«Охота на ведьм» продолжается?

Venäläinen sanomalehti «Русский Обозреватель» julkaisi tutkija Olesja Orlenkon (Олеся Орленко) artikkelin 27.10.2009. Siinä käsiteltiin merkillisiä kokemuksiani kirkollisessa tutkinnassa Suomessa. Tämä venäläinen sanomalehti suhtautuu Venäjään ja historiaan hyvin arvostavasti ja kunnioittavasti. Odotan mielenkiinnolla, että saan tavata Olesjan kohta Moskovassa.

Kamppailu The Soviet Story -propagandafilmiä vastaan on merkittävä tehtävä kansojen välisen rauhan, keskinäisen kunnioituksen ja humanismin puolesta. Tätä kamppailua selvästikin muistetaan Venäjällä kunnioituksella ihan isojen tyttöjen ja poikien keskuudessa, vaikka siihen osallistuisi vain pieni kyläpappi Suomessa. Tällä hetkellä emme ehkä aina ymmärrä riittävästi Suomessa (tavanomaiseksi muodostuneiden venäläisvastaisten herjojen tähden), miten järkyttävästä loukkauksesta on kyse noissa The Soviet Story -festivaaleissa.

Lehtiartikkelin voit lukea myös tästä alta jpg-tiedostona: klikkaa kuvaa, niin saat sen huomattavasti suuremmaksi näytölläsi.



Myös tässä on sama juttu:

Критика и библиография

Гнев, страх, доверие, уважение. Финляндия и Россия.

Amnesty International 2009

Я хотел бы видеть уважительные и доверительные отношения между Российским и Финским народом.

Армии Гитлеровской Германии и Финляндии организовали блокаду Ленинграда. Миллион ленинградцев погибло. Дмитрий Шостакович написал в это время 7-ю симфонию. После войны Суд Финляндии вынес лёгкие наказания финским политикам, которые были виновны в этой воине. Потом началось время Паасикиви и Кекконен: восточного соседа нужно уважать и поддерживать отношения (Например, категорически против президента Паасикиви: Jukka Seppinen, Vaaran vuodet – Suomen selviytymisstrategia 1944-1950. Minerva: Helsinki 2008.). В Сентябре 2009 в Финляндии проводилось исследование, в процессе которого было опрошено 505 человек и потом ещё 502 человека. 57 % считают, что надо оправдать тех политиков, и только 18 % согласны с решением суда. 81 % считает неправильным, что Карелия принадлежала Советскому Союзу, а в настоящее время – России (Loviisan Sanomat 16.10.2009; http://www.loviisansanomat.net/lue.php?id=3824).

Растущая в Финляндии и странах Балтии русофобия, истерический страх и негативное отношение к России видны далеко не всем. Общественная атмосфера меняется не в лучшую сторону. Антироссийские заявления из уст западной интеллигенции серьезно беспокойят. Человек, который позитивно говорит о России, получает клеймо «новосталиниста» или даже «кремлевского подхалима». Интересно то, что бизнесмены не задаются вопросами на тему «русской угрозы» и «русского зла», предпочитая заниматься практическими проблемами и находить конструктивные решения в процессе совместного сотрудничества. Газета «Финляндский торговый путь» (http://www.kauppatie.com/indexrus.shtml) наглядный пример подобного подхода: она поддерживает интересы тысяч западных предпринимателей, которые, не страдая ненавистью, стремятся наладить деловые контакты с русскими бизнесменами. Напротив, в устах политологов и журналистов Россия предстаёт как опасное зло. Исключения можно найти среди историков и более проницательных политических аналитиков, например, доцент университета города Тампере Хелена Рютёвуори-Апунен подвергла резкой критике традицию говорить о России, - как о феномене «особого рода», не давая при этом возможности высказаться оппонентам. Министр иностранных дел Финляндии Александр Штубб, который выступал на конференции, получил от Рютёвуори-Апунен немало критических замечаний, так как слабо аргументировал многие положения своего доклада.

В 1963 году вышла в свет книга известного канадского социолога Эрвина Гоффмана «Стигма», где он описал жизнь, заклеймённых стигмой (Erwin Goffman, 1963: Stigma: Notes on the Management of Spoiled Identity. Prentice-Hall). Стигмы раздаются на основании этнических и религиозных стереотипов. Жизнь такого человека начинает определять стигма: его отстраняют из социальных сетей. В настоящее время в Финляндии и Прибалтике, фальсифицируют историю с точки зрения сторонников реваншизма и национализма: русских людей хотят заставить воспринимать себя как оккупантов, отведя им унизительную и постыдную судьбу. Русскому человеку допускают вход в общество, если он публично признает себя противником российской политики.

Автор понятия моральной паники социолог Стэнли Коэн раскрыл принципы технологии морализаторства. Эти ”торговцы моралью” преподносят отдельные происшествия, слухи и ложь в виде систематических событий (Cohen, Stanley 1972. Folk Devils and Moral Panics. The Creation of the Mods and Rockers. London: MacGibbon and Kee. Routledge. Cohen, Stanley 2001. States of Denial: Knowing About Atrocities and Suffering. Cambridge: Polity Press). Спровоцировав общественные волнения, они добиваются установления собственного контроля над ситуацией в обществе, – и над государственной системой. За последние двадцать лет полиция Финляндии неоднократно заявляла о своих усилиях, - помешать русской мафии захватить власть в городах и сёлах Финляндии. Обеспокоенные избиратели беспокоили своих депутатов, а те, выделяли полицейским средства из государственного бюджета на спасение Финляндии от лап русской мафии. Совсем недавно одна из солидных финских газет написала, что в России кончились все запасы продовольствия, народ голодает и ”ест бродячих собак”. Профессор Тимо Вихавайнен, известный в Финляндии исследованиями развития России рассказал обществу, как ”опасны” русские эмигранты, которых выпустили из России как распространителей российской государственной политики (Jaakko Lyytinen 4.10.2009 Helsingin Sanomat: ”Professori Timo Vihavainen: Suomalainen älymystö vaikenee maahanmuuton ongelmista”). Он также подверг критике комиссию, которая создана для выявления фактов искажения и фальсификации истории. Возникает вопрос: зачем подобные сенсации? Нам кажется, что за ними стоят нечестность и эгоизм. Перед скандальным заявлением профессор издал свою книгу, которая, после такой ”рекламы” сразу была раскуплена. Доцент Арто Луукканен пишет книги о России и даёт интервью телепередачам и газетным изданиям, делая акцент на действиях России в отношении Грузии и Прибалтики (Arto Luukkanen, Projekti Putin: Uuden Venäjän historiaa 1996–2008. Helsinki: WSOY, 2008. Arto Luukkanen, Georgian sota: Miten mahdottomasta tuli mahdollinen: Pamfletti. Barrikadi-sarja no 8. Helsinki: WSOY, 2008. Arto Luukkanen, Muutosten Venäjä: Venäjän historia 862–2009. Kleio. Helsinki: Edita, 2009). В начале нового века, он предрек крах России и обвинил Владимира Путина в крупных авариях, в Москве (Arto Luukkanen, Hajoaako Venäjä? Venäjän valtiollisuuden kehitys vuosina 862–2000. Kleio-sarja. Helsinki: Edita, 2001). Подобные обвинения основываются на стремлении повысить свою популярность и продать книгу. К сожалению, скандал, рассчитанный на бурную реакцию научной интеллигенции, перетек в разряд этнокультурного открытия, на основании которого любой может и открыто говорить о русской угрозе, считаясь при этом проницательным, высококультурным и честным человеком.

Отдел исследований России Института внешней политики Финляндии возглавляет родившийся в Советском Союзе Аркадий Мошес (Arkady Moshes, EU-Russia relations: unfortunate continuity. - European issues, no. 129, 24 February 2009, 8 p. http://www.robert-schuman.org/doc/questions_europe/qe-129-en.pdf; Arkady Moshes, Russia and Europe in the Aftermath of the Georgian Conflict: New Challenges, Old Paradigms. Chatham House, REP BN 08/04, September 2008; Arkady Moshes, Not yet at the crossroads: Is there hope for positive change in Russia-EU relations? - Moving out of the doldrums? Perspectives on Change in Russia-EU relations. Ed. R. Kefferpuetz. Heirich Böll Foundation, June 2008; Arkady Moshes, Post-imperial Russia: emergence and prospects of regaining influence in the post-Soviet space. In: W. Kononczuk (ed.). Putin’s Empire. Stefan Batory Foundation, Warsaw, 2007; Arkady Moshes, Ukraine's Strategic Security: Crossroads Passed, Bumpy Road Ahead, or an Optimistic View? Quid Ukraine’s Strategic Security? Working Paper No. 24 of the European Security Forum. CEPS, IISS and DCAF, Brussels, January 2007. http://shop.ceps.be/BookDetail.php?item_id=1427; Arkady Moshes, Lukashenka’s Role in Russian Politics. In: Independent Belarus: Domestic Determinants, Regional Dynamics, nad Implications for the West. Ed. By M.Balmaceda, J.I.Clem, L.L.Tarlow. Harvard University Press, 2002.). Его главные научные принципы это выступления против современной политики России, критика российского империализма по отношению к Украине и Грузии и идеализация ельцинских времен. Другой исследователь, Хенрикки Хейкка рассматривает Россию как незначительный маргинальный субъект мировой экономики, а российская коррупция разрастается, и эта катастрофа угрожает Финляндии, которой надо искать спасения у НАТО (Henrikki Heikka, "Hallittua epävarmuutta: Analyysi Venäjän poliittisista riskeistä", UPI Briefing Paper 10/2006; Henrikki Heikka, "Jännitettä ilmassa - Laskeva suurvalta Venäjä ja sen suhteet länteen", UPI Briefing Paper 7/2006. J. Molari, Venäjän kauppatie 8/2006: ”Ulkopoliittisen instituutin tutkimus Jännitettä ilmassa” (http://www.kauppatie.com/08-2006/5f.htm). Подобные речи и тексты создают в массовом сознании негативный образ России, и те, кто уважают Россию, клеймятся как просто дураки.

В Прибалтике и Финляндии активно рекламируется пропагандистский документальный кинофильм The Soviet Story. В этой картине используется известный “метод метафорической риторики”, направленный на дискредитацию современной Российской Федерации как государства, очернение его политических лидеров и создание искаженного представления о россиянах. (L.M. Scott ja R. Bathra (2003), Persuasive Imagery: A consumer responce perspective. Matwah, NJ.: Lawrence Erlbaum Associates. A.Paivion (1986), Mental representations: A Dual Coding Approach. New York: Oxford University Press. L.M. Scott (1994), Images in advertising: The need for a theory of visual rhetoric, Journal of Customer Reseach 21: 252- 273; R. Gider-Sorolla, M.T. Garciá & J.A. Bargh (1999), The automatic evaluation of pictures. Social Cognition, 17, 76–96. D. Hermans, J. de Houwer & P. Eelen (1996), Evaluative decision latencies mediated by induced affective states. Behaviour research and therapy 1996;34 [5-6]:483-8. Phillip J. Mazzocco & Timothy C. Brock, Understanding the Role of Mental Imagery in Persuation: A Cognitive Resources Model Analysis, pp. 65-78 in: Creating Images and the Psychology of Marketing Communication, ed. Lynn R. Kahle,Chʻung-hyŏn Kim, 2006. H.R. Unnava & R.E. Burnkrant (1991)An imagery-processing view of the role of the pictures in print advertisements. Journal of Marketing Reseach 28: 226-231.) (J. Molari 2009, Venäläisväestön syrjintä Baltiassa ja The Soviet Story (http://personal.inet.fi/palvelu/molari/thesovietstoryjuhamolari.pdf). Обвешанные свастикой неофашисты, поднимающие руки в гитлеровском приветствии, преподносятся в фильме как основная часть российской государственной Думы.

Картина наносит удар против России и россиян с помощью искажения и фальсификации исторических фактов, подкрепленных видеорядом, со злом и насилием. Так ставится стигма.

В марте 2009 года состоялась, организованная Эстонией, Латвией и Литвой, в кинотеатрах Хельсинки, демонстрация материалов об оккупации Прибалтики Советским Союзом. В знак протеста против этого была проведе на акция протеста, где принимали участие Марк Сирык, Дмитрий Линтер и Максим Рева. Они рассказали о дискриминации, с которой столкнулись, в Эстонии.



