Statcounter

sunnuntai 19. joulukuuta 2021

Onnelliset suomalaiset, Elon Muskin onnellinen sika ja Slavoj Žižekin Pandemic!2

 


 

Slavoj Žižek kirjoittaa Pandemic!2 -teoksessaan ”onnellisesta siasta” niin kuin Elon Musk oli esitellyt Neurolink-hankkeessa ”onnellista sikaa”, jolle oli istutettu aivoimplantti. Martti Lutherista Žižek ei kirjoita, mutta Luther kirjoitti onnelliselle sialle näkymät, jotka vallaseliittiä tyydyttäisivät kovasti:


”Sika makaa luumunpehmeällä vuoteellaan kujilla tai roskatunkiolla, lepää turvallisena, kuorsaa rauhallisesti, nukkuu makeasti, ei pelkää mitään kuningasta tai herraa, ei mitään kuolemaa eikä helvettiä, ei perkelettä eikä Jumalan vihaa, elää huolettomana eikä myöskään ajattele, mistä saa jauhoruokansa. Ja vaikka Turkin keisari tulisi sinne kaikessa vallassaan ja vihassaan, sika olisi kuitenkin niin ylpeä, ettei se hänen vuokseen liikuttaisi yhtä harjastaankaan, ja jos se ajettaisiin ylös, se ehkä röhkisi, ja jos se osaisi puhua, se sanoisi: katsopas, mitä siinä riehut, nari! Sinulla ei ole kymmenenneksi osaksikaan niin hyvät päivät kuin minulla, etkä sinä koskaan elä hetkeäkään niin turvallisesti, rauhallisesti ja hiljaisesti kuin min aina ja alituisest elän. Kun teurastaja käy sian kimppuun, niin se ajatelee niikuin sitä puristaisi jokin puu tai kivi. Sika ei syönyt siitä omenasta, joka meille ihmisparoille on paratiisissa opettanut hyvän ja pahan välisen eron” (s. 202, teoksessa Juutalaisista ja heidän valheistaan, 1543).


Suomalaisia ei käsitellä kirjan onnellisessa siassa, vaikka suomalaiset ovat ylpeästi maailman onnellisin kansa. Tietysti onnellisen sian aivoimplantit ovat ennen kaikkea tarkoitettu aivoperäisten sairausten hoitamiseen eikä nöyrän ja onnellisen ihmissian muovaamiseen. Slavoj Žižek koki kuitenkin onnellisella sialla selvän yhteyden Covid-19 -pandemian hoitoon, koska käsitteli aihetta kirjassaan. Valitettavasti hän ei aivan selkeästi ilmaise, mikä tämä yhteys on.

 

Absurdin kapitalismin kriisi


Slavoj Žižek nimeää alaotsikossa tämän jatko-osan teoksensa Pandemic! ”Kadonneen ajanaikakirjaksi” (Chronicles of a Time Lost). Hän väittää aivan aluksi muutamalla esimerkillään, että pandemia paljastaisi luokkaerot. Pandemia tuo ”tyypillisen absurdin kapitalismin kriisin”, jossa tuhannet innokkaat työläiset eivät saa töitä ja istuvat toimettomana, kun tonneittain tuotteita mätänee Euroopassa pelloille. ”Yhteenvetona voidaan todeta, että edessämme on huomattava elintarvikepula, ellei suoranaista nälänhätää, eikä ainoastaan kolmannen maailman maissa. Ongelma on muutakin kuin se, että meidän länsimaiden on maksettava hieman enemmän.” Näin Zizek kirjoitti ripeästi jo vuonna 2020 ilmestyneessä Pandemia-kirjansa jatko-osassa.


Zizek ennakoi ja poimii monia kysymyksiä, joita ihmisten mieliin viriää. Eräs kysymyksistä on, olemmeko me autoritaarisia, jotka uskomme, että ainoastaan vahva valtion valvonta ja sääntely voi pelastaa meidät? Žižek torjuu tätä uhkaa solidaarisuuden tai co-immunismin uudella utopialla.


