keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Juha Molari: Q-evankeliumi ja psykohistoria (väitöskirja 2009)


Juha Molari, Q-evankeliumi ja psykohistoria – Uuden testamentin eksegetiikan väitöskirja (Helsinki 2009). Ethesis on julkaissut tämän tutkimukseni tänään sivuillaan: https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/42953/qevankel.pdf?sequence=1
Nettiversiosta puuttuvat nämä vaikuttavat kannet.

Tällä hetkellä olen tuomiokapitulien järjestämällä Kirjo2A –kurssilla Kirkkonummella. Ensi viikolla annan haastattelun Länsi-Uusimaa –lehteen väitöskirjastani. Pian teen myös laajan artikkelin väitöskirjani perusteella Demari-lehteen.

Minua kiinnostaa stressien ja kriisien vaikutus yhteisön toimintaan ja johtajuuteen.

Mielestäni samainen tuskallinen ilmiö näkyy myös ensimmäisen evankeliumin syntyprosessissa.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Kirkkoherran hartaus Mannerheim-tapahtumassa


Hautajaispsalmi 23 vanhan raamattukäännöksen mukaan:
Herra on minun paimeneni: ei minulta mitään puutu. Hän kaitsee minua viheriäisessä niityssä, ja vie minua virvoittavan veden tykö. Minun sieluni hän virvoittaa: Hään vie minun oikialle tielle, nimensä tähden. Ja vaikka minä vaeltaisin pimiässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani: sinun vitsas ja sauvas minun tukevat.

Torstaina 4. syyskuuta 2008 tapahtui kohtalokas kohtaaminen Mannerheim-tapahtuman kannalta. Teatteriohjaaja-näyttelijä Seppo Heinola ja hänen ystävänsä Mannerheim-tutkijat kävivät katsomassa Helene Mannerheimin hautaa ja kirkonkirjoja kuolinpäivältä 23. tammikuuta 1881. Miksi Helene-äidin sydän ei kestänyt? Aviomies – Carl Robert – jätti vain vuosi aiemmin. Helene jäi ison perheen yksinhuoltajaksi. Jo pian nuori yksinhuoltajaäiti kuolee ”sydämen järkytykseen” (tms.).

Kirkkoherravirastossa vanha merkintä hautajaispäivästä oli tavallisen karu rivi kirkonkirjoissa niin kuin kaikilla muillakin. Omassa kirjeessään Helene kertoi kohtalokkaasti, että kaikki ovat hylänneet hänet.

Sovimme Seppo Heinolan kanssa, että hän tulee kirkkoomme Mannerheimina. Niin kuin hyvät arvostelut tietävät kertoa Kotimaa-lehdessä ja Aamulehdessä, hänen Mannerheim on vaikuttava. Marsalkan äiti lepää aivan kirkkomme vieressä pienen kummun sisällä, joka on suljettu. Monet kylämme miehistä muistavat, että he ovat tuota hautakammiota kunnostaneet vuosikymmeniä sitten.

Vuonna 1879 12 vuotta vanha Gustaf potkittiin pois Böökin lyseosta, kun hän oli kivittänyt ikkunoita rikki. Vähän ajan päästä isä Carl Robert jätti pojan ja koko perheen, lähti perheen vararikkoon ja meni toisen naisen kanssa Pariisiin. Poispotkittua poikaa ei valittu kadettikouluun. Ja muutamien kuukausien kuluttua - 23. tammikuuta 1881 - äiti Helene Mannerheim kuolee!

Kaksi viikkoa äitinsä kuoleman jälkeen 8. helmikuuta 1881 Gustaf Mannerheim, yhä vain 13 vuotta vanha, vasta kesäkuussa 14 täyttävä poikanen kirjoittaa kirjeen siskolleen:
Sofi kiltti! On hirveätä ajatella, että hän on poissa, mutta nyt hän on onnellinen. Kaikkein pahinta on minulle, sillä minä olen meistä kaikista eniten koetellut häntä. En kestäisi tätä millään, ellen tietäsi että hän on antanut minulle anteeksi. Voi miten onnellinen hän olisikaan ollut, jos olisi tiennyt, että Pappa tuli kotiin ja sulki hänen arkkunsa kannen. Olin Sällvikissä hautajaisten ajan. En ole ehtinyt ostaa mustaa mustetta ja kurkkuni on kipeä, niin että minun täytyy kirjoittaa punaisella, ei suinkaan tee mitään, kun minä kuitenkin sydämessäni suren. Älä osoita tästä lähin kirjeitä Rehtorille, sillä silloin hänen täytyy maksaa 5 penniä postiljoonille jokaisesta kirjeestä. Hyvästi Sofi äläkä anna minun turhaan odottaa kirjeitä Sinulta. Gustaf”.

Gustaf Mannerheimin kirjeestä näkyy pienen pojan syyllisyys ja anteeksiantamuksen tarve. Isä oli jättänyt, perhe oli hajonnut, oli kouluongelmat, äiti oli kuollut. Ilmeisemmin aikuiset uskovaiset olivat opettaneet ihan oikein, että äiti on antanut anteeksi. Hän tiesi sanat, mutta sydän kärsi yhä, mutta hän toistaa opittua hyvää lausetta äidin anteeksiantamuksesta. Pieni poika ymmärsi äitinsä kokeneen valtavaa surua isänsä poislähdöstä: ”Voi miten onnellinen hän olisikaan ollut, jos olisi tiennyt, että Pappa tuli kotiin ja sulki hänen arkkunsa kannen”. Noissa sanoissa kuuluu myös nuoren pojan ikävä omaa isäänsä kohtaan.