Дискриминация стала серьезной проблемой в Прибалтике: согласно данным Amnesty International, в Эстонии с дискриминацией сталкивается около 420 000 жителей, что составляет 30 % населения (http://www.amnesty.org/en/library/asset/EUR01/001/2008/en/297fabc1-78fb-11dd-8e5e-43ea85d15a69/eur010012008en.pdf). К сожалению, в Финляндии данный протест был признан выражением русского ”новосталинизма”, желающего проникнуть в Финляндию и покорить ее. Уменьшение дискриминации русскоязычного населения Финляндии нельзя признать реальным: по данным социопсихологических исследований хельсинского университета свыше 40 % русско- и эстонскоязычных эмигрантов в Финляндии сталкиваются в поиске работы с элементами дискриминации. Около 35 % проживающих в Финляндии русскоязычных эмигрантов сталкиваются в повседневной жизни с оскорблениями, презрением и прочими проявлениями расизма со стороны финского окружения (K. Liebkind, S. Mannila, I. Jasinskaja-Lahti, M. Jaakkola, E. Kyntäjä & A. Reuter 2004, Venäläinen, virolainen, suomalainen.). В 2004 году организация Gallup International провела в более чем 60 странах 50 000 интервью (Voice of the People 2004: The Image of the United States; 11.10.2004). По данным исследования, свыше 60 % финнов относятся к России почти или весьма негативно и только 10 % положительно. В своих отрицательных оценках России финны заняли второе место, первыми стали жители Косово. Подобные общественные настроения нельзя считать политически нейтральными, так как они создают благотворную почву для расистских провокаций и межнациональной вражды.

Весной 2009 года Про-Карелия провела по всей стране «фестиваль одного фильма», – систематический ряд показов кинокартины The Soviet Story. Потом было в его обсуждение, в ходе которого решались вопросы о том, какие препоны поставить русскому злу и каких ограничений потребовать от России? Вейкко Сакси, председателя Про-Карелии, живет в Таллинне. Вместе со своим другом, адвокатом Кари Сильвеннойненом, в апреле 2009 год Сакси подал в епархию официальную жалобу против меня, поскольку я осмелился критически проанализировать деятельность организации. Кари Сильвеннойнен ведет активную борьбу за реабилитацию лиц, осужденных за преступления, совершенные в ходе Второй мировой войны. Осенью 2008 года Высший суд Финляндии отклонил иск Сильвеннойнена (KKO:2008:94 http://www.finlex.fi/fi/oikeus/kko/kko/2008/20080094). Впрочем, министр юстиции Туйя Бракс с весны 2009 года работает над объяснительной запиской, в которой изучаются возможности отмены приговоров военных преступников (OM 5.2.2009: http://www.om.fi/Etusivu/Ajankohtaista/Uutiset/Uutisarkisto/Uutiset2009/1232607332350). Профессор хельсинской высшей школы предпринимательства Арто Лахти, доцент университета города Тампере Ханну Рауткаллио и член Европарламента, политик Лассе Лехтинен выдвинули целый ряд аргументов, почему следует отменить приговоры военным преступникам (Lasse Lehtinen & Hannu Rautkallio 2005: Kansakunnan sijaiskärsijät. WSOY). В чем же дело? Дело в политическом отдалении от России. Военные преступники в современном обществе превратились в тотемы и символы. Можно, например, не обращать внимания на то, как Ристо Рюти, будущий президент Финляндии, уже во время гражданской войны 1918 года предпринял ряд карательных мер против финских коммунистов, планируя полный разгром Советского Союза (См. Juhani Suomi 1973, Talvisodan tausta – Neuvostoliiton Suomen ulkopolitiikassa 1937-1939; Juhani Suomi 1989, Kohtalona yksinäisyys – Risto Rytin tie Suomen politiikan johtoon; Martti Turtola 2005, Risto Ryti – Elämä isänmaan puolesta). Помимо этого, Про-Карелия пытается помешать реализации европейского проекта «Норд-Стрим». Эта организация строит далеко идущие политические планы. Президент Мартти Ахтисаари и министр внешних дел Александр Штубб пользуются среди про-карельцев особой симпатией. Ахтисаари полагает, что финнам присуща низкая самооценка, которую можно поднять, если Финляндия станет членом НАТО и престанет ощущать «русскую угрозу». Отношения с Россией он расценивает исключительно как пятно на внешнеполитической репутации Финляндии.

Во время нацистской оккупации в Латвии были уничтожены около 80 000 евреев, что составляло 90 % еврейского населения Латвии в то время. Этот факт не мешает проведению в Риге систематических марш-парадов в честь фашистских военных подразделений «Ваффен-СС», приуроченных к Дню легионеров (Центр новостей ООН 14.04.2005, Комиссия ООН по правам человека осудила прославление бывших членов организации "Ваффен СС"; http://www.un.org/russian/news/fullstorynews.asp?subj=WCP&newsID=3564; E/CN.4/2005/L.14, 6 April 2005.Комиссия по правам человека. Шестьдесят первая сессия. Пункт 6 повестки дня]; http://www.9may.ru/unsecret/m10008980). В марте 2009 года в Риге были арестованы мирные граждане, чья вина заключалась в «прорусских настроениях». При этом марш-парад «Ваффен-СС» был благополучно разрешен. Несколько моих друзей лично наблюдали эту акцию.

Все мы прекрасно осведомлены, как активно поддерживал идею проведения парадов в честь «Ваффен-СС» бывший министр обороны Латвии Гиртс Валдис Кристовскис, ныне являющийся депутатом Европарламента. Кинофильм The Soviet Story является его детищем. Кристовскис неоднократно делал заявления о том, что для интеграции в латвийское общество все русскоязычные жители Латвии должны пройти через публичную унизительную процедуру «покаяния», признав Советский Союз агрессором и оккупантом (Ilze Brands Kehris 2005, Citizenship and Multiculturalism in Latvia: Public and Political Discourses. A European Approach to Multicultural Citizenship: Legal, Political and Education Challenges; Kristovskis, Latvijas Avīze, 6 Febaruary 2006; Airis Rikveilis, An Unmastered Past: Latvia and Russia After NATO and EU Enlargement: Bilateral Issues of Statecraft 2003-2006; Ģirts Valdis Kristovskis, Krievijas atvainošanās? Ir tiesiska izvērtējuma iespējas, Lauku Avīze, Rīga, 1.4. 2005). Президент Латвии Вайра Вике-Фрейберга призвала русских ”отправляться в Россию, если они так желают быть русскими” (Baltic Times, 20.05.2004). 23 августа 2009 года эстонец Март Лаар после просмотра картины The Soviet Story сделал публичное заявление, назвав всех русских оккупантами, которым "должно быть стыдно за себя". В частности, его речь была направлена лично против Максима Ревы. Информационная война, развернутая посольствами на территории прибалтийских стран, нашла поддержку в Финляндии благодаря эстонским националистам, чьи сообщества охватывают Финляндию разветвленной социальной сетью. Одним из примеров беспристрастных научных трудов по новейшей истории Прибалтики можно считать совместное исследование финна Матти Туртола и эстонца Магнуса Илмъярва (Matti Turtola,Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939-1940, Otava, 2008); Magnus Ilmjärv, Silent Submission. Formation of Foreign Policy of Estonia, Latvia and Lithuania, Period from mid-1920-s to Annexation in 1940. Acta Universitatis Stockholmiensis, Tallinna 2004; Erkki Tuomioja 2004, http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=46&category=3). Президентом Эстонской националистической партии (Eesti Rahvuslik Liikumine) является таллиннец Хенн Пыллуас, поддерживающий требования всех без исключения реваншистских организаций, предъявляющих к России как территориальные, так и материальные претензии (http://juhamolari.blogspot.com/2009/09/henn-polluaas-veikko-saksi-ja.html). Он также является одним из главных идеологов Про-Карелии и Сынов Финляндии (Suomen-pojat).

Европейскои еврейскои конгресс призвал правительство Латвии запретить проведение парадов в честь фашистских военных подразделений «Ваффен-СС» (Jean-Yves Camus 2005. The use of racist, antisemitic and xenophobic elements in political discourse. High-level panel meeting on the occasion of the International Day for the Elimination of Racial Discrimination Paris, 21 March 2005 ECRI: European Commission against Racism and Intolerance, November 2005.).

Андрей Манойло сделал правильные выводы (Манойло, Андрей Викторович 2005. Информационно-психологическая война: факторы, определяющие формат современного вооруженного конфликта (часть 3). http://articles.security-bridge.com/articles/19/11467/; Манойло, Андрей Викторович 2008a. Модель информационно-психологической операции в международных конфликтах. Право и политика, 6: 1387–1394; Манойло, Андрей Викторович 2008b. Культурно-цивилизационные модели и технологии психологического разрешения международных конфликтов. Право и политика, 4: 914–926. Манойло, Андрей Викторович 2008c. Пределы регулирующего воздействия информационно-психологических технологий на международные конфликты. Право и политика, 7: 1653–1664; Манойло А.В., Дипломатическая академия МИД РФ: ПСИХОЛОГИЧЕСКИЕ ОПЕРАЦИИ США В ВОЙНЕ ГРУЗИИ ПРОТИВЮЖНОЙ ОСЕТИИ И АБХАЗИИ. Аннотация (2008). J. Molari, ”Andrei Manoilo: Venäläinen väestö suorin tie vaurauteen” (http://www.kauppatie.com/04-2009/4.pdf); J. Molari: ”Andrei Manoilo: Elämme informaatiosotaa” (http://www.kauppatie.com/11-2008/4.pdf). Ученый считает, что информационно-психологическая пропаганда, направленная против России, опирается на страхи финнов будто Россия ”является новым агрессором и несет угрозу”. Напуганные люди легко впадают в панику, пытаясь отыскать спасителя и защитника. Финские жители даже не догадываются, что на них испытывают технологию ”политической поляризации”, основанную на конфронтации (столкновении) черного и белого, которая деиствует на глубинные сферы подсознания. ”Влияние идет через активизирование существующего архетипа, например, ужаса, связанного с финско- русской (Зимней) войной”.

На мой взгляд, люди должны понимать, насколько неразумно поддаваться на провокации, укрепляя ”политическую поляризацию”. Доброжелательно воспринимающий Россию финн должен стать на своей родине, в Финляндии, образцом разумного и позитивного человека, желающего всем людям физического и духовного блага, спокойствия и взаимного уважения друг к другу.
¬¬¬____

Юха Молaри, 2009 (Финляндия) - пастор, настоятель лютеранской церкви в финском городе Расеборге, доктор теологии, журналист, экономический аналитик

Miten voisi vastustaa vihapuhetta? Miten vapautua suomalaismedian harhoista?

Ihmettelen itsekin, miten tähän nykyiseen tilanteeseen on tultu.

Tarkoitan tilannetta, että minut leimataan epäisänmaalliseksi Suomen vihaajaksi ja toivotetaan poistumistani Venäjälle. Toisten moitteissa olisin stalinisti, toisten natsi.

On toki totta, että olen vihastunut ja alkanut kyseenalaistaa tietynlaista ”rakkautta” Suomea kohtaan etenkin satojen julkisten ja ei-julkisten henkilööni kohdistuvien herjojen jälkeen. Niin ei pitänyt käydä, että vihastuisin.

Isänmaalliseksi syntynyt

Lapsuudestani ja nuoruudestani muistan, miten kyyneleet tulivat onnesta silmiin, kun näin Juha Väätäisen tai Lasse Virenin voittavan Suomelle mestaruuksia. Suomen lipun nousu ja Maamme-laulu näkyivät ja kuuluivat kauniilta.

Kouluvuosina vastasin isovanhemmilleni, että en koskaan mene töihin ulkomaille: olen suomalainen. En edes opiskellut kieliä innolla, koska uskoin suomaisuuteeni. Olin sinivalkoinen suomalainen. Onnellinen hyvästä elämästäni Suomessa ja kodissani.

1990-luvun lopulla alkoi toki tulla säröjä Suomi-kuvaani, kun sain kuunnella usein kadulla ja muualla suomalaisten lausumia moitteita siitä, että vaimoni puhui venäjää.

Erään kerran olin menossa erään venäläisen mustan vyön judokan, maan pronssimitalistin, syntymäpäivänä ravintolaan aterialle, jolloin kovasti suomalaiset miehet ja naiset lausuivat pilkkapuheita meitä vastaan, kun olimme tulossa syömään.

 Venäläiset tekisivät myös ravintolan ruoan pilaantuneeksi, jos saapuvat samaan ravintolaan!

Venäläiset ystäväni eivät onneksi ymmärtäneet, millaista pilkkaa nämä suomalaiset puhuivat näiden nenän edessä, koska ystäväni osasivat vain venäjää ja alkeellisesti englantia. Minua loukkasi mainittu käytös.

Vielä pahemmin loukkaannuin, kun viranomaisilla vaikutti olevan ihan yhtä ennakkoluuloinen käsitys venäläistä kuin ravintolajonon suomalaisella väestöllä. Häpeän kertoa suomalaisten viranomaisten puolesta, miten hulluja pelkoja nämä kertoivat minulle vakavaksi varoitukseksi venäläisistä. En tarkoita tässä edes sitä erästä poliisia, jonka kanssa konfliktini yltyi jopa suuremmaksi.

90-luvulla koin itsekin supisuomalaisena miehenä epävarmuutta matkustaessani Venäjällä, koska en tuntenut kieltä enkä kulttuuria. Lisäksi olin elännyt täysin suomalaisen median luomassa harhassa niin kuin nyt jälkikäteen osaan nimetän silloisen totuuden harhaksi.