Uhrautumisen eleet


Marxin veljesten eräässä elokuvassa lakimies sanoo oikeudessa: "Hän saattaa näyttää idiootilta ja
puhua kuin idiootti, mutta älä anna sen hämätä. Hän on todella idiootti.
" Zizekin mukaan jotain tämänsuuntaista pitäisi olla reaktiomme niihin, jotka osoittavat perustavaa epäluottamusta valtiota kohtaan näkemällä lukituksen salaliittona, jonka tarkoituksena on riistää meiltä perusvapauksemme, mutta siitä huolimatta nämä ihmiset päättävät noudattaa lukitusta:


"Valtio määrää lukitusmääräyksiä, jotka rajoittavat vapauttamme, ja se odottaa meidän valvovan toisiamme varmistaaksemme niiden noudattamisen; mutta tämä ei saa huijata meitä - meidän pitäisi todella noudattaa lukitusta sulkemismääräyksiä. "


Mediassa kehitettävää ohjelmallista pelkoa ja sen varassa tapahtuvaa kurinalaisuutta, jossa säikähtänyt kansalainen freudilaisten mallinnusten mukaisesti etsii johtajaa ja pelastajaa, jää Žižek analyysien ulkopuolelle. Tämä puute hänen analyysissaan kyseenalaistaa koko hänen uskottavuutensa pandemiaa käsittelevänä analyytikkona.


Ankarien lukitusmääräysten tarve syntyy Žižekin mukaan aivan oikein eräänlaisessa tietämättömyydessä. ”Kyse on eräänlaisesta taikauskoisesta symbolisesta teosta: logiikasta, joka sanoo, että jos me teemme tarpeeksi voimakkaan uhrautumisen eleen, joka tuo koko yhteiskuntamme - koko yhteiskuntaelämän pysähtymään, voimme ehkä odottaa armoa.” Žižek ei kuitenkaan jatka taikauskoisen symbolisen teon havaitsemista ja voimakkaiden uhrautumiseleiden tunnistamista tätä yksittäistä huomautusta kauemmas. Tämä on Žižekin tempoilevan tyylin puute: teksti ei ole loppuun saakka tehdyn analyyttisen työskentelyn tulos.


Outo liikkumattomuus


Zizek kuvailee sivulla 12 tilanteen henkistä kivuliaisuutta, mistä voisi löytää innoitusta myös enempään pohdiskeluun, mutta jälleen kuvailu jää yksittäiseksi hyväksi aluksi:

 ”Meidän pitäisi muuttaa mielikuvituksemme ja lakata odottamasta, - yhtä suurta selkeää huippua, jonka jälkeen asiat palaavat vähitellen takaisin normaaliksi. Pandemian tekee niin sietämättömäksi se, että vaikka täyttä katastrofia ei tapahdu, asiat vain jatkuvat - me olemme meille ilmoitetaan, että olemme saavuttaneet tasangon, ja sitten asiat paranevat. hieman, mutta kriisi jatkuu. Kuten Alenka Zupančič sanoi, maailmanlopun ajatuksen ongelma on sama kuin Fukuyaman historian lopun kanssa: itse loppu ei lopu, me vain jumiudumme outoon liikkumattomuuteen. Meidän salainen toiveemme jota ajattelemme koko ajan, on vain yksi asia: milloin se loppuu? Mutta se ei lopu: on järkevää nähdä meneillään olevan pandemian julistavan uuden ekologisten ongelmien aikakautta”.