Vuosi myöhemmin, 14 vuotta vanha Gustaf kirjoittaa 13. helmikuuta 1882 Hanna Lorenille kirjeessään äitinsä kuolemasta Hanna oli kirjoittanut aiheesta ja kysynyt pienen pojan surusta. ”Minä olen myös hyvin usein ajatellut Mammaa, eikä Master voi aavistaa miten ikävä minun on, kun tiedän etten koskaan enää saa tavata häntä. Ja vielä murheellisempaa on ajatella, miten paljon surua ja mielipahaa minä olen hänelle tuottanut. Gustaf Mannerheim”.

Pieni poika koki syyllisyyttä äitinsä tähden, jota hän ei koskaan voisi enää tavata. Lohdutuksen sanat eivät häivyttäneet ikävää tunnetta. Poika tulkitsi omat kurittomuutensa tässä tilanteessa, jossa isä oli jättänyt ja hän suri äitinsä kuolemaa. Puoli vuotta mainitun kirjeen jälkeen Gustaf astui kadettikouluun, mutta ei sopeutunut.

Virallisena selityksenä on Suomessa kerrottu se, mitä vuonna 1950 sotamarsalkka selittää omissa Muistelmissaan teinipoikana eletystä elämästä. Hänen mukaansa hänellä oli vaikeus sopeutua niihin pedanttisiin kasvatusmenetelmiin, joita erityisen ankarasti sovelsi käytäntöön kadettikoulun vuonna 1885 virkaan astunut uusi johtaja kenraali Carl Enckell, tiukka ja ankara soturi. Mannerheim muistelee: ”Muovasin sotilasmanttelistani mielestäni varsin laatuunkäyvän sijaisen sänkyyn ja lähdin karkuretkelle. Pikku kujeeni keksittiin pian ja sai esimerkillisen rangaistuksen: kahden vuorokauden arestin jälkeen sain lakonisen ilmoituksen, että minut oli erotettu koulusta”.

Kiitos sekä Pohjan Fiskarissa asuvan Julinin suvun että hyvän kummin, että taas kerran erotettu poika ei jäänyt yksin. Hän pääsi ylioppilaaksi Böökin koulussa Helsingissä ja Pietariin sotaoppiin. Kaikille hylätyille, erotetuille ja tappion kokeneille ei käy yhtä hyvin.

Kuolema kosketti ilmeisemmin kovasti Gustaf Mannerheimin uudemman kerran kesäkuun lopulla 1894. Nyt aikamiehen - 27 vuotta vanhan miehen - venäläinen vaimo Anastasia synnytti pojan, mutta tämä poika kuoli. Leonid Vlasov kertoo uskottavasti tutkimuksessaan, että Gustaf otti raskaasti perillisensä kuoleman. Hän sulkeutui kuoreen ja muuttui kovaksi ja ärtyisäksi. Hänen odottamaton äkkipikaisuus aiheutti ongelmia. Suomalaisessa historiankirjoituksessa katsotaan usein karsaasti Anastasiaa perheenäitinä, mutta pidän uskottavana, että komean 194 senttimetriä pitkän upseerin sydän tuli nyt jo toisen kerran kovasti haavoitetuksi. Sydämen haavojen kestäminen on vaikeaa, jos vaikka olisi komea sotilas.

Mannerheimin uskonnollisuutta on sanottu enemmän Venäjältä opituksi ortodoksisen kirkon ja hallituksen seremonialliseksi suhteeksi. Tämän mukaisesti Mannerheim pyrki siihen, että suomalaisilla sotilailla oli hengellistä huoltoa. Joulukuussa 1918 Mannerheim pyysi itseltä arkkipiispa Gustaf Johanssonilta, että tämä antaisi hänelle siunauksen. Yhtä kaikki seremoniallisuus: tammikuussa 1936 Mannerheim meni yksin Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon ja rukoili siellä entisen vaimonsa Anastasian sielun puolesta. Anastasia oli kuollut.

Kaikki muu on kovin pehmeää, mutta rakkaiden ihmisten elämä ja kuolema ovat tapahtumia, että ne jättävät jälkensä. Mutta vaikeuksien ja pettymysten jälkeen on yhä lupa elää.

Virsi 373, Jeesus kuule rukoukset, syntyi punaisten alueella Orivedellä 1919, kun vuoden 1918 järkytysten jälkeen virisi siellä helluntaiherätys. Virren sanoittaja Jenny Pohjala kertoo Orivedellä koetusta vuoden 1918 järkytyksestä ja sitä seuranneesta helluntaiherätyksestä. Hän oli rukouskokouksessa pienessä mummon mökissä lähes täsmälleen 90 vuotta sitten, helmikuussa 1919, kun hän sai Hengessään nämä sanat. Laulamme tämän virren 373.


perjantai 23. tammikuuta 2009

Lähdetäänkö käräjille?

Lainaus käyttäjältä: oobio - 05.01.09 - klo:23:26
Panen pääni pantiksi - ja koska te, Molari, olette töissä FSB:ssä, niin varmaan pääni myös menee

Olen saanut lukea vastaavia kirjoituksia liian usein. Aion koventaa asennettani.

Onko oobio ja vastaavat kirjoittajat havainneet syyllistyneensä rikokseen, kun väittävät Suomen kansalaisen tekevän työtä vieraan valtion tiedustelupalvelulle? Hän väittää siis maanpetosrikoksesta tai vastaavasta.

