Statcounter

perjantai 18. marraskuuta 2022

Suomen hallitus ja eduskunta paholaisen vallassa - Mietteitä patriarkka Kirillin saarnasta 13.11.2022

 

Netissä löytynyt kuva riivatusta naisesta, joka on jäänyt tunnistamattomaksi. Huolestuttavaa, jos vastaavia ilmiöitä olisi edes lievemmässä muodossa Suomen valtioneuvostossa.

Tuskin keneltäkään suomalaiselta on jäänyt havaitsematta, että Suomen hallituksen ja eduskunnan mielentila on - kauniisti sanottuna – poikkeuksellinen. Kristittynä pitää kysyä, ovatko he paholaisen vallassa.


Netissä esiintyneitä viitekuvia kiihkoilevista ihmisistä, jotka käyttävät asemaansa pahuuden palvelemiseen. Mikäli Suomessa esiintyisi dystopian ja sotavimman kaltaisia pyrkimyksiä päättäjissä, olisi epäilemättä oikein arvioida hengellisesti näiden päättäjien suhdetta paholaiseen, ja pitäisi rukoilla vallankäyttäjien vapautumista demoneista.

Kenties myös Suomen hallitus ja eduskunta niin kuin koko läntinen hallintosysteemi tarvitsisivat vapautusta demonien riivaamista pimeistä voimista, vapautusta paholaisen vallasta – jos on uskominen hänen pyhyytensä Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirillin saarnaa sunnuntaina 13. marraskuuta 2022 Pyhän Suurmarttyyri Georgios Voittajan mukaan nimetyn katedraalin vihkiäisissä. 

 


Ja miksipä ei pitäisi ottaa ihan vakavasti sitä, että tämä hillitöntä kiihkoa puhkuva Suomen ja lännen valtakoneisto on todellakin vaarallisesti paholaisen vallassa, kun puoluetaustasta riippumatta sotahulluus ja Ukrainan sotakoneiston rahoittaminen omien kaikkein pahiten huono-osaisten kansalaisten hyvinvoinnin kustannuksella on ylimmäinen pyrkimys Suomen päättäjien keskuudessa. Aseita, aseita tappamiseen – omat silmät kiiluen, näkemättä oman kansan pahoinvointia ja syöksykierrettä kurjuuteen.


Menen hetken kuluttua lähemmin patriarkka Kirillin saarnaan, jonka hän piti päivän evankeliumin Luuk. 8:26-39 mukaisesti. Evankeliumin mukaan eräs puolialaston mies oli pimeän voiman vallassa, vaarallinen.


 Muutama sana ennen Kirillin saarnaa Pyhästä Yrjöstä – ortodoksit kutsuvat häntä Pyhä Suurmarttyyri Georgios Voittajaksi, jonka mukaan nimettyä katedraalia vihittiin sunnuntaina Vladikavkazin kaupungissa, yli 300 000 asukkaan kaupungissa Pohjois-Ossetiassa, Kaukasusvuoriston juurella. Siellä vuoristossa on itsellänikin hienoja vaelluskokemuksia.

 

Pyhä Suurmarttyyri Georgios Voittaja


Pyhä Yrjö oli roomalainen sotilas, joka kuoli Israelin Lyddassa huhtikuussa 303 jKr. marttyyrikuoleman. Hän oli syntynyt varakkaaseen kristittyyn perheeseen. Hän toimi keisari Diocletianuksen henkivartiokaartissa, mutta Diocletianuksen määrättyä kristittyjen vainon Rooman valtakunnassa, Georgios eli Yrjö kieltäytyi toteuttamasta vainokäskyä ja tunnustautui itsekin kristityksi arvostellen keisarillista päätöstä. 

 



Georgios oli jakanut omaisuutensa köyhille ja vapauttanut orjat ennen kuin hän astui avoimesti Diocletianuksen eteen, ymmärtäen oman kohtalonsa kidutettuna ja teloitettuna. Diocletianus raivostui ja määräsi petturin kidutuksen jälkeen teloitettavaksi. Kidutuksen jälkeen hänen kaulansa katkaistiin Nikomedeian muurin vieressä 23. huhtikuuta 303.


Kuva Pyhästä Yrjöstä hevosen selässä symboloi voittoa paholaisesta – muinaisesta käärmeestä, josta Ilmestyskirja 12:3 ja 20:2 kertovat. Tämä kuva on myös Moskovan kaupungin vaakunassa. Venäjän kirkossa Suurmarttyyri Georgios Voittajaa kunnioitetaan vuodesta 1945 alkaen, jolloin pyhimyksen muistopäivä osui samaan aikaan Neuvostoliiton armeijan viimeisten voittoiskujen kanssa 6.toukokuuta.

 

Luukkaan evankeliumi 8:26-39


Hänen pyhyytensä Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill saarnasi sunnuntaina 13. marraskuuta Pyhän Yrjön katedraalin vihkitilaisuudessa ja saarnassaan liittyi liturgiassa kuultun evankeliumin, Luuk. 8:26-39 kertomukseen demonien riivaaman ihmisen parantamisesta.


Evankeliumi kertoi Jeesuksen saapuneen Gerasan alueelle. Jeesus nousi rantaan, jolloin Jeesusta vastaan tuli kaupungista mies, jota vaivasivat pahat henget. Mies oli jo kauan kulkenut ilman vaatteita ja oleskellut hautaluolissa. Jeesuksen nähdessään riivattu alaston tai puolialaston riivattu mies parkaisi, heittäytyi Jeesuksen eteen ja huusi kovalla äänellä: Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Älä kiduta minua! Jeesus oli käskenut saastaisen hengen lähteä tuosta miehestä. Riivattu mies kertoi saastaisen hengen nimeksi Legioona, koska häneen oli mennyt jopa monta pahaa henkeä.

 

Evankeliumin kertomuksella yleismaailmallinen merkitys


Patriarkka Kirill saarnaa, että evankeliumin tapauskertomuksessa ei ole kyse aivosairaudesta, vaan siitä, että ihminen oli todella täydellisesti paholaisen vallassa. Paholainen on ehdoton paha, paholainen ei kykene tuottamaan hyvää, vaikka voi kätkeytyä ja esiintyä valkeuden vaatteissa. Tämä riivattu henkilö ei kykene löytämään pelastusta, kunnes Herra Jeesus sääli häntä ja paransi hänet ajaen ulos demonit. Patriarkka Kirill näkee, että evankeliumissa kerrotulla erikoistapauksella on suuri, yleismaailmallinen merkitys, koskapa se on painettu evankeliumin sivuille. 

 


 

Kertomus on painettu Pyhän Raamatun Pyhään Evankeliumiin, koska Jumala tahtoo yleismaailmallisesti opettaa ihmiskuntaa paholaisen vaarallisesta vallasta ja Jeesuksesta. Jumala pelastaa tämän ihmisen hulluudelta, mutta ainakaan tällä kertaa hulluutta pidä ymmärtää ahtaasti lääketieteellisenä diagnoosina.


Patriarkka Kirill tarkentaa, että loppujen lopuksi mikä tahansa Jumalan lain rikkominen on hulluutta, koska Jumala antoi lain ihmisen onnellisuuden vuoksi. Jumala sanoi ”älä varasta”, ”ole uskollinen avioliitossa”, ”älä tee mitään, mikä voi aiheuttaa vahinkoa ihmiselle”, ”älä tee muille sitä, mitä et haluaisi tehtävän itsellesi”.


Nämä ovat yksinkertaiset ja selkeät totuudet, jumalallinen laki, mutta historiallinen kokemus osoittaa, että tätä lakia on vaikea täyttää. Miksi se on vaikea tehdä Jumala lain mukaan? 

 

Paholainen voi alistaa ihmisen 


Patriarkka Kirill vastaa saarnassaan: Koska jokainen ihminen voi olla paholaisen tuhoavien voimien vaikutuksen alainen. Paholainen voi astua ihmiseen, korvata ihmisen terveen psyykeen, terävän älyn, hyvän tahdon, käyttää näitä väärään, mutta tämä paholainen voi toimia myös etänä, astumatta ihmisen fyysiseen luontoon - paholainen voi yksinkertaisesti alistaa ihminen tietoisuuteensa ja tahtoonsa. 




Helsinkiläisen miehen eilen lähettämä kehotus itsemurhaan on tyypillinen esimerkki ihmisvihollisen eli paholaisen valtaaman ihmispoloisen tuotoksesta. Pyhän Hengen vallassa ihminen ei kehottaisi ihmisiä itsemurhaan.
 

Tämä alistaminen tapahtuu koko ajan – pseudokulttuurin meille kohdistamien stereotypioiden kautta, tietyllä tavalla tekojen ja sanojen kautta, ja mikä tärkeintä, ihmisen vapauden väärän mielivaltaisen tulkinnan kautta. Patriarkka Kirill kertaa ihan perinteisen kristillisen opetuksen mukaisesti, että Paholainen alistaa ihmisen, kun ihminen itse ryhtyy tulkitsemaan, että vapaus olisi mitä minä itse haluan tehdä ja sitä minä saisin tehdä.

 

Lännen kauheat perversiot - eivätkö ne ole demonismia?


Patriarkka Kirill jatkaa saarnassaan: - Joten kaikki, mikä koskee tämän päivän demonien riivaamista ja ihmisten hulluutta, tulee useimmiten tahtomme orjuuttamisesta noiden stereotypioiden, tuon ulkopuolelta pakotetun elämänfilosofian vaikutuksesta niin yksittäisille ihmisille kuin myös kansoille ja valtioille. En luettele niitä kauheita perversioita ja syntejä, jotka nykyään esitetään länsimaisessa kulttuurissa ja länsimaisessa poliittisessa ajattelussa ihmisen käyttäytymisen muunnelmina, ikään kuin syntiä ei olisi, vaan olisi vain ihmisten vapaa valinta käyttäytymisensä eri variaatioiden välillä. Mutta mitä tämä on, jos se ei ole demonismia, kysyy patriarkka Kirill saarnasssaaan.


Mutta mitä tämä on, jos se ei ole demonismia? Jumala kertoi meille suoraan, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä on elämän tie ja mikä on kuoleman tie. Sen sijaan jotkut ihmiset sanoavat, että olen vapaa kansalainen vapaassa maassa, en riko lakia. Patriarkka Kirill sanoo, että uskon täydellinen katoaminen johtaa ihmisyhteiskunnann dehumanisointumiseen. Dostojevski sanoi, että tapahtuu niin surkeasti, että jos Jumalaa ei ole, niin kaikki on sallittua. Totuuden kriteeriä ei enää ole, teet mitä haluat. 

 

Jos pahan hengen ihminen pääsee valtaan yhteiskunnassa


Patriarkka Kirill sattui vierailemaan psykiatrisilla klinikoilla, joissa keskusteli kokeneiden psykiatrien kanssa siitä, voivatko he erottaa mielisairaan demonisesta. Vastaus oli, että he eivät voi, mutta potilaiden käyttäytymismalli on sellainen, että se ei sovi mielenterveysongelmiin. 

 

Kirillin mukaan meidän aikanamme on ihmisiä, jotka ovat pahan hengen vallassa. Kaikki eivät ole kuitenkaan eristyksissä lääkärin valvonnassa. Jos nämä ihmiset eivät ole eristyksissä, kuinka vaarallinen sellainen ihminen onkaan silloin, kun hänen sisällään on paha, absoluuttinen paha. 

 

Jos pahan hengen ihminen kykyjensä ansiosta pääsee valtaan, kuinka vaarallinen hän voikaan olla! Jos hän saa vallan työyhteisöihin, tiettyihin ihmisyhdistyksiin, eikä hänellä ole diagnoosia. Muutamat voivat sanoa, että inhottava ja vaikea ihminen, mutta maallisessa yhteiskunnassa ei voi kukaan rajoittaa sellaisen henkilön käyttäytymistä. 

 

Jumalan armo voi parantaa


Patriarkka Kirillin mukaan silloin vain Jumalan armo voi rajoittaa, eikä vain rajoittaa paholaisen valtaaman ihmisen toimintaa, vaan myös parantaa, aivan kuten Herra Jeesus paransi riivatun evankeliumin kertomuksessa. Herra Jeesus antoi seurakunnalle mahdollisuuden parantaa pyhien sakramenttien, rukouksen ja suuren evankeliumin opetuksen kautta, joka saavuttaessaan ihmismielen ja sydämen muuttaa ihmisten käyttäytymistä.


Kirkko on parantamisen yhteisö, patriarkka Kirill sanoo ja tuskin tarkoittaa niitä kirkoksi itseään kutsuvia systeemejä, joissa on otettu agendakseen mädättää kaikki opit ja moraali. Kirkko on parantava yhteisö sekä henkilökohtaisten suhteiden että yhteiskunnan parantamisen laajassa merkityksessä pimeästä, pahasta ja tuhoisasta voimasta. 

 

Meidän on todella tuotava rauhaa ja rakkautta koko yhteiskuntamme ja koko kansamme elämään, edistettävä hyvien suhteiden muodostumista kansallisuuksien välillä”, patriarkka Kirill saarnasi sunnuntaina.


sunnuntai 13. marraskuuta 2022

”Menkää pois: Minä en tunne teitä!” Näin Pyhä Johannes Kronstadtilainen opetti Herra Jeesuksen sanoja lopunajoista.

 

Arkangelissa eli Vienan läänissä vuonna 1829 syntynyt, Pietarin alueella Kronstadtissa vuonna 1908 kuollut seurakuntapappi Pyhä Johannes Kronstadtilainen, oikealta nimeltään Ioann Iljitš Sergijev, on tullut tunnetuksi elämästään ja opetuksestaan. 


 


Pyhältä Johannes Kronstadtilaiselta on "Valvomisen sunnuntaina", jota vietämme tänään 13. marraskuuta 2022, luettavan Matteuksen evankeliumin luvun 25 selitys. Tämä koskee siis Jeesuksen vertausta kymmenestä morsiusneidosta, viisaista ja tyhmistä, joista tyhmät eivät päässeet häätaloon, kun sulhanen tuli: ovi suljettiin. Silloin tyhmät huusivat: Herra, Herra, avaa meille. Mutta hän vastasi: Totisesti, minä en tunne teitä. Jeesus kehottaa: Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.


Pyhä Johannes Kronstadt


Pyhä Johannes Kronstadt syntyi vuonna 1829 köyhän perheen esikoisena Suran kylässä Arkangelin maakunnassa. Hänen suvussaan oli ollut useitakin pappeja. Johanneksen isä Ilja Mihajlovits Sergijev toimi myös kirkkoherrana, mutta kuoli jo varhain 48-vuoden iässä. Äiti Feodora synnytti kuusi lasta, joista kolme jäi eloon. Tämä äiti kuoli koleraan 63-vuoden iässä. Johannes valmistui Arkangelin teologisesta seminaarista ja siirtyi sen jälkeen Pietarin teologiseen seminaariin.


