaaminen loppuu: nyt Timo Haapala on näyttämässä ilmeisesti tuossa samaisessa pahamaineisessa sotapsykoosissaan ilmiantajana ja maalittajana, että Erkki Tuomioja on kerrassaan sopimaton ihminen tämän jälkeen, hänet pitää raivata pois.

Entinen kansanedustaja Mikael Jungner, demareiden entinen puoluesihteeri ja Yleisradion entinen toimitusjohtaja, on ollut koko talven ja kevään harvinaisen kireä mies: Jungner pitää riittävän hienostuneena vaatia, että Erkki Tuomiojaa ei voi pitää enää edes oikeustoimikelpoisena. Totaalisen pahan ja surkean ulkoistaminen Erkki Tuomiojaan tuolla kuvatulla tavalla vahvistaa asian vakavuutta, jospa korkeasti oppineena miehenä Erkki Tuomioja oli erittäin oikeassa.

Olisi aiheellista, mutta kaikkeen ei aika riitä, käsitellä iso joukko suomalaista niin sanottua journalismia, joissa journalistit löytävät Vladimir Putinista mitä vakavampia sairauksia ja hulluuden merkkejä, kaikkinainen uhka vaanii Suomen kohtaloa, jos on suomalaisjournalisteja uskominen. Eikö sellainen kiivas tunnelma ole sotapsykoosia, voisimme kysyä yhdessä Erkki Tuomiojan kanssa.

Lauantaina 23. huhtikuuta Tommi Nieminen kirjoitti Helsingin Sanomien laajan artikkelin, jossa hän tunnustaa avoimesti: ”Viileä analyyttisyys on kääntymässä synkäksi henkilökohtaiseksi vihaksi”.

En voi olla vakuuttunut, että Tommi Nieminen olisi koskaan edustanut viileää analyyttisyyttä, mutta hänen narratiivissään tärkeintä onkin tuo johtopäätös: synkkä henkilökohtainen viha on taas sallittua ja jopa suotavaa suhteessa Venäjään.

Tommi Nieminen tiedostaa arveluttavan puolustuspuheensa vihalleen ja niin viekkaasti lausuu, että ”viha sumentaa ajattelun”. Tämä huoli ei kuitenkaan sen enempää estä häntä rakentamasta yhä lisää vihaa vihan päälle.

Tommi Nieminen väittää puolisonsa huomauttaneen jo hänen arkikielenkäytöstään. Tommi Nieminen on tuonut päivittäiseen puheeseensa herjaavat vihasanat ”putinisteista”. Tommi Nieminen peräänkuuluttaa lännen ”täysimittaista ja korkeimman tason poliittista tukea” kaikille toisinajattelijoille Venäjällä, jotta nämä suorittaisivat ”aikanaan Putinin kaatamisen”. Tällaiset kirjoitukset ja vaatimukset ovat tulleet valtamediassa ja vallaspiireissä Suomessa hyväksytyiksi, mutta auta armias, jos Venäjällä valtamediassa vaaditaan rahoittamaan ja tukemaan täysimittaisesti suomalaisia marginaaliryhmiä, jotka voivat toimittaa Sauli Niinistön ja Sanna Marinin hallinnon kaatamisen. Mutta Venäjä ei puutu noin Suomen valtiollisiin oloihin. Helsingin Sanomat edustaa suomalaista käytäntöä, jossa puututaan ja tahdotaan enemmän puuttumista Venäjän oloihin.

15. huhtikuuta Tommi Nieminen on kehittänyt tai ainakin löytänyt käyttöönsä sanan ”painikoiva rotta” Venäjän presidentti Vladimir Putinista.

Ortodoksisen pääsiäissunnuntain mietelmäksi Tommi Nieminen kehittää väitteensä Venäjästä ”niin arvaamattomaksi ja kaaokseen ajautuvaksi maaksi, ettei kukaan tiedä, miltä se näytää 5 vuoden kuluttua”.

10. huhtikuuta Tommi Nieminen tekee määritelmiään twitterin suomalaiskeskustelijoista, jotka eivät kannata Helsingin Sanomien Nato-vaatimuksia: hänen mukaansa nämä suomalaiset edustavat ”Kreml-mielistä trollausta”, harjoittavat ”mölinää” ja ovat vain ”kaikkein hönöintä” vähemmistö kansakunnasta. Hönö-sana tarkoittaa kännissä olevaa yksinkertaista ja hölmöä ihmistä. Samoin 10. huhtikuuta Tommi Nieminen levitti suoranaista valetta, jonka mukaan Johan Bäckman ja Janus Putkonen olisivat Ukrainan etsintäkuuluttamia Venäjän edustajia.

Tommi Nieminen ja Helsingin Sanomat – jonka toimituskunta on rikossyytteessä maanpetoksesta Suomessa – ovat tietysti ongelma, eikä niiden referointiin tässä enemmän jää valitettavasti tilaa, koska ryssävihan ongelma ja sotapsykoosi ovat tietysti laajemmat psykologiset ja yhteiskunnalliset ongelmat tällä hetkellä.

Vihan psykologiaa ja erityistapauksena ryssävihaa on analysoitu monipuolisesti vuosien varsilla. Nyt tämä analyysi on entistä ajankohtaisempi, kun tavanomaisesta epäluuloisuudesta ja vainoharhaisuudesta on siirrytty ryssävihan mukaisiin suoranaisiin vaatimuksiin: nykyään on tehty luvalliseksi vihata, luvalliseksi uhata tappaa. Seuraavaksi on enää lupa tappaa ja saada kunniamerkit, kun on onnistunut tappaa ryssiä. Näin myös Suomessa.

Helsingin Sanomat ovat jälleen yksi tärkeimmistä vihan porttien avaajana, helvetilliset voimat päästetään vapauteen ja nostetaan kunniaan jälleen kerran Erkon perinnön mukaisesti. Sivistykseen on vanhastaan kasvatettu tietty häveliäisyys, edes kohtuullinen ymmärrys hävetä vihaa, omatunto on kolkuttanut että nyt vihassa ylitetään sopivuus, mutta sen sijaan tällä hetkellä on Helsingin Sanomista alkaen Suomen informaatiokentälle rakentunut ihan toinen maailma, voidaan sanoa että helvetillinen kenttä, jossa oikeaa ei ole enää hävetä ja kuunnella omaatuntoa, vaan nyt oikeaa olisi vihata ja tunnustaa vihaa julkisuuteen. Vihaa suorastaan vaaditaan, että pääsee ja hyväksytään pelikentälle.

Valtakunnansyyttäjä ei puutu tähän vihaan, ryssävihaan, jossa vihassa toivotetaan Venäjän valtiojohtoa ja yksittäisiä venäläisiä vastaan erilaisista sortotoimista ja epäluulosta alkaen kaikkea pahaa aina niskalaukauksiin asti. Eduskunnassa kansanedustajat lausuvat avoimesti vihaisesti, että myös venäläismieliset – nämä historiaa ja naapurisuhteita kunnioittavat perinteiset suomalaiset, joita ennen oli vielä valtaväestö - tulisi voimakeinoin vaientaa, viedä pois Suomesta.

2. Psykoneurologi Nikolai Hartman

Venäläisen lääketieteellisen ja psykologisen keskuksen psykoneurologi Nikolai Nikolaevits Hartman on julkaissut psykologia ja psykiatria -sivustolla seikkaperäisen katsauksen ryssävihan – russofobian sisältöön ja historiaan. Hän määrittelee russofobian puolueelliseksi, epäluuloiseksi, epäystävälliseksi ja jopa vihamielis-aggressiiviseksi asenteeksi erityisesti venäläisiä tai koko Venäjää vastaan. Russofobia on muukalaisvihan erillinen ilmentymä.

Minun mielestäni psykoneurologi Hartmannin määritelmän mukainen russofobia on ilmeisen voimakkaana poliittisena motivaationa tämän hetken päätöksenteossa Suomessa. Niin kuin ylipäätänsä fobioiden ja vihan ilmentymien voittokulkue päätöksenteon tarkoitusperäksi, niin myös ryssäviha on päätöksenteon rakenteissa vaarallinen lähtökohta.

