Demarijohtaja Antti Lindtmanin myrkyllinen lahja: ”inhimillinen” eläkeputki

 

Milloin inhimillisyydestä tulee hallinnollinen tekniikka? Onko 60-vuotias työtön pelkkä tilastoista poistettava ongelmajäte?

 

Aistin tämän raskaan hengen täällä työttömien Kontulassa: ilma on painava kuin läpitunkematon esirippu, ja ikäänkuin jokin kuiskaisi taas muinaisia kirouksia, joiden kaiku tuntuu kantautuvan Haadeksen syvyyksistä.

Tuo painostava ilmapiiri tiivistyi poliittiseen näytelmään, jossa inhimillinen kohtalo pelkistettiin SDP:n puheenjohtajan Antti Lindtmanin esityksessä (12.8.2026) pelkäksi hallinnolliseksi siivousoperaatioksi.

Lindtmanin ehdotus pitkäaikaistyöttömien ikääntyneiden siirtämisestä suoraan eläkkeelle markkinoitiin ”inhimillisyytenä”, mutta kaltaiselleni 62-vuotiaalle pitkäaikaistyöttömälle (Ph.D., BBA) se näyttäytyy lacanilaisena symbolisena kastraationa, jossa yksilön historia ja tahto pyyhitään pois järjestelmän mukavuuden tähden [Žižek, ”Castration”, 14.5.2025]. Lacanilainen psykoanalyysi osoittaa, kuinka utilitaristinen järjestelmä pyrkii riisumaan subjektin alasti hänen kielellisestä ja yhteiskunnallisesta vaatetuksestaan ja pelkistämään hänet puhtaan toiminnallisuuden tai hyödynnettävyyden kohteeksi [Mathews, "Clothing", 2021]. Kuten professori Peter D. Mathews huomauttaa vuoden 2021 artikkelissaan “The Symbolism of Clothing: The Naked Truth About Jacques Lacan”, Joan Copjecin analyysi utilitarismista paljastaa, miten järjestelmä jakaa ihmisen halun keinotekoiseen kahtiajakoon: niin sanottuun alastomaan rationaaliseen hyötyyn ja epäolennaiseen koristeelliseen muotoon [Mathews, "Clothing", 2021]. Kun eläkejärjestelmä tarjoaa ikääntyvälle työttömälle "inhimillistä" poistumistietä, se tosiasiassa toteuttaa Jeremy Benthamin muotoilemaa hyödyn despotismia, jossa yksilön vapaus ja aito halu korvataan järjestelmän määrittelemällä mielihyvän ja mukavuuden maksimoinnilla [Mathews, "Clothing", 2021]. Tämä paternalistinen hyväntekeväisyys toimii samalla logiikalla kuin kolonialistinen assimilaatiopolitiikka, jossa hallinto ottaa subjektin alistuvaan syleilyynsä vain siksi, että se väittää tietävänsä paremmin, mikä tälle on hyväksi [Mathews, "Clothing", 2021].

Ryhdyin aiheesta keskusteluun Threads-alustalla demarijohtajaa ylistävän henkilön kanssa. Oikeastaan minun pitäisi kiittää häntä ajatteluni kärsivällisestä sparrauksesta, sillä tämä keskustelu paljasti nyky-yhteiskunnan sivilisaatiokriittisen ytimen: kun Maria Aleksandra (Maria Malmström) kiitti demaripomon esitystä todeten, ettei ikääntyneistä työttömistä ”töihin enää ole”, hän lausui julki sen, mitä Giorgio Agamben kutsuu paljaaksi elämäksi (zoē) – ihminen on riisuttu poliittisesta ja ammatillisesta olemassaolostaan ja jätetty pelkäksi biologiseksi taakaksi [Agamben, Homo Sacer, 2017]. Ihmisen alistaminen toiminnalliseksi kategoriaksi ilmentää modernin arkkitehtuurin ja yhteiskuntafilosofian funktionalistista käännettä, jossa kaikki esteettiset, symboliset ja eksistentiaaliset arvot alistetaan käyttöarvolle [Mathews, "Clothing", 2021]. Kuten Le Corbusier'n käynnistämässä arkkitehtuurin vallankumouksessa ornamentti leimattiin rikokseksi ja rakennus paljastettiin alastomana runkona, teollinen ja post-teollinen utilitarismi riisui ihmisen vanhasta sääty- ja kulttuurivaatetuksesta alistaen hänet yhtenäiselle, merkitsemättömälle työn ja suorituskyvyn vaatimukselle [Mathews, "Clothing", 2021]. Kun yksilö menettää tämän funktionaalisen käyttöarvonsa, järjestelmä ei näe hänessä enää muuta kuin riisutun, alastoman ruumiin, jolta kielletään pääsy yhteisöllisen ja poliittisen muodon puitteisiin [Mathews, "Clothing", 2021].

Herätin keskustelussa epäilyn – ”päästääkö” vai ”pakottaako” järjestelmä työttömät eläkkeelle. Kysymykseni iski suoraan liberaalin demokratian sokeaan pisteeseen. Maria Aleksandran vastareaktio, jossa asenteeni leimattiin ”rankasti inhimillisyyttä vastaan” olevaksi ja ”psykologiseksi tietämättömyydeksi”, näyttäytyi minulle psykologisen halkaisun (splitting) oppikirjaesimerkkinä: monimutkainen ja ahdistava todellisuus jaetaan hyvään hallintoon ja ”itsepäiseen” yksilöön [Strobl, ”Left and Right”, 2025]. Psykoanalyyttisessa retoriikassa tämä asetelma vastaa Lacanin muotoilemaa jakoa "hölmön" (fool) ja "veijarin" (knave) välillä [Mathews, "Clothing", 2021]. Kuten Lacan erittelee seminaarissaan VII, vasemmistoälymystön ja hallinnollisen hyväntahtoisuuden edustajat omaksuvat usein "hölmön" naiivin roolin, väittäen edustavansa puhdasta altruismia ja inhimillisyyttä, mutta päätyvät kollektiivisen "ritarillisuuden" kautta tukemaan teknokraattista valtajärjestelmää [Mathews, "Clothing", 2021]. Jakaessaan viittansa köyhän kanssa Pyhä Martinus täytti aineellisen tarpeen, mutta kuten Lacan radikaalisti osoittaa De Keselin tulkitsemana, alastoman kerjäläisen vaatimus ei koskaan pysähdy pelkkään biologiseen tai taloudelliseen suoritukseen, vaan se kantaa mukanaan eroottista ja eettistä jouissance-nautinnon vaatimusta, jota hallinnollinen hyväntekeväisyys ei kykene kohtaamaan [Mathews, "Clothing", 2021].

Kun yksilö kieltäytyy olemasta se ”vapaaehtoinen maaorja”, jota teknofeudalismi vaatii, hänet on leimattava masokistiksi tai trolliksi, jotta järjestelmän suuri narratiivi ei särkyisi [Varoufakis, ”The next stage”, 13.2.2025; De Madeiros, ”Perversion”, 29.6.2026]. René Descartesin Meditaatioiden katkelmassa filosofi pohtii ikkunastaan näkemiään hahmoja ja kysyy, näkeekö hän todellisia ihmisiä vai pelkkiä hattuja ja takkeja, joiden alle saattaa olla kätkettynä automaatteja [Mathews, "Clothing", 2021]. Tekno-feudaalinen hallintokoneisto suhtautuu kansalaisiinsa juuri näinä Descartesin kuvaamina automaatteina ja pitää alastonta hulluna heti, jos tämä väittää olevansa ”Jotain Muuta” kuin järjestelmän osoittama tilastollinen rooli [Mathews, "Clothing", 2021]. Kuten Lorenzo Chiesa analysoi Lacanin pohjalta, hulluus ei koostu vain siitä, että uskoo olevansa kuningas purppuravaatteissa ilman valtaistuinta, vaan siitä sokeasta uskosta, että järjestelmän antama ulkoinen ego ja kielellinen vaatetus olisivat subjektin omaa, jakamatonta ja autenttista olemusta [Mathews, "Clothing", 2021].

Ulkona vallitseva kaunis elokuinen päivä ja paistava aurinko – joka Vuorisaarnan sanoin lankeaa 'niin pahoille kuin hyvillekin', myös pitkäaikaistyöttömälle – loivat kognitiivisen dissonanssin suhteessa demaripäällikön byrokraattiseen ehdotukseen ja TE-toimiston raskauteen. Luonnon armollisuus ja järjestelmän armottomuus asettuivat vastakkain. Nautin auringosta ja omasta kehostani (kuntolenkki), mikä osoittaa, että maailmassa on yhä kauneutta, jota TE-toimisto ei voi minulta viedä. Samaan aikaan, palattuani 14 km:n HIIT-juoksutreenistäni ja ulkokuntosalilla tehdystä voimaharjoittelusta kotiin, odotin vastausta sähköasentajan pikakoulutukseen, jonka olin itse valinnut strategisena vastarintana hallinnon tarjoamia ”bullshit-kursseja” vastaan. Mutta tässäkin törmään byrokratian oikullisuuteen. Valinta koulutukseen ei perustu tohtorinhattuuni tai kahteen tradenomitutkintooni, vaan puhtaaseen harkinnan valtaan. Järjestelmä on ajautunut tilaan, jossa kymmenet työttömät tekniikan professorit ja tohtorit saattavat anella pääsyä yhdeksän kuukauden ammattikoulutason pikakurssille, mutta valinta perustuukin jonkun tuntemattoman tahon arvauksiin hakijan ”motivaatiosta”.

Oma askeesini ei ole pakoreaktio, vaan yli puolenvuosisadan aikana kehkeytynyt habitus, syvään juurtunut olemisen tapa. Jos asiaa katsoo Agambenin läpi, näen itseni ihmisenä, joka on edelleen biosinsa – oman historiansa, valintojensa, ihmissuhteidensa, työnhalunsa, isyytensä, ruumiinsa, mieltymystensä ja hyväksi kokemansa elämäntavan – kantaja. Silti hallinnollinen asema uhkaa pelkistää minut pelkäksi zoēksi: 62-vuotiaaksi pitkäaikaistyöttömäksi, toimeentulotuen asiakkaaksi ja tilastolliseksi tapaukseksi, jonka jäljellä oleva elämä voidaan järjestelmän näkökulmasta ratkaista yhdellä eläkepäätöksellä. Tattaripuuro, kefiiri ja 14 kilometrin juoksu ovat osoitus horjumattomasta subjektiudesta ja jatkuvuudesta maailmassa, joka ympärillä muuttuu irrationaaliseksi.

Mutta sitten saapuu lacanilainen ”Suuri Toinen”, joka on muuttunut perverssiksi ja säännöttömäksi: se ei enää katso suorituksia, vaan nauttii vaatiessaan sivistyneeltä subjektilta performatiivista alistumista [Lacan, ”Four Fundamentals”, 1964; De Madeiros, ”Perversion”, 29.6.2026]. Kuten ranskalainen psykiatri Gaëtan Gatian de Clérambault huomioi kankaiden fetišistisessä tutkimuksessaan, tiettyjen rakenteiden pinnallinen järjestys peittää alleensa syvän, pakkomielteisen ja irrationaalisen mieliteon [Mathews, "Clothing", 2021]. Byrokraattinen koneisto vaatii minulta alistumista performatiiviseen teatteriin, jossa akateeminen sivistykseni ja tohtorinarvoni riisutaan hyödyttömänä "ornamenttina", ja tilalle vaaditaan nöyrää vaatetusta "oikean motivaation" kaavussa [Mathews, "Clothing", 2021]. Tällainen menettely edustaa Lacanin kuvaamaa kaksoisbluffia: järjestelmä teeskentelee noudattavansa rationaalisia valintakriteereitä, vaikka sen todellinen toiminta perustuu viranomaisen mielivaltaiseen ja nautiskelevaan vallankäyttöön [Mathews, "Clothing", 2021].