 Vuonna 1999 sain kuulla vakavia nuhteita, ettei Venäjälle saa matkustaa uudeksi vuodeksi, koska siellä voivat räjähtää ydinpommit.

Kaikesta huolimatta nämäkään merkillisyydet eivät virittäneet minussa mitään Suomi-vihaa. Maailmani avartui toki nyt laajemmaksi. Siinä ei ollut mitään revanssihenkeä tai rajansiirtämisen tahtoa. Olin syntynyt 60-luvulla ja varttunut koulussa 70-luvulla. Minua ei ollut kukaan neuvostoliittolainen tai venäläinen mitenkään koskaan sortanut. Minulle ei edes juolahtanut mieleen, että minulla olisi joku suomalaiskansalliseen identiteettiin kuuluva oikeus ja velvollisuus tuntea venäläiskammoa.

2000-luvulla työskentelin ja opiskelin pääasiassa Pietarissa sen ohessa, mitä opiskelin Suomestakin käsin Venäjän taloutta. Elin pääasiassa liikemiesten ja ekonomien maailmassa opintojeni ohessa. Näillä oli hyviä liikesuunnitelmia, käytännöllistä tahtoa ratkaista liike-elämään luonnollisesti liittyviä ongelmia. Mitään olemuksellisesti pahaa Venäjää ei näkynyt missään. En ollut edes tietoinen sellaisesta.


Suomessa törmäyksiä mustavalkoisen maailman kanssa

Kun palasin Suomeen kesällä 2004, aloin käydä myös suomalaisissa poliittisissa konferensseissa, joissa käsiteltiin Venäjää. Aloin lukea suomalaisia sanomalehtiä ja katsoa televisiota, joissa kuvattiin Venäjää. Se oli melkein kulttuurishokki, koska nyt sain yhä uudestaan kuulla olemuksellisesti pahasta Venäjästä, joka saattaa jopa uhata pientä Suomea. Mitään pahaa ja uhkaavaa en ollut kuitenkaan nähnyt Venäjällä.

 Ainoa kerta, kun vähän pelästyin Venäjällä, oli pietarilainen sauna, jossa Johan Bäckmaniksi itsensä esitellyt suuri suomalainen mies kertoi tuntevansa minut ja tahtoi jutella enemmän kanssani. Sillä kertaa pakenin nopeasti saunasta, koska en erityisemmin viihtynyt suomalaisten parissa.

Mitään muuta pelkoa en kohdannut Venäjällä. Edes venäläiset aseet eivät säikyttäneet, kun menin erääsen paikkaan liikeneuvotteluihin hyvässä saattuessa.

Suomessa alkoi paljastua merkillinen toinen maailma suomalaisesta omasta sielusta. Identiteetimme ja poliittisen ansiokkuutemme merkilliseksi perversiksi tuntomerkiksi ilmaantui yhä enemmän kaikenlainen huolestunut ja paha puhe Venäjästä. Siksi lopetinkin joksikin aikaa suomalaisten sanomalehtien lukemisen, koska ne tekivät pelkästään vihaisiksi.

Lopulta päätin, että kerron avoimesti paremmista kokemuksistani suomalaisille lajitovereilleni. Alusta alkaen vastareaktiot olivat kuitenkin pöyristyttäviä: minulle toivotettiin menoa paratiisiin Venäjälle, jos erehdyin kertoa, että sittenkin Venäjän taloudessa menee hyvin eikä kaikki kärsi nälästä, vaan Moskovassa on enemmän miljonäärejä kuin Suomessa pääkaupunkiseudulla.

En vain hyväksynyt sitä yleistä surkeaa kuvaa, joka näytti olevan niin tärkeä suomalaisten lajitovereittemme identiteetille.

En kiistä sitä, ettenkö olisi itsekin loppujen lopuksi vihastunut ja muuttunut varsin pilkalliseksi suomalaista yleistä ilmapiiriä vastaan. Valehtelematta sain monta sataa yksityistä ja julkista parjausviestiä alkaen stalinistista entistä pahempiin herjauksiin.

Kun aloin vastata russofobia-sanalla takaisin, sain toki entistä enemmän myös uhkaavia tekstejä ja viestejä. Minua loukkaa nykytilanteessa erityisesti se, että suomalainen isänmaan rakkauteni tulee ikään kuin heitettyä lokaan ja kyseenalaistettua pelkästään tuolla argumentilla, jos iloitsen ja voin hyvin Venäjällä ja sen poliittisen johdon linjoilla.

Miksikö minä olisin muka huono suomalainen vain sillä perusteella, että Venäjän hallitus ja maan suurin puolue vaikuttavat toimissaan päteviltä ja hyviltä? Tämä virittää juuri vihani, että polarisaation mustavalkoista mallia sovelletaan minua vastaan tuolla perusteella, kun matkustan Venäjällä ja solmin mutkattomasti suhteita sikäläisiin ihmisiin.

 Koko ajan olen itse kokenut, että rakennan myönteistä Suomi-kuvaa: muistan hyvin 90-luvun puolivälin jälkeen, kun eräs venäläismies, sittemmin tutuksi tullut pietarilainen oppinut mies,kertoi vaimolleni, että en näytä ollenkaan samanlaiselta kuin yleisesti suomalaiset, ”nelijalkaiset ystävämme”.

Olin kaikissa tilanteissa raitis, pidin seurueesta huolta vastuullisesti, en hermostunut, en tupakoinut, urheilin, pukeuduin siististi, harrastin kulttuuria.

Käytännön elämälläni annoin paremman kuvan suomalaisista kuin monet venäläisistä olivat saaneet siihen mennessä.

Ylipäätänsä kerroin monissa tilanteissa, että suomalaista elämäntapaakin on moneksi. Suomalaisten ystävieni parissa useimmat ovat raittiita, ahkeria työssään ja rehtiä elämässään, harrastavat kulttuuria ja ovat saaneet akateemisen koulutuksen. Kaikki suomalaiset eivät vietä iltojaan kapakoissa ja öitään katuojassa tai putkassa.

Valitettavasti Pietarissa elämänmeno oli ollut kai aika hurjaa 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa, kun suomalaiset tekivät matkojaan sinne…

Anopin kanssa sain useita kertoja keskustella ekologiasta ja ympäristöstä, sillä suomalaisena koin mahdottomaksi tottua pietarilaiseen jätehuoltoon ja katujen likaisuuteen yms.

Missään määrin en elänyt utopiassa Venäjästä, sillä näin myös juoppojen ongelmia, vaikka nämä eivät juopotelleet julkisilla paikoilla. Koin myös perheeni kukkarossa venäläisten eläkeläisten pienet ansiot, vaikka myös näiden häikäilemättömän tavan vedota ahneudessaan sukurakkauteen.


En alistu vihalle

Viha juontuu biologisesta tarpeesta puolustaa ja suojata itseään, kun on joutunut hyökkäyksen tai tunkeilun kohteeksi.

Vihaa ei tarvitse opetella poliittisissa suhteissa ja historian perusteluissa, kun taas huomattavasti vaikeampi haaste on kyetä torjumaan vihaa tukevat ratkaisumallit.

Haluan paljon ja entistä enemmän työskentelyä oman mielen monimuotoisuuden kanssa.

Kun sadat (en liioittele!) viestit toivottavat itseäni tai jotakin toista henkilöä poistumaan Suomesta, ei ole mahdotonta, että ainakin tiedostamatta syntyy tunne ”yksinäisyydestä”, ”arvottomuudesta”, ”loukatuksi ja hyväksikäytetyksi” joutumisesta, tuskin edes olemassaolon oikeus enää jää selväksi. Sellaisessa tilanteessa kukin yksilö reagoi omien psyykkisten erityispiirteittensä mukaisesti, mutta kukaan ei ole yli-ihmisenä ulkopuolinen, kun kohtaa loputtomia loukkausia.

Tämän vuoksi on hyvä tiedostaa tunnettuja erilaisia mielen mekanismeja, jotka alkavat mainitussa tilanteessa toimia jopa uhkaavalla ja haavoittavalla tavalla.

Jotku henkilöt taistelevat ehkä em. tuntemuksia vastaan pitkään olemalla ylikiltti, kuuliainen ja hiljaa, tekemällä kovasti työtä ja hakemalla hyväksyntää toisilta. Ajan myötä kuitenkin ”nationalistien” nimimerkkien herjaukset saavat satuttaa ja henkilö antaa periksi vihalle.

Minä haistatan ”paskat” loppujen lopuksi herjaajien uhkauksille, koska en tahdo olla enää hiljaa ja antaa periksi. Pahimmassa tapauksessa ylikiltti isänmaallinen suomalainen ja Venäjää-arvostava henkilö aloittaa jopa voimallisen kostamisen, haluaa antaa samalla mitalla takaisin. Ylikiltistä miehestä tai naisesta voi tulla hyökkäävä ja kiukkuinen.

 Sinikka Auvinen, Sari Saarenpää, Tiina Salo ja Kaija Salonen kirjoittivat mielenkiintoisesti vuonna 2007 Kognitiivisen psykoterapian verkkolehdessä vihasta artikkelissaan ”Vihan ilmeneminen kognitiivisessa psykoterapiassa”.

 Esimerkkitapaus ylikiltin miehen vihastumisesta voisi saada selityksensä heidän artikkelinsa valossa siitä, että tätä henkilöä oli alusta alkaen mitätöity ja tukahdettu. Riittämättömyyden tunteisiin liittyy myös häpeä itsestä, ehkä uudet loukkaukset jopa provosoivat jotakin alitajuista varhaista häpeää.

 Tämä teoreettinen tapaus ei ole kuitenkaan ainoa reagointitapa, sillä ihmismielet ovat voineet rakentua myös toisin.

Nationalististen russofobiset hyökkäykset saattavat myös haavoittaa konstruktiivista – rakentavaa – Venäjä-suhdetta kannattavaa ihmistä toisenlaisen prosessin kautta. Tällöin asianosaisen kärsijän sisälle padottu vihaisuus, joka on voinut tulla myös muista syistä elämän aikana, yhtäkkiä voimakkaasti purkautuu ikään kuin vieraan asian johdosta. Jälkeenpäin syntyy nyt häpeä omasta käytöksestä ja syyllisyyttä siitä, kun on pahoittanut toisen mielen kovilla sanoilla ja toimilla.

 L.S. Greenbergin ja S.C. Paivion (1997; Working with emotions in psychotherapy. New York: The Guilford Press.) mukaan ilmaisematon viha on ongelmallista silloin, kun se kasautuu ajan kuluessa ja liittyy kohtaamattomiin tarpeisiin esimerkiksi pätevyyden, identiteetin ja läheisyyden alueilla.

Haluan toisenlaista poliittists asennetta, jossa pyrkimyksenä on vihan rakenteiden purkaminen ja luottamuksellisten suhteiden vahvistaminen, on psykologisesti tällä tavalla erityisen haasteellinen, koska siinä joutuu kovin helposti provosoiduksi ja sekaantuneeksi polarisaatiota vahvistavaan vihamentaliteettiin, koska prosoivat tilanteet virittävät asianomaisen oman psyykeen tiedostamattomia tai heikosti tiedostettuja tunteita.

Siinä onkin juuri nationalistien suuri valitettava voimavara rehellisiä ihmisiä vastaan, koska jälkimmäisten pitäisi kyetä hoitamaan oman sielun vihan tunteet taidokkaasti voidakseen rakentaa kaikissa tilanteissa pikemmin parempia suhteita kuin huonoja suhteita. Rehellisten ihmisten tulisi kyetä puhumaan suoraa ja julkisesti, mutta rakentavasti. Johanneksen evankeliumissa on ilmaistu tämä tunnettu vaikeus sanaparilla: ”rakkautta totuudessa” tai ”totuutta rakkaudessa”.

Riitta Hyrck kirjoittaa Psykoterapia-lehden numerossa 28 (3/2009) häpeäalttin narsistisen potilaan persoonallisuuden rakenteesta ja haavoittuvuudesta, mutta artikkeli on kasvattava ihmistuntemusta varten myös yleisemmin kuin vain ahtaasti ”potilaan” näkökulmasta.

Yleensäkin psykologian tapaukset ovat jossakin määrin yleisiä kaikille ihmisille, toisilla korostuneempia kuin toisilla. Hyrch palauttaa häpeästä selviytymisen pohdintoihin häpeän alkulähteestä. Ehkä sellaisen pohdiskelun käyminen olisi tarpeellista itse kullakin, jotta kykenisi kehittymään diplomaattisen kestäväksi kaikkia tilanteita varten.

Hyrck viittaa Herbert Rosenfeldin kliinisiin havaintoihin, joiden mukaan itsetuntonsa vaurioittanut henkilö pitää itseään muita huonompana ja jättäytyy herkästi seurassa ulkopuoliseksi. Sellainen hauras itsetunto saattaa murentua moitteista, koska hän tuntee olevansa mitätön myös muiden silmissä. Luultavasti kovin moni on niin murentunut itsetunnoltaan, ettei hän edes uskalla asettaa omaa nimeään alttiiksi esimerkiksi puolustaen parempia Venäjä-suhteita kuin vihaan, panetteluun ja uhkakuviin rakentuvaa vallitsevaa suomalaista linjaa.

