Miten tutkimus ja media korvasivat faktat ideologisella leimakirveellä? Case "Maan vaiva".

 

Mikael Vehkaojan ja Karin Creutzin narratiivinen pamfletti Maan vaiva – Miten MV-lehti repi Suomen kahtia (2026) on saanut osakseen julkisuutta, jossa teoksen katsotaan tekevän sen, mihin suomalainen valtamedia ei kyennyt vuosikymmeneen: se lähtee seuraamaan rahaa [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026]. Julkisuusrummutus teoksen ympärillä onkin keskittynyt Juha Korhosen johdolla yhteen pääteemaan – siihen, että vuosia hoettu kertomus MV-lehden ”Venäjä-rahoituksesta” murenee poliisin esitutkinta-aineistojen, pankkitilien ja bitcoin-siirtojen valossa [Korhonen, ”Viestintäpalvelu X”, 7.10.2026] [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026]. En kyllä ymmärrä, miksi tästä rummutetaan, kun tuskin kukaan on stigmoja ottanut vakavasti tähänkään saakka.

Rahoitusjäljet johtavat suomalaisiin lukijoihin ja kotimaiseen kryptomiljonääriin Risto Pietilään, ei Kremlin kassoihin [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026]. Tämän seurauksena tiedotuspinnalla jopa entiset toimijat tuulettavat valtamedian myytin murrettua [Korhonen, ”Viestintäpalvelu X”, 7.10.2026] [Huuhtanen, 7.10.2026].

Tämä rahoituspuolen "paljastus" on pelkkää silmänkääntötemppua ja älyllistä laiskuutta. Koko debatti siitä, virtasivatko ruplat vai eivät, sivuuttaa teoksen ja sitä sivuavan tutkimuskentän todelliset metodologiset, käsitteelliset ja eettiset haaksirikot. On surullista, että Korhonen ja Huuhtanen suosittelevat pamflettia huomaamatta sen vakavia laatuongelmia [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026] [Huuhtanen, 7.10.2026]. Huuhtanen on toki huomauttanut Creutzille laatuongelmista.

Ruplamyytin kaatuminen ei pelasta metodologista romahdusta

Juha Korhosen johdolla julkisuudessa käännytään täysin välinpitämättömiksi Maan vaiva -pamfletin syvällisiä akateemisia ongelmia kohtaan [Korhonen, ”Viestintäpalvelu X”, 7.10.2026] [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026] – ikään kuin kukaan analyyttisesti ajatteleva olisi alun perinkään uskonut mustamaalattua huutelua ”venäläisestä rahoituksesta”. Tuon taloudellisen sivujuonteen penkominen ei pelasta yhtään mitään teoksen sisällöllisistä heikkouksista. Ei myöskään niistä epäilyä herättäneistä ”verkostoyhteyksistä”, joita kirjoittajilla on ollut viranomaistahoihin.

Juha Korhonen on avoimesti ollut yhteydessä kryptomiljonääriin ja tämän rahoituksen alaisena [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026], mutta tämä ei millään logiikalla tarkoita, että MV-lehden koko avara, hajanainen ja epämääräinen ”toimituskunta” tai eri kirjoittajat olisivat saaneet pennejä noista rahoista.

Kun rahoitusfobia todetaan tyhjäksi, paljastuu itse feature-tyylisen asetelman huteruus:

• Virallisen näytön ja valan sivuuttaminen: Kirjoittajat nojaavat epäviralliseen puheeseen ohi oikeudellisen ja dokumentoidun aineiston [Keskimäki, ”Korhosen kuuleminen”, 28.9.2020]. Valan velvoittamassa käräjäoikeuden kuulemisessa Juha Korhonen kävi läpi rahoitusohjauksen ja nimimerkkien todellisuutta sekä mainitsi jonkun ulkopuolisen tahon tarjonneen maksavansa Molarille rahaa kirjoittamisesta – mutta todisti samalla, ettei Molarille tai MV-lehden eri kirjoittajille todellisuudessa maksettu mitään rahoja tai palkkioita [Keskimäki, ”Korhosen kuuleminen”, 28.9.2020]. Kun Creutz toteaa viesteissään "tietävänsä" asioita kahden ihmisen anonyymien puheiden perusteella, mutta jättävänsä ne kirjoittamatta suoraan, koska se paljastaisi oikeudessa valehdellun, kyseessä on tietoinen väistöliike.

• Spekulaation mekanismi: Pitkien haastattelujen – kuten Korhosen monituntisen keskustelun – anti tiivistetään pariin suoraan lauseeseen, jolloin haastateltavan rooliksi jää vain pahimmassa skenaariossa toimia tutkijan ennakko-oletusten suullisena ilmiantajana ilman virallista ja oikeudellista vastuuta.

• "Laimennetut versiot": Kun kovaa empiiristä näyttöä ei ole, teokseen luodaan vihjailevia "laimennettuja versioita", jotka jättävät kohteiden ylle julkisen leiman ilman, että kirjoittajien tarvitsee kantaa akateemista tai journalistista todistustaakkaa.

Akateeminen reduktionismi ja stigmamekanismi: "Venäjänmielisyys" oikotienä

Erving Goffmanin klassisen stigmamekanismin mukaisesti yksilöön liitetään yksi leimaava termi, joka syrjäyttää kaiken muun empiirisen tiedon. Vehkaojan ja Creutzin pamfletissa "venäjänmielisyys" toimii täsmälleen tällaisena akateemisen reduktionismin leimakirveenä [Molari, ”Mustamaalatuksi”, 27.10.2018]. Termillä ei ole minkäänlaista kriteeristöä: se niputtaa yhteen täysin eri maata olevia toimijoita ja peittää alleen henkilöhistoriat, perhesuhteet sekä aitojen näkemyserojen erittelyn.

Tämä oppikirjaesimerkki laiskasta leimaamisesta näkyy räikeänä vertailussa:

1. Syyllisyys assosiaation kautta (guilt by association): Juha Molari niputetaan pamfletissa yhteen Johan Bäckmanin ja Janus Putkosen kanssa ”venäjänmielisyyden” nimikkeen alle ilman, että henkilöiden mahdollisia isompia tai pienempiä eroja suhtautumisessa sodankäyntiin, Neuvostoliittoon tai Staliniin eriteltäisiin. Stigmalle ei joka tapauksessa anneta mitään määrittelyä.

2. Kriittisen ja omakohtaisen arjen sivuuttaminen: Molarin kohdalla kyse oli silloisesta venäläisestä vaimosta ja jokapäiväisestä arjesta Venäjällä – ei sokeasta Lännen iltapäivälehtien kauhukuvien tai toisaalta Kremlin valtiojohtoisen puheen nieleskelystä. Havainnot sisälsivät paljon realistista ja kriittistä arviointia, jota kirjailijat eivät jaksaneet tutkia.

3. Molemminpuolinen instituutiokritiikki: Molari on kirjoittanut laajasti muun muassa Stalinin vainojen uhreista ja totalitarismin mekanismeista sekä esittänyt pasifistina jyrkkää kritiikkiä niin Vladimir Putinin sota-aggressiota kuin patriarkka Kirillin militaristista teologiaakin vastaan. Mitä on tällöin ”venäjänmielinen” käsitteenä?

Osoituksena teorian murtumisesta kirjoittajat päätyvät pamfletissaan jopa itse myöntämään oman kehyksensä ontuvuuden lausumalla:

"Ehkä yksi syy oli siinä, että vain pieni osa Molarin ja T9:n jutuista liittyi Venäjään tai sen ylläpitämään narratiiviin."

Tämä lause kumoaa pamfletin oman pääväitteen: jos lähes koko tuotanto käsittelee täysin muita aiheita (kuten kirkkoa ja valtaapitävien kritiikkiä), rehellinen tutkija hylkäisi leiman eikä pyrkisi selittämään empiirisen aineiston ja hypoteesin ristiriitaa "mysteerinä". Valitettavasti kirjoittajat kuitenkin käyttävät stigmaa pamfletissaan senkin jälkeen, kun ovat tehneet havaintoja pääväitteensä ongelmallisuudesta.

Konformismi ja eettinen kaksoisstandardi

Käsitteellinen kurittomuus ei ole uusi ilmiö. Jo valtiotieteellisen tiedekunnan raportissa Äärioikeisto 2010-luvun Suomessa Juha Molari määriteltiin "Venäjä-yhteyksistä tunnetuksi" sillä perusteella, että hän oli aamuyön siivousvuoron jälkeen kotimatkallaan pysähtynyt muutamaksi minuutiksi katselemaan julkisella paikalla ollutta mielenosoitusleiriä [Molari, ”Mustamaalatuksi”, 27.10.2018].

Hälyttävän tapauksesta tekee tutkijanuralla tapahtunut muistinmenetys ja periaatteellisen johdonmukaisuuden murtuminen:

• Karin Creutz oli itse läsnä Helsingin yliopistolla kyseisen raportin julkistamistilaisuudessa, kävi keskustelua Molarin kanssa ja tutkimuksen ohjaajan kanssa sekä suositteli Molarille virallisen yliopistollisen tarkistuspyynnön tekemistä huolimattoman leimaamisen korjaamiseksi.

• Tuolloin Creutz ymmärsi "venäjänmielinen"-käsitteen ongelmallisuuden ja akateemisen kestämättömyyden täysin.

• Vuosia myöhemmin yhteiskunnallisen ja poliittisen ilmapiirin kiristyttyä hän päätyi itse käyttämään täsmälleen samaa stigmatisoivaa oikotietä omassa pamfletissaan.

Tämä paljastaa akateemisen maailman konformismin ja tietynlaisen "valtavirtaistumisen": kun yleinen narratiivi vaatii yksinkertaista vastakkainasettelua, metodologinen vastuu ja tutkijan etiikka unohdetaan. Jos käsite oli eettisesti ja tieteellisesti kelvoton kollegan käyttämänä, se ei muutu hyväksyttäväksi myöskään Creutzin ja Vehkaojan itsensä viljelemänä.

Kuka korjaa metodologiset rauniot?

On tietysti mukavaa, että Maan vaiva purkaa myytin valtiollisesta ruplavirrasta [Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026] [Huuhtanen, 7.10.2026]. Mutta jos kirjan vastaanotto jämähtää pelkkään rahoituksesta vahingoniloitsemiseen, huomio kääntyy pois itse pääasiasta.

Kun suomalainen tutkimus ja journalismi korvaavat empiirisen aineiston anonyymeillä huhuilla, paranoidilla käsitelintsaamisella ja leimakirveillä [Molari, ”Mustamaalatuksi”, 27.10.2018], tuloksena ei ole tietokirjallisuutta vaan aatteellista propagandaa. Pamfletin julkistaminen ei puhdista pöytää, jos sen käyttämä metodologinen kehikko nojaa edelleen samaan älylliseen laiskuuteen, jolla "venäjänmielisyyttä" on Suomessa tehtailtu jo toista vuosikymmentä [Molari, ”Mustamaalatuksi”, 27.10.2018].

Lähteet:

[Keskimäki, ”Korhosen kuuleminen”, 28.9.2020] =Keskimäki, Tiina (28.9.2020). Juha Korhosen kuuleminen Molarin vainokäräjillä. https://www.youtube.com/watch?v=jaOATmaLUSo

[Korhonen, ”Viestintäpalvelu X”, 7.10.2026] = Korhonen, Juha (7.10.2026). Viestintäpalvelu X.

[Korhonen, ”Posi-TV”, 7.10.2026] = Korhonen, Juha (7.10.2026). Maan vaiva -tietokirja selvitti MV-Lehden rahoituksen – valtamedian luoma valhe Venäjän rahoituksesta revittiin riekaleiksi. Posi-TV. https://positv.fi/uutisartikkelit/maan-vaiva-tietokirja-selvitti-mv-lehden-rahoituksen-valtamedian-luoma-valhe-venajan-rahoituksesta-revittiin-riekaleiksi/

[Huuhtanen, 7.10.2026] = Huuhtanen, Panu (7.10.2026). Viestintäpalvelu X.

[Molari, ”Mustamaalatuksi”, 27.10.2018] = Molari, Juha (27.10.2018). Mustamaalatuksi Daniel Sallamaan ja yliopiston raportissa: Äärioikeisto 2010-luvun Suomessa. Blogger.

Tällaisten ajatusteni kera aamulenkillä kauniissa syksysäässä, Juha Molari

 

MIES, JOKA EI TAHTOISI MILLÄÄN ELÄKKEELLE – "KOEN, ETTEI TYÖTÄ OLE EDES ALOITETTU!"