Psykoneurologi Nikolai Hartman kertoo ryssävihan syvistä juurista jopa muinaisista ajoista alkaen, kun 1400-1600-luvuilla ulkomaalaisilla oli epäystävällinen ja hylkäävä asenne Venäjää ja venäläisiä vastaan. Kaikenlaiset inhimilliset paheet ja heikkoudet, joita ulkomaalaiset kokivat siis keskuudessaan, katsottiin kuitenkin venäläisten syyksi. Mutta 1800-luvulle asti ryssävihalla ei ollut yhtenäistä johdonmukaista ilmentymää. Nykyään ryssävihaan on psykoneurologi Hartmanin mukaan kolme pääsyytä: liberalismin pohjalta syntyvä, kansainvälisen kilpailun johdosta sekä kulttuurisen ideologian tähden syntyvä.

Maailman yksi kuuluisimmista journalisteista, Giulietto Chiesa, jonka monet artikkelit ja kirjat ovat lähes profeetallisia, oli Venäjän suuri italialainen ystävä. Hän toimi myös Euroopan parlamentin kansainvälisen kaupan valiokunnan varapuheenjohtajana sekä oli jäsen Euroopan parlamentin ilmastonmuutosvaliokunnassa. Hän toimi Pandora TV:n päätoimittajana. Median ja politiikan ihmisena Chiesa väitti, että länsimainen media nimenomaisesti taitavasti säilyttää ja keinotekoisesti tukee ryssävihaa maiden välisen poliittisen ja taloudellisen kilpailun tarpeisiin. Poliittis-taloudellisen kilpailun rinnalla länsimainen älymystö kokee vastenmielisyyttä Venäjän kansalaisia vastaan, koska länsivalloissa suojellaan ajatusta omasta taloudellisesta ja kulttuurisesta paremmuudesta. Länsimaissa tahdotaan pitää venäläisiä barbaareina, joilla olisi minimaalisesti kehittynyt kulttuuri ja taipumus itsevaltaiseen hallintomalliin, kun taas Eurooppa pyrkisi kehittyneeseen demokraattiseen yhteiskuntaan. Psykoneurologi Hartman liittyy Giulietto Chiesan havaintoihin, joiden mukaan ryssävihaa ilmenee länsimaisissa tiedotusvälineissa ja internetin kommenteissa, jotka on suunnattu ja kehitelty kaikkea Venäjällä tapahtuvaa vastaan.

Lisäksi psykoneurologi Hartman nostaa esille erään mielipiteen, jonka mukaan ryssävihan alkuperää voi etsiä jopa historiallisesta muistista siitä, kuinka ranskalaiset ja heidän entinen keisari Napoleon pakeni häpeällisesti Moskovasta. Napoleonin suuri armeija vetäytyi häpeällisesti Moskovasta. Kaikki nämä tapahtumat ovat jättäneet lähtemättömän jäljen Ranskan kansalaisten muistoon. Psykoneurologi Hartman ei nosta esille ryssävihan historiallisessa katsauksessaan suomalaisten traumaattista sotatappiota, jonka tappion aiheeton kiistäminen pitää kourissa edelleen jopa Suomen pääministeri Sanna Marinia, joka esittelee tappion sijasta pikemmin Suomea voittajana. Voisi yhdistää Napoleonin ja Ranskan häpeällisen tappion jälkeen syntyneen lähtemättömän jäljen siihen, miten myös Suomessa on syntynyt lähtemätön jälki ja eräs irrationaalisen, tunneperäisen ryssävihan lähtökohta. Ei vain kestetä omaa tappiota, jota oli edeltänyt valta propaganda ja halveksunta sekä voiton uho.

Psykoneurologi Hartman nostaa esille historiallisessa katsauksessaan Puolan ja Liettuan muinaiset hallitukset ja jesuiitat, jotka harjoittivat aktiivista propagandaa keisarillista Venäjän valtakuntaa vastaan. Tuolloin syynä propagandalle oli kilpailu Venäjän maista. Propaganda syntyi ortodoksisuuden ja katolisuuden välisen taistelun perusteella. Sigismund I, Puolan kuningas ja Liettuan suuriruhtinas vuosina 1506-1548, yritti kaikin tavoin pysäyttää ja estää Venäjän poliittiset liitot silloisessa Euroopassa. Hän yritti vakuuttaa länsimaiset hallitsijat, että venäläiset eivät ole edes kristittyjä, vaan armottomia barbaareja, jotka kuuluivat Aasian, tekivät salaliittoja tataarien ja turkkilaisten kanssa, tuhotakseen koko kristillisen maailman. Jotain hyvin yhtälaista voidaan kuulla tänäkin päivänä kuin Sigismund I:n propagandassa; halutaan estää Venäjän taloudelliset ja poliittiset liitot Euroopassa. Siihen tarvitaan russofobiaa.

Psykoneurologi Hartman kirjoittaa 1800-luvulla brittien sairastumisesta russofobiaan. Historian tutkija, Venäjän tiedeakatemian jäsen Andrei Iljitš Fursov kutsuu brittien kehitettämää russofobiaa tietoiseksi psykohistorialliseksi aseeksi, jonka tarkoituksena on todistaa itselleen ja venäläisille, että venäläiset olisivat jääneet jälkeen kehityksestä, venäläiset eivät vastaa länsimaista versiota. Niin venäläiset asetetaan tietoisesti puolustustilaan. Länsi pitää kulttuuriaan, kehitystään ja perinteitään standardina, jotka venäläisten olisi noudatettava.

Psykoneurologi Hartman pitää länsimaista russofobiaakin pahempana Venäjän sisäistä maailmakuvaa silloin, kun ja jos venäläiset eivät osaa itse kunnioittaa kansaansa, perinteitään, valtiotaan ja historiaansa. Venäläisen yhteiskunnan tärkein ongelma ei ole nykyään liian vähäinen länsimaisuus, vaan massatietämättömyys sikäli kuin sellaista esiintyy omaa historiaa kohtaan. Tietämättömyys johtaa aina epäilyyn, altistumiseen toisten ihmisten ajatuksille, oman perinteen ja kulttuurin laiminlyöntiin, kirjoittaa psykoneurologi Hartman. Silloin venäläiseen omaan mentaliteettiin rakentuu erityisen ankara itsekritiikki, josta puuttuu terve itsekunnioitus.

Psykoneurologi Hartmanin mukaan russofobian ilmenemismuotoja on vaikea torjua, jos ja kun venäläisiä koskevaa objektiivista tietoa ei ole yleisesti saatavilla kulttuuristen siteiden puutteesta länsimaiden ja Venäjän välillä sekä väärinkäsityksistä ja vuorovaikutuksen puutteesta johtuen. Monien tutkijoiden mukaan russofobian ilmentymien absoluuttinen voittaminen ei ole edes todennäköistä, mutta niissäkin tapauksissa voidaan ehkä pehmentää pahimpia seikkoja, vaikka russofobinen mieliala jäisi ulkomaalaisten mieliin. Tällä hetkellä tätä aiheellista pehmentämistä ei valitettavasti harjoiteta, vaan vuorovaikutukset estetään tietoisesti, väärinkäsityksiä kehitellään brittiläisen psykohistoriallisen juonikkuuden mukaisesti, objektiivista tietoa tai mitään vastapuolen puheenvuoroa ei ole edes saatavilla länsimaisessa ryssävihan mediassa.

