Juha Molari Юха Молaри: elokuuta 2020

Iskuja avointa yhteiskuntaa ja osallisuutta vastaan

Reformi-studion Panu Huuhtanen karkoitettiin joulukuussa 2019 Hanasaaresta sananvapausseminaarista. Tämä ei ollut ensimmäinen tai ainoa paikka, josta hänet karkoitettiin. Mies oli hyväksytty ilmoittautumisensa perusteella seminaariin ja hän pääsi istumaan rauhallisesti saliin, jossa ei edes kuvannut toistaiseksi mitään. Vartijoita kuitenkin käskytettiin poistamaan hänet tilaisuudesta jo ennen sen alkua. Lainlaatija on useissa eri yhteyksissä korostanut, että henkilön poistaminen yleisestä ja yksityisestä tilaisuudesta ei saa edes antaa vaikutelmaa syrjinnästä.

Salmisaaressa Panu Huuhtanen poistettiin mielestäni tavalla, joka antoi vaikutelman Panun ihmisarvon loukkaamisesta. Raskauttavaa on, että päätöksentekoon on ilmeisesti osallistunut Jessikka Aron hyväksi ministeri Tytti Tuppurainen. Esityksessään Aro esitti tarinoita ”Kremlin propagandatrollauksen keinoista sosiaalisessa mediassa”.

Panu Huuhtanen ja Tiina Keskimäki poistettiin myös Pasilan messukeskuksesta kirjamessuilta, jossa Aro esitteli ja möi kirjaansa. Huuhtanen ja Keskimäki eivät ole mitenkään sidoksissa Venäjän valtioon eikä kukaan edes väittänyt sellaista lähestysmiskielto-oikeudenkäynnissä, jossa Aro kärsi tappion.

Mikä kiinnostavaa Twitterin maailmasta, niin englanninkielisessä maailmassa Aro osallistui disinformaation levittämiseen eikä tehnyt mitään väärinkäsitysten korjaamiseksi. Twitterissä kehittyi valekuva, jonka mukaan trollit olisivat hyökkäämässä myös hovioikeuteen, Kremlin vaikutus kasvaisi näin aggressiivisesti.

Toomas Henrik Ilves välitti Aron tarinaa kirjamessuilta ja julkaisi syytöksen ”putinistien häiritsevän eurooppalaista journalistia”. Georgetownin yliopiston apulaisprofessori Molly McKew antaa Yhdysvaltian ulkomaan edustolle opetusta Venäjän informaatiokampanjoista, mutta hän kirjoitti myös hämmästyttävän Aron joutuneen ”Kreml-myönteisten valheiden levittäjien ja vainoojien” uhriksi (kun Huuhtanen ja Keskimäki olivat menossa MV-lehteä käsitteleville hovioikeuden istuintoihin).

Minun lähestyvillä trollikäräjillä on analoginen ongelma: Saako suomalaisella ikääntyneellä pitkäaikaistyöttömällä, raittiilla ja siistillä osa-aikaisella siivoojalla, olla mielipiteitä senkin jälkeen, kun hän katsoo televisiota tai lukee kirjoja, joissa hänestä lausutaan ”houreisena aktivistina” tai Kremliin kytkettynä informaatio-operaationa. Saako pieni siivooja joskus osallistua rauhallisesti, ainoa hieno puku (10 vuotta vanha) päällään ja raittiina, julkiseen tilaisuuteen, jossa on monia esiintyjiä, istua siellä hissukseen. Niin kävi minulle onnellisemmin kuin Huuhtaselle ja Keskimäelle, että kukaan vartija ei ole poistanut minua tilaisuuksista. Vainoamissyyteet keksittiin puolivuosikymmentä myöhemmin. Tästä on kyse syyskuussa trollikäräjillä.

Syyskuussa trollikäräjät ahdistavat yksistään toista puolta: tiedän kaiken aineiston eikä mitään pahaa aineistossa ole minua vastaan, mutta syyttelyn petollisuuden paljastuminen tekee toki kipeää - syyttelijöille.

