Statcounter

sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Pappakuntoilijan nöyrimmät terveiset

Lonkan - reisiluun kaulan - kivun hoito on edistynyt toivottoman hitaasti. Kolme viikkoa sitten näytti hyvältä, kun olin saanut juosta kivasti, kunnes tuo äkillinen kipu pysäytti juoksut. Ystävällisesti urheilevat lähimmäiset ovat rohkaisseet, että rollaattorilla liikkuminen olisi elämäni lopullinen kohtalo. Niin voi olla, juoksuaskelia en voi vielä ottaa.

En ole juossut kolmeen viikkoon. Samanaikaisesti olen joutunut entistä enemmän kurinalaisuuteen ruokavaliossa, jotta kuitenkin voisin tiputtaa painoni lähemmäs huippukuntoisten vetetaanijuoksijoiden rasvaprosenttia.

Nämä huippuveteraanit ovat virittäneet itsensä kovaan kuntoon tieteellisesti tarkan ravinnon, viisaan harjoittelun ja sitkeän monivuotisen pitkäjännitteisen henkisen suorituskykynsä ansiosta. Toisin kuin todelliset urheilijat, jotka ovat aina terveitä, minulla on pikkuvaivoja yhä uudestaan.

Pelkästään proteiinipitoiseen ruokaan painottaminen ei riitä rasvaprosentini tiputtamisessa. Kuitua tulee ravinnosta kahden voileipäpalan kanssa. Enempää ei kuitenkaan leipää vuorokauden aikana. Pastaa ja perunaa en syö nyt. Tietyt lisäravinteet ja vastaavat vauhdittavat rasvanpolttoani. Olen huomannut niiden tehon sekä omassa kehossani että tutkimuspapereista, joita olen lukenut. Samalla lihakset säilyvät rasvan palaessa. Päiväunet ovat tärkeä tekijä prosessissa.

Kuntopyörällä olen polkenut 4-5 tuntia päivässä. Enempään en pysty, kun aika ei riitä. Yleensä poljen aamulla 2 tuntia, iltapäivällä 2-3 tuntia. Kuntopyörällä ei painoni tipu yhtä hyvin kuin juoksien toteutuisi. Toisaalta kuntopyörällä hermotus ei tarvitse olla niin hyvässä kunnossa kuin juostessa. Nyt on oikea aika peruskuntoliikuntaan pappakuntoilun puitteissa.

Olen analysoinut, että suurimpia ongelmiani on massiivinen ylipaino ja huikea rasvaprosentti siihen verrattuna, mitä huippujuoksijoilla on. Olisi kiva päästä edes vähän lähemmäksi, mutta lähemmäs en pääse, jos oma ruho on liian raskas.

Olen tammi-helmikuussa saanut pudotettua rasvaprosenttia melko hyvin. Kun syksyn hamstring-kipujen jälkeen pääsin vuoden 2020 alussa juoksemaan, on painoni tippunut jo yli 10 kg. Syksyllä 2019 en voinut ongelman vuoksi riittävästi treenata. Kun minulla on "ongelmia" tai nuhaa, niin ruoka maistuu liian hyvin ja liikuntaa on vähemmän.

Lonkan ongelman johdosta ei kuitenkaan kuntopyörällä polkeminen ole onneksi estynyt. Niin painoni on edelleen hiukan jopa tippunut!



Kesällä 2018 Mustallamerellä Anapan kaupungissa helteessä painoni oli 60-62kg. Silloin pitkillä juoksulenkeillä km-vauhti oli jo ihan kelvollinen pappakuntoilijaksi. Tuolloin ajattelin, että 4-6 kg voisi paino tippua ja km-vauhti parantuisi luultavasti samalla. Sen jälkeen voisi kenties aloittaa haaveilun veteraanien kilpaurheilijoiden jatkoksi osallistumisesta. Kahden vuorokauden istumisen (junamatka etelä-Venäjältä Pietariin) jäykistämät jalat eivät kuitenkaan kestäneet juoksua Pietarissa, vaan heti ensimmäisellä lenkillä reisi revähti. Niin hyvä kehitys päättyi.

Pappakuntoilijana olen tällä hetkellä todella kaukana solakoiden ikämiesten urheilutoiminnasta. En ole vielä edes kesän 2018 mitoissa. Senhän huonon kunnon näkee, kun katselee: minulla on pullukka pehmoinen keho, kun taas huippujuoksijat ovat virittäneet kehonsa ihailtavaan kuntoon. Minulla ei näy vieläkään vatsalihasten sixpack, kun huippujuoksijat veteraanien kisoissa eivät kanna vatsassaan tällaisia läskejä. Uskoisin, että 10 kg (lopputulos noin 54-56 kg/176 cm) keveämpänä hapenottokyky saattaisi riittää jo hyvään suoritukseen, jotta ei tarvitsisi hävetä veteraanien kuntohölkissä (tai edes ratakisoissa) paljon peräpään tähtien jäljessä.

Nyt täytyy odotella vähintään viikko, mutta pidän mahdollisena, että vielä täytyy odottaa 2-4 viikkoa kunnes lonkka sietää juoksun iskutusta. Silloin uskallan varovaisesti kokeilla juoksua. Tänään junioreiden treeneissä totesin, lonkassa alkaa "kutittaa" juoksua muistuttava jo pieni liikunta. Se oli hyvin surullinen kokemus.

Tavoitteena on siis päästä lähemmäksi ihailtavien veteraanikilpailijoiden häntäpään tasoa. Olisihan sekin tunne, jos pappakuntoilija voisi osallistua johonkin kisaan. Se olisi kuin vanha maaorja vapautuisi ja pääsisi aatelisherran porstuaan syömään aatelisherran jätteitä.

Sellainen maaorjan vapautuminen on haaveena sen seurauksena, kun ja jos painoni tippuu suunnitelmien mukaisesti. Niin kenties voisin urheiluseurani veteraanien jossakin viestijoukkueessa juosta, voisin myös juosta ratakisoissa keskipitkiä ja pitkiä matkoja, sekä jonkun maratonin. Tammikuun alussa oli juoksumatolla huvittavan helppoa jolkuttaa 15 km 57 minuutissa (matto ei kulkenut nopeammin). Jos tuota vauhtia jaksaisi jolkuttaa koko 42 km, mikä voisi olla mahdollista 10 km keveämpänä, niin pappakuntoilija voisi lähteä katsomaan, miten lujaa veteraanien häntäpää maratonin kisoissa kiitää.

Näillä näkymin, pappakuntoilija odottaa terveeksi pääsyä

Terveisin Juha




perjantai 7. helmikuuta 2020

Ilja Janitskin – R.I.P.

Ilja Janitskin sairasti syöpää, jota Suomen poliisi, suomalaiset suvakit ja kiivaimmat turpo-salaliittoteoreetikot eivät enemmän tai vähemmän itsepintaisesti tunnustaneet todeksi.

Suomeen vangittuna tuotu Ilja jäi vähäksi aikaa jopa ilman sitä hoitoa, joka Andorrassa oli aloitettu ja jonka lääkäri oli määrännyt. Epäselvää on, katsovatko nämä suomalaispiirit yhä edelleen, että Ilja Janitskin elää. Vai tulevatko sairaus ja kuolema todeksi vasta sen jälkeen, kun se lukee Ylen sivustoilla?

Ilja Janitskin uudisti suomalaista umpikorruptoitunutta mediakenttää ja joutui tämän vuoksi mustamaalauksen kohteeksi. 

Ilja Janitskinia on vaikea tunnistaa siitä laajalevikkisestä ilkeämielisestä tarinoinnista, jota edellä kerrotut pahatahtoiset tahot harjoittivat useat vuodet monien eri kanavien ja liittolaistensa kanssa. Ilja Janitskin oli surullinen häneen kohdistuvasta ilkeämielisestä valeuutisoinnista.

Totuuden puolesta rohkeasti


Kaikenvärisiä lähimmäisiään kunnioittava suomalainen isänmaallinen mies Ilja Janitskin ei halunnut saada venäläismielisen tai rasistin mainetta.

Ensimmäisen kerran Ilja soitti puhelimella minulle syksyllä 2016, jolloin keskustelimme hengen, uskon ja kirkon asioista. Yhteensä kaksi kertaa olen saanut puhua puhelimessa Iljan kanssa ja kerran olen tavannut hänet kasvotusten.