Rakkikoiramainen räksyttäminen

Ihmisillä on lupa olla eri mieltä kuin vallitseva rakkikoiramainen Venäjän vastainen räksyttäminen, joka on toki onneksi yleisintä vain tällaisilla nettikeskustelupalstoilla. Niiden vaarana on toki, että meikäläinenkin - rauhanomainen ihminen - provosoituu provokaation jälkeen vihaisiin sanoihin. Olen joskus sanonut liian pahasti, mikä ei toki sopisi kirkkoherran ja papin viralle. Mikä sille voi, että ei voi hillitä itseänsä, kun rakkikoirat räksyttävät.

Miksi olen kirjoittanut SAFKA:an?

Mutta syy miksi olen kirjoittanut SAFKA:an on oobion kaltainen rikollinen toiminta, kun hän leimaa Venäjään luontevasti suhtautuvat ihmiset maanpetollisiksi! Sen tähden tuo russofobinen, alistava, leimaava, jopa rikoslain vastainen herjaaminen yksittäistä ihmistä vastaan, pitää saada näkyviin suomalaisesta yhteiskunnastamme, jotta siihen voidaan myös korjaavasti puuttua. Kun kirjoitan avoimen röyhkeästi, saan esille myös tuon toistaiseksi liian sallitun vihamielisyyden Suomessa Venäjää vastaan, jotta voin myös siitä puhua: itse asiasta.

Meillä on koko ajan monessa paikassa tuollaista tai vähän erilaista alistavaa ja vihamielistä räksyttämistä Venäjää vastaan ja Venäjään luontevasti suhtautuvia ihmisiä vastaan. Itse olen valinnut sen tien, että otan pilkan vastaan enkä vaikene, koska pidän oobion toimintaa mainitussa seikassa jopa rikollisena. Ihmistä ei ole lupa leimata maanpetoksesta. Se olisi sama, jos leimaisin julkisesti toisen nimeltä mainitun ihmisen murhaajaksi. Niin ei sovi menetellä, mutta jostain syystä Suomessa sallitaan sellainen menettely.


Terve itsetunto


Toisin kuin oobiolla ja useimmilla vihamielisesti näkemyksiini suhtautuvilla ihmisillä, minulla on yli kymmenen vuotinen päivittäinen (24 H) kosketus venäläiseen kulttuuriin; pitkät ja monet eri opinnot Venäjällä; toiminta taloustoimittajana Venäjällä; sekä jatkuva kanssakäyminen suomalaisten ja venäläisten talousihmisten kanssa. Joskus jututan myös politiikkoja rajan siellä tai tällä puolen.

Sen vuoksi uskallan nostaa terveen itsetunnon tavoin pääni ylös pensaasta, tulen ulos kaapista niin kuin väitöskirjani kansikuva ennakoi, sillä tässä tapauksessa Venäjässä ei ole mitään hävettävää suomalaiselle. Jos terve itsetuntoni aiheuttaa syytöksiä fsb-palkkalistalle kuulumisesta, se osoittaa syyttävän suomalaisen ihmisen harkintakyvyn pettämistä.

Jos joku leimaa minua tämän jälkeen julkisesti tuollaisesta rikoksesta, tavataan käräjillä! Kyse ei ole minun herkkähipiäisyydestä, vaan röyhkeästä vaatimuksesta raivata Venäjään myönteisesti suhtautuville ihmisille ihmisoikeuksien ja demokraattisten vapauksien mukainen kunnioitus ja arvo sananvapauden ja maineen puolesta. Se pitää olla totta myös Suomessa.

torstai 22. tammikuuta 2009

Vähän sensuroitu Mannerheim-tapahtuma

Seurakuntaneuvosto on päättänyt tänään 22.1.2009 Pohjan suomalaisessa seurakunnassa, että järjestämme 25.1.2009 kello 14 Mannerheim-tilaisuuden Pyhän Marian kirkossa. Mannerheim saapuu takaisin lapsuutensa ja nuoruutensa kirkkoon, jossa hän on käynyt monta kertaa.

Seurakuntaneuvosto on edelleen päättynyt, että dosentti Johan Bäckmanin aloitussanat sensuroidaan tapahtumasta, koska homoseksuaalisuuden käsittely olisi voinut loukata monia ihmisiä, vaikka Bäckman olisi suhtautunut asiaan myönteisesti. Valtiomiehen arvon mukaista käsittelyä ei olisi ollut käsitellä kirkossa tuollaista teemaa. Ehkä jossakin muualla.

Bäckman tunnetaan erittäin perusteellisena tutkijana, joten hänen aineistonsa olisi asiasta ollut varmasti monia uusia asioita valottava. Tiettävästi hän on kerännyt aiheeseen liittyvää aineistoa jo vuosikymmenen verran. Nyt kuitenkin seurakuntaneuvosto päätti, että kirkon tilan käyttö on tarkoitettu toisenlaiseen tarkoitukseen.

Sensuurin lähtökohta ei ollut kuitenkaan homoseksuaalisuuteen liittyvä hämmennys, vaan sotilasjohtajan ja hänen lähipiirinsä kokema antipatia Bäckmaniin poliittisena ihmisenä tämän vasemmistolaisiksi koettujen näkemysten tähden ja erityisesti Pronssisoturipatsas-teoksen vuoksi. Seurakuntaneuvoston jäsenet olivat saaneet puheluita ja yhteydenottoja, joissa varotettiin oikeudenkäynnistä. Vanha vasemmisto ja oikeisto vastakohta vaikuttaa edelleen taustalla, kun Mannerheimiä pitäisi käsitellä. Kirkkoherra on seurakuntaneuvoston puheenjohtaja. Päätös oli yksimielinen.