Johannes avioitui Kronstadtin katedraalin kirkkoherran tyttären Elisabetin kanssa, mutta heille ei syntynyt lapsia. Virallisen selityksen mukaan pariskunta ”otti itselleen neitsyyden uroteon” eläessään avioliitossa. Heillä oli lopunajallinen meininki niin kuin jo apostoli Paavali ihannoi 1. Korinttilaiskirjeessä.


Pariskunta kasvatti kahta kasvattitytärtä. Isä Johanneksen yksityisen päiväkirjan mukaan hänen vaimonsa alkoi 1870-luvun puolivälistä lähtien osoittaa pahatapaista mustasukkaisuutta, epäluuloisuutta ja jopa vihamielisyyttä. Tätä päiväkirjaa säilytetään Venäjän valtion historiallisessa arkistossa. Päiväkirjasta näkyy myös äärimmäinen itsekritiikki ja jopa avoimen kielteinen sävy itseään kohtaan, mikä on toki tyypillistä ortodoksiselle askeesille. Eihän uskovainen ole tullut itseään kehumaan ja jumaloimaan, vaan hyvin tietoiseksi omista synneistä ja heikkouksista.


Isä Johanneksen sisäinen halu oli ryhtyä munkiksi ja ryhtyä lähetyssaarnaajaksi aina Amerikan ihmisille saakka, mutta hän melko varhain havahtui, että Pietarin asukkaat ”eivät tunne Kristusta sen enempää kuin jonkin Argentiinan Patagonian villieläimet”. Niin Johannes jäi Pietariin ja ordinaation jälkeen hänet lähetettiin Kronstadtiin, joka oli paitsi laivastotukikohta myös hallinnollinen maanpakopaikka epäsosiaalisille persoonallisuuksille ja lukuisille kerjäläisille.


Hänen ihailijoidensa mielestä "isä Johanneksen ulkonäkö oli erityinen, viehättävä, joka tahtomattaan käänsi kaikkien sydämet hänen puoleensa: hänen silmissään näkyi taivas, kasvoissa - myötätunto ihmisiä kohtaan, hänessä näkyi halu auttaa kaikkia".


Kronstadissa Johannnes herätti hämmennystä, kun hän ”alkoi vierailla hökkelikylissä, kaivoksissa ja köyhissä asunnoissa. Hän lohdutti hylättyjä äitiä, hoiti näiden äitien lapsia sillä aikaa että äidit saivat pestä pyykkiä, auttoi rahan kanssa, varoitti ja kehotti juoppoja, antoi koko palkkansa köyhille, ja jos rahaa ei ollut, hän antoi vielä saappaansakin ja palasi paljain jaloin kotiin seurakuntataloon. Ja tämä johti siihen, että ortodoksinen kirkko päätti antaa seurakuntapapin palkan hänen vaimolleen eikä enää hänelle itselleen!


Sen lisäksi että isä Johannes oli tunnettu poikkeuksellisesta hyväntekeväisyydestään ja laupeudestaan, hänen saarnansa olivat äärimmäisen tunteellisia. Todistajien mukaan isä Johannes itki usein saarnoissaan. Tämä herätti 1860-luvulla myös väärinymmärrystä ja paheksuntaa kirkon muissa papeissa.


Yksityinen hyväntekeväisyys jatkui virkakauden alusta lähtien ja laajeni 1880-luvulta lähtien, kun hän perusti ”Ahkeruuden talon”, jossa oli erilaisia työpajoja, köyhien koulu, naistentalo, orpokoti jne. 1890-luvulla isä Johannes oli saanut kaikkialla Venäjällä kunnioitusta ja väkijoukot kirjaimellisesti kerääntyivät hänen ympärilleen, repivät häntä vaatteista, monin paikoin oli vastassa monien tuhansien ihmisten väkijoukko.


15. heinäkuuta 1890 Harkovan katedraaliin ei mahtunut enää seurakuntalaisia, vaan isä Johanneksen toimittaman jumalanpalveluksen aikana myös Harkovan собо́рная katedraali-aukiolle kokoontui yli 60 000 rukoilijaa. Samanlaisia olivat tilanteet Volgan kaupungeissa Samarassa, Saratovissa, Kazanissa ja Nižni Novgorodissa.


Kronstadtin Johanneksen maineen ja kunnioituksen kasvu johti siihen, että hänelle alettiin lahjoittaa suuria rahasummia - henkilökohtaisesti ja postisiirtoina. Hän puolestaan jakoi summat eteenpäin. Isä Johannes sanoi hyväntekeväisyystyöstään: 

"Jumalalla ei ole helleeniä eikä juutalaisia. Minulla ei ole omia rahoja. He lahjoittavat minulle ja minä lahjoitan eteenpäin. Usein en edes tiedä, kuka lähetti minulle tämän tai tuon lahjoituksen ja mistä. Siksi lahjoitan myös sinne, missä on tarvetta ja missä sillä rahalla voi tehdä hyvää".


Kronstadtin Johanneksen anteliaisuuden julkisuus houkutteli hänen luokseen valtavan määrän anojia - tavallisista kerjäläisistä varakkaisiin kauppiaisiin, jotka olivat joutuneet epätoivoon kriittisen tilanteen vuoksi (konkurssi, häviö korttipeleissä jne.). Isä Johannes kulki nyt Kronstadtin läpi kerjäläisten "armeijan" saattelemana, joille hän jakoi almuja kahdesti päivässä, aamulla ja illalla.


1890-luvulla muodostui Kronstadtiin suorastaan pienimuotoista teollisuutta, joka palveli huomattavaa pyhiinvaeltajien virtaa, joka saapui toivossa tavata isä Johannes. Johanneksen oli palkattava sihteereitä, jotka vastasivat vierailijoiden valinnasta, joita oli mahdoton määrä, että yksi ihminen nämä kaikki kohtaisi kasvotusten.


Kronstandin Johannes oli myös kuolevan Aleksander III:n luona Krimillä, toimitti ehtoollisen ja ruumiin voitelyn öljyllä, minkä jälkeen hän laski kätensä Aleksander III:n pään päälle kuolevan pyynnöstä. Tämä puolestaan edisti isä Johanneksen suosion kasvua yhteiskunnassa. Johannes Kronstadt tunnettiin Venäjän keisarikunnassa askeettisena ja raittiusyhdistyksen tukijana, joka piti puolustuspuheita, jotta ihmiset joisivat pikemmin teetä kuin vodkaa. Hän puhui suoria sanoja juopumusta vastaan.


Kronstahdtin Johannes ja paroni Otto von Buxhoevedenin pohdiskelujen ansiosta perustettiin Pyhän Andreaksen ahkeruuden talo, jossa oli erilaisia työpajoja, kouluja, yömaja, soppakeittiö ja poliklinikka. Tämän ahkeruuden talon menestys johti vastaavien laitosten syntymiseen kaikkialla Venäjällä. Toisin kuin tuolloin olemassa olevat työtalot, nämä eivät olleet rangaistuksen täytäntööpanolaitoksia. Pietarissa filantrooppi Anatoli Nikolajevits Demidov oli avannut jo aiemmin myös ahkeruuden talon, mutta 10.lokakuuta 1882 Isä Johanneksen ja luterilaisen paroni Otto von Buxhoevedin avaama ahkeruuden talo tuli varsinaiseksi esimerkiksi. Paroni Buxhoeven keräsi luterilaisilta kauppiailta varoja ja perusti Pietariin vielä toisenkin evankelisen huolenpidon talon Pietarin Pyhän Marian luterilaisen kirkon yhteyteen.


Paroni Otto Ottovich Balthazar von Buxhoeveden oli koulutukseltaan juristi, joka oli valmistunut Pietarin oikeustieteellisestä korkeakoulusta, josta hän jatkoi Leipzigin yliopistoon opintoihin. Paronin mielisairas poika Edgar tappoi hänet sittemmin kesäkuussa 1907 ja hänet haudattiin Smolenskin luterilaiselle hautausmaalle.


 


Pyhän Johannes Kronstadtin teoksessa Kommentti Matteuksen evankeliumiin, jonka Pietarin ortodoksinen hengellinen akatemia on julkaissut vuonna 2009, tämä kanonisoitu seurakuntapastori selittää lopunaikojen kehotus- ja vertauspuhetta, jonka Jeesus oli pitänyt. Pyhän Johannes Kronstadtin teoksessa Elämäni Kristuksessa hän voimakkaasti moittii kaikenlaista uskon väärentämistä:


Tulee aika, jolloin he valitsevat himojensa mukaan omat opettajansa, kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee [2. Tim. 4:3]. Eivätkö maalliset ihmiset ja jopa monet hengelliset ihmiset tee tätä nykyään? Eivätkö he ole itse valinneet omia opettajiaan miellyttääkseen korviaan? He eivät opi ainoalta Opettajalta - Kristukselta, Hänen evankeliumistaan eivätkä Hänen kirkostaan, vaan maallisilta toimittajilta, feuilletonkirjailijoilta, romaanikirjailijoilta, runoilijoilta, näyttelijöiltä, ja he sanovat: "Voi, miten viihdyttävää se kaikki onkaan, miten opettavaista!". Ja jos ei sanoin, niin teoin he sanovat: emme tarvitse evankeliumia tai kirkkoa jumalanpalveluksineen, sakramentteineen ja Jumalan sanan julistuksineen. Meillä on niin hyviä, moraalisia opettajia! Herra Jeesus, mihin olemme tulleet? He hylkäsivät Sinun sanasi.


Johanneksen viittaus "feuilletonkirjailijoihin" tulee ranskalaisesta sanasta, josta Suomessa käytetään ruotsalaista sanaa följetongi sanomalehtien ja muualla julkaistavien jatkokertomuksen lajityypille. Viron kielessä följeton on vakiintunut tarkoittamaan pakinaa. Följetongi oli yleinen tyylilaji Venäjällä Aleksanteri II:n hallituksen uudistusten aikana. Fjodor Dostojevski kirjoitti näitä, mutta myös parodioi, koska näki följetongin juhlivan katoavaa kulttuuria. Nykypäivänä olisi helpompi ymmärtää följetongin turhamaisuuden ihmisten mieltemysten kuohuttajana, kun television aikakaudella tilalle on saapunut Kauniit ja rohkeat sekä vastaavat jatkokertomukset. Johannes Kronstadt havaitsi, että nämä katoavan kulttuurin ilmiöt täyttävät ihmisen sielun petollisesti, kun Pyhän Jumalan sanan ja Kristuksen pitäisi täyttää ihminen.



Johannes Kronstadtin huomautus ei ole yhtään vähemmän merkityksellinen yli 100 vuotta myöhemmin, kun kirkkoherra Kari Kanala kehuu ja kutsuu Suomessa evankelisluterilaisen kirkon valvomisen sunnuntain jumalanpalveluksen saarnaajaksi koomisen näyttelijän Janne Katajan. Janne Kataja voi olla sympaattinen näyttelijä, mutta kristinuskoon sitoutumista hän ei ole koskaan ilmoittanut, vaan pikemmin kertonut median haastatteluissa ei-kristillistä panteistista energiauskoa.


 

Johannes Kronstadt arvosteli myös erittäin voimakkaasti kreivi Lev Tolstoin toimintaa vastaavasta syystä, että Tolstoi erkaantui kristillisestä uskosta, josta hän oli toki saanut vaikutteita. Ei olisi tullut kysymykseenkään, että kristinuskosta erkaantunut ja sivuun harhautunut henkilö voitaisiin kutsua jopa jumalanpalveluksen saarnaajaksi. Johannes Kronstadt moitti, että Lev Tolstoi kehitti panteistisen uskonnollisen järjestelmän, jossa Luojaa ei ole olemassa, vaan itsekukin on osa jumalaa. 

 

Tolstoi oli hylännyt opin Kristuksen Jeesuksen jumaluudesta, dogmit Kolmiyhteisestä Jumalasta, lunastuksesta, neitseestä syntymästä ja kuolleistanousemisesta. Toden totta Tolstoi kirjoitti vuonna 1901 vastauksessa synodille, että syytökset olivat oikeita, sillä hän hylkää kaikki sakramentit, koska pitää ”kaikkia sakramentteja karkeana noituutena”. Tolstoi myös kirjoitti, että kristillisessä maailmassa ei ole enemmän haittaa aiheuttanut kirjaa kuin tämä kauhea kirja, jota kutsutaan Vanhan ja Uuden tetamentin pyhäksi historiaksi.


Kirjassaan ”Elämäni Kristuksessa” Pyhä Johannes Kronstadt oli hyvin pettynyt modernismiin. Moni muinainen pakanallinen kirjoitus saattaa olla jopa parempi ja puhtaampi kuin niin kutsuttujen kristittyjen kansojen moderni kirjallisuus. Nykykristityt eivät ole pelkästään kylmiä rukouksessa, vaan he ovat myös lakanneet kääntymästä Raamatun puoleen ja ovat yhä enemmän ”maailman henkeä”, toisin sanojen sanomalehtien, aikakausilehtien ja maallisten kirjailijoiden sekä teatterin henkeä.


Johannes Kronstadtin mukaan Raamatun varoitukset pitää ottaa vakavasti, koska asia ja aika on oikeasti vakava:


Jokaisen tulisi tietää ja uskoa, että on olemassa hengellinen, tappava käärme, jota kutsutaan paholaiseksi ja saatanaksi ja jonka Luoja on tuominnut ikuiseen piinaan ja joka kykenee raahaamaan epäuskoisia ja katumattomia ihmisiä ikuiseen piinaan. Jokaisen tulee myös tietää ja uskoa, että Jumala on lähettänyt Vapahtajan maailmaan pelastamaan ihmiset tämän käärmeen tappavalta pistolta – synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta, ja että tämä Vapahtaja antaa jokaiselle pelastavan lääkkeensä käärmettä vastaan: uskon, rukouksen, parannuksen ja Pyhän ruumiinsa ja verensä salaisuuden (ehtoollisen sakramentissa).