Ilja Janitskin luki Raamattua ja toi esille motivaationsa suomalaista journalismia uudistavalle toiminnalleen. Hän luki sitaatin Matteuksen evankeliumista: Matt. 10:27. Muistelimme, että tuo kohta on osa kokonaisuutta, jossa pointtina on häpeämätön ja rohkea Jeesuksen tunnustaminen. Silti tämä kohta rohkaisee myös siihen, että totuuden puolesta ylipäätänsä saa olla rohkea. Yltiöpäisen korrektiivisuuden luomassa epäselvyydessä ja suoranaisessa uudelleensanotetussa huijauksessa petetään kansalaisia. Ilja sanoi suoraan julkisesti sen, minkä erityisesti punavihreä journalismi kätki.

Älkää siis pelätkö ihmisiä. Ei ole kätköä, joka ei paljastuisi, eikä salaisuutta, joka ei tulisi ilmi. Minkä minä sanon teille pimeässä, se julistakaa päivänvalossa, ja mitä kuulette korvaanne kuiskattavan, se kuuluttakaa julki katoilta. Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin. Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän isänne sitä salli. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehän te arvokkaampia kuin kaikki varpuset” (Matt. 10:26-31).

Ilja Janitskin ilmaisi syvän arvostuksensa uskovien vanhempiensa rukoukselle ja hengelliselle huolenpidolle.

Syksyn 2016 puhelussa kävi ilmeiseksi, että kristillisellä uskolla ei tässä tarkoitettu instutionalisoitua vallankäyttöä, jonka edustajana evankelisluterilainen kirkko pöhöttää. Lähdin muutamalle kirkkokierrokselle jumalanpalveluksiin, joista kirjoitin arviot MV-lehteen.

Puhelimitse Ilja Janitskin toi tiukasti esille myös näkemyksensä, että kirjoituksissani pitää olla tarkkaavainen, jotta mikään ei tuo esille ”Venäjä-propagandaa”, josta häntä ja MV-lehteä olivat tietyt tahot joko propagandistisesti tai houreellisesti syyttäneet. Ilja kertoi tietävänsä nimeni pitemmältä ajalta, mutta juuri tuo Venäjään liittyvä leimakirves pelotti häntä.

Venäjästä on parempi vaieta, koska sillä tavalla Ilja ei halunnut tulla leimatuksi. Tämä Iljan ymmärrettävä toive ei kuitenkaan auttanut MV-lehden ja hänen itsensä maineen puhdistamisessa, vaan haittamaahanmuuttoon analyyttiskriittisesti suhtautuvaa vaihtoehtoismediaa vastaan oli suurempien länsimaisten voimien ohjauksessa tietyillä ”turvallisuuspoliittisilla kirjoittelijoilla” suoranainen tehtävä mustamaalata Venäjään liittyvillä hourekuvilla. Mielestäni he toimivat käskyvaltasuhteessa ja saavat palkkaa tuosta mustamaalauksesta.

Iljaa loukkasi mustamaalaus, että hän olisi ikäänkuin "natsi" tai "rasisti". Mies muistutti puhelimessa useamman kerran, että hän ei ole vierasmaalaisia ja maahanmuuttajia vastaan sinänsä, vaan liitti siihen tärkeän määritelmän "haittamaahanmuutto", joka tarkoittaa huijareiden toimintaa sekä maahanmuuttajien keskuudessa että ahnetta liiketoimintaa tuolla perusteella. Tämän näkemyksen itsekin tunsin omakseni, sillä en halunnut sitoutua mihinkään rasistiseen älyttömyyteen.

Uskovat rukoilivat vangitun ja sairaan Iljan puolesta


Ilja Janitskin oli joutunut Andorrassa kiinniotetuksi. Oikeudenkäynti kiinnioton laillisuudesta ja muodoista lähestyi. Tiina Keskimäki soitti ja kysyi kiinnostustani lähteä Andorraan delegaation mukana.

En kokenut matkaa Andorraan mahdolliseksi. Pidin muita ihmisiä kuitenkin enemmän Ilja Janitskinin asioidenhoitajana, vaikka kunnioitin häntä. Ennen kaikkea torjuin osallistumisen Andorran delegaatioon, koska minulla ei ollut matkalle riittävää varallisuutta, minulla oli siivoustyöni sekä minulla oli lapsieni hoitoon ja harrastuksiin liittyviä velvollisuuksia.

Luultavasti en lausunut Tiina Keskimäelle, mutta voi olla, että toin ilmi kiusallisen ja valheellisen ”venäjämielisen” leimautumiseni, jota turpo-tarinoitsijat Marko Enqvist ja Janne Riiheläinen mahdollisesti käyttäisivät Andorra-matkakuvien jälkeen Ilja Janitskinia ja MV-lehteä vastaan.

Ilja Janitskin soitti Andorrasta, kun hän oli päässyt kotiinsa. Hänellä oli syöpähoito. Mies oli lukenut Raamattua vangittuna. Hän oli iloinen monista kirjeistä ja esirukouksista, joita uskovaiset olivat rukoilleet hänen puolestaan. Ilja koki jopa, että enemmän kuin ketkään muut, niin uskovaiset olivat muistaneet ja tukeneet häntä, kun hän oli sairaana ja vangittuna.

Koin itsekin mielessäni piston, että en ollut lainkaan hyvä yhteydenpidoissani, vaikka Jeesus oli jättänyt selvän neuvon sanassaan vähäisimpien veljienkin muistamisesta:

Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni” (Matt. 25:36).

Ilja Janitskin kertoi sairaudestaan huolimatta toiveikkaasti, mutta hiukan huumorilla, että hänen mennessään naimisiin, hän pyytäisi minut papiksi. Iljalla ei ollut vielä morsianta, mutta papin hän varasi.

Ilja Janitskin tiesi, että evankelisluterilainen kirkko ei tunnusta minua papiksi. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt Iljaa, koska hänelle kristinusko oli hengellisempi ja todellisempi kuin tuo evankelisluterilainen kirkkoruumis – tai paremmin sanottunna haaska ja raato.

”Kanssamme aina maailman loppuun asti”


Syksyllä 2019 Ilja Janitskin makasi Meilahden sairaalassa syöpähoidossa. Hänen olonsa oli silminnähden pahempi, kuin hän halusi vieraalleen kertoa. Kivut olivat kovia lääkityksestä huolimatta.

Ilja Janitskin ei ilmaissut sairaalan osastolla epätoivoa, kun kävin katsomassa häntä. Hän ilmaisi tyytymättömyytensä ylikorostettuun vastakkainasetteluun, jossa kiihkoillaan ja huudetaan aina jossakin leirissä. Hän yhä jaksoi uskoa, että ihmisten ei olisi pakko olla susia ja vihollisia toisilleen.

Kuunnellassani Iljan hyväuskoisuutta ihmisiä kohtaan – jopa vihamiehiään – niin minun tuli sääli sen henkilökuvan johdosta, jota hänestä oli muodostettu syyttäjästä ja valtamediasta alkaen ikäänkuin tempperamenttisyydessään lausahdetut tunnepurkaukset ja niistä tehdyt erikoiset tulkinnat ilmaisivat Iljan syvää ja harkittua motivaatiota. Kyllä avarakatseisuus ja laaja maailmankuva tuntuivat enemmän aidoilta, kun Ilja makasi Meilahden sairaalassa, soitti hoitajalle yhä uudestaan kelloa tippaletkussa olleiden toistuvien ongelmien johdosta.

Jeesus lupasi, että hän on kaikki päivät meidän kanssamme aina maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Tämä lupaus oli omaa kipuani ja omia rukouksiani suurempi kantava voima, kun lepäsin täällä Meilahden sairaalassa oletetulla kuolinvuoteellani. Niin kerroin Iljalle oman kokemukseni Meilahdesta, että hänen ei suinkaan tarvitse olla vahvempi kuin ihminen voi olla. Jeesus ei hylkää, kun kuolemme.

Tavataan vielä toisenkin kerran, Juha



keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Suomi24:n pomo Ilkka Lavas silakkojen ja Aron trolli-huumassa

Suomi24:n pomo Ilkka Lavas fanittaa silakkoja, levittää tuossa tarkoituksessa silakkaviestejä ja silakkasymboleja twitterissä.

Suomi24:n pomo Ilkka Lavas pyytää itse pääsilakkaa Johannes Koskea kyläilemään. Lavas erityisesti tykkää sisarusten Jessikka ja Pipsa Aron toiminnasta. 

Suomi24:n omistaja Ilkka Lavas on Jessikka ja Pipsa Aron kanssa yhteisellä asialla.