 Valvontakapitalismin uusi vaihe

 

Koronaan liittyvän aikakauden Slavoj Zizek liittää paljon kirjoitettuun, niin sanottuun ”valvontakapitalismiin”, kapitalismin uuteen vaiheeseen, jossa valtiolliset virastot ja viranomaiset yhdessä tiettyjen yksityisten yritysten kanssa valvovat olemassaoloamme täydellisesti digitaalisesti. Toisaalta samanaikaisesti tiedotusvälineet ovat kiehtovia, suorastaan aivojen ja koneen välisiä rajapintoja eli "langallisia aivoja". Tämän myötä, kun aivomme on kytketty digitaalisiin koneisiin, jotka ovat yhteydessä suoraan toisiin aivoihin, toinen yksilö voi suoraan jakaa aivoihini kokemuksia.


Zizek viittaa siihen, että äärimmilleen vietynä, langalliset aivot -käsite avaa mahdollisuuden siihen, mitä Ray Kurzweil kutsui singulariteetiksi, jaetun globaalin tietoisuuden jumalaisen kaltaiseksi tilaksi. ”Singulariteetin mahdollinen nousu tulee olemaan apokalyptinen termin monitahoisessa merkityksessä: se merkitsee kohtaamista totuuden kanssa, joka on piilossa tavallisessa inhimillisessä olemassaolossa, toisin sanoen antaa pääsyyn uuteen post-inhimilliseen ulottuvuuteen. On mielenkiintoista huomata, että valvonnan laajamittainen hyödyntäminen on hiljaisesti hyväksytty monissa osissa maailmaa: lennokkeja käytettiin pandemian torjuntaan paitsi Kiinassa myös Italiassa ja Espanjassa”. Zizek kysyy, kumpi on suurempi tuho: virustuho vai yksilöllisyyden menettäminen.


Žižek ei kesällä 2020 kirjoittaessaan kohdannut vielä digitaalista rokotepassia ja sen käyttöä painostuskeinona sekä digitaalisen lompakon kehittelyä. Näin kirja on tältä osin eittämättä vanhentunut ja riittämätön vaarallisten trendien analyysissa, joita vuoden 2021 lopulla olisi tietysti kirjoitettu rohkeammin.


Zizek kutsuu ”halvaksi motoksi” väitettä, että Covid-19 -pandemiassa ”olemme nyt kaikki samassa veneessä”, vaan luokkaerot ovat päinvastoin räjähdysmäisesti kasvaneet. Hierarkian alimmalla tasolla ihmisten elämä on niin kurjaa, että Covid-19 ei ole heille suurin ongelma. Vaikka tiedotusvälineet jättävät nämä heikoimmat ihmiset edelleen suurimmaksi osaksi huomiotta.

 

Vapauden menetys


Zizek moitti kesällä 2020 kirjoitetussa kirjassaan, että olemme edelleen aivan liian keskittyneitä Covid-19-tilastoihin, monet meistä tarkistavat säännöllisesti tartunnan saaneiden lukumäärän, kuolleiden ja toipuneiden lukumäärää. Tämä kiehtovuus numeroihin saa meidät automaattisesti unohtamaan ilmeisen tosiasian, että paljon enemmän ihmisiä kuolee syöpään, sydänkohtauksiin, saasteisiin, nälkään, aseellisiin konflikteihin ja perheväkivaltaan, kuin ikään kuin jos saisimme Covid-19-infektiot täysin hallintaan ongelmiemme pääsyy katoaisi. Žižekin huomautus on hyvin tarpeellinen, mutta olisi kaivannut rinnalleen analyysin yhdistämisen ”langallisiin aivoihin” ja analyysiin säikytetystä alitajuisuudesta. Vanhastaan voitiin puhua propagandasta ja manipulaatiosta, jota vallaspiirit harjoittavat.