Psykoneurologi Hartmanin esille nostamat näkökohdat ovat hyvin ajankohtaisia vallitsevassa tilanteessa, jossa länsimaisten isäntien ja agendan mukaisesti Helsingin Sanomat sekä muu suomalainen valtamedia sekä Suomen eduskunta hyvin kuuliaisesti voimistaa ryssävihan mukaisia vääristymiä, tekee vihaan kiihottavia iskuja suomalaisten tajuntaan, kun samanaikaisesti suomalaisten pääsy Venäjän omiin tiedotusvälineisiin on Suomen ja EU:n toimesta suorastaan estetty, näin harjoitetaan sotasensuuria ja sotakiihotusta, missään suomalaismediassa ei juurikaan oikein siteerata venäläisiä uutisia. Mitään oikeaa tajua ei voi edes syntyä suomalaismedian avulla siitä, mitä Venäjällä valtiojohto, Venäjän media ja Venäjän kansalaiset kaikessa moninaisuudessaan ajattelevat, tuntevat ja keskustelevat. Mielestäni osa suomalaisista mielipidevaikuttajista on näissä linjauksissaan aivan aidosti tyhmiä, sielultaan hyvin sekaisin, mutta osa on sotilaallisessa tarkoituksessa pahaa tahtovia ja hyvin ymmärtäen, että nyt voimistetaan vihaa, väärinkäsityksiä ja epäluuloa. He tahtovat pettää mahdollisimman monta suomalaista ryssävihan puolesta.

3. Dmitri Orlov

Isänmaallinen nuori venäläismies Dmitri Orlov kirjoitti äskettäin 12. huhtikuuta pitkän artikkelin, jossa hän pohtii niitä ihmisiä lännessä ja Yhdysvalloissa, jotka vihaavat venäläisiä. Dmitri Orlov kiinnittää huomiota länsimaiseen russofobiaan, jossa pohditaan tavalliset venäläiset ja Venäjän johto suhdetta. Dmitri sanoo David Cacchionen sanoilla, että Italiassa kaikki eivät ole russofobiikkoja, vaan nämä italialaiset muistavat edelleen, kuinka venäläiset tulivat auttamaan pandemian alussa. He ymmärtävät, että venäläiset eivät ole sellaisia, millaisiksi heitä kuvataan. He eivät ole niin tyhmiä, että he nielevät kaikki pahat mustamaalaavat uutiset. Yhteiskunnassa on tiettyä vastustusta. Minä jäin kysymään, onko Suomessakin näitä terveen harkinnan ja muistin säilyttäneitä suomalaisia, mutta median sotasensuurissa, nämä suomalaiset eivät pääse juurikaan julkisuuteen.

Dmitri Orlov muistuttaa, että suurin osa Saksan kolmannen valtakunnan kansalaisista jakoi füürerinsä ajatukset. Ja nykyään natsismi ja kiihkeä russofobia ovat valtavirtaa Euroopan unionissa ja Yhdysvalloissa. Itseasiassa ainoa maa, joka taisteli fasismia vastaan, oli Neuvostoliitto. Jopa espanjalainen Sininen divisioona osallistui Leningradin saartoon. Ranskalainen SS-divisioona ”Normandia” taisteli puna-armeijaa vastaan Reichstagin hyökkäyksessä vuonna 1945. Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin isoisä rahoitti Hitlerin vaalikampanjan ja Auschwitzin keskitysleirin toiminnan. Vuoteen 1944 asti Yhdysvallat tuki taloudellisesti Kolmatta valtakuntaa. Dmitri Orlov ei pidä uutena nykyistä tilannetta, jossa kollektiivinen länsi tukeutuu jälleen kerran russofobian ilmenemismuotoihin: vihan määrätietoiseen viljelemiseen.

Dmitri Orlov vertaa banderan natsismia syöpäkasvaimeen, jossa sairaat solut tartuttavat terveita, mutta tänään Venäjä suorittaa lääketieteellistä leikkausta tappavan kasvaimen poistamiseksi. Bandera oli pahimmillaan sietämätöntä jopa Kolmanen valtakunnan natseille. Orlov sanoo, että Ukrainan natsien takana on Naton sotakoneisto, Yhdysvaltain armeijan esikuntapäälliköt, Britannian sotilastiedustelu, ulkomaiset kouluttajat ja palkkasoturit.

Dmitri Orlov nostaa useita esimerkkejä pelimaailmasta alkaen kuinka Venäjän maalle annetaan länsimaisissa käsityksissä aina vihamielisyyden ja pahan valtakunnan leima. Katolisten mukaan venäläiset ovat skismaatikkoja. CIA:n vuosien 1953-1961 johtajan Allen Dullesin mukaan ns. Dulles-suunnitelmassa tahdottiin Neuvostoliiton tuhoa propagandamenetelmillä, jotka tähtäävät kansallisuuksien ja sosiaalisten ryhmien hajaantumiseen, perinteiden ja moraalisten arvojen menettämiseen sekä maan väestön moraaliseen rappeutumiseen. Dullesin suunnitelma on Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston muistossa päivätty 18. elokuuta 1948.

Orlov nostaa esille Zbigniew Brzezinskin avoimet puheet Venäjän vastaisesta hankkeesta sekä vuoden 1997 kirjan The Grand Chessboard, jonka ideana oli, että ilman Ukrainaa Venäjä lakkaa olemasta Euraasian valtakunta. Brzezinski uskoi, että Ukraina on ”ei-kenenkään maa” lännen ja Venäjän painovoiman risteyksessä, mutta hän taisteli Ukrainan puolesta, koska uskoi, että Ukraina palaisi Venäjästä erillään Puolan yhteyteen. Orlov siirtyy muutaman historiallisen katsauksen jälkeen tähän päivään ja lännen vallitsevaan kyynisyyteen, johon ei ole koskaan kuulunut kiinnostus Ukrainan hyvinvoinnista tai kehityksestä. Sitä vastoin Yhdysvallat ja Nato ovat palanneet Ukrainan teemaan pumppaamalla Kiovan hallintoa aseilla ja valmistaen sotaan Donbassia ja Venäjää vastaan. Vladimir Putin kuitenkin nopeasti ja ennaltaehkäisevänä toimena ennätti länsimaisten suunnitelmien edelle. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin mukaan russofobian huipentuma on Washingtonin ja Brysselin ehdoton tuki radikaalille nationalistiselle Kiovan hallinnolle, jotta Venäjä vastaisuutta luodaan Ukrainaan.

Dmitri Orlov havaitsee kauhean vihollisen – kollektiivisen lännen – joka toimittaa aseita Kiovan hallitukselle, määrää Venäjää vastaan pakotteita ja kehittää hysteeristä russofobiaa. Ja tätä tukee suurin osa Euroopan ja Yhdysvaltain väestöstä. Orlov kirjoittaa: ”Kollektiivinen länsi haluaa satuttaa meitä niin paljon kuin mahdollista ja tuhota maamme fyysisesti – ja tämä on Venäjän vastaisen kansanmurhan ideologia. Yhdysvallat ja Euroopan Unioni ovat vaalineet Ukrainassa pahuuden ja väkivallan metafysiikkaa, lian ja veren kulttia”.

4. Oleg Falichev ja Vladimir Zharihin

Asevoimiin erikoistunut journalisti, Venäjän puolustusministeriön palkitsema journalisti, evp. eversti Oleg Falichev (Олег Фаличев) kirjoitti Vladimir Zharihinin (Владимир Жарихин) haastattelun ryssävihasta. Vladiir Leonidovich Zharihin on IVY-maiden instituutin apulaisjohtaja, joka on toiminut myös ydinteknologian alan tutkimuslaitoksen tutkijana ja kansallisen strategianeuvoston jäsenenä. Venäjän puolustusminsiteriön lehdessä Krasnaja zvezda, Punatähti, on keskiviikon 20. huhtikuuta numerossa eversti Oleg Falichevin kirjoittama haastattelu Vladimir Zharinille ryssävihan ongelmasta otsikolla Russofobian näkyvyys.

Punatähti huomauttaa, että ehkä ensimmäistä kertaa historiansa aikana Venäjä on kohdannut niin monia silmäänpistäviä hybridisodan elementteja: talouspakotteet, tiedon vastakkainasettelu, väärennökset, diplomaattien karkotukset, ulkomaisen omaisuuden pidättäminen, varojen jäädyttäminen. ”Silmiinpistävintä tässä bakkanaalissa on äkillinen russofobian puhkeaminen, viha kaikkea venäläistä vastaan”. Eversti Oleg Falichev kysyy, mistä tämä avoin ryssäviha tulee väitettyyn suvaitsevaisuus länsimaiseen yhteiskuntaan, joka on ylpeillyt sivilisaatiollaan.