Ilkka Lavas muistaa aivan erikseen myös kehottaa, että ihmisten pitää lukea Jessikka Aron teos ”Putinin trollit”. Lisäksi hän levittää Johannes Kosken suositusta lukea Vehkoon joku kirjoitus.

Ilkka Lavas väittää, että hänen Suomi24-sivustonsa tarjoama anonymiteetti olisi jopa tärkeää demokratialle.



Jessikka Aron saama sotilastiedotuksen palkinto on ”huikeaa” kuten Ilkka O. Lavas kirjoittaa Pipsa Arolle. Hän kirjoittaa itselleen kirjailijalle: ”Onnea!”

Ilkka Lavas pistää levitykseen silakka-merkkiä ja suosittelee luettavaksi Aron kirjaa "Putinin trollit".


Näihin julkisesti tunnettaviin keskinäisiin sidoksiin voi itse kukin liittää kokemuksensa poliisin välinpitämättömästä toiminnasta Suomi24-sivuston rikosten tutkinnassa. Moderoinnissa on yhä enemmän mädäntyneen silakan löyhkä, kuten on ollut aavistettavissa.

Ilkka O. Lavaksen motiivina on likainen ahneus: Suomi24 myy mainoksia, joista saatava tulo perustuu klikkauksiin. Mainokset on asetettu siten, että itse kukin lukija joutuu useimmiten aivan vahingossa mainosten klikkaajaksi. Samalla sivusto sallii valheellisia solvauksia. Urheilualan sivustoista meikäläiseen liittyvät tekstit ovat voluumiltaan selvästi suurimmat: rahaa tehdään siis minun nimellä, pääsääntöisesti solvaamalla.

Rikoksella saatava hyöty pitäisi oikeuden päätöksellä kerätä pois Suomi24-omistajilta ja Ilkka Lavakselta muun tuomion ohessa, mutta poliisi ei tartu mädäntyneelle silakalle löyhkäävään moderointiin ja omistukseen. Poliisi vastasi sen kuuluvan sananvapauden piiriin ja vain ”häipyvän netin informaatiotulvaan”, kun vanhoissa teksteissä levitettiin toistuvasti loukkaavia valheita, niin tehdään myös aivan uusissa. Poliisi ei välittänyt eikä edes pohtinut sitä, että noiden rikosten avulla Lavaksen firma saa taloudellista hyötyä.

Kirjoitin 2. helmikuuta 2020 keravalaisen Ilkka Lavaksen erityisestä tavasta ja vastuusta johtaa Suomi24 -sivustoa. Kommentaattorina muuan Stiv piti ”vainoharhaisena” ajatusta, että Lavas olisi mitenkään minua vastaan tietoisesti. Toinen kommentaattori varoitti, että joudun käräjille syytetyksi, sillä eihän Suomi24:n toimitusjohtaja olisi mistään vastuussa. Tämän vuoksi minä en saisi arvioida yhtäläisesti Suomi24 sivuston omistavan yrityksen toimitusjohtajaa Ilkka Lavasta.

Kun on kyse omista sakoista, niin Ilkka Lavas on oman ilmoituksensa mukaan köyhä mies.


Blogissani 2. helmikuuta 2020 kirjoitin jo lehtitietojen perusteella Ilkka Lavaksen merkillisen pienestä palkkatiedosta, jonka hän antoi oikeudelle, kun hän oli rajusti törttöilyt moottoripyörällään. Lavas sai pienipalkkaisen miehen sakot palkkailmoituksensa mukaisesti. 


Kunnioittaen,

Juha Molari, 
siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Anonyymiuden monet kasvot infosodassa

Infosotaa-käsittelevä tietokirjani valmistuu suunnitelmien mukaisesti. Ystävät ovat toimittaneet myös paljon kiinnostavaa aineistoa, jonka käsittelyyn ja paljastamiseen tarvitsen vielä sekä aikaa että juridista viisautta. Juridiset haasteet koskevat internetin anonyymien kirjoittajien käsittelyä tietokirjassa. Jäljessä kerron tutkimukselliset syyt, miksi katson anonyymiuden murtamisen hyödylliseksi infosodan tietokirjaa varten.

Tuo psykiatrin keikka tapahtui sattumalta seuraavana päivänä, kun edellispäivänä olin Jussi Parviaisen kanssa kirjamessuilla ja teimme ihastuttavan videon infosodasta


Infosotaa-käsittelevää tietokirjaani varten haluan paljastaa useiden nimimerkkien oikean identiteetin, jotta todellisuudesta muodostuisi aito kuva. En usko, että kaikki jakautuu vain kahteen: puolesta tai vastaan, kansanpettureita tai natseja. En usko myöskään, että kaikkialla lurkkii vain Venäjän tai USA:n agenttien salaiset toimet.

Kaksijakoista ajattelua olen arvostellut Itsenäisyyspäivän katumarssien psykologisessa analyysissa. Olen myös moittinut Saara Jantusen kiivastumista Jussi Parviaista vastaan, mikä kiivastuminen perustuu mielestäni primitiiviseen tunnereaktioon ikään kuin tulisi asettua taistelukentällle puolesta tai vastaan. Omaa näkemystäni tukee enemmän se, että erimielisiä saa tiukasti olla ja arvostella, mutta vahingonilo ja sadismi eivät kuulu terveeseen sivistyneeseen käytökseen: empatia tulee säilyttää erimielisiäkin kohtaan. 

Anonyymiudella tarkoitetaan nimetöntä ja nimeltä tuntematonta, jollaisena kirjoittaja on siis tahtonut suojella itseään. Myös salanimellä tai nimimerkillä eli pseudonyymillä esiintyvää henkilöä pidän anonyymina.

Al-Qaidan terroristisessa propagandassakin mukana oleva henkilö toimii kiinteästi EFF:ssä, joka ihannoi, että nimettömyydellä olisi demokraattisessa yhteiskunnassa suorastaan tärkeä rooli, sillä nimettömyyden avulla voitaisiin paljastaa valtaapitävien väärinkäytöksiä. EFF ei lainkaan ota huomioon, että nimettömyyden avulla voidaan valitettavasti valtaapitävien koneiston avulla myös solvata yksittäisiä kansalaisia ja poliittisia mahdollisia vastustajia oman valta-aseman säilyttämiseksi. Deep state solvaa oppositiota. Samoin terroristit käyttävät hyväkseen nimettömyyttä.

Infosodan kentällä anonyymiuden parempi ymmärtäminen olisi tarpeen. Suomessa on toistaiseksi nähty kaksi teosta aihepiiristä, mutta molemmat osoittavat heikkoa analyyttista osaamista. Sotatieteen tohtori Saara Jantusen teos Infosota ei lainkaan ilmennä sosiaalisessa mediassa havaittavan anonyymiuden moni-ilmeisiä kasvoja, vaan on lähinnä hoax, huijaus, esittäessään suuriäänisesti Venäjän äkäistä infosotaa suomalaisten tavallisten kansalaisten mielipiteen ilmauksissa.

Sotilaallisista yhteyksistään huolimatta ja juuri sen tähden onkin säälittävää, että Jantunen ei osoita mitään osaamista eikä hyödynnä tiedusteluun ja analyyttisiin menetelmiin perustuvaa dataa, kun kehittelee salaliittoteoriaa ja juonia pienistä ihmisistä, joilla on kenties erilaisia näkemyksiä kuin hänellä itsellään. Jantunen sai esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä tiukkaa kritiikkiä ongelmiensa johdosta.

Ylessä työskennellyt toimittaja Jessikka Aro ilmentää kirjoituksissaan ja esityksissään lähinnä henkilökohtaisten tunteiden vuodatusta ilman tutkimuksellista analyyttistä kriittisyyttä. Hänen teostaan onkin jo ennätetty arvostella siitä, että Aro sekoittaa henkilökohtaiset tunnelmansa Venäjän infosodaksi. Arolla itsellään ei ole tieteellisen tutkimuksen tekemiseen valmistavaa koulutusta.

Anonyymiudessa on monet kasvot, mikä tarkoittaa, että jokainen nimimerkki ei tule yhdestä ”tehtaasta”. Juuri anonyymiuden monien kasvojen paljastaminen tekisi palveluksen infosodaksi kutsutun erimielisyyden ja solvaamisen arvioinnille.