Johannes Kronstadt ei samaistanut ja sekoittanut Jeesuksen Kristuksen perustamaa Jumalan valtakuntaa maalliseen isänmaahan, vaan kirjoitti klassisen kristinuskon mukaisella tavalla (vrt. kirkkoisä Kyprianos), joka olisi edelleen aiheellista ottaa opiksi:


Älä sure lohduttomasti isänmaan onnettomuuksia, menetettyjä sotia, sotalaivojen menetyksiä, valtion valtavia tappioita. Sure, jos etenet huonosti kohti ikuista Isänmaata, joka on valmistettu taivaassa. Sure, jos sydämesi on kaukana Jumalasta. Maallinen isänmaa kärsii tsaarin ja kansan synneistä, tsaarin uskon puutteesta ja lyhytnäköisyydestä, hänen antautumisestaan Lev Tolstoin ja koko niin sanotun koulutetun ministerikunnan ja virkamiesten epäuskoon ja jumalanpilkkaamiseen upseereineen ja opiskelijanuorisoineen. Rukoile Jumalaa kyynelein Venäjän yleisen epäuskon ja korruption tähden. Herra, herättäköön nukkuva kuningas, joka on lakannut toimimasta voimallaan: anna hänelle rohkeutta, viisautta ja ennakointikykyä”.


Kommentti Matteuksen evankeliumiin


Johannes Kronstadilainen selittää Jeesuksen vertausta tyhmistä ja viisaista morsiusneidoista, joista tyhmät nukkuvat ja eivät pääse juhliin – ovet suljetaan, heitä ei tunneta. Johannes nostaa esille monia tilanteita, jotka johtavat kristityt nukkumaan, välinpitämättömyyteen ja penseyteen.


Kun vihollinen ei onnistu syöksemään kristittyjä pois pelastuksen tieltä ahdistuksilla, köyhyydellä, hän ryntää toiseen ääripäähän: vihollinen taistelee kristittyä vastaan terveydellä, levolla, sydämen velttoudella, hengellisellä tunteettomuudella, ulkoisen elämän rikkauksilla. Voi miten vaarallinen tuo viimeinen tila onkaan! Se on vaarallisempi kuin ensimmäinen tila, surun ja masennuksen ja sairauksien tila. Meidän on helppo unohtaa Jumala. Unohdamme helposti Jumalan ja lakkaamme tuntemasta Hänen armoaan, torkumme ja nukumme hengellisesti.”


Ahdistuksessa me tahattomasti jatkuvasti käännymme Jumalan puoleen pelastuksen saamiseksi, tunnemme jatkuvasti, että Jumala on pelastuksemme Jumala. Näin ollen kristityn on parempi elää kaikenlaisessa ahdistuksessa”.


Johannes Kronstadilaisen selitys nousee uskollisesti siitä vanhasta tunnelmasta, joka on ollut olennainen osa myös Jeesus nasarettilaisen julistusta. Jos muistamme Jeesuksen vertausta suurista pidoista, Luukas 14:16-27, niin tässäkin vertauksessa hyvää elämää perhesiteissään ja omistuksestaan vastuullisesti hoitavat ihmiset jäivät suurten pitojen ulkopuolelle. He kieltäytyvät. Palvelijat menivät saman kaupunkikulttuurin eri sosiaalisten ryhmien luo ja saivat erilaisen vastauksen kussakin ryhmässä. Tietyt henkilöt valittiin pahaksi malliksi tuomittavasta ihmiskunnasta tuossa maailmassa, jossa omaisuus perustui maanomistukseen, henkilön identiteetti ja kunnia perustuivat tämän perheen jäsenyyteen.


Jeesus ei esittänyt mitään toimintaohjelmaa oikeudenmukaista yhteiskuntajärjestystä varten, vaan vertauksessa torjutaan tavallinen elämä, rikkauden tavoitteluun ja tavallisen elämän turvallisuuteen liittyy illuusio, joka on muuta kuin ihmisen varsinainen tarve. Niin myös Nooan päivien tulva paljasti tavanomaisen elämän vaarallisuuden, Luukas 17:27. Suomeksi kirkkoraamattu sanoo liian yleisluonteisesti Jeesuksen kehotuksen: Joka yrittää turvata sielunsa, kadottaa sen, Luuk 17:33, mutta ”turvata sielunsa” olisi evankeliumin alkukielessä selvä viittaus ansiotulosta kieltäytymiseen. Siinä Jeesus kehottaa seuraajiaan valmiuteen kieltäytyä ansiotulon tai ylläpidon etsimiseen (ζητήση ...περιποιήσασθαι).


Kirkkohistorian perinne rakentui tälle samalle näkemykselle ja Kleemens Aleksandrialainen kirjoitti, että yksityisomaisuus on lähtökohtaisesti epäoikeudenmukaista: ”Omistamisella on demoninen luonne, koska se sitoo ihmisen ja sulkee hänen korvansa Jumalan valtakunnan kutsulta” (Quies dives 31: GCS 17, 180). Juudaan testamentin mukaan nimenomaisesti pahat henget johtavat viimeisinä päivinä luopumukseen rahan ja rakkauden avulla (TJud. 18:1-6).


Johannes Kronstadilainen ottaa vakavasti Raamatun ja kristikunnan tradition varoitukset paholaisen uhkasta ja himojen vaarasta – joista on nyttemmin tullut leikinlaskun ja välinpitämättömyyden huvipuistoja:


Vapauta minut paholaisen kiireestä. Paholainen kiirehtii, kiirehtii suunnattomasti, tarttuu ihmiseen turmellakseen hänet ikuisesti, samalla kun ihmiset uinuvat, laiskottelevat ja nukkuvat elämänsä turhuudessa, himoissaan, itsekkyydessään, haureudessa, viihteessä, muodissa ja kaikessa muussa, ja he kuolevat tuhansittain kuin kärpäset kärpässienessä. Kiirehtikää, kiirehtikää, kristityt, pelastaaksenne sielunne, niin kauan kuin on aikaa, niin kauan kuin Herra odottaa ja on kärsivällinen, niin kauan kuin taivasten kuningaskunnan ovia ei ole suljettu. Sen jälkeen tulevat tyhmät neitsyet ja sanovat: Herra, avaa meille, mutta Herra vastaa heille: Menkää minun luotani, en tunne teitä, Matt. 25:11-12”.


Älä himoitse mitään, ei ruokaa ja juomaa, ei vaatteita, ei tilavaa ja koristeltua asuntoa, ei rikkaita kodin tarvikkeita, eikä edes terveyttä, älkää edes henkeänne himoitko, vaan antakaa koko elämänne Herran tahdolle ja sanokaa: Minulle se, että elän, on Kristus, ja se, että kuolen, on voitto, Fil. 1:21. Se, joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, pitää sen iankaikkisen elämän maailmassa, Joh 12:25”.


Riippuvuus tilapäisestä elämästä ja terveydestä johtaa moniin poikkeamiin Jumalan käskyistä, lihan hemmotteluun, paastojen rikkomiseen, välttelyyn suorittaa velvollisuuksia tunnollisesti, epätoivoon, kärsimättömyyteen ja ärtyneisyyteen”.


Sinä jäykkä ja karkea sielu, lihasta ja kivestä tehty mies, katumaton mies, sinä keräät vaivaa päällesi! Ennemmin tai myöhemmin te kuolette, kuoleman jälkeen teitä odottaa suurimman tuomarin oikeudenmukainen tuomio ja viimeinen tuomio, suuri vihan päivä ja Jumalan oikeudenmukaisen tuomion ilmestyminen koko maailmalle. Mitä sinä teet silloin, missä olet? Pelkään sinun puolestasi, kurja.”


"Kaikki epäuskoiset ja katumattomat syntiset joutuvat kärsimään iankaikkisen rangaistuksen, iankaikkisen kidutuksen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen (Matt. 25:41).


Kaikki on Jumalan omaisuutta


Johannes Kronstadt liittyi niin teoissaan kuin sanoissaan apostoliseen köyhyyteen:


"Jumala on antanut teille runsaat lahjansa, jotta voisitte antaa ne kätenne kautta muille tarvitseville: ne ovat Jumalan lahjoja, eivät teidän, vaikka te omistaisittekin ne, koska olette keränneet ne työnne tuloksena tai saaneet ne perintönä. Te sanotte: Minä olen ponnistellut. Mitä sanottavaa siinä on? Me kaikki synnymme tekemään työtä, eikä siinä ole teille mitään ansiota: kasvojenne hiessä teidän on syötävä leipänne (1. Moos. 3:19), sanotaan. Mutta niinhän se on, että te teette työtä ja saatte runsaan palkkion työstänne, kun taas toiset tekevät enemmän työtä kuin te ja joutuvat tekemään enemmän työtä kuin te, ja heidän palkkionsa työstään on vähäinen. Ettekö näe, että Jumala on sanoissaan ja teoissaan vanhurskas ja riittävä, mutta kitsastelijoita rangaistaan anteliaasti siitä, että hän ei anna niitä vähäisemmille veljilleen (vrt. Matt. 25:40)?”


Kaikki on Jumalan omaisuutta, ja vain itsekkyytemme ja oman edun tavoittelumme omistaa Jumalan tavarat itsellemme, ja itsekkyytemme käyttää niitä hyväkseen ja pitää sitä suurena palveluksena lähimmäisillemme, kun emme anna heille paljoa; vain paholainen, ikuinen valehtelija ja huijari, pilkkaa Jumalamme nimeä meidän oman ahneutemme, epäsosiaalisuutemme ja kitsautemme kautta. Mutta sinä, Jumalan palvelija, laske aina kaikki omistukset Jumalalle kuuluvaksi, älä omaksesi.”


Kaikki synnit ja intohimot, riidat ja riitelyt ovat todella sielun sairauksia: näin niihin pitäisi suhtautua. Tai kaikki intohimot ovat sielun tulta, suurta sisimmässään raivoavaa tulta, helvetillisestä kuilusta nousevaa tulta. Se on sammutettava rakkauden vedellä, joka on tarpeeksi vahva sammuttamaan kaiken pahuuden ja muiden intohimojen helvetillisen tulen. Mutta voi ja harmi meille, itserakkaudellemme, kun saamme tämän liekin kasvamaan uudella helvetillisellä liekillä - omalla pahansuopaisuudellamme ja ärtyneisyydellämme, ja tällä tavoin olemme pahojen henkien auttajia (Ef. 6:12). Me laskeudumme Gehennan tuleen itseämme kohti, ja jos emme tee parannusta emmekä ole viisaita hyvän puolesta, vaan yksinkertaisia pahan puolesta (Room. 16:19), meidät tuomitaan yhdessä paholaisen ja hänen enkeliensä kanssa kidutettavaksi tulijärveen (ks.: Mt 25:41; Ilm. 21:8). Älkäämme siis antako pahan voittaa itseämme, vaan voittakaamme paha hyvällä (vrt. Room. 12:21).”


Olemme eksyneitä ihmisiä (vrt. Room. 7:24)! Miten on mahdollista, ettemme ole vielä oppineet pitämään kaikkea syntiä sielumme suurena onnettomuutena ja suhtautumaan vilpittömästi ja rakastavasti niihin, jotka ovat joutuneet tällaiseen onnettomuuteen? Miksi emme pakene sitä niin kuin käärmettä, niin kuin myrkkyä? Sillä miksi me kompastumme siihen? Miksi emme tunne sääliä itseämme kohtaan, kun olemme alttiina mille tahansa synnille? Miksi emme itke Herran edessä, joka on meidät luonut (vrt. Ps. 94:6)?”


Menkää heikkojen luo!


Johannes Kronstadilainen moittii voimakkaasti ihmisten pahansuopaisuutta, kovasydämisyyttä ja ylpeyttä, jotka jo Jeesus lausui viimeisen tuomion tuntomerkkeinä:


Pahansuopuus on paholaisen ominaispiirre, eikä millään pahansuovalla ihmisvihamielisellä ole mitään sijaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnassa. Poimi pois sydämestäsi pahansuopuus; paholaisen pahuuden vuoksi olet erkaantunut muista ihmisistä, ja pelkäät lähestyä heitä sydämestäsi. Mutta jos kylmyys itseäsi kohtaan johtuu tavasta ja laiminlyönnistä, niin hylkää tuo huono tapasi, se on paholaisen petos.”


Kristitty ihminen on aina Jumalan kuva, aina Kristuksen jäsen, Pyhän Hengen temppeli, aina korvaamaton olento, joka ansaitsee kaiken kunnioituksen ja huolenpidon. Muistakaa, että Kristus sanoi: "Katso, minä olen sairas, tulkaa minun luokseni" (vrt. Matt. 25:36). Kristus on jokaisessa sairaassa ihmisessä, olipa hän sitten ystävä tai vihollinen. Mutta laiminlyötkö sinä nämä omat ihmiset? - Se on synti sinulle!"


Voi, minä olen paha ihminen (Room. 7:24). Miksi jumalattomuus elää minussa yhä, miksi se ei ole kuollut pois? - Tyytyväisyyden, ylpeyden, salaisen uskomuksen vuoksi, että muut eivät ole mitään, että olen parempi ja korkeampi kuin muut, vaikka itse asiassa olen huonoin.”


Mutta miksi me halveksimme köyhiä? He ovat köyhiä meidän, rikkaiden, kovasydämisyyden vuoksi, ja me halveksimme heitä. Annammeko heille pennejä ja kopeekkoja ja annammeko niiden kanssa heille myös ilkeytemme ja halveksuntamme? Me annamme heille pennejä ja kopeekkoja, ja näiden pennien ja kopeekkojen takia olemme valmiita syömään heidät? Voi, me olemme itseämme inhoavia narsisteja! Osoittakaamme köyhille kristillistä rakkautta, lempeyttä, nöyryyttä ja anteliaisuutta; oppikaamme ruumiillisesta köyhyydestä hengellinen köyhyytemme; oppikaamme, ettemme ole antaneet mitään tälle maailmalle emmekä voi kantaa mitään (vrt. 1. Tim. 6:7). ”


Ilmestyköön Kristus viimeisellä tuomiolla ja sanokoon: "Menkää pois minun luotani, te kirotut, iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen; sillä te olette syöneet ettekä anna minun syödä; te olette niittäneet ettekä anna minun juoda; minä olin vieras enkä tunne teitä" (Matt. 25:41-43). Nämä ovat tulevia tuomareitamme. Älkää suuttuko: he ovat yhtä täydellisiä ihmisiä kuin mekin. Meille on mieluisaa halveksia heitä, mutta Jumalalle on mieluisaa korottaa heidät.





Juha Molari, 
Entinen osa-aikainen siivooja, D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)


perjantai 4. marraskuuta 2022

Miksi he väittävät tuntevansa Putinin psyykkeen?