Vladimir Zharin tarkentaa, että hän ei ole yllättynyt lainkaan, vaan ryssäviha on jatko jo olemassa oleville trendeille. Hänen mukaansa rasismi ilmiönä ja fasismi eivät suinkaa syntyneet jonnekin toiselle planeetalle, vaan nimenomaisesti läntisten naapureiden keskuuteen Eurooppaan: juuri Euroopan eliitti synnytti fasismin, rasismin, kolonialismin ja järjesti kaksi maailmansotaa.

Eurooppalaiseen ryssävihaan kuuluu monia syitä, joista yksi on rodun paremmuuden tunne – anglosaksinen teoria heidän rotunsa paremmuudesta. Heille Venäjä on ollut aina paskiainen. Jo tsaari-Venäjän valtakunta kuvattiin briteille karhun muodossa balalaikan äärelle, vodkaa juomaan. Natsi-Saksan aikana esitettiin Führerin mukaan idässä asuvia ihmisiä barbaareiksi, untermench – ali-ihmisiksi, jotka sopi ampua tai poltaa uuneissa. Tällainen asenne Venäjää vastaan on säilynyt monien muistissa. Mutta lisäksi Eurooppa on tottunut elämään muiden kustannuksella. Kun nyt ruokapohja kutistuu, viha ulottuu niihin, joilla on paljon resursseja, kuten Venäjällä. Vladimir Zharin sanoo, että tämä on ensimmäinen syy russofobiaan.

Vladimir Zharin katsoo, että toisena syynä russofobiaan on tavoitteellinen koston jano: rakentaa Venäjän yhteenottoa Yhdysvaltojen kanssa, jotta näin saadaan kostaa tappio toisesta maailmansodasta. Suurin osa Itä-Euroopan maista taisteli natsi-Saksan puolella, huomauttaa Zharin.

Vladimir Zharin analysoi, että Amerikan Yhdysvallat on kohdellut vanhan maailman – siis Euroopan – maita vasalleina ja asettanut ehtojaan kaupassa, taloudessa ja politiikassa. Kun Europpa on yrittänyt osoittaa jonkinlaista riippumattomuutta, amerikkalaiset loivat ja vetivät Ukrainan konfliktin kaikkeen mahdolliseen, jotta he estäsivät vapautumisprosessin Euroopan Unionissa. Nyt puolueettomat Ruotsi ja Suomi ovat kahden askeleen päässä Natoon liittymisestä, huomattaa Zharin. Yhdysvallat on uurskannut koko Euroopan. Tämän lisäksi Venäjä-vastaisessa mobilisaatiossa on hyökäytty lehdistövapautta ja riippumatonta oikeuslaitosta vastaan. Poliittinen korrektius ja klassiset demokraattiset menettelytavat hylätään: nämä kovataan uudella kansallissosialistisella autoritaarisella hallinnolla. Zharin väittää, että Euroopasta on pikkuhiljaa tulossa Pinochetin Chile, jolloin väkivalta ja julmuus hallitsevat.

Punainen tähti-lehdessä ihmetellään, miksi Eurooppa ei todellkaan huomannut USA:n hyökkäyksiä Irakiin ja Afganistaniin. Kaksoistandardien politiikka vallitsee, mutta Zharin ei pidä kaksoistandarin sanasta, koska on vain yksi standardi: omille kaikki, muille ei mitään. Länsi ei ole koskaan ollut objektiivinen Venäjää kohtaan aiemmin eikä tule olemaan nytkään. Eversti Oleg Falichev huomauttaa, että lännessä tehtävänä on dehumanisoida Venäjän kansa.

Zharin muistelee historiasta, että katolisuus ja ortodoksisuus olivat 1800-luvulta jonkinlaisina rajoittmina katolisen ja ortodoksisen väestön välisissä taisteluissa, mutta tällä hetkellä rajoitukset on purettu: kaikki on sallittua, kaikki on mahdollista. Jos katolisten joukossa oli oikeita uskovaisia, he eivät ryhtyisi toistuviin kyynisiin provokaatioihin Venäjää vastaan, huomauttaa Zharin pettyneenä: ”Ja ennen kaikkea siksi, että he eivät olisi uskaltaneet ilmestyä Kaikkivaltiaan eteen tämän häpeänsä jälkeen”.

Zharin kommentoi Ukrainassa ukronatsien harjoittamaa julmuutta sotavankeja vastaan ja katsoo ukronatsien tahtovan ensinnäkin sitoa verellä keskenään ne sotilaat, jotka ottaisivat neutraalin tai jopa kielteisen kannan uusbanderisteihin. Zharin pitää tärkeänä, että Venäjä ei liuvu yltiönationalismiin, vaan säilyttää monikansallisuutensa.

5. Onko sotapsykoosia ja mitä se voisi olla?

Väitöskirjassani olin kiinnostunut trauma- ja sotapsykoositutkimuksista sekä poliittisen paranoian mallista. Siihen liittyi suoranaisesti tutkimukseni viides kysymys. Projektiivinen psykoottinen käytös ja kokeminen on ollut politiikan ja sodan tutkimuksissa ihan merkittävä teema ainakin vuosisadan verran.

 Kansanrunouden tutkija, lääkäri Elias Lönnrot oli tietoinen uskonnollisten ryhmien oudosta kokemustavasta, jota hän kutsui joukkopsykoosiksi, tiedostamattomaksi itsesuggestioksi. Suomen historian professori Juha Siltala on liittynyt Elias Lönnrotin sanastoon, kun kuvaa 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun joukkopsykoosia herännäisen seuraväen kokiessa uudestaan lapsuutensa avuttomuuden tunnetta. Joukkopsykoosissa aktivoitui lapsuuden kehityksen ”umpikuja ja aukkokohdat”. Tietenkään meillä ei ole mitään yksiselitteistä määritelmää usein esiintyville kalkyyleille psykoosi ja skitsofrenia.

Albert Einstein esitti Sigmund Freudille vuosien 1931-1932 tunnetussa vuoropuhelussa kysymyksen, onko sotatahto ja sodassa koettava eläimellinen käytös paranoidisuutta ja kollektiivista psykoosia. Sigmund Freud katsoi, että sisäisen ja ulkoisen todellisuuden rajan rikkoutuessa saattaa syntyä primitiivinen split-defenssi. Sigmund Freud katsoi, että tietyissä tilanteissa eräät primäärit mentaaliset ilmaukset sekoittuvat aikusien ihmisen ajatteluun, voidaan puhua psykoosista. Tätä selvittääkseen en perehtyi korkeimman oikeuden tuomarin Daniel Paul Schreberin tapaukseen tämän kirjoittaman teoksen Denkwürdigkeiten eines Nervenkranken avulla.

Freud pisti myös merkille sen saman, minkä voisimme pistää merkille suomalaisten journalistien, mielipidevaikuttajien ja poliitikkojen kiivaasta reaktiosta Erkki Tuomiojaa vastaan, että psykoosin hallitseva defenssi on kiistäminen, Verleugnung. Kiistäminen on hiukan eri merkityksessä kuin modernissa sanastossa, jossa kiistetään pelkästään asian merkittävyys itselle. Tämä psykoottinen kiistäminen on ehdotonta kiistämistä, totaalisuutta, asiaa ei hyväksytä olemassaolevaksi, siinä kiistämisessä mennään kiivauteen asti, mutta samanaikaisesti psykoottinen Schreber sovitti itselleen sankarin roolia. Schreber projisoi oman sisäisen katastrofinsa ulospäin ja tuli ehdottoman vakuuttuneeksi, että yleismaailmallinen tuomio uhkaa. Hän ei sallinut, että hänen vainoharhaisuutta saa millään tavallaan kiistää ja kyseenalaistaa.

Melanie Klein jatkoi Sigmund Freudin havaintojen kehittelyä muovaamalla objektisuhdeteoriaa ja projektiivisen identifikaation käsitettä, joita käytetään keskeisesti viitekehyksinä politiikan ja sosiologian tutkimuksissa. Oppineena miehenä Erkki Tuomioja tuntee tämän hyvin.