Vuonna 2009 mursin erään ryssävihaa tihkuvan keskustelufoorumin nimimerkkien salaisuuden ja valmistelin tätä aineistoa käyttäen infosodan esitelmää RISI:n juhlatilaisuuteen 12. marraskuuta 2009 Moskovaan. Nimimerkkien salaisuuden murtaminen toi ilmi anonyymiuden monet kasvot myös ryssävihaa tihkuvassa keskustelussa. Menettelyni johti kuitenkin siihen, että minulle annettiin ikuinen porttikielto kyseiselle foorumille. Lopulta kävi niin ikävästi, että Interfaxin kautta onnistuttiin valeuutisen avulla turmelemaan myös osallistumiseni RISI:n juhlatilaisuuteen.

Kävin keskustelua Leonid Reshetnikovin ja Aleksander Djukovin kanssa syntyneestä ikävästä tilanteesta, johon Interfaxissa ollut valeuutinen saattoi RISI:n ja minun aiotun esitelmän. Lähetin kuitenkin analyyttisen esitelmäni RISI:in, vaikka itse en sitten lähtenyt Moskovaan, jonne minulle tarjottiin kyllä yhä edelleen yksityistä visiittiä erään professorin asuntoon.

Nimimerkkien murtaminen toi ilmi paljastavasti ja opettavasti, että nettiherjaajat tulevat monista eri taustoista ja motiiveista.

Kysymys on nyt seuraava: Missä määrin voisin käyttää infosota-teoksessa tuota dataa yksilöidysti samalla tiedostaen, että joku herjaaja on voinut joskus erehtyä hulluudessaan? Pitäisikö minun suojella herjaajan kunniaa vaikenemalla hänen nimestään, vaikka hän on herjannut avoimesti minun nimeäni?

Osaa olen kutsunut peräkamarin juopotteleviksi vanhoiksi pojiksi ja kärttyisiksi vanhoiksi piioiksi. Näiden suhteellisen surettavien henkilöiden intimiteettiä ei ole välttämätöntä paljastaa infosotaa käsittelevässä tietokirjassa. He ovat saaneet tajuntaansa ”pahan objektin”, johon he vyöryttävät tunteitansa. Usein tuo ”paha objekti” on Venäjä ja väitetyt ”venäjämieliset”. Niitä ”pahoja objekteja” voi olla muitakin. Juuri Jantusen ja Aron teokset sekä iltapäivälehdistö ovat olleet omiaan vaikuttamaan, että näitä fiktiivisiä, houreeseen perustuvia ”pahoja objekteja” on tarjottu noille peräkamarin juopoille pojille ja kärttyisille vanhoille piioille. Tällöin ei kuitenkaan ole mielestäni reilua puhua ”infosodasta”, sillä ei kaikki nettihulluus tule ”infosodasta” suoraan tai edes välillisesti: kaikki ei ole puolesta tai vastaan, vaan jotkut ovat vain kylähulluja itsekseen.

Kansainvälisesti tunnetuista tietovuodoista on jo kauan sitten käynyt ilmi, että ”valtiohallintoa” palvelevat myös tietoiset ammattimaiset provokaattorit ja ”mustamaalaajat”. Ainakin vuosikymmenen ajan ovat suomalaiset isänmaalliset ihmiset ja ”venäläismielisiksi” koetut henkilöt voineet tuntea kipeästi, että nuo ammattimaiset provokaattorit ja ”mustamaalaajat” ilmestyvät ainoana tehtävänään solvata ja kyseenalaistaa.



Aivan virheellisesti on annettu ymmärtää, näin tekee myös entinen kansanedustaja Tiina Elovaara, että systemaattinen viestintä vaientamiseksi, naurunalaiseksi tekemiseksi, vähättelemiseksi ja uhkailemiseksi olisi edes pääasiallisesti lähtöisin Venäjän käskystä tai ”äärioikeistosta”. Tuota väärää ymmärrystä ovat ajaneet julkisuuteen erityisesti Jessikka Aro ja Oula Silvennoinen. Juuri sen tähden noiden solvaavien nimimerkkien salaisuus ansaitsee tulla paljastetuksi ainakin osittain, jotta todellinen kuva monipuolistuu. Itse asiassa en ole kohdannut yhtään vaientamisyritystä ja solvausta, jonka Venäjä olisi käskenyt. Sitä vastoin Pentagonin propellipäät ovat järjestäneet monenlaista häiriötä netissä suomalaisia vastaan.

Panu Huuhtanen ja Tiina Keskimäki ovat käyttäneet ilmaisua ”deep state”, mitä ilmaisua itse en ole halunnut käyttää. Kyse on kuitenkin tuolloin suhteellisen merkittävässä virassa ja vaikutusasemassa olevista ihmisistä, jotka käyttäytyvät sosiaalisessa mediassa monesta eri syystä herjaavasti, ärsyttävästi tai muutoin erityisellä tavalla anonyymiteetin suojissa. Joskus he tekevät annettua tehtävää. Juuri töissä tapahtuvan herjaamisen paljastamiseksi osana infosotaa olisi tärkeää saada murtaa näiden nimimerkkien salaisuus. Miksi sitä ei saisi tehdä?

Elokuussa 2011 Suomen ulkoministeriön Suomi-maasivuston päätoimittaja Hanni Hyvärinen kävi Facebookissa paljastavan keskustelun Jukka Mallisen kanssa. Tällöin hän paljasti  Suomen ulkoministeriön käyvän ”myyräntyöhön” tiettyjä suomalaisia vastaan, joita tuossa keskustelussa nimettiin kaksi (Bäckman, Molari). Hyvärinen käytti nimenomaisesti kyseistä sanaa ”myyräntyö”. Ulkoministeriön myyräntyöstä tulikin näyttöä jo pian, kun RT-kanavan kolumnien jälkeen kommentteihin tuli valtava joukko törkyviestiä ja itse RT:n johto sai Suomen ulkoministeriöstä viestejä, joissa mustamaalattiin meikäläistä pientä mielipidekirjoittajaa.

Näihin myyräntyötä harjoittaviin jehuihin läheisesti liittyvä tapaus tuli ilmi myös samaiseen aikaan, kun Murmanskista paennut eversti aloitti Suomessa kirjoitella törkeyksiä Bäckmania ja Molaria vastaan amerikkalaiseen julkaisuun. Sittemmin paljastui, että tämä eversti ei itse kirjoittanut tekstejään, vaan Amerikan suurlähetystön agentit antoivat hänelle rahaa siitä hyvästä, että tämä eversti antoi teksteihinsä allekirjoituksen. Amerikan suurlähetystö muotoili herjaavat artikkelinsa suomalaisen miehen läheisellä avustuksella. Juuri näiden suomalaisten nimien julkistaminen on se vakava puute, jota Jantusen ja Aron infosota-teokset eivät täyttäneet.

Iranin suurlähettiläs näytti keväällä 2011 sähköpostin, jonka mukaisesti Iranin suurlähetystöjä oli ympäri maailmaa ”pommitettu” mustamaalauskampanjalla minua vastaan. Tietysti sähköpostit oli taitavasti lähetetty väärällä nimellä ja salatusta yhteydestä. Samanaikaisesti Iraniin lähetetty viesti käännettiin ylösalaisin, kun Efraim Zuroffin Suomi-vierailun johdosta taas mustamaalattiin ei-julkisissa sähköposteissa ikään kuin ilmiantona. Näiden viestien lähettäjä oli lopulta paikallistettava Suomessa ministerinäkin palvelleen politiikon läheisiin tukijoihin.

Tony Wilu-nimimerkki lähetti vuonna 2009-2011 herjaavaa sähköpostia sekä uhreille itselleen että valitettavasti tietyille henkilöille mm. kirkossa, koska toimin tuolloin kirkkoherrana. Viron venäläisen miehen sähköposti oli myös hakkeroitu, mitä käytettiin hyökkäyksiin minua, Maksim Revaa, Dmitri Linteriä ja muita Tony Wilun posteissa mainittuja henkilöitä vastaan. Tässä tapauksessa nimimerkin teot eivät olleet peräkamarin pojan touhuja.

Ilja Janitskinin esitutkinta-aineistosta on käynyt ilmi, että Keskusrikospoliisista kirjoiteltiin MV-lehteen herjauksia Jessikka Aroa vastaan, mutta tätä ei tehty KRP:n omissa nimissä, vaan valheellisten nimimerkkien avulla ikään kuin äärinationalistien toimina. Edward Snowden on tuonut julki läntisiä infosodan dokumentteja, joissa on nimenomaisesti koneistoa opetettu mustamaalaamaan tiettyjä tahoja tuollaisella valheellisella esiintymisellä.