 

Periaatteessa kiinnostava kysymys


CIA:n diagnostiikkaan voimakkaasti vaikuttanut Jerrold Post (2004) on moittinut Durkheimin ja Weberin pyrkimyksiä eliminoida henkilökohtaiset motivaatio- ja tunnetekijät sosiaalisen käyttäytymisen tutkimuksista. Post liittyy Harold Lasswellin, ”poliittisen psykologian isän”, painotukseen, jonka mukaan johtajan persoonallisuudella on keskeinen vaikutus poliittisten toimien määrittämisessä. Ryhmät eivät tee päätöksiä, vaan yksilöt. Voiman tavoittelija käyttää poliittista kenttää kompensoimaan omia alhaisia itsetuntemuksia, merkityksettömyyttä, moraalista huonommuutta, heikkoutta, keskikertaisuutta ja älyllistä huonoutta.


Nämä kiinnostavat huomautukset avaavat tietysti ovea psykohistorialliselle kysymyksenasettelulle Vladimir Putinin psyykkeestä – mutta ei ainoastaan hänen psyykkeestä, vaan yhtä paljon myös Sauli Niinistön, Sanna Marinin, Volodymyr Zeleskyin, Joe Bidenin jne. Muistammehan me myös jälkimmäiset omat johtajamme, niin kuin meidät itsemmekin kirjoittajina ja analyytikkoina? Mikä on meidän oman psyykkeemme tila ja traumatisoituneisuus?


Jeesuksen sana veljen silmän "roskasta", kun omassa silmässä on "hirsi" (Matt. 7:3), ei ole tarpeellinen pelkästään uskonnollisena ja eettisenä ohjeena, vaan myös hyvinkin merkittävä tieteellisen työn näkökulmasta, jossa puhutaan projektiivisen identifikaation ja esiymmärryksen luomista haasteista kuulla, nähdä ja ymmärtää pikemminkin sitä, mitä on omassa mielessä kuin mitä on tutkittavassa objektissa.



Ihminen reagoi voimakkaasti ulkoiseen maailmaan. Traumatutkimukset ovat osoittaneet, että vihollisuhka ja hyökkäykset muuttavat aivorakenteita ja häiritsevät hermoston kehittymistä. Muutoksia ilmenee dopamiinin, endogeenisten opiaattien ja hypothalamuksen toiminnassa sekä GABA-reseptorimekanismin (benzodiazepine-gamma-aminobutyric acid) toiminnassa, GABAA- ja GABAB- reseptoreissa (esim. Stien-Kendall 2003).


Mediapsykoosia valtakoneistoa varten


Tunnustan periaatteessa ja käytännössäkin johtajien psyykkeen pohdiskelun mielenkiintoisuuden. Tietenkin yhdenveroisesti ja samanaikaisesti olisi käsiteltävä myös ”sotapsykoosia” tai ”mediapsykoosia”, joka entisen ulkoministeri Erkki Tuomiojan havaintojen mukaan vallitsee Suomen eduskunnassa ja valtioneuvostossa.


Miksi ei myös käsiteltäisi Suomen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan Jussi Halla-ahon niskalaukauspuheita? Miksi ei käsiteltäisi Yleisradion entisen toimitusjohtajan ja entisen kansanedustajan Mikael Jungnerin hienotunteisuutensa kadottanutta vaatimusta, jonka mukaan Erkki Tuomiojaa ei voisi enää pitää edes oikeustoimikelpoisena, kun hän oli kehdannut arvostella psykoottista tilaa.


Helsingin Sanomien toimittaja Tommi Nieminen kirjoitti 22. huhtikuuta 2022 ”synkästä henkilökohtaisesta vihastaan” eivätkä hänen sanansa ole olleet lempeät myöskään ”putinisteja” kohtaan, sillä 10. huhtikuuta hän kutsui tätä suomalaista väestönosaa ”kaikkein hönöimmäksi” (tarkoittaa yksinkertaista ja hölmöä) vähemmistöksi. 15. huhtikuuta Nieminen kirjoitti Vladimir Putinista ”panikoivaksi rotaksi”.

 

Kuvakaappaus Helsingin Sanomien ylistyskirjoituksesta, jota kutsutaan Suomessa journalismiksi.

Kenellekään ei ole jäänyt epäselväksi suomalaisen mediassa jokaiseen hetkeen kutsuttu Mika Aaltola ja hänestä rakennettu imago mahdollisena uutena presidenttinä. Aaltola on tullut tunnetuiksi erittäin tylyistä ja katastrofaalista loppua kuvaavista sanoista Venäjän suhteen. 

 


Mikä absurdia, niin Mika Aaltolan oma terveydentila ja mielenterveys ovat jääneet vähemmälle huomiolle Suomessa kuin Vladimir Putinin. Eikö olisi taas uudestaan oikea aika puhua Mika Aaltolan aivokasvaimesta, näkö- ja hajuhäiriöistä, armeijasta vapautuksesta, oudosta kumisevasta äänestä. Mitä kaikkea aivosta on poistettu, kun makuaisti on leikkauksen jälkeen vaillinen. Onko näillä traumoilla mitään vaikutusta Aaltolan mielentilaan, kun hän arvioi Venäjän presidentin ja Venäjän valtion kohtaloa? Suomessa puhutaan kuitenkin Putinin psyykkisestä tilasta, koska siihen saadaan malli läntisestä mediasta.



Guardian-lehti julkaisi https://www.theguardian.com/world/2022/mar/08/mad-or-bad-a-deep-dive-into-putins-psyche 8. maaliskuuta 2022 Luke Hardingin kirjoittaman jutun, jossa hän tukeutuu professori Allan Housen värikkäisiin sanoihin, ”Hullu vai paha? Syvä sukellus Putinin psyykeen”. Tuolla kertaa professori House katsoi kuitenkin, ettei poliittisten toimien patologistaminen mielenterveyden häiriön oireiksi ole hyödyllistä. Kuitenkin selvä viesti oli, että Putinin toimet ovat seurausta ”jostain aggressiivisesta impulsista”. Harding viittaa Ian McEwanin käsitykseen Putinista ”sekaantuneena vastustajana” ja Jonathan Freedlandin sanoihin ”hullun miehen mielijohteesta” sekä entisen ulkoministerin David Owenin sanoihin ”Putinin aggressiivisesta käytöksestä” ”seurauksena anabolisten steroidien ottamisesta”, kyseessä olisi ”hybris-syndrooma”.



Toimittaja, psykoterapeutti Peter Michaelson esittelee ”syväpsykologian” sivustollaan laajoja pohdintojaan Putinin psyykestä (18.3.2022). https://whywesuffer.com/putins-self-deception/ Hänen mukaansa tarvitaan ”yksi ristiriitainen voimakas henkilö”, jotta tuho pääsee valloilleen. Michaelson uskoo näkevänsä, että Putin pitää demokratiaa ”psykologisena uhkana autoritaariselle tietoisuudelle”.”Putin itse on erityisen jäykkä personifikaatio ihmisen psyyken vastarinnasta siirtyä egopohjaisesta, individualistisesta tietoisuudesta kokonaisvaltaisempaan tietoisuuteen”, kirjoittaa psykoterapeutti. ”Psykologisesti Putin on hyvin heikko. Hänen kostonsa länttä vastaan on oire hänen kieltäytymisestä päästää irti nöyryytyksestä, jota hän on tuntenut Neuvostoliiton romahtamisen vuoksi”. ”Pinnan alla, erittäin neuroottisessa käyttäytymisessä, Putin on yksinkertaisesti kieltäytynyt päästämästä irti henkilökohtaisesta kärsimyksestään”. ”Nyt se on tehnyt hänestä tyhmän ja ilkeän egomaniakin”.



Hindu-lehti julkaisi 24. maaliskuuta 2022 Pradeep Chakravthyn artikkelin ”Understanding Putin and the Russian psyche” (Putinin ja venäläisen psyyken ymmärtäminen). Hänen väitteensä mukaan Venäjän johtajilla olisi ”kriisiaikoina taipumus pyrkiä rauhanneuvottelujen sijaan sortokeinoihin”.



The Conversation julkaisi https://theconversation.com/putin-the-psychology-behind-his-destructive-leadership-and-how-best-to-tackle-it-according-to-science-179823 23. maaliskuuta 2022 Lundin yliopiston psykologin Magnus Lindénin ja Lontoon King´s Collegen psykologin George R. Wilkesin artikkelin Putinin tuhoisasta psykologiasta: ”Putin: the psychology behind his destructive leadership – and how best to tackle it according to science” (Putin: hänen tuhoisan johtajuutensa taustalla oleva psykologia - ja miten siihen voi parhaiten puuttua tieteen mukaan?). Nämä psykologit eivät dokumentoi lähteitä, joiden perusteella he ovat muodostaneet tietämyksensä Putinin ”vahvan miehen” asenteesta, jossa tämä osoittaisi ilmeistä katumuksen puutetta epäeettisistä päätöksistään.


Lindén ja Wilkens myöntävät, että he eivät voi tehdä Putinille persoonallisuustestiä, vaan tekevät arvioita ”käyttäytymishavaintojen” avulla tarkastelemalla puheita, päätöksentekoa ja haastatteluja. He kiiruhtavat kuitenkin ilman dokumentaatiota siihen, että Putin on ”itsevaltainen ja autoritaarinen poliittinen johtaja”, millä perusteella psykologit uskoivat tällaisen autoritaarisen valtiojohtajan olevan myös emotionaalisesti vähemmän vakaa verrattuna vähemmän itsevaltaisiin johtajiin. Psykologit luettelevat piirteinä manipulointi, petollisuus, narsismi ja psykopaattisuus. Edelleen lähdeaineisto kuitenkin puuttuu. Kyseessä on tutkijan esiymmärryksessä kehitetty konstruktio. Todisteeksi Putinin persoonasta Lindén ja Wilkens esittävät, että Putin toi Saksan liittokansleri Angela Merkelin tapaamiseen ison koiran. Toisena esimerkkinä olisi ”oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkyttäminen ja vangitseminen”, kuten psykologit osaavat nimetä monien venäläisten mukaan vähemmän suositun henkilön suorastaan ”oppositiojohtajaksi” sekä löytävät Putinin syylliseksi.


Visegrad-julkaisi 3. maaliskuuta 2022 https://visegradinsight.eu/putin-is-evil-not-mentally-ill-a-psychological-explanation/ Roman Kechurin, Ukrainan psykoanalyyttisten terapioiden liiton puheenjohtajan, haastattelun, jonka on laatinut ukrainalainen Volodymyr Semkiv. Näistä lähtökohdista käsin ei voi olettaa, että artikkelissa asetettaisiin mitään kriittisiä kysymyksiä Ukrainan ja lännen johtajien psyykkiselle tilalle. Kechur kertoo monista aiemmista turvallisuuskonferensseista, joissa jotkut ukrainalaiset toistavat väitteensä Putinin mielenterveysongelmasta, mutta ulkomaiset vieraat torjuvat väitteen. Nykyään tilanne on muuttunut. Kechurin mukaan Putin saattaa kirjoittaa sopimuksen, katsoa vastapuolta silmiin ja kätellä, mutta jo sekunnissa Putin pettää ja nöyryyttää. ”Lännessä normaalit ja rationaaliset ihmiset saattavat lukea tämän mielisairaudeksi”. Kechur ei taaskaan dokumentoi, millaisessa tilanteessa Putin on pettänyt ja miten Ukrainan johtajat ovat pitäneet sopimuksensa, mukaanlukien Minskin rauhansopimuksen ehdot.


Bloombergin kirjoittaja Andreas Kluth kutsuu https://www.bloomberg.com/opinion/articles/2022-05-31/the-psychological-term-for-putin-s-mind-is-french-deformation-professionelle?leadSource=uverify%20wall, että Putinilla on tapahtunut ”deformation professionnel" (ammattimainen muodonmuutos) psyykeessä KGB-agenttina, vääristyneen tajunnan kehittyminen Kremlin tyrannissa.


European Consortium for Political Research on julkaissut Consuelo Thiersin artikkelin The psychology of war: analysing Putin's motivations (Sodan psykologia: Putinin motiivien analysointi). Tutkijan mukaan rationaalisen valinnan lähestymistavat eivät tunnusta riittävästi, että myös psykologiset tekijät muokkaavat päätöksentekoprosesseja. Persoonallisuuspiirteet, motiivit ja uskomusjärjestelmät voivat vaikuttaa merkittävästi päätöksentekoon. Thiers tunnistaa vakavan menetelmällisen ongelman luotettavien analyysien tekemisessä: ”Tutkijoilla on harvoin suora pääsy arvioitaviin henkilöihin, tässä tapauksessa poliittisiin päättäjiin. Tämän ongelman ratkaisemiseksi tutkijat tutkivat puheita, haastatteluja ja muuta suullista materiaalia arvioidakseen johtajia ja selittääkseen heidän käyttäytymistään. Tapa, jolla poliitikot puhuvat, voi paljastaa merkittävää tietoa heidän henkilökohtaisista uskomuksistaan, luonteenpiirteistään ja ideologisista motiiveistaan.”


Thiers esittää havaintonaan, että Putinin puheista kävisi ilmi luottamuksen länteen heikentyneen voimakkaasti. Myös Putinin uskomukset itsestään ja asemastaan maailmassa olisivat muuttuneet voimakkaasti. Thiers ei käänny Putinin psykopatologian ja varhaislapsuuden traumojen puoleen, vaan hänen mukaansa ”Putinin päätös hyökätä Ukrainaan voi liittyä oppimisprosessiin. Lyhyesti sanottuna Putin oppi olemaan vähemmän optimistinen tavoitteidensa saavuttamisen suhteen.https://theloop.ecpr.eu/the-psychology-of-war-analysing-putins-motivations/

 



Daily Beast julkaisee https://www.thedailybeast.com/russians-terrified-by-putins-bunker-mentality-as-he-turns-70-with-his-finger-on-the-nuclear-button?ref=scroll 7. lokakuuta 2022 Anna Nemtsovan artikkelin Russians Terrified by Putin’s Bunker Mentality as He Turns 70 With His Finger on the Nuclear Button (Venäläiset kauhistuivat Putinin bunkkeri-mentaliteetti, kun hän täyttää 70 ja sormi ydinnapissa), jossa hän kirjoittaa ”ydinaseilta suojassa piileskelevässä bunkkerissa” ”eristyksissä olevasta” johtajasta, joka olisi ”hermostunut” ja ”jännittynyt”. Sen sijaan että Nemtsova kertoisi länsimaisten journalistien kehittämistä huolista Putinin psyykeestä ja ydinaseista, hänen mukaansa ”venäläiset ovat yhä enemmän huolissaan johtajansa mielentilasta”. Putinin silmät olisivat ”uppoutuneet ja sumuisat” (sunk and foggy). Pietarilainen opiskelija olisi sanonut, että Putin ”näytti todella hullulta” (looked really insane).