Ellet ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan. Tämä split-ilmiö on surullisen kuuluisa psykoottisissa kokemuksissa, joita sotapsykoosin ohessa totalitaariset ideologiat tuntevat. Melanie Kleinin mukaan psykoottinen ihminen taistelee jatkuvasti omasta tiedostamattomastaan tulevia uhkia vastaan, hän ei yksinkertaisesti voi luottaa. Kauheasti pelätään ja ahdistutaan, että nyt uhkaa tuhoava sulautuminen vainoavana kohteena koettuun viholliseen, kuten Suomi pelkäisi sotapsykoosissa Venäjän miehitystä ja Venäjään sulautumista. Sotapsykoosissa nuo uhkakuvat eivät ole enää propagandistisia poliittisia kuvia ja puheita, vaan aitoa hullun pelkoa. Hyvät ominaisuudet liitetään itseemme, mutta kaikki pahat ominaisuudet koettuun viholliseen. Vallitsee puolustusmekanismina splitting – lohkoaminen. Juuri syvä ja tarkkarajainen jako paljastaa, vainoava ahdistus ja tuhoavat impulissit, paljastavat, että psykoottisesta prosessoinnista on kyse. Oman minä julkisivun idealisointi palvelee äärimmäistä ankaruutta, musertavaa julmuutta ja kuolemanviettiä, jota psykoottinen ihminen prosessoi primitiivisellä tavallaan.

Niin sotapsykoosissa vainoharhaisesti ryhdytään tuhoavaan arvosteluun ja saadan sadistista tyydytystä, jos vastapuolen ihmisiä kuolee tai kärsii muuta tappiota.

Ranskalainen psykiatri ja psykoanalyytikko Jacques Lacan laati vuonna 1932 psykooseja käsittelevan väitöskirjansa. Tällöin hän hahmotteli perusteita ehdottomuutta ja vainoharhaisuutta kuvaileviin käsitteisiin psykoosista. Lacanin havaintojen mukaan psykoottisessa kokemuksessa symbolinen järjestelmä on poissulkemisen seurauksena imaginarioitunut, kuoleman vietistä on tullut naamari, jota projisoidaan ulospäin. Jacques Lacan tahtoi kuvailla ihmismielen jatkuvia prosesseja ja rakenteellisia syitä, kun hän myös määritti psykoosia merkityn ja merkitsevän välisenä avaruutena, isällisen funktion poissulkemisena, inhimillisen halun puutteena sekä hallusinaation ja varmuuden kokemistavan avulla.

Jos popularisoitaisiin, niin psykoottisen henkilön suhde journalismiin on erityislaatuinen: Jacques Lacan kutsui psykoottisen henkilön suhdetta kieleen erityislaatuiseksi, koska psykoottisen henkilö puhe ei tule aidosti sisältä, vaan ikään kuin ulkopäin eräänlaisesta vieraasta kehosta. Paranoidisessa harhassaan psykoottisen ihmisen on kuitenkin hellittämättömästi tultava kuulluksi, puheesta tulee metaforista, mikään ei pidä psykoottisen ihmisen maailmaa paikallaan. Psykoosissa suhde merkitsevään on poissuljettu, puhetta hallitsee julistuksenomainen torjunta: psykoottisen orjamainen aggressiivisuus ei ole frustraatiota, vaan halua kuolemaan.

 Psykoottinen julistaa, vaatii ja kiivailee, että hänellä ei saa eikä voi olla mitään ongelmia enää Sanan, Hengen ja Totuuden välillä. Kuitenkin ulkopuolinen tarkkailija havaitsee, kuinka psykoosissa imaginaarinen ei suinkaan jää salaisuudeksi, vaan tämä ihminen manifestoi häpeän.

Jacques Lacan tutki Roger Bronzehelmethin tapausta, joka selitti julkisesti, että hän on Jumalan poika. Psykoottinen Roger loi kokonaan uuden geneologian, tarvitsi uuden identiteetin. Tulee mieleen, että sotapsykoosissa suomalaispoliitikot luovat myös kokonaan uuden suomalaisen geneologian, eroon Venäjästä ja ikiaikuisesta kulttuurisesta-geopoliittisesta yhteydestä. Nykyään sotapsykoosissa emme selitä psykoottisen Rogerin tavoin itseämme Jumalan pojiksi, vaan Natoon yhteensopivaksi länsimaiseksi demokratiaksi.

Psykoottinen ihminen ei kestä halun jännitteitä – dialektiikkaa – vaan mystikon tavoin on rakastettava ilman ehtoja ja haluja, suostuttava kärsimykseen fantasiansa tai hallusinaationsa saavuttamiseksi. Psykoottisen ihmisen psyyken perusrakenne tulvii esiin grandioottisina suuruudenhlluina kuvitelmina tai hallusinaatioina uneksimisessa. Näiden hallusinaatioiden ja varmuuden kokemustapa on erityislaatuinen juuri psykoosissa. Psykoottinen subjekti tottelee saatuja määräyksiä, psykoosissa ei aseteta todellisuuskysymyksiä, vaan kysymykset suljetaan pois, kielletään ja torjutaan, mutta siitä seuraa suuruudenhulluus ja vainoharhaisuus. Psykoottinen ei pidä näitä harhojaan sairautena. Psykoosissa varmuus on leimallista, epäillä ei koeta eikä saa.

1990- ja 2000-luvuilla on liki kaikkien vakavien konfliktialueiden yhteydessä havaittu skitsofreniatyyppistä psykoosia, sotapsykoosia. Näin oli myös ensimmäisen maailmansodan traumat erityisesti sotilaille. Toisen maailmansodan jälkeen on paranoidista ja skitsofreenista psykoosia – sotapsykoosia – kärsineet erityisesti ne henkilöt, joita itseään tai joiden perheenjäsentä on syytetty epäisänmaallisesta toiminnasta, mutta kukaan heistä ei kokenut tehneensä mitään väärää sodan aikana. Psychopathology-julkaisussa vuonna 1991 Bergenin ja Oslon yliopistojen psykiatrian professori Nils Retterstol ja Oslon yliopiston psykiatrian professori Stein Opjordsmoen julkaisi tutkimustuloksiaan epäisänmaallisiksi koettujen ihmisen deluusioista ja psykoosista. Suomalaisilla sotaveteraaneilla on diagnosoitu myös psykoottisia oireita, deluusiota, paranoidista skitsofreniaa.

Kosovosta saapuneet immigrantit kokivat psykoottisia oireita, kun Nato pommitti Kosovoa vuonna 1999, vaikka he itse asuivat jo Malmössä. 

Persianlahden sodan aikana Israelissa esiintyi median ja uutisten luoma Saddam-syndrooma, jolloin psykiatriseen vastaanottoon saapui potilaita, joilla oli deluusioita ja paranoidista psykoosia, vaikka he olivat seuranneet tapahtumia vain tiedotusvälineiden kautta. Yeshayahu Talmon, Nathalie Guy ja muut Kaplan keskussairaalan kollegat Israelissa julkaisi tutkimustulokset 1992 Saddam syndrome: acute psychotic reactions – jossa käsiteltiin potilaista tehtyjä havaintoja. Vastaavia sotapsykoosin tapauksia median välityksellä on syntynyt myös sittemmin, ilman että henkilö olisi itse ollut rintamalla tai hänen sukulainen olisi siellä.

Meille on Suomessa muodostunut hyvin samanlainen pelon ja kauhukuvien tilanne kuin Persianlahden sodassa Israelissa tiedotusvälineiden kautta, jolloin psykiatrinen vastaanotto täyttyi sotapsykoosia kokevista potilaista. Meillä näitä potilaita on tiedotusvälineiden uutistoimistoissa ja eduskunnassa lähes kokonaisuudessaan.

Sotilaallisesti johdetun suomalaisen uutistoiminnan tarkastelussa on lisättävä sekin tutkittu ja tunnettu seikka, että kaikki sotapsykoosi ei ole saddam syndrooman tavoin median luomaa kauhua vilpittömissä harhautetuissa ja säikytetyissä ihmisissä, vaan myös tarkoitushakuisesti esitettyä ehdottomuutta vallankäyttöä varten. 