Kirkkojärjestyksen mukaan kirkkoherra ja seurakuntaneuvosto päättävät yhdessä kirkon käytöstä ja kirkon käyttöä valvoo kirkkoherra.

Turun Sanomat 23.1.2009 (www.turunsanomat.fi) ja toimittaja MERJA ILPALA-KLEMM on kirjoittanut aiheesta

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Äidin merkitys marsalkka Mannerheimille

Olen tänään vastannut puheluihin ja sähköposteihin, joissa on vaadittu selvitystä Mannerheim-draaman johdosta. Innokkaimmat ovat olleet yhteydessä tuomiokapituliin. Tämän jälkeen tunsin ihanan paratiisimaisen hetken, kun vihdoinkin joku on ymmärtänyt tilanteen oikein. Etelä-Uusimaa -sanomalehti kirjoitti 22.1.2009 sivulla 10 tapahtuman kulun perusteella, mitä Pohjan Pyhän Marian kirkossa tapahtuu 25. tammikuuta 2009 kello 14.

Kirjoitus perustuu puhelinhaastatteluun, jossa vastasin asian johdosta. Meille on tapahtuman järjestäjäni tärkeää, että Pohjan kirkko oli jo nuorelle Mannerheimille muistojen paikka, koska tässä kirkossa teinipoikana hän saattoi äitinsä kirkon vieressä olevaanhautaan. Tarkoitus on tuoda esiin Mannerheim ihmisenä äitinsä viimeisen leposijan tuntumassa. Tottakai Mannerheim on muutenkin erittäin ajankohtainen Suomessa.

Tapahtumalla halutaan korostaa äidin merkitystä ihmisen elämässä ja juuri Pohjan Pyhän Marian kirkko on tässä mielessä oikea paikka esitykselle. Mannerheim vietti nuoruutta läntisellä Uudellamaalla ja erityisesti Fiskarissa. Juuri tuo kokemus antaa sekä näytelmälle että hartaudelle ulottuvuuden, jossa pohdin kuoleman ja luopumisen jättämiä syviä ja vaikeita jälkiä ihmiseen.

Minun mielestäni kirkon pitäisi tehdä omaa historiaansa vielä enemmän tutuksi ihmisille, koska Pohjassa on monia kulttuurihistoriallisia aarteita harmaakivisen rakenteen ohessa.

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Sotatohtori uhkailee kirkkoherraa

Tänään rukouspäivänä, johon perinteisesti tasavallan presidentti on määrännyt saarnatekstin mutta nyt perinne on tyrehtynyt, jonkinlaiseksi sotatohtoriksi ja upseeriksi itsensä ilmoittanut mies soitti minulle messun jälkeen, kun olin valmistautumassa kastetilaisuuteen.

Mies oli hyvin tuohtunut. Halusi kirkkoneuvoston puheenjohtajan nimen ja puhelinnumeron. Kerroin, että seurakuntayhtymässä ei ole kirkkoneuvostoa vaan seurakuntaneuvosto. Hän vaati, että annan seurakuntaneuvoston puheenjohtajan nimen ja numeron. Vastasin, että olen seurakuntaneuvoston puheenjohtaja. "Sinä olet siis oikea kirkkoruhtinas", upseeri vihastui.

Tiedustelin hänen huoltansa, johon hän vastasi, ettei voi hyväksyä, koska Mannerheim-draama esitetään Pohjan Pyhän Marian kirkossa sunnuntaina 25.1.2009 klo 14. Miksi valtiomiehiä pitää alkaa repostella? Kirkon pitää julistaa vain Jumalan sanaa?

En ymmärtänyt sotatohtorin (valitettavasti en muista mistä tiedekunnasta mies on tohtori) ahdistusta. En toki ymmärtänyt sitä keskustelun jälkeenkään. Mutta hän oli tuohtunut siitä, että kirkko ottaa tällaisia maallisia asioita esille. Muistutin, että kirkossa vietetään myös itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksia, kaatuneiden muistopäivää ja laskemme jopa seppeleet haudoille. Ymmärsin kuitenki jo yskän, enkä muistanut kertoa, että laskemme kunniakkaasti seppeleet sekä punaisten haudoille että sotaveteraanien haudoille. Jo tästä syystä ei ole kummallista, että Mannerheim tulee kirkkoomme.

Lisäksi kerroin, että meillä on kirkossa myös Mannerheimin päiväkäsky. Miten on siis merkillistä, että Mannerheimistä ihmisenä käsitellään kirkossa? Kaiken lisäksi Mannerheim itse jätti jäähyväiset omalle äidilleen juuri meidän kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa harmaakivikirkossamme. Mannerheimin äidin hauta lepää kirkkomme vieressä. Jos Mannerheim on tämän vuoden suomalainen teema, miksi häntä ei saisi juuri meidän kirkossamme muistaa ihmisenä.

Lopulta sotatohtori paljasti vihansa syyn. Kyse oli dosentti Johan Bäckmannin läsnäolo tilaisuudessa. Kerroin, että tilaisuutta pitää käsitellä kokonaisuutena niin kuin myös Mannerheimiä. Emme tee Mannerheimistä synnitöntä legendaa, vaan ihmisen niin kuin me kaikki olemme ihmisiä. Emme tarjoa Mannerheimiä syntien sovittajaksi ja Pelastajaksi, vaan hartaudessani tarjoan Jeesuksen pelastajaksi ja syntien sovittajaksi: yhtä vähän Mannerheimista kuin muistakaan ihmisistä olisi jälkimmäiseen tehtävään.