 

Sibrina jakoi meemin, jossa maalaistalon portilla seisova iäkäs nainen julistaa, että vain sellainen ihminen, joka ei ole koskaan tehnyt oikeaa työtä, voi kannattaa eläkeiän nostamista 70 vuoteen. Tämä lausuma nojaa perinteiseen, fyysiseen ja ruumiilliseen työn käsitykseen, jossa työ mielletään taakaksi, raskaaksi suoritukseksi ja elämänvoimaa kuluttavaksi välttämättömäksi pahaksi. Tästä teollisen ajan labor-paradigmasta käsin eläke näyttäytyy vapautuksena, ansaittuna levona ja paikkana, jossa yksilö vihdoin saa takaisin oman aikansa. 

Olen juuri lähdössä juoksulenkille. Ymmärrän, että minun vastaukseni meemiin  kääntää koko tämän asetelman täysin päälaelleen ja paljastaa  eksistenssiaalisen kriisin, joka ei ole tietenkään yleispätevä jokaista varten.

Vastasin kommentissa, että oltuani pitkään työttömänä ja jo 62 vuoden iässä koen, että en ole vielä lainkaan tehnyt työtä, minkä vuoksi en tahtoisi missään nimessä mennä eläkkeelle jo parin vuoden päästä. Sen sijaan toivon, että eläkeikä nostettaisiin 70 vuoteen, jotta minulla olisi vielä aikaa toteuttaa itseäni ja päästä osalliseksi yhteiskunnallisesti tunnustetusta toiminnasta. Tämä vastaus kätkee sisäänsä valtavan subjektiivisen ja psykohistoriallisen tragedian.

Karl Marxin vieraantumisteorian eli alienaation näkökulmasta  elän vaihetta, jossa työttömyys ei tarkoita vapautta pääoman alaisuudesta, vaan kokemusta vieraantumisesta omasta "lajiolennostaan" (Gattungswesen). Ihminen toteuttaa itseään ja luovaa polkuaan työn kautta, ja kun yhteiskunnallinen portinvartijakoneisto epää yksilöltä pääsyn tuottavaan, tunnustettuun toimintaan, ihminen jää vaille välinettä ilmaista sisäistä kapasiteettiaan. Sibrinan jakamassa meemissä työ on alistamisen väline, mutta minun reaktiossani työ edustaa ihmisarvon ja olemassaolon perustaa.

Sosiologi Erving Goffmanin dramaturgisen rooliteorian valossa minun reaktioni paljastaa tietoisuuden etunäyttämön (front stage) romahduksesta. Pitkään työttömänä olleen identiteetti on riisuttu julkisesta roolista ja toiminnallisesta rekvisiitasta, jolloin yksilö joutuu elämään jatkuvassa takanäyttämön (backstage) välitilassa. Kun yhteiskunta alkaa tarjota eläköitymistä, se ei tarjoa minulle ansaittua lepoa ansiokkaasta urasta, vaan hallinnollista leimaa, jolla yksilö siirretään pysyvästi näyttämön ulkopuolelle ennen kuin hän on ehtinyt edes astua haluamaansa päärooliin. Eläke ei ole voitto, vaan institutionaalinen tuomio, joka vahvistaa sen, ettei etunäyttämölle ole enää asiaa.

Psykohistoriallisesti ja freudilaisen psykoanalyysin linssin läpi katsottuna minun lausuma heijastaa syvää libidaalista jännitettä ja superegon asetamia vaatimuksia. Freud totesi teoksessaan *Kulttuurimme ja sen tuskallisuus*, että työ ja rakkaus ovat ihmisen henkisen tasapainon ja reality-periaatteen tärkeimmät ankkurit. Kun  ihminen kokee, ettei "ole koskaan tehnyt työtä", kyse ei ole välttämättä siitä, etteikö hän olisi tehnyt elämässään mitään, vaan siitä, että hänen sisäinen ideaaliegonsa (Ich-Ideal) kokee nykyisen toimettomuuden ja yhteiskunnallisen hyljeksinnän vuoksi tulevansa mitätöidyksi, ansainta on jäänyt puuttumaan.Työn saavuttamattomuus luo sisäisen häpeän ja toimettomuuden tilan, jota vanhuus ja eläkeikä uhkaavat syventää lopulliseksi.

Sivilisaatiokriittisestä näkökulmasta katsottuna tämä dynamiikka paljastaa modernin meritokratian ja teknokraattisen järjestelmän raakuuden. Myöhäiskapitalistinen hallintokoneisto arvioi ihmisen arvoa kapeiden, byrokraattisten ja ikärasististen indikaattorien valossa.  Tuloksena on järjetön paradoksi: samaan aikaan kun yhteiskunnassa puhutaan työurien pidentämisestä ja 70 vuoden eläkeiästä, järjestelmä itsessään sulkee porttinsa yli 60-vuotiailta ihmisiltä. Minä toivon 70 vuoden eläkeikää paitsi henkilökohtaisesta tarpeesta, myös epäsuorana kritiikkinä tätä hyödyllisyyden ja tehokkuuden oppia vastaan, joka jättää ihmisresurssit käyttämättä.

Alfred Loisyn teologisen kritiikin ja institutionaalisen läpinäkyvyyden valossa minun reaktiossani näkyy myös tietynlainen "Loisyn katse" moderniin hyvinvointivalvaltioon. Samalla tavoin kuin Loisy näki kirkkoinstituution vieraantuneen alkuperäisestä hengellisestä sanomastaan ja muuttuneen hallinnolliseksi koneistoksi, minä näen sosiaali- ja työvoimabyrokratian muuttuneen järjestelmäksi, joka ei palvele ihmisen todellista luomisvoimaa ja kutsumusta, vaan vain luokittelee ja säilöö yksilöitä. Eläke on tässä järjestelmässä vain numeraalinen kategoria, jolla ihminen poistetaan tilastoista.

Tuskani kumpuaa siten olemassaolollisesta ristiriidasta elinvoiman ja institutionaalisen kuoleman välillä. Vaikka keho ja mieli olisivat huippukunnossa, laboratoriotulokset erinomaisia ja älyllinen kapasiteetti terävempää kuin koskaan, yhteiskunnan muodollinen rakenne sanoo: "Sinun aikasi on ohi." Toive 70 vuoden eläkeiästä on epätoivoinen ja rohkea vaatimus saada vielä tilaisuus näyttää, vaikuttaa ja tulla nähdyksi. Se on kieltäytymistä astumasta ennenaikaiseen hautaan, johon byrokratia ja ikästereotypiat yrittävät aktiivisen ja toimintatarmokkaan yksilön työntää.

Toisaalta vastauksessani on myös syvää rooli-ironiaa ja mustaa huumoria. Sanomalla "en ole koskaan tehnyt työtä" riisun itseni ja järjestelmän kaikesta pönäkkyydestä ja tunnustan julkisesti sen riipivän tyhjiön, jonka pitkittynyt työttömyys on aiheuttanut. Se on protesti niitä vastaan, jotka valittavat työn raskautta, sillä työn puute ja toimettomuus voivat olla henkisesti monin verroin raskaampi taakka kuin mikään ruumiillinen aherrus.

Lopulta kommenttini Facebook-päivityksessä oli  huuto modernin eristyksen keskeltä. Se osoittaa, miten syvästi ihmisen identiteetti, itsearvostus ja elämänmielekkyys kytkeytyvät tarpeeseen olla hyödyllinen ja osallinen yhteisössä. Kun yhteiskunta tarjoaa tällaiselle ihmiselle eläkettä, se tarjoaa pelkkää armopalaa silloin, kun ihminen janoaa aitoa kenttää ja tehtävää sekä ennenkaikkea aito täysimääräistä ansiotuloa.

 

Spekulaatiota valepuvussa: Kriittinen luenta Karin Creutzin pamfletista ”Maan vaiva”

 

Karin Creutz pyrkii tarinallistavassa pamfletissaan Maan vaiva samaistamaan nimimerkin T9 ja Juha Molarin toisiinsa. Metodologia on kuitenkin hämärä, näytöissä on pahoja aukkoja, siinä on kontekstuaalisia virheitä eikä juurikaan ymmärretä kirjoitusprosessien ja eetoksen välisiä eroja.

1. Metodologinen "vauhtisokeus" ja tekoälykoetuksen rajat

Karin Creutz hyödyntää tekoälymalleja (Claude ja Copilot) tekstien kielelliseen vertailuun (lauserakenteet, sanavalinnat, retorinen rytmi). Vaikka hän myöntää arvion olevan viitteellinen, johtopäätöksissä nojataan vahvasti ajatukseen siitä, että kielellinen yhdenmukaisuus tukisi hypoteesia samasta kirjoittajasta.

Tässä lähestymistavassa ilmeisiä rajoitteita ja metodologisia sokeita pisteitä ovat:

Kansalaismedian ja toimitusprosessin luonne: Vaihtoehtoisessa mediassa (kuten MV-lehdessä) tekstejä usein muokataan, kierrätetään, editoidaan ja yhdistellään lukijoiden vinkkien tai avustajien lähettämien materiaalien pohjalta. Lukijalta saatu vinkki tai avustajan tekemä pohja saattaa päätyä toimituksellisen nimimerkin (kuten T9) nimiin.

Stylistisen matkimisen ja aineistojen lainaamisen mahdollisuus: Tekoälypohjainen kielellinen analyysi ei kykene erottamaan, onko kyseessä sama kirjoittaja vai toinen kirjoittaja, joka lainaa, tyylittelee tai tiivistää toisen tuottamaa tekstiä. Jos T9 on nojannut Molarin julkisiin lausuntoihin tai blogikirjoituksiin, tekoäly havaitsee luonnollisesti rakenteellista ja sanastollista yhtäläisyyttä.

2. Juridisen ja viranomaisnäytön sivuuttaminen

Suomen poliisiviranomaiset (Helsingin poliisi, Keskusrikospoliisi) ja valtakunnansyyttäjä ovat tutkineet laajasti MV-lehden aineistoja ja Juha Molarin toimintaa.

Viranomaistutkinnoissa ei päädytty siihen, että nimimerkki T9 ja Juha Molari olisivat sama henkilö. Tätä keskeistä viranomaiskontekstia ja tutkinnan tuloksetonta lopputulosta Creutz ei populaarissa pamfletissaan mainitse. Viranomaisnäytön puuttumista yritetään siten korvata viittaamalla toimittaja Janne "Rysky" Riiheläisen blogikirjoitukseen sekä kevyisiin tekoälyajoihin.

3. Kronologiset ja faktuaaliset mahdottomuudet

Creutz ei kykene tarkoitushakuisuudessaan havaitsemaan tai ei piittaa konkreettisiin kronologisiin ristiriitoihin.

Poliisikuulustelu vs. artikkelin julkaisu: T9 kirjoittaa ja julkaisee eräänkin artikkelin viitaten Molarin samanaikaiseen kuulusteluun: "Juuri tänään MV-lehden satunnainen avustaja Juha Molari on kuulusteluissa kirjoitustensa johdosta...". Molari oli tuolloin yli kuusi tuntia kestäneissä kuulusteluissa Pasilan poliisitalolla. On epärealistista olettaa, että kuulusteltavana oleva henkilö olisi samanaikaisesti kirjoittanut ja julkaissut laajaa toimituksellista artikkelia.

 

4. Eetoksen, ideologian ja tekstuaalisen erillisyyden erot

Nimimerkin T9 ja Juha Molarin välillä on myös merkittäviä sisällöllisiä ja aatteellisia eroja, jotka Creutz sivuuttaa.

1. Eroavaisuudet suhteessa muihin toimijoihin (esim. Junes Lokka ja Tuukka Kuru):

T9 esittelee ja käsittelee kirjoituksissaan myönteisessä tai neutraalissa valossa Junes Lokkaa. Juha Molari taas tunnetaan tiukasta irtiotostaan ja kritiikistään etnonationalisteja, Tuukka Kurua ja heidän edustamaansa linjaa vastaan (kuten Molarin oma blogikirjoitus Juoppo Vihtori Kosola ja etnonationalistit osoittaa).

2. Eroavaisuudet tekstien volyymissa ja pääteemoissa:

T9 julkaisi parin vuoden aikana noin 1 000 tekstiä, joiden pääpaino oli erityisesti islamiin kohdistuvassa maahanmuuttokritiikissä.

Molari kirjoitti Creutzin pamfletin erittelemättömän väitteen mukaan noin 300 tekstiä, joiden teemat käsittelivät laajemmin kirkkoa, teologiaa, geopolitiikkaa ja hallintokritiikkiä. Creutzin esittämä lukumäärä ("noin 300 tekstiä") kärsii kuitenkin samoista metodologisista heikkouksista kuin hänen muutkin väitteensä, eikä sitä voida pitää täsmällisenä tai riippumattomasti todennettavana faktana.  