CIA:n palveluksessa psykiatrit Robin ja Post toivat esille sen, miten vallankäyttöä varten myös etsitään vihollista, nimetään ja tarvitaan vihollista sekä kollektiivista apokalypsia. Jossain määrin vainoharhaiset johtajat itsekin oirehtivat ja heillä on erityisen niukka konfliktista vapaa liikkumatila ympärillään. Epäluuloisuus ja ennakoivat tietämykset vihollisjohtajan sisäisistä tunnetiloista, kätkettyjen motiivien liioiteltu keksiminen ja kyylääminen, maailman tunne korostetun vaaralliseksi ja jatkuva varuillaan olo, jatkuva valmiustila autonomian menettämisen pelossa, ainainen hätätila jossa kuitenkin laittaa itsensä vaaraan peläten kaikkea heikkouden näyttämistä, jatkuva sota todellisten ja kuviteltujen vihollisten kanssa ovat CIA:n psykiatrien mukaan erityisesti ääriryhmissä koettavaa paranoidista syndroomaa, myös sotapsykoosia, jonka kiihkon avulla primitiivisesti suojellaan oman ryhmän ja oman vallankäytön jatkuvuutta.

Kaikki ei ole kuitenkaan näin vilpitöntä sotapsykoottista hulluutta, vaan politiikan tutkimuksen professori Jacques Semel (2007) havaitsi tutkimuksissaan kansanurhista, että noita kriisintunnelmia voivat myös erinäiset identiteettiyrittäjät, poliittiset ja uskonnolliset johtajat, käyttää petollisesti hyväksi. Heillä on jo kuulijoita ja he kehittävät tarkoitushakuisesti fantasioita yhä edelleen. Ympäristön epävarmuudesta on saatu syvä kosketus sieluun ja herää psykoottiset huolet. Tällöin fantasiamallit astuvat tiedostamisen sijaan. Johtajat antavat ratkasuja, joiden avulla estävät epävarmuutta, tämän jälkeen on vaarallista olla erilainen kuin enemmistö tai enemmistön nimissä toimiva johtaja, joka tulkitsee kaikki vaihtoehtoiset ajatukset aggressioksi.

Stanley Cohen esitti tunnetun kuvauksen moraalisesta paniikista yhteiskunnallisena prosessina, jonka aikana jokin toiminta esitettään erityisen haavoittuvaksi: nämä moraaliyrittäjät saavat vaatia jyrkkiä toimia syntipukkien kontrolloimiseksi, vääriä mielipiteitä ja kyseenalaistamista ei sallita. Reagointi on aivan kohtuuton – kuten voimme sanoa tavasta, jolla Erkki Tuomiojaa halutaan saattaa hiljaiseksi ja syrjäyttää. Voimaikkaimmillaan syntyy – kirjoittaa Stanley Cohen jo toista vuosikymmentä sitten tutkimuksissaan – täysipainoista demonologiaa, jossa syntipukit leimataan pahuuden personifikaatioksi. Päämääränä on sosiaalisen valvonnan vaatimus, jotta nuo uhmakkaat kriittiset ajattelijat poistetaan. Cohenin mukaan moraalista paniikkia tuottavat erityisesti vallanpitäjät: poliitikot, piispat, journalistit, jotka julistavat moraalin paniikin avulla tuomionsa. Cohen ainoastaan ihmettelee kieltämisen eetosta, jossa ihmiset eivät näe eivätkä ymmärrä vääryyttä, vaan seuraavat tottelevaisesti johtajaa, jonka vaatimuksia varten yksilö vaiennetaan ja yksilön vastuu minimoidaan, yksilöltä ei kysytä mitään.

Sotapsykoosiin joutuneen vallankäytön tilassa ei alistetun kansalaisten mielipiteitä tutkita, ei kysytä mitään, on kiire. Kansalaisten äänillä ei ole enää merkitystä. Eikä ihmiset ymmärrä vääryyttä, vaan tottelevat sotapsykoosissa moraaliyrittäjiä, jotka saavat entistä enemmän kontrolloida kaikkea.

Terveisin Juha

Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja
juhamolari@gmail.com

GSM +358 40 684 1172

 

Kristus astui alas helvettiin

  

 

Kristikunnan yhteiset uskontunnustukset liittyvät Raamatun ja vanhan kirkon oppiin, että lankalauantaina, ristinkuoleman jälkeen Kristus Jeesus astui helvettiin.

Melkoisen irvokas onnettomuus, että helvettiä on pääsiäisviikolla saarnattu eniten kuitenkin poliittisissa vihapuheissa – ilmeisesti edes ymmärtämättä, että Ukrainan pääsiäisviikon vihapuheessa itseasiassa rinnastettiin Jeesus ja Venäjä toisiinsa matkalla helvettiin. Tuskin ymmärrettiin lopputulosta.

Pääsiäisviikolla siis Ukrainan valtion virallinen eloveena-jihadisti nainen, huulet pahasti tulehtuneina, piti kiinni polvistuneen venäläismiehen päästä, lausui uhkauksensa ja leikkasi sirpillä pään poikki. Tämän jälkeen ukrainalainen eloveena-jihadistinainen opasti koko Venäjää matkalle helvettiin. Ukrainalaisen eloveena-jihadistinaisen pääleikkausvideon irvokkuutta vain pahentaa se, että Suomessa politiikan ja yliopistojen kovin monet parhaat päät ovat osoittaneet ihailua pääleikkausvideolle joko suoraan tai omissa puheissaan.

Martti Luther

Martti Luther kirjoitti kirjassaan Neljätoista lohdutusta väsyneille ja raskaille, vuonna 1520, suomennos vuonna 1959, että

”niin suuri rakkaus paloi Kristuksessa: hän kuoli puolestamme ja meni alas helvettiin. Hänen esikuvansa mukaan tulee meidän unohtaa omat tuskamme, jopa haluta tuskia ja ottaa lähimmäisen tuska sydämellemme”.

 

 

Keväällä 1520 Kölnin ja Louvainin yliopistot olivat tuominneet Lutherin harhaoppisiksi. Kesäkuussa 1520 paavi Leo X julkaisi Lutherin tuomitsevan bullan: Nouse, Herra. Siinä uhattiin kirkonkirouksella Lutheria ja hänen kannattajiaan, jos Luther ei jo määräaikaan mennessä peru väitteitään. Martti Luther julkaisi monta teosta tämän jälkeen vuoden 1520 aikana, joista yksi oli tämä Neljätoista lohdutusta. Lopulta julkisesti Wittenbergintorilla joulukuussa 1520 Luther heitti vihkimuotoisen paavi Leo X:n bullan sekä muita kirkon pakkovaltaa kuvaavia kirjoja tuleen.

Martti Luther on käsitellyt myös muissa teoksissaan Kristuksen alasastumista helvettiin. Hänen mukaansa helvetti pysyy itsessään helvettinä, mutta se on uskovaisten suhteen peräti hävitetty Jeesuksen Kristuksen alasastumisella helvettiin. 

 

”Maailma kaikella voimallansa ei olisi taitanut pelastaa ainoatakaan ihmistä perkeleen kahleista, tai yhdenkään tehdyn synnin edestä poisottaa helvetin tuskaa, vaan koko ihmissukukunnan olisi täytynyt pysyä helvetin vankina, mutta Jumalan ainoa Poika on sen kokonaan voitanut ja hävittänyt”, kirjoitti Martti Luther.

Myöhemmässä tuotannossaan vuosina 1530-1532 Martti Luther selittää Psalmia 130 ”Syvyydestä minä huudan sinua, Herra” ja muistuttaa sielunhoidollisessa merkityksessä helvetistä ihmiselämän kokemuksena:

”Ei Daavidia koetella siinä tarkoituksessa, jotta hän epäilisi. Sen tähden älä sinäkään ota koetusta siinä mielessä, että sinä ikäänkuin uppoaisit suruun ja epäilykseen. Jos olet viety helvettiin, niin usko, että on olemassa Herra, joak tahtoo tuoda helvetistä ulos. Jos olet lamautettu ja särjetty, niin tiedä, että on olemassa Herra, joka tahtoo taas parantaa ja lääkitä”.