Julkisuus ja osallistuminen

Euroopan Unioni lanseerasi aktiivisen kansalaisuuden -käsitteen jo vuonna 1997 asiakirjalla DG XXII Citizenship Study. Tuo käsite ei enää ohjaa virkakoneistoa, joka tahtoo estää tiettyjen ihmisten aktiivisen kansalaisuuden.

Professori Niiniluoto (Tieteessä tapahtuu, vol 19 nro 2, 2001) muistutti tieteeseen ja tutkimukseen kuuluvasta julkisuusperiaatetta, jossa esitettyjä väitteitä ja tuloksia olisi arvosteltava ja koeteltava johdonmukaisesti. Vapaa ja kriittinen keskustelu olivat ihanteita jo Sokrateen oppilaiden piirissä. Platonin Akatemian mukaisesti dialogien ja argumentaation perinne jatkui keskiajan yliopistoissa. Niiniluoto liittyi läheisesti logiikan ja tieteellisen metodin professoriin Popperin, joka vaati kriittistä keskustelua ja keskinäistä kritiikkiä, jotta väitetyt tutkimustulokset voidaan hyväksyä. Minä itse pidin pari tuntia pitkän esitelmäni Popperin vaatimuksista kriittiselle kansalais- ja tiedekeskustelulle jo vuonna 1982. Tämän piti olla jo luonnollista ja luovuttamatonta, mutta ei ole...

Hallinto-oikeuden professori Mäenpää tukeutui (Julkisuusperiaate informaatioyhteiskunnassa, 2000) Jürgen Habermasin esitykseen julkisuuden rakennemuutoksesta, jossa avoimuus, julkinen keskustelu ja tiedon välitys olisivat julkisuuden osatekijöitä. Julkisuus on yleinen edellytys osallistumiselle ja julkiseen valtaan kohdistuvalle vaikuttamiselle sekä valvonnalle. Kansainvälisen politiikan professori Patomäki painotti ”demokratian edellyttävän julkisuutta” (2017, jonka pohjana todistalausunto Manninen-Jätteenmäki oikeudenkäynnistä 5.3.2004): ”Kaikki poliittiset argumentit … täytyy testata julkisessa keskustelussa. Ilman sananvapautta ja tasa-arvoista mahdollisuutta osallistua poliittisen tahdon muodostamiseen tällainen yhteisö on vaarassa ajautua harhaan. Erityisenä uhkana on noidankehä, jossa valta kasaantuu sellaisten toimijoiden tai ryhmien käsiin joilla on valtaa jo ennestään ja vain siksi, että niillä on valtaa jo ennestään. Epäilijät sivuutetaan, mutta tarvittaessa pakotetaan ruotuun”.

Patomäen lupaama ”harmageddon”, noidankehä hourahtaneiden valtaapitäjien itsekkäistä vaatimuksista epäilijöiden sivuuttamiseksi ja jopa ruotuun pakottamiseksi, on juuri toteutumassa.

THL:n työpaperi Mitä osallisuus on? (33/2017) puhui STM:n aktiivisesta kansalaisuudesta, aktivoinnista ja yhdenvertaisten palvelujen hengestä (STM 2014) sekä OM:n ihmisoikeuksista ja demokratiasta (OM 2014) ja OKM:n painotuksesta merkityksellisyydestä ja mahdollisuuksista (OKM 2016). Osallisuus on liittymistä (involvement), suhteissa olemista (relatedness), kuulumista (belonginess), yhteisyyttä (togetherness), yhteensopivuutta (coherence), mukaan ottamista (inclusion), osallistumista (participation) ja vaikuttamista (representation) sekä demokratiaa.

Eikös ole upeita sanoja, mutta mihin nuo upeat sanat ja periaatteet unohtuivat, kun Panu Huuhtanen potkittiin ulos Hanasaaren sananvapausseminaarista tai minä sain puoli vuosikymmentä jälkikäteen epäilyn ja syytteen osallistuttua keväällä 2015 JSN:n sananvapausseminaariin, jossa kukaan ei edes potkinut minua pois?