Miksi sitten vihastuminen häpeän ja huonommuuden tähden voivat saada liian määräävän aseman ihmisen elämässä? Hyrck viittaa lapsen ja äidin suhteeseen, äidin hyväksyntään ja iloon lapsen olemassaolosta. Aina ei käy niin onnellisesti, että lapsi olisi saanut kokea tuota hyväksyntää ja iloa sopivassa suhteessa.

Persoonallisuuden varhaisessa, integroitumattomassa vaiheessa lapsi lohkoo hyvän ja pahan erilleen toisistaan sekä sisäisessä että ulkoisessa maailmassa. Hän heijastaa mielessään pahan mahdollisimman kauas hyvästä, ettei tämä pääsisi vahingoittamaan hyvää. Hyvä on pienen lapsen mielessä samaa kuin täydellisyys.

 Aggression taustavoimana voi olla primitiivinen turhautuminen. Sellainen lohkominen ja primitiivinen turhautuminen sopivat valitettavan ongelmattomasti nationalistien eetoksen taustavoimiksi, mutta rehti ihminen ei voi saavuttaa voittoa tuon saman voiman avulla.

Kirkkoherra Juha Molari antoi vastineen Kotimaa-lehdelle

Kuten tunnettua blogini lukijoille, Kotimaa-lehden toimittajalla tapahtui harmiton lipsahdus 15.10.2009, kun hän kirjoitti minusta, mutta nuo virheet tuntuivat minusta varsin loukkaavilta. Tässä on oikaisuni Kotimaa-lehdessä.

Venäjän demokraattisissa vaaleissa suurin ja paras voitti

Vladimir Putinin johtama Venäjän yhtenäisyyden puolueen murskavoitto osoitti äskettäin lokakuussa 2009 pidetyissä vaaleissa, että Venäjän valtaväestö on selvästi tyytyväinen nykyiseen politiikkaan, jota harjoitetaan Venäjällä. The Soviet Story –elokuvan valhekuva Rodina-puolueen uusnatseista Venäjän hallitsevana ryhmänä ei pidä paikkaansa: nationalistisesti asennoituvat ryhmittymät kärsivät vaaleissa tappion, Rodina ei ollut edes mukana.

Luonnollisesti demokratiassa on aina tyytymättömiä. Demokratia perustuu oikeudelle ilmaista tyytymättömyyttä, vaikka kussakin maassa on erilaiset perinteiset tapansa ilmaista tyytymättömyyttä. Vaalit osoittivat vastoin Suomessa ilmenneitä tulkintoja, että Venäjällä on monipuoluejärjestelmä. Tyytymättömät kanavoituvat muiden puolueiden äänestäjiin, mutta toisaalla useat tyytymättömät luottivat, että Venäjän yhtenäisyyden puolueella on myös paras kyky ratkaista laman tuomat ongelmat.

Venäjän yhtenäisyyden puolueesta ("Единая Россия") Andrei Isayev (Андрей Исаев) lausui osuvasti vaalituloksen selvittyä: "Ihmiset ilmaisivat tukensa puolueelle, johon he luottavat kriisissä (Народ выразил поддержку той партии, которой он доверяет в условиях кризиса)."Sitä vastoin on jo hävinneiden puolueiden surullinen tapa, etteivät he analysoi virheitään, vaan yrittävät siirtää vastuun omasta tappiostaan muiden syyttämiseen” ("вместо того чтобы проанализировать свои ошибки, вызвавшие падение их рейтингов, они пытаются переложить ответственность с больной головы на здоровую"). ”Meidän on opittava elämään lain mukaan eikä hoidettava asioita teini-ikäisen hysterian tavalla” (Надо учиться жить по закону, а сейчас их уход выглядит, как подростковая истерика).

Oikeudenmukainen Venäjä (Справедливая Россия ) –puolueessa koettiin 11. lokakuuta 2009 pidetyt vaalit epäreiluiksi. Erityisesti tyytymättömyys kohdistui Voskresenskin pormestarivaaleihin, jossa heillä oli ehdokkaana Gennadi Jegorov. Kritiikki kohdistui ääntenlaskentaa vastaan, joka mainitun puolueen mukaan oli kääntymässä nykyisen pormestarin Juri Sleptsovin tappioksi. Ääntenlaskenta kuitenkin yhtäakkiä keskeytettiin. Kun 13-14.lokakuuta alueellinen vaalilautakunta julkaisi tulokset, Jegorov ei saanutkaan voittoa. Erityisesti puoluessa on moitittu, että he eivät ole saaneet pitää sopivia tarkkailijoita paikalla laskennan viimeisissä vaiheissa. Kuvernööri on antanut vastaukseksi em. syytöksiin, että täytyy viedä asia oikeuteen, jos ongelmia muka väitetään olevan tuloksessa. Oikeudenmukaisen Venäjän johtaja Sergei Mironov kieltäytyi tunnustamasta vaalien tulosta Voskresenskin pormestarivaaleissa.

Liberaalidemokraatit (ЛДПР) ja Vladimir Žirinovski (Владимир Жириновский) ovat moittineet, että useissa taloissa talonmiehet olisivat tuhonneet muut mainosjulisteet paitsi Venäjän yhtenäisyyden puolueen mainokset. Puolueen mukaan Moskovan Krasnopresnenskojen alueella A.I. Lednev ja D. Sukar olisi pidätetty, kun nämä levittivät puolueen vaalimateriaalia. Puolue on moittinut myös siitä, että tiettyjen ehdokkaiden henkilötiedoissa on ollut virheitä: A. Tsezarev (Цезарев А) on kuvattu vaaliluettelossa ”työttömäksi”, vaikka hän oli tosiasiassa yrityksen ”apulaispääjohtaja”. Puolueessa on moitittu myös, että Rjazanin alueella (Рязанская область) olisi ehdokkaalla ollut hankauksia poliisin kanssa. Marin tasavallassa purettiin puolueen vaalimainokset 2. lokakuuta, mutta vaalimainokset palautettiin toki keskustelujen jälkeen. Liberaalidemokraattisen puolueen koordinaattori V. Elin (Елин В) koki Baškortostanissa pahoinpitelyn, hänen kätensä murtui. Viranomaiset ottivat hänet talteen samoin hänen asiapaperinsa. Myöhemmin viranomaiset pyysivät anteeksi, että olivat sekoittaneet hänet rikolliseen, jota olivat tavoitelleet. Leningradin alueella liberaalidemokraattien 36 ehdokkaalla oli vaikeuksia rekisteröinnissä, mutta vaalilautakunnan interventio auttoi rekisteröintivaikeuksissa. Puolue on myös moittinut sitä, että ehdokas Borisov OA sai kokea kotinsa rautaoven murron, koska ulosottomiehet saapuivat hänen kotiinsa: kävi kuitenkin ilmi, että nämä olivat menneet väärään osoitteeseen. Kulttuuri- ja vapaa-aikakeskuksen johtajan Natalia Tarautin kotiin tehtiin kotietsintä, mutta mitään ei löydetty. Liberaalidemokraatit ovat listanneet populistiseen tapaansa kaikki ongelmat, joita ehdokkaille tai puolueen toiminnassa oleville on tapahtunut erittelemättä, missä määrin nämä ongelmat ovat itse vaaleista johtuvia tai muusta syistä syntyneitä.

Kommunistisen (КПРФ) puolueen johtaja Gennadi Andrejevitš Zjuganov (Г.А. Зюганов) on kertonut keskustelleensa presidentti Medvedevin kanssa vaaliongelmista. Zjuganov on erityisesti pyytänyt, että kukin puolue saisi valtakunnallisilla kanavilla yhtä pitkän esitysoikeuden vaaleja varten, mutta näihin pyyntöihin ei ole vastattu. Kommunistien tapa jättää tunustamatta itsensä kannalta kielteinen vaalitulos on jo tuttu ”traditio”. Erityisesti kommunistit ovat toivoneet saavansa kasvua talouslaman ansiosta, mutta nyt kävi kuitenkin päinvastoin. Sinänsä en pitäisi Venäjällä saatua vaalitulosta erikoisena: jos Suomessa Keskusta, Kokoomus ja Demarit olisivat yksi Suomen Yhtenäisyys –puolue, se todennäköisesti voittaisi vaalit reilusti, mutta Vasemmistoliitto ja kommunistit eivät nykyäänkään saa Suomessa tuota yhteenä tuota osuutta kuin Venäjällä onnistuvat yhä voittaa. Jäljelle jäävät pikkupuolueet poimisivat murut.

Vladimir Putin kommentoi vaaliin kohdistuvia moitteita siten, että kriitikkojen on paras viedä epäselvydet oikeuteen, mutta hän itse voi olla kuitenkin tyytyväinen vaalitulokseen: "Я доволен результатами, а если есть у кого-то сомнения - честные они или нет, то надо идти в суд и доказывать". Vaaleissa on aina tyytymättömiä, mutta venäläinen tapa on moittia itse tuloksia sen sijaan että puolueet ja ehdokkaat tekisivät itsekriittisiä arvioita omasta toiminnastaan. Ajattelisin Venäjän vaaleista vuosi toisensa perään niitä ulkomaalaisena seuranneena, että tuollaiset moitteet kuitenkin pilaavat aiheettomasti Venäjän mainetta demokratiana, jossa ei ole mitään merkittäviä todellisia ongelmia. Putin sanoi osuvasti: "Joka tapauksessa vuoropuhelu on käytävä kumppaneiden kanssa oikein: jos on syytä epäillä rikkomuksista, on käytetettävä asianmukaisia menettelyjä ja ratkaistava riidat tuomioistuimessa. Jos puhutaan siitä, oliko rehdit vaalit vai eivät, on epäilyksettävä mentävä oikeuteen ja todistettava” (В любом случае нужно вести диалог корректно с партнерами, а если есть какие-то подозрения о нарушениях, то есть соответствующие процедуры, эти споры должны решаться в суде. Если говорить о том, честные выборы или нет, то если есть сомнения, то нужно идти в суд и доказать"). Putin pyysi tarkastella prosesseja puolueettomasti: vanhan ehdokkaan näkyminen uusien vaalien jälkeen ei ole suinkaan itsestäänselvyys, hänen tipahtamisensa ei ole merkki tulosten vääryydestä.

Äänestäjien käyttäytymistä ennakoitiin Levada-ja VTsIOM-tutkimuskeskusten selvityksissä. Myös ovensuukyselyt antoivat samankaltaiset tulokset kuin itse varsinaiset vaalit. Heinäkuun ja syys-lokakuun kyselyn jälkeen Venäjän yhtenäisyys kasvatti vaalivoittoaan toki varsin huomattavasti, jopa 11 %. Puolueen voitto oli jo ennakkoon odotettavissa. Kommunistit tippuivat viimeisistä vaaliennusteita yli 3 % ja liberaalidemokraatit noin 2 %. Puoluiden ulkopuolisille tahoille suuntautuneet kannatukset ennakkokyselyissä olivat varsin korkeat, mutta itse vaaleissa tämä kannatus kohdentui pääasiassa suurimmalle puolueelle Venäjän yhtenäisyydelle. Tämän vuoksi itse vaalitulos oli varsin hyvin odotusten mukainen. Georgi Fedorov (Георгий Федоров) Kansalaisvalvonta ("Гражданский контроль")-järjestöstä tarkkaili lokakuun vaaleja. Hän toteaa tarkkailujen johtopäätöksenä: ”Uskon, että vaalit olivat yleisesti hyvin ja teknisestä näkökulmasta oli järjestetty asianmukaisesti” (Я считаю, что в целом выборы прошли хорошо и с технической точки зрения были организованы грамотно). Fedorov viittaa myös siihen, että Venäjän Yhtenäisyys kävi voimakkaan ja hyvän kampanjan, kun taas Oikeudenmukainen Venäjä (Справедливая Россия)vain keskinkertaisen, ЛДПР (liberaalidemokraatit) ripustivat vain ilmoitustauluille joitakin mainoksia. Itse asiassa allekirjoittanut blogin pitäjä hämmästeli ennen vaaleja samaa seikkaa, kun vieraili kaikkien puolueiden internet-sivuilla: niillä tuskin näkyi lähestyvät vaalit, kun taas Venäjän Yhtenäisyys näytti ainoana panostavan vaaleihin. Fedorovin mukaan ”vakavia väärinkäytökiä ei ollut vaaleissa. Pieniä ongelmia ilmeni Dagestanissa ja vähäisempiä häiriöitä Moskovassa” (серьезных нарушений в ходе выборов не было. Были некоторые проблемы в Дагестане, были небольшие нарушения в Москве). Hän moittiikin sitä, että lehdistössä jotkut tahtovat luoda mielikuvia rikkomuksista, mutta todellisuudessa useat kansalaisjärjestöt seurasivat vaaleja eivätkä nähneet ongelmia.