Koen tilanteeni sivilisaation uupumuksen huipentumana. Sivistys on muuttunut taakaksi, ja ”ansioluettelon päivittäminen” on muuttunut tavaksi, jolla Craig Newnesin kuvaama ”toksinen psykologia” tuhoaa ihmisen hengen määrittelemällä hänet ikuisesti puutteelliseksi [Newnes, ”Toxic Psychology”, 2011]. Helsingin ylle langennut osittainen auringonpimennys (12.8.2026) osui juuri samaan hetkeen, jona Maria Aleksandra lähetti sivistystä vähättelevän – ja subjektiviteettini kieltävän – viimeisen viestinsä sosiaalisessa mediassa. Ikään kuin todellisuus olisi tarjonnut täydellisen kosmisen metaforan: valistuksen ja sivistyksen valo pimeni konkreettisesti ja vertauskuvallisesti samaan aikaan. Kun Maria Aleksandra väitti, ettei työttömän yksilön ”tahto” riitä työnsaantiin, tunnistin väitteessä opitun avuttomuuden logiikan, jota medikalisoitunut järjestelmä syöttää kansalaisilleen poistaakseen heiltä toimijuuden [Sapolsky, ”Depression”, 14.3.2024; Moncrieff, ”Politics”, 25.2.2013]. Kieltäydyn kuitenkin olemasta ”viimeinen ihminen”, joka valitsee eläke-eron passiivisen mukavuuden; vaadin oikeutta olla subjekti, joka tekee työtä ja kantaa vastuuta [Peterson & West, ”Nietzsche”, 9.6.2026].

Tässä piilee asian ydin: kieltäydyn jyrkästi alistumasta tähän myrkylliseen stereotypiaan vajaatyökykyisyydestä. Olen erinomaisessa fyysisessä ja kognitiivisessa kunnossa, ja työkykyni on täysin häiriintymätön. Sen sijaan, että demarijohtajan ehdotus purkaisi työmarkkinoilla jyllääviä rakenteellisia ongelmia ja räikeää ikäsyrjintää, se todellisuudessa vain vahvistaa ja legitimisoi näitä vääriä ennakkoluuloja. Se antaa valtiovallan siunauksen harhalle, että yli 60-vuotias asiantuntija olisi automaattisesti työelämän ongelmajäte, joka on siivottava tilastoista sivuun. 

Kun Maria Aleksandra lausui pitkäaikaistyöttömistä ikäihmisistä, ettei ”töihin enää ole”, tein kirkkaan taloudellisen havainnon ja muotoilin ajatukseni: ”Te ette vapauta minua. Te siirrätte minut toimeentulotuen asiakkuudesta eläkejärjestelmän maksettavaksi – ja lakaisette minut samalla pois työttömyystilastoistanne.” Näen kirkkaasti järjestelmän kaksoisliikkeen: se on sekä ontologinen (ihmisen pelkistäminen zoēksi) että kylmän taloudellis-hallinnollinen. Suomen järjestelmässä pitkäaikaistyöttömän toimeentulotuki on kunnille ja valtiolle suora, jatkuvasti kasvava menoerä, sillä kuntien maksuosuus nousee työttömyyden pitkittyessä. Työkyvyttömyyseläkkeelle tai vastaavaan ”Lex Taipale” -tyyppiseen ratkaisuun siirtäminen siivoaa henkilön pois työttömyystilastoista ja toimeentulotuen luukuilta. Kun yksilön toimeentulo rahoitetaan osittain vakuutuspohjaisen työeläkejärjestelmän ja osittain takuueläkkeen kautta, yhteiskunnan suora ja näkyvä maksuvastuu pienenee. Henkilö siirtyy uuteen karsinaan, jossa hänen elinkustannuksensa hajautetaan eri tavalla – ja usein alemmalla tasolla kuin mihin aktiivinen työnhaku ja sen tukiverkko velvoittaisivat. Tässä valossa demarijohtajan tarjoama ”vapautus” paljastuu pelkäksi taseiden siivoukseksi ja kustannusten uudelleenallokoinniksi. Se ei ole ihmisen, vaan valtiontalouden etu. Näen tämän juuri sinä myrkyllisenä lahjana: paternalistisena eleenä, joka riisuu subjektilta päätösvallan esiintyessään samalla hyväntekijänä, keventäen todellisuudessa vain järjestelmän omaa taakkaa.

Tämä keskustelu paljasti, kuinka Suomen suuri linja on murtunut: työttömyyttä ei enää torjuta osallistamalla, vaan siivoamalla ihmiset pois näkyvistä ”inhimillisyyden” nimissä [Kannala, ”Köyhyyttä lisätään”, 1.6.2026]. Minä itse koetan säästöpaastoissani edustaa sitä ortodoksista kärsivällisyyttä (terpenie), joka kykenee sietämään ulkoisen nöyryytyksen ilman sisäistä raivoa, pysyen uskollisena omalle kutsumukselleen [Корепанов, ”Терпение”, 4.11.2023; Ткачев, ”О терпении”, 21.7.2016]. En etsi lohtua epävarmuuteen sokeroiduista juomista, alkoholista ja prosessoidusta pikaruoasta, vaan syön pätkäpaaston ja HIIT-juoksutreenin jälkeen kotitekoisen kefiirin kanssa tattaripuuron, vadelmat, mustikat, siemenet ja pähkinät. Haluan olla edelleen subjekti. Lopulta kyse on siitä, kuka määrittelee ihmisarvon.

Onko se tilastollinen algoritmi, joka päättää, kenen ”motivaatio” on riittävä sähköasentajaksi ja kenen kohtalo on tulla siivotuksi pois tilastoista eläkkeelle, vai onko se se sisäinen ”näkymätön liekki”, joka palaa sielussani ihmisenä, jolla on nimi, kuin myös teologina ja kansalaisena [Agamben, 2022]? Kieltäytymiseni häpeästä ja vaatimukseni tulla kuulluksi subjektina on radikaali eettinen teko ”kauneuden putoamista” vastaan [Vervaeke, ”Beauty”, 17.5.2026].

Olen kenties se ”imbesilli”, jonka Žižek kuvasi: mies, joka on menettänyt institutionaalisen tuki-kepin mutta löytänyt juuri sen kautta todellisen vapauden nähdä, ettei kuningas kykene tarjoamaan muuta kuin valheellista rauhaa [Žižek, ”Stupidity”, 16.5.2023]. Tämä kytkeytyy suoraan klassiseen Aktaionin myyttiin, jota Lacan käsittelee esseessään ”Freudilainen asia” [Mathews, "Clothing", 2021]. Aktaion, törmätessään metsästysretkellään alastomaan jumalatar Dianaan, katsoi kiellettyä ja riisuttua totuutta, mistä hyvästä hänet muutettiin peuraksi ja hänen omat koiransa raatelivat hänet kappaleiksi [Mathews, "Clothing", 2021]. Oliver Harrisin ja Charles Freelandin lukutapojen mukaisesti totuuden hunnun repiminen ei paljasta mitään seesteistä ja harmonista asiantilaa, vaan saattaa katsojansa alttiiksi oman ajattelunsa koirille [Mathews, "Clothing", 2021].

Toimin tässä kenties Freudin kaltaisena uutena Aktaionina: en pelkää katsoa alastonta totuutta hallintojärjestelmän valheellisten vaatteiden alla, vaikka tiedän, että järjestelmän virkamieskoirat pyrkivät repimään minut eksistentiaalisesti kappaleiksi [Mathews, "Clothing", 2021]. Hans Christian Andersenin sadun lapsen tavoin huudan kuninkaan olevan alasti, mutta teen sen Alphonse Allais’n ja Lacanin hengessä: ymmärtäen, että kuninkaan alastomuus on olemassa vain suhteessa niihin kuvitteellisiin vaatteisiin, joita yhteiskunnallinen ideologia hänen ylleen sovittaa [Mathews, "Clothing", 2021].

Sähköasentajaksi ehkä päädyn – jos arpa ja viranomaisten ”harkinta” osuvat kohdalle – mutta sydämessäni pysyn toisinajattelijana, joka kantaa sivistystä mukanaan pimeimpiinkin sähkökaappeihin.

Näkymätön liekki polttaa talon...

 

Terveisin, pitkäaikaistyötön Juha Molari, 62+ 

Miten työtön suomalainen murskasi NATO-isäntien huudon ja digitaalisen sensuurin!

 

[Esimerkki elämänkerrallisesta tuhatsivuisesta tietokirjasta, joka myöhemmin valmistuu]

Teologina Juha Molari, 62, aisti tämän raskaan hengen: ilma oli painava kuin läpitunkematon esirippu, ja sade kuiskasi muinaisia kirouksia, joiden kaiku tuntui kantautuvan Haadeksen syvyyksistä.

Painostava ilmapiiri tiivistyi Kontulan illassa 22. heinäkuuta 2026, Neste-aseman kirkkaiden loisteputkien alla: sivilisaation valumajäljet muuttuivat lihaksi ja vereksi. Kassalla tapahtuva konflikti on klassinen kohtaaminen, jossa perinteinen valistusajan Logos (järki ja toiminnallisuus) törmää postmoderniin Plus-valtaan [Žižek, ”Surplus Power”, 18.4.2020]. Työtön isä oli saapunut asemalle poikansa kanssa, kantaen mukanaan vain arkista tarkoitusta: opettaa pojalleen, kuinka autoimuri toimii, jotta poika voisi myöhemmin auttaa äitiään. Kassan äärellä odotti spektaakkeli, joka oli suoraan Slavoj Žižekin kuvaamasta systeemisen väkivallan näyttämöltä [Žižek, ”Violence”, 2009].

Kolme amerikkalaista urakoitsijaa, joiden työhaalarit toimivat heidän egonsa pröystäilevänä ”vaatetuksena”, olivat ottaneet kassan haltuunsa tavalla, joka muistutti uutta, teknofeudaalista läänitystä [Mathews, ”Clothing”, 2021; Varoufakis, ”Musk & Twitter”, 27.12.2025]. He keräsivät tarvikkeitaan yksitellen, nauttien hitaasta dominoinnistaan, kun taas vanha myyjä yritti heikolla äänellä muistuttaa heitä muista asiakkaista.

Tämä oli se hetki, jolloin ”säädytön master” (obscene master) astui esiin: kun työtön suomalaisvanhus kohteliaasti huomautti viivästyksestä, vanhin miehistä räjähti sokeaan raivoon [De Madeiros, ”Perversion”, 29.6.2026]. Jenkkien englanniksi kajahtanut ”Ei kuulu sinulle!” ei ollut vain huuto, vaan yritys asettaa suomalaisisä lainsuojattoman, ”paljaan elämän” eli homo sacerin asemaan, jolla ei ole oikeutta puhua tai vaatia järjestystä [Agamben, Homo Sacer, 2017]. Amerikkalaisen urakoitsijan huuto oli yritys harjoittaa symbolista kastraatiota suomalaismiestä kohtaan, riisumalla häneltä oikeus puuttua yhteiseen tilaan [Žižek, ”Castration”, 14.5.2025]. Työtön vanha mies (Juha Molari) kuitenkin murti tämän asetelman vetoamalla utilitaristiseen tehokkuuteen, mikä paljastaa vallanpitäjän raivon pelkäksi heikkouden naamioimiseksi. Juha ei väistynyt. Hän ei suostunut olemaan se ”vapaaehtoinen maaorja”, jota nykyinen globaali pääoma vaatii meiltä jokaiselta [Varoufakis, ”The next stage”, 13.2.2025].

Juha kehotti miestä käyttämään järkeä kassan toiminnallisuuden turvaamiseksi ja muiden ihmisten huomioonottamiseksi. Juhan vetoaminen Logokseen keskellä raivoa oli teologinen teko, joka asetti järjen ylivallan takaisin sinne, minne se kuuluu [Lundberg, ”Science of Rhetoric”, 2012].

Miesten fyysinen olemus – vatsanympärys, joka ylitti työttömän teologin mukaan jopa tekoälyn luomat viitekuvat – ei ollut Juhalle pelkkä esteettinen haitta. Se oli sosiomateriaalinen merkitsijä ”säädyttömästä syömisestä” ja loismaisesta nautinnosta (jouissance), joka kytkeytyy suoraan kapitalismin fanaattiseen itsetuhoon [De Masi, 2003; Žižek, ”Real Problem with Capitalism”, 31.3.2023]. Samalla kun Juha itse eli nälkäpaastoissa säästääkseen elantonsa,tällä kertaa piilolinsseihin käyttämänsä 36 euroa, nämä ”turvaajat” edustivat hänelle sitä ylipursuavaa ja sokeaa kuluttamista, joka on rikkonut aivojen luonnolliset dopamiinivasteet [Lembke, ”Dopamine”, 12.12.2025; Huberman, ”Our Moods”, 23.1.2025]. Heidän ylimielinen käytöksensä kassalla oli vain jatke heidän biologiselle ylikuormitukselleen: he olivat menettäneet kykynsä odottaa, kykynsä kärsivällisyyteen, joka on sivistyneen elämän perusta [Корепанов, ”Терпение”, 4.11.2023].