Martti Lutherin erääksi pääteokseksiin muodostuneissa Roomalaiskirjeen luennoissa, joita hän piti usean vuoden aikana, hän opettaa ristinteologisesta vastakohtaisuudesta: 

”Meidän hyvämme on kätketty ja kätketty niin syvään, että on kätketty vastakohdakseen. Niin meidän elämämme on kätketty kuolemaan, kunnia häpeään, pelastus perikatoon, valtakunta maanpakolaisuuteen, taivas helvettiin, viisaus mielettömyyteen, vanhurskaus syntiin, voima heikkouteen, --- jotta uskolla olisi sijaa Jumalassa. … Siten taivasten valtakunta on peltoon kätketyn aarteen mukainen, Matt. 13:44. Pelto on likaista, vastakohtana aarteelle, kun peltoa poljetaan, niin aarre sitä vastoin nostetaan ylös. Ja kuitekin pelto kätkee aarteen. Niin myös meidän elämämme on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa, Kol. 3:3. Siten ei meidän viisautemme eikä meidän vanhurskautemme ensinkään ilmene meille, vaan se on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa. --- Aivan päinvastoin on niitten laita, jotka kuvittelevat ja luulottelevat omistavansa ansioita sekä tavoittelevat ulkonaista hyvää: he pakenevat onnettomuuksia. .. He kulkevat vain sokeentuneina kuvittelemiensa ja toivomiensa hyvyyksien lumoissa."

Näin professori Martti Luther piti luentoa teologian opiskelijoille yliopistossa.

Raamattu

Jeesuksen Kristuksen laskeutuminen helvettiin on kristikunnan uskontunnustuksissa ja perinteessa Jeesuksen Kristuksen laskeutumista ristiinnaulitsemisen jälkeen helvettiin ja helvetin porttien murskaamista. Ilmaisu ”laskeutuminen helvettiin” on käännös kreikankielisesta ilmaisusta katel-thonta eis ta ka-too-tata. Kreikan sana ta ka-too-tata voi merkitä myös jossakin yhteyksisssä vain kuolleiden asuinpaikkaa ja ihan pohjimmaista.

Raamatussa on eräitä kohtia mainintoja Kristuksesta helvetissä. Ensimmäisen Pietarin kirjeen 3. luvussa lausutaan suomalaisen nykykäännöksen mukaan, että ”hän saarnasi vankeudessa oleville hengille” ristinkuolemansa jälkeen. Näille hengille, ”jotka muinoin eivät totelleet Jumalaa”. Jeesuksen saarna helvetissä on viimeinen toivo pelastuksesta.

Ensimmäisen Pietarin kirje 4 luku jatkaa, että ”sitä varten niillekin, jotka ovat kuolleet, on julistettu evankeliumi, että he eläisivät hengessä, niin kuin Jumala elää”.

Efesolaiskirjeen 4 luvussa kerrotaan Kristuksen laskeutumisesta alas, aina maan alimpiin paikkoihin.

Kirkon traditio

Kristuksen laskeutumista helvettiin on pidetty erottamattomana osana kirkon dogmaattista perinnettä. Itse laskeutumista ei kiistänyt yksikään vanhan kirkon oppi-isistä, mutta erilaisia mielipiteitä olisi yksityiskohtien spekulaatioissa, kenet Vapahtaja toi pois helvetistä.

Itäisessä kirkkoperinteessa Kristuksen laskeutuminen helvettiin ymmärretään kuoleman ja helvetin täydelliseksi tuhoamiaseksi. Läntisessä perinteessa tulkinnat vaihtelevat. Kaikenkaikkiaan kristillinen kirkko pitää helvettiin laskeutumista olennaisena osana Kristuksen sovitusuhria. UT:n apokryfisessa kirjallisuudessa on seikkaperäisesti pohdittu, miten Jeesuksen matka alamaailmaan tapahtui.

 

 

Italialainen taidemaalari Benvenuto di Giovanni vuonna 1491 taideteoksessaan kuvaa, kuinka Kristus tuo vanhurskaat ulos helvetistä niiden porttien kautta, jotka hän on rikkonut. Tämä ajatus ilmaisee kirkon uskoa kauniisti.

Nikodemuksen evankeliumi on UT:n apokryfikirja, kirjoitettu muinaisella koinee-kreikalla. Se on peräisin 300-luvulta jKr. Kirjoitus toki väittää perustuvansa Jerusalemissä säilyltettyihin virallisiin asiakirjoihin. Näin on syntynyt yhdistelmä Pilatuksen tekoihin. Kirkkohistorioitsija Eusebios vuonna 325 jKr mainitsee Justinuksen ja Tertullianuksen tunteneen Pilatuksen teot. Kristuksen laskeutuminen tuonelaan ei kuitenkaan sisälly Pilatuksen tekoihin, vaan on keskiaikasissa Nikodemuksen evankeliumeissa liite samaan teokseen. Nikodeemuksen evankeliumin Kristuksen laskeutumisella helvettiin on ollut valtava vaikutus kirkon opetukseen tästä aiheesta, rituaaleihin ja ikonografiaan.

Venäjällä Nikodemuksen evankeliumi vaikutti kokoelmaan Kristuksen kärsimys «Страсти Христовы»-kokoelmaan, jonka alkuperäinen versio ilmestyi tsaari Aleksei Mihailovitšin hallituskaudella 1640-luvun jKr. jälkeen. «Страсти Христовы» on ollut hyvin runsaasti luettu kokoelma vanhauskoisten keskuudessa. Siinä sanotaan, että

”Jeesus Kristus laskeutui helvettiin jahtaen paholaista”. Siinä kuvataan taistelu helvetin porteista. Taivaan voimat seisovat helvetin porttien edessä, mutta kääntyvät Hänen puoleensa: ”Ota iankaikkinen portti, kun Kuninkaiden Kuningas tulee sisään”.

Kristuksen saapuminen saa aikaan paniikin. Helvetti kertoo pelostaan paholaiselle. Nyt on paholaisen aika lähteä taistelemaan Kristuksen ja hänen armeijansa kanssa. Paholainen vastaa peloissaan: ”Armahda minua helvetissä, veljeni, älä avaa hänelle porttia”. Mutta helvetin portit eivät kestä. Helvetissä Kristus kohtaa riemuitsevat pyhät profeetat ja vanhurskaat naiset, profeetta Daavid soittaa harppuaan Jumalan voitosta. Kristus tuo heidät kaikki ulos helvetistä.

Kristuksen laskeutuminen helvettiin on esillä varhaiskristillisten kirjoittajien teoksissa: Polykarpos Smyrnalainen, Ignatios, Justinus Filosofi, Meliton Sardislainen, Hippolytos Roomalainen, Klemens Aleksandrialainen, Origenes ja Tertuallianus sekä muut tärkeät vanhat teologit käsittelevät aihetta. Piispa Hippolytos Roomalainen, kuoli 235 jKr, kirjoitti: 

”Jumala, elävä Sana: Ruumis makasi haudassa, mutta se ei ollut mitenkään vailla Jumaluutta: vaikka hän oli helvetissä, hän oli pohjimmiltaan Isän luona: hän oli siten sekä ruumissa että helvetissä."

Origenes, joka kuoli 254 jKr, selitti Roomalaiskirjettä ja pohti kysymystä, miten Kristus tuhosi helvetin ja voitti paholaisen.

Johannes Khrysostomos, Konstantinopolin patriarkka, kuoli 14. syyskuuta 407 jKr., käsitteli kirjoituksissaan toistuvasti Kristuksen laskeutumista helvettiin. Hänen mukaan Vanhan testamentin profeetat jo ennustivat Kristuksen laskeutumisen helvettiin. Khystostomos kirjoittaa:

”Profeetat eivät vaienneet siitä tosiasta, että Herran laskeutuminen helvettiin johtaisi hämmennykseen, täyttää hämmennyksellä ja pelolla sekä murskaa helvetin linnoituksen. Tästä Daavid puhuu Psalmi 23: ”Nostakaa porttinne, runtinaat, ja nostakaa iankaikkisuuden portit, niin kirkkauden kuningas tulee sisälle”.

