Papparaiset kilpailevat toisiaan vastaan

Fanaattisten pappaurheilijoiden fetisistisyys

Olen aiemmin tarkastellut Ylen toimittaja Jorma Kivistön marraskuussa 2009 kirjoittaman jutun mukaisesti, mitä Hugo Simmelin kehittämä Geselligkeit -seurallisuus tarkoittaa pappakilpailijoille urheilujen keinotekoisilla näyttömillä, joissa nämä ukkopoloset kaipaavat toistensa seuraa. 

Seurallisuus on enemmän kilpailemisen päämäärä, kuin urheilullisesti itse kovat tulokset ja voittaminen. 

Näitä iloisia ihmisiä olen tavannut runsaasti. He sietävät senkin, että kaikki eivät ”kilpaile”. 

Urheilun fanaattisuus, kateellisuus ja vahingonilo tuskin tulevat ymmärretyksi Simmelin Geselligkeit -käsitteen avulla, vaan siihen tarvitaan järeämpää psykologista käsitteistöä alkaen fetisismistä. 

Itse saan päivittäin toivotuksia joutua loppuelämäksi "rollaattoriin" tai kuolla juoksulenkillä kärsittävään "sydänkohtaukseen". Sellaisia viestejä on tullut tänäänkin. Sellaisia arvioin äsken myös blogissani. Tässä on jatkotyöskentelyä psykoanalyyttisten käsitteiden valossa. 

Terve ihminen ymmärtää, että kyseessä on psyykkisesti sairaiden ihmisten viestejä, joita nämä lähettävät löytämälleen "pahalle objektille". Niitä riittää mielenterveyspotilaita. Kaikki eivät ole kuitenkaan yksittäisiä kylähulluja, jotka kirjoittavat häiriköiden minulle niin kuin sadoille muillekin ihmisille, vaan voidaan hahmottaa tietty ilmiö. 

Toisaalta myös kylähullut löytävät pappaurheilun, jolloin siihen muodostuukin vapauden sijasta fanaattinen fetisistinen suhde. Valitettavasti he mustaavat pappakuntoilun ja veteraaniurheilun fanaattisuudellaan. Samoin olen joskus todennut, että kristinusko ei tee ihmistä hulluksi, vaan myös hullut alkavat uskoa ja täyttävät uskonnollisia yhteisöjä, mikä puolestaan tuntuu kiihkeässä seurakunnallisessa ilmapiirissä. 

Slavoj Zizek on opettanut tarpeellisen kysymyksen ns. herramerkitsijöille, jotka ovat fanaattisuuden rakentamisessa tärkeitä. Nämä fetisismissään kiivaat herramerkitsijät eivät anna vastausta kuitenkaan tarpeellisiin kriittisiin kysymyksiin: 

"Che vuoi?"; "Mitä tahdot (minusta)?" tai "Miksi kerrot minulle tämän?".

Herramerkitsijöiden esittelemien tulosten, mitalien ja palkintojen salaisuus ei ole niiden käyttöarvossa, vaan fetisismissä sanan aidossa merkityksessä. 

Portugalin kielestä feitiço tarkoittaa 'taianomainen'. Näin fetissi merkitsee ”taikavoimaista elotonta esinettä”. Fetisismi on fetissien käyttöä maagisiin tarkoituksiin.

Viljami Vaskonen on Tampereen yliopiston tiedotusopin pro gradu-tutkielmassaan toukokuussa 2013 tehnyt katsauksen Slavov Zizekin ideologiateoriaan ja tämän myötä ideologisten koneistojen fetisistisyyteen. 

Kyse on fetisistisestä väärintunnistuksesta, kun kuningas tunnustetaan kuninkaaksi. Ihmiset hyvin tyypillisesti tunnistavat väärin oman toiminnallisen suhteensa todellisuuteen. Omassa toiminnassaan he seuraavat illuusiota. Fantasia strukturoi sosiaalista todellisuutta itseään.

Yhtäläisesti urheilun maailmassa ensi silmäyksellä mestari näyttää kenties itsestäänselvältä, myös veteraanikisojen kaikkien 2-8 osanottajan joukossa, mutta tarkempi analyysi osoittaa (Marxin sanoja käyttääkseni olematta marxilainen), että nuo mestaruuden merkinnät ovat ”täynnä metafyysistä rikkiviisautta ja teologisia oikkuja”. 

Mestaruudet näyttäytyvät kilpatovereille kenties mestarin luonnollisena ja hyväksyttävänä ansiona, mikä on tietysti ihan rehtiä ja kaunista tunnustaa kilpakumppanin paremmuuden puolesta, mutta järjestelmän ytimessä on huonosti tajuttu eräänlainen fetisistinen väärintunnistaminen: tosiasiassa mestari on mestari vain siinä määrin kuin muut ihmiset tunnistavat ja tunnustavat hänet sellaiseksi.

Toisin sanoen ”mestaruus” on symbolisen järjestyksen vaikutus. Fetisistinen väärintunnistaminen on ”välttämätöntä” urheilun sosiaalisen rakenteen ylläpitämisen kannalta: sen käsittäminen, ettei mestarilla ole vaatteita yllään, johtaisi fantasiarakenteen hajoamiseen. 

Pappafanaatikot huutavat ja karjuvat, että koko järjestelmä tulee loukatuksi, kun pappakuntoilija juoksentelee itsekseen!

Slavoj Zizekin kriittinen analyysi voisi tuottaa tällaisen em. päätelmän keski-ikäisten ja ikämiesten pappaurheilijoiden ”mestaruuskamppailuista”. Fetismiä ilmentävät symbolit, palkinnot ja kokoontumiset, peittävät valheen ja puutteen, jonka ympärille koko symbolinen verkosto on rakennettu.

Kilpailujen palkinnot voivat muodostua fetisseiksi, substituutteiksi, jotka edustavat halun varsinaista kohdetta. Ne ovat pyhää ja tärkeää. Pääsy palkintojen luokse ei suinkaan ole vapaata, vaan kilpailujen järjestäjät päättävät järjestettyjen kilpailujen avulla miten palkinnot jaetaan. Urheiluyhteisö on jotain pyhää, kenties ohi tai vähintään rinnalla sen, mikä tunnetaan sanalla ”pyhien yhteisö” apostolisessa uskontunnustuksessa.

Jossain vaiheessa on riski, että fetisismin kiinnittyvä halu on jo Toisen halua, jonka fantasia vain tarjotaan omaksi haluksi. Mitä oikeasti tuolloin halutaan, rakastetun poissaollessa, jonka merkkinä on tavoiteltu fetisismi? 

Lacan puhui lapsen matkasta peilin läpi, jolloin lapsen täytyi oppia näkemään itsensä ulkopuolelta, jotta voisi saada sisäisen identiteetin. Milloin pappaurheilijat saisivat sisäisen identiteetin, jonka halua fetisismiin ei sanele mikään Toinen? 

Vanhenevien miesten äkäisyys reviiriensä ja asemiensa säilymiseksi tai niiden loukkaamisesta ei ole enää pienen lapsen iloista vapautta.

Pappaurheilijoiden fetisistisyys saa tarjontaa urheilukulutusyhteiskunnan fetisistisistä tarjouksista, joissa mainostetaan, mitä kenkämerkkiä pitäisi käyttää, jotta pääsee 5 sekuntia nopeammin. 

Neljä vuotta sitten Itäkeskuksen Intersportin nuori myyjä oli kauhuissaan, kun vastasin kysymykseen, että silloisilla vanhoilla Asics-kengillä olin juossut ainakin 10 000 kilometriä puolen vuosikymmenen ajan. Nyt kenkä on mennyt puhki niin pahasti, että tarvitsen uudet kengät. Kaikkina päivinä en juokse, joskus juoksen monta kertaa päivässä. Minulla ei ole aikomustakaan vaihtaa puolen vuoden välein uusia kenkiä.

Nuorena poikana näin toisenlaisen ”urheilukulutusyhteiskunnan”, kun Tainiokosken tähtijuoksija Ossi Karttunen juoksenteli samoilla kentillä rikkinäisessä paidassaan. Urheiluvälinekauppa ei vielä tarjonnut fetisistisiä lupauksia. 

Kymmenisen vuotta sitten ironisesti naureskelin keski-ikäiselle valmentajalle, joka pikkuriikkisen tiukoissa trikoo-housuissa valmensi juoksijoita, että Juha Väätäinen ja Lasse Virén olisivat varmaan 70-luvulla juosseet tosi kovaa, jos he eivät olisi käyttäneet löysiä juoksuhousujaan, vaan noita pikkuriikkisiä trikoo-housuja. Myös omat urheiluhousuni olivat tuolloin 80-luvun lopulta, kolmekymmentävuotta vanhaa mallia.