Vuonna 2009 oli tunnistettavissa keskustelufoorumilta valtiollisia viranomaisia, jotka hyökkäsivät silloin nimimerkkien suojassa myös minua vastaan, ikään kuin olisin ”venäläismielinen”. Kiinnostavaa ei ole kuitenkaan yksittäinen valtiollinen viranomainen, joka ärjyy nimimerkkien suojissa sosiaalisessa mediassa, vaan hänen sidonnaisuutensa valtaverkostoon. Tämän tunnistaminen onkin jo isompi juttu ja siihen olen tarvinnut ystävien apua.

Vuonna 2010-2011 kiinnitin erityisesti huomiota siihen, kuinka Suomenlinnan hoitokunnan nettiliittymästä muuan vihreän politiikan vaikuttaja saapui blogiini ja saman miehen kanssa käsikkäin kulki toinen nettiliittymä, joka kuului Wienissä pakoilevalle uusnatsille, jonka veriset puheet venäläisiä ja juutalaisia vastaan olisivat saaneet itsensä Adolf Hitlerin posket punaisiksi häpeästä ja noloudesta. Nämä molemmat miehet ansaitsevat tietysti tulla tunnistetuksi infosota-teoksessa, joka tuo ilmi tällöin, miten tietynläinen uusnatsi ja Kaukasuksen ”vapautusta” tukeva vihreä poliitikko palvelivat yhdessä Al-Qaidan terroristista viestintää.

Joskus anonymiteetin paljastaminen on arveluttavaa. Missä määrin on sopivaa tuoda henkilönimen tarkkuudella sitä Maanpuolustuskorkeakoulussa palvellutta everstiluutnanttia, joka nykyään eläkeläisenä yrittää piiloutua Spectrumin VPN:n liittymän taakse? Hänen tuolloista työnantajaa ja esimiestä huomautettiin upseerin kummallisesta nettikäyttäytymisestä, kun tämä seikkaili virkakoneelta tässäkin blogissa useita kertoja päivässä. Samoin huomautettiin ryssävihastaan tunnettua Ulkoministeriön työntekijää ja hänen esimiestään, kun tuo työntekijä oli saanut tehtäväkseen kolme kertaa päivässä lukea blogiani. Juridisesti yritän miettiä oman suojan kannalta onko näiden nimien ja heidän käskysuhteiden julkistaminen sallittua infosotaa käsittelevässä kirjassa?

Entisen vantaalaisen rakennusmestarin useat sadat nettikirjoitukset eivät syntyneet sattumalta. Mies yritti kätkeä identiteettinsa ja jatkaa herjauksiaan, mutta intomielinen henkilö tekee aina satunnaisesti virheen. VPN ei suojaa identiteettiä sen jälkeen, kun sitä ei osaa käyttää ja tekee kerran kömmähdyksen. Yhtälailla äskettäin intoutunut vahingonilo ja sadismi minua vastaan on tunnistettavissa tiettyihin henkilöihin, joista kaikki eivät suinkaan ole sidoksissa jonkin ”deep state”-järjestelmän kanssa henkilöiden pitkäaikaisesta fanaattisuudesta huolimatta.

Tamperelainen yliopistomies, pohjoissavolainen urheilumies ja helsinkiläinen ”safarimies” ovat kaikki hyvin nimettävissä. Henkilöiden fanaattinen ja ajoittain sadistinen raivo tulevat kiinnostavemmin ymmärrettäviksi, kun esimerkit eivät jää nimimerkeiksi, vaan nimellä tunnetuiksi henkilöiksi osana näiden omaa henkilöhistoriaa.

Lopulta surullisimpina koen tapaukset, joissa henkilöt ovat kaksoisroolissa: ovat yhtäällä kavereita ja toisaalla pettureita. Samalta koneelta tulee omalla nimellä tai nimimerkillä kivoja viestejä ja salanimellä solvauksia.


Kunnioittaen,

Juha Molari, 
siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

maanantai 3. helmikuuta 2020

Julmat silakat: Vahingoniloa, psykopaatteja ja sadisteja

Silakkojen kiukkuisuus


Äskettäin synnytetyn suomalaisen silakka-liikkeen ilmenemismuotoja ja kiukkuisuutta ovat jo useat henkilöt hämmästelleet.

Julkisuudessa avoimesti esitettyjen toimintatapojen ja vaatimusten lista antaa aihetta analysoida liikkeen suhdetta ilkeämieliseen vahingoniloon sekä psykopaattien ja sadistien mukaiseen vahingoittamishaluun.

Silakkojen esiintymisissä on vaadittu jopa sellaista suomalaisuuden ja Suomen yksinomaista omistamista, jota suomalainen ja eurooppalainen yhdenvertaisuutta kunnioittava ihmisoikeuslainsäädäntö ei sallisi. ”Suomi ei ole teidän” -kaltaiset tai vastaavat huudot ovat rajanneet ihmisyyttä ja suomalaisuutta oudolla tavalla. Erityisesti perussuomalaiset on avoimesti rajattu ulkopuolelle, vihollisiksi. Tiettyjen vasemmistoaktivistien ("avoimissa") tilaisuuksissa on järjestetty face control, paikalle on hälytetty ostetut vartijat ja ulos on talutettu väärämielistä hiljaista yleisöä.

Yhtäläinen pimeä paranoidinen mielentila on ilmennyt internetin blokkilistoissa, joissa silakat ovat jo etukäteen nimenneet toivottoman pahoja ihmisiä, jotka eivät saa nähdä heidän twitter- ja facebook-tilejään.

Samanaikaisesti liikkeen piiristä on julkisina puhuvina päinä tunnistettavissa rikoksista tuomittuja väkivaltaisia katutappelijoita, joille Suomen lipun polttaminen ja väärällä tavalla ajattelevien hakkaaminen ovat mainetekoja.

Ilmeisesti liikkeen sisälläkin on käyty jo useat kerrat ”puhdistuksia”. Huolestuttavana on pidettävä myös julkisia vaatimuksia, että silakkojen arvostusten ja normien mukaiset hyökkäykset tulisi kohdistaa harrastuksiin, koulutuspaikkoihin, työpaikkoihin ja kaikkiin sidonnaisuuksiin, joita liikkeeseen kuulumattomilla yksityisillä ihmisillä mahdollisesti on.

Lisättäköön, että silakkojen tukemiseen kiinteästi omistautunut tunnettu toimittaja on vaatinut rikostuomiota jopa siitä, että hänen ilmaisemansa vahingonilo (Al-Qaida -terroristisivuston ylläpitäjän Facebook-sivulla) on paljastettu ja analysoitu. Suomalaistoimittaja riemuitsi monien muiden rinnalla siitä, että pitkäaikaistyötön henkilö ei saanut töitä. Monien muiden tavoin toimittaja koki riekkujaisissa siis iloa sen sijaan, että olisi perinteisesti sivistyksenä pidetyn terveen sieluntilan mukaisesti tuntenut myötätuntoa (empatia).

Vahingonilon (Schadenfreude) ja vahingoittamisilon (sadismi) ilmaisuja on voitu tavata hämmästyttävän runsaasti viime aikoina, eikä varmasti kaikki ilkeydet tule vain silakkojen omista tuotoksista.

Vahingonilossa (Schadenfreude), vahingoittamisilossa (sadismi), narsisteissa, psykopaateissa ja skitsoparanoidisessa vainoharjaisuudessa on keskinäinen yhtymäkohtansa aivotutkimuksen nykyisen tietämyksen valossa.

Se, mikä on hämmästyttävää, että aivotutkimuksen lisääntyneestä tietämyksestä huolimatta primitiiviset vahingoniloiset ja sadistiset tendenssit näyttävät purkautuvan julkisuuteen entistä vaativammin ja hyväksytymmin, kun sivistyksen nimissä niiden avointa julistamista hävettiin vielä vähän aikaa sitten. Schopenhauer kirjoitti, että pelkästään vahingonilon läsnäolo ihmisen sydämessä on selvä merkki pahuudesta.

Heikko itsetunto ja vahingonilo


Schadenfreude, vahingonilo, on nautintoa ja itsetyytyväisyyttä, joka syntyy toisen ihmisen tai ryhmän ongelmista tai epäonnistumisista. Sen sijaan, että henkilö tuntisi myötätuntoa toisen ihmisen epäonnen johdosta, vahingonilossa viriää riemullinen tunne, nautinto siitä, kun katsoo toisen epäonnistuvan tai epäonnistuneen.