Tšetšenian pormestarivaaleissa Venäjän Yhtenäisyys –puolueen ehdokas M. Huchiev (Хучиев) saavutti selvän voiton. Puolue sai yli 87 % äänistä. Toiseksi tuli Oikeudenmukaisen Venäjän ehdokas Isa Khadzhimuradov. Kolmas oli kommunistien Magomed Akhmatov. Neljäs liberaalidemokraattien Ismail Guchigov. Äänestysprosentti oli alueella jopa 91,48 % niin kuin sikäläisiin tapoihin kuuluu. Astrahanin alueella pormestarivaalin voitti Venäjän yhtenäisyys –puolueesta Sergei Bozhenov, joka sai yli 65 % äänistä. Etelä-Sahalinin alueella vanha pormestari valittiin uudelleen: Andrei Lobkin Venäjän yhtenäisyyden puolueesta sai 58,57 % äänistä, kommunistien Tin Khan sai 21,37 % ja liberaalidemokraattien Juri Shapovalov 10,37 %.


Moskovan kaupungin vaaleissa Venäjän yhtenäisyys sai 66,25 % äänistä. Kommunistit saivat 13,30 %. Vuoden 2005 vaaleissa Venäjän Yhtenäisyys sai Moskovassa 47,3 % ja kommunistit 16,8 %, joten poliittinen painopiste on siirtynyt kommunismin kaipuusta yhä enemmän vallitseva markkinatalouden ja demokratian suuntaan Moskovassa. Nykyään Moskovan kaupungin duumassa on toimikausi 5 vuotta, kun se oli aiemmin 4 vuotta. Moskovan kaupungin duuma vaaleihin osallistui kaikkiaan kuusi puoluetta: Venäjän yhtenäisyys, Jablako («Яблоко», 4,71%), Liberaalidemokraaatit (6,13%), Kommunistit, Oikeudenmukainen Venäjä (5,33%) ja ”Venäjän patriootit” (Патриоты России»; 1,81%). Äänestyprosentti oli Moskovassa 35,57%. Venäjän patriootit (www.patriot-rus.ru/) ovat uudehko, vähemmän tunnettu puolue Suomessa niin kuin myös Venäjälläkin. Puolue on perustettu 9.1.2003. Sen johtajana toimii Gennadi Semigin (Геннадий Семигин). Puolue korostaa ”isänmaallista sosialismia”. Heidän mottonsa on, että ”patriotismi on tärkeämpi kuin politikointi”, mutta he ilmoittavat kuitenkin vastustavan radikalismia, ääriliikkeitä, sovinismia ja nationalismia kaikissa sen ilmenemismuodoissaan. Puheenjohtaja Semigin on poliittisten tieteitten professori ja tohtori.


Onnittelut parhaalle ja suurimmalle puolueelle! Jos minulla olisi ollut äänestysoikeus, olisin myös äänestänyt Venäjän valtaväestön mukaisesti. Ymmärrän täysin hyvin heidän ratkaisuaan, vaikka toki sallin myös demokraattiselle oppositiolle oikeuden äänestää tyhmästi.

Kotimaa-lehdellä kävi lipsahdus

Olen ottanut yhteyttä Kotimaa-lehden päätoimittaja Mari Teinilään, joka on hyvässä ymmärryksessä yhtynyt käsitykseeni, että minulla on oikeus saada korjattua virheet, jotka ovat tämän päivän Kotimaa-lehdessä minua koskevan tutkintajutun yhteydessä. Jutun oli kirjoittanut Kimmo Saares. Korjaus ilmestyy ensi viikon maanantaina Kotimaa-lehdessä. Itse korjaustekstiä ei ole vielä laadittu.

Kimmo kirjoitti huolimattomasti: ”Juha Molari katsoo esimerkiksi Suomen syylliseksi sotaan ja kiistää Viron miehityksen”. Tämä asiahan ei ole sinänsä tutkinnan kohteena kapitulissa, mutta silti ihmettelen, mistä Kimmo löysi tuollaisten asioiden sijoittamisen minun ”maineluetteloon”. Ehkä hän oletti, että muutoin myönteisesti Venäjään suhtautuva henkilö sitten näissäkin kohdissa esittää asiat mainitulla tavalla?

Olen kirjoittanut Viron miehityksestä ja miehitysmyytistä aiemmin mm. blogissani: http://juhamolari.blogspot.com/2009/07/viron-miehitys-vai-miehitysmyytti.html. Viittaan tällöin mm. Nikita Sergejevitš Hruštšovin raporttiin 25.2.1956, Matti Turtolan tutkimukseen "Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939-1940" (Otava, 2008), Magnus Ilmjärven tutkimukseen (Silent Submission. Formation of Foreign Policy of Estonia, Latvia and Lithuania, Period from mid-1920-s to Annexation in 1940. Acta Universitatis Stockholmiensis, Tallinna 2004) ja Erkki Tuomio-ojan kirjoittamaan kirja-arvosteluun. Sanoudun irti stigmatisoivasta miehitysmyytistä, jota ovat sitä vastoin suosineet esimerkiksi Ģirts Valdis Kristovskis ja Mart Laar, jotka ovat kutsuneet nykyisiä venäläisiä ”miehittäjiksi”, joiden ”pitäisi hävetä itseään”. Sitä varten olen tuonut ilmi, että Virossa omasta takaa Konstanin Päts oli hyvinkin osallinen Neuvostoliiton joukkojen tuloon maahan. Myös CERA (Centre Européen de Recherche et d'Action sur le Racisme et l'Antisémitisme) ja Euroopan juutalainen kongressi ovat 23.3.2005 moittineet Latviaa SS-Waffen –joukkojen hyväksi tehdyistä kunnianosoituksista ja yrityksistä kiistää juutalaisvainot alueella. Ylipäätänsä en ole hyväksynyt sellaista diskriminatiota tukevaa historian väärentämistä, jota miehityksen nimissä yritetään nyt harjoittaa.

En ole myöskään kirjoittanut Kimmon esittämällä tavalla Suomea syylliseksi sotaan, vaikka olenkin korostanut toki Risto Rytiä sotasyyllisenä, vaan olen painottanut vastavuoroisuutta tarkastelussa, kun pohditaan sotaa edeltävää aikaa. Kimmo tekee mutkan suoriksi, kun yhdestä äärimmäisestä hypätään toiseen.

Lisäksi en ole puhunut Pajun ja Oksasen kirjasta, vaan ProKarelian ja Veikko Saksin toiminnan mukaisesta ohjelmasta eli The Soviet Story elokuvan esittämisestä Helsingissä Viron, Latvian ja Liettuan suurlähetystöjen toimesta ja tämän jälkeen ympäri Suomea ProKarelian toimesta. Tampereen esityksensä jälkeen huhtikuussa 2009 Veikko Saksi ja Kari Silvennoinen tekivät kantelut minua vastaan.

Lopuksi Kimmo Saares olisi voinut puhelimessa esittämänsä kysymyksen jälkeen kertoa rehellisemmin, että olen totta sanonut, että mielenosoitukset ”voisivat tulla” tuomiokapitulin edustalle jos kapituli myöntyy revanssihenkisiin venäläisvihamielisiin vaatimuksiin, mutta ”voisi olla myös”, että olen hiljaa kotona ja elän sosiaaliviraston tuella.

Kimmolta jäi tuo jälkimmäinen mahdollisuus kertomatta. Ilmoitin, että en tietenkään tiedä, miten menettelisin missäkin tilanteessa.

Sielunpaimenena haluan toimia aktiivisesti sen hyväksi, ettei ProKarelia saisi levittää vihankylvöä ja epäluuloa Venäjää ja Venäjältä Suomeen muuttaneita maahanmuuttajia vastaan, vaikka nämä maahanmuuttajat eivät ryhtyisi Venäjän hallituksen vastaisiksi kriitikoiksi. Juuri tästä syystä pitäisin tärkeänä, ettei minulle tehdä päähän sellaisia sarvia, joita ei minulla ole.

Почему власти работают как бандити и преступники?

Я спрошу, почему власти работают как бандити и преступники в отношении русских Антона и Риммы Салонен. К сожалению мне настоятелу приходится открыть правду, что я знаю многих русских матерей, которые испытали на себе несправедливость и дискриминацию, столкнувшись с властями в Финляндии. Трудно представить более страшный грех, чем отнять ребёнка у матери, с которой он жил с рождения, путешествовал и рос в любви и заботе. Я не могу принять ненависть по отношению к православной церкви, потому что наше сознание должно быть вселенским (экуменическим)


Пресс-конференция Риммы Салонен будет в ХЕЛЬСИНКИ во вторник 13.10 в 16.00, гостиница "Сеурахуоне", адрес Каивокату 12 (напротив з.д.вокзала), 2. этаж: http://antonfree.blogspot.com/2009/10/1310-1600-12-2_12.html





см.: Русский прокурор и финны бандити! http://antonfree.blogspot.com/2009/10/venajan-syyttaja-haluaa-paavo-salosen.html



http://www.rusembassy.fi/Files/salonen-fin.pdf

Moskovassa pidettävä esitelmä (tiivistelmä suomeksi)

Moskovan arvovaltaisen konferenssin valmistelut etenevät hyvää vauhtia. Olen saanut vihdoin tiivistelmän lehdistöjakelua varten valmiiksi esitelmästä, jonka pidän Moskovassa. Tässä on suomennettuna kyseinen tiivistelmä. Suurin haasteeni on tuottaa 100 000 merkkiä pitkä perusteellinen venäjänkielinen artikkeli samasta aihepiiristä! Laskujeni mukaan se tarkoittaa noin 30 sivua tiivistä tekstiä venäjäksi.

---
Miten Venäjän Federaation maine on pilaantumassa Suomessa ja Baltiassa? (tiivistelmä)

Kaikki ihmiset eivät koe Suomessa ja Baltiassa Venäjä-vastaista hysteriaa, pelkoa ja halveksuntaa. Silti ilmapiiri on nopeasti muuttumassa. Älymystön tuntomerkiksi on kasvanut Venäjä-vastaiset huolestuneet lausunnot. Venäjään myönteisesti suhtautuvat ihmiset saavat nopeasti pilkallisen leiman ”moukka”, ”tyhmä”, ”uustalinisti” tai ”Kremlin puolesta epärehellinen puhuja”. Sitä vastoin vaihtoehtona on ”vapaa”, ”rehellinen”, ”sivistynyt”, ”energinen” ja ”länsihenkinen”, vaikka nämä henkilöt ja ryhmät tavoittelisivat revansistisia muutoksia valtiollisessa politiikassa ja valtakunnan rajoissa, tukevat venäläisväestön diskriminaatiota ja uhkakuvia sekä sotilasliittoratkaisuja! Ilmapiirissä on eräs kiinnostava ero: liikemiesten ja yrityselämän piirissä ei puhuta ”olemuksellisesti pahasta” Venäjästä tai Venäjän uhkasta, vaan nämä ihmiset tarkastelevat käytännöllisiä kysymyksiä ja etsivät ratkaisuja yhteistyön kehittämiseksi. Venäjän kauppatie –lehti on ilmestynyt jo 16 vuotta: selvästi on nähtävissä tässä sanomalehdessä, että tuhannet yrittäjät tahtovat rakentaa kanssakäymistä venäläisten yrittäjien kanssa. Heillä ei ole vihaa eikä revanssihalua. Politiikan tutkijoiden ja lehtimiesten piirissä sitä vastoin Venäjä kuvataan pahana, pelottavana, vaarallisena.

Muutamia iloisia poikkeuksia on historian ja politiikan tutkijoissa: tamperelainen dosentti Helena Rytövuori-Apunen. Hän on tiukasti kritisoinut tilanteita, joissa Venäjä-kuvataan ”olemuksellisesti” tietynlaisena, hän tahtoisi puhua ”vuorovaikutussuhteista”.

Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-konferenssissa kesällä 2009 ulkoministeri Alexander Stubb sai tuntea kritiittiset kysymykset, kun Rytövuori-Apunen tiedusteli ulkoministerin perusteluja tarkemmin.

Kanadalainen kuuluisa sosiologi Ervin Goffman kirjoitti teoksessaan Stigma (1963) siitä, miten sosiaalisesti leimattu (stigmatisoitu) kokee elämänsä. Etninen ja uskonnollinen tausta ovat tyypillisiä sosiaalisia stigmoja. Tämä leimattu ihminen tehdään tietoiseksi stigmastaan (leimasta). Tämä ihminen joutuu aina valitsemaan suhteen stigmaansa: kieltää, välttää, torjua jne. Tällä hetkellä Suomessa ja Baltiassa toteutetaan mainittua surullista historian väärentämistä revanssin ja diskriminaation hyväksi: venäläiset halutaan tehdä "tietoisiksi" itsestään miehittäjänä, heille määrätään alistettu osa, häpeä kohtaloksi.

Venäläistä suvaitaan, jos hän asettuu jyrkästi Venäjän poliittista johtoa vastaan. Venäjään myönteisesti suhtautuvat suomalaiset saavat osakseen ”stalinisti” –leiman.