Sotatohtori kuitenkin hermostui yhä enemmän, erityisesti kuulleessaan, etten vihaa Bäckmania ja olen lukenut jopa hänen Pronssisoturiteoksen. Kaiken pahan sinetti oli se, että minäkin - pyhyyden symboliksi ilmeisesti asetettu pappi - oli turmeltumassa Pietarissa opinnoissaan. Miten sellainen saattaa?

Joka tapauksessa sotatohtori sai minulta tiedoksi, että piispa Mikko Heikka vastaa kirkkoherrojen toiminnasta kirkkolain ja kirkkojärjestyksen mukaan. Kai tässä saa kantelun, koska ei poista Mannerheimiä kirkosta. Jään miettimään, että pitäisikö siis kirkosta riisua myös Mannerheimin päiväkäskyt ja valtakunnalliset juhlallisuudet mukaan lukien kaatuneiden muistopäivä ja itsenäisyyspäivä. Minun uskoni ei ole kuitenkaan tuollainen, jota voisi luonnehtia sanalla doketistinen tai markionilainen, jossa luomistyön todellisuus hylätään uskon alueelta.

Sotatohtorin mukaan kirkon pitää julistaa vain Jumalan sanaa, mutta yhteiskunnan arviointiin ei saa puuttua. Ymmärrän hyvin, että arkamieliset papit Hitlerin Saksassa ja sisällissodan aikana sekä sen jälkeen Suomessa asettuivat valkoisten aatteiden yksipuolisiksi kannattajaksi, sillä pehmeähipiäinen pappi saattaisi säikkyä sotatohtorien puhuttelua. Sääliksi käy kansakuntaa, jos pappi vaikenee yhteiskunnan ja historian ilmiöistä ja myyteistä, sekä pakenee tällöin vain tuonpuoleiseen kielipeliin ja sallii oman kansallisen rasismin perusteet. Minä olen toki kokenut elämässä niin paljon tiukempia paikkoja kuin sotatohtorin puhelinsoitto, että minua lähinnä huvittaa suomalaisten kiivaus tietynläisen historian mytologian puolesta. Tuskin ongelmaa olisi mitenkään nostettu esille, jos alustuspuheenvuoron pitäjäksi olisin pyytänyt jonkun pro Karelia -liikkeen ihmisen, vaikka jälkimmäinen tahtoisi toimia - jos mahdollista - Suomen voimassaolevien valtiosopimusten vastaisesti, mutta Bäckman elää Suomen voimassaolevien valtiosopimusten mukaisesti.

Mannerheim tulee takaisin Pohjaan
Su 25.1.2009 klo 14
Pyhän Marian kirkko


Näyttelijä-teatterinohjaaja Seppo Heinola: Tuntematon Mannerheim
Mannerheim-tulkinnat Päämajassa-näytelmässä
saivat rinnalleen ansiokkaan ja miltei täydellisen tulkinnan.
Aamulehti
*****
Hänessä on sitä selittämätöntä lavasäteilyä, jonka vangiksi joutuu,
jos sitä on, ja jota ei millään opeilla saa.

Kotimaa
*****
Seppo Heinola on jo varttunut näyttelijä,
mutta perustellusti tätä tulkintaa voidaan pitää hänen läpimurtonaan.
Hän tavoitti aidosti ja tarkasti Mannerheimin niin ulkoisen kuin sisäisen hahmon

Aamulehti
*****
Dosentti Johan Bäckman lausuu alkusanat Mannerheimistä ilman legendoja.
Kirkkoherra Juha Molari: hartaus

Kirkon tapahtumaan on vapaa pääsy. Vapaaehtoinen ohjelmalehti 15 € korvaa osan tapahtuman kustannuksista.

maanantai 12. tammikuuta 2009

Venäläinen kuuma musiikkiryhmä papin haastateltavaksi

Olen alituisesti yhteyksissä erilaisiin venäläisiin poliittisiin, talouselämän ja kulttuurin tahoihin. Olen jo hyvin kotiutunut Pietarista Marinskin teatterin (Kirovin oopperan ja baletin) oopperatähtien luota Ylläkselle tunturipapiksi ja virkatyöhön Pohjaan, mutta matka ei ole päättynyt!

Via Gra (ВИА Гра)

Olen ollut yhteydessä venäläiseen kuumaan – eräät sanovat kuumimpaan kaikista – musiikkiryhmään Via Gra (ВИА Гра), josta käytetään myös nimitystä Nu Virgos länsimaisessa markkinoinnissa. Heidän ensimmäinen levynsä oli Popytka No. 5 (http://www.youtube.com/watch?v=VHrfYJQBrjk) vuonna 2000. Tällöin Via Gran muodosti kaksi kaunotarta. Sittemmin Via Gra on kehittynyt huomattavasti. Ryhmän rakentamisesta ja ohjaamisesta ovat vastanneet erityisesti Dmitriy Kostyuk ja Konstantin Meladze.