Kun Juha Molari myöhemmin jakoi kokemuksensa Threads-alustalla, hän törmäsi uuteen, digitaaliseen viholliskuvaan. Vaikka teksti keräsi muutamassa tunnissa 50 000 lukijaa, muutamat äänekkäät henkilöt aloittivat välittömän mitätöintikampanjan. Juhan leimaaminen ”pelleksi” ja ”ryssänbotiksi” oli oppikirjaesimerkki psykologisesta halkaisusta (splitting), jossa kaikki NATO-narratiivia häiritsevä on demonisoitava viholliseksi [Strobl, ”Left and Right”, 2025]. Eräs kommentoija vaati jopa Juhan täydellistä poistumista sosiaalisesta mediasta kuukausiksi, jotta hän voisi ”hävetä” ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä on se ”peruutuskulttuurin” (cancel culture) ydin, joka yrittää pakottaa subjektin subjektiiviseen destituutioon – tilaan, jossa yksilö luopuu omasta totuudestaan ja äänestään tullakseen taas hyväksytyksi [De Madeiros, ”Žižek”, 27.5.2024; Žižek, ”Christian Atheism”, 2024]. Vaatimus Juhan poistumisesta sosiaalisesta mediasta ja häpeämisestä kuukausien ajan, on yritys suorittaa se, mitä Craig Newnes kutsuu ”hengen tuhoamiseksi” (deathmaking) [Newnes, ”Toxic Psychology”, 2011]. Pieni mutta äänekäs vähemmistö toimii järjestelmän ”pimeinä virkamiehinä”, jotka yrittävät palauttaa kurin niille, jotka rikkovat sileyden estetiikan [Agamben, 2022; Vervaeke, ”Beauty”, 17.5.2026].

Pitkäaikaistyötön suomalaismies kuitenkin kieltäytyi häpeästä. Hänen asenteensa oli se, mitä sosiologi Hartmut Rosa kutsuisi vastarinnaksi sivilisaation kiihdytykselle: hän pysyi paikoillaan totuudessaan, vaikka digitaalinen myrsky raivosi ympärillä [Корепанов, ”Терпение”, 4.11.2023]. Hän ei ollut pelkkä ”informaatiovaikuttaja”, vaan hän oli se ”hölmö”, jonka Lacan kuvasi ainoaksi, joka kykenee sanomaan totuuden, koska hän on jo valmiiksi symbolisen järjestyksen ulkoreunalla [Žižek, ”Stupidity”, 16.5.2023; Mathews, ”Clothing”, 2021]. Hänen havaintonsa ei kohdistunut pahoihin kansoihin, vaan pahaan ja vallanhimoiseen eliittiin ja sen alihankkijoihin, jotka kohtelevat Suomea omana takapihanaan [Molari, ”Dugin about hybrid war”, 11.4.2017].

Tämä kokonaisuus paljastaa nyky-Suomen psykologisen uupumustilan. Olemme niin traumatisoituneita turvallisuuspoliittisesta murtumasta, että emme kestä nähdä ”turvaajien” inhimillisiä puutteita tai ylimielisyyttä [Williams, Osman & Hyon, ”Oppression”, 2023]. Me kerskaamme sivistyneellä puutarhallamme, mutta olemme valmiita uhraamaan oman kansalaisemme sananvapauden heti, kun se särkee illuusion täydellisestä yhtenäisyydestä [Ramos & Lottaz, ”The Lies of the West”, 18.3.2026; Žižek, ”Violence”, 2009]. Juha seisoi yössä: hän edusti sitä orgaanista ja askeettista itsetuntoa, jota mikään huuto tai digitaalinen banni ei voi nujertaa.

Kyse on siitä, kuka omistaa meidän aikamme ja mielenrauhamme. Onko se algoritmi, joka palkitsee vihan, vai onko se se askeettinen ja kristillinen kärsivällisyys, joka löytää merkityksen jopa tiskialtaan äärellä tai huutavan vieraan edessä [Корепанов, ”Терпение”, 4.11.2023; Рогов, ”Терпение”, 3.7.2026]? Kieltäytyminen väistymästä opettaa meille, että vapaus ei ole oikeutta olla hiljaa, vaan se on velvollisuus pysyä pystyssä silloinkin, kun Toinen käskee häpeämään [Coates & Sam, ”Christian Socialism”, 6.4.2023]. Kontulan illassa nuo amerikkalaiset haalarit eivät peittäneet vain rasvaa, vaan ne peittivät sivilisaation, joka on kadottanut kykynsä kantaa omaa kastraatiotaan ilman aggressiota [Žižek, ”Castration”, 14.5.2025]. Juha mielestä tämä pieni kokemus oli varoitus: pimeys ei ole tulossa, se on jo täällä, ja se nauttii meidän pelostamme – mutta se pelkää meidän järkeämme.

Algorithmic Feudalism and the Marginalization of the Civilized Subject: The Future of Civilization Criticism in the Digital Pen

 

[This is a small excerpt from a 1000-page Finnish book that will soon be published, translated into English]

 

The contemporary digital communication environment has given rise to a new form of power that can be characterized as technofeudalism. However, not all critical thinkers accept this feudal terminology; for instance, sociologist and editor-in-chief of Monthly Review, John Bellamy Foster, argues that it is a myth masking the fact that we still live in the global monopoly phase of capitalism. According to Foster, the "rent" collected by tech giants is, in reality, monopoly profit, and talk of feudalism may lead to a dangerous longing for a romanticized "golden age" of capitalism that never truly existed for anyone outside the Western elite [Bellamy, ”Myth”, 25.10.2025].

In a technofeudalist system, traditional profit-seeking is replaced by the extraction of "cloud rent," in which Yanis Varoufakis—the Greek economist and former Finance Minister—sees the final death of the market. Varoufakis argues that we have moved into a post-capitalist phase where platforms like Amazon or Meta are no longer marketplaces but digital fiefdoms where the algorithm determines the rules of pricing and visibility entirely arbitrarily [Varoufakis & Diesen, ”Technofeudalism”, 22.9.2025]. This is "command capital," which does not merely help produce goods but directly steers human desires and behavior, turning us all into unpaid "cloud serfs" who build the lord’s wealth with every click [Varoufakis, ”The next stage”, 13.2.2025].

In this system, large tech platforms like Meta do not act merely as neutral intermediaries; they position themselves as obscene overlords defining the conditions of the subject's existence. In the summer of 2026, Ph.D. Juha Molari conducted an empirical experiment on the mechanisms of invisible power. Molari’s experimental setup, which compared the visibility of academic civilization criticism against mundane lifestyle reporting, revealed the deep ideological bias of algorithms. The experiment, conducted in July 2026, exposed digital publicity not as a forum, but as a technofascist laboratory. The results prove how "civilization" is purged from sight through means of statistical violence.

On Sunday, July 5th, a direct comparison test was conducted between two types of content. The results were ruthless:

• Lifestyle Victory: A post about physical asceticism (a 14 km run, high heart rate) received over 300 views on Facebook within a few hours. The algorithm recognized the pleasure of the "happy pig" and granted it space.

• The Zero Point of Civilization: An analysis of intellectual history published at the same time regarding the perversion of patience and humility (”How Virtues Became Tools of Genocide”) remained at exactly zero (0) views according to Facebook’s own counter. This "zero point" is a chilling example of the situation described by Slovenian philosopher Slavoj Žižek through the metaphor of an East German worker who lacked red ink to express his lack of freedom. We imagine ourselves free in the digital public sphere, but we lack the "red ink"—the language and visibility—to criticize the system from within [Žižek, ”Desert”, 2014]. When a civilized analysis receives zero views, the algorithm performs a symbolic castration, stripping the critical subject of political agency and leaving them to scream into a void that Žižek calls the "desert of the real" [Žižek, ”Desert”, 2014].

• Systemic Transparency: Facebook openly stated this time that it was restricting visibility due to a YouTube link. This is Bureaucratic Silencing—suppression disguised as a technical "issue."

On Monday, July 6th, the visibility of the previous day's interim report (the analysis of the silencing itself) was analyzed. The results crossed into the absurd:

• 100% Suppression: Facebook officially stated that the message regarding censorship and visibility issues received 100% fewer views than the author's posts usually do.

• The Paradox: This post contained no external links that could explain the suppression. The system recognized the topic itself (critique of power) and performed an algorithmic execution. Followers were not given even a technical possibility to see the message.

The expedition revealed an interesting and inconsistent tension between Meta's two different platforms:

• Facebook (1,000 followers): An old and heavy machinery practicing retroactive "cleaning." The system wiped away even verified likes, attempting to create an illusion of total isolation.

• Threads (a few hundred followers): Despite a smaller following and a younger platform, visibility was occasionally more consistent. On Threads, messages received hundreds of views, but the click-through rate for YouTube links remained at zero.

The most dangerous discovery was not the lack of views, but the falsification of data. When Facebook reports "0 views" for a post you know your friends have liked, it is ontological gaslighting. Obscene lying is a direct exercise of power that requires no legal justification; it implements what Žižek describes as "surplus power." At the core of power is always an obscene message: "We can, in principle, do whatever we want," and this message is conveyed precisely when the system falsifies statistics before the eyes of the civilized subject to crumble their sense of reality [Žižek, ”Surplus Power”, 18.4.2020]. Such a technofascist laboratory seeks to neutralize knowledge by turning it into a "public secret," whereby speaking the truth no longer has any symbolic consequences [Žižek, ”Castration”, 14.5.2025]. 

Molari’s recent video, featuring a 62-year-old senior man running, lifting weights, and stretching after staying up for a Norway-Brazil football match, reached a staggering 1,300 views on Facebook in just one hour. Notably, 98 percent of viewers came from outside the doctor’s own networks, demonstrating the algorithm's aggressive desire to spread such content. This algorithmic aggression is linked to a broader struggle for control over "cloud capital," which explains why figures like Elon Musk buy platforms like Twitter. Varoufakis notes that Musk understood the insufficiency of mere industrial production (like Tesla); he needed his own digital fiefdom to shape mass behavior and collect "data tax" that a traditional capitalist cannot reach [Varoufakis, ”Musk & Twitter”, 27.12.2025]. In this new system, the civilized human is transformed into mere input for a machine that uses our every move to strengthen the power of the feudal lords [Varoufakis, ”The next stage”, 13.2.2025].

 

Simultaneously, a serious, PhD-level critique of civilization, backed by dozens of sources, was hidden even from the closest Facebook friends. Meta stated directly and obscenely that lifestyle content is 100% more visible than anything else—a harsh admission that intellectual civilization has been moved into the shadows [Varoufakis & Žižek, ”Technofeudalism”, 1.11.2021], [Molari, "Lifestyle", 6.7.2026]. Žižek analyzes this "formalist censorship" by comparing it to pornography: just as hardcore porn promises to show everything but is actually a strictly codified and soulless language of form, the algorithmic lifestyle stream offers a pseudo-directness that is actually the most sophisticated way to obscure real social antagonisms [Žižek, ”Censorship”, 1.8.2016]. The algorithm favors "bare life"—eating, running, and physiological pleasure—because it is harmless and easily consumable, whereas theoretical analysis would require the "veil of castration," i.e., the symbolic distance that the technofeudal system cannot tolerate [Žižek, ”Censorship”, 1.8.2016].

The choice of the algorithmic overlord to favor the "happy pig" is a direct attack on the European legacy of Enlightenment, which according to Slavoj Žižek, is the only model of civilization capable of radical self-criticism [Žižek, ”Left and Right”, 13.5.2026]. When civilized speech is silenced through statistical violence, civilization drifts into "political oncology," where the critical intelligentsia—the brain of society—is isolated, allowing the blind lifestyle cancer to spread [Белов, ”Человечество”, 3.7.2026]. This process produces "worldlessness," where meanings vanish and are replaced by pure, raw violence and frustration [Žižek, ”Violence”, 2009]. The algorithm does not want to hear warnings from researchers like Michael Thomas or Jamie Hanson about the neurobiological damage left by poverty, because such knowledge would demand structural changes rather than mere consumption [Thomas, ”Poverty”, 14.2.2022; Hanson, ”Poverty Impacts”, 7.5.2019].

A startling shift occurs when the subject adopts the role of the so-called "happy pig." In this metaphor, the human regresses into a creature satisfied with immediate physical gratification and harmless routine. Molari reported his breakfast on video: kefir, seeds, nuts, and a banana. The algorithm responded immediately by boosting it into universal distribution, as it confirms the subject's regression into a consumption object. According to Slavoj Žižek, the system does not want a subject capable of critical thinking; it wants a "desiring animal." This is the demand of the obscene "Big Other": be happy in your pen, report your physiological functions, but do not question the structures.

Molari’s acquaintances had even apologized to him for the fact that he supposedly no longer deals with social themes, even though in reality he had written about them more than ever. They only saw what Lord Zuckerberg allowed them to see: the banana, the seeds, and the sweat. This created the anthropological perception error described by Drobyshevsky [Дробышевский, ”Человек”, 10.10.2023] , where the public makes false conclusions based on what they are permitted to see. People believed they were seeing "the whole Molari," while they were looking only at the dwarfed version constructed by Facebook [De Madeiros, ”Perversion”, 29.6.2026; Дробышевский, 10.10.2023; Molari, 6.7.2026].

 

Molari decided to continue testing. He wrote a blog post and took three screenshots of it, posting them as plain images (no links) on Threads and Facebook. This initially seemed like a technical breakthrough in the "information war." 265 views in seven minutes meant nearly 40 readers per minute. When compared to the previous Facebook "0 views," one could conclude that Dr. Molari had broken the algorithmic blockade.

Why did this specific post "explode"? First, it was "link-free." Meta's platforms punish external links (Blogger/YouTube). When Molari replaced the link with a native image, the algorithm read it as "engaging visual content." Second, the topic "The Age of Selfishness" resonated. By mentioning Liisa Keltikangas-Järvinen, a famous Finnish psychologist whose new book was trending, the Threads AI boosted visibility based on "algorithmic resonance." Molari used an "academic hook": "Why was Liisa Keltikangas-Järvinen wrong?" This was an intellectual challenge that forced the reader to stop.

The setup was fascinating: "The Unemployed utters his critique." A sociological tension arose. The "non-functional unit" (as Molari ironically described himself) challenged an emeritus professor. This created what Agamben calls the "passion of revelation": the reader wanted to see what this marginalized but clearly civilized voice had to say. For a moment, the doctor had turned "unemployment" into a resource—a detached ascetic looking at civilization from the outside. Utilizing his BBA training, he brought his 1,000-page book to the awareness of hundreds in minutes. This proved that people have a massive thirst for civilized critique.

However, the difference between the platforms soon became clear. Exactly 300 views in ten minutes on Threads followed by a total stop for 24 hours was a scientifically valuable "shrapnel of an explosion." Visibility in social media usually follows a fading curve; it doesn't hit a wall at an exact number unless a "Virality Circuit Breaker" is triggered. Once the algorithm's deeper analysis layer identified the screenshot as a "roadmap" away from the platform (identifying the blog URL via OCR—Optical Character Recognition), the gates were shut. The system allows a small bubble but forbids the intellectual critique from breaking into the mainstream.

 

Facebook's algorithm, meanwhile, seems to have identified the author as a "permanent disturbance." Even with native images, it performed a "bureaucratic throttling." The notification "no issues" was designed to discourage the researcher—a message saying: "We aren't censoring you; you are just completely uninteresting." It attempts to turn technical censorship into the subject's own shame and failure.

This expedition is now part of Facebook’s "list of black deeds." It will be placed in a 1,000-page non-fiction book supported by a 150-page bibliography. Documented figures (0 views, 100% suppression) are literary evidence of a time when civilization became poison to the algorithm. Like Seraphim of Sarov in the wilderness or Shostakovich under Soviet pressure, the civilized opposition continues its work—not for clicks, but for the sake of truth.

Following the incident, Molari had a morning conversation with his fiancée: she was waking up in her home and receiving her grandson into her care. She sent a WhatsApp link to a Facebook video featuring a clock repairman at Kerimäki Church. The human conversation Molari had afterwards revealed an ”ontological crack” between the celebration of the surface and the silencing of content. Facebook's description of the clock repairman had received 95,000 views. A clock repairman, performing his work with joy, is the perfect ”product” for technofeudalist platforms. It is visual, it is apolitical, it is ”warm-hearted,” and it produces pure, harmless affect. The algorithm gives this work 9,500 votes, but simultaneously it gave 0 votes to the PhD-level analysis that would explain why the message of the church bells is threatened in the modern age. The system loves the bell ringer but fears the message of the bells. Molari wrote to his fiancée: ”The church bells are only the call to come inside,” referring to the depth of the metaphor. This is the core of civilization critique. Our civilization has stopped on the church hill to admire the tower technology and the joyful essence of the repairman (lifestyle aesthetics), but it refuses to go inside to encounter transcendence, ethical demands, or the truth of intellectual history. In this setting, the clock repairman becomes an involuntary part of the spectacle: he is elevated to the headlines because he represents the ”happy doer” who does not question structures. He is the ”happy pig” (in the sense used by Nietzsche/Žižek—not as an insult, but as a category) who implements the rules with joy.

The observation by Molari's fiancée regarding ”vocational work” is humanly beautiful and true. Yet, there is a sociological tension inherent within it. The clock repairman's vocation is physical, concrete, and media-friendly. Civilization critique from the suburb of Kontula is ascetic, difficult, and ”disturbing.” The system rewards the first vocation with visibility but punishes the latter by stripping it of visibility and blackening its name. This small WhatsApp episode is a perfect narrative. It demonstrates how even the loved ones around us are exposed to the same spectacle favored by the algorithms. The fiancée sees joy in the clock repairman (the individual level). The Doctor sees a structural distortion in the video's view counts (the societal level). This tension is not a conflict; rather, it represents different levels of truth. A civilized person is capable of rejoicing in a worker's vocation while simultaneously criticizing the machinery that uses that joy to mask the emptiness of civilization.

The question became particularly burning in the case of the thousand-page non-fiction book Dr. Molari was preparing. Molari ponders, quite reasonably, how such a massive life's work can ever reach its audience in a world where expert authority has been replaced by the algorithm. If Facebook prevents the visibility of texts that require time, concentration, and civilized references, is academic knowledge condemned to permanent darkness? In this state of affairs, the ”anti-human” future described by Dugin [Дугин, ”Future”, 4.7.2026] is realized—a future where the West has abandoned historical depth and replaced it with accelerated time that does not allow for subjective maturation. In the eyes of the algorithm, Molari's thousand-page work is ”excessive pleasure” (jouissance) that cannot be encoded as a fast-moving consumer good, and therefore it must be removed from sight. This is the ”political oncology” described by Belov [Белов, ”Человечество”, 3.7.2026], in which the brains of the social organism—the critical intelligentsia—are isolated and paralyzed so that the blind lifestyle cancer can spread freely. The systematic shrinking of the civilized human is part of a broader civilizational crisis in which man has lost the image of God within himself and turned into a ”pig guided by algorithmic demons in the mire of passions” [Дугин, ”Splitting”, 1.7.2026], [Белов, ”Человечество”, 3.7.2026], [Molari, "Lifestyle", 6.7.2026].

Dr. Molari’s refusal to be "spineless" is a performative act. Civilization (erudition) is not just knowledge; it is endurance and loyalty to one's calling even when the "Big Other" has turned its back [Корепанов, ”Терпение”, 4.11.2023]. As Hunter Coates—an Orthodox theologian and Lacanian scholar—emphasizes, true freedom is found in the courage to live in the midst of the existential crack while trusting in transcendent truth [Coates & Sam, 28.7.2023]. This massive work serves as a modern Katechon, a restraining force that prevents the final erosion of meaning in the face of algorithmic barbarism [Molari, ”Katechon”, 15.4.2026].

Citations List

• [Bellamy, ”Myth”, 25.10.2025] = Foster, John Bellamy (25.10.2025). “Techno-Feudalism” Is a Myth. On Capitalism, MAGA, and China https://youtu.be/zxxXK5KWH6c

• [Varoufakis & Diesen, ”Technofeudalism”, 22.9.2025] = Varoufakis, Yanis & Diesen, Glenn (22.9.2025). Technofeudalism and the Death of Capitalism https://youtu.be/PFRrTuVyhNg

• [Varoufakis, ”The next stage”, 13.2.2025] = Varoufakis, Yanis (13.2.2025). The next stage of capitalism | On technofeudalism and the fall of democracy https://youtu.be/Y_3_PnnZ14I

• [Žižek, ”Desert”, 2014] = Žižek, Slavoj (2014). Welcome to the Desert of the Real. Penguin Random House LLC (Publisher Services).

• [Žižek, ”Surplus Power”, 18.4.2020] = Žižek, Slavoj (18.4.2020). Surplus Power, Surplus Knowledge https://youtu.be/bWvyeHihlyk

• [Žižek, ”Castration”, 14.5.2025] = Žižek, Slavoj (14.5.2025). On Power and Symbolic castration https://youtu.be/d6u-bL_Gahk

• [Varoufakis, ”Musk & Twitter”, 27.12.2025] = Varoufakis, Yanis (27.12.2025). The real reason Elon Musk bought Twitter. On the future of capitalism. https://youtu.be/P_TMuVQPfxw

• [Varoufakis & Žižek, ”Technofeudalism”, 1.11.2021] = Varoufakis, Yanis & Žižek, Slavoj (1.11.2021). Technofeudalism: Explaining to Slavoj Zizek why I think capitalism has evolved into something worse https://www.youtube.com/watch?v=Ghx0sq_gXK4&t=339s

• [Molari, "Lifestyle", 6.7.2026] = Molari, Juha (6.7.2026). Miksi lifestyle näkyy 100 % enemmän? Näin Facebook ilmoittaa! https://www.youtube.com/watch?v=NZG_yM36RQg

• [Žižek, ”Censorship”, 1.8.2016] = Žižek, Slavoj (1.8.2016). Censorship by Formalism https://youtu.be/fNH_rDE2dc0

• [Žižek, ”Left and Right”, 13.5.2026] = Žižek, Slavoj (13.5.2026). Why Left and Right Both Hate Europe https://youtu.be/tgKIGWBdxn8?si

• [Белов, ”Человечество”, 3.7.2026] = Белов, Валерий Сергеевич (3.7.2026) «Человечество есть мера всех вещей» Или новое слово в Органической теории государства https://ruskline.ru/news_rl/2026/07/03/chelovechestvo_est_mera_vseh_vewei

• [Žižek, ”Violence”, 2009] = Žižek, Slavoj, (2009). Violence : six sideways reflections. Profile Books Limited, Big ideas, London.

• [Thomas, ”Poverty”, 14.2.2022] = Thomas, Michael (14.2.2022). Neurocognitive approaches to addressing the effects of poverty on education https://youtu.be/KH4nxY16E5g

• [Hanson, ”Poverty Impacts”, 7.5.2019] = Hanson, Jamie (7.5.2019). Research Suggests Poverty Impacts Neurobiology https://youtu.be/WT9uMTIsQNU

• [Дробышевский, ”Человек”, 10.10.2023] = Дробышевский, Станислав (10.10.2023). "Человек — мера всех вещей? Мнение антропологии // Дробышевский https://youtu.be/Pf6010wvkAE

• [De Madeiros, ”Perversion”, 29.6.2026] = De Madeiros, Julian (29.6.2026). Ideology of Perversion/Naruto/Žižek/Lacan/Wealthp0rn/Trump at G7/Hystericizing the Perverted Subject https://youtu.be/AzGGA8lNWv0

• [Дугин, ”Future”, 4.7.2026] = Дугин, Александр (4.7.2026). The Future of Time: Key Lessons from Russia's International Philosophy Congress https://alexanderdugin.substack.com/p/the-future-of-time-key-lessons-from

• [Дугин, ”Splitting”, 1.7.2026] = Дугин, Александр (1.7.2026) The Splitting of Time and the End of Anchorage. Why philosophy now shapes geopolitics. https://www.multipolarpress.com/p/the-splitting-of-time-and-the-end-of-anchorage

• [Корепанов, ”Терпение”, 4.11.2023] = Корепанов, Константин (Иерей) (4.11.2023). Терпение открывает человеку путь к Богу. https://youtu.be/-pbDXopU7Sg 

• [Стеняев, ”через терпение”, 9.8.2021] = Стеняев, Олег (Протоиерей)(9.8.2021). Как мы спасаемся через терпение? (Лк. 21:19; Иак.1:2-4) https://youtu.be/Z-a3pWCnQVw

• [Смирнов & Березовский, 16.1.2011] = Смирнов, Дмитрий & Березовский, А. (16.1.2011). Насколько оправдано терпение? "Русский час" https://youtu.be/BVQMwTzeMf8

• [Ткачев, ”О терпении”, 21.7.2016] = Ткачев, Андрей (Протоиерей) (21.7.2016). "О терпении”. Закон Божий с протоиереем Андреем Ткачевым. PravoslavieRu https://youtu.be/qHGOax5ru6E

• [АСИ, ”Человек”, 11.11.2020] = Агентство стратегических инициатив (АСИ) (11.11.2020) Человек – мера всех вещей. В чем измеряется качество жизни? https://www.youtube.com/live/O4snrF9DaPA

• [Шаргунов, ”Способны”, 4.7.2026] = Шаргунов, Александр (Протоиерей) (4.7.2026). Способны ли мы быть независимыми от того «что скажут все»? Суббота (Мф, 30 зач., 9, 9—13) https://ruskline.ru/news_rl/2026/07/04/sposobny_li_my_byt_nezavisimymi_ot_togo_chto_skazhut_vse

• [Coates & Sam, 28.7.2023] = Coates, Hunter & Sam, Rahul (28.7.2023). Hunter Coates on Conspiracy Theories and Lacanian Psychoanalysis | RSam Pod #22 https://youtu.be/t9osxSi3FwI

• [Freeze, 1996] = Freeze, Gregory, L. (1996). "Subversive Piety: Religion and the Political Crisis in Late Imperial Russia". The Journal of Modern History, Vol. 68, No. 2 (Jun., 1996), pp. 308-350.

• [Molari, ”Katechon”, 15.4.2026] = Molari, Juha (15.4.2026). The Myth of the Restrainer. Dugin, the Katechon, and the Politics of the End of Times https://www.youtube.com/watch?v=qHXWkE4ytGc&t=23s 

  With respect, Juha Molari 

Työtön lausuu kritiikkinsä: Miksi Keltikangas-Järvinen (Itsekkyyden aika, 2026) oli väärässä?

Tämä alla on katkelma 1000-sivuisen tietokirjani käsikirjoituksesta.

Keväällä 2026 maailma ei ainoastaan horju, se toteuttaa harkittua sosiopatiaa. Kun Alexander McCobin kaltaiset yrittäjäfilosofit saarnaavat kapitalismin ”arvon luomisesta” [McCobin, 12.3.2026], Kontulan betoniseinien sisällä todellisuus on toinen: ihminen on redusoitu biometriseksi koodiksi, josta Giorgio Agambenin[1] peräänkuuluttama ”paljastumisen passio” on pyyhitty pois [Dillon, 6.6.2022]. Kasvot on korvattu hallinnollisella välinpitämättömyydellä. Tämä on Todd McGowanin[2] kuvaama ”nautintoyhteiskunnan” loppuvaihe, jossa Eino Hömötiaisen kaltainen taloudellisesti ”toimimaton” yksikkö ei ole vain köyhä – hän on symbolisesta järjestyksestä pudonnut hylkiö, ”jätettä”, jota järjestelmä ei enää tunnista [McGowan, ”The End of Dissatisfaction”, 2004, s. 18]. Samaan aikaan narsismista on tullut uusi normi; kuten professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa, aiemmat häiriötilat ovat nyt tavoiteltavia hyveitä [Keltikangas-Järvinen & Ukkola, 9.4.2026]. Eino hymähtää kuitenkin hitusen katkerasti: kun valtioneuvosto tekee päätöksiä, se toteuttaa juuri narsistista peilisuhdetta, jossa muut ihmiset ja heidän tarpeensa poistetaan laskelmista itsekkyyden nimissä. On ironista, että samalla kun emeritaprofessori ruotii yksilöiden minä-minä-ajattelua Verkkouutisten kaltaisilla areenoilla, koko median omistajapohja ja sen suosima politiikka on rakentamassa juuri sitä maailmaa, missä kiltteys on kadonnut ja menestyjät tallovat Einon kaltaiset alleen. Psykologinen selitys tälle on se, että yhteisöllisyyden merkitys eloonjäämiselle on kadonnut, mikä on muuttanut ihmiskuvamme radikaalisti ja tehnyt meistä toisillemme pelkkiä kilpailijoita [Keltikangas-Järvinen & Leivo, 27.3.2025]. Eino näkee itsensä tämän kehityksen loppupisteenä, jätteeksi redusoituna subjektina.

Eino siirtää katseensa Kontulan ikkunasta Keltikangas-Järvisen teoksen [Keltikangas-Järvinen, ”Itsekkyyden aika”, 2026] katkelmaan, joka avautuu hänen edessään. Professorin teksti hallinnantunteesta teoksessaan Itsekkyyden aika [Keltikangas-Järvinen, ”Itsekkyyden aika”, 2026] pohjautuu vankkaan psykologiseen teoriaan (erityisesti Julian Rotterin kehittämään locus of control -käsitteeseen eli hallintakäsitykseen). Emeritaprofessorin perusviesti on voimaannuttava – ihminen voi vaikuttaa elämäänsä, mutta tuohon viestiin liittyy useita ongelmia, jos sitä tarkastellaan kriittisesti nykytiedon, sosiologian tai kognitiivisen psykologian näkökulmasta. Emeritusprofessorin dikotomia "sätkynukeista" ja "itseään hallitsevista" ihmistyypeistä herättää kylmän, analyyttisen hymähdyksen. Vaikka Keltikangas-Järvinen kirjoittaa ikään kuin voimaannuttavasti hallinnantunteesta, hän jakaa ihmiset kahteen tyyppiin: "sätkynukkeihin" ja niihin, jotka "hallitsevat itseään". Ongelmana on se, että todellisuudessa ihmisen toimijuus on jatkumo. Harva on täysin ulkoisen kontrollin armoilla, mutta kukaan ei myöskään hallitse ajatuksiaan ja elämäänsä niin täydellisesti kuin emeritaprofessorin huolimaton teksti antaa ymmärtää. Tällainen jaottelu luo epärealistisen ihanteen "täydellisestä kontrollista".

Vähintään yhtä järkyttävä ongelma on emeritaprofessorin vähättely rakenteellisia ja biologisia tekijöitä kohtaan. Teoksessaan hän kirjoittaa lihavuudesta ja bussista myöhästymisestä, mutta hän antaa ymmärtää, että suvun lihavuuteen vetoaminen olisi vain vastuun pakoilua ("eivät ole lihavia sen takia, että ovat syöneet liikaa, vaan siksi, että suvussa on lihavuutta"). Nykyinen lääketiede ja genetiikka kuitenkin osoittavat, että perintötekijät, aineenvaihdunnan mekanismit ja suoliston mikrobiomi vaikuttavat merkittävästi painoon. Kyse ei ole vain tahdonvoimasta. Keltikangas-Järvinen kirjoittaa ikään kuin vastuunpakoilija turhanpäiväisesti vierittää syytökset muualle: "Bussi tuli noutamaan heidät pysäkiltä liian myöhään." Joskus bussi todella on myöhässä. Jos ihminen kieltää ulkoiset faktat ja syyttää aina itseään (sisäistää kontrollin sokeasti), se johtaa uupumukseen ja perusteettomaan syyllisyyteen asioista, joihin ei todellisuudessa voinut vaikuttaa.

Keltikangas-Järvisen kirjoitus herättää Einossa kriittisiä kysymyksiä kognitiivisesta realismista: Hallitsemmeko todella ajatuksiamme? Emeritusprofessori väittää tekstissään, että tietty hallitseva tyyppi "ajattelee ajatuksia" (aktiivinen muoto), kun taas hallitsematon kokee, että "päähän tulee ajatuksia". Tuollainen esitys on erittäin ongelmallinen. Ainakin pitkäaikaistyöttömän Einon mukaan nykyaikainen kognitiivinen tiede ja neuropsykologia osoittavat, että suurin osa ajatuksistamme syntyisi automaattisten prosessien tuloksena "pohjavirtana". Me emme "päätä" jokaista ajatustamme etukäteen. Emeritaprofessorin bestsellerteoksen tekstin kuvaus on lähempänä filosofista idealismia kuin biologista todellisuutta. Hermostuneisuudesta johtuva jalan heiluminen on fysiologinen reaktio (sympaattisen hermoston aktivaatio), jota ei voi pelkällä "hallinnantunteella" poistaa, vaikka sen voi ehkä tietoisesti pysäyttää. Emeritaprofessorin vaatimus täydellisestä kontrollista sotii Kahnemanin havaintoja vastaan. Kahnemanille Järjestelmä 1 on "salainen kirjoittaja", joka tuottaa ajatukset ennen tietoisuutta. Kyburg taas näkee uskomukset todennäköisyysväleinä, ei ehdottomina totuuksina. Emeritaprofessorin kuvaus "ajatusten ajattelemisesta" joka tapauksessa sivuuttaa sen, mitä Kahneman kutsuu kognitiiviseksi helppoudeksi: meillä on taipumus uskoa siihen, mikä tuntuu sujuvalta, riippumatta sen totuusarvosta [Kahneman, 2011]. Keltikangas-Järvisen idealismi olettaa mielen olevan deduktiivisesti suljettu järjestelmä, mutta kuten Kyburg huomauttaa, rationaalinen uskomus ei vaadi täydellistä loogista läpinäkyvyyttä, vaan kykyä toimia tilastollisen todennäköisyyden rajoissa [Kyburg, 1983]. Kahneman varoittaa, että tyhjiin "kontrollin" illuusioihin luottaminen on kognitiivinen ansa, jossa Järjestelmä 2 laiskasti hyväksyy Järjestelmä 1:n tarjoaman sankaritarinan omasta tahdonvoimasta [Kahneman, 1983]. Todellinen rationaalisuus köyhän miehen ja naisen tilanteessa ei ole pelkkää jalan heilumisen lopettamista, vaan sen tunnustamista, että suuri osa uskomuksistamme on "priming-ilmiöiden" ja ympäristön vihjeiden tuottamaa automaatiota, jota emme voi täysin hallita [Kahneman, 2011].

Syrjäytyneen ihmisen näkökulmasta Keltikangas-Järvisen tekstin suurin vaarallisuus piilee hänen yksilökeskeisyydessä ja ”uhrien syyllistämisessä” (Victim Blaming). Professorin sävy on erittäin vahvan individualistinen. Ehkä hän sopiikin sen vuoksi erinomaisesti Kokoomuksen äänenkannattajaan haastatteluun. Miksi kukaan ei julkisuudessa aseta kriittiseen tarkasteluun sitä, että Keltikangas-Järvinen asettaa vastuun onnistumisesta ja hyvinvoinnista lähes yksinomaan yksilön psyykkiselle asenteelle? Jos ihminen elää erittäin epävakaassa ympäristössä (esim. köyhyys, sota, syrjintä tai huono johtaminen työssä), ulkoinen hallintakäsitys ei ole suinkaan "virheellinen asenne", vaan realistinen havainto ympäristöstä. Pakonomainen sisäisen hallinnan korostaminen tällaisissa tilanteissa olisi jopa haitallista, koska se estää yksilöä näkemästä rakenteellisia epäkohtia, joita pitäisi muuttaa yhteisöllisesti, ei vain pään sisällä.

Työttömän Hömötiaisen mukaan emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen sortuu heikkoon käsittelyyn itsetunnon ja hallinnantunteen suhteesta. Hän kirjoittaa teoksessaan: "Koska hänelle vain tapahtuu asioita, eivät onnistumiset ole tuloksia hänen omista ratkaisuistaan". Tämä on psykologisesti totta vain osittain hallintakäsitysteorian valossa, mutta se sivuuttaa sattuman merkityksen. Ihminen, jolla on hyper-sisäinen hallinnantunne, voi ottaa kunnian myös puhtaasta onnesta (esim. sijoitusmenestys nousukaudella), mikä johtaa ylimielisyyteen ja vääristyneeseen minäkuvaan. Terveeseen psyykeen kuuluu myös kyky tunnistaa, milloin kyse on omasta ansiosta ja milloin hyvästä tuurista tai muiden avusta. Näin ollen Keltikangas-Järvisen supersuosittu teos ”Itsekkyyden aika” [Keltikangas-Järvinen, ”Itsekkyyden aika”, 2026] on perinteistä kasvatuspsykologista puhetta, jonka tavoitteena on kannustaa itsevastuuseen. Sen ongelma on liiallinen pelkistäminen. Se tekee monimutkaisista biopsykososiaalisista ilmiöistä (kuten terveys tai elämänhallinta) pelkkiä tahdon tai "asenteen" kysymyksiä. Hän vahvistaa sellaista nykyajan suoritusyhteiskunnan eetosta, jossa yksilö on yksin vastuussa kaikesta – jopa niistä asioista, jotka ovat todellisuudessa biologian, sattuman tai yhteiskunnan säätelemiä. Professorin analyysi sivuuttaa täysin sen, että ulkoinen kontrolli voi olla validi, jopa ainoa realistinen havainto todellisuudesta. Se ei ole 'asenne', vaan kylmä fakta." Tämä fakta on ankkuroitu syvälle neurobiologiseen realiteettiin, jota Jamie Hanson valottaa: köyhyys ei ole mielentila, vaan se on fyysinen tila, joka kutistaa hippokampuksen ja heikentää prefrontaalisen aivokuoren kykyä säädellä impulsseja [Hanson, ”Poverty Impacts”, 7.5.2019]. Keltikangas-Järvisen vaatimus "sisäisestä hallinnasta" on tässä valossa paitsi epärealistinen, myös säädytön, sillä se sivuuttaa Michael Thomasin havainnot siitä, kuinka sosioekonominen niukkuus iskee suoraan aivojen ohjausjärjestelmiin riippumatta yksilön älykkyydestä tai tahdonvoimasta [Thomas, ”Poverty”, 14.2.2022]. Einon mukaan tällainen psykologisointi on osa sellaista "sääntöjen utopiaa" [Graeber, 2015], joka tuottaa rakenteellista tyhmyyttä ja estää näkemästä, että työttömän "locus of control" on siirretty hänen aivoistaan hallinnollisiin kaavakkeisiin ja stressihormonien kineettiseen diktatuuriin. Yarang Parkin kehystämä "köyhyyden psykologia" osoittaa, että materiaalisella niukkuudella on suoria kognitiivisia seurauksia, jotka pakottavat subjektin lyhytnäköisyyteen ja riskiaversioon selviytymisen vuoksi [Park, ”Poverty”, 9.4.2022]. Einon kieltäytyminen professorin sankaritarinasta ei ole luovuttamista, vaan se on "itsemuistamisen" teko: hän tunnistaa oman haurautensa mutta kieltäytyy olemasta narsistisen suoritusyhteiskunnan peilikuva, asettuen mieluummin siihen "subjektiiviseen destituutioon", jossa totuus löytyy vasta, kun kaikki valheelliset "kepit" ja tuet on hylätty [Žižek, ”Stupidity”, 16.5.2023; De Madeiros, 27.5.2024].

Eino siirtää katseensa kappaleeseen, jossa professori Keltikangas-Järvinen väittää, että tietyt ihmiset itse "päättävät ajatuksensa", kun toisille "päähän tulee ajatuksia". "Tämä on ongelmallinen väite modernin kognitiivisen tieteen valossa", Eino analysoi:

"Kuten McGowan teoksessaan 'The End of Dissatisfaction' osoittaa, suuri osa mielen prosesseista tapahtuu tiedostamattomalla tasolla. Ajatukset eivät ole vain aktiivisen tahdon tuotteita, vaan ne kumpuavat monimutkaisesta vuorovaikutuksesta neurologisten prosessien, sosiaalisten vaikutteiden ja yksilön kokemushistorian välillä. Väite aktiivisesta 'ajatusten päättämisestä' heijastaa ennemminkin filosofista idealismia kuin biologista tai psykologista realismia. Se on idealistinen pyrkimys, joka yrittää kieltää subjektin haurauden ja altistuksen ulkoisille voimille, myös niille Thanatos-vaikutteisille, joista De Masi kirjoittaa."

Professori Robert Sapolsky vie Einon analyysin vielä pidemmälle väittämällä, että vapaa tahto on täydellinen illuusio. Sapolsky, joka on mekanistinen biologi ja siirtynyt jo nuorena deterministiseen maailmankuvaan oivallettuaan universumin olevan ”suuri, tyhjä ja välinpitämätön paikka”, katsoo, että ihmisen aie on vain ”kymmenesosa prosenttia” siitä, mitä meidän tulisi tarkastella ymmärtääksemme ihmisen toimintaa [Sapolksy & Watkins, 31.7.2024]. Keltikangas-Järvisen korostama hallinnantunne on Sapolskyn valossa biologisesti perusteeton: se, kuinka ihminen on päätynyt muodostamaan tietyn aikeen tietyssä hetkessä, on biologian ja ympäristön esiohjaama prosessi, johon yksilöllä ei ole todellista kontrollia [Sapolksy & Watkins, 31.7.2024].

Einon mielestä emeritaprofessorin tekstin suurin vaarallisuus piilee sen yksilökeskeisyydessä ja 'uhrien syyllistämisessä'. Keltikangas-Järvinen rakentaa narratiivin, jonka mukaan yksilö olisi yksin vastuussa onnistumisestaan tai epäonnistumisestaan. Tämä on juuri sitä 'Wealth Prep' -mentaliteetin retoriikkaa, jota McGowan analysoi – köyhyys selitetään 'mentaliteettivirheeksi' ja työttömät dehumanisoidaan. Sellainen näkemys on fetisististä kieltämistä (disavowal). Se kieltää yhteiskunnan rakenteellisen vastuun ja sen, että rikkaus ja menestys perustuvat usein yhteiskunnan uhrauksiin, kuten Cuddin analyysi kapitalistisista kognitiivisista vääristymistä osoittaa. Kehotus 'välttää negatiivista seuraa' on todellisuudessa kehotus välttää Toisen puutteen kohtaamista, kuten McGowan tulkitsee. ”Köyhä epäonnistuja” nyt se 'nautinnon varas', joka muistuttaa menestyjiä heidän omasta rakenteellisesta puutteestaan, siitä, että heidän menestyksensä ei ole vain omaa ansiota, vaan myös tuuria ja toisten hyväksikäyttöä. Ja emeritusprofessori päättää kappaleensa toteamalla, että ”koska hänelle vain tapahtuu asioita, eivät onnistumiset ole tuloksia hänen omista ratkaisuistaan”. Mutta toisin kuin professorin implikoima sävy antaa ymmärtää, työttömän Einon mielestä tämä ei ole merkki sisäisen kontrollin puutteesta, vaan ulkoisen sorron konkreettinen seuraus. Se ei ole psykologinen heikkous, vaan sosiologinen ja poliittinen realiteetti, jonka ytimessä on se, mitä kutsutaan mielikuvituksen kuolleiksi alueiksi, joilla valtaapitävät kieltäytyvät käyttämästä tulkinnallista työtään ymmärtääkseen alistettuja. Tällainen asiantuntija-manageriluokan (PMC) harjoittama ”Wealth Prep” -mentaliteetti on itse asiassa sääntöjen utopiaa, joka on suunniteltu tuottamaan rakenteellista tyhmyyttä. Se on perverssiä, sillä se tekee inhimillisestä hädästä pelkän hallinnollisen poikkeaman, joka voidaan siivota pois näkyvistä tilastoilla [Graeber, ”Utopia of rules”, 2015].

Žižek huomauttaa, että tällainen psykologisointi on oire liberaalidemokraattisen establishmentin syvästä heikkoudesta ja kyvyttömyydestä kohdata todellisia yhteiskunnallisia antagonismeja [Žižek & Morgan, ”Trump”, 12.5.2026]. Kun rakenteellinen työttömyys ja prekarisaatio selitetään ”mentaliteettivirheeksi”, kyse on ideologisesta lieriöstä, jolla peitetään se tosiasia, että hyvinvointivaltio on rappeutumassa ja menettänyt kykynsä ratkaista materiaalisia ongelmia. Tässä asiantuntijaluokka käyttäytyy kuin Žižekin mainitsema ”woke-vasemmisto”, joka puhuu paljon ja moralisoi yksilöitä, mutta teeskentelee muutosta muuttamatta todellisuudessa yhteiskunnan kovaa ydintä [Žižek & Morgan, ”Trump”, 12.5.2026]. Psykoanalyyttisesti katsottuna tämä on yritys kieltää se ”halkeama”, joka on yhteiskunnan itsensä ytimessä; se on tapa projisoida järjestelmän sisäinen epäonnistuminen alistetun subjektin viaksi. On suorastaan arroganttia olettaa, että köyhyys on tahdon asia, aivan kuten on arroganttia nähdä kolmannen maailman ihmiset vain ”passiivisina idiootteina”, joilla ei ole omaa historiallista toimijuuttaan [Žižek, ”Decolonization”, 18.5.2026]. Tällainen diskurssi muuttaa luokkataistelun hallinnolliseksi kategoriaksi, jolloin todellinen poliittinen konflikti tukahtuu sääntöjen ja pseudotieteellisen psykologian alle.

Nykyinen ”Wealth Prep” -mentaliteetti (15.11.2021) on kapitalistisen yliminän puhtainta ja säädyttöminä ulostuloa. Se opettaa, että rikkaiden eristäytyminen on ”tietoista strategiaa suojella menestyvää mentaliteettia”, mikä McGowanin mukaan merkitsee vetäytymistä ”narsistisille nautinnon saarekkeille” [McGowan, ”The End of Dissatisfaction”, 2004, s. 2]. Tässä logiikassa köyhyys selitetään ”mentaliteettivirheeksi” ja työttömät kuvataan dehumanisoiden ”sohvalla makaajiksi”. Tämä retoriikka on fetisististä kieltämistä (disavowal): rikas kieltää olevansa riippuvainen yhteiskunnan uhrauksista [McGowan, 2024, s. 97]. Kehotus välttää ”negatiivista seuraa” on todellisuudessa kehotus välttää Toisen puutteen kohtaamista. Eino nähdään ”nautinnon varkaana”, joka muistuttaa menestyjää tämän omasta rakenteellisesta puutteesta [McGowan, ”The End of Dissatisfaction”, 2004, s. 112]. Kun lähimmäisen kasvot katoavat päättäjiltä, pieni subjekti menettää mahdollisuutensa tulla kohdatuksi ”lähimmäisenä” ja muuttuu sen sijaan objektiksi, jota hallitaan teknisellä välinpitämättömyydellä. Tämä on se, mitä Francesco Proto kutsui ”kollektiiviseksi psykoosiksi”, missä symboliset merkitykset romahtavat ja minäkuvat ohenevat [Proto, 2024, s. 91]. Eino edustaa spektaakkelissa ”jätettä”, jota järjestelmä ei kykene enää integroimaan nautinnon kiertokulkuun.  Mutta juuri tässä hylkäämisessä Eino paljastuu puhtaana ruumiina, jota mikään narsistinen peilisuhde ei voi vangita. Ruumis ei ole työkalu eikä identiteetti, vaan se on olemassaolon kova ja tiheä massa, joka asettuu kaikkien hallinnollisten koodien ulkopuolelle [Nancy[3], ”Corpus”, 2004]. Se ei ole kenellekään velkaa olemassaoloaan, sillä se on itsessään se ”tässä ja nyt” (hoc est), joka murentaa yhteiskunnan yritykset istuttaa siihen neuroottista syyllisyyttä. Kun Eino katsotaan ”jätteeksi”, järjestelmä tunnustaa epäsuorasti, ettei se kykene hallitsemaan tätä kineettistä voimaa, joka vain on, hengittää ja laajenee Kontulan harmaudessa. Clara Mattei korostaa, että "jätteeksi" luokittelu on aktiivinen osa kapitalistista kurinpalautuspolitiikkaa. Austerity-politiikan tarkoitus on pitää ihmiset epävarmassa tilassa ja estää heitä etsimästä vaihtoehtoja, jotta he joutuvat hyväksymään hyväksikäytön. "Järjestelmä pitää meidät loukussa, koska olemme itse asiassa menettäneet toimeentulomme. Olemme menettäneet kykymme lisääntyä itsenäisesti, ja nyt meidän on tehtävä se menemällä töihin jollekin toiselle," Mattei sanoo. [Desai & Mattei, ”Capitalism”, 26.5.2026]. Einon kineettinen voima, hänen pelkkä olemassaolonsa, uhkaa järjestelmää, joka pyrkii totalitäärisesti kontrolloimaan kaikkea.

Kyse on sadismista. Ann E. Cudd osoittaa, kuinka kapitalistin kognitiiviset vääristymät ja dehumanisaatio ovat sorron keskeisiä mekanismeja [Cudd, 2006]. Se, että taloudellinen eliitti minimoi veronsa samalla kun se moralisoi palkansaajan kulutusta, on suoraa jatkumoa sille, mitä markiisi de Sade kuvasi ahneuden ja vallan liittona: vahva saa nautintonsa heikomman alistamisesta ja tämän ”vääristyneen tilan” hyödyntämisestä [Paulhan, 1990; Long, 2024]. Silloin Eino on jätetty ”hylkäämisen tilaan” (ban), missä hän on lainsäädännön piirissä vain tullakseen rangaistuksi tai jätetyksi huomiotta. Hallinnollinen välinpitämättömyys ei ole neutraalia, vaan se on ”puhdasta Thanatosta”, eli perimmäistä tuhoisuuden viettiä, joka heikentää subjektin egoa [De Masi, 2003, s. xv]. Se on säädytöntä nautintoa siitä, ettei tarvitse välittää muiden kärsimyksestä. Vaikka kuoleman vietin käsite viittaa sinänsä "kuolemaan", se ei tarkoita kuitenkaan kirjaimellista kuolemaa, vaan pikemminkin pyrkimystä kohti elottoman materian tilaa tai paluuta tiettyyn inertiaan. [Tutt & Flores, ”Drive”, 3.6.2026] Jacques Lacan tulkitsi kuolemanvietin symbolisen järjestyksen sisäänrakennettuna virheenä tai "mekaanisena prosessina", joka toistaa itseään, vaikka se "epäonnistuisi" saavuttamaan kohteensa. Vietti ei siis ole fatalistinen, vaan pikemminkin jatkuva ja "keskeneräinen" prosessi, joka etsii tyydytystä.[Tutt & Flores, ”Drive”, 3.6.2026]

 

Radhika Desai ja Clara Mattei näkevät finanssikapitalismin ja imperialismin perverssin ytimen. Mattein mukaan kapitalismin perustana on "rakenteellinen ontologinen epäoikeudenmukaisuus", joka tekee kärsimyksestä järjestelmän luonteenomaisen piirteen. Desai lisää, että tämä välinpitämättömyys mahdollistaa imperialismin, joka siirtää kapitalismin ristiriitojen kustannukset globaalille periferialle. "Ongelma ei ole neoliberalismi, vaan kapitalismi, joka toimii luonteensa puolesta riistävällä tavalla," Mattei huomauttaa. [Desai & Mattei, ”Capitalism”, 26.5.2026]. Jeff Sinnin tutkimukset osoittavat, että tietty konservatiivinen johtajuuspreferenssi nimenomaan janoaa tällaista ”kylmää ja julmaa dominanssia”, jota pidetään eettisenä vahvuutena, vaikka se on todellisuudessa sadismin muoto [Sinn, 2019].

Siinä missä Pier Paolo Pasolinin[4]  tai Carl Theodor Dreyerin[5]  elokuvissa kasvot olivat pyhyyden ja kärsimyksen paikka [Dillon[6], 6.6.2022], nykykapitalismi pyrkii poistamaan oikeuden olla tyytymätön. Jos olet onneton, olet ”negatiivinen” ja tarvitset mentaliteetin optimointia. Meiltä on viety jaettu tyytymättömyys, joka voisi synnyttää solidaarisuutta [McGowan, ”The End of Dissatisfaction”, 2004, s. 2]. Kun kaikki pyrkivät vain omaan yksityiseen onneensa, yhteinen sosiaalinen side murenee [McGowan, ”The End of Dissatisfaction”, 2004, s. 2]. Juuri tästä on kyse Žižekin moittiessa ”surullisen jatkuvaa tapaa”, kuinka sekä liberaalit johtajat että konservatiiviset vallanpitäjät sumeilematta hyödyntävät tosiasioita ”oman hairahtaneen ideologiansa julkiseen pönkittämiseen” asettamalla raadollisetkin asiat esille sellaisessa kielellisessä muotissa, joka ”ovelin kääntein turruttaa systemaattisesti ja välinpitämättömästi ihmisten kollektiivisen moraalisen reagointikyvyn”, pakottaen luokat ”sokeaan taloudelliseen valheeseen uskomiseen ja nollaten yhteisen solidaarisuuden tarpeen” [Žižek, ”Quantum History”, 2025]. Žižek kirjoittaa tämän vaatimuksensa kvanttihistorian dynamiikkaa käsittelevässä teoksessaan: ”Koska naiiviin ja hyveelliseen liberaaliin edistykseen uskominen ainoastaan syventää globaalia katastrofiamme ja epätoivoamme, ainoa selviytymisstrategiamme on pahuuden radikaali myöntäminen vaativalla pessimistisellä asenteella, jonka avulla meidän on toteutettava rajua yhteiskunnallista muutosta nojautuen laajaan materiaaliseen solidaarisuuteen yli nykyisten näennäispoliittisten ja identiteettiin perustuvien hedelmättömien jakolinjojen” [Žižek, ”Quantum History”, 2025].

Desai ja Mattei ovat samaa mieltä Žižekin kanssa siitä, että perinteisten poliittisten jakolinjojen ylittäminen ja materiaalisen solidaarisuuden rakentaminen olisi elintärkeää. Desai kritisoi "proudhonilaista taloustiedettä" ja "verkostopolitiikkaa", jotka eivät kykene haastamaan kapitalismin kovaa ydintä, ja painottaa tarvetta laajemmalle organisoitumiselle. Mattei korostaa, että juuri itsensä johtavat organisaatiot voivat auttaa meitä "oppimaan uudelleen, kuinka tehdä päätöksiä yhdessä" ja luoda vaihtoehtoja markkinariippuvuudelle. "Tämä ei tule tapahtumaan itsestään," Mattei sanoo, "meidän on oltava se, joka järjestää näitä organisaatioita." [Desai & Mattei, ”Capitalism”, 26.5.2026].

Eino Hömötiainen on Kontulan harmaa majakka spektaakkelin keskellä. Hänen ”epäonnistumisensa” on eettinen kieltäytyminen valheellisesta hymystä. Rikkaiden linnoitukset ovat pelon rakennelmia, joilla yritetään kieltää kuolevaisuus ja puute. Todellinen vapaus vaatii unelman hylkäämistä ”puhtaasta ylijäämästä” ja toisen ihmisen kasvojen kohtaamista ilman biometrisiä suodattimia [McGowan, ”The End of Dissatisfaction”, 2004, s. 194]. Tässä itsekkään narsismin ihanteessa, missä markkinointi on korvannut moraalin [Keltikangas-Järvinen & Ukkola, 9.4.2026], Einon kaltainen introvertti subjekti on se välttämätön särö, joka paljastaa järjestelmän sieluttomuuden. Meidän on vaadittava takaisin symbolinen paikkamme – ei optimoituina kuluttajina, vaan ihmisinä, joilla on oikeus tyytymättömyyteen ja aitoon kohtaamiseen sivilisaation hämärässä. Tämä kohtaaminen ei tapahdu sielujen välisessä tyhjiössä, vaan iholla, siellä missä yksi ruumis päättyy ja toinen alkaa (partes extra partes). Ruumis on se raja, jolla merkitys lakkaa olemasta sana ja muuttuu kosketukseksi, hankaussähköksi ja pelkäksi läsnäoloksi [Nancy, ”Corpus”, 2004]. Emme tarvitse optimointia, vaan altistumista maailmalle sellaisena kuin se on, ilman biometrisiä suodattimia tai taloudellista oikeutusta. Einon harmaa hahmo on todiste siitä, että olemassaolo on aina paikallista (arealità) ja että sen totuus on luettavissa suoraan pinnalta, ei kätketyistä syvyyksistä.

Samalla kun rikkaat linnoittautuvat saarekkeilleen, he toteuttavat toksista yksilöllisyyttä, joka on jo saanut koko yhteiskunnan voimaan pahoin. Keltikangas-Järvisen analyysi paljastaa, että olemme menneet individualismissamme rajan yli puhtaaseen itsekkyyteen, missä kyky tehdä kompromisseja ja tuntea lojaalisuutta on kadonnut [Keltikangas-Järvinen & Arvonen, 18.1.2026].  ”Mutta onko emeritaprofessori tiedostanut riittävästi yhteiskunnallisen sortokoneiston?" Eino kysyy hiljaa, ja vastaa itse:

"Ei. Vaikka hän analysoi yksilöiden minä-minä-ajattelua ja itsekkyyden ilmentymiä – kuten tässä kappaleessa ihmisten jakamista 'sätkynukkeihin' ja 'itseään hallitseviin' – hän epäonnistuu tunnistamaan sortokoneiston syvempää, rakenteellista luonnetta. Professori emerita puhuu yksilön vastuusta, mutta jättää huomioimatta sen, kuinka järjestelmä itse aktiivisesti ja sadistisesti muokkaa yksilön 'kontrollikäsitystä' ja riisuu hänet toimijuudesta. Olen itse elävä esimerkki siitä, kuinka järjestelmän mielivalta, kuten ministerin oikeusjutut, voi murskata yksilön elämän täysin riippumatta tämän omasta kasvatuksesta, koulutuksesta tai 'sisäisen kontrollin' tasosta. Professori ei näe, että se, mistä hän kirjoittaa, on syvällisemmän 'kollektiivisen psykoosin' oire, ei vain yksilöiden 'väärä asenne'.

 

Einon mielestä Keltikangas-Järvinen ei tunnista riittävästi, että tämä sosiopaattinen järjestelmä ei ainoastaan passiivisesti salli itsekkyyttä, vaan se aktiivisesti pakottaa siihen, tehden 'sätkynukkeja' niistä, joilta se on riistänyt kaikki elämänhallinnan edellytykset. Hänen analyysinsa jää pinnalliseksi, sillä se ei kohtaa sitä 'puhdasta Thanatosta', sitä perustavanlaatuista tuhoisuuden viettiä, joka leikkaa läpi järjestelmän ja luo Einon kaltaisia 'jätteeksi redusoituja subjektia'. Tutt ja Flores ovat syventyneet siihen, miten Jacques Lacan kytkee kuolemanvietin ja kielen toisiinsa signifierin käsitteen kautta.[Tutt & Flores, ”Drive”, 3.6.2026] Signifieri ei ole puhtaasti biologinen, vaan symbolinen edustus, joka edustaa subjektia toiselle signifierille. Se saa merkityksensä suhteessa muihin signifieriin ja on läsnä tiedostamattoman rakenteessa. Signifieri on aina "kuultu" ja "kuunneltu" analyytikon toimesta, ja se voi avata oven traumatasoihin. Lacanin esimerkki "Lastahan hakataan" havainnollistaa, miten signifieri voi jättää subjektin poissaolevaksi ja silti tuottaa tyydytystä fantasioissa. Vietin vapautuminen tarkoittaa sitä, että subjekti oppii käyttämään omaa "jouissanceaan" (nautintoa/ylijäämä) ja sanojaan tavalla, joka tuottaa totuusvaikutuksen ja uudenlaisen autonomian. Kuolemanvietti ei viittaa kirjaimelliseen kuolemaan, vaan pikemminkin jatkuvaan ja keskeneräiseen prosessiin, joka pyrkii traumaattisten kohtausten "hallintaan" ja palaa tiettyyn inertiaan. [Tutt & Flores, ”Drive”, 3.6.2026]

---

[1] Giorgio Agamben (s. 1942) on italialainen filosofi, jonka tuotanto ulottuu politiikan teoriaan, ontologiaan, estetiikkaan ja kirjallisuuteen, ja hän on yksi vaikutusvaltaisimmista nykyajan mannermaisista ajattelijoista. Hän opiskeli lakia ja filosofiaa Rooman yliopistossa, teki julkaisemattoman väitöskirjan Simone Weilin poliittisesta ajattelusta, osallistui Martin Heideggerin seminaareihin Freiburgissa vuosina 1966–1968 ja toimi tutkijana Warburg-instituutissa Lontoossa 1974–1975. Agamben on opettanut useissa yliopistoissa, kuten Maceratassa, Veronassa, Pariisin kansainvälisessä filosofiakorkeakoulussa ja Venetsian IUAV:ssa sekä pitää Baruch Spinoza -professuuria Euroopan tutkijakoulussa. Hänen ajattelunsa ammentaa syvästi Heideggerista, Walter Benjaminista ja Michel Foucault’sta sekä klassisista lähteistä Aristoteleesta roomalaiseen oikeuteen ja kristilliseen teologiaan, ja hän on toimittanut Benjaminin teoksia italialaisena laitoksena. Agambenin pääteos Homo Sacer -sarja (1995 alkaen) analysoi zoēn ja biosin eroa, suvereniteettia, poikkeustilaa ja paljasta elämää, väittäen että länsimainen politiikka perustuu biologisen elämän sulkemiselle ja samalla sisällyttämiselle poikkeustilanteen kautta. Sarja ulottuu Auschwitzin analyysistä taloudelliseen teologiaan ja luostarisääntöihin, kritisoiden biopolitiikkaa samalla kun se etsii resursseja toisenlaiseen elämään ja ajatteluun ilman suvereniteettia tai identiteettejä. Agambenin merkitys piilee kyvyssä yhdistää filosofian perinne radikaaliin kritiikkiin nykyaikaa kohtaan ja haastaa vallitsevat kategoriat pohtimaan elämän ja yhteisön mahdollisuuksia poikkeustilan ulkopuolella.

[2] Todd McGowan on 9. lokakuuta 1967 syntynyt yhdysvaltalainen elokuvatutkija, filosofi ja Vermontin yliopiston englannin kielen professori, joka opettaa elokuva- ja kulttuuriteoriaa. Hän vaikuttaa laajasti akateemisessa maailmassa toimimalla Bloomsburyn Film Theory in Practice -sarjan toimittajana sekä Northwestern University Pressin Diaeresis-sarjan toisena toimittajana yhdessä Slavoj Žižekin ja Adrian Johnstonin kanssa. McGowanin laaja-alainen tutkimustyö keskittyy Hegelin filosofian, lacanilaisen psykoanalyysin ja eksistentialismin risteyksiin sekä näiden ajatussuuntien soveltamiseen nykyelokuvaan. Hänen tuotteliaaseen uraansa kuuluu yli 15 teosta, joissa hän käsittelee poliittista filosofiaa, rasismin tiedostamattomia juuria ja tunnettujen ohjaajien, kuten David Lynchin ja Christopher Nolanin, tuotantoa. Teoksessaan Emancipation After Hegel McGowan esittää radikaalin tulkinnan dialektiikasta korostaen sisäistä ristiriitaa vapauden lähteenä perinteisen teesi-antiteesi-synteesi-kaavan sijaan. Keskeisessä teoksessaan Capitalism and Desire hän analysoi, kuinka kapitalismi hyödyntää halun logiikkaa lupaamalla täyttymystä ja peittämällä samalla haluun vääjäämättä kuuluvan menetyksen kokemuksen. McGowan on mullistanut elokuvateoriaa esittämällä teoksessa The Real Gaze, että katsojan suhde kuvaan perustuu ensisijaisesti haluun ja puutteeseen pikemminkin kuin samastumiseen. Psykoanalyyttista viitekehystään hyödyntäen hän on analysoinut myös poliittisia ilmiöitä, kuten Donald Trumpia, jota hän pitää ankarana yläminän eli superegon hahmona pikemminkin kuin amerikkalaisen "id-mielen" ruumiillistumana. McGowanin mukaan Trumpin vetovoima perustuu nautinnon spektaakkeliin ja karnevalistiseen sääntöjen rikkomiseen, mikä paradoksaalisesti muistuttaa subjektia tämän omasta kyvyttömyydestä nauttia ja samalla komentaa tätä tavoittelemaan saavuttamatonta. Hänen bibliografiansa sisältää myös tärkeitä avauksia komedian teoriasta teoksessa Only a Joke Can Save Us sekä uusimpia pohdintoja vieraantumisen merkityksestä teoksessa Embracing Alienation. Akateemisen työn ohella hän tavoittaa laajan yleisön suositun Why Theory -podcastin isäntänä sekä Vermontissa pitämillään seminaareilla, joiden aiheet vaihtelevat "Noir Marxista" science fictioniin. McGowanin koko tuotannon läpäisevä ajatus on, että teoreettinen syväluotaus psyyken ja olemassaolon kysymyksiin voi tarjota vallankumouksellisia näkökulmia vakiintuneisiin käsityksiin ja rikastuttaa ihmisen luovaa elämää.

[3] Jean-Luc Nancy oli yksi 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun merkittävimmistä ranskalaisista filosofeista, joka eli vuosina 1940–2021 [Wikipedia: Jean-Luc Nancy]. Hän valmistui filosofiasta Pariisin yliopistosta vuonna 1962 ja aloitti opettajauransa Strasbourgissa pian tämän jälkeen. Akateemisen uransa alkuvaiheessa hän suoritti tohtorintutkinnon Immanuel Kantin filosofiasta Paul Ricœurin ohjauksessa vuonna 1973. Nancy tuli tunnetuksi erityisesti tiiviistä ja pitkäaikaisesta yhteistyöstään Philippe Lacoue-Labarthen kanssa, jonka kanssa hän perusti poliittisen filosofian tutkimuskeskuksen ja kirjoitti useita vaikutusvaltaisia teoksia. Hänen akateeminen arvostuksensa vakiintui viimeistään vuonna 1987, jolloin hän puolusti valtiotieteellistä väitöskirjaansa vapauden kokemuksesta Heideggerilla tarkastajinaan nimekkäät Jean-François Lyotard ja Jacques Derrida. Nancy oli keskeinen hahmo dekonstruktion kehittämisessä Derridan rinnalla, mutta hän vei ajatteluaan omaperäiseen suuntaan painottaen ontologiaa, ruumiillisuutta ja yhteisöllisyyttä. Hänen filosofinen merkittävyytensä perustuu erityisesti perinteisten subjektiteorioiden purkamiseen ja uudenlaisen "kanssa-olemisen" ontologian luomiseen. Nancy käsitteli ajattelussaan laajasti myös taidetta, musiikkia, elokuvateoriaa ja uskontoa, analysoiden kristinuskon dekonstruktiota modernissa maailmassa. Hän toimi professorina Strasbourgin yliopistossa ja vieraili säännöllisesti opettajana huippuyliopistoissa eri puolilla maailmaa Berliinistä Kaliforniaan. Nancy koki vakavia terveysongelmia 1980-luvun lopulla, ja hänelle tehtiin sydämensiirto, mikä johti hänet pohtimaan ruumiillisuuden, vieraan ja identiteetin suhdetta teoksessa L'intrus. Hänen kuolemansa vuonna 2021 merkitsi suuren eurooppalaisen intellektuellin ja ajattelijan ajan päättymistä, mutta hänen vaikutuksensa tuntuu edelleen voimakkaana nykyfilosofiassa. Nancy onnistui avaamaan uudelleen kysymyksen politiikan ja yhteisön perustasta teoksellaan Epätoimiva yhteisö, joka haastoi perinteiset nationalistiset ja kollektivistiset mallit.

[4] Pier Paolo Pasolini (1922–1975) oli italialainen elokuvantekijä, kirjailija ja laaja-alainen intellektuelli, jonka provokatiivinen elämäntyö määritteli uusiksi sodanjälkeisen Euroopan taiteellista ja poliittista keskustelua. Hän aloitti uransa runoilijana ammentamalla voimaa Friulin murteesta ja kansanperinteestä vastapainona porvarilliselle yhtenäiskulttuurille. Kirjailijana hän nousi maineeseen Rooman alamaailmaa ja köyhälistön karua arkea kuvaavilla romaaneillaan, kuten Ragazzi di vita. Pasolinin siirtyminen elokuvataiteeseen 1960-luvulla toi neorealismin perintöön uudenlaista lyyristä pyhyyttä ja visuaalista voimaa. Hänen maailmankuvaansa ohjasi jännitteinen liitto marxilaisen yhteiskunta-analyysin, kristillisen mystiikan ja radikaalin seksuaalisuuden välillä. Julkisena intellektuellina hän vastusti kiivaasti kulutusyhteiskunnan tuottamaa kulttuurista tasapäistämistä, jota hän piti perinteisten elämänmuotojen tuhoisana kansanmurhana. Hänen elokuvatuotantonsa vaihteli raamatullisesta realismista antiikin myyttien uudelleentulkintoihin ja eroottiseen ”Elämän trilogiaan”. Pasolinin viimeinen teos, järkyttävä Salò – Sodoman 120 päivää, jää historiaan säälimättömänä analyysina vallan, fasismin ja ihmiskehon alistamisen suhteesta. Hän säilytti loppuun asti asemansa tinkimättömänä toisinajattelijana, joka haastoi niin kirkon, valtion kuin vakiintuneen vasemmistonkin dogmit. Pasolinin ratkaisematon murha vuonna 1975 päätti ennenaikaisesti yhden 1900-luvun monipuolisimmista ja vaikutusvaltaisimmista taiteellisista urista. Nuorena opiskelijana Giorgio Agamben oli osa Pasolinin lähipiiriä ja sai näyttelijänä merkittävän roolin elokuvahistorian merkkiteoksessa Matteuksen evankeliumi (1964). Agamben esiintyy elokuvassa apostoli Filippuksena ilmentäen Pasolinin suosimaa ankaraa ja henkistynyttä estetiikkaa, joka tukeutui usein ei-ammattilaisten totuudellisiin kasvoihin. Tämä konkreettinen yhteistyö, jossa Rooman nuoren älymystön edustajat pukivat ylleen raamatulliset asut, loi perustan elinikäiselle intellektuaaliselle yhteydelle miesten välille. Agamben on myöhemmin korostanut, kuinka Pasolinin kyky nähdä "pyhyys" arkisessa todellisuudessa ja yhteiskunnan marginaaleissa vaikutti perustavanlaatuisesti hänen omaan filosofiseen ajatteluunsa.

[5] Carl Theodor Dreyer (1889–1968) oli tanskalainen elokuvaohjaaja, jota pidetään yhtenä maailman elokuvahistorian merkittävimmistä ja omaperäisimmistä mestareista. Hänen teoksensa tunnetaan erityisesti niiden ankarasta visuaalisesta tyylistä, syvällisestä hengellisyydestä ja ihmismielen tarkasta psykologisesta kuvauksesta. Dreyerin tunnetuin työ on vuonna 1928 valmistunut mykkäelokuvan klassikko Jeanne d'Arcin kärsimys, joka mullisti elokuvallisen ilmaisun intensiivisillä lähikuvillaan. Myöhemmin hän loi sellaisia elokuvataiteen kulmakiviä kuin Vihan päivät ja Sana, joista jälkimmäinen toi hänelle arvostetun Kultaisen leijonan Venetsian elokuvajuhlilla. Ohjaajan tinkimätön taiteellinen visio ja elämäntyö innoittivat Dale ja Jean Drumin kaltaisia tutkijoita omistautumaan vuosia kestäneelle työlle hänen elämäkertansa kirjoittamiseksi. Vaikka Dreyerin tuotanto on lukumäärällisesti suppea, jokainen hänen elokuvansa on hiottu taideteos, joka puhuttelee katsojia edelleen universaaleilla ja ajattomilla teemoillaan.

[6] Brian Dillon (s. 1969) on irlantilainen kirjailija, esseisti ja taidekriitikko, jonka tarkkanäköinen ja henkilökohtainen proosa yhdistää muistelmallisuuden, kirjallisuuskritiikin ja kulttuurianalyysin. Hän syntyi Dublinissa, opiskeli englantia ja filosofiaa University College Dublinissa, muutti Britanniaan 1995 ja väitteli tohtoriksi Kentin yliopistossa 1999 englannin kirjallisuudesta. Dillon työskenteli aluksi kirjallisuuden opettajana, mutta siirtyi 2003 kokopäiväiseksi kirjoittajaksi ja on sittemmin toiminut muun muassa Cabinet-lehden Britannian toimittajana sekä luovaa kirjoittamista opettavana luennoitsijana Queen Mary University of Londonissa ja Royal College of Artissa.Dillonin esikoisteos In the Dark Room (2005) on palkittu muistelmateos vanhempien varhaiskuolemista ja muistin luonteesta; se voitti Irish Book Award -palkinnon. Hänen muita teoksiaan ovat muun muassa hypokondriaa käsittelevä Tormented Hope (2009, ehdokas Wellcome Book Prize -palkinnolle), esseekokoelma Objects in This Mirror (2014), Sanctuary (2011) sekä The Great Explosion (2016), joka oli ehdokas Ondaatje Prize -palkinnolle ja kertoo Favershamin räjähdyksestä vuonna 1916. Dillon on myös kuratoinut näyttelyitä kuten Curiosity (2013) ja Ruin Lust (2014) ja kirjoittanut lukuisia katalogitekstejä.Hänen esseensä ja arvostelunsa ovat ilmestyneet lehdissä kuten The Guardian, London Review of Books, Times Literary Supplement, frieze, Artforum ja The New York Times. Dillonin kirjoittamisessa korostuvat tyyli, affiniteetti, haavoittuvuus ja uteliaisuus; teoksissaan kuten Essayism (2017) ja Suppose a Sentence (2020) hän tutkii esseen muotoa, lauseiden lumoa ja henkilökohtaista suhdetta kirjallisuuteen. Dillon asuu Kentissä ja on tunnettu kyvystään muuttaa henkilökohtainen kokemus ja kulttuurinen tarkkailu syvälliseksi, esteettisesti vivahteikkaaksi pohdinnaksi.

Terveisin, Juha Molari, Ph.D., BBA