Kuuluisa sosiologi Stanley Cohen on kirjoittanut moraalisesta paniikista. Jotkut henkilöt ovat ikään kuin yrittäjiä, mutta he käyttävät työvälinenään ”moralismia”. Nämä ns. ”moraaliyrittäjät” tarvitsevat kohtuutonta reagointia yksittäistapauksiin, huhuja ja valheita, koska he saavat huolestuneisuuden avulla perustella oman asiantuntemuksensa ja vallankäytön tarpeellisuutta.

Suomessa 1990-luvulla ja 2000-luvulla poliisi toimitti jatkuvasti julkisuuteen näkemyksiä siitä, miten Venäjän mafia ottaa vallan suomalaisissa kaupungeissa ja kylissä. Huolestuneet ihmiset ja poliitikot antoivat rahoitusta poliisille, jonka piti pelastaa Suomi siltä, että se joutuisi mafian alhaisuuteen. Äskettäin suomalainen iltapäivälehdistö levitti tietoja, joiden mukaan Venäjällä on ruoka loppu, kansa näkee nälkää ja syö jo kulkukoiria.

Suomalainen tunnettu Venäjä-kehityksen professori Timo Vihavainen kertoi äskettäin, miten ”vaarallisia” venäläiset maahanmuuttajat voivat olla Venäjän valtion politiikan jatkeena Suomessa. Hän moitti myös Venäjän historian väärentämistä vastustavaa komissiota. Miksi tuollaista sensaatiota? Mielestäni syyt ovat epärehellisiä ja itsekkäitä. Professori oli juuri julkaissut kirjan, jonka myynti sai vauhtia näiden hurjien lausuntojen avulla. Venäjästä pahasti kirjoitettu sensaatio myy.

Venäjästä kirjoittava dosentti Arto Luukkanen, jonka tunnen jo teinipojasta alkaen koulukaveruuden tähden, on toistuvasti televisiossa ja lehdistössä sekä kirjoissaan kertonut hurjia lausuntoja Venäjän imperialismista Georgiassa ja Baltian alueella. 2000-luvun alussa hän ennusti Venäjän loppua ja syytti Putinia suurista onnettomuuksista, jotka tapahtuivat Moskovassa. Syynä on julkisuuden tavoittelu ja oman kirjan myynti sensaation avulla.

Valitettavasti intelligensin virittämä sensaatio on levinnyt myös kansalliseksi kulttuuriksi, jonka mukaan älykästä, sivistynyttä ja rehellistä on puhua avoimesti ja rohkeasti Venäjän uhkakuvista. Suomen eduskuntaa lähellä olevassa Suomen ulkopoliittisessa instituutissa Venäjä-tutkimusta johtaa Neuvostoliitossa syntynyt Arkady Moshes. Hän toimii voimakkaasti Venäjän nykyistä poliittista johtoa vastaan, syyttää Venäjää imperialismista Ukrainaa ja Georgiaa vastaan, ihannoi Jeltsinin aikakautta.

 Henrikki Heikka kuvailee Venäjää vain pieneksi marginaaliseksi tekijäksi maailmantaloudessa ja Venäjän korruptiota katastrofaaliseksi uhkaksi Suomelle, minkä tähden Suomen pitäisi turvautua imagon ja turvallisuuden tähden Natoon. Nämä kaikki luovat kielteistä imagoa Venäjästä, minkä jälkeen Venäjään arvostavasti suhtautuva henkilö tulee leimatuksi hölmöksi tai epärehelliseksi.

Baltiassa ja Suomessa voimakkaasti mainostetaan The Soviet Story -propagandafilmiä. Tuo elokuva käyttää tarkoitushakuisesti tunnettua ja paljon tutkittua metaforisen retoriikan menetelmään vaurioittaakseen nykyisen Venäjän Federaation, sen poliittisten johtajien ja Venäjän kansalaisten mainetta.

 Menetelmä perustuu visuaalisten assosiaatioiden luomiseen. Samalla se vahvistaa muun väestön epäluuloa ja vihaa venäläisiä vastaan. Elokuvassa näytetään uusfasisteja Hitler-tervehdysten ja hakaristien kanssa ikään kuin nämä pitäisivät valtaa Venäjän duumassa. Venäjää ja venäläisiä vastaan lyödään "leima" historian väärentämisen ja suunnitelmallisten pahatahtoisten assosiaatioiden avulla. Veriset ruumiskuvat ovat tärkeä työväline pahan sensaation rakentamisessa.

Maaliskuussa 2009 Viron, Latvian ja Liettuan suurlähetystöt järjestivät miehitysaiheisen elokuva- ja keskustelutilaisuuden elokuvateatteriin Helsingissä. Elokuvan esittämistä vastaan järjestettiin protesti, paikalla olivat myös mm. Mark Siryk (Марк Сирык), Dmitri Linter ja Maksim Reva. He kertoivat kokemastaan diskriminaatiosta Virossa. Tämän jälkeen keväällä 2009 ProKarelia järjesti ympäri Suomea The Soviet Story -näytäntöjä.

Diskriminaatio on vakava ongelma Baltiassa: Amnesty Internationalin mukaan Virossa syrjintä koskee noin 420 000 ihmistä eli 30 % väestöstä. Euroopan juutalainen kongressi on moittinut (esim. 23.3.2005) hyvin ankarasti Latviaa muukalaisvihamielisyydestä ja antisemitismistä sekä kehottavat Latvian hallitusta kieltämään SS-Waffenin kunniaksi järjestettäviä paraateja.

 Valitettavasti Suomessa em. protesti leimautui siten, että ikään kuin protesti olisi ilmaus venäläisestä ”uustalinismista”, joka tahtisi ottaa vallan Suomessa.

Venäläisväestön syrjintää ei pidä vähätellä myöskään Suomessa: Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian tutkijoiden mukaan venäjän- ja vironkielisistä maahanmuuttajista yli 40 % kokee työnhaussa työsyrjintää Suomessa. Työpaikkakiusaamista kokee yli 25 %. Noin 35 % Suomessa asuvista venäjänkielisistä maahanmuuttajista kokee jokapäiväisessä ympäristössään solvauksia, tönimistä ja muuta arkielämän rasismia (K. Liebkind, S. Mannila, I. Jasinskaja-Lahti, M. Jaakkola, E. Kyntäjä & A. Reuter 2004, Venäläinen, virolainen, suomalainen).

Vuonna 2004 Gallup International teki 50 000 haastattelua yli 60 maassa maakuvaa (Voice of the People 2004: The Image of the United States; 11.10.2004). Yli 60 % suomalaisista suhtautui melko tai erittäin kielteisesti Venäjään, vain vajaa 10 % suhtautui myönteisesti. Suomalaiset olivat pahimpia koko maailmassa, heti kosovolaisten jälkeen. Tällaisen pahan kansallisen ilmapiirin tähden ei ole suinkaan yhdentekevää poliittisesti, miten ko. vihamielisyyttä ohjataan ja provosoidaan.

Informaatiopsykologisesta näkökulmasta arvioituna protesteissa pitäisi kiinnittää entistä enemmän huomiota sivistyneeseen argumentointiin, hyvän imagoon Venäjän hyväksi: pahat mielikuvat eivät saa vahvistua ikään kuin Venäjä valtiona ja Venäjään kunnioittavasti suhtautuvat suomalaiset olisivat Suomen tai Baltian uhkatekijöitä!

Maaliskuun 2009 jälkeen ProKarelia järjesti lukuisia elokuvafestivaaleja The Soviet Story –elokuvaa varten ympäri Suomea: he liittivät elokuvan yhteyteen keskustelutilaisuuden, jossa käsiteltiin Venäjän uhkatekijöitä ja rajavaatimuksia Venäjää vastaan. ProKarelian Tallinnassa asuva ja työskentelevä johtaja Veikko Saksi ja hänen helsinkiläinen ystävänsä juristi Kari Silvennoinen nostivat huhtikuussa 2009 kantelut minua vastaan, koska arvostelin heidän toimintaansa. Silvennoinen on myös yksi monista, jotka ovat halunneet poistaa suomalaisten sotasyyllisten tuomiot. Syksyllä 2008 Suomen Korkein Oikeus ei kuitenkaan hyväksynyt tuollaista vaatimusta sotasyyllisyys tuomioiden kumoamisesta.

Oikeusministeri Tuija Brax aloitti Oikeusministeriössä keväällä 2009 selvityksen, jossa tutkitaan mahdollisuutta kumota sotasyyllisyystuomiot. Helsingin kauppakorkeakoulun yrittäjyyden professori Arto Lahti toimii lähellä ProKareliaa: hän on vaatinut tiukasti sotasyyllisyystuomioiden kumoamista Suomessa.

Tamperelainen dosentti Hannu Rautkallio ja EU-parlamentissakin vaikuttanut poliitikko Lasse Lehtinen ovat argumentoineet sotasyyllisyystuomioiden kumoamiseksi. Mistäkö on kyse? Kyse on oman pahuuden epärehellisestä unohtamisesta ja kaunistamisesta, jolloin kaikki paha siirtyy Neuvostoliiton vastuulle ja nykyisen Venäjän kannettavaksi. Kyse on poliittisesta siirtymisestä etäämmälle Venäjästä.

Sotasyyllistuomiot ovat ikään kuin toteemeja tai symboleita, joiden avulla tahdotaan ilmaista muutos. Tällöin unohdetaan järjestelmällisesti poliittisia päämääriä varten, että esimerkiksi Risto Ryti tavoitteli julmalla tavalla ja järjestelmällisesti yhtä hyvin kommunistien kuin Neuvostoliiton täydellistä tuhoa jo vuoden 1918 sisällissodasta alkaen. Kyse ei ollut siis rauhantahtoisesta miehestä, joka tuomittiin ikään kuin erheellisesti syylliseksi.

ProKarelia on ollut myös aktiivinen merivaltauksessa, jonka avulla he olisivat tahtoneet estää NordStream kaasuputken syntymisen. ProKarelia on pienehkö järjestö, mutta sillä on merkittäviä poliittisia suhteita. Erityisesti presidentti Martti Ahtisaari ja ulkoministeri Alexander Stubb ovat ProKareliassa kunniassa.

Ahtisaari vetoaa suomalaisten huonoon itsetuntoon ja uskottelee suomalaisten imagon tulevan paremmaksi, jos Suomi on Nato-jäsen, mutta hän kuvaa Venäjää arveluttavaksi uhkatekijäksi, imago-ongelmaksi.

Noin 80,000 juutalaista tapettiin Latviassa Nazi miehityksen aikana. Tämä on 90 % silloisesta juutalaisesta väestöstä. Euroopan juutalainen kongressi on hyvästä syystä moittinut Riigassa toteutettuja SS-Waffen marsseja Latvian legioona päivää. Maaliskuussa 2009 SS-Waffen marssin aikana Venäjään myönteisesti suhtautuvia ihmisiä pidätettiin Riikassa, mutta SS-Waffen marssi sallittiin. Muutamat ystäväni olivat paikalla seuraamassa tapahtumia. Me tiedämme täysin hyvin, miten myönteisesti Latvian entinen puolustuministeri, nykyinen EU-parlementin edustaja Ģirts Valdis Kristovskis on suhtautunut toimiin kohottaa SS-Waffen kunniaan. Hän on myös ratkaiseva henkilö The Soviet Story –elokuvan synnylle. Kristovskis on toistuvasti vaatinut venäläisväestön integroimista alistavalla tavalla Latviaan siten, että näiden täytyy tunnustaa Neuvostoliiton okkupaatio. Latvian presidentti Vaira Vīķe-Freiberga kehotti tylysti venäläisiä ”menemään Venäjälle, jos he haluavat olla venäläisiä” (Baltic Times, 20.5.2004). 23. elokuuta 2009 virolainen Mart Laar piti julkisen puheensa korostetusti sen jälkeen kun oli katsonut juuri edellä The Soviet Story –elokuvan: hän kutsui tämän päivän venäläisiä miehittäjiksi, joiden “tulisi hävetä itseään”. Hän kohdisti sanansa erityisesti nuorta Maxim Revaa vastaan. Baltian alueen suurlähetystöjen informaatiosota saa tukea Suomessa myös virolaisten nationalistien tähden, jotka ovat rakentaneet monipuolisen suhdeverkoston Suomeen. Suomalainen Matti Turtola ja virolainen Magnus Ilmjärv ovat käsitelleet akateemisissa tutkimuksissaan kiihkottomasti Viron, Latvian ja Liettuan siirtymistä Neuvostoliiton valtaan, mutta heidän tutkimuksensa eivät edusta suomalaisen median valtavirran näkemyksiä.

Tallinalainen Henn Põlluaas on virolaisen nationalistisen pikkupuoleen (Eesti Rahvuslik Liikumine) puheenjohtaja. Hän on mukana kaikissa revansistisissa organisaatioissa ja vaatimuksissa, joissa esitetään Venäjää vastaan aluevaatimuksia ja muita korvauksia. Hän on myös tärkeä ideologinen yhteyshenkilö mm. ProKarelian ja Suomen-poikien perinneyhdistyksen toiminnan taustalla. Suomi-poikien perinneyhdistys juhlii virolaisia sotilaista, jotka saivat Suomessa sotakoulutuksen mutta taistelivat elokuusta 1944 alkaen Neuvostoliittoa vastaan Virossa.

