Statcounter

perjantai 19. marraskuuta 2021

Voisisiko Suomen ortodoksinen kirkko olla taivas maan päällä?

 

Ortodoksinen vallankäyttö ja kirkkopolitiikka ovat jääneet itselleni jossain määrin vieraiksi, sillä nykyään en pettymysten jälkeen kuulu mihinkään kirkkokuntaan.


Tunnustan nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen mukaisesti ”pyhän kirkon”, mutta tämä ”pyhä kirkko” on nähdäkseni vähemmän poliittisbyrokraattinen systeemi kuin nykyään keskinäisestä vallankäytöstä ja virantäytöstä taisteleva systeemi, jossa taistelut tehdään teologisen hienosäätöjen ja hurskaiden muotojen avulla.


Surullinen olen menetetyistä mahdollisuuksista, joita kirkon hengellisessä toiminnassa olisi ”taivaana maan päällä”. Ihan kaikki ei kuulosta kauniilta Suomen ortodoksisessa kirkossa, joka etsii suuntaansa poliittisten ulottuvuuksien keskellä.


VANHA KONSTANTINOPOLI


Vuonna 650 jKr. syntynyt Pyhä Germanos, sittemmin Konstantinopolin arkkipiispa, sanoi komeasti: 

 

Kirkko on taivas maan päällä, jossa taivaallinen Jumala asuu ja elää”.


Keisari Konstantinos IV oli surmauttanut Germanoksen isän ja tämän pojan hän määräsi kuohittavaksi. Nuorukainen kasvoi kuitenkin teologian tuntemuksessa ja 11.8.715 jKr. hänestä tuli Konstantinopolin patriarkka. Hänen kauniit sanat kirkosta syntyivät, vaikka keisari Leo oli lähettänyt sotilaitaan tuhoamaan kirkon ikoneita ja pidättämään patriarkka. Germanos eli myös alituisessa kamppailussa kirkon opista. Hän halusi säilyttää kirkon taivaana maan päällä, mikä ei suinkaan perustunut idealisointiin, koska kirkkohistoria oli ollut rumaa luettavaa tuohonkin asti.


Varhaisen Venäjän historiaa kuvaava teos Nestorin kronikka (noin vuoden 1100-tuntumasta) kertoo, kuinka Kiovan suuriruhtinas Vladimir Suuren (syntyi noin 960 jKr.) lähettiläät kuvaavat Konstantinopolin liturgiaa: 

 

”Emme tienneet, olimmeko taivaassa vai maan päällä. … Tiedämme vain sen, että Jumala on siellä ihmisten kanssa. Emme pysty unohtamaan sitä kauneutta”. 

 

Tämä kaikki vakuutti Vladimirin ja hän päätti ottaa vastaan kasteen.


Yhä uudestaan niin Konstantinopoli kuin Venäjän ortodoksinen kirkko muistavat Vladimir Suuren kastetta, kumpikin omista tarkoitusperistään käsin. Näiden jännitteiden mahdolliset pärskeet likaavat myös Suomen ortodoksipiispojen ja -pappien pukujen liepeitä. Ongelma on hyvin kuuma ja ajankohtainen tällä hetkellä.


VÄÄRIN USKOTTU?


Fjodor Mihailovitš Dostojevski syntymästä 11. marraskuuta 1821 on kulunut 200 vuotta. Hänen romaanissaan Rikos ja rangaistus (1866) esitetään lunastuksen eli kristinuskon mukainen sovinto. Dostojevski kirjoitti sovituksesta, jossa Raskolnikov voi kohdata vakavien syntiensä psykologiset seuraukset. Sonja luki Raskolnikoville Johanneksen evankeliumia. Raskolnikov heräsi eloon symbolisesti henkisestä kuolemasta, hän hyväksyi Kristuksen sanan. Ihmisen sielu oli kuollut Jumalasta irtautumisen seurauksena.


Rikos ja Rangaistus päättyy järkyttävään episodiin. Kristuksen sanan hyväksynyt Raskolnikov torjutaan - mikä järkyttävää ja pelottavaa - kirkossa, jossa hän olisi tahtonut myös etsiä Jumalaa. Hän meni kirkkoon rukoillakseen muiden kanssa. Mutta hän ei tuntenut kirkon paikkoja eikä tapoja. Kaikki yhdessä hetkessä raivokkaasti hyökkäsi häntä vastaan.

 


”Sinä jumalaton! Sinä et ole Jumalaan uskovainen!” He huusivat hänelle. “Sinut pitää tappaa!” Hän ei ollut koskaan puhunut heille Jumalasta tai uskosta, mutta he tahtoivat tappaa hänet jumalattomana. Hän ei sanonut mitään eikä vastustanut heitä. Yksi ryntäsi pakolla häntä vastaan päättäväisessä raivossaan. Raskolnikov odotti häntä hiljaa ja vaikeni: hänen kulmansa eivät liikahtaneet, eikä hänen kasvonpiirteensä värähtänyt.


Dostojevski valitsi Rikos ja rangaistus -romaanin päähenkilön nimeksi Raskolnikov, joka muistuttaa venäläistä ”jakautumista” ja ”skismaa” tarkoittavaa sanaa раскол. Ortodoksinen kirkko oli 1600-luvun puolivälissä jakautunut viralliseen kirkkoon ja vanhauskoisiin. Vanhan uskon puolustajat synnyttivät Raskol-liikkeen. Kiista johti jopa tavallisen venäläisen kansan, ”kirkon vihollisten”, joukkopakoon aina Venäjän eteläisille rajoille, Siperiaan ja ulkomaille saakka, koska nämä kieltäytyivät noudattamasta uusia kirkollisia rituaaleja. Vasta Pietari Suuren ja Katariina Suuren aikana vanhauskoisten asema hiukan helpottui. Erityisesti Vladimir Putin on auttanut vanhauskoisten paluuta Venäjälle ja niin myös muutama vuosi sitten sain vaimoni kanssa tukea erään vanhauskoisen venäläisperheen paluuta Uruguaysta Venäjälle Helsingin kautta.


Tuskin on sattumaa, että Dostojevski löysi etymologisen yhteyden romaaninsa päähenkilön Rodion Raskolnikovin sukunimeen. Myös Raskolnikov karkotettiin kirkkotilasta.


MISTÄ LÖYTYISI HARMONIA SUOMESSA?



Yli vuosi on kulunut Suomen ortodoksikirkon sensaatiomaisesta piispankokouksesta Istanbulissa lokakuussa 2020 sekä siellä julkaistusta katuvaisesta julkilausumasta, jossa piispat myönsivät virheensä ja lupasivat palata harmoniaan ja keskinäiseen kunnioitukseen.

Tätä katumustilaisuutta edelsi henkilökohtainen tapaaminen Konstantinopolin patriarkan Bartolomeoksen kanssa.


Patriarkka Bartolomeos kutsui piispat luokseen tekemään sovintoa. Piispojen henkilökohtaisten ominaisuuksien ohessa on viitattu kirkon sisäiseen hallintoon ongelmien syynä.



Tänä vuonna päättyvä seurakuntauudistus on edelleen “protestantisoinut” Suomen ortodoksista kirkkoa, joka on ollut jo aiemmin “protestanttisempi” kuin monet sisarkirkot. Piispat kokevat, että heillä ei ole enää riittävästi valtaa valvoa suoraan seurakuntien taloutta. Tulisiko piispan valvontaa lisätä?



Uhkaako Suomen ortodoksista kirkkoa Suomen evankelisluterilaisen kirkon kohtalo - muovautua yhä enemmän poliittis-yhteiskunnallisen ilmapiirin “hengelliseksi äänitorveksi”, “mukautua tämän maailmanajan mukaan” (Room. 12:2), mistä Raamattu varoittaa kristittyjä? Teologisessa ja kirkkopoliittisessa argumentaatiossa voidaan perustella piispallista ja Konstantinopolin valtaa tuon mukautumisen pelon avulla: pelätään Suomen ortodoksisen kirkon “protestantisoitumista” sekä erkaantumisesta kanonisesta laista ja piispallisesta valvonnasta.



Näiden teologisten jalojen argumenttien kääntöpuolena voi olla pimeämpi vihan ja vallan politiikka: maallikkojen vallan heikentämisellä suojellaan itse asiassa Konstantinopolin poliittista hegemoniaa, kun Suomen ortodoksiset seurakunnat ovat ja voisivat olla luonnostaan lähellä Venäjän ortodokseja, eikä vähintään maahanmuuttajien johdosta sekä historiansa perintönä. Kovin monta immigranttia ei ole tullut Suomeen Konstantinopolista. Monet seurakuntalaiset seuraavat luonnostaan samaa kalenteria kuin omat sukulaiset suuren Venäjän alueella.



Suomen ortodoksinen kirkko on sitonut itsensä Suomen valtion lainsäädäntöön ja valtion budjettiin. Piispat eivät ole kuitenkaan välttämättä luotettava takuu kirkolliselle itsenäisyydelle, vaan myös he ottavat herkästi valtion mielipiteen huomioon. Tämä johtaa konflikteihin ja skandaaleihin, kuten työoikeudellisiin.



Patriarkka Bartolomeos on teettänyt kreikankieliset käännökset Suomen kirkkolaista. Tuskin on epäilystäkään, että patriarkaatilla on maailman parhaat kanoniset lain ekspertit. Nyt heidän tehtäväkseen on annettu palauttaa Suomen ortodoksisen kirkon elämä kanonisen oikeuden mukaiseksi. Kuinka moni osaa lukea kanonista lakia kreikaksi, on sitten jo oma haasteensa.



Kanoninen oikeus ei väistämättä pitäisi tarkoittaa maallikkojen ja seurakuntalaisten vaientamista sekä piispan vallan korostamista, mutta näin on poliittisista syistä syystä tai toisesta muutostyötä tehty tai sellaiseksi se on ainakin koettu, paluuksi kanonisuuteen, “pois protestanttisuudesta”.



Kääntöpuolena kirkkolain oppineiden työlle on se edellämainittu fakta, että Suomen ortodoksisen kirkon seurakuntalaisilla on luonnolliset historian ja perheiden suhteet Venäjälle ja Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Valitettavasti Konstantinopolin patriarkalle nuo suhteet eivät sovi. Hän julisti juuri marraskuussa 2021 Yhdysvalloissa, että Venäjän ortodoksinen kirkko olisi kiittämätön ja unohtanut venäläisten saaneen uskon Konstantinopolista. Patriarkka Bartolomeus, 81, jopa ilmaisi, että Joe Biden, 78, on “meidän presidentti” ja “uskon mies”. Kreikkalainen diaspora Amerikassa reagoi nauraen ja taputtaen patriarkan puheeseen, kunnioituksena patriarkalle.



Rossija-24 -kanavalle Ekaterina Grachevan haastattelussa 13.11.2021 Venäjän ortodoksisen kirkon metropoliitta Hilarion arvioi patriarkan kyseistä lausuntoa:



Hän [patriarkka Bartolomeus] syyttää meitä kiittämättömyydestä, koska emme muka muista, mistä saimme ortodoksisen uskon? Muistamme hyvin, mistä saimme ortodoksisen uskon - Konstantinopolista, mutta vain patriarkka Bartolomeuksella ei ollut mitään osuutta siihen. Emme saaneet häneltä ortodoksista uskoa tai mitään muutakaan hyvää. Se, mitä saimme häneltä, oli skisma, jonka hän loi suoraan kirkkomme kanoniselle alueelle. Nyt hän yrittää pakottaa kaikki tunnustamaan lainvastaisen ja kanonisen toiminnan. Me tai muut paikalliskirkot emme tunnusta sitä, lukuun ottamatta niitä harvoja kirkkoja, jotka ovat tunnustaneet sen hänen painostuksestaan. Hän kutsuu itseään isoveljeksi - olkoon hän isoveli heille. Emme tarvitse sellaista "isoveljeä", joka ei välitä meistä, ortodoksisista kaanoneista ja ortodoksisesta yhtenäisyydestä
.”


MILLAINEN PIISPA SUOMEEN?



Tällä hetkellä Suomen ortodoksisessa kirkossa arvioidaan kovasti piispan tarvetta. Arkkipiispa Leo, Kuopion metropoliitta Arseni tai Oulun metropoliitta Elia tarvitsevat vahvaa tukea kirkon johtamiseen, kuten jatkuvat skandaalit todistavat.



Konstantinopoli on löytänyt pätevän ehdokkaan, tietysti (kirkko)poliittisesti sopivan: Athosvuoren pappismunkki Damaskinos Ksenofontilaisen, Jaakko Olkinuoran. Itä-Suomen yliopiston teologian opettajana sekä Kreikan ja Bysantin historian asiantuntijana, isä Damaskinos tuntee Suomen kirkon ongelmat ja heikkoudet hyvin.



Akateemisen oppineisuuden ohessa ei olisi turhaa muistella 200-vuotta Dostojevskin syntymän jälkeen kirjailijan suurteoksen ylistystä yksinkertaiselle Sonjan uskolle sekä Raskolnikovin ikävää kohtaloa kirkkoon saavuttua: ajetaanko Raskolnikov ja monet rukoilemaan saapuneet yksinkertaiset uskovaiset pois, jos he eivät tunne Konstantinopolin kanonisen lain parhaiden oppineiden voimassa tehtyjä määritelmiä ja kalentereita?


Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)




perjantai 22. lokakuuta 2021

Johanna Vehkoo, Oikeusjuttu (2021), sitä suurinta totuutta

 

Olen ollut aivan hämmentynyt alkaen ihan ensimmäisestä verenpunaisesta kuvauksesta, jossa puna sekoittui ehkä jo uima-altaan veteen mutta varmasti pikkuhousuihin, suurteoksen loppuun saakka, kun luen faktojen tarkistajista sen suurimman ja tunnetuimman Johanna Vehkoon teosta ”Oikeusjuttu”. Teoksen kulttuurihistoriallista painoarvoa osoittaa kirjan nimen ja aloituksen linkittyminen Franz Kafkaan, jota ei tämän jälkeen enää kirjallisuudessa muisteta. Nyt pitäisi kuitenkin puhua oikeammin maailmankaikkeuksellisesta merkittävyydestä.

Minne Vehkoon patsas?


Syksyllä 2020 olen itsekin kertonut ”Suojasärmin tällä ja toisella puolella” lukukokemuksestani, jonka sain tuon vanhan, Venkoon jälkeen jo mitättömäksi käyvän oikeustieteen tohtorin, kirjailijan Franz Kafkan teoksesta Oikeusjuttu. 


 Mutta nyt olen saanut luettavaksi teoksen, joka ylittää Kafkan kulttuurihistoriallisen painoarvon. Saamme mahdollisesti kirjallisuuteen uuden tyylilajin, sillä Vehkoo avaa uudissanastollaan ”himostriimajasta” alkaen sellaisia ilmauksellisia näkymiä, joita Mikael Agricola ei vielä osannut luodessaan suomen vaatimatonta kirjoitettua kieltä. Mikael Agricolalle on pystytetty patsaita eri puolelle Suomea. Vehkoon patsaan oikea paikka olisi Washington DC, jossa hän kehitti faktantarkistuksen taitojaan. Myös Ylen pääkonttorin (oliko se nykyään vielä Pasilassa vai Brysselissä?) edessä voisi olla Venkoolle omistettu patsas tämän merkkiteoksen kunniaksi, joka on ensimmäinen täysin realismiin perustuva oikeusjuttu.


Syvästi syrjään joutuneena ihmisenä ymmärrän, vaikka olen tietysti surullinen siitä, että kulttuurihistoriallisesti tuollainen merkkihenkilö ei pitänyt edellisestä kirja-arvostelustani, jossa kerroin yksinkertaisena ihmisenä vaikeuksistani löytää Vehkoon edellistä suurteosta. Edes kirjakaupan myyjä ei löytänyt. Olin lopulta onnekas ja löysin teoksen sarjakuvaosastolta aivan lattian pinnasta. Mutta eihän se ole minun syy, että tuo suurteos oli sillä kertaa niin piilossa! Vehkoo tekee uudessa suurteoksessaan useita viittauksia tähän edelliseen teokseensa, joka on epäilemättä suomalaisen kirjallisuuden uusia klassikoita.


Ansaitsee enemmän huomiota


Antikvariaatista ostin siis syksyllä 2020 Kafkan teoksen Oikeusjuttu. Tämä teos hämmästytti vielä siinä vaiheessa: oikeustiedot tulivat syytetylle ja tuomitulle huhupuheina muotokuvamaalareilta ja muilta sellaisilta, joilla ei pitäisi olla jutussa mitään tekemistä. Kaikki tietävät kuitenkin enemmän syyllisyydestä, kuin syytetty itse. 


Kafka aloitti Oikeusjutun vaikuttavasti: "Joku oli varmaankin panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa".


Kirjoitin syksyllä 2020 omat muistoni hupsahtaneilta käräjiltä, joissa itse koin, että vuosikausien valmistelujen jälkeen vainokäräjillä uhriksi väitetyt henkilöt kertoivat huhuja ja tarinoita, kuinka olisin tuonut venäläisiä mielenosoittajia Suomenlinnaan ja olisin luvannut kertausharjoituksissa ampua upseereita. Suomenlinnassa koko kylä tietäisi tapahtumasta, jota media ja minä itse en ole tiennyt toistaiseksi. 


Tämä aspekti puuttuu Vehkoon Oikeusjutussa, sillä journalistiliitto ja muut etujärjestöt ovat järjestäneet hänelle näkyvyyttä valtamediassa, vaikka tämä näkyvyys ei ole yhtään riittävä Venkoon henkilökohtaiseen painoarvoon nähden.


Joitakin leivänmuruja rikkaan pöydältä on tippunut myös Vehkoon oikeuskulujen korvaamiseen. Näin siis Venkoon tapauksessa. Ne ovat ihan humaaneja, rakkaudellisia, sydämellisia tekoja, joihin ihmiset voivat nyt osallistua myös ostamalla Johanna Venkoon suurteoksen.


 Minulla itselläni tilanne oli tietenkin hyvin erilainen, vain yksi viive on tapahtunut: Juha Korhonen ei ole vieläkään toimittanut Vladimir Putinin lähettämän ruplasalkun suuria rahoja, joilla voisin maksaa nuo pienet maksut, joita määrättiin maksettavakseni. Odotamme, että faktantarkistajat löytänyt kadonneen ruplasalkun osoitteen.


Kauheat ihmiset häiritsevät hyvyyttä


Franz Kafkan Josef K pohdiskeli Oikeusjutun alkusivuilla aiheellisesti absurdien tapahtumien mahdollisuutta:

"Elihän K. oikeusvaltiossa, kaikkialla vallitsi rauha, mitään lakeja ei ollut kumottu".

Minä koin, että Kafkan sanat olisivat jopa kiinnostavia syksyllä 2020, koska Valtioneuvoston tilannekeskuksen johtaja Ari Lahtela, myös venäläisiä hybridiuhkia vastaan kouluttavasta FBI:n akatemiasta Valtioneuvoston tilannekeskukseen saapunut ja aiemmin KRP:n rikostarkastajana toiminut vainottujen todistaja, todisti oikeusvaltion puolesta: tuomiosta voi valittaa ja tuomiot voi seuraavissa oikeusasteissa kumota. Niin toimii suomalainen oikeusvaltio. Siinä ei ole virheitä, syylliseksi tuomituilla syyttömillä on mahdollisuus saada korjaukset - myöhemmin monien vuosien kuluttua, minun joskus hamassa tulevaisuudessa eläkkeelle siirtyessäni, jos ylipäätään valittaisin alioikeuden tuomiosta. Uhrien asianajajat aina valittavat, koska heille on rahoitus ihan loppumattomaan prosessiin.


Franz Kafka kirjoitti, että Josef K. keskeytti tarkastajan puheen ihmettelyynsä: "En tahdo väittää, että pidän koko juttua pilana, sillä toimenpiteet, joihin on ryhdytty, tuntuvat pilaksi liian laajaperäisiltä. Silloin täytyisi täysihoitolan kaikkien vieraiden olla juonessa mukana, samaten kaikkien teidän, ja se ylittäisi jo pilanteon rajat. En siis tahdo väittää, että tämä olisi pilaa".


Josef K. sai todeta, että oikeudenkäynti ei ole salainen yksinomaan yleisölle, vaan syytetyllekin. Syytettykään ei nimittäin saa nähdäkseen oikeuden asiakirjoja ja on ylen vaikeata tehdä kuulustelujen pohjalta johtopäätöksiä perustana olevista asiakirjoista; erittäinkin se on vaikeata syytetylle, joka on hämmingin vallassa ja jonka ajatuksia monenlaiset huolet vaivaavat.


 Josef K. kuuli oikeudenkäyntitietoja kertoneen maalarin lausunnon ja nosti vakavan ongelman esille: "Äsken te lausuitte, että mitkään todistelut eivät vaikuta tuomioistuimeen, sitten te rajoititte väitteenne koskemaan julkista tuomioistuinta, ja nyt te sanotte, että syytön ei tarvitse mitään apua tuomioistuimessa".


Minä koin oikeudenkäynnin salaperäisen mystistä kafkamaista yhteyttä siitä oudosta syystä, että käräjätuomari Petra Spring - ikäänkuin puolustaen oikeudenkäynnin julkisuutta - päätti merkillisesti salata julkisen oikeudenkäynnin äänitallenteet. Reformistudion tutkivana toimittajana Tiina Keskimäki on käynyt asiassa oikeutta ja voittanut jo hovioikeudessa perinteisen julkisuuden puolesta, jonka mukaan ”julkinen” ei tarkoita ”salaista” 50 vuodeksi. Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin (RKP) johdolla on kuitenkin saapumassa hätiin lakimuutos, jonka mukaan oikeudenkäynnit jatkossa vain videoitaisiin ja niitä saisi jatkossa vain seuraavat oikeusasteet nähtäviksi. Äärimmäisen julkinen tulee näppärästi salaiseksi.


Johanna Vehkoo protestoi suurteoksessaan, että tavalliset ihmiset - joilla on vääriä näkemyksiä - voivat tulla kuuntelemaan hänenkin oikeudenkäyntiään ja aiheuttaa yhä lisää kärsimystä. Oikeusjutut täytyisi hoitaa paremmin: Henriksson tuleekin auttamaan tässä. Meillä säilyy täysin reilusti avoin oikeudenkäynti, eikä sen tallenteita saa kansalaiset penkoa ja repostella. Vehkoo ei luonnollisesti eksynyt kaikkiin yksityiskohtiin teoksessaan. Voimme todeta, että hän on juuri tilanteen hermoilla suurteoksessaan.


Kamala kohtalo


Minä luin siis sen alkuperäisen, ja tietysti Vehkoon post-kafkamaiseen Oikeusjuttuun verrattuna hyvin alkeellisesta Franz Kafkan Oikeusjutusta, miten Josef K. pidätettiin ja tuomittiin. Ja loppujen lopuksi - mikä oli kaikkein tärkeintä koko jutussa - miehet vaihtoivat muutaman kohteliaisuuden siitä, kenen olisi suoritettava seuraavat tehtävät. Silkkihattuiset herrasmiehet hetken kursailivat, sillä heille ei näyttänyt olevan osoitettu täsmällisesti tehtävää. Yksi heistä meni Josef K:n luokse ja otti tämän takin, liivit ja vihdoin lopulta otti myös paidan pois. K. värisi tahattomattaan, jolloin herrasmies lempeästi, rauhoittavasti taputti selkään.


Niin kamalasta kohtalosta, jota ei aiemmin ole oikeuslaitoksessa edes koettu ja kärsitty, ei ole voitu tietenkään kirjoittaa ennen kuin Johanna Vehkoo kirjoittaa oman päiväkirjansa. Kafka ei voinut sitä vielä sanoittaa kirjassaan. Ei ollut lääkkeiden ja psykiatrian tietoja, ei ollut verisiä pikkuhousuja vielä Kafkan aikaan.


Minäkin tunnistin vain sen vienon lempeyden, jolla kihlakunnansyyttäjä, objektiivisuusvaatimuksiin laissa ja mainoksissa sidottu Juha-Mikko Hämäläinen lausui lohduttavasti käräjien jälkeen, salin ulkopuolella käytävällä oman loppupuheenvuoronsa jälkeen, jossa epätarkkuuksia ei kuitenkaan korjattu, uusia epätäsmällisyyksiä ja virheitä keksittiin, ja jossa kaikki vaatimukset toistettiin ikään kuin kolmisen viikkoa olisi turhaan matkailtu Ruoholahteen sekä kaikki esitutkinnan loppulausunnot ja käräjäoikeudelle kirjalliset vastaukset olisi turhaan kirjoitettu, taputtamatta kuitenkaan aivan kädellään selkään tyynnyttävästi, että "nähdään seuraavan kerran paremmissa merkeissä". Hänellä ei ollut silkkihattuakaan päässään eikä hän muistanut näitä kohteliaisuuksia silloin, kun kehitteli bluffinsa, joissa hän tarjosi vääriä päivämääriä, tunnistettavien aivan muiden ihmisten tekstejä ja kavalan pirullisesti katkaistuja sitaatteja luettavaksi syytteessä. Syytteen oli pannut alulle valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen, jonka kanssa vastapuoli oli käynyt monta vuotta tiivistä vuoropuhelua ja valmistelua. Raijan edeltäjä oli saanut potkut valtakunnansyyttäjänä. Tämä oli alkuaan aloittanut jutun, kun uhrina esiintyvän infotutkijan pomo oli tehnyt rikosilmoituksen ja tuo potkut saanut valtakunnansyyttäjä oli tämän pomon veli. Nämä olivat olleet yhteydessä myös Puolustusvoimien ulkomaantiedustelun vastavakoiluun, koska olin osa-aikaisena siivoojana kehdannut kirjoittaa, että julkaistu pamfletti oli huonolaatuinen.


Mutta voi sitä kafkamaista salaperäistä juonittelua sekä julkista parjausta ja hirvitystä, johon Johanna Vehkoo joutui syvien henkilökohtaisten murheittensa keskellä – juuri silloin kun elämä oli kaikkein kovinta! Miehenä en voi edes ymmärtää kärsimystä, johon Vehkoo on joutunut ennen oikeudenkäyntiä, sen aikana sekä sen jälkeen tuomittuna. Tässä on vasta se kafkain Kafka tullut julki!


Meissä on tietysti se piirre yhtäläistä, että minä itsekin pidin niin loppupuheenvuorossa kuin käräjien jälkeen kiinni olemassaolostani enkä tunnustanut mitään syyllisyyttä. Jos joku, niin poliisi oli pelotellut Uhreja kummitustarinoilla, en minä. Mutta eihän todistelulla ole mitään merkitystä. Se pitää vain suorittaa. Vehkoo toistaa kaikki syytteessä olleet ja tuomioon johtaneet väitteet edelleen suurteoksessaan. Hänen juristinsa käytti toisessa yhteydessä ilmaisua ”jatkettu rikollisuus”, mutta silloin ei viitannut päämieheensä, tai feministien ollessa kyseessä pitäisi kirjoittaa päänaiseensa.


Kafka kirjoitti, että herrasmies taitteli huolellisesti tavarat ikään kuin niitä tarvittaisiin, vaikka ei lähitulevaisuudessa. Herrasmies ei halunnut altistaa K:ta kylmään yöilmaan, joten hän otti hänet käsivarsilleen ja käveli louhoksen ympärille sopivaan paikkaan. Se paikka oli lähellä kallion pintaa. Siellä makasi kivi, joka oli murtunut kalliosta irti. Herrat pistivät K:n istumaan alas maahan ja laskivat hänet nojautumaan kiveä vastaan, asettivat pään kiven päälle. Kaikesta ponnistelusta huolimatta ja kaikesta K:n osoittamasta yhteistyöstä huolimatta hänen käyttäytymisensä tuntui erittäin pakotetulta ja epäuskottavalta. Sitten yksi herrasista avasi takkinsa ja liivinsä, veti esiin vyölle ripustetun ohuen, kaksiteräisen teurastajan veitsen. Vastenmielinen kohteliaisuus alkoi jälleen: yksi herrasista siirteli teurastajanveistä K:n yli toiselle puolella ja toiselle.


K. tiesi, että hänen velvollisuutensa olisi ottaa tämä veitsi, kun se kulkee kädestä käteen hänen yläpuolellaan. Hänen tulisi työntää veitsi itseensä. Mutta hän ei tehnyt sitä, vaan käänsi vielä vapaana olevan kaulansa ja katsoi ympärilleen. Hän ei kyennyt ottamaan kaikkea työtä virallisilta elimiltä: häneltä puuttui syyllisyys, jonka hän oli kieltänyt alusta alkaen.


Josef K.:n katsellessa ympäriinsä, hän näki läheisen rakennuksen ikkunassa valon välkkyvän. Ikkuna avautui, joku nojasi yhtäkkiä kauas eteenpäin. Kuka tuo oli? Ystäväkö? Hyvä ihminen? Joku, joka olisi mukana? Joku, joka halusi auttaa? Missä olisi korkein oikeus, jota hän ei koskaan tavoittanut? Oliko olemassa vastaväitteitä, jotka oli jätetty huomioon ottamatta? Tuo ihminen nosti molemmat kätensä ja levitti kaikki sormensa haralleen. Nämä olivat aivan vapaat ja puhtaat. Pilatus pesi kätensä, mutta tämän ihmisen sormet olivat jo täysin vapaat.


Silloin yhden herran kädet tarttuivat K.:n kurkkuun, toinen työnsi veitsen syvälle sydämeen ja kiersi siellä vielä kahdesti. Ennen kuin hänen näkökykynsä häipyi, Josef K. näki kaksi herraskaista aivan kasvojensa lähellä. ”Niin kuin koira”, Josef K. sanoi, koska oli kuin olisi pitänyt hävetä elämää.


Kafkan – sen jo historian unholaan siirtyvän entisen kirjailijan – Oikeusjutun maailma on vain osa palapeliä, johon meidän täytyy sovittautua. Asumme tällaisessa maailmassa. Syyllinen oli löydetty jo ennen kuin esitutkinta alkoi. Syyllisyys perustuu olemassaoloon. Olemassaolossaan syyllisiksi määrättyjen kohtaloa muovaavat toiset ihmiset, joilla ei ole ihanteita ja joissa ei ole suuruutta. Kyse on näkymättömästä byrokratiasta. Syytettynäkään ei voi tietää, miksi syytetään ja miten puolustaa itseään. Vasta viimeisenä iltana – aivan sen viimeisillä hetkillä suusanallisena syyttäjän lausahduksena suljettujen ovien takana – syytös yllättäen vaihtuu, huolimatta siitä että lakimiesbisnes, poliisi, valtakunnansyyttäjä ja koko edellä kerrottu koneisto olivat jo puolivuosikymmentä tienneet syyllisen sekä käyneet runsaasti neuvonpitoa keskenään. Koneisto oli kokonaisuudessaan syönyt yli miljoonan euron verran rahaa, jotta minut saadaan tuomittavaksi - ihan mistä tahansa syystä. Vehkoo ylittää tämän kaiken tavalla, jota vain hän itse osaa ilmaista.


Franz Kafkan ensimmäinen virke Oikeusjutussa on paradoksaalinen väite, että ”joku on varmasti panetellut Josef K:sta, sillä Josef tiesi, että hän ei ole tehnyt mitään väärin”. Minä sain kuulla käräjillä huhuja ja juoruja monien vuosien takaa, että tämä käräjilläkin ”moloksi” ja ”kummitukseksi” kutsuttuna ihmisenä on tehnyt ja lausunut mitäi ihmeellisimpiä asioita, joista ei ollut kuitenkaan mitään näyttöä. Käräjillä minä ja yleisö saivat kuulla, että se on journalisti Arolle hyväksyttävä mielipide, johon olisi hänellä itsensä mukaan oikeus, kun lausuu vaatimuksensa sulkemisesta ”pakkohoitoon”. Se on mielipide, johon olisi oikeus, kun nimittelee entistä osa-aikaista wc-siivoojaa FSB:n tiedon- ja ilminantajaksi. Tuollaista todistelua saatiin kuulla vainokäräjillä, vaikka todistelua varten oli valmennettu ja mentoroitu - ja uhriutuneet vaativat, että maksan tämänkin valmennuksensa asianajokuluina. Fedor Dostojevski kirjoitti Idiootissa, että hienotunteisuutta ja arvokkutta opettaa sydän, ei tanssinopettaja.


Millainen maailmamme on, jossa syyttömät ihmiset tuomitaan: petollinen maailma, jossa viattomat ihmiset ovat syyllisiä. Normaalista tulee epänormaalia ja epänormaalista normaalia. Professori William Luz kirjoitti esseessään The World of Doublespeak määritelmän kaksoiskielelle, joka välittää negatiivisen asian niin että se näyttäisi positiiviselta. Lauseet "teeskentelevät kommunikaatiota, mutta eivät ole" (Luz, s. 249). Oikeudenkäynnin julkisten nauhojen salaaminen on rauhantyötä oikeudenmukaisen ja avoimen oikeudenkäynnin puolesta. Epämiellyttävä rajoitus on kauniisti ja taitavasti kerrottu.


Syyttäjä Hämäläinen perusteli minua vastaan, ettei asian käsittelyn monivuotisen viivästymisen jälkeen löysän hirren korvausta voi maksaa minulle, koska tämä on "monimutkainen asia". Tosiasiallisesti syyttäjä Hämäläinen ei ollut lukenut papereita edes niin hyvin, että olisi tuntenut syytteen alaiseksi nostamiensa tekstien sisältöä. Kun huomautin omista lauseista syyteteksteissä, niin Hämäläinen korjasi asentoaan penkillä ja kyseli ensimmäisenä päivänä pääkäsittelyssä: "Mistä nämä lauseet ovat?" Asianajaja Kronström perusteli toista vuotta rakennettuja laskutusrivejä päämiehensä puolesta, joita oli tehty jo ennen esitutkinnan alkua, että tämä on "monimutkainen asia". Tosiasiassa vastaajaa vastaan ei ollut riittävästi todisteita, mutta syyllinen oli keksitty ja rahastus päätettiin aloittaa. Piti puoli vuosikymmentä kehitellä, miten syyttäisi, kunnes pääkäsittelyn viimeisenä iltana valtakunnansyyttäjä keksi muuttaa syytettä lopulliseen versioonsa. Itse asiassa ensin oli toinen valtakunnansyyttäjä, joka sai potkut rikostensa johdosta, ja nyt on toinen valtakunnansyyttäjä, joka myös ennätti prosessiin. Niin tässäkin tapauksessa media tiesi monet viikot enemmin kuin minä syytettynä, että syyte ylipäätänsä tulee. Vehkoon tapaus on syyttäjäviraston viivästyneessä tiedotuksessa tietenkin maailmankaikkeuksellinen asia ja olisi suurteoksen aliarviointia, jos omaa tapaustani asiassa rinnastaisin Vehkoon kokemuksiin.


Toisin kuin Josef K:n oikeudenkäynti, joka kesti vuoden, tapaukseni joutui syynättäväksi ainakin puolivuosikymmentä sitten, huhuja oli koottu yli vuosikymmenen ajalta, käräjät toimitettiin kolmen viikon kuluessa, syytteen nimi keksittiin viimeisenä iltana, suomenruotsalaisen lakifirman mukaan tuomioon ei saa antaa alennusta sillä perusteella, että olen savolainen ja köyhä. Voimme sanoa, että niin kuin Josefin niin myös tapaukseni on syntymästä kuolemaan. Jälkimmäisen kuolemaa eivät herraskaiset ole saaneet (toistaiseksi) toimitettua. Syyttäjän mukaan minä olin niin vireä ja hyväkuntoinen, että löysästä hirrestä ei saa edes antaa hyvitystä lain säädösten mukaisesti.


Minut määrättiin käräjäoikeuden neljännen kerroksen istuntoihin. Katselin kaiteen yli alas syvälle pohjakerrokseen sekä muistin, miten Albert Camus pettyisi tällä hetkellä, sillä en loikannut konkreettisesti kaiteen yli enkä älyn itsemurhaan. Käräjillä kuultiin syytteitä "vainon jatkamisesta", koska en edelleenkään häpeä olemassaoloaan ja osoita katumusta, jopa puolustan itseäni. Vaino olisi päättynyt vasta, jos olisin hypännyt neljännen kerroksen kaiteen yli käräjäoikeuden lattiaan.


Onko järkevää taistella hölynpölyä vastaan? Onko syytä etsiä totuutta turhuuspiirissä? Kannattaako taistella oikeuden puolesta?


Nobel Suomeen


Mutta tehkäämme paluu juuri ilmestyneeseen merkkiteokseen.


 Franz Emil Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon jo kauan sitten, 1939. Nobelin rauhan palkintoa odotettiin Suomen ulkoministeriössä edelliselle suuresti kärsineelle tietokirjailijalle, mutta hänelle ei sitä myönnetty, eikä edes Trumpin palkintoa, mutta nyt Vehkoo nousee uudeksi vakavaksi ehdokkaaksi. Kuka toinen on niin paljon joutunut kärsimään faktantarkistuksesta, johon Vehkoo on vihkiytynyt paremmin kuin kukaan muu maailmankaikkeudessa, kosmoksessa?


Vehkoon kärsimysten ja totuuden taistelun maailmankaikkeuksellisen merkittävyyden osoituksena ruotsalaisen rikkaan Bonnier-suvun omistama mediakonserni on Kosmos-kirjankustantamossa ottanut suurteoksen julkaistavaksi.


Vehkoon kärsimysten ja ehdottoman totuudellisuuden poikkeuksellinen yli-inhimillisyys näytetään lukijoille. He saavat elävän vaikutelman Töölön uimahallista, jossa Johanna Vehkoon alushousuissa on verta. Lyhentämättä totuudellisuutta yhtään Johanna Vehkoo liittää suurteokseensa otteita Omakannasta. Eihän tällaista kirjallisuuden taidokkuutta kyennyt edes Franz Kafka esittämään teoksessaan Oikeusjuttu, joka oli kuitenkin fiktiivinen teos. Vehkoon teoksesta pitäisi saada elokuva, jonka Renny Harlin ohjaa Hollywoodissa.


Parempaan maailmaan


Yli-inhillisen totuudellisuuden ja maailmankaikkeuksellisen syvien kärsimystensä keskellä Johanna Vehkoo kohtasi Paavo Tajukankaan ja Monokulttuuri FM:n, jonka toimijoista Vehkoo kirjoittaa kafkamaisen salaperäisesti Asianomistaja ja Puoliso, mainitsematta Junes Lokan ja Tiina Wiikin nimiä. Tämä kaikki hurja tulee teoksen sivuilla näkyviin yhä uudestaan. 


Vehkoon teoksen jälkeen lukijan sydän sykkii lämpimästi ja toivottaa nuo äärioikeistolaiset väärinajattelijat eristettäväksi, jotta maailma olisi parempi hyville ihmisille.


Faktantarkistaja, nyttemmin myös suuri kosmologinen kirjailija Johanna Vehkoo käyttää taidokkaasti ja täsmällisesti käsitteitä ”vale- ja vihasivustot”. Nämä sanat toistuvat kappaleesta toiseen. Nuo kaikki hurjat vale- ja vihasivustot Vehkoo joutui kohtaamaan, kun verenvuoto ei ollut vielä päättynyt. Sanomatta jää odotusarvo, että Korkeimman Oikeuden täytyy ottaa huomioon verenvuoto, jos arvioi Vehkoon hovioikeudessa vahvistettua tuomiota uudestaan. Vain hetki menee, kuka kreikkalaisen mytologian jumalatar voi olla sopivin kuvaus Johanna Vehkoolle: Nyx oli alkujumalar, jonka mukaan on nimetty myös taivaankappaleita, hän on inspiroinut taiteilijoita. Nyx ei saanut kuitenkaan osakseen riittävästi kunnioitusta, jonka Johanna Vehkoo on väistämättä nyt viimeistään ansainnut.


Johanna Vehkoon kulttuurihistoriallinen ja maailmankaikkeuksellinen painoarvo on tullut suureksi jo silloin, kun Feministinen ajatushautomo Hattu julkaisi virkkausohjeensa. Tämän jälkeen Vehkoo on suorittanut tutkimustyötä siinä, kuin MV-lehti ei kerro totta, mutta Yle on ehdottoman totuudellinen media. Vehkoo on niin totta kuin voi olla, sillä hän kirjoittaa kirjassaan myös kaikki psyykelääkkeet, joita hänen on täytynyt syödä kärsimyksissään. Psyykelääkkeet ovat auttaneet, että maailmankaikkeuksellinen totuus on väärentämättä tässä teoksessa.


Tulkaa kaikki, katsokaatte
piinaa rakkaan Johannan.
Itkekää, valittakaatte,
kärsii Johanna.
Kellä vaiva sellainen
ollut on kuin Vehkoolla!


Hyvä päivää, täällä "kummitus" ja "molo", kuten käräjillä sain kuunnella määritelmiä minulle!

 


Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

 


maanantai 18. lokakuuta 2021

Kiitos Jumalalle elämästäni aikuisena

 

Joidenkin ikämiesjuoksijoiden keskuudessa on outoa itsensä ja muiden määrittelyä sen avulla, miten monta ja mihin aikaan maraton on kilpailumielessä juostu. Tämä ihmiskuva on perin kummallinen jo siitä syytä, että valtaosa ihmisistä osallistuu maratoneille huvittelun ja ulkoilun hengessä, pyrkimättä edes mihinkään tulokseen, jonka avulla historian kirjoista voisi vuosikymmenien kuluttua määritellä henkilön juoksukyvyt.

 


 


Kirjasin vähän tarkemmin oman elämäni vaiheita, joissa erilaiset velvollisuudet, kutsumus ja sattumat ovat vain yksinkertaisesti tulleet sen juoksukilpailun edelle. Kaikkea en enää muista täsmällisesti, kaikkia yksityiskohtia on turha kirjoitella ylös, koska ei niilläkään ole suurempaa merkitystä. Liiat yksityiskohdat tekevät vaikeaksi seurata tapahtumien kulkua. Jätän siis syrjään sen ajan hukkaamisen, joka on mennyt vastatessa Saaran ja Jessikkan kiukkuun viranomaisille.


 Loppujen lopuksi olen näiden kokemusteni jälkeen selittänyt itselleni, että kilpailu voi muodostua epäjumalaksi. Sellaiseksi voi muodostua myös tittelit ja tutkinnot. Slavoj Zizek voisi käyttää sanaa fetisismi, jonka avulla merkitään itse ja muita. Fetissi on jotain muuta kuin itse asiaan liittyvä mielihyvä.


Elämäni tappioista tulisi kiittää itse Jumalaa, joka kaikkivaltiudessaan on suojellut minua kilpaurheilulta, vaikka tämä kiittäminen on ollut todellisessa elämässäni vaikeaa. En suinkaan ole pääsääntöisesti osannut kiittää juuri tapahtumien kourissa. Monet kerrat olen suorastaan vihastunut mielessäni, kun sydämeni rikkoutuessa uskova ihminen saapuu luokseni ja kiittää Jumalaa tästä onnettomuudestani, joka oli lähes hengenlähtö minulle. Jos olisin elänyt pari vuosikymmentä aiemmin, en olisi säilynyt hengissä, mutta nyt minut palautettiin henkiin. Kaikki uskovaiset eivät suinkaan ole tökeröitä uskon ilmaisemisessa ja kärsivän kohtaamisessa. Muistan kunnioittaen, kuinka Meilahden sairaalassa kävivät luonani Malmin seurakunnan diakoni, rovasti Olavi Peltola ja teologian tohtori Erkki Koskenniemi. 


Minun on kiitettävä, että Jumala suojeli minua enkä päässyt kilpaurheiluun. En tiedä, miksi Hän suunnitteli tämän elämän minulle.


 Luotan yhä edelleen Jumalan johdatukseen, koska luotan hyvään Jumalaan, joka on kaikkivaltias. Joka päivä ruokakaupassa rukoilen hyllyjen välissä ja pyydän, että Jumala antaa minulle ymmärrystä ostaa oikeat tuotteet ja viisaasti. Minulla on rahaa erittäin niukasti. Niin vähällä haluan hyvää viisaasti lasten hyväksi. Sen vuoksi on paras kulkea kaupassa rukoillen. Niin on parasta myös ulkoilla: rukoillen juosta ja kävellä.


 Minulle nämä katkerat menneet vuodet ovat olleet ilmeisemmin se paras, mikä sopii. Olen luopunut urheilun haaveista jo viimeistään vuonna 1991, kun kärsin onnettomuuteni. Liikkuminen ei toki ole päättynyt. 


Hiihtolomalla helmikuussa 2021 käsivarsi murtui eikä se ole edelleenkään kivuton: en kykene roikkumaan rekkitangolla enkä nukkumaan vasemman käden puolella. Keväällä 2021 plantaarifaskiitti tuli riesaksi. Tämä kipu on yhä edelleen vakava: joskus voin hölkätä rauhassa kolmekymppiä, mutta toisena päivänä on kivuliasta kävellä makuuhuoneesta keittiöön. Joskus innostun juoksemaan juoksumatolla 10 kg:n painoliivissä 1000m 3 minuuttiin, mutta sitten seuraavana päivänä murehdin intomielisyyttäni, kun jalka on taas kipeä.


Vuonna 1983 kirjoitin Savonlinnassa ylioppilaaksi. Olin varhain helmikuusta penkinpainajaisista myöhäiseen syksyyn varusmiespalvelukseen lähtöön saakka metsätöissä. Ylioppilaskirjoitukset tein vasemmalla kädellä. Tiesin, että haluan teologiseen tiedekuntaan. Pääsykokeisiin luin erittäin hyvin. Keväällä alkoi myös vaivata pakaralihaksen kalvo, johon tuli repeämä. Ihan tyypillinen vaiva, kun lumikelistä siirtyy pitävälle asvaltille ja pistää juoksuun vauhtia vetoharjoituksissa.


Vuoden 1983 metsätyö oli alkuvuodesta lumihangessa vaikeaa kuljeskelua tukkimetsässä, kaadettujen puiden karsintaa ja kasaamista. Kesähelteellä metsätyö oli raivaussahalla taimikon päältä suurehkon kasvillisuuden kaatamista.


Työ oli aidosti hikistä hommaa eikä siinä voinut pitää mitään ruoka- ja juomataukoja, koska auringonpaisteessa hikinen iho kutsui paarmoja puoleensa. Vain raivaussahan kanssa riehuessa sai olla koko pitkän työpäivän ilman paarmojen puremia.


Aamulla varhain isä ajoi minut metsätyömaille, joissa tein työtä Savonlinnan kaupungin palkkalaisena. Iltapäivällä isä kävi noutamassa minut. En päässyt sittenkään heti syömään, koko päivän paaston jälkeen, vaan ensi toimena iltapäivällä kello 16 tai 17 lähdin juoksulenkille. Vasta kympin tai kahdenkympin juoksulenkin jälkeen sain syödä päivän ensimmäisen ja ainoan aterian. Tämän jälkeen luin hetken ylioppilaskirjoituksiin tai pääsykokeisiin, kunnes pääsin nukkumaan. Viikon verran olin OPKO:n valmennuskurssilla pääsykokeisiin. 



Kesällä 1983 urheilukilpailut jäivät olemattomiksi. Oli valitettavasti muuta ohjelmaa 19 vuoden ikäisellä poikasella niin paljon. Muistelen ainakin, että jalka painoi pahasti ja hävisin 1500 metrillä eräälle kaverille, jonka olin aina voittanut. Aika ei ollut myöskään parempi kuin jo 4-5 vuotta aiemmin olin juossut. Voi olla, että kesällä olisin juossut 4x400m viestijuoksussa piirinmestaruuskisat, mutta todennäköisesti palkinto on edelliskauden kesältä. Yksityisaikani oli silloin 53 sekuntia - en ole pikamatkoja osannut koskaan juosta ja nuorena vielä suhteessa huonommin kuin nyt ikämiehenä. 


Savonlinnan Riennon ja Savon Mailereiden valmentajat olivat kuitenkin puhuneet kauniisti Puolustusvoimille, minulle asiaa mitenkään kertomatta, että toiveitteni vastaisesti minut määrättiin syksyksi 1983 Lappeenrannan varuskuntaan Kuoleman eskadroonaan, jonka meidän joukko-osastoon oli koottu urheilijoita. Siellä oli myös vanha juoksukaveri, joka oli muuttanut Savonlinnasta Lappeenrantaan. Tämä kaveri voitti nuorten Suomen mestaruuden 3000 metrillä ja juoksi 1500m 3:43. Voitin hänet nuorempana ja varusmiesten iässä lyhyellä matkalla sekä "ylipitkillä matkoilla". Varuskunnan päällikkö oli LUM:n puheenjohtaja. Niin sain hiukan erityisolot harjoitella silloinkin, kun moni muu teki turhanpäiväisiä armeijan sotilasleikkejä. Nämä harjoitteluvapaat nostattivat hiukan kateutta huonokuntoisissa. Pyysin sittemmin, että saan komennuksen toiseen varuskuntaan palvelun loppuajaksi. Hyvänä juoksijana tunnetun ikätoverini, seurakaverini Mika Monton valmentaja Pentti Tyni kirjoitti minulle treeniohjeet Lappeenrannan kautta varten, mutta armeijassa ohjelman noudattaminen oli liian vaikeaa enkä halunnut ohjelmaa kevääksi. Aiemmin nuorena Orvo Paatero oli tehnyt treenien ohjeita. Molemmat valmentajat olivat kiinteässä yhteistyössä Leevi Seppäsen kanssa.


Lappeenrannan varusmiespalvelusajan jälkeen sain komennuksen Santahaminaan, jossa oli poikkeuksellista vapautta käydä juoksulenkillä myös Helsingin kaduilla Laajasalossa. Minulla oli vielä värikäs keltavihreä verryttelyasu Lappeenrannan perintönä. Hiukan silmät kääntyivät. Joku huusi ja luuli ruotsalaisten urheilijoiden harjoittelevan. Nuoriso-ohjaaja Mikko Kuustonen oli samassa kämpässä Santahaminan kuukauden ajan.


Santahaminan jälkeen komennus jatkui Haminassa varusmiespastorina. Sotilaspastori Pellinen otti rästiin jääneet lomat ja minä sain työhuoneen. Niin kuin varusmiespalvelus yleensäkin, niin tämäkin palvelu luonnollisesti rajoitti juoksuharrastuksen suorittamista, vaikka työhuoneen sohvalla sain joskus ottaa päiväunet.


Ampumahiihtokilpailuissa osoitin hyvää osaamista. Olin ylivoimaisesti nopein hiihtäjä koko varuskunnasta, mutta muutaman ohilaukauksen johdosta kokonaistulosten neljäs. Minut komennettiin myös Puolustusvoimien hiihtomestaruuskilpailuihin Mikkeliin. Siellä sattui onnettomuus, että jostain oudosta syystä sain etukäteen väärän lähtöajan itselleni. Niin tulin paikalle kaikkien hiihtäjien jälkeen ja lähdin viimeisenä matkaan. Myöskään en ollut saanut tietooni, että kisa käydään luisteluhiihdon mukaisesti. Minulla oli perinteisen hiihdon sukset ja sauvat. Hiihdin lenkin ympäri, mielestäni en edes huonosti, mutta ajan mittaamisesta en tiedä, koska oikea lähtöaikani olisi ollut jo kauan aiemmin. Parempi hiihtää, jotta ei tule merkityksi luvattomana poissaolona komennustehtävästä.


Onnettomuudet jatkuivat myös paluumatkalla Haminaan. Ajoin autolla pitkän matkan, mutta kova kuume nousi minulle. Haminassa todettiin keuhkonkuume, Chlamydia pneumoniae. Olin pari päivää poissa palveluksesta, kunnes kuume lähti pois. Sitten oli muutama kuntotesti, joissa ansaitsin niin paljon kuntoisuuslomia, että olin koko huhtikuun poissa varuskunnasta. Mahdollisesti keuhkonkuumeen ja huonon liikunnallisen harrastamisen johdosta – joka oli jäänyt niukaksi varusmiespalveluksessa – en kuitenkaan Imatralla SM-maastojuoksuissa jaksanut juurikaan juosta. Olin toki muutaman viikon saanut treenata kotona Savonlinnassa. Jalat olivat painavat. Mikään ei toiminut hyvin. Palasin muutamaksi viikoksi varusmiespalveluun, kunnes 8 kuukauden palvelun jälkeen pääsin siviiliin – ja metsätöihin. Sain ylennyksenkin ansioistani. Hah!


Kesä 1984 oli jälleen metsätöitä, niin kuin edelliset kesät. Minulle oli selvää, että tänä kesänä täytyy ansaita opiskelurahoja. Juoksukilpailuihin en kokenut intohimoa vallitsevassa kunnossa, vaikka lenkillä kävin. Heti armeijasta vapautumisen jälkeen ensimmäisenä viikonloppuna kävin juoksemassa Juvan kivikovalla kumiasvaltilla 800m. Miehet pitivät ensimmäisen kierroksen hyvin hiljaista vauhtia. Pistin kovasti lisää vauhtia 500m kohdalla, mutta vauhtini alkoi hyytyä 700m kohdalla ja moni mies meni ohitse. Aikani oli 2:08 - hölläsin 60 m ennen maalia, kun 3. juoksija meni väistämättä ohitse. Olihan tuo surkeuden huippu, enkä juossut muuta kisaa kesällä. Eipä ollut edes aikaa. Kävin myös seurakavereiden kanssa piirinmestaruuskisoissa: menimme minun autokyydissä, mutta juoksuni ei ollut menestyksekäs. Kyydissäni kulkenut Mika Monto voitti 1500m, minä olin kaukana jäljessä. Minulla ei ollut yhtään rataharjoitusta, pelkästään kumisaappaat jalassa koko kesän.


Kansanedustaja Olavi Ronkainen kirjoitti suosituskirjeen ja OPKO tarjosi opiskelija-asunnon Helsingin Fredrikinkadulta, joka sijaitsi lähellä luentosaleja. Kävin luennoilla tunnollisesti, mutta keväällä 1985 otin vapauksia ja en käynyt lainkaan kreikan luennoilla. Tuntui, että kivan opettajan Antti Marjasen luennot etenevät niin hitaasti, mutta ulkona paistaa aurinko ja olisi hyvä juosta. Niin lähdin juoksulenkille. Vain viikkoa ennen loppukoetta muutin 10 tunniksi vuorokaudessa lukusaliin ja opiskelin itse kreikan kielen niin että selvitin tentin.


 Keväällä 1985 kävin juoksemassa SVUL:n miesten pitkän matkan piirinmestaruuskisat maastossa, mutta en muista, missä päin Mikkelin lääniä ne olivat. Olin juuri täyttänyt 21 vuotta, mutta juoksin miesten sarjassa. Katselin kilometrin verran ja kysyin, miksi te ukot ette juokse. Sitten pistin vauhtia lisää. Muutaman kilometrin jälkeen alkoi miehiä mennä ohi. Ehkä olin nykäissyt itselleni sopimattomasti. Keväällä 1985 Suomen mestaruuskilpailujen maastot olivat Helsingin Pirkkolassa. Ilmoitin mukaan lyhyemmälle ja pitemmälle matkalle, mutta otin osaa vain pitemmälle. Tein selvän virheen jo lähtöpaikalla, kun jätin jalkaan pitkät verkkarit. Tunsin oloni kylmäksi. Ensimmäinen lenkki meni hyvin kevyesti, olin hyvin top-10 -joukossa. Sain myös kentän laidalta kannustavaa huutelua. Niin kiristin edelleen vauhtia ja paransi hiukan sijoitusta. Vauhtini ei ollut tasainen, housut tippuivat jalasta ja kärki meni kaikesta huolimatta paljon edellä. Mitä hullua juosta, kun top-3 oli jo karannut. Niin hölkkäsin tämän kierroksen pois ja otin numerolapun irti. En hävennyt keskeyttää, koska koko ajan minun takanani juossut suurjuoksija Tapio Kantanen myös kuulutuksen mukaan keskeytti. Näillä sijoilla ei ole järkevää kisata. En enää kilpaillut vuonna 1985.


Kesällä 1985 asuin valtaosin Savonlinnan luona Säämingin seurakunnan Varparannan leirikeskuksessa, jossa toimin kesäteologina lukuisilla rippileireillä. Sunnuntaisin kävin myös seuroissa ja muutamassa jumalanpalveluksessa saarnasin. Teologina minulla oli käytännössä päävastuu koko rippileiristä. Viralliset papit nukkuivat kotonaan ja kävivät kerran tai pari kahden viikon aikana rippileirillä – lähinnä silloin, kun seurakuntaneuvosto vieraili tarkastuskäynnillä.


Niin kuin jokainen vanhempi tietää, niin rippikoululaiset voivat olla väsyneitä rippileirin jälkeen. Minulla oli näitä rippileirejä koko kesä – ja tehtäväni oli valvoa opetustoiminnan ohessa, että rippikoululaiset väsyvät ennen minua!


Kävin juoksulenkillä rippileireiltä käsin, mutta tämä jäi valitettavan niukaksi. Miten voisin poistua leiriltä, jossa olin minulla opetusvastuu?


Kun oudoksutaan, että en juossut kilpaa edes parhaassa iässäni 21 vuoden ikäisenä nuorena miehenä, niin minulle ei muodostunut yhtään vapaata viikonloppua koko kesän aikana, jolloin olisin voinut päästä kilpailuihin. Minulle ei muodostunut myöskään kahta sopivan pitkää harjoitusaikaa jokaiseen päivään, että olisin voinut treenata niin kuin kilpailuja varten pitäisi.


Syksyllä 1985 jatkui teologian opinnot. Asuin edelleen Fredrikinkadulla opiskeluasunnossa. En kokenut ilmapiirtä aivan kannustavaksi urheilulle. Huoneet olivat jaettu kahdelle opiskelijalle. Minun päivärytmini oli jo silloin, että käyn varhain nukkumaan ja herään ajoissa. Muilla opiskelijoilla ei ollut aivan vastaava rytmi. Kävin päivittäin juoksulenkillä. Tämä ei ollut kuitenkaan ihanteellista.


Kesän 1986 vietin kokonaisuudessaan Virtasalmen seurakunnassa, jossa kirkkoherra oli koko kesän lomalla. Minä toimitin kaikki jumalanpalvelukset. Olin myös kaikilla rippileireillä, vammaisleireillä, lastenleireillä jne. Minulla ei ollut koko kesän aikana yhtään vapaata viikonloppua. Joka ei tiedä, niin viikonloppuisin on pääsääntöisesti urheilukilpailut. Kävin juoksulenkeillä, joskus ihan kivaakin oli juosta.


Syksyllä 1986 jatkoin opinnoissa entistä vauhdikkaammin. Muutin pois Fredrikinkadulta Pihlajamäkeen vuokrahuoneeseen. Pihlajamäessä oli muutama kiva mäkinen maasto niin kauan kuin ne olivat sulia. Talvella juoksut jäivät vähiin. Kevääksi 1987 varasin jo pitkän matkan etelään, jossa olisin saanut treenata keskittyneesti. Kun matkan aika lähestyi, en päättänyt hakea itselleni passia ja peruutin matkan. Olisihan se ollut outoa, että laiminlyön opintoja – kutsumustani – juoksemisen hyväksi. Olin oppinut nämä moitteet, joita olin kuullut pari vuotta teologien keskuudessa juoksua vastaan.


Kesällä 1987 olin teologina Lammin seurakunnassa. Pääjärven rannalla leirikeskus Kaunisniemessä vietin valtaosan kesääni – rippileiriltä ja muilta leireiltä toiselle. Oma juoksuharrastus oli painunut taustalle. Tuskin montaa kertaa kesässä pääsin juoksulenkille, joka olisi ollut laadukas. Kesä oli leirielämää.


Syksyllä 1987 laitoin vauhtia opintoihin yliopistolla. Suoritin syventävät opinnot, käytännölliset harjoitukset, aloitin pääaineen opinnot ja sivuaineen opinnot. Kesään 1988 mennessä olin suorittanut käytännöllisesti katsoen kaikki tentit – jonkin verran jo historialliskielitieteellisessä tiedekunnassa ”tukiaineen” kreikan kielen ja kirjallisuuden kursseja. Kesän 1988 vietin Savonlinnassa metsätöissä – vanhan tavan mukaisesti. Nyt halusin jättää aikaa treenaamiselle, mihin jäi metsätöissä paremmin aikaa kuin rippileireillä sidottuna. Ja todella minä juoksin paljon: kaksi kertaa päivässä. Ennen metsätöitä ja metsätöiden jälkeen. Nyt aloin rakentaa kuntoa, jota en ollut rakentanut muutamaan vuoteen.


Syksyllä 1988 viimeistelin graduni, mutta en ottanut papereita ulos, vaan jatkoin samalla opintorahalla historialliskielitieteellisen tiedekunnan opintoja ja tohtoritutkinnon tenttejä sekä jatkokoulutusseminaaria. Erityisesti halusin varata mahdollisuuden juoksemiseen. Niin juoksin vielä keväällä 1989 kaksi kertaa päivässä – paremmin kuin koskaan siihen saakka ja sen jälkeen.


Maaliskuussa 1989 alkoi jalkaa koskea yhä enemmän. Yritin juosta Korsossa tai jossain hölkkäkisan pääsiäisviikolla maaliskuun lopulla. Sääriluu suorastaan petti alta. Menin diakonissalaitoksen urheilulääkärin vastaanotolle, joka totesi sääriluun murtuneen niin pahasti, että sen totesi jo sormellakin. Sellaisella murtuneella luulla olin juossut kaikesta huolimatta, mutta vaikeaa se oli. Tämän jälkeen menin silloisen vaimoni kanssa Kemijärvelle, jossa hän kevätlumilla laski Suomun tuntureita. En jaksanut katsella murtuneella jalalla, vaan totesin, että suoraan laskiessa nämä pienet rinteet eivät ole sen pahempaa kuin seisoa alhaalla ja katsella. Laskin murtuneella jalalla ensin Suomulla, mutta sain porttikiellon, koska laskin niin lujaa, että lensin ilmassa, en jarrutellut – syöksyin rinteet suoraan alas. Portinvartijan mukaan minun lasku oli sinänsä turvallinen, mutta nuoremmat pojat voivat innostua tavoistani. Sen jälkeen siirryimme Pyhätunturille, jossa sain saman kohtalon, kun kiellettiin suoraan syöksyminen.


En suinkaan ollut siihen aikaan neuvoton onnettomuuden sattuessa. Juoksut oli siis juostu tämän kevään ja kesän ajalta. Olin ottanut mukaan lappiin Helsingin puhelinluettelon. Aloitin soittaa Alppilan seurakunnasta. Soitin aakkosten mukaan. Lopulta Malmin seurakunnan kirkkoherra Immo Nokkala vastasi ja oli hämmästynyt, sillä juuri hänen huoneestaan oli poistunut pastori Seppo Lappalainen, joka oli ilmoittanut lähtevänsä toiseen seurakuntaan. Kun Seppo sulki oven, minä soitin ja kysyin papin paikkaa. Tunnetteko te toisenne, Immo Nokkala kysyi. Emme tunteneet siinä vaiheessa. Niin Immo Nokkala pyysi tuomiokapitulia, että piispa Samuel Lehtonen vihkii minut papiksi.


Toukokuussa 1989 minut vihittiin papiksi ja aloitin Malmin seurakunnan ”ylimääräisenä apulaisena” niin kuin siihen aikaan seurakuntapastoria kutsuttiin. Kesällä 1989 olin jälleen monilla rippileireillä. Yhtään vapaata viikonloppua ei ollut eikä luonnollisesti kesälomaakaan. Kun tämän lisäksi kesällä 1989 oli muutto Kalliosta Pukinmäkeen virka-asuntoon. Silloinen vaimo suoritti myös jatko-opintoja, niin kuin itsekin. Paljon ei olisi jäänyt edes aikaa treenata juoksua, jonka olin jättänyt seuraavan vuoden asiaksi, kunhan sääriluu tulee taas vahvaksi.


Vuosi 1990 oli vähemmän menestyksellinen juoksu-urheilussa kuin olin unelmoinut. Esikoispoikani syntyi. Minä jatkoi seurakuntapastorina. Kesällä ei ollut yhtään vapaata viikonloppua. Kun silloinen vaimoni halusi käyttää hoitovapaansa hyödyksi opinnoissa, niin hän nukkui hyvin yöt, opiskelipäivät – ja minä yritin keksiä, miten saan esikoispojan rauhalliseksi, kun tämä valvoi yöt. Itsekin toivoin suorittavani jatko-opintoja, kirjoitin myös väitöskirjaa – silloin teemana oli kyynikot. 

Seurakuntatyön, omien jatko-opintojen (VT:n sivuaineopinnot, UT:n pääaineopinnot, väitöskirjatyö, historialliskielitieteellisen tukiaineopinnot) sekä Perusta-lehden toimituskunnan ja Suomen teologisen instituutin aktiviteettien lisäksi kiirettä toi myös silloisen vaimoni opiskeluinnostuksen kunnioitus, esikoispojan hoito ja vaimon kuntoilu (kävi juoksemassa myös naisten 10 kilometrin juoksun Tjejmilen-tapahtumassa, aika oli noin 50 minuuttia). Tätä minä kunnioitin ja yritin itsekin juosta.


Ilmoittauduin maratonille kesäiseen sunnuntaihin, mutta ikäväksi onneksi työvuorot muuttui ja sain kastetilaisuuden iltapäiväksi. Pahemmaksi epäonneksi edellispäivänä Helsingin tuomiokirkon lähellä kadulle saapui ministeriön autotallista auto, joka tönäisi minut jalkakäytävällä kumoon. Pieniä ruhjeita reiteen ja polveen. Ministeriön virkamies ei tullut koskaan ulos autostaan eikä avannut edes ikkunaa. Minä kierriskelin auton helman alta pois. Ja jatkoin matkaa luennolle. Seuraavana päivänä maratonilla epäonni jatkui, kun kisan lähtöaikaa siirrettiin toista tuntia myöhemmäksi. Niin ennätin juosta kisaa vain puolimaratonin verran ja piti kiirehtiä autoon sekä töihin. Sellaista on papin kesä.


Viipurin urheilijoiden ja heidän ex-juoksija Matti Salosen kanssa konsultoin tässä vaiheessa. Hän arvioi ohjelmani, jota aloin noudattaa. Muuan nuori Visa Orttenvuori treenasi samaan aikaan hallissa meidän kanssamme.



Minä koin palapelin hiukan vaikeaksi ratkaista. Yritin koko ajan taas uudestaan lisätä juoksutreeniä. Kävin varhain aamulla pitkät hyvät juoksulenkit. Pappien kakkujen ja leivonnaisten jälkeen illalla kävin toisen juoksulenkin. Silloinen anoppi tyttärensä kanssa moitti, että juoksen turhaan, koska ruoka ei saa ollenkaan lihottaa minua, vaan juoksen kaiken ruoan pois hikenä. Olin kyllästynyt vaikeaan yhtälöön ja otin palkatonta virkavapautta ainakin kahdeksi kuukaudeksi vuoden 1991 lopulla. Marras- ja joulukuun 1991 treenaisin fanaattisesti. Syksy oli mennyt jo hyvin, mutta jatko-opinnoissa koin väsymystä. Ensimmäinen palkattoman virkavapauden päivä tuli 4. marraskuuta 1991. Edellispäivänä sunnuntaina 3. marraskuuta muistan istuneeni kastejuhlassa. Kuumeinen olo oli alkanut kohota. Hiukan merkillinen olo, mutta tämä olisi viimeinen työpäiväni.


Maanantaina 4. marraskuuta kuume kohosi niin kovaksi, että en päässyt ylös sängystä. En nähnyt eteenpäin. Pyysin silloista vaimoani, että hän veisi minut terveyskeskukseen, sillä en jaksanut ajaa autolla. Hänellä oli kiireitä tyttöystävänsä tyttöjen iltaan. Tiistaina 5. marraskuuta en jaksanut enää puhelimen luo. Silmissä oli putkinäkö. Nyt sain kyydin Kallioon keskusterveysasemalle, jossa olin pyörtynyt odotustilassa. Ambulanssilla minut vietiin Malmin sairaalaan. Kuumetta oli yli 40, päänsärkyä. Likvorissa leukosyytit 38-15, CRP 91. Menin kuitenkin taas uudestaan Malmin sairaalassa tajuttomaksi. Leukosyytit 315, polumorfonukleaariset 77 %. Niin todettiin tässä vaiheessa staphylococcus meningitis, bakteeriperäinen aivokalvontulehdus.


Ambulanssilla minut oli toimitettu Auroraan. CRP oli jo 288. Aurorassa painetaso oli jo laskenut ja aloitettiin Dopamituki. Koko keskiviikko ja torstai 6.-7. marraskuuta 1991 ovat minulle hämärän peitossa. En muista mitään näistä päivistä. Vain epikriisi kertoo. Tämän jälkeen 8. marraskuuta minut siirrettiin HYKS:iin teho-osastolle, jossa sain Staflocil i.v. ja Nebcina. Veriviljelypullosta todettiin nyt myös Staphylocccus aureus, endocarditis acuta.


Pääsin lopulta teho-osastolta pois osastolle, mutta 14. marraskuuta ilmaantui gradus VI mitraalivuodon sivuääni, mitraaliläpän posteriorisessa purjeessa kordaruptuura infektion pohjalta. CRP oli edelleen 187-158. Sydänleikkausta jouduttiin vielä siirtämään, koska aivoihin ilmaantui useita embolioita, veritulppia.


10. joulukuuta minut kotiutettiin, mutta sain antibioottihoidon edelleen. Jäin odottamaan, milloin saan korjattavaksi mitraaliläpän – tai kuten kardiologi kutsui ammattitaudiksi ”hiippaläpäksi”. Sairaslomani jatkui. Kävin jopa hiihtämässä mitraaliläppä reikäisenä. Maaliskuussa sain takaisin kutsun Meilahteen. Sydänleikkaus olisi edessä.


Minulta kysyttiin, että voisinko mennä sydänleikkaukseen jo perjantaina 13. maaliskuuta, sillä toinen potilas pelkäsi epäonnenpäivää. Talvisodan päättymisestä oli silloin 52 vuotta, Moskovassa allekirjoitettiin 13. maaliskuuta rauhansopimus. Ei tämä ollut mitenkään paha päivä. Suostuin.


Sydänleikkaus ei aivan onnistunut. VI mitraalivuodon sivuääni oli leikkauksen jälkeen enää IV, mutta reikä jäi proteesiläppään. Verenvuotoa oli vaikeampaa hillitä kuin tavallisesti. Leikkaus kesti melkein 6 tuntia. Maamies leikkasi. Kertoi jälkikäteen, että leikkaus oli verenvuodon johdosta vaikea ja epäonnistui osittain. Reikää ei onnistuttu tukkimaan, vaan hän puhkaisi neulalla reiän läppään. Lääkäri kysyi haluanko tehdä potilasvahinkoilmoituksen. En halunnut, koska olin hengissä.


Sydänleikkauksen jälkeen kävelin Meilahden sairaalan lääketieteen kirjastoon alakertaan, mutta paluumatka oli vaikea. Sydän alkoi väristä flimmerissä (eteisvärinä). Sykekäyrä näytti 240 kertaa minuutissa. Tätä yritettiin hillitä lääkkeillä, mutta verenpaine oli hyvin alhainen 50/40. Lopulta oli pakko turvautua sähköiseen rytminsiirtoon. Rytminsiirrossa palautettiin sydämen rytmi lyhyen, muutamia minuutteja kestävän nukutuksen aikana sähköiskulla.


Pääsin sydänleikkauksen jälkeen lopulta kotiinkin, mutta sain olla kotona yhden viikonlopun. Jo paluumatka kotiin oli vaikea. Menin Meilahdesta rautiovaunuun ja kävin istumaan. Viereeni tuli keski-ikäinen äkäinen rouva, joka moitti, että istun penkillä. Sanoin, että tulin sydänleikkauksesta ja rintalastani on halkaistu – rautalangalla puolet parsittu kiinni toisiinsa. Tämä ei riittänyt hienoille rouville. Olin hyväkuntoisen nuoren näköinen. Niin nousin ja seisoin heilujen puolelta toiselle, pitäen tangosta kiinni parhaani mukaan. Ei tuntunut hyvältä rintalastassa, joka oli halkaistu sahalla.


Oli kuitenkin kevät. Kotona Pukinmäessä silloinen vaimoni moitti, miten huono kuntoinen olen. Suostuin pyöräretkelle heti seuraavana päivänä kotiutuksen jälkeen. Minulle motkotettiin koko matkan ajan Haltialaan, että en pysy polkupyörällä mukana. Pääsin lopulta terveen ulkoilun jälkeen kotiin. Kuume alkoi nousta. Pistävä ja kirvelevä rintakipu yltyi. Henkeä ahdisti jo pieni pyöräily.


Soitin lääkäriin, joka kehotti välittömästi takaisin Meilahteen. Minulla todettiin sydänpussintulehdus (perikardiitti). Pleuranestettä oli alkanut kerääntyä. Tällä kertaa sairaalassa viivyin vajaan kuukauden, kunnes olin riittävän terve kotiin toukokuun alussa. Kesäkuussa 1992 pääsin takaisin seurakuntapapin hommin ja välittömästi rippileirille.


Sikäli kuin minua moititaan, että kesän 1992 urheilukilpailut jäivät minulta sivuun, niin vietin välittömästi sydänleikkauksen jälkeen nämä viikon rippileireillä. Edes syksyllä 1992 en aloittanut uudestaan juoksu-urheilua. Siihen samaan aikaan myös kiivas ja kiukkuinen SETA suuttui minuun, koska mielestäni kirkolle sopii paremmin kuunnella apostoli Paavalia homoseksuaalisuudesta, kuin näitä etujärjestöjä. Jouduin selittämään näkemyksiäni piispa Eero Huoviselle, joka oli kohtelias, toisin kuin suomalainen media. Kirjoitin myös erään julkaistun kirjan aiheesta. Siinäkin meni hiukan aikaa.


Keväällä 1993 kävin lääkärin jälkitarkastuksessa. Hän sanoi painokkaasti, että et enää saa juosta. Muut harrastukset ovat nyt. Pitää ottaa rauhallisemmin. Tämä oli vakava sairaus. Kesällä 1993 tuli myös pieni murheita, kun rintakehään neulotuista rautalangoista yksi nousi ihon läpi. Se poistettiin Meilahdessa pintapuudutuksella. Kun keväällä 1994 nousi toinen rautalanka esiin ihon alla, niin tätä sairaalassa ei suostuttu enää poistaa ilman nukutusta. Niin jouduin olemaan pari vuorokautta sairaalassa.


Kesällä 1994 syntyi toinen lapsistani – tytär. Olimme muuttaneet myös Mellunkylään rivitaloon. Tämä uusi ympäristö kutsui juoksemaan, vaikka en saisi juosta. Keväällä 1995 oli jälleen sairaalassa vietetty yö, kun kolmaskin ja loput rautalangat poistettiin rintakehästä.


Rivitalon edestä meni kuntopolku. Aivan edessä oli niin houkutteleva polku. Lähdin juoksemaan, mutta rytmihäiriöt iskivät sydämeen jo alle 100 metrin hölkän jälkeen. Niin päätin kokeilla seuraavana päivänä uudestaan. Jälleen sama kohtalo. Jatkoin matkaa kävelleen, kunnes hiukan hölkkäsin jälleen – ja piti istahtaa rytmihäiriön tähden. Menin sydänlääkärille ja kysyin, onko todella totta, että en saa juosta. Hän vastasi, että et saa. Pilkkiminen on ainoa sopiva harrastus


Kirjoittelin väitöskirjatyötä, tein keskenjääneitä jatko-opintoja ja olin turhautunut uudessa kodissamme, vaikka minulla oli kaksi pientä lasta. Rintakehäni näytti edelleen rumalta, sillä olihan siinä iso haava keskellä rintaa sekä muutama paha arpi navan korkeudella. Niiden kautta oli nesteet kulkeneet sisälle ja ulos. Satunnaisesti kävin kuitenkin kokeilemassa ulkoilua – ihan varovaisesti kesän 1995 aikana. Huomasin, että erityisesti kuumalla säällä oli ahdistavaa juosta, rytmihäiriöt tulivat väistämättä.


Kesällä 1996 vanhemmat tulivat käymään Helsingissä. Keksin, että nyt minulle tarjoutuu isän kyyti, jos käyn hölkkäämässä Forssan maratonin. Ei sitä pidä ottaa niin vakavasti, ei enää tuloksen kannalta, vaan vain itselleni kokeeksi, miten sydän toimii. Lähdin ihan hissuttelu-ulkoiluhölkkää liikkeelle. Ei väsyttänyt missään vaiheessa, ei tullut rytmihäiriöitä. Olin laittanut matkan varrelle pariin kohtaan oman juomapullon, joista sain hyvin energiaa. Matkaa oli mennyt jo 40 kilometriä, eikä mitään ollut tapahtunut. Lopussa juoksin 2 kilometriä väin vähän yli 3:00 min/km-vauhtia. Isäkin ylisti, että tulin todella reippaan ja vauhdikkaan näköisesti maaliin. Sain ohitettua monta juoksijaa viimeisen kilometrin aikana. Aika oli todellakin surkea 3:05:45.


Minulla Forssan ulkoilu oli merkki sydämen kestävyydestä silloin kun ei pahemmin rasita. Se kestää normaalin rasituksen. Ilmoittauduin Paavo Nurmi maratonille, jossa olikin tarkoitukseni juosta jo yli puoli tuntia nopeammin. Mielestäni olisin pystynyt siihen hyvissä oloissa. Pahaksi onneksi olin Turussa kuumessa, kuumetta yli 38 astetta. Lähdin tyhmyydessä juoksemaan, mutta matka päättyi pahaan ripuliin. Ripulin syytä tutkittiin myöhemmin sairaalassakin ja joitakin polyyppejä löydettiin peräsuolessa. Jätin tutkimukset kesken. Siellä ne polyypit ovat olleet vuodesta 1996 tähän päivään asti. En halua, että kukaan tutkii minun takapuoltani.


Lisäksi todettiin lääkärissä, että minulla on laktoosi-intoleranssi. Tämä ongelma on sittemmin toki korjaantunut. Syksyllä kävin vielä juoksemassa Munkkiniemen kahden mailin puistokisan ja voitin sen: kukaan ei lähtenyt edes mukaan minun vauhtiin, joten oli outoa juosta yksin ilman kilpailua. Oli toki muitakin juoksijoita, mutta he menivät oudosti hitaasti tuolla kertaa.


Keväällä 1997 kamppailin terveyden kanssa jälleen. Olin tullut keltaiseksi. Malmin sairaalassa tehtiin maksan tähystys. Siihen pääsy oli vaikeaa, kun ex-vaimo vaati minun perua tähystyksen aika, koska oli minun vuoro hoitaa lapsia. Pakko oli pyytää, että sairaalasta soitetaan minun puolesta. Ei ollut maksakirroosia. Olin raitis, joten mistä sellaisen saisi. Meilahden sairaalassa olin pari viikkoa. Lopulta selvisi, että sapen ja haiman välinen väylä oli mennyt tukkoon. Lääkkeet olivat kalliita. Söin vain kolmasosa määrätystä, koska säästin rahaa. Kunto meni huonoksi tässä kaikessa. Lisäksi näkyi ja kuului saarnoihin saakka, että uusi sairaus aktualisoitui tajunnassani vanhan trauman.

Viipurin urheiljoissa löysin kivoja kavereita ja parin sellaisen kanssa päätimme tehdä Tukholman risteilyn. En ollut tuossa tilanteessa yhtään voinut juosta etukäteen. Siellä sattui kova hellesää kesällä 1997. Myöskään muutoin ei ollut innostavaa lähteä muiden takaa juoksemaan. Minulla ei ollut omia juomia. Hölkkäsin rauhallisesti 3:27. En hengästynyt enkä väsynyt missään vaiheessa. Edellisen vuoden olin myös viettänyt aikaani enemmän kuntosalilla kuin juoksupoluilla. Tuskin olisin huipputulosta voinut juosta ihanneoloissakaan.


Minä itsekin tein johtopäätökseni omasta onnettomasta elämästäni, mutta niin samaan tulokseen päätyi silloinen vaimoni, joka ymmärsi parempia näkymiä. Otin avioeron ja muutin Kontulaan. En olisi ymmärtänyt tehdä ratkaisua, mutta tähän saakka minua oli soimattu huonoksi uskossa, niin soimattiin myös "kuolinvuoteella", mutta myös arjen keskellä, koska olin syypää siihen, että lähetystyön kutsumus tyrehtyi. Niin ilmoitin, että lähdetään sitten Turkkiin lähetystyöhön. Lähetysyhdistys Kylväjä aloitti keskustelut. Silloinen vaimoni tunnisti keskustelujen aikana, että hänellä oli keskeneräisiä asioita, joiden tähden ei voida lähteä lähetystyöhön. Olin ollut nämä vuodet syytetty, joka oli estänyt lähetystyön, mutta nyt oltiin kasvotusten syyn äärellä. Otin avioeron.


Tämä mullistus oli kuitenkin suuri elämässäni. Juoksukilpailut eivät sydänleikkauksen jälkeiselle potilaalle ollut ensimmäisenä myöskään mielessä. Löysin uuden ihmisen – voidaan sanoa jälkikäteen, että liian nopeasti. Sainhan seurakunnassa neuvoja, että eronneen pitää olla yksin loppuelämänsä. Niin itsekin ajattelen jälkikäteen, mutta en ajatellut silloin. Keväällä 1998 olin jo mennyt naimisiin uudestaan.


 Syksyllä aloitin seurakuntapastorin viranhoidon ohessa toisen kokoaikaisen työn: 5-7 vuorokautta kokoaikaisesti yövuorot Myllypurossa huoltoasemalla. Meni useita vuorokausia, että en nukkunut yhtään mitään. Joskus nukuin 15 minuuttia ennen kuin lähden bensa-aseman yövuoroon, joka alkoi kello 23. Yövuoro päättyi kello 7, minkä jälkeen ennätin joskus nukkua 15 minuuttia, kunnes piti nousta aamuhartautta varten. Joskus päivällä nukahdin sakastissa 15 minuutin ajaksi.


Vähintäänkin tällaiset valvomiset rasittavat ja häiritsevät juoksu-urheilua. Sydänleikkauksesta ei ollut myöskään pitkä aika. Jatkuva valvominen ei ollut hyväksi. Joskus pelkäsin, kun yöllä tuntui sydämessä kipeälle.


Yötyö oli välttämättömyys, sillä minun piti ansaita molempien hyväksi. Vaimoni ei saanut työmarkkinatukea eikä mitään, koska hänelle ei ollut kertynyt työhistoriaa Suomessa. Paremmin pääsin taas juoksuun mukaan keväästä 2003 alkaen, kun lopetin bensa-asemalla työt ja muutin Pietariin.


Pietarissa tein opinnäytetyötä, työskentelin suomalaisen median palveluksessa ja opiskelin yliopistolla. Tein toista tutkintoani. Kävin kerran tai kaksi päivässä kuntosalilla, jossa juoksin juoksumatolla hyvää vauhtia – en toki pitkiä matkoja. Kun keväällä 2004 saavuin Suomeen, haaveilin jopa taas osallistua johonkin hölkkäkisaan. Juoksin kesällä 2004 niin paljon, että odotin innolla syksyä. Syksyllä tuli pieni jalkavamma, joka esti taas juoksut vähäksi aikaa. Vuonna 2003 syntyi kolmas lapseni. Minä toimin myös seurakuntapastorina Malmilla, suoritin jälleen tohtoriopintoja, olin juuri viimeistellyt tradenomin opintoni, toimin taloustoimittajana suomalaisessa mediassa. Minulla riitti tekemistä ihan riittävästi.


Vuonna 2005 päätin, että tämä joutilaisuus riittää ja aloitin opiskella toistamiseen tradenomin opintoja, kun edelliset olin jo saattanut tutkintoon. Nyt aloitin informaatioteknologiasta. Suoritin myös pastoraalitutkinnon ja tutkinnon seurakunnantyön johtamisesta, jotta voin hakea vakinaisia virkoja. Vuonna 2007 hain Pohjan suomalaisen seurakunnan kirkkoherran virkaa ja voitin vaalit. Vuonna 2008 aloitin kirkkoherrana.


Seurakunnan ulkopuoliset voimat olivat kiivaita ja kiukkusia. Sain vastattavaksi useita kymmeniä kanteluja mielipiteistä, joista mitään en ollut edes esittänyt seurakunnassa. Useat kantelut olivat aivan outoja. Esimerkiksi piispa Heikalle sain selittää, miksi olen 1. huhtikuuta lähdössä Venäjän ulkomaantiedustelun uudelleenkoulutusleirille ydinaseilla varustetulla sukellusveneellä, jonka Bäckman on järjestänyt minulle Kauppatorin laitaan. Heikalle teki vaikeaa uskoa, että en ole lähdössä mihinkään leirille.


Kuljin autollani Pohjan ja Kontulan matkaa päivittäin. Bensaa paloi, rahaa kului, aikaa meni hukkaan. Tämä ei edistänyt mitenkään liikuntaani, vaikka kävin aina tilaisuuden tullen juoksulenkillä. Informaatioteknologian opinnot yritin siirtää Malmin ammattikorkeakoulusta Raaseporiin, mutta Raaseporissa (Tammisaari) opetus ei ollut edennyt vielä niin pitkälle eivätkä he halunneet siirtää opinto-oikeutta. Niin ilmoitin, että lopetan IT-opinnot. Minulle ei riittänyt aikaa kaikkeen. Olin suorittanut vuonna 2008 viimeiset tentit tohtoritutkintoa varten ja 2009 keväällä väittelin tohtoriksi. Ehkä tämä saa riittää, totesin mielessäni. Olihan minulla vastattavana pari kymmentä kantelua sekä pian rikosilmoitukset, joita Heidi Hautala, Eva Biaudet ja Jukka Mallinen olivat rustanneet minua vastaan. Vuonna 2009 syntyi myös nuorin poikani. Ohjelmaa oli ihan riittävästi ilman kilpajuoksujakin. Toiseksi nuorin poikani pelasi ihan jo näin pienestä alkaen futista, minä vein häntä mahdollisuuksien mukaan paikasta toiseen.


Keväällä 2011 kävi ilmeiseksi, että Espoon tuomiokapituli käy keskustelua paremmin Al-Qaidan terroristijärjestön kanssa, jonka tiedotuskanavaa pidettiin Helsingissä Pohjan seurakunnasta lähtöisin olevan aikamiespojan toimesta. Kun tuomiokapituli pidätti minut virantoimesta, erosin kirkkoherran virasta ja seurakunnan jäsenyydestä. Sodomaan taaksepäin ei pidä katsoa.


Kevään 2011 päätös oli taloudellisesti katastrofaalinen: sen jälkeen en ole kokopäiväisesti tehnyt työtä, koko ajan olen ollut työtön työnhakija, mihinkään en ole enää kelvannut töihin. Henkisesti päätös on ollut vapauttava: tänä päivänä voi riemuita, ettei tarvitse olla mukana multikulttuuri- ja pride-intoilussa ja korona-hysteriassa sen agendan mukaan kuin ev.lut.kirkko touhuaa.


Kevään 2011 ratkaisu on ollut terveyden kannalta tietysti hyvä. Nyt olen voinut hoitaa omaa terveyttäni ilman minkään työn aiheuttamaa rajoitusta. Kävin toki siivoamassa osa-aikaisesti useat vuodet tunnin tai pari aamuyöllä, mutta silloinkin tämä oli joustavasti yhdistettävissä kuntoiluun. Useimmiten menin jalkaisin 15 km siivoamaan ja tulin jalkaisin 15 km takaisin. Sitten jossain vaiheessa löysin yhdistää siivoamasta paluun Myllypuron Liikuntamyllyyn, jossa jokainen arkiaamu kävin venyttelemässä ja hiukan juoksemassa. Todella hyödyllistä ja hyvää elämää – köyhänä.


Tällä tavalla on tultu tähän päivään asti. Täysin erilainen ja yllättävä elämä, mutta tässä olen.

 


 
Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172