Vasemmistolainen Zizek kohtaa dilemnan, miten kohdata vapauden menetyksen. Hän kysyy, oliko Giorgio Agamben oikeassa, kun hän hylkäsi valtion määräämät lukitukset ja itsensä eristämisen toimenpiteinä, jotka merkitsevät elämämme pelkäksi olemassaoloksi - siinä mielessä, että kun noudatamme lukitusmääräyksiä, osoitamme olevamme valmiita luopumaan siitä, mikä tekee elämästämme elämisen arvoista, pelkän selviytymisen mahdollisuuden vuoksi? Pitääkö meidän riskeerata henkemme (altistamalla itsemme mahdolliselle tartunnalle) pysyäksemme täysin ihmisinä? Ongelmana tässä kannassa on Zizekin mukaan se, että nykyään lukitusten poistamisen tärkeimmät kannattajat löytyvät populistisesta uudesta oikeistosta: sen jäsenet näkevät kaikissa vastaavissa rajoittavissa toimenpiteissä - lukituksista pakolliseen naamarin käyttämiseen - vapautemme ja ihmisarvomme heikkenemisen. Žižekin mukaan meidän on vastattava tähän esittämällä keskeinen kysymys: mitä lukitusten ja eristämisen poistaminen merkitsee tavallisille työntekijöille? Sitä, että selviytyäkseen heidän on mentävä ulos turvattomaan maailmaan ja otettava riski saastumisesta.

 

 Žižek ei vastakysymyksen rinnalla analysoi, missä määrin tilastoitu ja julkistettu uhka on manipuloitu, vaikka hiukan viittaa tilastolukujen näyttäviin esityksiin kohtuuttomuutena. Jos hän olisi vielä edelleen pysynyt tässä tilastoidun todellisuuden näyttävän esittämisen kyseenalaisuudessa, hän olisi voinut oivaltaa, että vallankäyttökin on yhtä vilpillinen. Vapauden menetyksen kohtaamiseen olisi tullut vakavampi suhtautuminen.


Zizek ihmettelee ja pohtii saksalaisissa tiedotusvälineissä laajasti kerrottuja riehumisia kesäkuussa 2020, kun 500 juhlijaa mellakoi Stuttgartin keskustassa, rikkoi näyteikkunioita, ryösti kauppoja, hyökksi poliisin kimppuun. Mediassa kutsuttiin levottomuuksia ”sisällissodan kaltaisiksi kohtauksiksi”. Myös kesäkuun 25. päivä tuhannet ihmiset kerääntyivät Englannin rannoille eivätkä piitanneet sosiaalisesta etäisyydestä. Bournemouthin rannoilla ihmiset halusivat yksinkertaisesti nauttia tavanomaisesta kesälomastaan ja reagoivat vasta sen jälkeen väkivaltaisesti, kun tätä haluttiin estää heiltä.

 

Post-liberaali dystooppinen aikakausi


Slavoj Zizek huomattaa, että maailmaa on viime vuosina ravistelleet kahdenlaiset protestit: yhtäältä länsimaisten liberaalien ja länsimaisten liberaalien tiedotusvälineiden tukea nauttivat protestit Hongkongissa ja Minskissä, mutta toistaalta liberaalidemokraattien hankkeiden rajoja koettelevat protestit. Näiden kahden tyypin välinen suhde muistuttaa tunnettua Akilleuksen ja kilpikonnan paradoksia. Zizekin mukaan Akilles ei koskaan voi saavuttaa kilpikonnaa, mutta hän voisi ohittaa sen. Kun Akilles korvataan ”demokraattisen kansannousun voimilla” ja kilpikonna ”liberaalin demokraattisen kapitalismin” ihanteilla, niin useimmat maat eivät pääse lähellekään tätä ihannetta. 

 

”On olemassa selkeitä ja selkeät merkkejä siitä, että taloudellisesti ja poliittisesti kehittynyt Länsi on itse siirtymässä siihen, mitä voidaan kutsua vain jälkikapitalistiseksi ja länsimaiseksi postliberaaliksi aikakaudeksi - dystooppiseksi aikakaudeksi”. 

 

Jälleen Žižek kirjoittaa oivaltavan havainnon yhdessä virkkeessä, mutta ei jatka tämän syventämistä kaikkiin muihin käsittelemiinsä näkökohtiin ja johtopäätöksiin ihmisen vapaudesta.