 



Focus on löytänyt asiantuntijoita, jotka ovat analysoineet Putinin psyykettä. https://www.focus.de/politik/kgb-experte-russland-experte-analysiert-putins-psyche-da-kommt-eine-art-endzeitstimmung-auf_id_120564506.html Asiantuntijat ovat päätyneet siihen, että hänellä olisi ”eräänlainen apokalyptinen tunnelma” ( „Da kommt eine Art Endzeitstimmung auf"). Rauhantutkija ja tiedusteluasiantuntija Erich Schmidt-Eenboom katsoo, että Putinin kokemukset DDR:n mullistuksessa muovasivat häntä yhtä paljon kuin aika Venäjän sisäisen salaisen palvelun FSB:n johtajana. ”Apokalyptiseen tunnelmaan” saattaisi liittyä myös Putinin ikä ja terveydentila, mitkä kaikki seikat tekisivät hänestä arvaamattoman. Vaikka Putin näyttää aina rauhalliselta ja itsevarmalta julkisuudessa, Schmidt-Eenboomin mukaan Putin ”saa kulissien takana toistuvasti koleerisia kohtauksia” (er hinter den Kulissen bei Tagungen und Besprechungen immer wieder cholerische Anfälle bekommen). Kasvot ja asento osoittaisivat, että hänen pitää usein pakottaa itsensä olemaan siisti valtiomies.


Olen 24. huhtikuuta 2022 käsitellyt muutamia analyyseja ja esimerkkejä ryssävihasta ja sotapsykoosista lähinnä venäläisten analyytikkojen silmin. https://juhamolari.blogspot.com/2022/04/ryssavihasta-ja-sotapsykoosista-niin.html




Median ja valtiokoneiston luoman ”sotapsykoosin” ja paniikin historiallista taustaa voi tarkastella myös Noam Chomskyn teoksesta Media control, jota olen esitellyt huhtikuussa 2022. https://juhamolari.blogspot.com/2022/04/noam-chomsky-media-control-ja-venaja.html


Primitiivinen tunnevaltaisuus


Sigmund Freudin teos Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921) olisi arvokasta luettavaa vallitsevassa kotimaisessa tilanteessa, kun kysymme omien kansalaistemme käytöksestä, mikä asettaa ihmiset regressiiviseen haluun totella arkaaista väkivaltaa. Mikä saa joukot luopumaan monista estoistaan ja vihamieliset tunteet heijastetaan oman yhteisön ulkopuolelle - venäläisiin?


Miksi meidän länsimaisessa maassamme ei keskustelu ole enää ylipäätään sallittua, erimielisyyttä ei siedetä eduskunnassa, ikävien instituuttien analyysit mykistetään kansan tietoisuudesta niin tehokkaasti kuin mahdollista. Televisioiden poliittisten keskusteluohjelmien tuntomerkkinä on, että siellä keskustelee kahdesta viiteen samanhenkistä kutsuttua henkilöä.


Unien tulkinnan epigrafissa Sigmund Freud kirjoitti lainauksen Vergiliuksen teoksesta Aeneid VII 312 ”flectere si nequeo superos, Acheronta movebo, ”jos taivas ei voi taipua, niin herätän [helvetin]”, jossa jumalatar Juno, Joven vaimo ja Karthagon kaupungin suojelija, lausuu nämä sanat. Ilmaisu nähtävästi viittaa epätoivoisen voimattomuutensa kohdanneen ihmisen irrationaaliseen voimantavoitteluun, kun järkevä ja tavanomainen menettely eivät enää riitä. Silloin pääsee helvetti valloilleen pahimmissa tapauksissa.


Junoa palvottiin Rooman valtakunnan suojelusjumalattarena. Hän lähetti usein sanansaattajansa sateenkaaren jumalattaren Iriksen hoitamaan maan päällä olevia asioita. Juno vihasi troijalaisia monista henkilökohtaisista syistä. Puheessaan Juno kutsuu Alektoa, leppymätöntä kostottarea, joka oli saanut alkunsa veritipoista Kronoksen kuohitessa sirpillä isänsä Uranoksen. Juno julistaa, että kurjuudessaan hän ei jätä mitään kokeilematta: mikäli jumalallinen voima ei riitä, hän ei epäröi hakea apua mistä tahansa. ”Jos en voi horjuttaa jumalia, liikutan Acheronia [kreikkalaisen mytologian joki Haadeksen eli manalan halki]”.


Sigmund Freudille Haadeksen mytologisen joen liikuttaminen kertoi yöstä, jonka aikana miehet näkevät unta. Vuoden 1909 painoksessa Freud lisäsi Virgiliuksen lainauksen jälkeen sanat ”via regia” (”kuninkaallinen tie mielen tiedostamattomiin toimintoihin”). On arveltu, että ”via regia” muistuttaa Vergiliuksen nimen foneettista sanapeliä. Vergiliukseen viittauksen jälkeen muut viittaukset antiikin teoksiin ovat niukkoja Freudin teoksessa Unien tulkinta. Hän mainitsee kuitenkin Aristoteleen tutkielmat De somniis (Unista) ja De divinatione per somnium (Ennustamisen kautta unelma). Rooman yliopistossa latinalaisen kirjallisuuden ja klassisen tradition professori Fabio Stok on Classica-sarjassa vuonna 2011 käsitellyt oivasti Sigmund Freudin suhdetta klassiseen kirjallisuuteen. Hänen mukaansa Freud pysyi uskollisena erinomaisen klassisen koulutuksen saaneena henkilönä. Vuonna 1873 kesän päättökokeessa Freud käänsi latinasta noin viisikymmentä riviä Vergiliusta ja kreikaksi Sofokleen tragediaa Oidipuksesta, joita hän käytti 27 vuotta myöhemmin kirjassaan Traumdeutun (”Unien tulkinta”).


Sigmund Freudin esille nostama primitiivinen kiihkeä tunnevaltaisuus ja suoranainen kiivaus ovat niin näkyviä piirteitä yhtä paljon keltaisten lehtien lööpeissä kuin paremman länsimaisen väestön kirjoituksissa ja puheenvuoroissa nykyään, että psykohistorioitsijoiden olisi ainakin jossain määrin tunnistettava tämä ilmapiiri, jonka keskellä he itse kuitenkin kirjoittavat näkemyksiään ”Putinin psyykkeestä”. Onhan sekin ikävä mahdollisuus, että tutkijat erehtyisivät heijastamaan oman ympäröivän ilmapiirinsä kokemuksia, mutta eivät tulkitse Putinin omia yöllisiä unia tai lapsuuden traumoja.


Mielen kontrolli – median kontrolli


Ely Bernaysin poika Edward Bernays (1891-1995) tuli yhdysvaltalaisen propagandan, tiedotus- ja suhdetoiminnan kehittäjäksi ensimmäisen maailmansodan aikana Walter Lippmanin kanssa Yhdysvaltain hallinnon Committee on Public Information (CPI) -komiteassa. Heidän propagandakomiteansa onnistui saattamaan ennestään pasifistiset amerikkalaiset tukemaan maan liittymistä sotaan. 




Ely Bernaysin nuorempi sisko Martha oli Sigmund Freudin vaimo. Edwardin äiti oli myös Sigmund Freudin nuorin sisko.




Tätä pasifistien mielenmuutosta sotaisiksi Bernaysin johtaman propagandan seurauksena olisi aiheellista pohtia, kun muistamme puolueettomuuttaan ja rauhantahtoisuuttaan vanhastaan kunnioittaneiden suomalaisten kääntyminen sotatuen antajaksi Ukrainalle ja nykyistä suorastaan kärsimätöntä pyrkyryyttä sotilasliitto Naton jäseneksi ilman edes mitään ennakkoehtoja ydinaseiden ja sotilastukikohtien kieltämisestä maaperältä. Tunteissa tapahtui täysikäännös.


Bernays oli keskeinen psykologinen asiantuntija ja suunnittelija Woodrow Wilsonin hallinnon alaisuudessa toimineessa propagandaoperaatiossa. Väestö oli ollut äärimmäisen pasifistista eikä nähnyt mitään syytä osallistua eurooppalaiseen sotaan, mutta Wilsonin hallinto oli sitoutunut sotaan. Niin he perustivat hallituksen propagandakomission Creel Commission, joka onnistui kuuden kuukauden aikana muuttamaan pasifistit hysteerisiksi, sotaa lietsovaksi väestöksi, joka halusi tuhota kaiken saksalaisen, mennä sotaan ja pelastaa maailma.


Silloisen median luoman näyttämön psykopaattiset hahmot eivät olleet enää sitä varten, että yleisö vapautuisi vihasta katarsiksen tavoin, josta niin Freud kuin Bernays olivat kirjoittaneet, vaan pasifistit piti nimenomaan saattaa vihan tunteeseen: sodasta ja väkivallasta tehtiin oikea ratkaisu! 


Voisiko psykopaattisen kuvan piirtäminen Vladimir Putinista palvella samaa tehtävää kuin vanhan amerikkalaisen propagandakomission funktio piirtää psykopaattisia kuvia vihollisesta? Koko kysymys on vaiettu tällä hetkellä kaikessa länsimaisessa politiikan ja median tutkimuksessa, mikä on hämmentävää. Eikö lännessä ole valtakoneistoa ja median avulla enää mielipiteiden ohjausta – mihin tuo ohjaus olisi juuri nyt kadonnut, jolloin sitä eniten tarvittaisiin? Mihin on kadonnut myös akateeminen tutkimustyö näistä asioista?


Edward Bernaysin teos vuodelta 1928 Propaganda on karua luettavaa. Ensimmäinen kappale käsittelee ”kaaoksen järjestämistä” ”tietoisena ja älykkäänä manipulointina”, ”tärkeänä osana demokraattista yhteiskuntaa”. Bernaysin Propaganda-teoksen rinnalla pitää lukea Noam Chomskyn teos Media Control, joka käsittelee juuri sitä työtä, jota Bernays teki propagandan hyväksi.


Oman kokemuksensa perusteella kirjoittavan Edward Bernaysin mukaan manipulointia harjoittaa ”näkymätön hallitus”, maan todellinen voima. ”Meitä ohjataan, mielemme on muotoiltu, meidän mielikuvituksemme on suurelta osin noiden ihmisten ehdotuksia, vaikka heistä emme ole koskaan kuulleet. Tämä on looginen tulos tavasta, jolla demokraattinen yhteiskuntamme on järjestetty”.


Tällaisessa voimakkaasti ohjatussa mediakontrollissa ja sitä palvelevissa dollarirahoitteisissa ajatushautomoissa on tarjolla niin kutsuttua ”moraaliyrittäjyyttä”. Tätä ongelmallista mahdollisuutta ja tulkintoja häiritsevää tekijää ei pitäisi ignoroida analyyseissä, jos länsimainen tutkija ryhtyy muodostamaan näin saadun aineiston avulla käsitystään ”Putinin psyykkeestä”.


Lawrence (1994; 1996) ja Voyer, Gould & Ford (1996) katsovat Melanie Kleinin viitekehyksen avulla, että ympäristön epävarmuus saattaa herättää psykoottisia huolia. Tällöin fantasiamallit tulevat tiedostamisen sijaan. Organisaatio ottaa ehkä käyttöön klassiset puolustusmenetelmät: yksilön ahdistus on analoginen organisaation dynamiikan kanssa. Johtajalle syntyy paineita tarjota organisaatiolleen fantasian mukainen varmuus, joka estäisi ympäristöstä tulevan epävarmuuden ja karkottaisi psykoottiset pelot. Tällaisessa yhteisössä virheiden pelko estää virheistä oppimisen. On vaarallista olla erilainen kuin enemmistö, joka tulkitsee kaikki vaihtoehtoiset ajatukset aggressioiksi. Organisaatio ei sinänsä kuole niin kuin yksilö, mutta organisaatiot voivat myös joutua lopettamaan taloudellisesti kannattamattomina. Tuloksena on organisaatiossa koettavaa paranoidista ahdistusta. Totalitaarisessa lahkossa annetaan lupaus narsistisesta tai hybristisestä messiaasta, hyvän projektiivisen identifikaation mukaisesta omnipotensista, joka tuo pelastuksen instituutiolle.


Sen sijaan että tämä psykoottinen tulkinta ja projektiivinen identifikaatio selitettäisiin yksityisoikeudella Vladimir Putinin lapsuuden traumojen käsittelynä, olisi pidettävä mahdollisuus ikävämmällekin seikalle: olemmeko ehkä itse länsimaissa tuollaisen fantasiamallin kourissa?


Cohenin (1972; 2001) mukaan moraalinen paniikki on jopa yhteiskunnallinen prosessi, jonka aikana jokin toiminta esitetään erityisen haavoittuvaksi, jotta moraaliyrittäjät voivat vaatia jyrkkiä toimia syntipukkien kontrolloimiseksi. Paniikissa reagointi on kohtuuttoman voimakasta suhteellisen pieniinkin tapahtumiin (ns. deviancy amplification spiral). Valhe esitetään totena, huhu evidenssinä ja huolestuneisuus tukee demonisointia. Voimakkaimmillaan syntyy täysipainoista demonologiaa, jossa syntipukit leimataan pahuuden personifikaatioksi. Päämääränä on sosiaalisen valvonnan vaatimus uhkien poistamiseksi. Cohenin mallissa moraalisen paniikin tuottajat ovat vallanpitäjiä: poliitikot, piispat, toimittajat, jotka julistavat moraalisen paniikin avulla tuomionsa. Cohen ihmettelee kieltämisen eetosta, jossa ihmiset eivät näe eivätkä ymmärrä vääryyttä, vaan seuraavat tottelevaisesti johtajaa, jonka vaatimuksia varten persoona jakautuu ja yksilön vastuu minimoidaan.


Goode ja Ben-Yehuda (1994) määrittävät moraalisen paniikin tuntomerkeiksi huolen (concern), vihan (hostility), problematisoimattomuuden ja arvojen määrittämisen. Nämä muodostuvat tunnusomaisiksi erityisesti sosiaalisen stressin aikana, jolloin ahdistus suunnataan irrationaaliseen pelkoon.