Kilpailua fantasioissa ja vainoharhoissa

George Orwell kirjoitti, epäilemättä kärjistäen, että vakavalla urheilulla ei ole mitään tekemistä reilun pelin kanssa, sillä urhelufanaattisuus liittyy vihaan, kateuteen, ylpeyteen, kaikkien sääntöjen noudattamatta jättämiseen ja sadistiseen nautintoon väkivallasta. Toisin sanoen se on sotaa ilman ampumista.

Kriittistä kysymystä urheilufanaatikkojen psykologiasta ei pidä sivuuttaa hiljaisuudessa, vaikka Orwell liioitteli ja kärjisti. Erityisesti olen kiinnostunut ikääntyneiden miesten suvaitsemattomasta fanaattisuudesta. Teen pientä psykohistoriallista tutkimusmatkaa tähän maailmaan. Olen tehnyt sitä jo usean vuoden ajan.

Duquesnen yliopistossa Pittsburgissa toimiva psykologian professori Bruce Fink on käsitellyt teoksessaan Lacanian Psychoanalysis – Theory and Techniques (1977, s. 96) Jacques Lacanin tekemiä kliinisiä havaintoja paranoian hallitsevista piirteistä ja fantasioiden keskeisyydestä vainoharhaisuudessa. Hän huomauttaa, että Lacanin mukaan egon alkuperä peilivaiheessa on juuri sellainen, missä on myös paranoian ydin. Kun itse ego on luonteeltaan olennaisesti paranoidinen, niin se määrittelee, mikä minä olen ja mikä minä en ole: 

”Näin ihminen ryhtyy kilpailemaan toisen kanssa” (Fink 1977, s. 264 n. 44).

Aristoteles Nikomakhoksen etiikassa kirjoitti havainnostaan, että nautinto ja mielihyvä eivät täytä tehtäväänsä suinkaan sen mukaan mikä pysyvä olotila näkyy ilmeisenä, vaan päämäärän mukaan, joka vallitsee ikään kuin nuoruuden hehkuvassa kukassa. Tästä innostuneena Lacan pohdiskeli havaintojaan ja keski-ikäisten miesten fetisismiä, jolla nämä torjuvat nuoruuden menetystä tietoisuudestaan. 

Fetissi on sellainen nautinnon lähde, jonka ympärillä ihmisen elämä on alkanut pyöriä häiritsevän paljon. Fetissi merkitsee ihmiselle kuvitteellista nautintoa.

Jacques Lacan on ilmaissut kirjoituksissaan havaintojaan kliinisestä psykiatrisesta työstään, joissa kävi ilmi, että miehillä ilmeni erityinen pyrkimys subjektin yhtenäisyyden saavuttamiseen tai säilyttämiseen. Teoksessaan ”Aggressivity of Psychoanalysis” (1948, engl. käännös) Lacan kuvaili sitä, miten mielensä sisäisiä pelkoja rauhoittaakseen mies ryhtyy rituaaleihin, joissa yrittää vakuuttaa oman kehonsa eheyttä. 

Tuosta saattaa olla kyse myös pakkomielteisessä fetisistisessä kilpaurheilussa papparaisten iässä: Pakkomielteinen ihminen fantasisoi ongelmansa, että hän voisi alkaa elää vasta mestarin kuoleman jälkeen, mutta m
murhe on, että siihen saakka hän ei voi toteuttaa haluansa. 

Wisconsin yliopiston professori Leni Marshall on kirjoittanut Lacaniin viitaten siitä, kun lapset 6-18 -kuukauden ikäisinä kokevat itsensä ensimmäisessä peilivaiheessa, niin nyt keski-ikäiset miehet ikääntyessään saavat samanlaisen lopputuloksen ”sosiaalisen peilin” seurauksena.

Kilpaurheilu pakkomielteisenä neuroosina

Psykoanalyysiä tutkiva filosofian tohtori ja dosentti Mark Holowchak kirjoitti analyysin Freud on Play, Games, and Sports Fanaticism (2011).  Hän tarkentaa, että Freud ei kirjoittanut suoranaisesti mitään kilpaurheilusta, mutta psykoanalyysin isän näkemykset aggressiosta ovat antaneet paljon perusteita kilpaurheilun ja urheilufanaattisuuden analyysiin.