Andrei Manoilo on lausunut täsmällisen oikein ja älykkäästi juuri sen, minkä olen myös kokenut suureksi haasteeksi Suomessa. Manoilon mukaan venäläisvastainen informaatiopsykologinen propaganda käyttää hyväksi suomalaisten pelkoja, joiden mukaan Venäjä olisi ”uusi aggressiivinen uhka”. Pelokkaat ihmiset menevät paniikkiin. He etsivät sen jälkeen mitä tahansa pelastajaa, saalistajaa. Suomalaisiin sovelletaan ”poliittisen polarisaation” – mustavalkoisen vastakkainasettelun – tekniikkaan. Tällä tavalla vaikutetaan alitajunnan kautta. ”Vaikutusta tehostetaan olemassa olevilla arkkityypeillä – esimerkiksi talvisodan kauhuilla.”

Minun mielestäni Venäjään ystävällisesti suhtautuvien henkilöiden olisi epäviisasta toimia tyhmän provokatiivisesti ja vahvistaa toimillaan vastustajien ”poliittisen polarisaation” –tavoitetta. Venäjään kunnioittavasti suhtautuva suomalainen voi olla oman isänmaansa – Suomen – hyvää ajatteleva ihminen, joka tahtoo hyvinvointia, hyvää moraalia, rauhaa ja ihmisten välistä keskinäistä kunnioitusta.

Nord Stream – mehr als eine Gasleitung

Die Ostseegasleitung der Nord Stream wird nicht umsonst als mehr als nur eine gewöhnliche Röhre betrachtet. Das Projekt stieß in Finnland und den baltischen Ländern auf heftige Gegenreaktionen. Einerseits wurde begrüßt, dass es sich um ein völlig anderes Denkmodell handelt, das sich von den Feindbildern der Vergangenheit deutlich abhebt. Diese Pipeline zählt zu den derzeit bedeutendsten strategischen Anstrengungen zur Effektivierung der europäisch-russischen Zusammenarbeit. Andererseits kam die Befürchtung und Bedrohung auf, dass es sich um eine Neuauflage des Molotow-Ribbentrop-Paketes zur Unterwerfung Europas handeln könnte. Die heftigsten Gegner dieser Leitung griffen selbst zu starken Geschützen, und auch der Verfasser dieses Artikels blieb nicht von der Androhung gerichtlicher Schritte verschont, wenngleich auch in einem anderen Zusammenhang.

Zu den erklärten zentralen Aspekten der Nord Stream AG zählen Sicherheit, Professionalität, Umweltfreundlichkeit und Offenheit. Die Pipeline steht in Einklang mit einer im Dezember 2000 von der EU-Kommission getroffenen Entscheidung, wonach sie den sogenannten TEN (Trans European Network)-Status erfüllt. Diese Sonderposition wurde 2006 bestätigt. Dies beinhaltet, dass es sich bei der Nord Stream um ein Projekt handelt, das die definierten Landesgrenzen der Union überschreitet und als Ziel hat, die Energieversorgung und permanente Weiterentwicklung sicher zu stellen. Die Gegner der Ostseegasleitung in Finnland und in den baltischen Ländern betrachten das Projekt jedoch als einseitige Manifestierung der Machtposition Russlands, gegen die sich somit einfacher Angst schüren und Widerstand erzeugen lässt. Nord Stream ist ein grenzübergreifendes Projekt, gesteuert von multilateralen Abkommen sowie von der jeweils nationalen Gesetzgebung bezüglich der einzelnen Hoheitsrechte vor den Küsten der Länder. So sind beispielsweise vor Baubeginn detaillierte Fakten zur Umweltbelastung in Betracht zu ziehen. Neil Shtrobek, Leiter der Firma Rambol, führte an, dass eine Gas-Pipeline auf lange Sicht keine Gefährdung für die Fischerei darstelle. Das Nord Stream-Projekt erfüllt den Standard gemäß der Klassifiziergungsgesellschaft Det Norske Veritas F111, welcher „eine Wechselwirkung zwischen Gerätschaften der Trawler-Fischerei und Gasleitung“ sicher stellen will.

Gemeinschaftsprojekt

Falls die erforderlichen Genehmigungen vorliegen, beginnen die Bauarbeiten im April 2010 im russischen Wiborg, von wo aus sie nach Greifswald in Ostdeutschland gehen. Die Nord Stream AG ist ein Zusammenschluss der OAO Gazprom, die mit 51% beteiligt ist, der BASF-Wintershall Holding AG (20%), E-on Ruhrgas AG (20%) sowie der niederländischen NV Nederlandse Gasnien ( 9%). Die Kapazität der Pipeline beträgt 55 Milliarden Kubikmeter Erdgas pro Jahr, die für gewerbliche und private Zwecke bestimmt sind. Dies entspricht dem Bedarf von mehr als 25 Millionen Privathaushalten. Zu den Abnehmerländern gehören des Gases gehören Deutschland, Großbritannien, die Niederlande, Frankreich, Dänemark und sonstige Staaten. Die feindselige Haltung gegenüber Russland bezüglich der Gasleitung richtet sich somit im eigentlichen Sinne gegen Millionen von Europäern in Westeuropa.

Der Verlauf der Leitung ginge über Hoheitsgewässer oder Wirtschaftszonen von Russland, Finnland, Dänemark und Deutschland. Hoheitsgewässer sind diejenigen Gewässer vor der Küste eine Staates (max. 22,2 km), die noch als eigentliches Staatsgebiet angesehen werden. Zu einer Wirtschaftszone hingegen zählen neben den staatlichen Hoheitsgewässern (interne Hoheitsgewässer und Territorialmeere) das im internationalen Gewässer liegende Kontinentalschelf, auf das der Staat ein einziges Besitzrecht hat. Die Nord Stream-Pipeline verläuft zwar nicht über finnisches Staatsgebiet, allerdings über das zum Besitzrecht zählenden internationalen Gewässer.

Das Gas stammt aus der Region Stokman, in der das Tochterunternehmen der OAO Gazprom, nämlich die JSC Sevmorneftgas geschäftliche Aktivitäten betreibt. Die parallel verlaufenden Rohre quer durch die Ostsee gehören mit ihren 1220 Kilometern zur längsten Leitung der Welt. Ihr äußerer Durchmesser beträgt jedoch lediglich 1200 mm, also 1,2 m. Der Bau der Pipeline bietet zahlreichen Unterlieferanten und Arbeitern Beschäftigung. Im Dezember 2008 stellte sich heraus, dass die englische Rolls Royce die erforderlichen Kompressoren liefern wird. Die Übertragungskapazität der ersten Leitung beläuft sich auf jährlich rund 27,5 Milliarden Kubikmeter Erdgas. Es ist geplant, dass diese bis Oktober 2011 betriebsbereit ist. Das zweite Rohr kommt 2012 hinzu, wobei sich die Kapazität dann verdoppeln wird. Das gesamte Bauvorhaben wird mit rund 7,4 Milliarden Euro zu Buche schlagen. Die hauptsächlichen Kostenfaktoren setzen sich zusammen aus Material, Logistik und Montage.

Die Gasleitung Nord Stream durchquert zwar nicht finnisches Hoheitsgewässer, tangiert aber die finnische Wirtschaftszone. Die finnische Regierung erklärte am 28. August 2009, das aus ihrer Sicht keinerlei politische Probleme durch den Bau der Leitung hervorgerufen würden. Die Baugenehmigung erfolge mit Hilfe der Umweltgenehmigung als Behördenentscheid. Die Unterzeichnung des sogenannten multilateralen Vertrages von Espoo, das heißt die Einschätzung der Umweltbeeinflussung gemäß UNO-Kriterien, erfolgte im Juni 2009. Die Erstellung und Planung der Umweltstudie kostete mehr als 100 Millionen Euro. In diesem Zusammenhang entstand eine Dokumentation, die nahezu 3000 Seiten umfaßte. Dieses Dokument wurde dann in zehn Sprachen übersetzt. Die am Meeresboden getätigten Forschungen waren ausführlich, da davon ausgegangen wurde, dass sich dort noch alte Munition befunden haben musste. Über das Ergebnis wurde auch eine umfangreiche Dokumentation auf Englisch erstellt: The Project The Enviroment – The Natural Gas Pipeline Across the Baltic Sea (28 Seiten). Diese lässt sich über die Home Page von Nord Stream im Internet ansehen und herunterladen.

Energiesicherheit

In den kommenden Jahren benötigen die Länder der Europäischen Union immer mehr Erdgas zur Sicherstellung ihrer Energieversorgung. Der EU-Energiekommissar Andris Piebalgs bekräftige am 16.7.2009, dass „die EU-Kommission der Nord Stream stets positiv gegenüber gestanden sei. Mit dem Fortschreiten dieses Projektes (…) nimmt die EU einen bedeutenden Schritt in Richtung zukünftiger Sicherstellung der Energieversorgung.“ Der Geschäftsführer der Nord Stream AG und der Energiekommissar Adris Piebalgs betonte bei einem Treffen der EU-Energiekommission am 17.7.2009 in Brüssel den Bedarf Europas an neuen Wegen zur Sicherstellung der Energieversorgung mittels Erdgas. Bundeskanzlerin Angela Merkel sprach sich am 16.7.2009 für das Projekt aus, denn: „Das Nord Stream-Projekt ist von äußerster Wichtigkeit und daher sprechen sowohl Deutschland als auch Russland dafür, dass die erforderlichen Genehmigungen erteilt werden. Wir betonten stets die strategische Bedeutung und Notwendigkeit des Projektes. Wir glauben, dass es jetzt an der Zeit ist, es zu realisieren.“ Ein Vertreter der Nord Stream, Altbundeskanzler Gerhard Schröder betrachtet dieses „Projekt als wichtig zur Sicherstellung der Energieversorgung der Europäischen Union“. (30.12.2008). Insbesondere der Gasstreit zwischen der Ukraine und Russland unterstrich die Bedeutung dieser nördlichen Gasleitung. Die Gazprom bekommt freie Hände, Gas nach Europa zu exportieren, und die EU erzielt einen günstigeren Preis für diese Energie, wenn Weißrussland, die Ukraine und die baltischen Staaten als Vermittler ausgeschaltet sind.

Die Abnehmer in Westeuropa erhalten ihr Gas sicherer als zuvor, wenn politische Risiken minimiert werden. Die Nord Stream bezieht sich in ihren Argumenten auf alternative Kosten: Ohne diese Pipeline würden jährlich 600 bis 700 TNG-Tankschiffe benötigt, um die 55 Milliarden Kubikmeter Gas zu transportieren, andernfalls wären entweder 50 neue Kohlekraftwerke oder 30 neue AKW erforderlich.

Positive Abhängigkeit oder Bedrohung?

Der Gazprom-Leiter Aleksei Miller stellte sich in einem SPIEGEL-Interview am 3. September 2005 den Fragen der Besorgnis, die aus einer Energieabhängigkeit von Russland entstünden. Laut Miller ist eine solche Angst schlichtweg Quatsch. „Was das Angebot angeht so ist eine Abhängigkeit Deutschlands definitiv im Steigen begriffen, aber sämtliche Projekte sind für beide Beteiligte von Vorteil. Wenn die deutschen Energieanbieter Rohstoffe benötigen, so wollen auch wir an diesem Markt beteiligt werden. Das ist doch logisch, oder etwa nicht?“ Die Gasleitung ist nicht auf ungeteilte Zustimmung gestoßen. Diejenigen Kreise, die sich bereits auch sonst als starke Gegenspieler Russlands gezeitigt haben, sind auch nun gegen diese Pipeline. Die Tricks sind dabei nicht immer elegant.