THL:n tutkijat liittyivät filosofian professori Frickerin (2007) arvioon episteemisestä epäoikeudenmukaisuuden käsitteestä, jolloin syrjityillä ja valtaa vailla olevilla ihmisryhmillä ei ole enää kenties edes termejä ja käsitteitä kuvaamaan epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiaan. Vaikka merkityksellisyyden kokemukseen tarvittaisiin juuri yhteys ihmiseen tai muuhun olevaiseen, merkityksellisyys ei kuitenkaan synny. THL:n mukaan uuden julkisen hallinnon (new public governance) ja sitä seuranneen uuden julkisen johtamisen (new public management) tavoite olisi kuitenkin kaikesta huolimatta vastata kuvattuun kriisiin, jotta kansalaiset voitaisiin nähdä yhteisönsä aktiivisina jäseninä, joka osallistuu tai voi osallistua yhteisönsä kehittämiseen, toimintojen toteuttamiseen ja niiden arviointiin. Välillistä ja suoraa demokratiaa vahvistetaan.

THL:n tutkijoiden (s. 32) mukaan ratkaisevan tärkeää huono-osaisuuden, köyhyyden ja pitkäaikaistyöttömyyden vähentämisessä olisi saada mukaan pieneenkin vaikuttamiseen ja poliittiseen toimijuuteen eritoten ne, jotka tilanteesta kärsivät, mutta ovat nyt hiljaa, koska eivät usko poliittiseen toimijuuteensa (Ford 1992: toimija-uskomukset; Bandura 1977: minä-pystyvyys.). Paitsi nyt käy syyttäjän vaatimusta noudattaen niin että väärin ajattelevaksi leimattu osa-aikainen koronalomautettu wc-siivooja ei saa katsoa televisiota eikä istahtaa isoon luentosaliin, sillä siellä voi joku ahdistua.

Osallisuuden käsite viittaa kuulumiseen yhteiskuntaan ja poliittisten yhteisöjen toimintatapoihin. Syrjään jäävien mukaan ottaminen (social inclusion) on ollut yhteiskuntapoliittinen tavoite, jota on edistettu hallitusohjelmia myöten. Vuosina 1998-2001 oli sisäministeriön koordinoima osallisuushanke, Vanhasen ensimmäinen hallitus (2003-2007) käynnis OM:n johdolla kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman, osallisuuden edistäminen oli tärkeä tavoite myös Sipilän hallituksen ohjelmassa 29.5.2015, jossa kärkihankkeeksi nimettiin ”vahvistaa … ihmisen osallisuutta”. Marinin hallitusohjelman mukaan ihmisten osallisuuteen on suorastaan keskeistä investoida. Eriarvoisuus ilmenee myös eroina väestöryhmien terveydessä ja osallisuudessa.

OM:n julkaisussa 2004:11 Aktiivisten kansalaisten Suomi, FT, Sivistysliitto Kansalaisfoorumin pääsihteeri Harju arvioi Vanhasen hallituksen tuolloisen poliitiikkaohjelman tarkoitusta edistää ”aktiivista kansalaisuutta, kansalaisyhteiskunnan toimintaa, kansalaisten yhteiskunnallista vaikuttamista ja edustuksellisen demokratian toimivuutta”. Selvityksessä huomattiin, ettei aktiivinen kansalaisuus ole ihmisellä synnynnäinen ominaisuus, vaan siihen pitää kasvaa, oppia ja harjaantua. Taas syntyi rahasta niitä monia upeita juhlapuheita ja romanttisia sanoja, jotka kaksi vuosikymmentä myöhemmin ovat jo muuttuneet kirosanoiksi, jos niitä käytännössä tahdottaisiin noudattaa:

”Aktiiviseen kansalaisuuteen kasvamisessa ja kasvattamisessa tarvitaan avoimuutta ja uteliaisuutta maailmaa kohtaan. Avoimuus on ennakkoehto oppimiselle ja valmiudelle oppia. Avoimuus auttaa kulttuurien kohtaamisessa, edistää suvaitsevaisuutta ja lisää moniarvoisuuden kunnioitusta. Se auttaa vapautumaan ennakkoluuloista ja esimerkiksi muukalaisvihamielisyydestä. Avoimuus opitaan kokemuksen kautta, kohtaamalla ja kuuntelemalla muita, olemalla ja toimimalla muiden kanssa. Siksi osallistuminen, mukanaolo ja dialogi ovat niin tärkeitä. Niihin tulee tarjota mahdollisuus ja niitä tulee harjoitella aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattamisessa.... Aktiivinen kansalaisuus ei toteudu ellei ihmisten osallistuminen etene dialogista käytännön toiminnaksi. Kauniiden ideoiden täytyy kohdata todellisen maailman kanssa ja kauniit puheet ja keskustelut pitää panna yhteisöissä käytäntöön. Tämä käytäntöön saattamisen taito on keskeinen kompetenssi aktiiviseen kansalaisuuteen pyrittäessä.” (s. 27).

”Yksilö, joka ei voi ilmaista itseään, joka tuntee olevansa yksinäinen, joka ei saa kaipaamaansa tukea, joka ei ole huomaavainen toisia kohtaan, joka ei osaa neuvotella, joka on suljettu ja kapea-alainen ja hauraalla identiteetillä varustettu, on takuuvarmasti voimaton. Sellainen ihminen on altis sosiaaliselle ulossulkemiselle ja vakava uhka sosiaaliselle koherenssille.” (s. 28)

OM:n julkaisun mukaan ongelmaksi muodostuu, jos kansalaiset jäävät vain julkisen vallan kuluttajiksi: ”Terveessä demokratiassa kansalaisten on tuettava ja ohjattava vallan käyttöä. Nykyisin kansalaiset ovat Don E. Eberlyn (1994b, xxix) ja Van Tilin (2000, 168) havaintojen mukaan tarkkailijoita eivätkä osallistujia. He ovat kuluttajia, jotka ”ostavat” veroja vastaan palveluja julkiselta vallalta. Kansalaisuudesta on tullut kuluttajuutta. Ihmiset ovat tulleet riippuvaisiksi hallituksesta eikä päinvastoin, kuten demokratiassa tulisi olla.” (s 29) Selvitys liittyi Aarhusin yliopiston professorin Korsgaardin psykologiseen näkemykseen identiteetin tärkeydestä sille että ihminen kokisi subjektiviteettinsa tärkeäksi. Kansalaiset tulee ottaa oman elämänsä arkkitehdeiksi ja toimijoiksi.

Propagandisti ei halua kohdata sinua

Kritiikkini Jantusen ja Aron esitysten suhteen on linkittynyt eurooppalaiseen keskusteluun.

Saako Aron ja Jantusen väitettyyn tieteeseen suhtautua epäileväisesti?

Bordeaux´n yliopiston oikeussosiologian professori Ellul katsoi (Propagandes. 1962, engl. ”Propaganda: The Formation of Men's Attitudes”, 1965/1973), että propaganda on modernin teknologisen yhteiskunnan siiamilainen kaksonen. Propagandassa torjutaan dialogisuus: ”Yksilö ei kiinnosta propagandistia. Jotta propaganda olisi tehokasta, se ei voi kiinnittyä yksityiskohtiin... Propaganda lakkaa, kun yksinkertainen dialogi alkaa” (Propaganda ceases, where simple dialogue begins”, (s. 6).

Ellulin mukaan dialogia varten toisen kanssa vaaditaan odottamista ja kuuntelua, kunnes toisen osapuoli lopettaa sanottavansa ja me voimme vastata (Ellul, A Companion to His Major Works, Humiliation of the Word, s. 152). Modernin valtion hallitukset eivät voi hallita ilman ihmisten tukea ja läsnäoloa, propaganda toimii peitteenä, joka piilottaa sen, mitä todella tapahtuu hallituksen kulissien takana. Modernin valtion hallitukset ovat pikemmin propagandan toimittajia, kuin yksityinen kansalainen, jolla on vain mielipiteitä.