Musiikkivideollaan Biologiya (Biology) he siirtyivät lopullisesti vuonna 2003 myös kansainvälisille markkinoille: http://video.google.com/videoplay?docid=3755676255922562793&ei=L2trSYrqMJ-QiQLPhvyqBQ&q. Nyt helmikuun puolessa välissä 2009 teen haastattelut ja lehtijutun heistä suomalaisvenäläistä Venäjän kauppatie –lehteä varten. Ryhmä oli erityisen innostunut haastattelusta, kun kuulivat tunnetun median nimen. En toki tässä vielä paljasta, mitä kaikkea haastattelu sisältää…

Stop, stop, stop (http://www.youtube.com/watch?v=1aeljV0cxRk) oli heidän ensimmäinen englanninkielinen albuminsa. Sitä julkaistiin ainakin Israelissa, Japanissa, Thaimaassa, Thaimaassa, Indonesiassa ja Pohjoismaissa. Valitettavasti en ole kiinnittänyt huomiota siihen suomalaisissa kaupoissa, mutta en juuri tutki levyhyllyjä. Pietarista ostin toki viimeksi käydessäni heidän levynsä, joka sekä kuvan että sisällön puolesta on oikein nautittavaa.

Tämä laulajaryhmä on erityisen tunnettu kauneudestaan, jopa maaliskuussa 2008 entinen ”miss Venäjä” Tatiana Kotova liittyi ryhmän jäseneksi! Suomalaisen musiikkivideon ja musiikin seuraaminen ylipäätänsä on kovasti erilainen kokemus kuin kuunnella (ja katsella) venäläistä viihteellistä musiikkia! Lokakuussa 2008 julkaistiin heidän kappaleensa Emansipation (http://www.youtube.com/watch?v=0zMP3MUQRgw; haastattelu kappaleeseen liittyen: http://www.youtube.com/watch?v=ujiZgU9Bf3Q)


Elämän puolesta vai sitä vastaan?


Olet muuttunut – totesi myös eräs poliisi erään kerran huolestuneena arvioidessaan meikäläistä pappia. Slavofiiliksi tuleminen on merkinnyt uudenlaista asennetta elämän kauneuteen. Joku on sanonut, että ortodoksisella kirkollakin olisi kirkollisiin toimituksiin liittyvistä manauksista huolimatta varsin lempeä suhtautuminen elämän ihanuuteen, elämän rakkauteen.

En osaa sanoa, onko tuo näkemys tosi ja voiko sitä liittää venäläiseen viihdeteollisuuteen, jossa ortodoksit kaunottaret viihdyttävät yleisöään.

Ranskalaisen psykoanalyytikon Jacques Lacanin eettinen maksiimi oli: älä luovu halustasi (Lacanin etiikasta ja halusta, ks. Minkkinen 1999:119–133; Minkkinen, Panu 1999. Thinking Without Desire. A First Philosophy of Law. Hart Publishing: Oxford).

Neurootikko haluaa, vaikka kiertääkin puutteensa ympärillä. Neurootikko ei siis uskaltaudu kohteeseensa, kiertää ja kaartaa, mutta ei onnistu kiistää haluansa. Sitä vastoin psykoottinen ihminen sulkee pois halunsa ja ryhtyy maagisissa uskomuksissaan suuruudenhulluksi. Mielestäni psykoottinen ihminen on surullinen kuva ihmisyyden torjumisesta, mutta en minä tahdo saattaa ihmistä myöskään neurootikoksi. Kristillisessä moralismissa (joka on eräiden irvileukojen suussa vääntynyt viime viikkojen aikana muotoon ”molarismi”, mutta en osaa yhtään arvata, miten tuollaisen freudilaisen lipsautuksen he ovat tehneet!) usein edellyttää, että ”totuuden ihmisten” pitäisi luopua monista asioista, jotta he olisivat onnellisempia kuin moititut nautiskelijat. Onko se totta?

 Kristillisen lopunajallisuuteen värittynyt julistus sekoittui myöhäisantiikkiin tultaessa hyvä tiukemmin stoalaisen ja kyynisen kieltäymyksen kanssa, mutta tuo luuranko ei oikein miellytä kirkkomme kaapeissa!

Kieltäymysten eetos ja kuolemanvietti näyttäisivät sulautuvan toistensa kanssa, kun lukee kristillistä etiikkaa: niistä puuttuu luomisuskon luoma elämän henkäys! Kumpikin hyökkää itse elämää ja sen alkulähdettä vastaan.

Olen itse kokenut, että psykoanalyytikko Melanie Klein on avannut kuvatun ongelman oivaltamista. Kuolemanvietin käsitteestä suosittelen luettavaksi: Terttu Siitolahti 2005. Melanie Kleinin lisä kuolemanvietin ja yliminän käsitteisiin. Psykoterapia 24 (2): 93-94.).

Badioun kysyi kriittisesti, vaatiiko etiikka todellakin asketismia. Badiou (2003: 60-63) sanoo osuvasti, että olemisensa merkittävyyden kiistämistä – nihilisminsä autuutta – varten ihmiset ovat voineet löytää omat tarvittavat hahmonsa jokaisella aikakaudella (Badiou, Alain 2003. Etiikka. Essee pahan tiedostamisesta. Suom. Janne Kurki. Apeiron kirjat, Helsinki. Alkuteos: L´éthique: Essai sur la conscience du Mal Nous). Myös Philippe Lacoue-Labarthe (1993) kertoo osuvasti samasta asiasta teoksessaan: Etiikasta. Lacan ja Antigone. Suomentanut Jaana Jalkanen ja työryhmä. Helsinki: Loki-kirjat. Tommi Wallenius (1994) on kirjoittanut myös aiheesta (Etiikasta. Antigone. Filosofinen aikakauslehti Niin & Näin 2.).