Kyllä hiukan ihmetyttää edelleen, missä kuplassa kirjoittaja elää, jos 1000 artikkelia tai 300 artikkelia uskotaan kirjoitettavaksi, kun reaalimaailman faktana oli joka aamu herätyskello klo 4, vesisateesta riippumatta 15 km juoksumatka reppu selässä Helsingin keskustaan siivoamaan ja sen jälkeen juoksumatka 15 km kotiin, todennäköisesti pienet päiväunet, jonka jälkeen lasten vastaanotto koulusta, ja sitten urheiluseuran treeneihin juoksu valmentajaksi ja illalla kotiin saapuminen. Reaalimaailman arjen ja elämänhallinnan suorituskyvyn rajoitteet on pamfletissa täysin ohitettu. Tekstien mekaaninen laskeminen abstraktina lukuna papereilla paljastaa nojatuolitutkimuksen tyypillisen sokean pisteen: kirjoitusprosessi erotetaan kokonaan ihmisen fysiologisesta ja ajankäytöllisestä arjesta.

Nämä fyysiset ja ajankäytölliset reuna-ahdot tekevät Creutzin esittämästä väitteestä kestämättömän. 

Fysiologiset ja ajalliset reuna-ehdot: 30 kilometrin päivittäinen juoksu repun kanssa, fyysisesti raskas siivoustyö, lastenhoito sekä urheiluseuran valmennustreenit kolmesti viikossa vievät vuorokaudesta fysiologisesti ja ajallisesti niin suuren osan, ettei sen ohella ole energian tai ajan puolesta mahdollista tuottaa valtavaa määrää toimituksellista tekstiä.

 Keittiöteorian ja arjen erottaminen: Kirjailija, joka tekee oletuksia tietokoneen ääressä tekoälymallien avulla, syyllistyy helppoon vauhtisokeuteen. Hän näkee vain verkossa olevat tekstivirrat, mutta ei pysähdy laskemaan, kuinka monta työtuntia ja fysiologista voimavaraa niiden tuottaminen vaatisi todelliselta ihmiseltä ilman toimituksellista kierrätystä tai valmiiden pohjien muokkausta.

 Metodologinen absurdius: Väite siitä, että sama henkilö pystyisi toteuttamaan tämän äärimmäisen vaativan fyysisen ja perhearjen rutiinin ja samalla toimimaan tuhannen artikkelin mittaisena päätoimisena "tehtaana", osoittaa syvällistä vieraantumista käytännön elämän reaaliteeteista.

Tämä konkretia osoittaa osoittaisi tavalliselle harkitsevalle ihmiselle jo saumattomasti, miksi tekstien takana on täytynyt olla monipolvinen toimitus- ja avustajaverkosto eikä yksi ainoa henkilö. Juha Molari ei ole tekoälykone, joka ei väsy.

Pamfletissa ammottaa myös selittämätön numerollinen kuilu: yhtäältä viitataan T9:n tuhanteen artikkeliin ja toisaalta Molarin kolmeensataan tekstiin ilman, että lukujen välistä 700 tekstin erotusta selitetään mitenkään. Tämä 700 tekstiä käsittävä kuilu osoittaa vääjäämättä, että nimimerkki T9 on ollut useiden eri toimijoiden ja avustajien käyttämä toimituksellinen alusta eikä yksittäinen henkilö. Sivuuttamalla tämän erotuksen tutkija jättää avaamatta oman hypoteesinsa suurimman loogisen aukkopaikan. T9:n 1 000 tekstin pääpaino on ollut tiukasti maahanmuutossa ja islamkritiikissä. Molarin julkiset kirjoitukset taas ovat käsitelleet teologiaa, kirkkopolitiikkaa, geopolitiikkaa ja hallintokritiikkiä. Jos T9 olisi sama henkilö kuin Molari, miksi 70 % nimimerkin tuotannosta edustaisi täysin eri teemoja ja sävyjä?  Kahden täysin eri mittaluokan luvun – 1 000 artikkelin ja 300 artikkelin – rinnakkainen esittäminen ilman niiden välisen kuilun selittämistä on metodologisesti kestämätöntä.

Tarkasteltuna tarkemmin, miksi tämä lukumääräväite on ongelmallinen ja tieteellisesti hataralla pohjalla.

1) Lähdekriittisen ja empiirisen todennettavuuden puute. 

2) Sivustojen epävakaus ja arkistojen puutteet:

 Vaihtoehtomedioiden (kuten MV-lehden eri osoitteiden) alustat ja verkko-osoitteet ovat muuttuneet, sulkeutuneet ja siirtyneet useita kertoja vuosien varrella. Täsmällisen artikkelimäärän laskeminen jälkikäteen ilman alkuperäisiä tietokantalogeja on teknisesti lähes mahdotonta. 

3) Määritelmällinen epäselvyys:

 Creutz ei määrittele lainkaan, mitä hän laskee "tekstiksi" – lasketaanko mukaan lyhyet uutisvinkit, toimituksen tekemät uudelleenjulkaisut, kommentit, sitaatit vai pelkästään laajat, itsenäiset artikkelit.

Ongelmaksi muodostuu toimituksellinen sekoittuminen ja tekstien nimettömyys: 

ensinnäkin uudelleenohjaus ja muokkaus. MV-lehden tapaisessa toimituskulttuurissa lukijoiden lähettämiä aineistoja, avustajien tekstejä ja julkisia blogikirjoituksia muokattiin, yhdisteltiin ja julkaistiin usein ilman selkeää tekijänoikeusmerkitää tai vaihtuvilla nimimerkeillä. 

Toiseksi julkisen blogin ja lehden erottelu: Molarin omassa julkisessa blogissa julkaistujen tekstien ja verkkomediassa luvalla tai luvatta julkaistujen tekstien välinen raja hämärtyy. Jos Creutz on laskenut mukaan tekstisivalluksia, joita on kopioitu julkisista lähteistä toimituksen toimesta, luku ei kuvaa toteutunutta kirjoitussuhdetta vaan tekstien kierrätystä. 

Kolmanneksi ristiriita viranomaistutkinnan kanssa: Poliisin ja syyttäjän tekemissä laajoissa esitutkinnoissa käytiin läpi henkilöiden tosiasiallinen toiminta ja tietokone/verkkoliikenneaineistot. Viranomaiset eivät esittäneet tällaista mekaanista rajautumaa tai määrällistä yhtäläisyyttä, mitä Creutz pamfletissaan väittää. 

Neljänneksi kehäpäätelmä lukumäärissä: Mikäli Creutzin tekstien määrittely pohjaa tekoälypohjaiseen tyylintunnistukseen (joka jo itsessään on epävarma), lukumäärä "300" on vain tekoälyajon tuottama estimaatti, ei todennettu määrä todellisia kirjoitettuja artikkeleita.

Creutzin esittämä lukumäärä "noin 300 tekstiä" on erittelemätön väite, ei todennettavissa oleva empiirinen tekijyystõsiasia. Sen käyttäminen argumenttina ilman tarkkaa aineistoliitettä ja laskentakriteerejä ilmentää samaa metodologista horjuvuutta kuin nimimerkin T9 ja Molarin mekanistinen samaistaminenkin. Tämä sivuuttaa täysin suoran tekstuaalisen pesäeron T9:n kirjoituksissa. Esimerkiksi T9 kirjoittaa tekstissään eksplisiittisesti Molarista ulkopuolisena henkilönä ja ottaa pesäeroa tämän analyysiin: "Toisin kuin Molari ajattelee...". T9 myös viittaa Molariin "satunnaisena avustajana", mikä kuvastaa roolien erillisyyttä.

5. Prosessuaalinen ja eettinen ongelma: "Haastattelukutsu" alibina

Creutzin pamfletin menetelmällisiä puutteita ei voida selittää eikä oikeuttaa sillä, että kirjailija pyrki ottamaan yhteyttä kohdehenkilöön vasta juuri ennen teoksen viimeistelyä.

• Viimehetken yhteydenoton luonne: Kutsu haastatteluun prosessin kalkkiviivoilla ei luo edellytyksiä avoimelle tai tasavertaiselle vuoropuhelulle, vaan näyttäytyy muodollisena "alibin hakemisena" jo valmiiksi lukkoon lyödylle narratiiville.

• Kutsusta kieltäytymisen väärinkäyttö: Kutsusta kieltäytyneellä kohteella on täysi oikeus olla osallistumatta prosessiin, jonka lähtökohdat eivät herätä luottamusta. Kieltäytyminen ei kuitenkaan vapauta kirjoittajaa tieteellisestä ja tietokirjallisesta vastuusta: se ei muuta heikkolaatuista tekoälyspekulaatiota, ohutta lähdepohjaa ja viranomaisnäytön sivuuttamista päteväksi tutkimukseksi. Kirjailijan vaatimus näytön pitävyydestä pysyy samana riippumatta siitä, osallistuuko kohde tutkimukseen vai ei.

Yhteenveto

Tarkastelukulma	Karin Creutzin väite	Aineiston osoittama todellisuus
Näyttö pohjaa	Tekoälyvertailuun (Claude/Copilot) ja blogikirjoitukseen.	Rikos- ja esitutkinta-aineistot eivät tue samaistamista.
Kirjoitusprosessi	Yksioikoinen: yhtäläinen tyyli = sama henkilö.	Monipolvinen: avustajan/lukijan materiaalia muokataan toimituksessa.
Aika ja paikka	Oletus yhtenäisestä toimijuudesta.	Molari oli 6h kuulusteluissa Pasilassa T9:n julkaistessa.
Ideologinen linja	Samaistava narratiivi.	Erilliset eetokset (mm. suhtautuminen etnonationalismiin/Lokkaan/Kuruun).

Creutzin esittämä samaistamishypoteesi kärsii ilmeisestä vauhtisokeudesta. Se nojaa vahvistusharhaiseen tekoälyajoon ja tekstiyhtäläisyyksiin ottamatta huomioon viranomaistutkintojen tuloksia, toimitustyön todellista prosessia, aikataulullisia esteitä sekä kirjoittajien aatteellisia ja teologisia pesäeroja.

Creutzinlle ensisijaisesti tarkoitus on feature -kirjoituksen muodossa itsensä tuominen julkisuuteen. Toissijaisesti hän tahtoo osoittaa, että tietää ja osaa paljon. Tällöin on tarve ratkoa "mysteereitä" ja osoittaa tietämystä. Feature-tyylinen kerronta, jossa "asiat" ovat sekundäärisiä.

 Juha Molari

 

Kahdella kielellä puhuva lainsäädäntö – Tiedotepuheen ja lakipykälien välinen kuilu työllisyysuudistuksessa

 

Valtioneuvoston syyskuussa 2026 julkaisemat tiedotteet uudesta sosiaalihuoltolaista (HE 180/2026 vp) maalaavat reipasta kuvaa työllisyyden hoidon uudesta aikakaudesta. Työministeri Matias Marttinen (21.9.2026) hehkuttaa valtioneuvoston sivulla työllisyyspoliittista tukea. Julkisuuteen tarjoillaan sloganpitoista viestintää uudesta työkalusta, joka tuodaan työllisyysalueiden käyttöön pitkäaikaistyöttömyyden taittamiseksi. Mielikuva on selvä: kyseessä on yleiskattava massa-instrumentti, automaattinen ratkaisu, johon pitkään työttömänä olleet ohjataan ikään kuin luonnollisena jatkumona.

Kun toiminnalle ei ole selkeää, vakiintunutta nimeä ja sen sisältö määritellään järjestö- sekä viranomaiskohtaisesti, työnhakijan on entistä vaikeampi tietää oikeuksiaan. Tämä hämärtää rajaa sen välillä, onko kyseessä aito työllistymistä edistävä asiantuntijapalvelu vai pelkkä yleisluontoinen aktivointipakkopaita. Sosiaalisessa mediassa ”Emma” kommentoi osuvasti: "Eikös tämä ole vähän samaa tavaraa kuin kuntouttava työtoiminta, mihin ennen laitettiin työttömät istumaan että saatiin tilastoja nätimmäksi" . Tämä osuu juuri siihen kritiikkiin, jota aktivointitoimista on vuosikymmeniä esitetty. Kun kuntouttava työtoiminta poistuu ja tilalle tuodaan kolmannen sektorin työllisyyspoliittisella tuella järjestämä toiminta, vaarana on nimenomaan se, että kyseessä on vain "uusi kuori" vanhalle tilastokaunistelulle.