Mielestäni Jantuselle ja Arolle näyttää sopivan stereotyyppisesti yksilöiden nimeäminen (”harhaiset aktivistit”, ”putinistit”) myytteihin, mikä on propagandan piirre. Esimerkiksi Infosota-pamflettiin Jantunen ei haastatellut kohdehenkilöitä, ei myöskään minua, josta kirjoitti loukkaavia valheita. Myöskään Aro ei haastatellut pamflettinsa ”pahiksia”, vaan hän loi vain mustamaalauksen. Jantunen ei haastatellut Jermolaevan perhettä, jonka roolia kehiteltiin pamfletissa. Hän ei haastatellut Krimin ”vihreitä miehiä” ja heidän johtajiaan. Hän esitti väitteen lapsiasiakiistoista, mutta ei haastatellut lapsia-asiakiistojen venäläisiä osapuolia eikä istunut oikeudenkäynneissä. Jantunen ei ollut yhteydessä Venäjän strategisten tutkimusten instituuttiin (RISS tai RISI) ja sen johtajaan evp. kenraaliluutnantti Reshetnikoviin. Hän ei haastatellut RT-kanavan johtajia ja toimittajia, vaikka voisi käydä ilmi, että jokaisessa organisaatiossa on erilaisia henkilöitä. Suomessa kohdatuissa some-ongelmissa Jantunen ei analysoinut Snowden paljastamaa Iso-Britannian ja Amerikan NSA:n agenttien Online Covert Action -opaskirjaa (“The Art of Deception: Training for Online Covert Operations”). Jantunen ei haastatellut venäläisiä informaatiosotaa analysoivia professoreita ja tutkijoita. Hän ei valottanut informaatiosotaa ja informaatio-operaatioita käsitteleviä länsimaisia viitekehyksiä: ei kriminologin, sosiologian professori Cohenin, professori Gooden ja sosiologian professori Ben-Yehudan teoriataustoja.

Juuri samaan aikaan kuin Aro ja Jantunen astuivat areenalle, käsitteli 20.7.2015 Drewin yliopiston kriminologian ja sosiologian professori Bonn (Psychology Today -julkaisu,”Moral Panic: Who Benefits From Public Fear?”) julkisen pelon luomista. Tämä käsite ”tarjoaa arvokasta tietoa siitä, kuinka ja miksi voimakkaat sosiaaliset tekijät (social agents), kuten tiedotusvälineet ja poliitikot, tarkoituksellisesti luovat ... yleistää huolta tai pelkoa. ... julkiset pelot ja valtion interventiot ylittävät suuresti objektiivisen uhan yhteiskunnalle, jonka uhan luomisesta tietyn yksilön tai ryhmän väitetään olevan vastuussa”.

Professorin mukaan moraalinen paniikki on keskeinen tekniikka virkamiehille, poliitikoille ja lainvalvontaviranomaisille sekä tiedotusvälineille, joille yleinen huolenaihe on hyödyllinen. Virkamiesten ja tiedotusvälineiden keskinäinen suhde muodostuu symbioottiseksi: poliitikot ja lainvalvontaviranomaiset tarvitsevat viestintäkanavia retoriikkansa levittämiseksi ja tiedotusvälineet houkuttelevat laajaa yleisöä, joka houkuttelee mainostajia. Tietyt yksilöt tai ryhmät muuttuvat viestimissä ”kansanpaholaisiksi” (Folk Devils). ”Julkinen hysteria havaitun ongelman suhteen johtaa usein erittäin rankaisevaan, tarpeettoman lainsäädännön antamiseen ja sillä voidaan perustella valta- ja auktoriteettihenkilöiden agendaa”.