Illuusio vapahtaa opetuslapseksi asettuvan ihmisen omaan surkeuteensa sitoutuneena uskon sankarina kovin tyypillisesti siitä tosiasiasta, että hänellä olisi ehkä vain määrätty kovin rajallinen häpeällinen paikka kovin rajallisia tyydytyksiä tarjoavassa maailmassa. Siksi on parempi, ettei tavoittele mitään, vaan leikkii uskonsankaria askeettisena suuruutena. Halvar Moxnes on kirjoittanut useita hyvin vaikuttavia tutkimuksia kristillisestä identiteetistä ja asketismista antiikin maailmassa (Moxnes, Halvar 2003. Seeing with Families. Biblical Interpretation 11(2): 115-118. Moxnes, Halvar 2003b. Asceticism and Christian Identity in Antiquity. A Dialogue with Foucault and Paul. JSNT 26 (1): 3-29.). Tähän suuntaan on myös Wadeson Jr. analysoinut psykoanalyyttisestä näkökulmasta lopunaikojen odotusta (Wadeson Jr., Ralph 1996. Thy Kingdom Come: Psychoanalytic Perspectives on the Messiah and the Millenium. Theological Studies, 57. ).

Sekä vasemmistolaisuudesta että lacanilaisesta psykoanalyysistä vaikutteita saanut professori Slavoj Žižek lienee eräs oman aikamme kuumimpia filosofisia nimiä eurooppalaisessa sivistyneistössä. Äskettäin hän (2006:80) tulkitsi, että ihmisten kokemukset Jumalan pettämättömyydestä ja radikaalit tarpeet luopua kaiken uhraten ”Asioiden syylle” (the Cause-Thing) syntyvät psykoanalyyttisesti katsoen samasta ihmisen mielen prosessista. Tuota Asioiden syytä pidetään jopa suurempana kuin ihmisen oma elämä (Žižek, Slavoj 2006. The Parallax View. Cambridge, Massachusetts.: MIT Press). Meillä on kristillisessä moralismissa kuvatun lainen asketismin vaatimus, mutta en ole vakuuttunut sen tervehenkisyydestä. Pidän sitä enemmän seurauksena traumaattisissa kokemuksissa syntyneestä eetoksesta – en etiikan kypsänä huipputuloksena.

Sen tähden valmistaudun jutun tekoon Venäjän kuumimmasta laulajaryhmistä – ihan omaksi ja lukijoiden nautinnoksi!

torstai 1. tammikuuta 2009

Mahtava uusivuosi Pietarissa


Miksi Galkin ei tee parodiaa presidentti Medvedevistä? Tämä skandaali! Pelkääkö Galkin presidenttiä? Pitääkö asiaan puuttua kansainvälisesti? Venäjän television Kanavan 1 nuoret näyttelijät ovat tehneet parodiaa Venäjän johtavista politiikoista ja presidentistä jo pitkän aikaa. Tällä kertaa uudenvuoden alla tehtiin parodiaa siitä, että kansainvälisesti jo viritellään skandaalia, kun naapurikanavalla juontanut Galkin ei olisi tehnyt riittävästi parodiaa presidentistä.

Sain viettää ikimuistoisen uudenvuoden Pietarissa vuoden vaihteessa 2008–2009. Aamuyöllä 1.1.2009 ajoin Pietarista autolla takaisin Pohjaan, jossa oli jumalanpalvelus kello 10 (1.1.2009). 2.1.2009 saan väitöskirjani Yliopistopainosta ja 3.1.2009 ajan Helsingistä Ylläkselle tunturipapiksi. Ylläkselle saapuu paljon venäläisiä. Minulla on siellä muutamia jumalanpalveluksia, joissa myös venäjänkieli otetaan huomioon tarvittaessa. Lisäksi vihin espoolaisen pariskunnan avioon Ylläksen kappelissa.

OOPPERAN TÄHDET

Olin uuden vuoden kunniaksi kylässä Pietarin Musorskin oopperan, Marinskin teatterin, Pietarin Filharmonian, Pietarin komediateatterin, Inkerin Pyhän Marian kirkon kuoron ja eräiden muiden kuorojen solistitähtien luona. He ovat keskenään ystäviä.

Nämä huippusolistit lauloivat Pietarissa Nikolskin katedraalin ja Marinskin teatterin lähellä Olgan Dubonosin kotona yksityisesti tervetulotoivotukset ja tarjosivat samppanjat, sain heiltä joululahjaksi myös upean suklaakonvehtipaketin. Pietarin huippuoopperoiden ja teatterien soololaulajat lupasivat saapua kesällä 15. kesäkuuta 2009 kello 18 konsertoimaan jopa Pohjan Pyhän Marian kirkkoon! Yleensä huippuoopperoiden soolotähtiä saa katsoa vain kaukaa mahtavien oopperasalien parvekkeilta, ellei maksa huippuhintaa ja saa istumapaikkaa läheltä esiintymislavaa. Yksityiskodissa saatu lähikuva paljasti, että soolotähdet ovat sympaattisia lähimmäisiä. Heidän elämäntarinastaan riittäisi kuultavaa loputtomiin. Kristillinen usko oli erityisen merkitsevä kullekin. Muutamilla oli sukutaustaa suomalaisissa ja inkeriläisissä. Pietarin oopperatähtien antama suklaa maistui hyvältä. Niin ainakin anoppi kertoi, joka sai suklaani syötäväksi, sillä meikäläisen pappisparan pitää hiukan varoa linjojaan.

FSB:n KYYDISSÄ?