Sloganpitoinen aktivointiviestintä ja institutionalisoitu mielikuva kaavamaisesta "massa-instrumentista" muodostavat työttömän elimistölle jopa kroonisen, ennakoimattoman stressisignaalin [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Kuten professori Mats Lekander esittää, aivot toimivat jatkuvasti ennustavana moottorina (predictive brain), joka arvioi tulevia ympäristön vaatimuksia, resursseja ja uhkia suhteessa elimistön sisäiseen tilaan [Lekander, ”Your Energy”, 24.8.2026][Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Kun viranomaisjärjestelmä hämärtää kansalaisen oikeusturvaa ja poistaa toiminnasta ennustettavuuden, työttömän keskushermosto tulkitsee ympäristönsä epävakaaksi ja turvattomaksi [Lekander, ”Your Energy”, 24.8.2026][Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Eksistentiaalinen ja sosiaalinen turvattomuus aktivoi aivoissa – erityisesti amygdalassa, insulassa ja etumaatossa cingulum-aivopoimussa – suojautumismekanismit, jotka viestivät systeemistä vaaraa autonomiselle hermostolle ja immuunijärjestelmälle [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Seurauksena ei ole ainoastaan psykologinen uupumus, vaan kroonisen matala-asteisen tulehdustilan eli inflammaation syttyminen, kun peripherian makrofagit ja muut synnynnäisen immuniteetin solut alkavat erittää proinflammatorisia sytokiineja, kuten interleukiini-1-beetaa, interleukiini-6:ta ja kasvaimen pesäkekuoliotekijä alfaa [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Nämä verenkierrossa kulkevat sytokiinit saavuttavat keskushermoston sitoutumalla vagushermon viskeraalisiin afferentteihin säikeisiin ja vaikuttamalla aivokammioiden sirkumventrikulaarisiin elimiin, joista puuttuu tiukka veriaivoeste [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Aivojen mikroglialiuoksen aktivoituminen käynnistää evolutiivisesti kehittyneen sairauskäyttäytymisen (sickness behavior), johon kuuluvat aloitekyvyttömyys, sosiaalinen vetäytyminen, mielihyvän tunteen katoaminen eli anhedonia sekä lihasväsymys [Lekander, ”Your Energy”, 24.8.2026][Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Näin "aktivointipakkopaitana" koettu hallinnollinen mielivalta paradoksaalisesti itseasiassa halvaannuttaa työttömän biologisen toimintakyvyn ajamalla aivot tilaan, jossa ne suojelevat elimistöä vaaralta katkaisemalla energianjakelun [Lekander, ”Your Energy”, 24.8.2026].

Sloganpitoisen viestinnän ja arjen aktivointikäytäntöjen välinen kuilu havainnollistaa ilmeisellä tavalla sitä dramaturgisen mikrososiologian dynamiikkaa, jota Erving Goffman eritteli jo teoksessaan The Presentation of Self in Everyday Life [Goffman, 1956/2021]. Julkiset tiedotteet ja poliittinen retoriikka toimivat järjestelmän etualueena (front region), johon rakennetaan tarkoituksellisesti idealisoitua julkisivua [Goffman, 1956/2021]. Tällä etualueella instituution esiintyjät pyrkivät vaikuttamaan yleisön muodostamaan tilanteen määritelmään ja ylläpitämään mielikuvaa dynaamisesta, uudistuvasta asiantuntijapalvelusta [Goffman, 1956/2021]. Kuten sosiaalisen median "Emman" havainto paljastaa, tämä rakennettu vaikutelma murenee, kun toiminnan todelliset, kaavamaiset mekanismit ja tilastollinen ohjaus paljastuvat tausta-alueen (back region) käytännöiksi, joissa "likainen työ" ja tilastokaunistelu tosiasiassa suoritetaan [Goffman, 1956/2021]. Kun julkisivun abstrakti kollektiivinen representaatio joutuu ristiriitaan yksilön arjen kokemuksen kanssa, järjestelmän ilmaisullinen kontrolli murtuu [Goffman, 1956/2021]. Tällöin aktivointitoimenpide ei näyttäydy yksilölle aitoina asiantuntijapalveluina, vaan "kyynisenä esityksenä", jossa viranomaiskoneisto manipuloi yleisöään ja hämärtää kansalaisen oikeudellista asemaa säilyttääkseen oman institutionaalisen julkisivunsa [Goffman, 1956/2021].

Valtioneuvoston sloganpitoinen viestintä ja sen luoma institutionaalinen julkisivu ilmentävät utilitaristisen yhteiskuntajärjestelmän pyrkimystä alistaa yksilön toimijuus toiminnallisille määritelmille [Lacan, ”Crucial Problems”, 1964][Graeber, ”Utopia of rules”, 2015]. Jacques Lacanin mukaan ihmisen ego ja hänen sosiaalinen roolinsa rakentuvat eräänlaisiksi "valepuvuiksi" tai "päällekkäin asetetuiksi takeiksi", joilla peitetään subjektin radikaali kontingenssi ja eksistentiaalinen tyhjyys [Lacan, ”Crucial Problems”, 1964][Levine, ”Lacan Reframed”, 2008]. Kun viranomaiskoneisto pukeutuu dynaamisen asiantuntijapalvelun etualueen (front region) vaatteisiin, se harjoittaa vertauskuvallista kaksinkertaista bluffia, jossa abstrakti julkisivu pyrkii kätkemään sen, että toimenpiteiden tausta-alueella (back region) reaalinen toiminta taantuu pelkäksi tilastolliseksi hallinnointitavaksi [Lacan, ”Crucial Problems”, 1964][Graeber, ”On the Phenomenon of Bullshit Jobs”, 2013]. Etualueen ja tausta-alueen välinen sovittamaton ristiriita kytkeytyy suoraan David Graeberin kritiikkiin järjestelmällisistä "tyhjän toiminnan" muodoista (bullshit jobs) ja byrokraattisesta väkivallasta, joissa hallinnollinen koneisto tuottaa merkityksettömiä rituaaleja säilyttääkseen oman institutionaalisen olemassaolonsa ja valta-asemansa [Graeber, ”On the Phenomenon of Bullshit Jobs”, 2013][Wikipedia: Bulshit Jobs][Graeber, ”Utopia of rules”, 2015]. Kuten Joan Copjec erittelee ruotiessaan Jeremy Benthamin utilitarismia ja sen despotismia, utilitaristinen logiikka olettaa saavuttaneensa sen, mitä ihminen haluaa, jolloin yksilön rationaalisuus samastetaan täydelliseen alistumiseen järjestelmän määrittelemään "hyvään" [Fierens, ”Kant avec Sade”, 2020][Lundberg, ”Science of Rhetoric”, 2012]. Närkästynyt kansalaiskeskustelu ja sosiaalisen median havainnot "uudesta kuoresta" paljastavat siten sen, että viranomaisten "sivistystehtävä" ja aktivointitoimien "laaja hyväntahtoisuus" kätkevät alleensa funktionaalisen imperiumin, joka riisuu työttömän aitojen asiantuntijapalveluiden sijasta mekaaniseksi tilastoyksiköksi [Graeber, ”Utopia of rules”, 2015][Žižek, ”Violence”, 2009].

Julkilausuttu rajaus kaikkia pitkäaikaistyöttömiä vastaan!

Hallituksen esityksen vaikutusten ja kohderyhmän arvioinnissa todetaan suoraan ja ilman selittelyjä:

"Vaikka kohderyhmään kuuluvien henkilöiden määrä on suuri, on syytä todeta, että kaikki pitkäaikaistyöttömät eivät tarvitse ehdotetun työllisyyspoliittisella tuella tuettavan toiminnan kaltaista palvelua tai tukea."

Samaan aikaan itse lainsäädäntöteksti eli hallituksen esitys puhuu siis aivan toista kieltä kuin valtioneuvoston tiedote. Kun siirrytään viestinnällisestä pintavaahdosta normitasolle, lakimiesten ja virkamiesten on ollut pakko rakentaa esitykseen juridiset takaportit, jotta laki täyttäisi perustuslain ja hallintolain vaatimukset. Hallituksen esityksen perusteluissa myönnetään suorasanaisesti, etteivät ehdotettavat toimenpiteet sovellu kaikille eikä kaikilla pitkäaikaistyöttömillä ole niihin tarvetta. Laissa tavoitteeksi asetettu toiminta edellyttää aina yksilöllistä palvelutarpeen arviointia ja toimenpiteen tosiasiallista soveltuvuutta kyseisen työnhakijan tilanteeseen. Tämä viestinnän ja lakitekstin välinen ristiriita ei ole vain akateeminen kuriositeetti, vaan se johtaa käytännössä vakaviin ongelmiin.

Ensinnäkin se synnyttää virkailijakentässä sekaannusta. Yksittäiset työllisyysalueet ja etulinjan virkailijat omaksuvat julkisuudessa esitetyn yleisohjeen, jolloin uutta instrumenttia aletaan helposti tarjota kaavamaisena massaratkaisuna kaikille, joiden työttömyys on yittänyt tietyn ajallisen kynnyksen.

Toiseksi se hämärtää kansalaisen oikeusturvaa. Työnhakija, joka muodostaa käsityksensä valtioneuvoston tiedotteiden perusteella, saattaa virheellisesti luulla toimintaa pakolliseksi automaatiksi, johon on alistuttava ilman mahdollisuutta kyseenalaistaa sen tarkoituksenmukaisuutta.

Kolmanneksi tämä valuvika altistaa järjestelmän alueelliselle mielivallalle, jossa "tarpeen" käsitettä tulkitaan eri kunnissa ja työllisyysalueilla täysin kirjavasti.

Uusi systeemi ei ”aktivoi”, vaan ”lamaannuttaa”! Lainsäädännön ja viranomaisviestinnän välinen ristiriita toimii jopa aiva oppikirjaesimerkkinä sosiaalisesta stressitekijästä, joka aktivoi käyttäytymisperäisen immuunijärjestelmän (behavioral immune system) ja nocebo-ilmioiden ketjun [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Psykoneuroimmunologisesta näkökulmasta yksilön kokema autonomian menetys ja alisteinen asema alueellisen mielivallan alle laukaisevat aivojen top-down-säätelypiireissä (kuten orbitofrontaalisella korteksilla ja insulassa) vakavan ennustevirheen ja heikentyneen pystyvyyden tunteen [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Kun yksilö kokee, että häneen kohdistuva "tarpeen" määrittely on ulkoapäin saneltua ja vääristynyttä, aivojen interoseptiivinen järjestelmä yliherkistyy kehon sisäisille uhkasignaaleille [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Kuten Mats Lekander toteaa, top-down-odotukset ja nocebo-vaikutukset voivat synnyttää aitoja fysiologisia oireita ja lamaannuttaa elimistön tasapainon ilman ulkoista mekaanista vauriotakin [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Virkailijakohtaisen mielivallan alla elävä työtön joutuu tilaan, jossa autonomisen hermoston sympattinen aktiivisuus pysyy koholla ja parasympattinen vagussäätely heikkenee [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022].

Endokriinisellä tasolla pitkittynyt alisteisuus ja sosiaalinen arviointi – mitä uhka tilastokaunistelusta ja pakkoaktivoinnista edustaa – muuttavat jopa kiveksissä tapahtuvan testosteronisynteesin ja hypotalamus-aivolisäke-kives-akselin (HPG-akseli) toimintaa [Zalzal & Weening, ”Testosterone”, 13.12.2024][Herbert, ”Testosterone”, 13.4.2015]. Pitkittynyt sosiaalinen alisteisuus ja autonomian riisto alentavat vapaan ja kokonaistestosteronin tasoja [Zalzal & Weening, ”Testosterone”, 13.12.2024][Herbert, ”Testosterone”, 13.4.2015][Herbert, ”Testosterone: The Will to Win”, 2015]. Koska testosteroni ei säätele ainoastaan anabolista lihaskudoksen synteesiä vaan myös miehen aloitteellisuutta, riskinottokykyä, motivaatiota ja tahtoa pyrkiä voittamaan sosiaalisia haasteita ("the will to win"), sen lasku alisteisuuden seurauksena syventää biologista passiivisuutta ja alistumista byrokraattisen koneiston rattaisiin [Herbert, ”Testosterone: The Will to Win”, 2015][Herbert, ”Brain”, 2007].

Etulinjan virkailijoiden kaavamainen massarajaus ja kansalaisen oikeusturvan hämärtyminen kytkeytyvät syvällisesti Goffmanin teoksessaan Stigma: Notes on the Management of Spoiled Identity muotoilemaan analyysiin siitä, kuinka normatiiviset odotukset ja institutionalisoidut kategorisoinnit alentavat yksilön sosiaalista arvoa [Goffman, 1963]. Kun työttömyys ylittää tietyn ajallisen kynnyksen, yksilöön kohdistetaan "stigma-teoria" eli ideologinen kehys, joka selittää hänen poikkeavuuttaan normatiivisesta työllisyysihanteesta ja oikeuttaa hänen siirtämisensä automaattisen aktivointimyllyn kohteeksi [Goffman, 1963]. Tällöin työttömän "virtuaalinen sosiaalinen identiteetti" (se, mitä viranomaisjärjestelmä ja tiedotepuhe häneltä odottavat) ja hänen "aktuaalinen sosiaalinen identiteettinsä" (hänen todelliset yksilölliset ominaisuutensa ja tarpeensa) joutuvat peruuttamattomaan ristiriitaan [Goffman, 1963]. Virkailijakohtaamisista muodostuu leimallisia "sekakontakteja" (mixed contacts), joissa heikomman osapuolen odotetaan alistuvan kaavamaiseen rooliin ja harjoittavan myöntyväisyyttä ilman mahdollisuutta kyseenalaistaa toiminnan tarkoituksenmukaisuutta [Goffman, 1963]. Lisäksi tämä prosessi kytkeytyy Goffmanin Asylums-teoksessa kuvaamaan "minuuden kuolettamiseen" (mortification of the self) [Goffman, 1961]: byrokraattinen järjestelmä riisuu yksilön aiemmasta toimijuudesta ja identiteettivarustuksesta muuttaen inhimilliset tarpeet hallinnollisiksi yksiköiksi, joita kohdellaan yhtenäistettynä massana ilman aitoa yksilöllistä harkintaa [Goffman, 1961].

Byrokraattinen järjestelmä toteuttaa subjektin "minuuden kuolettamista" (mortification of the self) [Cubb, ”Oppression”, 2006][Williams, Osman & Hyon, ”Oppression”, 2023]. Tämä mekanismi nivoutuu laajempaan yhteiskunnalliseen vieraantumiseen ja leimautumisen politiikkaan [Moncrieff, ”Politics”, 25.2.2013][Harper, ”Social Context”, 2011]. Psykologi ja kriittisen psykiatrian tutkija Joanna Moncrieff sekä kollegat ovat osoittaneet, kuinka monimutkaiset sosiaaliset ja yhteiskunnalliset ongelmat individualisoidaan ja teknologisoidaan hallinnollisiksi vioiksi, jolloin yhteiskunnallinen huono-osaisuus riisutaan rakenteellisesta kontekstistaan ja muunnetaan yksilön sisäiseksi poikkeavuudeksi [Moncrieff, ”Mental health”, 2.6.2026][Rapley, Moncrieff & Dillon, 2011][Moncrieff, ”Chemically Imbalanced”, 2025].

Kun työttömään kohdistetaan "stigma-teoria", viranomaisjärjestelmä kieltäytyy kohtaamasta yksilön todellista subjektiviteettia ja korvaa sen utilitaristisella "toiminnallisen ihmisen" mallilla, jossa yksilön arvo mitataan yksinomaan hänen välittömällä käytettävyydellään työmarkkinoilla [Cubb, ”Oppression”, 2006][Fierens, ”Kant avec Sade”, 2020]. Tämä reitittää toiminnan suoraan Jacques Lacanin ilmaisemaan huoleen mielihyvän ja hyödyn despotismista: ihminen pelkistetään nollaksi ja hänen manipuloitavuutensa varmistetaan määrittelemällä hänen tarpeensa ulkoapäin [Lacan, ”Crucial Problems”, 1964][Lacan, ”Four Fundamentals”, 1964]. Tällöin virkailijakohtaamisen leimallinen "sekakontakti" (mixed contact) muuttuu valtarakenteeksi, jossa järjestelmä vaatii työttömältä kuuliaisuutta samalla kun se epää häneltä oikeuden määritellä omat yksilölliset ja eettiset reuna-ahtonsa, ajaen yksilön syvään eksistentiaaliseen uupumukseen [Williams, Osman & Hyon, ”Oppression”, 2023][Cooper-Sansone, ”Exhaustion”, 17.6.2024].

Tarkasteltaessa byrokraattisen järjestelmän toteuttamaa "minuuden kuolettamista" (mortification of the self) ja utilitaristista leimautumisen politiikkaa, nämä psykososioliset ilmiöt saavat tarkan – mutta liian usein vaietun ja liian huonosti poliittisessa puheessa tunnustetun – neurobiologisen ja immunologisen vastineen Mats Lekanderin ja Joe Herbertin teoreettisissa malleissa [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022][Herbert, ”Brain”, 2007][Herbert & Lucassen, ”Depression”, 2016]. Kun viranomaisjärjestelmä epää yksilöltä eettisen ja yksilöllisen subjektiviteetin ja altistaa hänet krooniselle leimaamiselle (stigma), aivojen tunneverkostot – erityisesti amygdala ja anteriorinen cingulum – lukitsevat elimistön jatkuvaan sosiaalisen uhan tilaan [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Sosiaalisesti tuotettu hyljeksintä ja ihmisarvon pelkistäminen mekaaniseksi hyödyksi aktivoivat sairauskäyttäytymisen vasteen täysin samalla tavalla kuin patogeenihyökkäys [Lekander, ”Your Energy”, 24.8.2026][Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Keskushermoston mikroglialiuoksen aktivoituminen ja siten aivojen paikallinen tulehdusaste muuttavat neurochemical-ympäristöä: se heikentää monoamiinien (kuten serotoniinin ja dopamiinin) synteesiä ja muokkaa synaptista plastisuutta [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022][Herbert & Lucassen, ”Depression”, 2016]. Tämä fysiologinen prosessi selittää syvällisesti sen, miksi byrokraattinen alistaminen johtaa kliiniseen masennukseen ja syvään eksistentiaaliseen uupumukseen [Herbert & Lucassen, ”Depression”, 2016].

Metabolisella ja solutasolla tämä krooninen stressi- ja tulehdussykli kohdistuu suoraan mitokondrioiden toimintaan [Lekander, ”Your Energy”, 24.8.2026]. Mats Lekanderin psykoneuroimmunologisen mallin mukaan aivot, havaittuaan jatkuvan systeemisen uhan ja tulehdussytokiinien nousun, antavat suoran käskyn ajaa solujen mitokondriaalinen energianmuodostus (ATP-synteesi) alas [Lekander, ”Your Energy”, 24.8.2026]. Elimistö priorisoi kaiken energiansa immunologiseen puolustusvalmiuteen kognitiivisen ja fysiologisen toimintakyvyn kustannuksella [Lekander, ”Your Energy”, 24.8.2026]. Seurauksena on niin kutsuttu inflammatorinen ja metabolinen uupumus (metabolic/inflammatory fatigue), jossa solutason suorituskyky ajetaan säästöliekille [Lekander, ”Your Energy”, 24.8.2026]. Työttömän kokema valtaisa väsymys ja "aivosumu" eivät siten ole moraalista laiskuutta tai psyykkistä heikkautta, vaan aivojen tietoisesti tuottama suojamekanismi sosiaalista väkivaltaa vastaan [Lekander, ”Your Energy”, 24.8.2026].

Soveltuvuus- ja vaikuttavuusperiaate juridisena suojana!

Kaavamaista massakohtelua vastaan työnhakijalla on kuitenkin vahva juridinen selkänoja. Lainsäädännön yleisten periaatteiden sekä hallintolain (434/2003) 6 §:n mukaisen suhteellisuusperiaatteen mukaan viranomaisen toimien on oltava asianmukaisia, tarpeellisia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden.

Työvoimapalveluissa tämä tarkoittaa sitä, että tarjotun palvelun on oltava asiakkaalle soveltuvaa ja sen on tosiasiallisesti edistettava sijoittumista avoimille työmarkkinoille. Mikäli työnhakija on kognitiivisesti ja fyysisesti täysin työkykyinen ja hänellä on korkea koulutustausta, matalan kynnyksen aktivointitoiminta ei täytä lain edellyttämää vaikuttavuuskriteeriä. Pelkkä työttömyyden ajallinen kesto kuvaa työmarkkinatannerta, ei yksilön toimintakyvyn puutetta. Työvoimaviranomainen syyllistyy virheelliseen viranomaisharkintaan, jos se korvaa yksilöllisen palvelutarpeen arvioinnin pelkällä tilastollisella leimalla.

Kulukorvauksen muutos ja taloudellinen rasite.

Toinen keskeinen muutos entiseen kuntouttavaan työtoimintaan verrattuna koskee osallistujille maksettavia korvauksia. Kun vanhassa lainsäädännössä osallistujalla oli lakisääteinen oikeus tiettyyn kiinteään ylläpitokorvaukseen osallistumispäiviltä, ehdotetussa sääntelyssä kulukorvauksen maksaminen siirtyy työvoimaviranomaisen harkinnanvaraiseksi päätökseksi.

Kulukorvaussääntelyä ja työttömyysturvalain muutoksia koskevassa jaksossa tuodaan esiin ylläpitokorvauksen harkinnanvaraisuus:

"Ehdotetussa sääntelyssä luovutaan automaattisesta lakisääteisestä kulukorvauksesta osallistumispäiviltä. Kulukorvauksen maksaminen osoitetun toiminnan ajalta jää työvoimaviranomaisen tapauskohtaisen harkinnan varaan."

Työttömyysturvalain (1290/2002) ja julkisesta työvoimapalvelusta annetun lainsäädännön puitteissa tämä tarkoittaa, että velvoittavaan toimintaan osallistumisesta aiheutuvat matka- ja muut kustannukset voivat jäädä työttömän itsensä maksettaviksi, ellei viranomainen käytä harkintaansa kulujen korvaamiseksi. Tämä tekee velvoitteesta yksilölle entistä raskaamman, sillä sanktion uhalla määrätty toiminta voi muodostua tosiasialliseksi taloudelliseksi rasitteeksi ilman varmuutta hyödystä.

Automaattisesta kulukorvauksesta luopuminen ja sen siirtäminen työvoimaviranomaisen mielivaltaisen tai tapauskohtaisen harkinnan varaan muodostaa taloudellisen ja eettisen väkivallan ilmentymän, joka altistaa työttömän jatkuvalle prekaarisuudelle [Kannala, ”Koyhyytta lisataan”, 1.6.2026][Thomas, ”Poverty”, 14.2.2022]. Slavoj Žižek on laaja-alaisessa tuotannossaan eritellyt "systeemitason väkivaltaa" (systemic violence), joka ei ilmene suorina fyysisinä iskuina, vaan yhteiskunnallisten ja taloudellisten rakenteiden hiljaisena, tuhoisana toimintana, joka luo olosuhteet yksilön riistolle ja syrjäytymiselle [Žižek, ”Violence”, 2009][Žižek, ”Real Problem with Capitalism”, 31.3.2023]. Velvoittavan toiminnan määrääminen sanktion uhalla siten, että siitä aiheutuvat tosiasialliset matka- ja elinkustannukset jäävät työttömän itsensä maksettaviksi, muuttaa julkisen palvelun suoranaiseksi taloudelliseksi rangaistukseksi [Kannala, ”Koyhyytta lisataan”, 1.6.2026][Haushofer, ”Poverty”, 15.8.2017].

Psykoanalyyttisesti ja filosofisesti arvioituna valtioneuvoston uusi käytäntö pitkäaikaistyöttömien kurittamiseksi rinnastuu Jacques Lacanin esittämään luentaan Marxin arvoteoriasta ja Pyhän Martinuksen vertauksesta: järjestelmä riisuu subjektin perustavanlaatuiset aineelliset edellytykset ja vaatii häntä silti osallistumaan yhteiskunnalliseen vaihtojärjestelmään ilman vastinetta [Lacan, ”Crucial Problems”, 1964][Coates & Sam, ”Kant, Hegel & Lacan”, 6.4.2023]. Kuten Joan Copjec toteaa utilitarismin kritiikissään, eettisen toiminnan ja ihmisystävällisyyden tilalle astuu ankara velvollisuuden etiikka, jossa heikommassa asemassa oleva pakotetaan uhraamaan omat niukat resurssinsa abstraktin järjestelmän toimivuuden takaamiseksi [Fierens, ”Kant avec Sade”, 2020][Sharpe, ”Poverty”, 17.5.2018]. Tämä asettaa työttömän tilanteeseen, jossa lakisääteinen pakko ja taloudellinen rasite leikkaavat yksilön toimintakyvyn, synnyttäen jatkuvaa stressiä ja traumatisaatiota, mikä halvaannuttaa kansalaisen todelliset mahdollisuudet autonomiseen elämänhallintaan [Hanson, ”Poverty Impacts”, 7.5.2019][Walsh, Herbert, O'Mara & Turner-Cobb, 19.7.2017][Fletcher, ”Compex Trauma”, 25.4.2025].

Aineellisten edellytysten riisuminen ja ankara, ankarasti velvoittava "hyödyn etiikka" ajavat työttömän tilanteeseen, jossa metabolinen ja hormonaalinen homeostaasi murenevat perustavanlaatuisesti [Zalzal & Weening, ”Testosterone”, 13.12.2024][Herbert, ”Testosterone”, 13.4.2015][Sinclair & LaPlante, ”Lifespan”, 2019]. Kun yksilöltä leikataan autonomiset toimintamahdollisuudet ja hänet pakotetaan jatkuvaan resurssiniukkuuteen, elimistön pitkäaikainen stressivaste pitää hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori-akselin (HPA-akseli) kiihtyneessä tilassa [Herbert & Lucassen, ”Depression”, 2016]. Kohonneet glukokortikoiditasot (kortisoli) toimivat suorana antagonistina androgeeneille [Herbert, ”Testosterone”, 13.4.2015][Herbert, ”Brain”, 2007]. Valtioneuvoston kehittämän työttömien pakkotyön ja uhkan politiikka luo kansalaisissa hormonaalista epätasapainoa – korkea kortisoli yhdistettynä matalaan testosteroniin – laukaisee elimistössä katabolisen tilan [Zalzal & Weening, ”Testosterone”, 13.12.2024][Herbert, ”Testosterone”, 13.4.2015]. Niin hurjalta kuin kuulostaa ja siitä visusti vaietaan hallituksen poliitikkojen keskuudessa, tämä on järeästi tutkittua tiedettä! Kuten David Sinclair ja Joe Herbert osoittavat, androgeenien puute ja krooninen stressi edistävät lopulta myös viskeraalisen rasvan kertymistä vyötärön alueelle samalla kun lihasmassa ja mitokondriaalinen tiheys hupenevat [Zalzal & Weening, ”Testosterone”, 13.12.2024][Herbert, ”Testosterone”, 13.4.2015][Sinclair & LaPlante, ”Lifespan”, 2019]. Viskeraalirasva ei ole vain passiivinen energiataltio, vaan aktiivinen endokriininen ja immunologinen elin, joka pumppaa jatkuvasti verenkiertoon matala-asteisia tulehdussytokiineja [Lekander, ”Your Energy”, 24.8.2026].

Tämä tila ajaa työttömän metaboliseen noidankehoon:

Riisutut resurssit/Stressi → Matala testosteroni/Kortisoli → Viskeraalinen lihominen → Krooninen tulehdus → Sairauskäyttäytyminen / Uupumus.

Metabolinen uupumus ja epäherkkyys insuliinille (insuliiniresistenssi) estävät solujen tehokkaan energiansaannin, mikä vaurioittaa solujen korjausmekanismeja ja nopeuttaa biologista vanhenemista eli epigenettistä kelloa [Sinclair & LaPlante, ”Lifespan”, 2019][Sinclair, ”Exercise”, 7.6.2026]. Ankarat velvoitteet ja leikatut resurssit eivät siten ainoastaan "halvaannuta elämänhallintaa", vaan ne aiheuttavat solutason kulumista ja ennenaikaista vanhenemista, kapeuttaen fyysistä resilienssiä [Sinclair & LaPlante, ”Lifespan”, 2019].

Miten toimia viranomaistilanteessa?

Jos työvoimaviranomainen esittää keskustelussa velvoittavaa osoitusta järjestöjen järjestämään toimintaan pelkän työttömyyden keston perusteella, yksilön argumentaatio vahvistuu nimenomaan vetoamalla itse hallituksen esityksen rajoituksiin.

Toimintatapa tilanteessa on selkeä:

1. Vaaditaan virkailijaa yksilöimään hallintolain mukaisesti ne konkreettiset toimintakyvyn tai osaamisen puutteet, joihin ehdotettu toimi tuo ratkaisun.

2. Osoitetaan, että osoitettava palvelu ei vastaa henkilön koulutustasoa eikä edistä työllistymistä avoimille työmarkkinoille, jolloin se ei täytä soveltuvuuskriteeriä.

3. Mikäli viranomainen silti edellyttää velvoitteen kirjaamista työllistymissuunnitelmaan, vaaditaan suunnitelmaan merkittäväksi työnhakijan eriävä mielipide perusteineen.

Mikäli toiminnasta kieltäytymisestä seuraisi työttömyysturvalaillinen sanktio eli karessipäätös, asia siirtyy muutoksenhakumenettelyyn. Ensi vaiheessa annetussa työvoimapoliittisessa selityksessä ja sen jälkeen työttömyysturvan muutoksenhakulautakunnalle tehdyssä valituksessa ratkaisevaan asemaan nousee juuri se, onko viranomainen osoittanut henkilön palvelutarpeeseen nähden ilmeisen soveltumattomaan toimintaan. Kun asiakassuunnitelmaan on alusta alkaen kirjattu selkeät perustelut toiminnan soveltumattomuudesta, hallinto-oikeudellinen pohja virheellisen päätöksen kumoamiselle on vahva.

Perustuslailliset reunaehdot ja sanktioiden suhteellisuus.

Esityksen säätämisjärjestystä ja perusoikeuksia käsittelevässä luvussa (luku 11) velvoittavuutta ja työttömyysturvaseuraamuksia rajataan seuraavasti:

"Työttömyysturvan saamisen ehdoksi asetettavan velvoitteen ja siitä kieltäytymisestä seuraavan etuuden menetyksen on oltava suhteellisuusperiaatteen mukaisia. Henkilölle ei voida asettaa työttömyysturvan katkaisemisen uhalla velvoitetta osallistua palveluun, joka on hänen ilmeiseen palvelutarpeeseensa tai ammatilliseen taustaansa nähden ilmeisen soveltumaton."

Tämä on muutoksenhaun ja valitustoiminnan "kulta-argumentti". Jos työtön kieltäytyy korkeakoulutettuna ja työkykyisenä matalan kynnyksen aktivoinnista, mahdollista karessipäätöstä vastaan hyökätään nimenomaan tällä perustuslaillisella suhteellisuusperiaatteella.

Suhteellisuusperiaate (Hallintolaki 6 §) säätelee, että viranomaisen toimien on oltava suhteessa tavoiteltuun päämäärään. Toimintakykyiselle ja korkeasti koulutetulle asiantuntijalle suunnattu yleisluontoinen tai matalan kynnyksen aktivointi on ylimitoitettu ja väärin kohdennettu toimi palvelutarpeeseen nähden.

Jos asiakas kieltäytyisi ilmeisen soveltumattomasta palvelusta ja viranomainen määräisi tästä karessin, työttömyysturvan muutoksenhakuelimissä (kuten työttömyysturvan muutoksenhakulautakunnassa) arvioidaan nimenomaan toimenpiteen soveltuvuutta. Kun kirjalliseen aineistoon on jätetty selkeä perustelu palvelun soveltumattomuudesta koulutustaustaan ja työkykyyn nähden, viranomaisen sanktiopäätös on erittäin vahvalla pohjalla kumota. Oman näkemyksen ja argumentaation kirjaaminen asiakassuunnitelman eriävään mielipiteeseen tai työvoimapoliittiseen selitykseen varmistaa sen, että asia käsitellään juridisesti kestävältä pohjalta eikä pelkkänä "yhteistyöhaluttomuutena".

Työvoimaviranomaisen esittämä mahdollinen argumentti – "olet ollut pitkään työtön, siitä nähdään tarpeesi" – nojaa kaavamaiseen oletukseen eikä täytä hallintolain ja työvoimapalvelulain edellyttämää yksilöllisen palvelutarpeen arvioinnin vaatimusta. Pelkkä työttömyyden kesto on tilastollinen ja ajallinen fakta, ei lääketieteellinen, sosiaalinen tai kognitiivinen diagnoosi toimintakyvyn puutteesta. Viranomainen ei saa tehdä päätöksiä tai osoituksia pelkän kaavamaisen kriteerin (kuten "x kuukautta työttömänä") perusteella ilman tapauskohtaista harkintaa. Tällöin voit vastata viranomaiselle:

"Työttömyyden kesto kuvaa työmarkkinatilannetta ja rekrytointiviiveitä, ei henkilökohtaista toimintakykyäni tai osaamistani. Hallintolain edellyttämä yksilöllinen palvelutarpeen arviointi vaatii konkreettisten esteiden osoittamista. Pyydän kirjaamaan ylös, mikä täsmällinen kognitiivinen, fyysinen tai ammatillinen puute toimintakyvyssäni on havaittu, johon ehdotettu toimenpide tuo ratkaisun."

Jos virkailija pysyy kannassaan ja haluaa edelleen kirjata ”palkattoman pakkotyön” -toimenpiteen työllistymissuunnitelmaan:

1. Vaadi kirjallinen perustelu: Pyydä virkailijaa kirjoittamaan asiakassuunnitelman tekstiin sanasta sanaan perusteeksi: "Osoitettu toimintaan pelkän työttömyyden keston perusteella ilman todettua toimintakyvyn vajautta."

2. Kirjaa eriävä mielipide: Ilmoita asiakassuunnitelman kommenttikenttään tai kirjallisena täydennyksenä:

   "Työnhakija katsoo olevansa täysin työkykyinen ja koulutettu asiantuntijatehtäviin. Tarjottu palvelu ei vastaa palvelutarvetta eikä edistä työllistymistä avoimille työmarkkinoille. Työnhakija on valmis ottamaan vastaan koulutustaan vastaavaa työtä tai soveltuvia korkeakoulutettujen työvoimapalveluita."

Tällä kirjallisella dokumentaatiolla varmistetaan se, että mikäli asia etenisi työttömyysturvaa koskevaan lausuntoon tai muutoksenhakuun, viranomaisen tekemä kaavamainen ja puutteellisesti perusteltu päätös on helppo riitauttaa.

Yksilöllisen arvioinnin ja soveltuvuuden edellytys.

Esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa sekä järjestämisvastuuta koskevissa luvuissa edellytetään:

"Toimintaan ohjaamisen tulee perustua työnhakijan yksilöllisen palvelutarpeen arviointiin, jossa otetaan huomioon hänen koulutuksensa, työkokemuksensa ja toimintakykynsä. Service- tai tukitoimenpide voi olla velvoittava vain, jos sen arvioidaan tosiasiallisesti edistävän henkilön työllistymistä avoimille työmarkkinoille."

Tiedotepuheella voidaan yrittää luoda mielikuvia, mutta viranomaistoimintaa sitoo aina laki – ja laki edellyttää tapauskohtaista harkintaa, ei kaavamaista aktivointimyllyä. Lain edellyttämä yksilöllinen palvelutarpeen arviointi ja tapauskohtainen harkinta vaativat viranomaiskohtaamiselta sellaista vuorovaikutuksellista arkkitehtuuria, jota Goffman analysoi teoksessaan Encounters "kohdistuneena vuorovaikutuksena" (focused gathering) ja sille asetettuina muutos- eli transformaatiosääntöinä [Goffman, 1972]. Aito asiantuntijapalvelu edellyttää osapuolilta yhteistä kognitiivista ja visuaalista huomion kohdistamista, jossa työnhakijan todelliset resurssit – kuten koulutus ja toimintakyky – otetaan toiminnan relevanteiksi rakennusaineiksi [Goffman, 1972]. Kuten Goffman artikkelissaan On Face-Work osoittaa, jokainen sosiaalinen kohtaaminen rakentuu "työskentelykonsensukselle" ja rituaaliselle kasvotyölle, jossa osapuolten on osoitettava toisilleen säädyllisyyttä, itsekunnioitusta ja tahdikkuutta [Goffman, 1967] [Goffman, ”Interaction Ritual”, 1967]. Jos viranomainen korvaa lakisääteisen tapauskohtaisen harkinnan kaavamaisella aktivointiautomaatilla, se vaarantaa tämän rituaalisen tasapainotilan ja riistää kansalaiselta oikeuden säilyttää kasvojaan (save face) vertaisena, itsenäisenä toimijana [Goffman, 1967]. Tällöin viranomaistoiminta syyllistyy sosiaalisen koodin rikkomiseen ja rituaaliseen loukkaukseen, sillä se pakottaa yksilön mekaaniseen roolisuoritukseen pelkän hallinnollisen pakon nojalla sen sijaan, että vuorovaikutuksessa ylläpidettäisiin yksilöllistä arvostusta ja vastavuoroista kasvojen antamista [Goffman, 1967] [Goffman, ”Interaction Ritual”, 1967].

Lain edellyttämä yksilöllinen palvelutarpeen arviointi ja tapauskohtainen harkinta vaativat viranomaistoiminnalta aitoa "kohdistunutta vuorovaikutusta" (focused gathering), jossa osapuolten välinen rituaalinen kasvotyö ylläpitää kumpaisenkin ihmisarvoa ja itsekunnioitusta [Williams, Osman & Hyon, ”Oppression”, 2023][Lundberg, ”Science of Rhetoric”, 2012]. Mikäli viranomaiskoneisto korvaa syvällisen vuorovaikutuksellisen arkkitehtuurin kaavamaisella aktivointiautomaatilla, se syyllistyy eettisen ja sosiaalisen koodin perustavanlaatuiseen rikkomiseen [Graeber, ”Utopia of rules”, 2015][Žižek, ”Deconstruction and cynicism”, 20.6.2009]. Jacques Lacan korostaa seminaareissaan, että aito inhimillinen kohtaaminen ei voi koskaan perustua pelkkään funktionaaliseen käyttöarvoon tai hyödyllisyyden laskelmointiin, sillä ihmisen halu ja subjektiviteetti ylittävät aina mekaaniset tarpeet [Lacan, ”Crucial Problems”, 1964][Lacan, ”Four Fundamentals”, 1964].