Jerusalemin heprealaisen yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan rikosoikeuden professori Gur-Arye מירי גור אריה julkisti 16.8.2018 analyysin moraalisesta paniikista tuomioistuimen prosesseissa: The Legitimacy of Judicial Responses to Moral Panic (Journal of Criminal Justice Ethics, Hebrew University of Jerusalem Legal Research Paper No. 28). Moraalisessa paniikissa tuomioistuimet demonisoivat vastaajia ja raskauttavat rangaistuksia. Niin ilmaistaan liioitellusti uhan vakavuutta sosiaaliselle arvolle. Viitteitä moraalisen paniikin vaikutuksesta tuomioistuimiin oli sekä tuomioistuinten retoriikassa että tuomioiden vakavuudessa. Tuomioistuimista löytyi jälkiä mediahypestä: ”Retoriikkaa käytetään perustelemaan rangaistuksia, jotka ovat suhteettomia sekä rikoksen luonteeseen että sen tekemisen yleisyyteen nähden”. Tuskin tarvitsee muistuttaa, miten liioittelevasti käräjäoikeuden MV-oikeudenkäynnin yhteydessä syyttäjä Hämäläinen puhui medialle ja kuinka käräjäoikeuden tuomari oli ylimielinen vastaajia kohtaan. Gur-Arye olisi saanut paljon aineistoa moraalisesta paniikista suomalaisen tuomioistuimen prosesseissa, jos olisi istunut Helsingissä.

Lehto liittyi yhteiskuntatieteiden pro gradu-tutkielmassaan ”Propagandasta ja vihasta” (Jyväskylän yliopisto, 2012) emeritusprofessorin Chomskyn analyysiin propagandan läheisyydestä demokratialle. Propaganda synnyttää suljettujen ovien eliitin, joka tietää kansaa paremmin, mitä kansa haluaa: tarkoituksena ei ole dialoginen eteneminen, vaan sen välttäminen. Propagandaa toteuttavat siitä hyötyvä eliitti, massamediayhtiöiden johtajat, heitä rahoittavat mainostajat sekä hyväksytyt ”asiantuntijat”, jotka kaikki suodattavat uutisia rautaisella otteella. He päättävät yksin sisällön ja sen, mikä on uutisoimisen arvoista (Herman & Chomsky, Manufacturing Consent, 1988, 2; Lehto 2012:28).

Lännessä koordinoitu kampanja

Venäjän joukkotiedotusjärjestelmän muutoksesta tohtoriksi väitellyt, Ruotsin kansallisen puolustusopiston ja Uppsalan yliopiston dosentti, ETYJ:n asiantuntijana toimiva Simons arvioi länsimaista valtavirran mediaa moraalisen paniikin käsitteistöllä: ”The Anatomy of a Moral Panic” (Changing Societies & Personalities, 2019, 3/3,s. 189-206). Vuodesta 2014 lähtien länsimaisissa joukkotiedotusvälineissä on käynnistetty Venäjä-vastainen koordinoitu kampanja, yritys saada aikaan moraalinen paniikki länsimaisessa yleisössä. ”Näyttää siltä, että tarkoituksena on luoda pelon tunne ja vaihtaa loogisuus sarjaan emotionaalisesti perustuvia reaktioita, jotka perustuvat propagandaan.”(Simons 2019).

Simons viittasi Newcastlen yliopiston journalistiikan lehtorin, tohtori Zollmannin analyysin ”Bringing Propaganda Back into News Media Studies” (Critical Sociology, 2017, 45): ”Koska tiedotusvälineet ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä julkisen mielipiteen muodostumiselle, ne ovat ilmeinen kanava propagandan levittämiselle”. Valtavirran median journalisti suhtautuu vähemmän kriittisesti ”viralliseen” valtiolliseen linjaan: ”Moraalisten paniikkien tarkoituksena on toimia keinona lain, politiikan tai nykyisten käytäntöjen muuttamiselle, mitkä muutokset perustellaan välttämättömyydeksi suojella yleisöä ja yleistä etua” (Simons 2019: 6).