Suomi rahoittaa miljoonilla euroilla velkarahana Ukrainan sotaa ”eurooppalaisten arvojen” nimissä. Jos tämä rahoitus kyseenalaistetaan, mitä kritiikkiä juuri kukaan johtava poliitikko ei lausu ääneen pienessä Suomessa, niin paniikinomainen viha ja jopa salaliittoteoriat syttyisivät kyseenalaistajaa vastaan.  Arnold (2008) käyttää ilmaisua ”massahysteria”, jonka tähden saatetaan virittää virallisia selvityksiä, käynnistää irtisanomisia, ihmisten maine mustataan, aloitetaan lainsäännön uudistuksia, syyttäjä- ja oikeuslaitos käynnistää prosesseja ja varoja kohdennetaan uudella tavalla.


Ukraina-uutiset USA:n ja Naton politiikassa


Brian D'Agostino, Ph.D, Kansainvälisen psykohistoriallisen yhdistyksen puheenjohtaja, on ollut hämmästynyt siitä, että niin monet ihmiset, joiden pitäisi tietää, ymmärtää ja kyetä analysoimaan paremmin kuin vain toistaakseen mielipiteitä kuohuttavia päivittäisiä lööppejä, ovat kuitenkin niin hölmöjä Yhdysvaltain ja Naton sotapropagandan tulvassa.


Brian D'Agostino julkaisi artikkelin ”Psychohistory, Ideology, and Ukraine” (The Journal of Psychohistory & Abstracts, Fall 2022 Vol 50 #2). Hän määrittää ideologian ideoiksi, joilla on legitimoiva vaikutus tai legitimitaattia purkavat vaikutus poliittisesti ja taloudellisesti. Amerikan Yhdysvaltain ja Naton Ukraina-politiikka edellyttää tällaista legitiimiyttä veronmaksajien pitämiseksi nykyisen sodan rahoittajina. D´Agostino käsittelee amerikkalaisen militarismin legitimiteettiä, jonka puolesta tutkimuksen nimissä Juhani Ihanus ja David Beisel julkaisivat keväällä 2022 artikkelit julkaisussa Clio´s Psyche.


Laittamalla Vladimir Putin psykoanalyytikon sohvalle ja jättämällä pois objektiiviset turvallisuus uhkat, joihin Venäjän johtaja ilmeisesti vastasi, nämä psykohistorioitsijat demonisoivat Putinin ja implisiittisesti vapauttavat Yhdysvallat ja Naton näiden roolista konfliktissa, vaikka tekisivät sen vahingossa”.


D´Agostino muistuttaa, että valta voi esiintyä monissa muodoissa. Kun eliitti kaivaa lähes biljoona dollaria vuodessa Yhdysvaltain veronmaksajilta maailman suurimman sotakoneiston ylläpitämiseksi, on valtaa. Myös sotilaallista voimaa toistuvasti käytetään, olipa sitten kyse uhkauksista, proxy-sodista, peiteoperaatiosita tai julkisista interventioista strategisten ja korporaatioiden etujen puolesta, mistä Noam Chomsky on kirjoittanut vuonna 2004.


Miltä militarismin legitimaatio näyttää? Kansainvälisen psykohistoriallisen yhdistyksen puheenjohtaja sanoo, että legitimaatiolla on myös monia muotoja, kuten ajatushautomot, joiden tehtävä on tuottaa propagandaa, tai yliopistojen ”Russian Studies” -ohjelmat, joiden asiantuntijat tekevät historiallisesta tiedosta turvallisia ”demokratialle” (eli amerikkalaiselle sotilaalliselle hegemonialle), ja ”vapaa lehdistö”, joka yleisti ottaen tuottaa suostumuksen supervallan loputtomille sodille. Herman ja Chomsky kirjoittivat tästä prosessista vuonna 2002.


Tämän jälkeen legitimaatiota rakentavat myös aidot tutkijat, jotka eivät ole maksettuja propagandisteja, mutta näiden tutkijoiden ajatukset edesauttavat kenties tahattomasti Amerikan Yhdysvaltain ja Naton intressejä, kun he demonisoivat sotilaallisen vastustajan. Ennen demonisointia olisi tietysti syytä panna merkille erityinen sotilaallinen uhka ja provokaatio, joka edelsi Putinin 24. helmikuuta 2022 aloittamaa erityistä sotilaallista operaatiota.


Uhka on ollut kuitenkin reaalinen, vaikka sitä ei haluta muistaa mitenkään. Toimittaja Christopher Caldwell kuvaili edeltänyttä uhkaa ja provokaatiota The New York Times -lehdessä (31.5.2022).;


"Marraskuun 10. päivänä 2021, Yhdysvallat ja Ukraina allekirjoittivat 'strategista kumppanuutta koskevan peruskirjan', jossa kehotettiin Ukrainaa liittymään Natoon, tuomitsi 'Venäjän jatkuvan aggression' ja vahvisti 'vankkumattoman sitoutumisen' Krimin uudelleenintegroimiseksi Ukrainaan.”


Tämä peruskirja, yhdistettynä massiivisiin kehittyneiden aseiden toimituksiin Yhdysvalloista ja muista Nato-maista Ukrainaan, loi uskottavan skenaarion, että Venäjä piti "hyökätä tai tulla hyökkäyksen kohteeksi" (Caldwell, New York Times 2022).


On selvää, että vuonna 2021 tehty Yhdysvaltain ja Ukrainan strategista kumppanuutta koskevalla peruskirjalla on myös laajempi historiallinen konteksti.


Venäjällä on historiallinen muisti

 

Ensimmäiseen maailmansotaan Yhdysvallat oli Venäjän keisarikunnan puolella. Legitimoidakseen sodan, joka oli todellisuudessa kilpailevien imperiumien yhteenotto, presidentti Woodrow Wilson kutsui sitä sodaksi, jonka tarkoituksena olisi "tehdä maailmasta turvallinen demokratialle". Wilsonin puhe oli tietysti täyttä hölynpölyä, kun otetaan huomioon, että tsaarin Venäjä oli yksi autoritaarisimmista ja epädemokraattisimpia hallintoja maailmassa.


Sen jälkeen kun bolsevikit syrjäyttivät tämän taantumuksellisen Venäjän keisarikunnan, niin Yhdysvallat ja Iso-Britannia kauhistuivat ja äkkiä - muuttivat asenteitaan Venäjää kohtaan 180 astetta, ja selittivät, että uusi hallinto oli autoritaarinen ja epädemokraattinen! Näin alkoi vuosikymmeniä kestänyt "vapaan maailman puolustaminen", mikä D'Agostinon mukaan tarkoitti globaalien yritysten kapitalismia punaista uhkaa vastaan.


Hitlerin ja Saksan nousun myötä Stalin pyrki koordinoituun sotilaalliseen valmistautumiseen länsimaiden kanssa - vastatakseen uhkaan, mutta Yhdysvallat pysyi eristäytyneenä ja Iso-Britannia jatkoi pahamaineista rauhoittelupolitiikkaansa.


Ranska kartoitti yhteistä turvallisuutta Neuvostoliiton kanssa, mutta ottaen huomioon yleisen geopoliittisen tilanteen Stalin valitsi taktisen hyökkäämättömyyssopimuksen Hitlerin kanssa, joka antoi Neuvostoliitolle aikaa mobilisoitua Neuvostoliiton ja natsien välistä sotaa varten, jonka molemmat diktaattorit tiesivät, että se tulisi lopulta.


Hitlerin vallattua Pariisin ja hyökättyä myöhemmin Neuvostoliittoon, liittoutuneet jättivät Stalinin tehtäväksi Saksan Wehrmachtin kukistamisen, mikä johti siihen, että Normandian maihinnousu Ranskan vapauttamiseksi alkoi vasta sen jälkeen, kun natsijoukot olivat jo vetäytymässä. Tästä historiasta huolimatta amerikkalaisille on vuosikymmenien ajan kouluissa virheellisesti opetettu, että Yhdysvallat oli se, joka kukisti kolmannen valtakunnan.


Mitä tulee kylmään sotaan, Yhdysvalloissa vallitsee perinteinen käsitys, että Neuvostoliitto uhkasivat demokratiaa sodanjälkeisessä maailmassa ja Yhdysvallat vastasi haasteeseen, ja otti itselleen "vapaan maailman puolustajan" manttelin. Tässä kuvassa on monia asioita vialla. Ensinnäkin se ei ollut Neuvostoliitto, joka aloitti kylmän sodan, vaan Yhdysvallat. Keskeinen tapahtuma oli Trumanin suorittama Hiroshiman ja Nagasakin polttaminen. Yhdysvalloille oli tärkeää, että Japani antautuu Yhdysvalloille, eikä Neuvostoliitolle. Tämä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton sodanaikaisen liittouman äkillinen päättyminen oli myös kylmän sodan avaus. Se myös osoitti, että Yhdysvalloilla oli hallussaan lopullinen joukkotuhoase ja halukkuus käyttää sitä siviiliväestöä vastaan. Gar Alperovitz on vuonna 1994 käsitellyt Yhdysvaltain ”atomi-diplomatiaa”.


Toiseksi D¨Agostino viittaa siihen, että Yhdysvaltojen kylmän sodan politiikassa oli kyse yksinomaan kapitalismin puolustamisesta, ei demokratiasta: ”Demokratiamyytin ilmeinen absurdius voidaan nähdä Yhdysvaltojen vuoden 1945 jälkeen antamasta tuesta fasistisille diktatuureille Euroopassa ja kaikkialla maailmassa. Espanjassa, Kreikassa, Zairessa, Egyptissä, Saudi-Arabiassa ja Iranissa, Pakistan, Indonesia, Filippiinit, Chile, Argentiina, Brasilia, Haiti, El Salvador, Honduras jne. jne.


Presidentti Harry Truman ja James F. Byrnesin ja James Forrestalin kaltaiset kiihkeästi kommunisminvastaiset virkamiehet asettivat Yhdysvallat tälle tielle heti toisen maailmansodan jälkeen. Entinen varapresidentti Henry A. Wallace oli ehdottanut vaihtoehtoista visiota sodanjälkeisestä maailmasta: rauhanomaista poliittista kilpailua Neuvostoliiton kanssa. Tämä oli kuitenkin ristiriidassa voimakkaiden erityisintressien kanssa, erityisesti sotateollisuusurakoitsijoiden, öljy-yhtiöiden ja muiden suuryritysten kanssa, jotka halusivat hyötyä Yhdysvaltojen sotilaallisesta hegemoniasta riippumatta siitä, mitä se maksoi tavallisille kansalaisille Yhdysvalloissa ja ulkomailla. G. William Domhoff on vuonna 2013 käsitellyt amerikkalaisten intressien historiallista muodostumista teoksessaan.


Truman jopa erotti Wallacen (silloisen kauppaministerinsä) sen jälkeen, kun tämä oli todennut eräässä puheessaan: "Meidän pitäisi tunnustaa, että meillä ei ole sen enempää asiaa Itä-Euroopan poliittisiin asioihin kuin Venäjällä on asiaa Latinalaisen Amerikan, Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen poliittisiin asioihin". Culver ja Hyde ovat vuonna 2000 käsitelleet tätä erottamista teoksessaan.


Reduktionistinen matka Putinin päähän


Tarkasteltuaan kylmän sodan päättymistä D'Agostino ottaa esille Jeltsinin ja Putinin aikakauden, johon psykohistorioitsijat Juhani Ihanus ja David Beisel olivat tarttuneet Clio's Psychen kevään 2022 numerossa. 


Loppuesseessään "Tragedia ilman katarsista" (Tragedy Without Catharsis) tohtori Juhani Ihanus kirjoitti: "Putinin pettymys länsimaisiin arvoihin, vaikka sitä sovellettiinkin Venäjällä lyhyesti, sai hänet taistelemaan ajatusta vastaan, jonka mukaan Yhdysvallat on maailman ainoa suurvalta."


Juhani Ihanus ei tarkalleen sano, mitä ”arvoja” hän tarkoittaa, mutta oletettavasti jotain "vapaudesta". D'Agostino huomauttaa Stiglitzin tutkimukseen viitaten, että Venäjän uusliberalistisen kokeilun toteutti 1990-luvulla Boris Jeltsin, joka ulkoisti Venäjän siirtymisen markkinatalouteen suurille länsimaisille pankeille, IMF:lle ja yritysmyönteisille amerikkalaisille taloustieteilijöille Larry Summersille ja Jeffrey Sachsille. Tätä Stiglitz on käsitellyt vuonna 2017 teoksessaan globalisaatiosta.


Näiden "länsimaisten arvojen" - laillistetun varkauden, ryöstöretkeilyn - soveltamisesta, ja yleisen hyvän halveksusta oli erittäin suuret seuraukset. Noina muutamana kapitalistisen "shokkihoidon" vuotena ulkomaiset pankkiirit ja kotimaisten oligarkkien nouseva luokka hajottivat äkillisesti Neuvostoliiton instituutiot ja korvasivat ne gangsterien hallinnolla sekä huijasivat tavallisilta venäläisiltä heidän osuutensa vastikään yksityistetystä, Neuvostoliiton jälkeisestä taloudesta.


Tämä teki Jeltsinistä länsimaisen eliitin lemmikin, vaikka venäläiset massat kärsivät 1930-luvun suurta lamaakin pahemman taloudellisen katastrofin. Tällaisen Venäjän Putin peri, kun hän astui presidentin virkaan vuonna 2000.


Vallitseva narratiivi Vladimir Putinista, joka uhkaa rauhaa ja demokratiaa Euroopassa, pitää välttämättömänä kallista ja vaarallista Ukrainan aseistamista. Krimin liittäminen Venäjään helmi-maaliskuussa 2014 sanotaan jo paljastaneen Putinin hallinnon imperialistisen aggressiivisen luoteen.


D'Agostino huomauttaa, että erityisesti amerikkalaista militarismia legitimoivat asiantuntijat ja poliitikot päättävät yleensä irrottaa Krimin liittymisen Venäjään historiallisesta kontekstistaan. Ihan lähin konteksti olisi 22. helmikuuta 2014 tapahtunut vallankaappaus, joka syrjäytti asianmukaisesti valitun, Venäjä-mielisen presidentin, Ukrainan Viktor Janukovitshin.


Amerikan Yhdysvallat tuki jo fasistista hallintoa ja ryhmiä ennen kylmää sotaa, kylmän sodan aikana ja sen jälkeen. Ukrainassa toimitettu vallankaappaus oli Ukrainan fasistien ja CIA:n yhteinen hanke, minkä Amerikan politiikkaa käsittelevä freelance journalisti ja tietokirjailija Branko Marcetic on vuonna 2022 tuonut selvästi esille. 

 



Kolme kuukautta Euromaidan-mielenosoitus oli ollut rauhanomainen, mutta se muuttui ohjatusti väkivaltaiseksi, Yhdysvaltojen tukemaksi vallankaappaukseksi Kiovassa. Tämä aiheutti Venäjälle ilmeisen turvallisuusongelman, varsinkin kun otetaan huomioon, että maan Mustanmeren laivaston virallinen päämaja ja tilat sijaitsivat Sevastopolissa, Krimin suurimmassa kaupungissa.


D'Agostino ei ole puolustelemassa Venäjää tai oikeuttamassa Venäjän toimia, vaan suorittaa täydellisemmän tilanneanalyysin vääristyneessä tilanteessa, jossa vallitsevat kertomukset esittelevät valitettavasti pelkästään Venäjän imperialismia ja hämärtävät sen, mitä todellisuudessa tapahtui. Jos Krimin liittämistä Venäjään pidetään Ukrainan suvereniteetin loukkauksena, niin myös Yhdysvaltain tuki vallankaappaukselle oli loukkaus. D'Agostino huomauttaa, että kaikesta huolimatta amerikkalaisen militarismin puolustajat tuomitsevat tekopyhästi Krimin liittämisen ja vaikenevat samalla Yhdysvaltojen aiemmasta osallistumisesta.

 

Kulttuuripsykologian tutkija, myös Helsingin yliopistossa ja Taideteollisessa korkeakoulussa opettajana toiminut Juhani Ihanus kirjoitti artikkelin "Putin, Ukraine, and Fratricide" (2022) ja kokee esittävänsä suuren synteesin, joka olisi monikerroksinen ja monisyinen, kun nivoo yhteen historian, psykobiografian, ryhmäpsykodynamiikan ja projisoidut fantasiat. Näin professori David R. Beisel esittelee Ihanuksen ansiokkuutta Clio’s Psyche-artikkelissa. Tämän jälkeen Beisel kyseenalaistaa käytännön, jossa "arvostellaan kollegoita siitä, mitä he eivät sanoneet, sen sijaan että keskityttäisiin siihen, mitä he sanoivat".


Beiselin hienotunteisuuden periaatteesta voidaan siitäkin olla myös eri mieltä, jos tarkoituksena on vaieta reaalihistoriallisista tekijöistä ja selittää Venäjän johtajan toimintaa menneisyyden psyykkisillä traumoilla. Miksi silloin pitäisi tai edes saisi jättää pois Yhdysvaltain ja Ukrainan strategista kumppanuutta koskevaa peruskirjaa sekä Yhdysvaltain ja Naton massiivista aseistamista Ukrainassa?


D´Agostino arvostelee Ihanuksen valikoivaa reaalihistorian käyttöä: ”Hänen keskittymisensä Putinin psykologiaan ja sodan ymmärtämisen kannalta olennaisten objektiivisten sotilaallisten ennakkotietojen jättäminen pois ovat edelleen psykohistoriallista reduktionismia.”


Kun puhutaan vain ”Putinin psyykeesta ja sitä muokanneista kokemuksista” luodaan väärä kertomus, jonka mukaan Venäjän presidentin motiivit yksinään selittäisivät hänen päätöksensä.


Juhani Ihanus tahtomattaan liittyy laajempaan länsimaiseen väärään narratiiviin, jossa tarkoitushakuisesti demonisoidaan Putinia sekä epäsuorasti Yhdysvallat ja Nato vapautetaan niiden roolista konfliktissa. Ihanus väittää artikkelissaan: "Putinin rekonstruoima historia on Rusin historiaa, mikä on myös hänen henkilökohtaisten ja Neuvostoliiton kollektiivisten traumojen uudelleenkäsittelyä. Hänen pelastajamielipiteensä mukaan Venäjää on petetty vihamielisten maiden toimesta. Hän näkee Venäjän vihollisten saartamana ja kuristamana”.


Kun kuvatulla tavalla Juhani Ihanus turvautuu Vladimir Putinin toiminnan ”psykologiseen selitykseen”, hän antaa sen vaikutelman, että Venäjä ei itse asiassa olisi vihamielisten maiden pettämä. Todellisuudessa Neuvostoliiton johtajien kerrotaan ymmärtäneen Yhdysvaltain, Saksan, Britannian ja Ranskan johtajien kanssa vuonna 1990 käymiensä keskustelujen perusteella, että Natoa ei laajennettaisi itään. Kun Nato myöhempinä vuosina hyväksyi yli kymmenkunta uutta jäsentä Itä-Euroopasta, venäläisillä oli syytä uskoa, että heille oli valehdeltu. D'Agostino on esitellyt Juhani Ihanuksen historianarratiivin epäjohdonmukaisuuksia ja tarkoitushakuisuutta.


D'Agostino arvostelee myös professori David Beiselin esseetä "Ihanus' Fine Synthesis on Putin and Ukraine", jossa Beisel tukee implisiittisesti vallitsevaa kerrontaa ”Venäjän imperialismista” ja hylkää Naton ja Yhdsyvaltain militarismin aiheuttaman uhkan ikäänkuin sellainen olisi vain Putinin mielikuvituksen tuotetta.


Beisel jopa väittää, että Putin haluaa valloittaa Euroopan samaan aikaan, kun Putinin on vastustettava kuviteltua mielikuvitushyökkäystään, jonka Yhdysvallat ja Nato ovat käynnistäneet Venäjää vastaan.


Beisel ignoroi ja vaikenee kokonaan siitä, että Amerikan Yhdysvallat - maailman nykyinen sotilaallinen hegemoni – pyrkisi todellakin hallitsemaan Euroopan ja Venäjän lisäksi koko maapalloa, ulkoavaruutta ja kyberavaruutta paitsi Putinin mielikuvituksessa myös todellisuudessa. Tämä täydellinen maailmanlaajuinen ylivalta on jopa Yhdysvaltojen julkilausuttua omaa politiikka, joka on esitetty Pentagonin opissa Full Spectrum Dominance. Amerikan diplomatian historiasta Princetonissa vuonna 1982 tohtoriksi väitellyt yhdysvaltalainen historioitsija, kansainvälisten suhteiden ja historian emeritusprofessori Bostonin yliopistosta, eversti evp., Andrew Bacevich (2021) on käsitellyt tätä julkilausuttua politiikkaa teoksessaan: After the Apocalypse: America’s Role in a World Transformed.


Amerikan Yhdysvaltain maailmanlaajuisen ylivallan politiikkaa tuetaan lähes biljoonan dollarin vuotuisilla sotilasmenoilla, yli 700 sotilastukikohdan ylläpitämisellä seitsemällä mantereella, maailman voimakkaimmalla laivastolla, joka toimii kaikilla valtamerillä, ja aktiivisella osallistumisella kymmeniin nykyisiin konflikteihin maailmanlaajuisesti Ukrainan lisäksi. D'Agostino huomauttaa professori Beiselille, että ”mikään näistä asioista ei ole Vladimir Putinin mielikuvituksen tuotetta.” Hän kysyykin, missä on tohtori Beiselin oma psykohistoriallinen tarkastelu Amerikan militaristisista fantasioista ja todellisesta imperialistisesta politiikasta.

 

Tohtori Beisel vastasi D'Agostinon kritiikkiin, että kyse ei olisi historiallisten kontekstien kadottomisesta psykohistoriallisesta yhtälöstä, vaan Brian D'Agostino itse sortuisi yksinomaiseen keskittymiseen ulkoisiin asioihin jättäen huomioimatta sisäiset asiat. Beisel tukeutuu myös psykoanalyytikko Paul Elovitzin ja historioitsija Anna Geifmanin teokseen Venäjän pitkästä identiteetin etsinnästä. Beisel ei kiistä uusnatsien ”piileskelevän ukrainalaisten keskuudessa” (neo-Naziz lurk among the Ukrainians), mutta hänen mukaansa ei ole riittävästi annettu todisteita CIA:n yhteyksistä Ukrainan uusnatseihin ja pyrkimykseen syrjäyttää silloinen Venäjä-mielinen presidentti.


Beisel vastaa kritiikkiin kääntäen sen takaisin: ”On kysyttävä, olemmeko me ne, jotka demonisoimme jotakuta, joka on pohjimmiltaan KGB:n agentti, joka kylmästi käskee kylmän sodan kaltaisia salamurhia Venäjällä ja ulkomailla, vangitsee toisinajattelijoita, ja jatkaa viileästi siviiliväestön massiivista tuhoamista koskevaa strategiaa Tšetšeniassa, Georgiassa ja Ukrainassa, vai demonisoiko Putinin oma käytös... itsensä? Joskus pahat pojat ovat todellisia pahoja poikia eivätkä vain seurausta siitä, että fantasioita olisi länsimaiden omien ennusteiden vuoksi valmistettu”.


Beisel myöntää, että Amerikan aggressiivisuus ei ole täysin "Putinin mielikuvituksen tuotetta". Mutta Beisel tahtoo kuitenkin tähdentää ”Putinin sisäistä maailmaa”, ”joka koostuu fantasioistaan, tukahdutetusta aggressiosta ja taipumuksesta vainoharhaisuuteen”.


Juhani Ihanus vastasi D'Agostinon kritiikkiin pahastuen siitä, että häntä moitittiin ”psykohistoriallisesta reduktionismista”. Ihanuksen mukaan Putinin motivaatioiden ja ”objektiivisten” turvallisuusuhkien arviointi ”kulkee henkilökohtaisten, kognitiivis-hermostollisten, emotionaalisten motivaatiofilttereiden läpi”.


Ihanus kiistää tarjoavansa tukea ukrainalaiselle nationalismille, vaan selventävän käsityksiä venäläisestä imperialistisesta patriotismista Putinin ja venäläisen ajattelutavan historiallisesta taustasta käsin. Tähän kuuluisi poliittisen eliitin keskuudessa vaikuttava vanha hierarkisointi, jossa isovenäläiset asetetaan ylös, sen jälkeen valkovenäläiset ja alimmalle tasolle pikkuvenäläiset (ukrainalaiset).


Ihanuksen mukaan Putinin pelko Venäjän hajoamisesta niin kuin tapahtui ”katastrofaalisesti” Neuvostoliitolle, näkyy Putinin pelastajamentaliteetissa ja pyrkimyksessä rakentaa ”kokovenäläinen” kansakunta keskitetyn vallan avulla. Sisäistetty rajattoman vallan tunne on kuitenkin saattanut pettää Putinin itsensä lähtemään äärimmäisyyksiin. Tällainen Putin ei voi mitenkään hyväksyä provokaatioita, vaan henkilökohtaisesti loukkaantuu Lännen ja Naton petoksista. Ihanus muistuttaa, että Putinin kokema Neuvostoliiton koulujärjestelmä 1960-luvulla oli sellainen, että jokaisen kansalaisen velvollisuus oli havaita valtion viholliset. Niin Kreml palasi vanhaan ja käynnisti vuonna 2014 uuden kansallisen historian opetussuunnitelman, jotta venäläinen identiteetti vahvistuisi.


Juhani Ihanus painottaa, että irrationaaliset ja tiedostamattomat aspektit tulevat yleensä selvemmin esiin kriisitilanteissa. Strategisten sotakarttojen ”realistinen” seuranta ei riitä antamaan selityksiä kaikkeen, kun ”kuvitteelliset” kartat ja ryhmäfantasiat vaikuttavat. ”Ihmismielen sisäpsyykkiset konfliktit ovat aina mukana, kun pahoinpitely ja väkivaltaisuudet alkavat, ja maanlaajuisesti itsetuhoiset sodat uhraavat meidän nuorisoamme meidän hyvinvointimme puolesta sekä tuhoavat niitä, jotka eivät ansaitse elää”.


Juhani Ihanus moittii, että D'Agostinon vaatima ”todellinen historia” ei selitä Venäjän johtajan toimintaa, vaan olisi itse sen sijaan pelkkä versio reduktionismista.


Brian D'Agostino antoi vielä vastauksensa Ihanukselle ja Beiselille, jossa vastauksessaan hän muistuttaa, että hänen artikkelinsa oli Clion Psyche-artikkelien kritiikki ja korjaus, ei suinkaan yritys tarjota kattavaa psykohistoriallista kuvausta. Toiseksi D'Agostino katsoo, että Ihanus ja Beisel eivät vieläkään ota kantaa itse pääasiaan, vaan puhuvat vain Putinin psyykeestä ja vapauttavat implisiittisesti Yhdysvallat ja Naton roolistaan.


Kolmanneksi D'Agostino muistuttaa, että Venäjä on reaktiivisessa asemassa, koska Yhdysvaltojen valta ulottuu Itä-Eurooppaan ja kaikkialle maailmassa. Victoria Nulund on julkisesti rahoitetun National Endowment for Democracy kanssa osoittanut Yhdysvaltain halituksen roolin vallankaappauksissa Euroopassa ja Euraasiassa. Brittiläinen valtiotieteilijä, Venäjän ja Euroopan politiikan emeritusprofessori Kentin yliopistosta, Vladain keskustelukerhon jäsen Richard Sakwa on vuonna 2022 esitellyt tätä amerikkalaista roolia teoksessaan: Frontline Ukraine: Crisis in the Borderlands. London, UK: Bloomsbury Academic.


D'Agostino kysyy Juhani Ihanuksen skenaarioita vastaan toisenlaisesta kehityskulusta: ”Jos Yhdysvallat olisi pelannut geopoliittiset korttinsa toisin ja tehnyt rauhan Venäjän kanssa kylmän sodan jälkeisinä vuosikymmeninä, olisivatko Putin ja sen vanhan kaartin edustajat yhä yhtä sotaisat? Emme voi koskaan tietää sitä varmasti, mutta on kuitenkin uskottavaa, että erilaiset politiikat olisivat johtaneet erilaisiin tuloksiin”.


Tutkimuksen varmuudesta: Ennen kuin kuvittelet Putinin sohvallesi makuulle...


Oman tutkimustyöni (2009) puitteissa nostin esiin psykohistoriallisen tutkimuksellisen kyvykkyydelle huomattavia kriittisiä luotettavuusongelmia, vaikka itse psykohistorialliset teemat olisivat kiinnostavia. Tässä vain muutamia epävarmuuden syitä, kun Putinin psyyke on kiinnostuksen kohteena.


Kaikki ei palaudu menneisyyden traumoihin.


Kirjallisen tekstin niin kuin myös puheen pitäjän tarjoamat ilmiöt voivat selittyä periaatteessa monelle eri tekijällä. Kaikki lausahdukset eivät palaudu hänen omaan varhaislapsuuteen, vaan saattavat heijastaa aidosti ”vain” ajankohtaisia ilmiöitä (Molari 2009, s. 21) Pahimmassa tapauksessa selitykset ovat luotettavuudeltaan vain tekstien ja puheiden ”herkistämää eläytymistä”. Onko se enää sen jälkeen tiedettä tai asiantuntijan osaamista?


Mikä on aito kysymys?


Gadamer ankarasti arvosteli psykoanalyysin käyttöä vastaan kirjallisuuden tutkimuksessa, mikä arvostelu ei ole täysin aiheetonta: hänen mukaansa psykoanalyysi ei tavoita oikeaa kysymystä, johon teos tai puhe on ollut vastaus. Kykeneekö tutkija kehittää kykyään rekonstruoida se oikea kysymys, johon teko, teos tai puhe itse on ollut vastaus, kun tämä syntyi dialogiin oman historiansa kanssa. Tulkinta muodostuisi dialogissa menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Gadamer hyväksyy tällaisen dialogin, mutta ei hyväksy tutkijalle parantajan roolia.


Mielestäni niin populistipolitiikot ja median edustajat kuin eräät ammattitutkijat ovat ryhtyneet ”Putinin parantajiksi”, vaikka heillä tuskin on kykyä entisöidä Putinin omaa salattua intentiota ja psyykkistä tautia. Monet heistä eivät ole koskaan tavanneet Putinia. 


Presidentti Sauli Niinistö esiintyy kansainvälisesti ”Putinin kuiskaajana”, jolla olisi jokin erityinen tuntemus Putinin aidoista mielenliikkeistä ja motiiveista. Niinistö on jopa keväällä 2022 uskaltanut esittää, että hän tuntee Putinin omat motiivit paremmin kuin mitä Putin itse ilmaisee sanoissaan.


Todellisuudessa Niinistö on jo melko iäkäs mies, jolla ei ole venäjän kielen taitoa. Niinistö osaa kenties sanoa venäjäksi "hyvää päivää", mutta ei kykene sujuvasti ja vivahteikkaasti ymmärtämään Putinin puhetta sekä tarkistamaan ymmärtämäänsä. Niinistö ei kykene sellaiseen tehtävään välttämättä edes äidinkielellään suomeksi. Hän on suhteellisen alkeellisen juridiikan koulutuksen saanut henkilö, joka suoritti niin lukionsa kuin yliopistonsa ilman tyydyttävää menestystä opinnoissaan. Mitään syytä ei ole otaksua, että hänelle olisi nyt presidentin virka-asemansa ansiosta syntynyt poikkeuksellisen laadukas psykologinen kyky tunnistaa ihmisten tarkoitusperiä ja traumoja. Mitään alan koulutuskaan hänellä ei ole sellaiseen.


Väitöskirjassani tunnistin Gadamerin saaman kritiikin, jossa Gadamerin käsityksiä ei täysin hyväksytty, mutta pidin hänen esittämiä huomautuksia kuitenkin oikeutettuna siitä näkökulmasta, ettei moderni tutkija saisi erheettömästi asettaa kohdettaan potilaan rooliin ja laiminlyödä kohteen antamaa omaa vastausta aikansa kysymyksiin. Juuri tuo ”oma vastaus” nykyään sivuutetaan melkoisella röyhkeydellä. Sellainen erehdys mielestäni tapahtuu juuri niissä vakavuutta yrittävissäkin psykohistoriallisissa tutkimuksissa ja selityksissä, joita toteutetaan ”diagnoosin testauksena” (Schultz 2005: 10).


Performanssin erilaisuus


Oman tärkeän rajoituksensa Putinin henkilökohtaisen mielentilan ja -terveyden tulkinnassa asettaa se, että jopa vauhdikkaat ilmaukset voivat olla syntyneet enemmän otaksuttua kuulijaa varten puhetilanteessa, kun taas arkinen elämä olisi huomattavasti maltillisempaa.


Tosien ja esitettyjen elämysten erilaisuus aiheuttaa hermeneuttisen ongelman (Molari 2009: 33). Colemanin (1999) mukaan tekstin taustalla olevan sosiaalisen maailman selvittäminen ei ole vielä kaiken todellisuuden konstruoimista.

 

Alfredin yliopiston sosiologian professori Arthus Greil (2003) varoittaa symbolien maailman redusoimista täysin sosiaalisiin rakenteisiin. Varoitus olisi otettava vieläkin vakavammin, jos redusointi yritetään tehdä henkilön alitajuisiin varhaishistorian psyykkisiin traumoihin ja motiiveihin.


Cambrdigen yliopiston ja Lontoon Queen Maryn yliopiston professorina sittemmin toiminut Questin Skinner (1970: 118–138) on jo varhaisissa tutkimuksissaan puheaktista päätynyt käsitykseen, että kirjoittajat eivät kykene välttämättä ilmaisemaan tarkoituksiaan selvästi.


Kirjoittajat ja puhujat voivat olla siis eetoksessaan esimerkiksi radikaalimpia (joko aidosti tai taktisen retorisesti) kuin vastaanottanut yleisö. Puhuja niin sanotusti huudattaa ja villitsee yleisöään. Kirjoittaja itsekin tai puhuja voi olla tosiasiallisesti maltillisempi tai vilpillisempi kuin performatiivinen julistustilanne ja kirjoituksen sankari rakentavat mielikuviksi. Tietenkin voi olla niinkin, että puhuja ei maltillisissa sanoissaan paljasta kaikkea, mitä aikoo. Tämä piiloteltu motivaatio oli monen suomalaisen analyytikon mielessä, kun keväällä tarkkaili presidentti Sauli Niinistön erityisen epäselvää puhetta Natoon liittyvistä aiheista. Epäselvyys oli piilotettelua, puhe oli maltillisempi kuin mies itse.


Roger Sell (1991) on huomauttanut, että jopa marxilaiset kirjallisuussosiologit hyväksyvät kirjallisten lajien autonomisuuden.


Psykohistoria tuntee mielen rakentumisen aina lapsen syntymästä alkaen aikuisen ihmisen subjektiivisiin tulkintoihin asti. Käytännön tutkimustyössä alitajuisuuden ja oppimisen tavoittaminen ei ole kuitenkaan millään tavoin ongelmatonta, koska käytetyt lähteet eivät ole muotoiltu näiden seikkojen tarpeisiin.


Kuka oli kärpäsenä katossa Putinin neuvonpidossa?


Psykohistoriallisten tutkimusten tavanomaisena lähtökohtana on oletus, että pienen lapsen avuttomuuden kokemus eletään aikuisiän kiireissä uudestaan läpi. Kun aikuisen tekemä päätös, kirjoittama teksti tai puhe – jossa saatetaan käyttää myös tiimiä käsikirjoituksen apuna – ei juuri koskaan paljasta mitään avoimesti kirjoittajan lapsuudesta ja hänen myöhemmistä traumoistaan, tutkija arvailee erilaisista kielellisistä ilmauksista lapsuuden kokemusten jäänteitä. Sama koskee strategista päätöksentekoa, joka ei ole edes Venäjällä niin yksinvaltainen, että Vladimir Putin ei kävisi keskustelua kenenkään kanssa ja muodostaisi näkemystään tässä tilanteessa.


Jos Putin pitää Valdain esitelmän, niin miten sen aineiston avulla päästään hänen alitajuisuuteen ja varhaislapsuuden kokemuksiin? Jos kuulemme mediasta päätökset Venäjän osittaisesta liikekannallepanosta, mitä todellakaan tiedämme siitä, ketkä ovat osallistuneet asian suunnitteluun ja mitä kaikkea tiedustelutietoa heillä on ollut päätöksenteon tukena. Jos kaikki päätökset kuitenkin palautetaan Vladimir Putinin traumaattiseen psyykkeeseen, niin onko tällaista spekulaatiota harjoittavat ”tutkimukset” enää yhtään enemmän arvokkaita kuin halpamaiset kioskikirjat? Valitun teoriataustansa ja huonosti käsittelemien omien ennakkoluulojensa ohjaamana saattaa tutkija eksyä poimimaan aiheeseen liittyviä toimia ja lausahduksia lähtökohtaisesti vain oman hypoteesinsa vahvistamiseksi. (Molari 2009: 34)


Kuka heistä oli Putinin lastenhoitaja?


Liki kaikki merkittävät psykologian ja sosiologian teoriat korostavat, että aikuiselle on olennaista, kuinka hänen psyykeensä on rakentunut varhaislapsuudesta nuoruuteen.


Rosenfeld (1971) toteaakin, etteivät ihmismieleen luodut syvät muistot ole enää helposti avattavissa lapsuudessa syntyneiden projektiivisten identifikaatioiden primitiivisten voimien tähden.


Ongelmaksi syntyy tutkijoille, ettei aikuisen kirjoittamasta teoksesta tai puhumasta puheesta tai päätöksenteosta voi juuri lainkaan luotettavasti osoittaa tiettyjä piirteitä ehdottomasti lapsuudesta periytyviksi jäljiksi, ellei tutkija ole voinut toimia tutkittavan kirjailijan lastenhoitajanakin. (Molari 2009: 35).


Mikäli tietämykseni on jotenkin luotettavaa, niin suomalaisen, brittiläisen ja amerikkalaisen median toimittajien sekä heidän käyttämiensä asiantuntijoiden ei tiedetä toimineen Vladimir Putinin lastenhoitajana.


Lähteet


Alperovitz, Gar 1994. Atomic Diplomacy: Hiroshima and Potsdam. London, UK: Pluto Press.


Arnold, Bruce 2008. Moral Panics. Caslon Analytics


Bacevich, Andrew 2021. After the Apocalypse: America’s Role in a World Transformed. New York, NY: Metropolitan Books/Henry Holt and Company.


Beisel, David R. (2022). Ihanus’ Fine Synthesis on Putin and Ukraine. Clio’s Psyche 28, 3

(Spring).


Beisel, David R. 2022 b Reply To Brian D'Agostino. The Journal of Psychohistory 50 (2) Fall 2022


Bernays, Edward 1928, Propaganda. ‎ Ig Publishing; First Paperback Edition Used (September 1, 2004)


Caldwell, Christopher 2022. The War in Ukraine May Be Impossible to Stop. And the U.S. Deserves Much of the Blame. The New York Times 31.5.2022.


Chomsky, Noam 1995. Media Control, Second Edition: The Spectacular Achievements of Propaganda


Cohen, Stanley 1972. Folk Devils and Moral Panics. The Creation of the Mods and Rockers. London: MacGibbon and Kee. Kolmas painos 2002. Routledge.


Cohen, Stanley 2001. States of Denial: Knowing About Atrocities and Suffering. Cambridge: Polity Press''


Coleman, John Alesius 1999. The Bible and Sociology. 1998 Paul Hanly Furfey Lecture Sociology of Religion, Summer 1998.


Culver, John C. & John Hyde 2000. American Dreamer: A Life of Henry A. Wallace. New York, NY: W. W. Norton.


D'Agostino, Brian 2022. Psychohistory, Ideology, and Ukraine: A Reply to Juhani Ihanus and David Beisel. The Journal of Psychohistory 50 (2) Fall 2022


D'Agostino, Brian 2022b. Brian D'Agostino's Concluding Reply to Ihanus and Beisel. The Journal of Psychohistory 50 (2) Fall 2022


Domhoff, G. William 2013. The myth of liberal ascendancy: Corporate dominance from the Great Depression to the Great Recession. Boulder, CO: Paradigm Publishers.


Freud, Sigmund 1921. Joukkopsykologia ja egoanalyysi.


Freud, Sigmund 2001. Unien tulkinta. Viipuri: Gummerus. Alkuteos: Dei Traum-deutung, 1948.


Goode, Erich – Ben-Yehuda, Nachman 1994. Moral Panics. The Social Construction of Deviance. Oxford: Blackwell. 2002 reprinted.


Greil, Arthur L. 2003. Meaning and Modernity: Religion, Polity, and Self – Book Review. Sociology of Religion, Summer 2003.


Ihanus, Juhani (2022a). Putin, Ukraine, and Fratricide. Clio’s Psyche 28, 3 (Spring).


Ihanus, Juhani (2022b). Tragedy Without Catharsis. Clio’s Psyche 28, 3 (Spring).


Ihanus, Jauhani 2022c. Legitimations and Justifications: A Reply to Brian D'Agostino. The Journal of Psychohistory 50 (2) Fall 2022


Lawrence, W. Gordon 1994. The Politivs of Salvation and Revelation in the Practice of Consultancy. Teoksessa: Roger Casemore (toim.), What Makes Concultancy Work? South Bank University Press.


Lawrence, W. Gordon 1996. Totalitarian States of Mind in Institutions


Marcetic, Branko (2022). A U.S.-Backed, Far Right–Led Revolution in Ukraine Helped Bring Us to the Brink of War, Jacobin, February 7, https://jacobin.com/2022/02/maidan-protests-neo-nazis-russia-nato-crimea


Molari, Juha 2009. Q-evankeliumi ja psykohistoria. Tohtorin väitöskirja. Helsingin yliopisto.


Post, Jerrold M. 2004. Leaders and Their Followers in a Dangerous World: The Psychology of Political Behavior. New York: Cornell University Press.


Rosenfeld, H. 1971. A Clinical Approach to the Psychoanalytic Theory of the Life and Death Instinchts: An Investigation into the Aggressive Aspects of Narcism. International Journal of Psycho-Analysis, 52: 169-172.


Sakwa, Richard 2022. Frontline Ukraine: Crisis in the Borderlands. London, UK: Bloomsbury Academic.


Schultz, William Todd 2005. Introducing Psychobiography. Sivut 3-18 teoksessa: Schultz, William Todd (toim.) 2005. Handbook of Psychobiography. New York: Oxford University Press.


Sell, Roger D. 1991. Literary Genre and History: Questions from a Literary Pragmaticist for Socio-Semioticians. Sivut 1-38 teoksessa Approaches to the Analysis of Literary Discourse. Åbo Akademis Förlag: Åbo.


Skinner, Questin 1970. Convention and the understanding of speech acts. The Philosophical Quarterly 20: 118- 138.


Stiglitz, Joseph (2017). Globalization and Its Discontents Revisited: Anti-Globalization in the Era of Trump. New York, NY: W. W. Norton & Company.


Stien, Phyllis T. & Kendall, Joshua C. 2003. Psychological Trauma and the Developing Brain: Neurologically Based Interventions for Troubled Children. Binghamton (NY): Haworth Maltreatment and Trauma Press.


Voyer, John J.; Gould, Janet M. & Ford, David N. 1996. Systematic Creation of Organizational Anxiety: An Empirical Study. Massachusetts Institute of Technology.