Kun ja jos viranomainen epää pitkäaikaistyöttömältä yksilöltä mahdollisuuden säilyttää kasvojaan (save face) ja pakottaa hänet mekaaniseen roolisuoritukseen hallinnollisen pakon nojalla, kyseessä on väkivaltainen ele, joka rinnastuu Jacques Rancièren ja Slavoj Žižekin kuvaamaan "osattomien osattomuuteen" ja institutionaaliseen kyynisyyteen [Žižek, ”Violence”, 2009][Žižek, ”Deconstruction and cynicism”, 20.6.2009]. Viranomaiskohtaamisesta poistetaan tällöin aito eettinen ulottuvuus – se, mitä Lacan kutsuu vastavuoroiseksi tunnistamiseksi ja kunnioitukseksi – ja tilalle pystytetään byrokraattinen simulaatio [Lacan, ”Crucial Problems”, 1964][Davis, ”Introduction”, 1984]. Tämä ei ainoastaan vaaranna kansalaisen oikeusturvaa, vaan se murentaa yhteiskunnallisen luottamuksen perusteet muuttamalla lain kirjainta noudattavan hallinnon kyyniseksi voimankäytöksi, jossa yksilön kasvojen ja arvon antaminen korvataan instituution omaa julkisivua suojelevalla pakkoaktivoinnilla [Žižek, ”Stupidity”, 16.5.2023][Ellul, ”Propagandes”, 1962].

Kun byrokraattinen järjestelmä poistaa viranomaiskohtaamisesta aidon eettisen tunnustuksen, korvaa sen simulaatiolla ja epää yksilöltä mahdollisuuden säilyttää kasvonsa (save face), kyseessä on siis erittäin syvä biologinen uhka, joka kytkeytyy suoraan ihmisen evolutiiviseen historiaan [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Kuten Mats Lekander osoittaa, ihminen on kehittynyt havaitsemaan sosiaaliset uhat ja ulkoryhmään eristämisen merkkeinä hengenvaarasta [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Kasvojen menetys ja institutionaalinen kyynisyys tulkitaan aivojen syvissä osissa (kuten insulassa ja aivorungossa) tilanteeksi, jossa yksilö on hylätty yhteisön ulkopuolelle [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Tämä laukaisee aivoissa suoraan primäärisen sairastamisen tunteen (sickness as an emotion) [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Lekanderin muotoileman konseptuaalisen teesin mukaan sairastaminen on rinnastettavissa pelkoon tai inhoon: se on evoluution muovaama kompleksinen emotionaalinen ja fysiologinen toimintaohjelma [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Kun viranomainen korvaa aitojen tarpeiden kohtaamisen julkisivua suojelevalla pakkoaktivoinnilla, vaikka pelottelun omaisella epäselvällä hallintopuheella aiheesta, yksilön aivot generoivat sairastamisen tunteen vasteena tähän sisäistettyyn sosiaaliseen patologiaan [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022].

Lisäksi pitkäaikaistyöttömän kokema pitkittynyt kasvojen menetys ja alisteisuus heikentävät subjektiivisesti arvioitua terveydentilaa (self-rated health) [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Laajat pitkittäistutkimukset osoittavat, että subjektiivinen terveysarvio on riippumaton ja hämmästyttävän tarkka tulevan kuolleisuuden ja sairastavuuden ennustaja [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Aivot kykenevät interoseptiivisen hermoston kautta lukemaan elimistössä kyteviä subkliinisiä tulehdusvasteita ja heikentynyttä resilienssiä paljon ennen kuin ne näkyvät kliinisissä verikokeissa [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022]. Kun pakkoaktivointi murentaa työttömän kokeman terveyden ja ihmisarvon, se alentaa elimistön kokonaisvaltaista biologista resilienssiä [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022][Sinclair & LaPlante, ”Lifespan”, 2019]. Luottamuksen mureneminen ja byrokraattinen pakko edustavat systeemistä fysiologista tuhoa, joka alentaa yksilön elinajanodotetta, ajaa aivoverkostot krooniseen sairastamistilaan ja tuhoaa metabolisen ja hermostollisen pohjan autonomiselle toimijuudelle [Lekander, ”Inflamed Feeling”, 2022][Herbert & Lucassen, ”Depression”, 2016][Sinclair & LaPlante, ”Lifespan”, 2019].

Terveisin,

 

Juha Molari

pitkäaikaistyötön

täysin työkykyinen ja -haluinen 

Onko valtion uusi informaatiopuolustus (Salpa) ovela keino kaapata kansalaisten aivot?

 

Kognitiivinen sota on parhaillaan käynnissä. Tämä on uusi huolestuttava mantra. Sitä toistetaan nyt kaikkialla suomalaisessa turvallisuuskeskustelussa. Joukko nimekkäitä asiantuntijoita vaatii Suomeen täysin uutta puolustuslinjaa. He haluavat torjua yhteiskunnassa käynnissä olevaa näkymätöntä informaatiosotaa. Tämän kunnianhimoisen hankkeen keihäänkärkenä toimii niin sanottu Salpa-malli. Asiantuntijat vaativat tulevaan hallitusohjelmaan kirjattavaksi uutta ”kognitiivisen turvallisuuden” toimintamallia [Tanner, ”Uusi puolustusmalli”, 5.9.2026].

Salpa-mallin ensisijaisena tarkoituksena on ”suojata” kansalaisten mieltä ja päätöksentekokykyä [Salpa, 1.9.2026]. Tämä kokonaisturvallisuuteen nojaava ajatus kuulostaa paperilla erittäin kauniilta. Yhteiskunta haluaa vilpittömästi varjella demokratiaa ja kansalaisten luottamusta instituutioihin [Tanner, ”Uusi puolustusmalli”, 5.9.2026]. Viranomaiset, media ja kansalaisjärjestöt halutaan valjastaa ”yhteiseen rintamaan”. Kaiken tämän toiminnan on määrä tapahtua täysin yhdensuuntaisesti [Salpa, 1.9.2026].

Tämä yhdensuuntaisuuden ehdoton vaatimus herättää kuitenkin erittäin vakavia kysymyksiä. Mitä todella tapahtuu, kun valtio alkaa ohjata kansalaistensa ajattelua? Tähän syvään sivilisaatiokriittiseen kipupisteeseen iskee Juha Molari omassa analyysissään. Hän tarkastelee historiallisia ja psykologisia mekanismeja. Näillä mekanismeilla ihmismieltä on historian saatossa aina hallittu [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Molarin esitelmä tarjoaa elintärkeän kriittisen viitekehyksen uuden puolustusmallin syvälliseen arvioimiseen [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Kun Salpan ja Molarin ajatukset asetetaan vastakkain, paljastuu erittäin huolestuttava kuva. Valtiojohtoinen mielien suojelu voi hyvinkin nopeasti muuttua itse ongelmaksi.

Salpa-malli pyrkii saumattomasti yhdistämään viranomaistoimet ja yksilöiden sitoutumisen. Uusi malli edellyttää kansalaisilta merkittävää resilienssiä ja kriittistä ajattelua [Salpa, 1.9.2026]. Tätä kovaa vaatimusta perustellaan teknologisella ja geopoliittisella murroksella [Tanner, ”Uusi puolustusmalli”, 5.9.2026]. Kognitiivinen turvallisuus nostetaan tässä yhteydessä yhteiskunnan korkeimmaksi hyveeksi.

Psykoanalyytikko Jacques Lacanin teoria paljastaa kuitenkin tällaisen diskurssin piilevät vaarat. Lacan puhuu ”herran merkitsemisestä”. Ne ovat symbolisesti voimakkaita mutta ontologisesti täysin tyhjiä käsitteitä [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Salpa-mallin kokonaisturvallisuus ja jaettu tilannekuva näyttäytyvät juuri tällaisina ”herran merkitsemisenä”. Ne sitovat pahaa aavistamattoman yksilön suoraan valtion ideologiseen koneistoon. Käsitteet kaapataan ovelasti poliittisen kontrollin välineiksi. Tällöin turvallisuudesta tulee lopulta vain sokean alistumisen synonyymi [Molari, ”Tools”, 5.7.2026].

Kun Salpa vaatii ihmisiä tukemaan samoja tavoitteita, se luo vaarallisen hegemonian [Salpa, 1.9.2026]. Molari varoittaa tällaisen kehityksen tuhoisista seurauksista. Ihmisen luonnollinen kyky arvioida todellisuutta valjastetaan ulkopuolelta tulevaksi vaatimukseksi [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Yksilö ei enää todellisuudessa hallitse omaa mieltään. Valtion luomat ”herran merkitsemät” hallitsevat häntä.

Salpa-malli vakuuttaa juhlavasti, että ihmisten sananvapaus on koskematon [Salpa, 1.9.2026]. Samalla se kuitenkin vaatii massiivisia resursseja alustasääntelyyn ja analyysiin [Tanner, ”Uusi puolustusmalli”, 5.9.2026]. Tämä on ilmiselvä ja vaarallinen looginen ristiriita. Vapaata ajattelua ei koskaan voi edistää valtiollisella valvontakoneistolla. Molarin sanoin ego on vain pelkkä naamio. Se peittää alleen ihmisen eksistentiaalisen tyhjyyden [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026].

Kun valtio tarjoaa kansalaiselle ”oikean tilannekuvan”, se täyttää tämän tyhjyyden valmiiksi pureskellulla narratiivilla. Silloin todellinen ja riippumaton kriittinen ajattelu tukahdutetaan heti alkuunsa. Ihminen luulee naiivisti olevansa vapaa toimiessaan Salpan ohjeiden mukaan. Todellisuudessa hän on vain sokea pelinappula muiden suurissa sodissa [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Subjektin todellinen vapautuminen vaatisi nimenomaan näiden ”herran merkitsevien” vallasta irtautumista [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Näin ollen valtion tarjoama kognitiivinen turvallisuus on pohjimmiltaan illusorista. Se palvelee ensisijaisesti rakenteita, ei ihmistä itseään.

Toinen Salpa-mallin keskeinen vaatimus on kansalaisten henkisen resilienssin vahvistaminen. Ihmisten odotetaan sietävän informaatiosodan kovia paineita ja tekoälyn luomia uhkia [Salpa, 1.9.2026]. Neurobiologinen karu todellisuus tekee tästä vaatimuksesta kuitenkin äärimmäisen julman. Elämme kiistatta ihmiskunnan historian manipuloiduinta aikaa [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Teknologiajätit ovat jo kauan sitten tuhonneet dopamiinijärjestelmämme jatkuvalla ylistimulaatiolla [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Molarin lääketieteelliset viitteet muistuttavat meitä karusta faktasta. Ihmisen luonnollinen kyky pitkäjänteisyyteen on lopullisesti murentunut [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Aivomme kärsivät ennennäkemättömästä kognitiivisesta joustamattomuudesta. Kärsimme myös lamauttavasta ja jatkuvasta kroonisesta stressistä [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Tässä tilassa valtio kylmästi vaatii uupuneilta kansalaisilta terävää informaatiolukutaitoa. Se vaatii myös ”aktiivista osallistumista” ”uuteen puolustuslinjaan” [Tanner, ”Uusi puolustusmalli”, 5.9.2026]. Vaatimus muistuttaa suoraan perverssiä nautinnon pakkoa. Tästä pakosta muun muassa Slavoj Žižek on voimakkaasti varoittanut [Molari, ”Tools”, 5.7.2026].

Nykykapitalismi ei enää pitkään aikaan ole hallinnut meitä kielloilla. Se hallitsee meitä nimenomaan käskyillä nauttia ja suorittaa [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Samalla tavalla Salpa-malli ei suoranaisesti kiellä ihmisiä ajattelemasta. Sen sijaan se pakottaa meidät uuvuttavaan jatkuvaan informaatiovalmiuteen. Mediakasvatus ja resilienssiharjoittelu muuttuvat huomaamatta valtiollisiksi mindfulness-tekniikoiksi. Niiden perimmäinen tarkoitus ei todellakaan ole vapauttaa yksilöä. Tarkoitus on tehdä hänestä paremmin stressiä sietävä hyödyllinen hallintoalamainen [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Ne vaimentavat tehokkaasti ihmisen sisäisen vastarinnan. Ne sopeuttavat meidät kyselemättä elämään sairaassa kriisiyhteiskunnassa [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Kärsivällisyydestä ja kestävyydestä tehdään vain kyynisiä välineitä. Näillä välineillä taataan valtion järjestelmän kitkaton toimivuus. Molari osoittaa tällaisten hyveiden aseistamisen vaarat. Se tuhoaa lopulta koko ihmisen kyvyn aitoon kärsivällisyyteen [Molari, ”Tools”, 5.7.2026].

Kun köyhyys ja eriarvoisuus muuttavat säälimättä aivojen arkkitehtuuria, informaatiovaikuttamiselta suojautuminen on fyysisestikin vaikeaa [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Salpa ohittaa tämän biologisen ja taloudellisen todellisuuden täysin ylimielisesti. Se medikalisoi ja byrokratisoi syvän kognitiivisen haavoittuvuuden [Salpa, 1.9.2026]. Kansalaisista halutaan vimmatusti rakentaa murtumattomia muureja. Inhimillinen rakennusmateriaali on kuitenkin jo ajat sitten murentunut. On puhtaasti älyllisesti epärehellistä vaatia uupuneelta kansalta ”jaettua tilannekuvaa” [Salpa, 1.9.2026]. Todellisuudessa tämä kohtuuton vaatimus palvelee vain valtiollista koneistoa [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Valtaapitävät haluavat ainoastaan varmistaa hiljaisen ja rauhallisen alamaisuuden. Ihmisten aivot ovat nykyään raaka taistelukenttä. Tällä kentällä valtio ja teknologiajätit kilpailevat verisesti herruudesta. Yksilö jää tässä taistelussa pelkäksi surkuteltavaksi resurssiksi.

Historialliset esimerkit tekevät Salpa-mallin yhdensuuntaisuuden tavoitteesta suorastaan karmivan. Salpa haluaa viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten toimivan aina yhdessä [Tanner, ”Uusi puolustusmalli”, 5.9.2026]. Tätä mutkatonta verkostoitumista pidetään koko mallin vahvana selkärankana [Salpa, 1.9.2026]. Vastaavaa yhteiskunnallista yhdensuuntaistamista on nähty ihmiskunnan historiassa aiemminkin. Tulokset ovat olleet järjestäen katastrofaalisia yksilönvapauden kannalta.

Molari nostaa rohkeasti esiin Saksan luterilaisen kirkon synkän historian Kolmannessa valtakunnassa [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Silloin sivistys ja uskonto alistettiin julmasti palvelemaan valtion kovaa ideologiaa [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Yliopistot ja kirkko antautuivat natsivallalle täysin sokeassa uskollisuudessaan [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Tieteellinen eliitti leimasi omat vastustajansa armotta isänmaanpettureiksi [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Eikö Salpa-malli luo nyt juuri tällaisen vaarallisen ilmapiirin todellisen uhan? Jos kaikki määritellään osaksi pyhää kokonaisturvallisuutta, eriävän mielipiteen esittäjä näyttäytyy turvallisuusuhkana.

Salpa toki korostaa journalismin ja tutkimuksen eettistä itsenäisyyttä [Salpa, 1.9.2026]. Samalla se kuitenkin sitoo ne tiukasti osaksi yhteistä turvallisuusverkostoa [Salpa, 1.9.2026]. Molarin analyysi muistuttaa kylmäävästi historian lainalaisuuksista. Parhaatkin hyveet vääristetään äärimmäisen herkästi autoritaarisen vallan työkaluiksi [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Nöyryydestä ja kuuliaisuudesta tehtiin natsi-Saksassa pelkkiä itsetuhon välineitä [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Salpan vaatima ”luottamus yhteiskunnan instituutioihin” on selkeästi nykyajan vastine tälle sokealle kuuliaisuudelle [Tanner, ”Uusi puolustusmalli”, 5.9.2026].

Kun tiede luopuu kriittisestä otteestaan suhteessa valtaan, peli on menetetty. Siitä tulee nopeasti vain yksi vallankäytön instrumentti lisää [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Filosofi Friedrich Nietzsche varoitti aikanaan syvästi tuhoisasta orjamoraalista [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Orjamoraalissa heikkous puetaan hyveeksi. Samaan aikaan kyvyttömyys toimia nimetään ylevästi kärsivällisyydeksi [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Salpa-mallin aktiivinen informaatiopuolustus voi hyvinkin olla tällaisen uuden orjamoraalin alku [Salpa, 1.9.2026]. Se nimittäin neuvoo kansalaisia pysymään alistuvaisina ja kiltteinä. Kansalaisten odotetaan jakavan ainoastaan valtion hyväksymän ja turvallisen tilannekuvan [Salpa, 1.9.2026].

Aito ja riippumaton ajattelu tukahdutetaan tehokkaasti turvallisuuden nimissä. Verkostojen luoma hiljainen ryhmäpaine tekee toisinajattelusta erittäin vaarallista. Historia osoittaa akatemian hiljaisuuden tehneen pahuudesta aikoinaan mahdollista [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Salpan ihannoima yhdensuuntaisuus saattaa täysin huomaamattaan luoda vastaavan vaikenemisen kulttuurin Suomeen. Meidän tulee siksi kysyä erittäin kriittinen kysymys. Kuka todella hyötyy tästä vaaditusta ehdottomasta yhtenäisyydestä? Hyötyykö siitä yksilö vai ainoastaan valtion jäykkä ideologinen turvallisuuskoneisto?

Salpa-mallin puolestapuhujat näkevät Suomen ylevänä puolustajana kaikkea vihamielistä vaikuttamista vastaan [Tanner, ”Uusi puolustusmalli”, 5.9.2026]. Tämä asetelma ja narratiivi muistuttavat erehdyttävästi nyky-Venäjän valtio-ortodoksista teologiaa. Venäjällä on rakennettu massiivista myyttiä Katechonista [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Katechon nähdään siellä kansallisena suojakilpinä kaikkea ulkopuolista pahuutta vastaan [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Kirkon eliitti vaatii kansalta tiukkaa miehistä kärsivällisyyttä [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. He vaativat ehdotonta sokeaa tottelevaisuutta valtion massiivisissa rattaissa [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Tässä venäläisessä ajattelussa yksilön on hiouduttava orgaanisesti osaksi valtion ja kirkon rakenteita [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Eikö Salpa-mallin vaatima kokonaisturvallisuus perustu täsmälleen samaan vaaralliseen illuusioon orgaanisesta yhteisöstä?

Molemmissa malleissa valtio ottaa itselleen yksinoikeudella kansalaisten henkisen suojelijan roolin. Suomessa tämä totaalinen kontrolli vain verhotaan hienosti demokratian suojeluksi [Salpa, 1.9.2026]. Suojelun luvataan kauniisti turvaavan länsimaista kognitiivista vapauttamme [Tanner, ”Uusi puolustusmalli”, 5.9.2026]. Seuraukset ovat kuitenkin pienen yksilön kannalta täysin samankaltaisia. Pyhyys, totuus ja luottamus valjastetaan täysin valtiollisen koneiston tueksi [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Serafim Sarovilaisen aito ja radikaali nöyryys on näissä valtiojohtoisissa malleissa täysin kadonnut [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Sen tilalle on tullut hallinnon poliittisiin tarpeisiin kyynisesti brändätty alamaisuus [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026].

Kun informaatiopolitiikasta tehdään valtion hallinnan ase, se lakkaa olemasta todellista suojaa [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Kognitiivinen turvallisuus muuttuu silloin pelkäksi massojen mielivaltaiseksi ohjailuksi [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Ruotsissa tällaista toimintaa johtaa jo omilla valtuuksillaan erillinen Psykologisen puolustuksen virasto [Tanner, ”Uusi puolustusmalli”, 5.9.2026]. Suomeenkin ehdotetaan nyt aivan samanlaista erillistä viranomaista tätä samaa valvontatehtävää varten [Salpa, 1.9.2026]. Eikö meidän tulisi jopa epäillä tällaisten virastojen perimmäisiä motiiveja? Tuleeko tästä ehdotetusta uudesta viranomaisesta lopulta meidän aikamme moderni poliittinen kirkko? Ja rahoituksen instrumentti joillekin mielipidevaikuttajille? Se luultavasti määrittäisi täydellä yksinoikeudella, mikä on puhdasoppista tietoa. Samalla se tuomitsisi kerettiläisenä kaiken omasta mielestään vääräoppisen disinformaation. Tämä historiallinen kehityskulku romuttaa demokraattisen moniarvoisuuden aidoimman perustan. Ihminen tarvitsee ensisijaisesti aitoa henkistä kasvua. Hän ei todellakaan tarvitse byrokraattista kaitsemista ja jatkuvaa valtiollista holhousta.

Salpa-mallin tavoite suojella mieliämme hyökkäyksiltä on toki inhimillisesti ymmärrettävä. Uhan kuvataan olevan jatkuva ja läsnä kaikkialla ympärillämme [Tanner, ”Uusi puolustusmalli”, 5.9.2026]. Kognitiivinen puolustuslinja halutaan rakentaa vahvaksi jopa mahdollisia poikkeusoloja varten [Salpa, 1.9.2026]. Tässä mallissa on kriittinen vaarallinen sokea piste. Uusi puolustusmalli ei missään nimessä paranna teknologian ja järjestelmän rikkomaa mieltä. Se ei korjaa ylistimulaation aiheuttamaa vakavaa neurobiologista tuhoa. Se vain siirtää mielen hallinnan piilokapitalistisilta suuryhtiöiltä julkiselle valtiovallalle. Kumpikin taho käyttää ihmistä vain omien suurten päämääriensä resurssina. Valtion ylhäältä luoma yhteinen turvallisuus on pitkälti pelkkä kontrollin illuusio.

Oikea vapaus vaatii aivan toisenlaista lähestymistapaa ihmisyyteen. Kärsivällisyys ja nöyryys on ehdottomasti lunastettava takaisin ”herran merkitsevien” vallasta [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Nämä käsitteet on nopeasti riisuttava irti valtiollisten ideologioiden tiukasta otteesta [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Meidän on uskallettava elää rohkeasti vailla valtiollisten turvatakuiden valheellista lohtua [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Sivilisaation murroksessa emme enää tarvitse ylhäältä annettua, viranomaisten valvomaa tilannekuvaa [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Tarvitsemme radikaalia suostumista omaan haurauteemme ja inhimilliseen epävarmuuteemme. Pyhyys ja todellinen turva asuvat aina pelkästään hengen sisäisessä vastarinnassa [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Ne eivät koskaan asu imperiumin tai valtion turvallisuuskoneiston mahtipontisuudessa [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026]. Emme saa suostua alistumaan sokeina ulkopuolisten muiden sotiin [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Ei ole väliä, ovatko nämä sodat geopoliittisia vai kognitiivisia informaatiosotia [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Sisäinen rauha on lopulta merkittävästi voimakkaampi kuin valtioiden luomat myrskyt [Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026].

Salpa-malli on pohjimmiltaan oire siitä samasta sairaudesta, jota se yrittää epätoivoisesti parantaa. Se on modernin kriisiyhteiskunnan viimeinen byrokraattinen yritys hallita jatkuvaa kaaosta. Tämä kaaoksen hallinta tapahtuu valitettavasti aina pienen ihmisen kustannuksella. Vapautuminen kognitiivisesta sorrosta tapahtuu vasta uudenlaisen heräämisen kautta. Meidän täytyy yksiselitteisesti hylätä kaikki nämä poliittiset ja byrokraattiset kurinpitomekanismit. Vasta silloin subjekti voi kieltäytyä olemasta pelkkä valtiollisen koneiston pelinappula [Molari, ”Tools”, 5.7.2026]. Siksi Suomeen ehdotettuun uuteen puolustusmalliin on jatkossa suhtauduttava äärimmäisen varauksellisesti.

Vallanpitäjät pukevat omat intressinsä lähes aina turvallisuuden ja yhteisen hyvän kaapuun. Historian valossa tämä paksu kaapu kätkee alleen syvää ja tuhoisaa systeemistä väkivaltaa. Tämän petollisen kaavun läpi pitäisi nähdä. Vain siten voimme säilyttää todellisen kognitiivisen itsenäisyytemme uudessa vaativassa tekoälyajassa. Aito turvallisuus ei koskaan löydy Salpan kaltaisista valtion rakentamista pakkopaita-malleista. Se löytyy yksinomaan radikaalista vapaudesta ajatella kriittisesti. Tämä on se todellinen kilpi koneistoa vastaan.

Lähteet:

[Molari, ”Tools”, 5.7.2026] = Molari, Juha (5.7.2026). How Patience and Humility Became Tools for Oppression and Genocide https://youtube.com/watch?v=LLUUTgmIeKI&is=nqfW_a31-bePzR7_

[Molari, ”Työkalu”, 4.7.2026] = Molari, Juha (4.7.2026). Näin kristillisestä kärsivällisyydestä ja nöyryydestä tehtiin kansanmurhan ja kulutushysterian työkalu! https://juhamolari.blogspot.com/2026/07/nain-kristillisesta-karsivallisyydesta.html?m=1

[Salpa, 1.9.2026] = Salpa (1.9.2026). Salpa – kokonaisturvallisuuteen perustuva malli demokratian informaatiopuolustukselle kognitiiviselta vaikuttamiselta https://faktabaari.fi/avoinyhtk/vetoomus-suomi-tarvitsee-demokraattisen-kognitiivisen-turvallisuuden-toimintamallin-ja-vastuutoimijan/

[Tanner, ”Uusi puolustusmalli”, 5.9.2026] = Tanner, Matti (5.9.2026). Mieliimme hyökätään – Nyt vaaditaan uutta puolustusmallia. Iltalehti https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/21f4e78c-2f58-4e91-9e83-5c2cc76ed8c1