Ihan kiinnostavaa oli myös matkata uutenavuotena pietarilaiseen kotiini sympaattisen insinöörin kanssa, joka tekee töitä FSB:n tarpeita varten. Tämä on tuskin ensimmäinen kerta, kun tapaan alan ihmisiä. Vuosina 2003–2004 näin Pietarin opiskeluvuosien aikana Tshetsheniassa palvelleita tiedustelu-upseereita kuntosalin saunassa ilman arvomerkkejä ja muitakaan kulisseja. Ja olivat ihan tavallisia ihmisiä kaikki. Minulla ei ole tyypillistä suomalaista Venäjä-fobiaa, että pitäisin venäläisen tiedustelupalvelun olemassaoloa ja toimintaa kauhistuttavana asiana. Luonnollista asiaa ei pidä mystifisoida, koska mystiikka sekä alistaa ihmismieltä että tekee salaliittoja sinne, missä mitään ei ole. Itselläni ei ole luonnollista mitään ”suhdetta” mainittuun järjestöön. Joulukuussa toki lähetin FSB:lle pyynnön avusta, kun eräät venäläiset yrittivät turmella blogiani. Luultavasti sähköpostini meni roskapostiin eikä sitä kukaan huomannut, mutta joka tapauksessa ongelmat hävisivät sattumalta samaan aikaan. Joulun alla otin osaa myös Iltalehden nettikeskusteluun ja puolustin suomalaisen foobikon hyökkäyksiä vastaan naapurimaan tiedustelupalvelun luonnollista olemassaoloa!

Onhan pikkuisella Suomellakin omansa eikä meidän pidä tehdä naapurimaan vastaavasta mitään turhaa myyttiä tai mysteeriä, jopa haamu, jota sitten pelättäisiin ja vihattaisiin. Raamattukin opettaa, että esivalta ei ole niitä vastaan, jotka elävät rehellisesti ja rauhanomaisesti. Vain puolen tunnin kuluttua kävi niin, että Iltalehden operaattori harjoitti sensuuria ja poisti viestini, mutta jätti kaikkien luettavaksi Venäjän vihaa ilmaisevien henkilöiden viestit! Sellainen on suomalainen sananvapaus, että saa olla samaa mieltä kuin kulloinkin vallitseva Venäjän vastainen vihamielisyys.

PAKKASUKKO

Venäjälle saakka joulupukki ei ennätä lasten luo, koska matka on pitkä Korvatunturilta, mutta sitä vastoin uudenvuoden aattona Pakkasukko (ded maroz) ja Lumityttö (snegurozka) tuovat lahjat sekä leikittävät koko väkeä. Tällä kertaa Lumityttö oli ankarampien aikuisten silmissä liian vanha omaan rooliinsa. Ilmeisesti lukuisat uudenvuoden juhlat ovat jo jättäneet häneen jälkensä. Pakkasukko ja Lumityttö eivät tule mistään tietystä kaupungista tai kylästä Venäjällä, vaan vain yleisesti jostakin metsästä ihmisten ilmoille uudenvuodenaattona.
Isä oli erityisen iloinen, kun venäläinen pakkasukko tiesi isän tarvitsevan avaimen perää, sillä vanha avaimen perä oli rikkoutunut vasta kuukausi sitten. Nyt avaimen perä oli jopa mitä kaunein muisto Pietarista. Pojalla Ten Ben –lelu oli erityisen mieluinen. Perheen äiti sai jo Helsingissä rubiinisydämen kulta- ja timanttikehyksissä kaulakoruksi.

Uudenvuoden juhlaan kuuluu venäläisen tapaan ruoka. Ruokapöydässä oli sipulilihaperunapiirakka, hapankaalisalaattia, silakkasalaattia, italiansalaattia, perunaa, kinkkua. Isä joi itse cocista ja teetä, koska ei juo alkoholia, sekä nautiskeli ”makkarajäätelöstä” niin kuin paketti lupaa tekstissä. Tosiasiassa jäätelö oli vain pistetty makkarapaketin muotoon. Näissä juhlissa kukaan ei ollut päihtynyt.

Pietarissa uudenvuoden ja joulun pyhä aika voi näkyä tavallisessa mikrobussissa (”marstrutka”) esimerkiksi ikonin mallin mukaan tehdystä kudonnaisesta, joka lepää bussikuskin selän takana. Jo kaukaa Siestarjoelta alkaen jokaisen Pietarin kadun varteen on myös ilmestynyt satoja, ilmeisesti jopa tuhansia, valokoristeita, joista parhaat ovat loistokkaita valojen leikittelyä. Joulua ei Venäjällä juhlita 24–25. joulukuuta, vaan sen juhlintaa ei juuri näy ihmisten elämässä. Vanhan kalenterin mukaan 7. tammikuuta vietettävää joulua, uudemman kalenterin mukaan 19. tammikuuta vietettävää Jordanin kastejuhlaa toki ortodoksisessa kirkossa juhlitaan.

Venäläinen ei hae joulukuusta, vaan uudenvuoden kuusen. Itse en ole erityisemmin innostunut kuusesta, mutta pakkohan siihen perinteeseen on Venäjällä sopeutua. Uskonpuhdistuksen Saksassa joulukuusi yleistyi jo 500 vuotta sitten, Suomeen joulukuusi tuli varakkaisiin piireihin 1800-luvun aikana. Tällä hetkellä kuusi näyttää olevan jo tärkeämpi traditio Venäjällä kuin Suomessa, jossa kaikki eivät enää välitä joulukuusesta sadan vuoden joulukuusikuumeen jälkeen. Pietarissa ostettu keskikokoinen uudenvuoden kuusi maksoi 1000 ruplaa, 25 euroa.

Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha