Iskuja
avointa yhteiskuntaa ja osallisuutta vastaan
Reformi-studion
Panu Huuhtanen karkoitettiin joulukuussa 2019 Hanasaaresta
sananvapausseminaarista. Tämä ei ollut ensimmäinen tai ainoa
paikka, josta hänet karkoitettiin. Mies oli hyväksytty
ilmoittautumisensa perusteella seminaariin ja hän pääsi istumaan
rauhallisesti saliin, jossa ei edes kuvannut toistaiseksi mitään.
Vartijoita kuitenkin käskytettiin poistamaan hänet tilaisuudesta jo
ennen sen alkua. Lainlaatija
on useissa eri yhteyksissä korostanut, että henkilön poistaminen
yleisestä ja yksityisestä tilaisuudesta ei saa edes antaa
vaikutelmaa syrjinnästä.
Salmisaaressa Panu Huuhtanen poistettiin
mielestäni tavalla, joka antoi vaikutelman Panun ihmisarvon
loukkaamisesta. Raskauttavaa on, että päätöksentekoon on
ilmeisesti osallistunut Jessikka Aron hyväksi ministeri Tytti
Tuppurainen. Esityksessään Aro esitti tarinoita ”Kremlin
propagandatrollauksen keinoista sosiaalisessa mediassa”.
Panu
Huuhtanen ja Tiina Keskimäki poistettiin myös Pasilan
messukeskuksesta kirjamessuilta, jossa Aro esitteli ja möi
kirjaansa. Huuhtanen ja Keskimäki eivät ole mitenkään sidoksissa
Venäjän valtioon eikä kukaan edes väittänyt sellaista
lähestysmiskielto-oikeudenkäynnissä, jossa Aro kärsi tappion.
Mikä kiinnostavaa Twitterin maailmasta, niin englanninkielisessä
maailmassa Aro osallistui disinformaation levittämiseen eikä tehnyt
mitään väärinkäsitysten korjaamiseksi. Twitterissä kehittyi valekuva, jonka mukaan trollit olisivat hyökkäämässä myös
hovioikeuteen, Kremlin vaikutus kasvaisi näin aggressiivisesti.
Toomas Henrik Ilves välitti Aron tarinaa kirjamessuilta ja julkaisi
syytöksen ”putinistien häiritsevän eurooppalaista journalistia”.
Georgetownin yliopiston apulaisprofessori Molly McKew antaa
Yhdysvaltian ulkomaan edustolle opetusta Venäjän
informaatiokampanjoista, mutta hän kirjoitti myös hämmästyttävän
Aron joutuneen ”Kreml-myönteisten valheiden levittäjien ja
vainoojien” uhriksi (kun Huuhtanen ja Keskimäki olivat menossa
MV-lehteä käsitteleville hovioikeuden istuintoihin).
Minun
lähestyvillä trollikäräjillä on analoginen ongelma: Saako
suomalaisella ikääntyneellä pitkäaikaistyöttömällä,
raittiilla ja siistillä osa-aikaisella siivoojalla, olla
mielipiteitä senkin jälkeen, kun hän katsoo televisiota tai lukee
kirjoja, joissa hänestä lausutaan ”houreisena aktivistina”
tai Kremliin kytkettynä informaatio-operaationa. Saako pieni
siivooja joskus osallistua rauhallisesti, ainoa hieno puku (10
vuotta vanha) päällään ja raittiina, julkiseen tilaisuuteen,
jossa on monia esiintyjiä, istua siellä hissukseen. Niin kävi
minulle onnellisemmin kuin Huuhtaselle ja Keskimäelle, että kukaan
vartija ei ole poistanut minua tilaisuuksista. Vainoamissyyteet
keksittiin puolivuosikymmentä myöhemmin. Tästä on kyse syyskuussa
trollikäräjillä.
Syyskuussa trollikäräjät ahdistavat yksistään toista puolta: tiedän kaiken aineiston eikä mitään pahaa aineistossa ole minua vastaan, mutta syyttelyn petollisuuden paljastuminen tekee toki kipeää - syyttelijöille.
Julkisuus
ja osallistuminen
Euroopan
Unioni lanseerasi aktiivisen kansalaisuuden -käsitteen jo vuonna
1997 asiakirjalla DG XXII Citizenship Study. Tuo käsite ei
enää ohjaa virkakoneistoa, joka tahtoo estää tiettyjen ihmisten
aktiivisen kansalaisuuden.
Professori
Niiniluoto (Tieteessä tapahtuu, vol 19 nro 2, 2001)
muistutti tieteeseen ja tutkimukseen kuuluvasta julkisuusperiaatetta,
jossa esitettyjä väitteitä ja tuloksia olisi arvosteltava ja
koeteltava johdonmukaisesti. Vapaa ja kriittinen keskustelu olivat
ihanteita jo Sokrateen oppilaiden piirissä. Platonin Akatemian
mukaisesti dialogien ja argumentaation perinne jatkui keskiajan
yliopistoissa. Niiniluoto liittyi läheisesti logiikan ja
tieteellisen metodin professoriin Popperin, joka vaati
kriittistä keskustelua ja keskinäistä kritiikkiä, jotta väitetyt
tutkimustulokset voidaan hyväksyä. Minä itse pidin pari tuntia
pitkän esitelmäni Popperin vaatimuksista kriittiselle kansalais- ja
tiedekeskustelulle jo vuonna 1982. Tämän piti olla jo luonnollista
ja luovuttamatonta, mutta ei ole...
Hallinto-oikeuden
professori Mäenpää tukeutui (Julkisuusperiaate
informaatioyhteiskunnassa, 2000) Jürgen Habermasin esitykseen
julkisuuden rakennemuutoksesta, jossa avoimuus, julkinen keskustelu
ja tiedon välitys olisivat julkisuuden osatekijöitä. Julkisuus on
yleinen edellytys osallistumiselle ja julkiseen valtaan kohdistuvalle
vaikuttamiselle sekä valvonnalle. Kansainvälisen politiikan
professori Patomäki painotti ”demokratian edellyttävän
julkisuutta” (2017, jonka pohjana todistalausunto
Manninen-Jätteenmäki oikeudenkäynnistä 5.3.2004): ”Kaikki
poliittiset argumentit … täytyy testata julkisessa keskustelussa.
Ilman sananvapautta ja tasa-arvoista mahdollisuutta osallistua
poliittisen tahdon muodostamiseen tällainen yhteisö on vaarassa
ajautua harhaan. Erityisenä uhkana on noidankehä, jossa valta
kasaantuu sellaisten toimijoiden tai ryhmien käsiin joilla on valtaa
jo ennestään ja vain siksi, että niillä on valtaa jo ennestään.
Epäilijät sivuutetaan, mutta tarvittaessa pakotetaan ruotuun”.
Patomäen
lupaama ”harmageddon”, noidankehä hourahtaneiden valtaapitäjien
itsekkäistä vaatimuksista epäilijöiden sivuuttamiseksi ja jopa
ruotuun pakottamiseksi, on juuri toteutumassa.
THL:n
työpaperi Mitä osallisuus on? (33/2017) puhui STM:n
aktiivisesta kansalaisuudesta, aktivoinnista ja yhdenvertaisten
palvelujen hengestä (STM 2014) sekä OM:n ihmisoikeuksista ja
demokratiasta (OM 2014) ja OKM:n painotuksesta merkityksellisyydestä
ja mahdollisuuksista (OKM 2016). Osallisuus on liittymistä
(involvement), suhteissa olemista (relatedness), kuulumista
(belonginess), yhteisyyttä (togetherness), yhteensopivuutta
(coherence), mukaan ottamista (inclusion), osallistumista
(participation) ja vaikuttamista (representation) sekä demokratiaa.
Eikös
ole upeita sanoja, mutta mihin nuo upeat sanat ja periaatteet
unohtuivat, kun Panu Huuhtanen potkittiin ulos Hanasaaren
sananvapausseminaarista tai minä sain puoli vuosikymmentä
jälkikäteen epäilyn ja syytteen osallistuttua keväällä 2015
JSN:n sananvapausseminaariin, jossa kukaan ei edes potkinut minua
pois?
THL:n
tutkijat liittyivät filosofian professori Frickerin (2007) arvioon
episteemisestä epäoikeudenmukaisuuden käsitteestä, jolloin
syrjityillä ja valtaa vailla olevilla ihmisryhmillä ei ole enää
kenties edes termejä ja käsitteitä kuvaamaan
epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiaan. Vaikka merkityksellisyyden
kokemukseen tarvittaisiin juuri yhteys ihmiseen tai muuhun
olevaiseen, merkityksellisyys ei kuitenkaan synny. THL:n mukaan uuden
julkisen hallinnon (new public governance) ja sitä seuranneen uuden
julkisen johtamisen (new public management) tavoite olisi kuitenkin
kaikesta huolimatta vastata kuvattuun kriisiin, jotta kansalaiset
voitaisiin nähdä yhteisönsä aktiivisina jäseninä, joka
osallistuu tai voi osallistua yhteisönsä kehittämiseen,
toimintojen toteuttamiseen ja niiden arviointiin. Välillistä ja
suoraa demokratiaa vahvistetaan.
THL:n
tutkijoiden (s. 32) mukaan ratkaisevan tärkeää huono-osaisuuden,
köyhyyden ja pitkäaikaistyöttömyyden vähentämisessä olisi
saada mukaan pieneenkin vaikuttamiseen ja poliittiseen toimijuuteen
eritoten ne, jotka tilanteesta kärsivät, mutta ovat nyt hiljaa,
koska eivät usko poliittiseen toimijuuteensa (Ford 1992:
toimija-uskomukset; Bandura 1977: minä-pystyvyys.).
Paitsi nyt käy syyttäjän vaatimusta noudattaen niin että väärin
ajattelevaksi leimattu osa-aikainen koronalomautettu wc-siivooja ei
saa katsoa televisiota eikä istahtaa isoon luentosaliin, sillä
siellä voi joku ahdistua.
Osallisuuden
käsite viittaa kuulumiseen yhteiskuntaan ja poliittisten yhteisöjen
toimintatapoihin. Syrjään jäävien mukaan ottaminen (social
inclusion) on ollut yhteiskuntapoliittinen tavoite, jota on edistettu
hallitusohjelmia myöten. Vuosina 1998-2001 oli sisäministeriön
koordinoima osallisuushanke, Vanhasen ensimmäinen hallitus
(2003-2007) käynnis OM:n johdolla kansalaisvaikuttamisen
politiikkaohjelman, osallisuuden edistäminen oli tärkeä tavoite
myös Sipilän hallituksen ohjelmassa 29.5.2015, jossa
kärkihankkeeksi nimettiin ”vahvistaa … ihmisen osallisuutta”.
Marinin hallitusohjelman mukaan ihmisten osallisuuteen on suorastaan
keskeistä investoida. Eriarvoisuus ilmenee myös eroina
väestöryhmien terveydessä ja osallisuudessa.
OM:n
julkaisussa 2004:11 Aktiivisten kansalaisten Suomi, FT,
Sivistysliitto Kansalaisfoorumin pääsihteeri Harju arvioi Vanhasen
hallituksen tuolloisen poliitiikkaohjelman tarkoitusta edistää
”aktiivista kansalaisuutta, kansalaisyhteiskunnan toimintaa,
kansalaisten yhteiskunnallista vaikuttamista ja edustuksellisen
demokratian toimivuutta”. Selvityksessä huomattiin, ettei
aktiivinen kansalaisuus ole ihmisellä synnynnäinen ominaisuus, vaan
siihen pitää kasvaa, oppia ja harjaantua. Taas syntyi rahasta niitä
monia upeita juhlapuheita ja romanttisia sanoja, jotka kaksi
vuosikymmentä myöhemmin ovat jo muuttuneet kirosanoiksi, jos niitä
käytännössä tahdottaisiin noudattaa:
”Aktiiviseen
kansalaisuuteen kasvamisessa ja kasvattamisessa tarvitaan avoimuutta
ja uteliaisuutta maailmaa kohtaan. Avoimuus on ennakkoehto
oppimiselle ja valmiudelle oppia. Avoimuus auttaa kulttuurien
kohtaamisessa, edistää suvaitsevaisuutta ja lisää moniarvoisuuden
kunnioitusta. Se auttaa vapautumaan ennakkoluuloista ja esimerkiksi
muukalaisvihamielisyydestä. Avoimuus opitaan kokemuksen kautta,
kohtaamalla ja kuuntelemalla muita, olemalla ja toimimalla muiden
kanssa. Siksi osallistuminen, mukanaolo ja dialogi ovat niin
tärkeitä. Niihin tulee tarjota mahdollisuus ja niitä tulee
harjoitella aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattamisessa....
Aktiivinen kansalaisuus ei toteudu ellei ihmisten osallistuminen
etene dialogista käytännön toiminnaksi. Kauniiden ideoiden täytyy
kohdata todellisen maailman kanssa ja kauniit puheet ja keskustelut
pitää panna yhteisöissä käytäntöön. Tämä käytäntöön
saattamisen taito on keskeinen kompetenssi aktiiviseen
kansalaisuuteen pyrittäessä.” (s. 27).
”Yksilö, joka ei
voi ilmaista itseään, joka tuntee olevansa yksinäinen, joka ei saa
kaipaamaansa tukea, joka ei ole huomaavainen toisia kohtaan, joka ei
osaa neuvotella, joka on suljettu ja kapea-alainen ja hauraalla
identiteetillä varustettu, on takuuvarmasti voimaton. Sellainen
ihminen on altis sosiaaliselle ulossulkemiselle ja vakava uhka
sosiaaliselle koherenssille.” (s. 28)
OM:n
julkaisun mukaan ongelmaksi muodostuu, jos kansalaiset jäävät vain
julkisen vallan kuluttajiksi: ”Terveessä demokratiassa
kansalaisten on tuettava ja ohjattava vallan käyttöä. Nykyisin
kansalaiset ovat Don E. Eberlyn (1994b, xxix) ja Van Tilin (2000,
168) havaintojen mukaan tarkkailijoita eivätkä osallistujia. He
ovat kuluttajia, jotka ”ostavat” veroja vastaan palveluja
julkiselta vallalta. Kansalaisuudesta on tullut kuluttajuutta.
Ihmiset ovat tulleet riippuvaisiksi hallituksesta eikä päinvastoin,
kuten demokratiassa tulisi olla.” (s 29) Selvitys liittyi
Aarhusin yliopiston professorin Korsgaardin psykologiseen näkemykseen
identiteetin tärkeydestä sille että ihminen kokisi
subjektiviteettinsa tärkeäksi. Kansalaiset tulee ottaa oman
elämänsä arkkitehdeiksi ja toimijoiksi.
Propagandisti
ei halua kohdata sinua
Kritiikkini
Jantusen ja Aron esitysten suhteen on linkittynyt eurooppalaiseen
keskusteluun.
Saako Aron ja Jantusen väitettyyn tieteeseen suhtautua epäileväisesti?
Bordeaux´n
yliopiston oikeussosiologian professori Ellul katsoi (Propagandes.
1962, engl. ”Propaganda: The Formation of Men's Attitudes”,
1965/1973), että propaganda on modernin teknologisen yhteiskunnan
siiamilainen kaksonen. Propagandassa torjutaan dialogisuus: ”Yksilö
ei kiinnosta propagandistia. Jotta propaganda olisi tehokasta, se ei
voi kiinnittyä yksityiskohtiin... Propaganda lakkaa, kun
yksinkertainen dialogi alkaa” (Propaganda ceases,
where simple dialogue begins”, (s. 6).
Ellulin mukaan
dialogia varten toisen kanssa
vaaditaan odottamista ja kuuntelua, kunnes toisen osapuoli lopettaa
sanottavansa ja me voimme vastata (Ellul, A Companion to His Major
Works, Humiliation of the Word, s. 152). Modernin valtion
hallitukset eivät voi hallita ilman ihmisten tukea ja läsnäoloa,
propaganda toimii peitteenä,
joka piilottaa sen, mitä todella tapahtuu hallituksen kulissien
takana. Modernin valtion hallitukset ovat pikemmin propagandan
toimittajia, kuin yksityinen kansalainen, jolla on vain mielipiteitä.
Mielestäni Jantuselle
ja Arolle näyttää sopivan stereotyyppisesti yksilöiden nimeäminen
(”harhaiset
aktivistit”, ”putinistit”)
myytteihin,
mikä on propagandan piirre. Esimerkiksi Infosota-pamflettiin
Jantunen ei haastatellut kohdehenkilöitä, ei myöskään minua,
josta kirjoitti loukkaavia valheita. Myöskään Aro ei haastatellut
pamflettinsa ”pahiksia”, vaan hän loi vain mustamaalauksen.
Jantunen ei haastatellut Jermolaevan perhettä, jonka roolia
kehiteltiin pamfletissa. Hän ei haastatellut Krimin ”vihreitä
miehiä” ja heidän johtajiaan. Hän esitti väitteen
lapsiasiakiistoista, mutta ei haastatellut lapsia-asiakiistojen
venäläisiä osapuolia eikä istunut oikeudenkäynneissä. Jantunen
ei ollut yhteydessä Venäjän
strategisten tutkimusten instituuttiin (RISS tai RISI) ja sen
johtajaan evp. kenraaliluutnantti Reshetnikoviin. Hän
ei haastatellut RT-kanavan
johtajia ja toimittajia, vaikka voisi käydä ilmi, että jokaisessa
organisaatiossa on erilaisia henkilöitä. Suomessa kohdatuissa
some-ongelmissa Jantunen ei analysoinut Snowden paljastamaa
Iso-Britannian
ja Amerikan NSA:n agenttien Online Covert Action -opaskirjaa (“The
Art of Deception: Training for Online Covert Operations”).
Jantunen
ei haastatellut venäläisiä informaatiosotaa analysoivia
professoreita ja tutkijoita. Hän ei valottanut informaatiosotaa ja
informaatio-operaatioita käsitteleviä länsimaisia viitekehyksiä:
ei kriminologin, sosiologian professori Cohenin, professori Gooden ja
sosiologian professori Ben-Yehudan teoriataustoja.
Juuri
samaan aikaan kuin Aro ja Jantunen astuivat areenalle,
käsitteli 20.7.2015 Drewin yliopiston kriminologian ja sosiologian
professori Bonn (Psychology
Today
-julkaisu,”Moral
Panic: Who Benefits From Public Fear?”)
julkisen
pelon luomista.
Tämä käsite ”tarjoaa
arvokasta tietoa siitä, kuinka ja miksi voimakkaat sosiaaliset
tekijät (social agents), kuten tiedotusvälineet ja poliitikot,
tarkoituksellisesti luovat ... yleistää huolta tai pelkoa. ...
julkiset pelot ja valtion interventiot ylittävät suuresti
objektiivisen uhan yhteiskunnalle, jonka uhan luomisesta tietyn
yksilön tai ryhmän väitetään olevan vastuussa”.
Professorin
mukaan moraalinen paniikki on keskeinen tekniikka virkamiehille,
poliitikoille ja lainvalvontaviranomaisille sekä tiedotusvälineille,
joille yleinen huolenaihe on hyödyllinen. Virkamiesten ja
tiedotusvälineiden keskinäinen suhde muodostuu symbioottiseksi:
poliitikot ja lainvalvontaviranomaiset tarvitsevat viestintäkanavia
retoriikkansa levittämiseksi ja tiedotusvälineet houkuttelevat
laajaa yleisöä, joka houkuttelee mainostajia. Tietyt yksilöt tai
ryhmät muuttuvat viestimissä ”kansanpaholaisiksi” (Folk
Devils). ”Julkinen
hysteria havaitun ongelman suhteen johtaa usein erittäin
rankaisevaan, tarpeettoman lainsäädännön antamiseen ja sillä
voidaan perustella valta- ja auktoriteettihenkilöiden agendaa”.
Jerusalemin
heprealaisen yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan rikosoikeuden
professori Gur-Arye מירי
גור אריה julkisti
16.8.2018 analyysin moraalisesta paniikista
tuomioistuimen prosesseissa: The Legitimacy of Judicial Responses
to Moral Panic (Journal
of Criminal Justice Ethics, Hebrew University of
Jerusalem Legal Research Paper No. 28). Moraalisessa
paniikissa tuomioistuimet demonisoivat vastaajia ja raskauttavat
rangaistuksia. Niin ilmaistaan liioitellusti uhan vakavuutta
sosiaaliselle arvolle. Viitteitä moraalisen paniikin
vaikutuksesta tuomioistuimiin oli sekä
tuomioistuinten retoriikassa että tuomioiden vakavuudessa.
Tuomioistuimista löytyi jälkiä
mediahypestä: ”Retoriikkaa käytetään perustelemaan
rangaistuksia, jotka ovat suhteettomia sekä rikoksen luonteeseen
että sen tekemisen yleisyyteen nähden”. Tuskin tarvitsee
muistuttaa, miten liioittelevasti käräjäoikeuden
MV-oikeudenkäynnin yhteydessä syyttäjä Hämäläinen puhui
medialle ja kuinka käräjäoikeuden tuomari oli ylimielinen
vastaajia kohtaan. Gur-Arye olisi saanut paljon aineistoa
moraalisesta paniikista suomalaisen tuomioistuimen prosesseissa, jos
olisi istunut Helsingissä.
Lehto
liittyi yhteiskuntatieteiden pro gradu-tutkielmassaan ”Propagandasta
ja vihasta”
(Jyväskylän yliopisto, 2012) emeritusprofessorin Chomskyn
analyysiin propagandan läheisyydestä demokratialle. Propaganda
synnyttää
suljettujen ovien eliitin, joka tietää kansaa paremmin, mitä kansa
haluaa: tarkoituksena ei ole dialoginen eteneminen, vaan sen
välttäminen. Propagandaa toteuttavat siitä hyötyvä eliitti,
massamediayhtiöiden johtajat, heitä rahoittavat mainostajat sekä
hyväksytyt ”asiantuntijat”,
jotka kaikki suodattavat uutisia rautaisella otteella. He päättävät
yksin sisällön ja sen, mikä on uutisoimisen arvoista (Herman &
Chomsky, Manufacturing
Consent,
1988, 2; Lehto 2012:28).
Lännessä
koordinoitu kampanja
Venäjän
joukkotiedotusjärjestelmän muutoksesta tohtoriksi väitellyt,
Ruotsin kansallisen puolustusopiston ja Uppsalan yliopiston dosentti,
ETYJ:n asiantuntijana toimiva Simons arvioi länsimaista valtavirran
mediaa moraalisen paniikin käsitteistöllä: ”The
Anatomy of a Moral Panic”
(Changing Societies & Personalities, 2019, 3/3,s. 189-206).
Vuodesta 2014 lähtien länsimaisissa joukkotiedotusvälineissä on
käynnistetty Venäjä-vastainen koordinoitu kampanja, yritys
saada aikaan moraalinen paniikki länsimaisessa yleisössä. ”Näyttää
siltä, että tarkoituksena on luoda pelon tunne ja vaihtaa loogisuus
sarjaan emotionaalisesti perustuvia reaktioita, jotka perustuvat
propagandaan.”(Simons
2019).
Simons
viittasi Newcastlen yliopiston journalistiikan lehtorin, tohtori
Zollmannin analyysin ”Bringing
Propaganda Back into News Media Studies”
(Critical Sociology, 2017, 45): ”Koska
tiedotusvälineet ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä julkisen
mielipiteen muodostumiselle, ne ovat ilmeinen kanava propagandan
levittämiselle”.
Valtavirran median journalisti suhtautuu vähemmän kriittisesti
”viralliseen” valtiolliseen linjaan: ”Moraalisten
paniikkien tarkoituksena on toimia keinona lain, politiikan tai
nykyisten käytäntöjen muuttamiselle, mitkä muutokset perustellaan
välttämättömyydeksi suojella yleisöä ja yleistä etua”
(Simons 2019: 6).
Simons
muistutti BBC:n
ex-uutistuottajan
Paynen luonnehtineen nykyaikaista mediaa ”kiistatta
sodan välineeksi”
(Payne, 2005: The
Media as an Instrument of War. Parameters,
35, 1, 81–93). ”On
ilmeistä, että moraalisen paniikin elinkelpoisuutta yritetään
suojella ... kohdentamalla hyökkäyksiä niitä yksilöitä ja
organisaatioita vastaan, jotka avoimesti kiistävät moraalisen
paniikin laillisuuden ja uskottavuuden”
(Simons 2019: 9, 14). Simons analysoi kahden tutkijan kanssa Naton
kannattajien harjoittamaa ”kampanjatoimia” Ruotsissa (Sweden
and the NATO debate.
Journal
Global Affairs,
vol. 5, 2019):
Jos
et ole meidän puolellamme, jos et ”suostu” Nato-puolueiden
väitteisiin, niin olet ”Venäjän
trolli”
tai ”hyödyllinen
idiootti”.
”Näin
rajoitetaan julkisen keskustelun vapautta ja moninaisuutta”.
Euroopan
Parlamentin julkaisu Disinformation and propaganda – impact on
the funtioning of the rule of law in the EU and its Member States
(helmikuu 2019) pohti professori Martinin määrittelyä: ”Kaikki
hyväksyvät, että propaganda on vaikuttamisen taidetta,
manipulointia, hallinnointia, promootiota, muuttamista tai varmista,
jotta mielipiteet, asenteet, toiminta tai käyttäytyminen
hyväksytään” (Martin, Definition of propaganda. 1958,
s. 10). EU-raportin (2019, s. 28) mukaan tutkijoiden
mielipiteet eroavat siitä, onko propagandan oltava systemaattista ja
järjestettyä. EU-raportti muisti, että sosiaalipsykologi Careyn
(1922-1987) mukaan kaupallinen mainonta ja suhdetoiminta ovat
propagandaa. EU-raportissa koettiin kiusalliseksi laajat määritelmät.
Niin EU-raportissa (2019, s. 27) rajattiin, että tästä lähtien
propaganda-sanaa he käyttävät kuvaamaan vain Kremlin järjestämiä
strategisia tiedotuskampanjoita. Euroopan Parlamentti halusikin
muuttaa propaganda-käsitettä sekä koordinoida kampanjaa Venäjää-
ja maahanmuuttokriittisiä vastaan, jotka se niputti toisiinsa.
Saanko
vielä sanoa?
Kymmenen
vuotta työttömänä ja köyhyysrajan alapuolella kärsineenä
suomalaismiehenä minä muistan suorastaan jankuttaa, että yhtäällä olen joutunut Jantusen toimesta mustamaalattuna ”harhaisena
aktivistina” ja ”Kremlin asiamiehenä” syrjityksi ja toisaalta
verorahat käytetään infosodan tunnistamiseen ja sen mukaisiin
”lainvalvontatoimiin”, kuten Brecht osuvasti lausui
propagandasta:
Voi
olla, ettei meidän maassa kaikki suju / niin kuin pitäisi. // Mutta
kukaan ei voi kiistää ettei propaganda /ole hyvää. // Jopa nälkää
näkevien on myönnettävä / että kansanhuoltoministeri pitää
hyviä puheita.
Vain
erinomaisella propagandalla saatiin/miljoonat vakuuttumaan siitä/että
armeijan varustaminen on rauhan työtä/ ja jokainen uusi
panssarivaunu rauhan kyyhkynen/ja jokainen uusi rykmentti uusi
todistus/rauhanrakkaudesta.
Vielä
yksi asia panee vähän epäilemään/propagandan tavoitteita: mitä
enemmän meidän maassa/on propagandaa/sitä vähemmän on kaikkea
muuta.
Minä
katson näillä perusteilla oikeutetuksi linkittää Aron ja Jantusen
dialogisuuden laiminlyövät sekä puutteellisesti, stigmatisoivasti
ja reflektoimattomasti esitetyt tarinat kansainvälisesti tunnettuun
infosota-, kulttuuri- ja mediakeskusteluun. Onko
tutkijana esiintyvien henkilöiden intressien, kompetenssin,
menetelmien, sidonnaisuuksien ja väitteiden arvostelu sallittua?
Terveisin
Juha Molari,
Lomautettu osa-aikainen siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)