Holowchak viittaa Freudin analyysiä käyttäen siihen, että itse asiassa ”osallistuminen kilpaurheiluun” ilmaisee todellisuudesta pakenemista, oiretta neuroosista. Kyseessä olisi samasta intomielteisestä pakkomielteisyydestä kuin on pidetty ominaisena myös uskonnolliselle fanaattisuudelle.

Uskonnollisen neuroosin olennainen piirre on yhtäläinen kuin urheilukilpailuissa – toistamisen pakko. Pastoraalipsykologiassa erityisesti tunnetuksi tullut Joachim Scharfenberg analysoi, että Freud havaitsi pakkomielteisyyttä niissä uskonnollisissa manifestaatioissa, joissa todellinen merkitysyhteys oli jo kadonnut, unohdettu, tukahdettu.

Onko urheilun nautintoa ennen projektiivista ja fetisististä tunnistamista?

Vuonna 1907 Sigmund Freud esitti teoksessaan ”Zwangshandlungen Und Religionsübungen”  yhteyden uskonnon ja neuroosin välillä. Nämä samansuuntaisuudet ilmenevät myös uskonnollisen pakkomielteisyyden ja urheilufanaatikkojen välillä. 

Pakkomielteiset henkilöt toimivat ikäänkuin tietyt käytännöt olisivat (pitäisi olla) loukkaamattomia ja kirjoittamattomia lakeja, joista ei suvaita poikkeamia.

Nuo toimet muuttuvat neuroottisiksi, kun ”niitä kehitetään pienin lisäyksin ja niille annetaan rytmi määrätyistä tauoista ja toistoista”, kirjoitti Freud. Holowchak katsoo, että urheilufanatismi ei ole vain yksilöllisen neuroosin eräs symptomi, vaan myös oire ryhmäneuroosista.

Urheilufanaatikkojen ryhmäneuroosista kirjoittaessaan Holowchak kiinnittää huomiota Freudin havaintoon, jonka mukaan ryhmässä ihmisen on luovuttava jostain identiteetissään saadakseen ryhmän ”rakkauden”. Tuo keinotekoinen ryhmä osoittaa ulkoisen voimansa  ja tarpeen organisoitua. 

Ryhmään antautuminen on oman ego-ideaalin myöntymistä ryhmä-ideaaliin, mikä tapahtuu niin uskonnossa kuin urheilufanatismissakin. 

Urheiluryhmien fanaattisuus on mahdollisesti pakoa yksilön narsistisuudesta, mutta ryhmässä koettuen unelmien, huumorin ja neuroosien egoistinen ja regressiivinen luonne osoittavat, että tämä pako on usein sietämätön ja epäonnekas.

Holowchak pitää tyypillisenä kilpaurheilun fanaattisuudessa projektiivista tunnistamista ja yksilöllisyyden psykopatologista menettämistä ryhmälle.

Lacanilaisen ajattelun mukaan ihmisen olemassaolo ennen symbolisaatiota ja interpellaatiota on lihaksi tullutta kyltymätöntä nautinnonhalua (jouissance), mutta tämä ihminen nyt kesytetään: Ryhdymme haluamaan sosiaalisten odotusten ja tapojen määräämiä asioita, fetismin mukaisia palkintoja.

Brittiläisen psykoanalyytikkoyhteisön presidentti, entinen kriketinpelaaja Michael Bresley  kirjoittaa urheilusta myönteisesti, luultavasti idealisoiden, kun hän näkee pienen lapsen, joka nauttii ruumillisista kyvyistään ja saamastaan ihailusta ennen kuin on ryhtynyt epäilemään itseään. Bresley ylistää: 

”Urheilu kasvaa ilosta noissa lapsen toiminnoissa”.

Bresley viittaa myös siihen, että latinalainen etymologia kilpailulle ”rival” ja ”compete” tarkoittaa ”saman virran jakamista” ja ”yhdessä pyrkimistä”. Näin urheilu on alue, jossa aggressio ja taitojen osoittaminen on sallittua, jopa rohkaistavaa.

Vanhenevien miesten äkäisyys kirjoittamiensa sääntöjen, reviiriensä ja asemiensa säilymiseksi tai niiden loukkaamista vastaan ei ole enää pienen lapsen iloista vapautta.

Kunnioittaen,

Juha Molari, 
siivooja
D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374 

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Instagram  https://www.instagram.com/juhamolari/

LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4

Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html