Der Präsident von Weißrussland, Alexander Lukashenko bezeichnete am 15.1.2007 die Nord Stream als „Russlands dümmstes Projekt“. Er schlug vor, das Projekt in das Guiness Buch der Rekorde aufzunehmen. Im März 2009 betonte der tschechische Premierminister M. Topolánek die Notwendigkeit der EU nach mannigfaltigen Energielieferanten anstelle eine „Abhängigkeit von Russland“ zu forcieren. Topolánek erachtete es seinerzeit als äußerst wichtig, dass dieses Projekt von sämtlichen 27 EU-Mitgliedsländern gutgeheißen wird. Im September 2007 weigerte sich Estland, dass die Gasleitung der Nord Stream ihre Wirtschaftszone durchqueren könnte. Danach wurde die Route der Leitung umgelegt. Dessen ungeachtet appellierten im Februar 2008 Umweltschutzorganisationen der Baltischen Staaten beim EU-Parlament, das wiederum im Juli desselben Jahres beschloss, neue Einschätzungen bezüglich der Umwelteinflüsse des Projektes zur Bewertung vorzulegen. Der Repräsentant Lettlands, Aigars Kalvits beanstandete, dass das Rohrleitungsprojekt nicht den gemeinsamen Zielen der europäischen Energiepolitik entspräche. Am 15. September 2005 behauptete der Premierminister von Litauen, Algirdas Brazaukas, dass dieses Projekt zu einer ökologischen Katastrophe in der Ostsee führe, da das Dritte Reich chemische Kampfstoffe in der Ostsee verklappt hatte. Ein Vertreter des EU-Parlamentes, nämlich der ebenfalls lettländische Vyautas Landsbergis nimmt Bezug auf den Geist des Molotow-Ribbentrop-Paktes und betrachtet „eine neue Achse zwischen Deutschland und Russland als absichtliche Änderung der politischen Landkarte Europas.“ Der polnische Präsident Alexander Kwasniewski kritisierte das Projekt. Es wurde in Polen als Bedrohung für die Sicherheit und Unabhängigkeit des Landes angesehen. Im März 2005 kam es zu einer gemeinsamen Deklaration der baltischen Länder Estland, Lettland und Litauen sowie Polen in der gefordert wurde, dass Deutschland und Russland Umwelt- und Wirtschaftskriterien zu berücksichtigen. Am 10.9.2007 veröffentliche die estische Regierung eine Presseerklärung bezüglich der Gasleitung: „Da Estland in seinem Hoheitsgewässer über das Selbstbestimmungsrecht verfügt und staatliche Interessen in der Wirtschaftszone hegt, lehnt die Regierung das Ansuchen der Nord Stream ab, in der Wirtschaftszone von Estland Untersuchungen am Meeresboden durchzuführen.“

Auch aus Schweden kamen von Seiten einiger Umweltschützer und Politiker Kritik an diesem Vorhaben. Der damalige Premierminister Schwedens, Göran Persson, erklärte im September 2006 in einem Interview mit der schwedischen Zeitschrift Veckans Affärer, dass er bereit wäre, eine Gasleitung durch die Ostsee zu verhindern. Insbesondere der schwedische liberale EU-Parlamentariker (Folkpartiet Liberalerna) Carl Hamilton vertritt die Auffassung, dass Schweden das ganze Projekt beenden solle. Im März 2007 stellte er die Forderung, dass sich Schweden an die Seite des Widerstandes von Polen und den baltischen Ländern stellen solle. In mehreren internationalen Zusammenhängen warnte er vor einer Energieabhängigkeit von Russland. In der führenden schwedischen Tageszeitung Dagens Nyheter forderte Hamilton 2003, dass sich Schweden positiv zu einer militärischen Zusammenarbeit mit den Vereinigten Staaten und der NATO stellen solle. Im selben Jahr schrieb er seinen Report „Russia‘s European Economic Integration: Escapism and Realities“ (Russlands Europäische Wirtschaftsintegration – Auswege und Realitäten). Demnach drohen die Gemeinschaftsmodelle von Russland und der Europäischen Union in einem Konflikt zu enden, und zwar nicht zuletzt aus geopolitischen Gründen. Hamilton bezeichnete im August 2008 die Ostseepipeline als verteidigungs- und sicherheitspolitisches Problem. Er bezog sich in seiner Argumentation gegen das Projekt auf die Bewaffnung Russlands, auf die Atomwaffenflotte in der Ostsee sowie auf die Geschehnisse in Georgien. Mit entsprechenden Begründungen wurde vor rund zwei Jahrzehnten das sogenannte Urengoi-6 Gasleitungsprojekt gekippt. Damals sollte eine unterirdische Gasleitung von Nordsibirien in der Sowjetunion an die tschechoslowakische Grenze gezogen werden, von dort aus weiter in das westeuropäische Gasnetz nach Frankreich, Italien und Deutschland. Uregenoi-6 wurde niemals zur Realität. Thomas Reed, Mitglied im Sicherheitsrat des US-Präsidenten Ronald Reagan, spekulierte, dass das Scheitern hauptsächlich auf dem Zusammenbruch der Sowjetunion beruhe (Nezavisimaja gazeta, 14.11.2006).

Der finnische Premierminister Matti Vanhanen äußerte sich positiv zu den Möglichkeiten der Ostseepipeline. Auch die finnische Umweltministerin Paula Lehtomäki stellt sich hinter eine staatliche Genehmigung des Projektes, da über die möglichen Konsequenzen ausreichend Informationen vorliegen. Ebenso die finnische Präsidentin Tarja Halonen steht dem Vorhaben positiv gegenüber. Paavo Lipponen, einstiger finnischer Spitzenpolitiker, arbeitete bereits im August 2008 für die Verwirklichung der Ostseepipeline, als sich in vielen europäischen Ländern Missmut gegenüber Russland breit machte, als zuerst Georgien die in Süd-Ossetien tätigen Friedenstruppen sowie auch die ansässige Zivilbevölkerung attackierte, aber kurz darauf Russland einen militärischen Gegenschlag gegen Georgien startete. Die finnische Sammlungspartei äußerte ebenfalls Kritik, obwohl die größte Härte dieser Kritik wegen der Regierungsverantwortung der Partei abgeklungen ist.

Der finnische Außenminister Alexander Stubb kritisierte am 2. September 2009 Deutschland und Russland wegen eines „bilateralen“ Gaspipeline-Vertrages. Er betrachtete es für die europäische Energiesicherheit als wichtig , dass paneuropäisch auf Energiepolitik gesetzt werde anstatt sich einer Engergieabhängigkeit von Seiten Russlands preiszugeben. Die stellvertretenden Vorsitzende der erwähnten Sammlungspartei und gleichzeitig auch die EU-Parlamentarikerin Eija-Riitta Korhola bezichtigte insbesondere den finnischen Premierminister sowie den finnischen Umweltminister der Ungeduld sowieder „Finnlandisierung“. Sie fragte ferner nach den außen- und sicherheitspolitischen Aspekten zum Bau der Ostseepipeline. Alpo Juntunen, Dozent an der Verteidigungshochschule Finnlands meinte am 21. August 2009, dass russische Militärmanöver zwar Kapazität zur Verteidigung der Ostsee gezeigt hätten, was aber bei den Schweden für ein Gefühl der Unsicherheit mit sich gezogen habe. Die finnische EU-Parlamentarikerin Liisa Jaakonsaari (Sozialdemokraten) äußerte den Wunsch, dass bezüglich der Ostseepipeline neben lediglich Umweltaspekten auch sicherheitspolitische Fragen geklärt würden.

Die gleichfalls finnische EU-Parlamentarikerin Heidi Hautala schreib bereits am 15. August 2008 – nach dem Angriff Georgiens zur Lage der informationspsychologischen Kriegsführung - ihren provokativen Artikel: „Das Pünktchen auf dem i“. Darin kritisierte sie die finnischen Entscheidungsträger, sie würden auf nie vorher dagewesener Weise Interessenwahrer Russlands bezüglich der Nord Stream- Gasleitung sein. Ihrer Ansicht nach würde die russische Führung die Angelegenheit sogar forcieren. Zum Ziel ihrer Kritik wurde der seinerzeitige finnische Parlamentsvorsitzende Paavo Lipponen, den sie als Vertreter geopolitischer Interessen Russlands bezichtigte. Sie verschonte auch die Forscher des Pipeline-Projektes nicht mit ihren kritischen Anmerkungen: „Ein ziemlich gewagtes Projekt in einem Augenblick, in dem sich die ganze Welt über die Rückkehr des Säbelrasselns dieser Großmacht wundert.“ Sie wiederholte ihren kritischen Standpunkt im September 2009 auch gegenüber dem künftigen EU-Parlamentariker Ville Itälä, Mitglied der finnischen Sammlungspartei.

Der stärkste Verdruss gegenüber dem Projekt kommt von Seiten der Revanchisten

Der finnische Jurist Kari Silvennoinen aus Helsinki strebt die Wiedereingliederung Kareliens an. Er vertrat vier Geschäftsleute dabei, Schürfrechte für Mineralien in exakt dem Seegebiet zu erlangen, wo die Gasleitung verlaufen soll. Silvennoinen erklärte öffentlich von diesem Vorhaben abzusehen, falls sich Russland dazu bereit erkläre, Karelien an Finnland abzutreten. Der Geschäftsmann Erkki Sederqvist, der in Helsinki einen kleinen Laden namens Zimada Oy betreibt hat einen Antrag auf die Schürfrechte gestellt. Auch der Leiter eines Spielwarengeschäftes in der estischen Hauptstadt Tallinn, Veikko Saksi, stellte sich als einer von vier Hintergrundgestalten für einen solchen Antrag heraus, denn er entfaltete heftige Informationsaktivitäten und stellte sich hinter diesen Antrag. Saksi schrieb am 10. September 2009 in einem beliebten blog der finnischen Webzeitung Uusi Suomi, dass sich das russische Okkupationsdenken im Nord Stream-Projekt widerspiegele: „Die aktuelle Situation Russlands zeigt sich deutlich im Nord Stream-Projekt, das voll von Widersprüchlichkeiten ist. Wladimir Putin versprach als Präsident den Bau und den Betrieb der Ostseepipeline mit militärischen Mitteln abzusichern. Die dafür erforderlichen Angriffs- und Landungsboote werden bereits gebaut. Zur Bewachung der Leitung betrachtet Russland die Ostsee als ihr eigenes Meer. Die sich aus dieser Maßnahme ergebende militärische Bedrohung für die Anliegerstaaten ist konkret. Das Geschehen ist ein gutes Beispiel für die aggressive Machtpolitik Russlands.“ Pekka Suomela, Vertreter des finnischen Arbeits- und Gewerbeministeriums, kritisierte umgehend, dass die beschriebene ungewöhnliche Inanspruchnahme das geplante Gasleitungsprojekt beeinflussen könne. Im September 2009 lehnte die finnische Regierung den Antrag auf Schürfrechte ab, was dazu führte, dass nicht zu letzt der Spielwarengeschäftsführer Veikko Saksi zu aktiven schriftlichen Stellungnahmen zu diesem Regierungsentscheid veranlasste. In diesem Zusammenhang kamen auch ein vielschichtiger Einspruchsprozess sowie Drohungen auf Schadensersatzansprüche zur Sprache, wobei gegen Russland gerichtete Interessenten dazu übergehen wollten, das Gasleitungsprojekt zu verzögern.

Die sich der Baugenehmigung der Nord Stream-Ostseepipelne widersetzenden Kräfte zeichneten gleichzeitig in Finnland verantwortlich für die Tournee des Filmes „The Soviet Story“ in zig finnischen Orten. In diesem Film werden über geschlagene eine Stunde und sieben Minuten der neuen Nationalhymne der russischen Föderation gewidmet, wobei gleichzeitig Bilder gezeigt werden, die mit dem im Namen Stalins in Verbindung stehenden Massenmorde einzuordnen sind, auf dass vom heutigen Russland und dessen Umgebung eine feindselige Einstellung überall in Europa entstehe. Darüber hinaus stellt der von der Bewegung Pro Karelia geführte Leiter in Zusammenhang mit den Filmaufführungen das Bedürfnis, das Gebiet von Karelien von Russland an die staatliche Hoheit Finnlands zu transferieren.

Der Pfarrer, Doktor der Theologie und Ökonom Juha Molari ist einer von den vielen, die gegen die revanchistische Feindseligkeit gegenüber Russlands in dem lettischen Film „The Soviet Story“ auf Kundgebungen rund um in Finnland protestierten, aber der Geschäftsmann Veikko Saksi und der Jurist Kari Silvennoinen klagten in dieser Angelegenheit bei Konsistorium in der finnischen Stadt Espoo, welches den Pfarrer daraufhin „zurechtgewiesen“ hat. Gemäß Anklage würde Dr. Molari etwa „Stalins Massenmord“ verteidigen. Das Konsistorium berief als Sachverständigen den Juristen Jorma Back, Kommunalpolitiker und Mitglied der Sammlungspartei, der in seinem Gutachten die Kläger als ehrwürdige Bürger beschrieb, welche eine sachgemäße
Diskussion über historische Verfälschungen führten. Back legte dieser kirchenrechtlichen Instanz dar, der Pfarrer Dr. Molari erhielte als Bestrafung wegen seiner allzu positiven Betrachtung – abweichend von der offiziellen (!) außenpolitischen Linie Finnlands - gegenüber Russland, und er demnach als „ungeeignetes Verhalten als Pfarrer“ bestraft würde. Mehr als 50 russische Zeitungen und angesehene Institutionen drückten ihre Verwunderung darüber aus, wie sich das finnische System gegen die Russlandfeindseligkeit sowie Dr. Molari gewandt hat. Dr. Molari beabsichtigt in Kürze auf Einlandung des strategischen Instituts Russlands nach Moskau zu reisen und dort in dieser Angelegenheit der Administration des russischen Präsidenten und der Kommission, die gegen historische Verfälschungen protestiert, einen Vortrag zu halten.

Dr. Juha Molari
Pfarrer, Wirtschaftsjournalist
Helsinki, Finnland