Simons muistutti BBC:n ex-uutistuottajan Paynen luonnehtineen nykyaikaista mediaa ”kiistatta sodan välineeksi” (Payne, 2005: The Media as an Instrument of War. Parameters, 35, 1, 81–93). ”On ilmeistä, että moraalisen paniikin elinkelpoisuutta yritetään suojella ... kohdentamalla hyökkäyksiä niitä yksilöitä ja organisaatioita vastaan, jotka avoimesti kiistävät moraalisen paniikin laillisuuden ja uskottavuuden” (Simons 2019: 9, 14). Simons analysoi kahden tutkijan kanssa Naton kannattajien harjoittamaa ”kampanjatoimia” Ruotsissa (Sweden and the NATO debate. Journal Global Affairs, vol. 5, 2019): Jos et ole meidän puolellamme, jos et ”suostu” Nato-puolueiden väitteisiin, niin olet ”Venäjän trolli” tai ”hyödyllinen idiootti”. ”Näin rajoitetaan julkisen keskustelun vapautta ja moninaisuutta”.

Euroopan Parlamentin julkaisu Disinformation and propaganda – impact on the funtioning of the rule of law in the EU and its Member States (helmikuu 2019) pohti professori Martinin määrittelyä: ”Kaikki hyväksyvät, että propaganda on vaikuttamisen taidetta, manipulointia, hallinnointia, promootiota, muuttamista tai varmista, jotta mielipiteet, asenteet, toiminta tai käyttäytyminen hyväksytään” (Martin, Definition of propaganda. 1958, s. 10). EU-raportin (2019, s. 28) mukaan tutkijoiden mielipiteet eroavat siitä, onko propagandan oltava systemaattista ja järjestettyä. EU-raportti muisti, että sosiaalipsykologi Careyn (1922-1987) mukaan kaupallinen mainonta ja suhdetoiminta ovat propagandaa. EU-raportissa koettiin kiusalliseksi laajat määritelmät. Niin EU-raportissa (2019, s. 27) rajattiin, että tästä lähtien propaganda-sanaa he käyttävät kuvaamaan vain Kremlin järjestämiä strategisia tiedotuskampanjoita. Euroopan Parlamentti halusikin muuttaa propaganda-käsitettä sekä koordinoida kampanjaa Venäjää- ja maahanmuuttokriittisiä vastaan, jotka se niputti toisiinsa.

Saanko vielä sanoa?

Kymmenen vuotta työttömänä ja köyhyysrajan alapuolella kärsineenä suomalaismiehenä minä muistan suorastaan jankuttaa, että yhtäällä olen joutunut Jantusen toimesta mustamaalattuna ”harhaisena aktivistina” ja ”Kremlin asiamiehenä” syrjityksi ja toisaalta verorahat käytetään infosodan tunnistamiseen ja sen mukaisiin ”lainvalvontatoimiin”, kuten Brecht osuvasti lausui propagandasta:

Voi olla, ettei meidän maassa kaikki suju / niin kuin pitäisi. // Mutta kukaan ei voi kiistää ettei propaganda /ole hyvää. // Jopa nälkää näkevien on myönnettävä / että kansanhuoltoministeri pitää hyviä puheita.

Vain erinomaisella propagandalla saatiin/miljoonat vakuuttumaan siitä/että armeijan varustaminen on rauhan työtä/ ja jokainen uusi panssarivaunu rauhan kyyhkynen/ja jokainen uusi rykmentti uusi todistus/rauhanrakkaudesta.

Vielä yksi asia panee vähän epäilemään/propagandan tavoitteita: mitä enemmän meidän maassa/on propagandaa/sitä vähemmän on kaikkea muuta.

Minä katson näillä perusteilla oikeutetuksi linkittää Aron ja Jantusen dialogisuuden laiminlyövät sekä puutteellisesti, stigmatisoivasti ja reflektoimattomasti esitetyt tarinat kansainvälisesti tunnettuun infosota-, kulttuuri- ja mediakeskusteluun. Onko tutkijana esiintyvien henkilöiden intressien, kompetenssin, menetelmien, sidonnaisuuksien ja väitteiden arvostelu sallittua?

Terveisin