Johannes Khrystomos liittyy erityisesti Jesajan kirjan 45 luvun sanaan siitä, miten Jumala mmurstaa pronssiportit. Kristus ei pelkästään avannut rautaportteja, vaan hän rikkoi pronssiportit. Kristuksen laskeutumisessa helvettiin kuoleman voima tuhoutui kokonaan: hänen kauttansa kuoleman voima tuhoutui. Kristus toi helvetistä pois ne, jotka uskoivat tosi Jumalaan.

Pyhä Gregorius 1. eli Gregorius Suuri, 500-luvun lopulla toiminut Rooman paavi oli Martti Lutherin mukaan eräs henkilö, joka aloitti kirkon rappion. Pyhän Gregoriuksen nauha on Pyhän Gregoriuksen ritarikunnan kunniaväritys, mikä on nykyään kielletty joissakin venäläisvihamielisissä valtioissa. Rooman paaviin Gregoriuksen liittyy monia seikkoja, mutta hänen kuuluisa Pääsiäissaarnansa Kristuksen laskeutumisesta helvettiin ja pelastustyöstä on tunnettu osa kirkollista perintöä, vaikka siinä pelastushistoriallinen työ jää mielestäni runollisessa muodossaan liikaa ihmisen omaksi uudeksi mielentilaksi. Esimerkiksi Martti Luther meni syvemmälle ja tahtoi välttää ihmisen tunnelmointiin liikaa takertumasta.

Pääsiäissaarnassaan Gregorius lausui: 

 

”Nykyään maailman pelastus on näkymätöntä! Kristus on noussut kuolleista – nouse sinäkin hänen kanssaan. Kristus tuli pois haudoista, vapauta myös itsesi synnin kahleista. Helvetin portit avautuivat ja kuolema tuhoutui, vanha Adam syrjäytettiin ja uusi tehtiin. Jos joku on uusi luomus Kristuksessa, uudistukoon”.

Gregoriuksen teologinen kirjoitus on runollinen luomus eikä siitä voi tietenkään tehdä kaikkia teologisia johtopäätöksiä.

 

Liturgia

Pyhän viikon liturgiassa pitkäperjantaina – venäjäksi suurena perjantaina - ja lankalauantaina – venäjäksi suurena lauantaina – on liturgisia osia omistettu Kristuksen hautaamiselle ja helvettiin laskeutumiselle. Teema tulee myös pääsiäisen jumalanpalveluksessa. Kristuksen laskeutuminen helvettiin ja voitto ovat läsnä jo paastoa edeltävissä jumalanpalveluksessa sekä suuren paaton liturgiassa.

Suuren paaston – neljäkymmentä päivää ennen pääsiäistä – liturgiassa on rukous:

"Kristus on noussut ylös, vapauttanut Aadamin kahleet ja tuhonnut helvetin linnoituksen. Olkaa hyvällä mielellä kaikki kuolleet: kuolema kuoli, helvetti valloitettiin ja helvetti sen kanssa, ja Kristus hallitsi, ristiinnaulittiin ja nousi ylös".

”Aidattu paratiisi on helvetti”

Kristikunnan usko vaikutti ja näkyi Fjodor Dostojevskin kirjoituksissa, kun 1860-luvulla hän käsitteli helvetin ja taivaan teemaa. ”Paholainen taistelee Jumalan kanssa, ja taistelukenttä on ihmisten sydämet”. Dostojevski ei kokenut kristillistä uskoa sosiaaliseksi utopiaksi tai paratiisin rakentamiseksi historiaan, vaan oikeasta muutoksesta jokaisen ihmisen uskon ja rakkauden seurauksena, maan vääristymisestä jokaisen ihmisen pahan tahdon ja epäuskon vuoksi.

Serbialainen munkki Justinus Popovits kirjoitti Dostojevskin oppilaana, että ”ihminen on ainoa olento kaikissa maailmassa, taivaasta ojennettuna helvettiin asti. Seuraa ihmistä kaikilla hänen poluillaan, niin näet, että kaikki hänen polkunsa johtavat joko taivaaseen tai helvettiin. Ihmisessä ei ole mitään mikä ei pääty taivaaseen tai helvettiin."

Fjodor Dostojevskin romaanissa, vuodelta 1860-1861, Muistelmia kuolleesta talosta kerrotaan epäsuorasti Dostojevskin omista kokemuksista siperialaisessa vankileirissä. Teos on jäykästi uskonnollisesti jäsennelty: ensimmäinen osa joulu, Jumalan inkarnaatio maan päälle; toinen osa pääsiäinen, jossa myös Herra vapauttaa helvetiin vangitut. Hän pohtii maallista elämää uudestisyntymisen prosessina ja kysyy, kuka on syypää sihen, että synnyit uudelleen paholaiseksi. Elämässä käydään taistelu kahden näkemyksen välillä – luonnollisen ja epluonnollisen taistelu, jonka lopputulos näyttää yhtä ongelmalliselta ja salaperäiseltä kuin sen alku. Dostojevskin mukaan aidattu paratiisi on helvetti, mutta sen sijaan helvetti, jossa rakkaus puhkeaa, on paratiisi.

Dostojevski kertoo kohtauksesta kylpylässä. Saapuminen kylpylään kuvataan jo todelliseksi helvetiksi. Kylpyhuoneeseen astuva Gorjantšikov on täysin vaikuttunut ympäristön helvetistä: ”Minulle tuli mieleen, että jos olisimme kaikki yhdessä jonain päivänä helvetissä, se olisi hyvin samanlainen kuin tämä paikka”, kirjoitti Dostojevski teoksessaan. Sen sijaan rakkauden säde ja epäitsekäs palvelu helvetissä muuttaa helvetin. Vaikka Dostojevski puhui koko ajan helvetin muuttamisesta paratiisiksi, hän ei uskonut mahdollisuuteen rakentaa paratiisi maan päälle ihmisen ponnisteluilla historiallisessa perspektiivissa. Kuvitellun paratiisin rakentaminen ihmisteoin muistuttaa aidalla ympäröityä palatsia, jonka ulkopuolelle on kiellettyä poistua. Sellainen on muuttunut helvetiksi.

Dostojevski kuvasi egoismin valitettaasti vahingoittamaa ihmisluontoa, joka tarjoaa liian monia syitä itsekkäiden kannattajien hienostuneelle nokkelulle ja kaikenlaisille ihmiskunnan järkähtämättömille perusteille naiivilla ja älyttömällä innolla. Aidatun paratiisin aita ei ole hypoteettisen linnan ympärillä oleva muuri, vaan aita on itsekkyyttä, joka lukitsee ihmisen egoististen halujen helvettiin, aita on ylpeyttä, joka estää rakastavien sielujen liitot. Sen sijaan rakkauden puhkeaminen lävistää nämä seinät. Dostojevski poeettisesti esittää läpinäkyvän todellisuuden runollisuutta: ontologinen, eksistentiaalinen kerros tulee esiin ulkoisen, arkipäiväisen, ilmeisen läpi. Dostojevskin teoksessa hämähäkinverkko on eräänlainen helvetin symboli, missä saatana on keskellä, kuten hämähäkki verkossa, helvetin suppilon eriytyvät ympyrät vetävät kuolleita seittiin. Paratiisinmajuri on samalla vartija, joka estää sielujen ulostulon kuolleiden valtakunnasta.

Sitä vastoin paratiisinmajuria vastaan taisteleva everstiluutnantti putosi kuin taivaasta. Tämä everstiluutnantti rakastaa vankeja ja he rakastavat häntä kovasti. Vangit kutsuvat suosikkikomentajaansa kotkaksi, koska kotka on symboli Kristuksen laskeutumisesta helvettiin: kotka on aina tarkoittanut voittoa ja vapautumista siteistä, Kristus laskeutui nopeasti helvetiin ja toi sielut alas helvetin syvyyksistä.

 

Suurena lauantaina 16.4.2022

Juha Molari, 
Entinen osa-aikainen siivooja, D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Instagram  https://www.instagram.com/juhamolari/

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html