Vahingoniloa esiintyy niin lapsilla kuin aikuisilla, vaikka yleensä kasvatuksen ansiosta aikuiset ovat oppineet paremmin kätkemään vahingonilonsa näkyvyyden.

Psykologit ovat usein nähneet vahingonilon rakentuvan kolmesta voimasta: aggressiosta, kilpailusta ja oikeudenmukaisuudesta. Mikäli henkilön itsearvio jää alhaiseksi, tällöin vahingoniloa esiintyy enemmän ja voimakkaammin. Mitä heikompi itsetunto, sitä useammin tai voimakkaammin hän kokee vahingoniloa.

Onkin oletettu, että vahingonilossa ilmenee henkilön tai ryhmän taipumus määritellä ja suojata itsensä ja ryhmänsä identiteettiä. Aggressioon perustuva vahingonilo ilmenee erityisesti ryhmäidentiteetissä. Toisen kärsimyksen tarkkailu tuottaa iloa, koska toisen epäonnistuminen merkitsee hänen oman ryhmänsä tilan (kuviteltua) paranemista.

Kilpailuun perustuvaa vahingoniloa esiintyy individualistisessa ihmisten välisessä kilpailussa, kun yksi henkilö tahtoo suoriutua toista paremmin. Toisen henkilön onnettomuus saa aikaan nautinnon kilpailijassa.

Oikeusperusteinen vahingonilo tulee nähdessä, että moraalittomiksi tai ”huonoiksi” pidettyjä rangaistaan käytöksestään.

Sadistinen nautinto


Filosofi Aristoteles käytti ilmaisua epichairekakia (ἐπιχαιρεκακία), joka muodostuu siitä, että χαρά (ilo) on pahan (κακόν) päällä (ἐπί).

”Herraviha” (tall poppy syndrome) on taipumus halveksia henkilöitä, jotka ovat saavuttaneet suuren vaurauden tai huomattavan aseman. Herraviha on kulttuurinen ilmiö, jossa korkeassa-asemassa olevia ihmisiä vastaan hyökätään. Herravihassa saavutettu voitto, ”herran” joutuminen uhriksi, ei herätä myötätuntoa, vaan vahingoniloa.

Childe Harold´s Pilgrimage on lordi Byronin kirjoittama neliosainen runoelma, jonka kaksi ensimmäistä osaa ilmestyivät vuonna 1812. Runoelma kertoo Harold-nimisestä miehestä, joka kyllästyy syntiseen elämäänsä ja alkaa matkustella. Runossa kerrotaan myös muinaisessa Roomassa toimivasta gladiaatttorista, jota odottaa teurastus yleisön nauttiessa tämän kärsimysten katsomisesta. Sadistinen nautinto linkittyy tapauksessa läheisesti vahingoniloon.



Byron runoilee gladiaattorin valheesta (Canto IV, 140-141): gladiaattori nojautuu kädellään miehekkäästi otsaansa, hyväksyy tuskan valloittaessa kuolemansa, mutta areena ui hänen ympärillään.  Catharine Edwards on kirjoittanut kuolemasta spektaakkelina tietokirjassaan Death in Ancient Rome (2007) ja ottaa erääksi esimerkiksi Byron kertomuksen (s. 46-47).

Englanninkielessä käytetään sanaa ”gloating” (omahyväinen) samantapaisesta tunnetilasta. ”Gloat” tarkoittaa tarkkailla tai ajatella voitollisesti ja usein tyytyväisyydellä ja tyydytyksellä toisesta saatua voittoa. Gloating on jossain määrin erilainen kuin vahingonilo (Schadenfreude) siinä, että vahingonilossa painopiste on toisen epäonnistumisessa, kun taas gloating tuo mieleen usein sopimattoman kerskaamisen oman omaisuutensa puolesta ja kyvyttömyyttä keskittyä reilusti muiden epäonneen.

Ilo toisen onnellisuudesta tunnetaan niin buddhalaisuudesta mudita-käsitteessä kuin heprealaisesta ajattelusta. Samanaikaisesti tyytymättömyys toisen onnellisuudesta liittyy kateuteen.
Sadismissa löytyy nautinto tuskan aiheuttamisesta, kun taas vahingonilo on enemmän ”iloista” tarkkailua toisen epäonnesta.

Aaron Ben-Zeev on artikkelissaan ”The personal comparative concern in schadenfreude” W.W. Can Dijk:n ja J.W. Ouwerkerkin toimittamassa teoksessa Schadenfreude (2014:86-87) määritellyt vahingonilon ja sadismin eroja. Tämä keskustelu vahingonilon ja sadismin eroista ja sukulaisuudesta johti myös kokeeseen, jossa sadisteille näytettiin pyöräilijän onnettomuus. Sadisti koki vahingoniloa.

B.M. Schumpe ja M-A.K. Lafreniere kertovat pahantahtoisesta ilosta ja selvittävät sadismin suhdetta vahingoniloon vuonna 2016 Personality and Individual Differences-julkaisussa. 

Älä iloitse vihamiehesi kaatumisesta!


Raamatussa Sananlaskujen kirjassa tunnistetaan vahingonilo ja pidetään sitä vaarallisena tunteena:

Kun vihamiehesi kaatuu, älä iloitse, kun hän kompastuu, älä riemuitse, ettei Herra sen nähdessään suuttuisi sinuun ja kääntäisi vihaansa hänestä pois” (Snl. 24:17-18).

Aristoteleen eettisessä pääteoksessa Nikomakhoksen etiikka käytetään termiä ἐπιχαιρεκακία, kun henkilö nauttii toisen huonosta kohtalosta. Aristoteleen nemesis (νέμεσις) on tuskallinen vastaus toisen ansaitsemattomaan onnellisuuteen. Käsite periytyy kreikkalaisen mytologian jumalaisesta koston hengestä niitä vastaan, jotka sortuvat hybrikseen, loukkaavaan liioiteltuun itsevarmuuteen. Juuri nemesis täyttää vahingoniloisen henkilön toimilla, joilla häpäistään uhri tarkoituksenaan siten ylentää itseään.

Ateenalaisissa maljakoissa Nemesis osoittaa sormellaan ehdottoman oikeudenmukaisuuden vaatimuksia noudattaen, kun taas Tyhke olisi satunnaisena onnena valmis tuhlaavaiseen onneen. Nemesis toi surua myös erityisille kuolevaisille, kuten kuulluksi tulemistaan rakastavalle nymfille Echolle (kaiku) ja kauniille ylimieliselle metsästäjälle Narkissokselle.

Kateus ja vahingonilo


The New York Times kertoo amerikkalaisen journalistin Warren St. Johnin artikkelissa Sorrow So Sweet: A Guilty Pleasure In Another's Woe (2002) lukuisista vahingoniloa käsittelevistä tutkimuksista.

Monet tutkimukset tuovat ilmi sosiaalista vertailua, joissa uskomme näyttävämme paremmilta silloin, kun ajattelemme toisten ihmisten huonoa onnea. Erityisesti ihmiset, joilla on alhainen itsetuntoa, tuntevat todennäköisemmin vahingoniloa.

Warren St. Johnin artikkelissa Virginian yliopiston professori John Portmann arvioi, että juuri siihen aikaan vahingonilo oli väkevää, amerikkalaisten rakastaessa ihmisten asettamista jalustalle ja heidän laskemista alas.

Kentuckyn yliopiston psykologian professori Richard H. Smith kertoo tutkimuksista, joissa he ovat selvittäneet vahingoilon tunteita. Professori Smith havaitsi testeissään, että kateus on voimakas ennuste vahingonilolle. 

Sen sijaan australialainen tutkija Norman Feather korostaa pikemmin avaimena ”kaunaa” vahingonilolle, ei ”kateutta”. Featherin näkemystä on voitu tukea joissakin keinotekoisissa koetilanteissa, mutta sen ongelmallisuus ilmenee vahingonilossa, jota koetaan henkilöitä vastaan, jotka ei ole koskaan olleet edes kosketuksissa.

Aivojen funktionaaliset magneettikuvaukset


Tutkijat M. Cikara, M.M. Botvinick ja S.T. Fiske järjestivät vuonna 2011 funktionaalisen magneettikuvauksen (fMRI), jossa tutkittiin vahingoniloa Boston Rex Soxin ja New York Yankees -fanien keskuudessa. Kilpailijajoukkueen negatiivinen lopputulos näkyi fanien tiettyjen aivoalueiden aktivoitumisena.

Tutkijat selvittivät magneettikuvauksella, kuinka aivoalueet aktivoituvat kilpailijan kivun tuottamassa ilossa, Schadenfreude. Aggressiivinen käyttäytyminen levisi siis yksittäisten kilpailijoiden ulkopuolelle, jotka pelkästään liittyvät kilpailevaan ryhmään: jos henkilö antaa positiivisen arvion ryhmän jäsenten kärsimyksille, henkilö voi olla motivoitunut myös aiheuttamaan ääritapauksissa kärsimyksiä ja julmuuksia, mukaan lukien kansanmurha.

Tutkijat M. Cikara, M.M. Botvinick ja S.T. Fiske viittasivat viimeaikaisiin tutkimuksiin, jotka ovat paljastaneet afektiivisten reaktioiden ja hermokorrelaatteja muiden henkilöiden palkitsemissa ja rangaistamisessa. Tämä aivokurkiaisen etumaisen pihtipoimun cingulum-aivopoimun etuosa (ACC) työstää kipuun kuuluvaa epämiellyttävyyttä sekä huolehtii käyttäytymis- ja autonomisista reaktioista. Samoin tunteita säätelevänä aivojen alueena keskimmäinen etuotsalohko aktivoituu. Näillä tunneaivoilla on merkittävä rooli myös minäkuvaan ja henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Ahdistuksessa, masennuksessa ja pitkittyneessä kiputilassa on näiden tunneaivojen kivunsäätely muuttunut epäedullisesti. Juuri samoille alueille paikallistui vahingonilossa koetut reaktiot M. Cikaran, M.M. Botvinickin ja S.T. Fisken funktionaalisen magneettikuvauksen mukaan.

Lisäksi supplementaarinen liikeaivokuori (SMA, Supplementary motor area) vastaanottaa signaaleja korteksin tunto- ja assosiaatioalueilta sekä tuvitummakkeista. Kolme aivokuorta yhdessä muodostavat suun alueen hermotuksesta vastaavan Brodmannin alueen. SMA tuottaa kaksikätisiä toimintoja ja vaikuttaa lihasjäntevyyden säätelyyn. ACC:n merkitys oli suurempi kuin SMA:n vahingonilossa ja sadismissa. 

Kilpailijaryhmän onnettomuuden seuraamiseen liittyi nautinnon kokemus empatian sijasta, tämä nautinto liittyi myös haluun vahingoittaa kilpailijajoukkueen faneja.

 Tutkimus havaitsi aivoalueet, jotka koodasivaat palkintoja ja rangaistuksia, mutta myös ryhmien määrittelyä sosiaalisen identiteetin perusteella.

Aivoskannaustutkimuksissa on osoitettu, että vahingonilo korreloi kateuden kanssa: voimakkaat kateellisuuden tunteet aktivoivat aivokurkiaisen etumaisen pihtipoimun (cingulum-aivopoimun etuosa, ACC), kuten myös vahingonilossa.

 H. Takahashi, M. Kato, M. Matsuura, D. Mobbs, T. Suhara ja Y. Okubo kirjoittivat Science-julkaisussa (323/2009) tutkimustensa esittelyn: ”When Your Gain Is My Pain and Your Pain Is My Gain: Neural Correlates of Envy and Schadenfreude”.  Tutkijat kuvaavat ihmisten kokevan kateutta, kun kohdehenkilö on ylivoimainen ja hänellä on merkittäviä ominaisuuksia. Tutkijat havaitsivat ACC:n aktivoinnin kateellisuudessa ja vahingonilossa.

Epäonnistumisesta nauttiminen on psykopaattista


Daily Mail esitteli lokakuussa 2018 psykopaatteihin, sadismiin, narsismiin ja vahingoniloon liittyviä tutkimuksia, jotka osoittivat vahingonilon kytkeytyvän sadismiin, narsismiin ja psykopatiaan.

Yhdysvaltojen Georgian osavaltiossa Emory University järjesti professori Philippe Rochatin johdolla tutkimuksia näiden tunteiden ymmärtämiseksi. Muiden ihmisten dehumanisointi oli psykopaattien tyypillinen ”tekniikka”, joka esiintyy myös vahingonilossa:

”Epäonnistumisesta nauttiminen voi vaikuttaa vaarattomalta nautinnolta, mutta uuden tutkimuksen mukaan se voi tarkoittaa psykopaattia”.

Juuri toisten ihmisten näkemättä jättäminen on psykopaattien yleinen piirre ja samalla piirteellä on avainrooli vahingonilossa. Professori Rochat päätyi siihen, että vahingonilo, sadismi, narsismi ja psykopatia ovat olennaisesti päällekkäisiä piirteitä.

Tietysti tavalliset ihmiset voivat myös väliaikaisesti menettää empatian toisiin ihmisiin, mutta sadistit, narsistit ja psykopaatit huomattavasti tyypillisemmin. Se, mikä vetäisi ihmiset pois vahingonilosta, olisi kyky tuntea empatiaa toisten puolesta ja nähdä heidät täysin inhimillisinä.

 S. Wangin, S.O. Lilienfeldin ja P. Rochatin tutkimustulokset on julkaistu New Ideas in Psychology-julkaisussa tammikuussa 2019 nimellä Schadenfreude deconstructed and reconstructed: A tripartite motivational model. 

Sanam Yar kirjoittaa edellisen tutkimuksen valossa Bustle:ssa marraskuussa 2018 vahingonilon ja psykopaattien yhteydestä, vaikka pitää yhteyttä vain satunnaisena. 

Totalitaristien paranoidis-skitsoidinen positio


Poliittista paranoiaa selvittävät Yhdysvaltain hallinnossa työskentelevät psykiatrit R.S. Robin ja J. Post ovat hyödyntäneet Melanie Kleinin psykoanalyyttisia havaintoja. Kun terveellä ihmisellä ”depressiivinen positio” dominoi, niin totalitaariset ideologiat ja liikkeet turvautuvat skitsoparanoidiseen split-ilmiöön, jolloin nämä painostavat ”Ellet ole kansamme, olet meitä vastaan!”



Vuonna 1992 suomennetussa klassikkoteoksessaan Kateus ja kiitollisuus Melanie Klein liitti psykoottisen ihmisen jatkuvan taistelun tiedostamattomastaan tulevia uhkia vastaan, jolloin voimakkaasti kateellisuutta kokevat ihmiset palaavat regressiivisesti sisäisen tai ulkoisen ahdistuksen tähden varhaisiin splitting-mekanismeihinsa ja hajaantumiseen. Nämä ihmiset elävät paranoidisessa positiossa, paranoidis-skitsoidisessa positiossa, jota voivat kokea myös ei-psykoottiset henkilöt, kun nämä kokevat selviytymistaistelua ahdistavista vainontunteista.

Tuhoavat impulssit, kateus ja vainoava ahdistus ovat voimakkaita. Klein havaitsi, että kateus oli näiden tuhoavien sadististen yllykkeiden ilmenemismuoto ja rakenteellinen pohja. Näissä henkilöissä syntyy vihainen tunne siitä, että toinen henkilö nauttii jostakin haluttavasti: niin kyltymättömässä kivussa käydään tuhoavaan arvosteluun paranoidisten potilaiden luonteenomaisella tavalla, koska saadaan sadistista tyydytystä toisen työn väheksymisestä.

Skitsoidisten ja paranoidisten ihmisten defenssit eivät kuitenkaan auta kateutta vastaan, vaan subjekti kokee vain lisääntyvää vainontunnetta.


Kunnioittaen,

Juha Molari, 
siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)


sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Keravalainen FM Ilkka O. Lavas, City Digitalin toimitusjohtaja.

Keravalainen FM Ilkka O. Lavas, City Digitalin toimitusjohtaja.



City Digital omistaa Suomi24:n, tekee bisnestä herjauksilla, joita julkaistu toista tuhatta minua vastaan vuoden aikana. Tänään on julkaistu kymmeniä.

Aloitan blogin, jossa yhtäläiset lauseet ja tarinateatterin sijoitan kyseiseen toimitusjohtajaan, kunnes Suomi24 Molari-foorumit on suljettu.

Ilkka O. Lavas on huomattavasti merkittävämpi yhteiskunnallinen vaikuttaja, kuin minä pitkäaikaistyötön itähelsinkiläinen osa-aikainen siivooja. Jo senkin vuoksi on perusteltua tarinateatteri keravalaisesta miljonääristä, joka kerää lopulta toimitusjohtajana hyötyä (ja kantaa vastuun) jokaisesta Suomi24 - kirjoituksesta, jossa viitataan minuun.

Näitä juttuvinkkejä otetaan myös vastaan aihepiireistä, joissa arvuutellaan kyseisen henkilön seksuaalisia häiriöitä, mielenterveysongelmia, harmaata taloutta ym. Lisättäköön, että moottoripyörällään törttöilyt Lavas sai joitakin aikoja sitten sakot, joita varten hän ilmoitti kuukausiansioksi 2000 euroa. Käräjäoikeus uskoi toimitusjohtajan ansiotason, joka ei vastaa lainkaan sitä, mitä vaalien yhteydessä Kokoomuksen riveissä hän ilmoitti ansiotasoksi (yli 100 000 euroa). Kertoo kai "moraalista", jolla Suomi24 pyörii.

Kyse on loppujen lopuksi sekä yksityishenkilön ihmisoikeudesta ja oikeusturvasta että yleisemmin kansalaisten luottamuksesta yhdenvertaisuuteen lain ja viranomaisten edessä. Helsingin poliisi on tulkinnut kaikki oudotkin Suomi24 -tekstit sopiviksi, joten vielä enemmän ne ovat sopivia itse toimitusjohtajaan sovitettuna. 

Kunnioittaen,

Juha Molari, 
siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Älkää häiritkö spekulaatioilla ja houreilla: En aio kilpailla!

Yhä uudestaan hämmästelen tiettyjen ihmisten pakkomielteistä "kilpailuihin osallistumista". Minä hyvin sallin muiden kilpailla tai olla kilpailematta - kukin päättää itse vapaa-ajastaan.



Noilla pakkomielteisillä ihmisillä on suunnattoman vaikea suvaita sitä, miksi minä en kilpaile. Toista vuotta ja toista tuhatta viestiä ovat hulluimmat pakkomielteiset kuntoilijat kirjoittaneet tavalla ja toisella asian johdosta minuun liittyen. Sitä voi kutsua jo pakkomielteiseksi.

Monet sadat suomalaiset kuntoilevat päivittäin ilman mitään aikomusta osallistua johonkin "kilpailuun". Kuntoilu on itsessään hyväksi, terveyden ja hyvinvoinnin puolesta. Siihen ei tarvitse syyksi "kilpailua"!

Nuorena miehenä vertasin suorituskykyäni, jonka tiesin harjoituksistani, Lasse Virénin ennätyksiin. Yliopiston vuosina olin tervein ja vahvin siihen nähden, mitä olen ikäni aikana ollut. Lenkkeilin suhteellisen vauhdikkaasti kerran, kaksi tai kolme kertaa päivässä ympäri vuoden.

Nuorena olin saanut kosketusta myös kilpailuihin. Joskus onnistuin voittaa ja liian monta kertaa epäonnistuin. Epäonnistumiseen vaikuttivat myös osansa 15 ikävuoden iässä polveen tullut rasitustulehdus, jota hoidettiin lopulta kortisoonipiikillä. 16 ikävuoden iässä pakaralihaksen kalvo repesi keväällä, mitä seurasi 5 viikon täysi lepo. Edes portaita en kyennyt koulussa kävelemään suoraan. Luonnollisesti suoraan kisoihin saapuminen ilman yhtään edeltävää lenkkiä 5 viikkoon ei tuonut menestystä, joka olisi itseäni tyydyttänyt.

Tietysti minulla oli myös vahvoja kokemuksia, jotka antoivat luottamusta juosta päivittäin. 14 ikävuoden sarjassa voitin 1000m mestaruuden Savonlinnassa, jossa lähtöviivalla oli kuitenkin toistakymmentä juoksijaa, hiihtäjää, suunnistajaa ja futaajaa. Samoin voitin Sulkavan 10 km juoksun melko helposti "hengästymättä" tuossa iässä 40 minuutin ajalla. Mukana oli kuitenkin koko itä-Suomen parhaimmisto juoksijoita ja hiihtäjiä. Tyytyväinen olin myös Aholahden lenkin 20 km toiseen sijaan aikuisten joukossa koululaisena alle 1,10 ajalla. Taakse jäi moni aikamies, jopa saman vuoden TUL:n mestari maratonilla M35-sarjassa.

Yliopiston opiskelijana katsoin kelloa ja totesin rehellisesti, että olisin jäänyt hurjasti Virénin ennätyksistä: En kokenut mitään järkeä kilpailla nuorena aikuisena.

Pirkkolassa Helsingissä SM-maastojuoksun yleisen sarjan 15 km:n juoksussa olin viimeistä kertaa mukana kisoissa - ja totesin ensimmäistä vuotta yleisessä sarjassa juostessani, että olin eka lenkin jälkeen vasta 5-8, vaikka olisi pitänyt olla kärkijoukossa. Niin keskeytin enkä sen jälkeen ole ikinä juossut "kilpaa".

Koko pappisikäni 1989-2011 kuntoilin keskimäärin jokainen päivä. Parhaimmillaan 2003-2004 jopa koko vuoden kaksi kertaa päivässä. Silloin kesällä 2004 intouduin jopa lisäämään juoksua ajoittain kolmeen kertaan päivässä. Syksyllä tuli jalkaani tyypillinen rasitusvamma, mihin päättyi silloinen uusi innostus parin kuukauden paremman aktiviteetin jälkeen.

Saman olen todennut pappakuntoilijana: En ole ikäluokan maailmanennätyskunnossa, ei ole siis mitään syytä kilpailla. Jos joskus lähtisin kisoihin, niin edellytän itseltäni aivan huippukuntoa, vain voitosta kamppailu on riittävästi, "maailmanennätysmiehen" tasoa. Siihen minulla ei ole edellytykset.

Muut ihmiset saavat tehdä omat valintansa omiin kilpailuihinsa sen mukaan kuin tahtovat harrastella. En osallistu kisoihin itseäni kuntouttaen. Suvaitsevaisen, että ylipainoiset veteraanit hoitavat tylsyyttänsä kisaamalla. Itse haluaisin olla ensin hyvässä kunnossa ja vasta sen jälkeen osallistua.

Tällä hetkellä painoni on koholla, noin 69 kg. Kesällä 2018 paino oli paremmalla tolalla juoksua varten, kun painoin vähimmillään 60-62 kg. Helsingissä punnitsin 62 kg, mutta todennäköisesti Mustallamerellä painoni oli pari viikkoa aiemmin noin 60 kg.

Minun mittainen 176 cm huippumaratoonari painaa noin 54-57 kg. Se on myös oma tavoitteeni. Tätä varten ruokavalioni on erittäin "laihduttava" - rasvaa on poltettava pois. Tiedän kesän 2018 kokemuksesta, jolloin juoksua häiritsi toki akillesjänteen tendinoosi, että juoksusta voi tulla hämmästyttävän vauhdikasta, kun liika paino on tippunut pois. Vielä niistä kiloista muutama pois, niin tietysti mahdollisuudet osallistua ukkeleiden juoksukisoihin lisääntyvät. Samanaikaisesti tiedän, että minua on turhaa kuvitella mihinkään kisaan, jos painoni on yhtään yli 60 kg. Se on vain liikaa huippuvauhtiin.

Kunhan saan lonkan (reisiluun kaulan) kuntoon, minut näkee tietysti kuntoilemassa yksin ja muiden seurassa useita kertoja päivässä. Se kuntoilu ei tarkoita, että olisin mihinkään kisaan lähdössä.

Älkää häiritkö minua tarpeettomilla spekulaatioilla. Niillä ei ole mitään vaikusta siihen, että kuntoilenko ja kisaanko joskus.

Jälkikirjoitus.

Suomi24 kanavan teksteissä on oudoksuttu, että kirjoitukseni mukaan en ole koskaan juossut kisaa aikuisena, mutta olin näyttänyt SM-mitalia. En pidä tuota SM-kisaa erityisessä arvossa, vaan pellejuoksuna, jonne menin joukkueen hyväksi. Olin ollut koko yön kello 23-07 bensa-asemalla yövuorossa, minkä jälkeen ajoin Vihtiin ja odottelin useita tunteja ilman unta, kunnes unen pöpperössä juoksin siinä pronssia. En noutanut palkintoa, kuten pronssi ei anna aihetta noutaa. En edes muistanut, sillä oli kiire nukkumaan. Kaverit toivat ja sain vuosia myöhemmin. Kilpajuoksu on tietysti erilaista. Nuo ovat talkootyötä.

Terveisin Juha