 

Terveeksi ja onnelliseksi siaksi


Zizek nostaa esille esimerkiksi Irlannin Helath Service Executive ohjeet seksin harrastamiselle Covid-19- aikana. Keskeisenä suosituksena oli ”pitää taukoa fyysisestä ja kasvokkain tapahtuvasta kanssakäymisestä, mutta sen sijaan pitäisi harkita videotreffien ja chat-huoneiden käyttöä”. Näiden jälkeen pitäisi ”desinfioida näppäimistöt ja kosketusnäytöt”. Progressiivinen digitalisoituminen tulee esille ohjeissa. Zizek viittaa Guardianissa julkaistuun Eva Wisemanin kommenttiin ihmisen seksuaalisuuden perverssisyydestä, joka on tällä tavalla altiina sadomasokistisille käänteille sekä todellisuuden ja fantasian sekoitukselle. Vice-lehdessä raportoitiin, että Covid-19 on johtanut valtavaan piikkiin seksinukkejen myynnissä. Valtaosa seksinukeista myydään kuitenkin naimisissa oleville pariskunnille. Zizek analysoi keskusteluja näistä uutisista ja havaitsee dialektisen käänteen: pandemian todellinen ongelma ei olisikaan enää sosiaalinen eristäytyminen, vaan liiallinen riippuvuus toisista, sosiaalisista siteistä.


Elokuun 28. päivä 2020 Elon Musk esitteli Los Angelissa lehdistötilaisuudessa Neuralink-hankkeensa onnistumisen: omasta mielestään ”terveen ja onnellisen sian”. Žižek huomauttaa, että Musk ei kertonut, mistä hän tiesi, että sika oli onnellinen. Tuossa vaiheessa Elon Musk ei mahdollisesti tiennyt Suomen olemassaoloa paremmin eikä myöskään Žižek osaa kirjoittaa, että tietysti tämä ”onnellinen sika” oli suomalainen, koska Suomessa kaikki ovat onnellisia.


Sian aivoihin oli istutettu aivoimplantti, jonka avulla sen aivoprosessit voitiin lukea tietokoneella. Musk korosti Neuralinkin terveyshyötyjä, mutta sivuutti potentiaalin, joka voisi johtaa sisäisen elämämme ennennäkemättömään hallintaan. Musk ilmoitti etsivänsä nyt vapaaehtoisia ihmisiä. Musk sortui ideologiseen uneen The Independent -lehdessä lausumassaan ennustuksessa, jonka mukaan ihmisen kieli on vanhentunut jo viidessä vuodessa. Neuralinkin johtajan mukaan yritys suunnittelee laitteen yhdistämistä ihmisaivoihin 12 kuukauden kuluessa. Žižekin olisi toivonut rohkeammin arvioida tässä yhteydessä ”onnellisen sian” ja Covid-19 -toimenpiteiden yhteyttä, kun asiaa käsiteltiin kuitenkin pandemia-kirjassa. Nyt ”onnellinen sika” jäi irralliseksi anekdootiksi.


Žižek huomauttaa, että sisäinen elämämme – ajatustemme liikkeet – ja ulkoisen todellisuuden välinen etäisyys ovat olleet tähän saakka perusta sille, että koemme itsemme vapaiksi: olemme vapaita ajatuksissamme juuri sikäli kuin ne ovat etäällä todellisuudesta, saamme tehdä ajatuskokeiluja ja harjoittaa unelmointia ilman välittömiä seurauksia. Kukaan ei voi kontrolloida ajatusprosessejamme. Kun sisäinen elämämme sitä vastoin kytketään suoraan todellisuuteen niin, että ajatuksillamme on välittömiä aineellisia seurauksia tai niitä voi kone manipuloida, eivät ajatukset ole enää ”meidän”, vaan siirrymme ihmisen jälkeiseen aikaan (post-human state). Neuralinkin pitäisi siis herättää meidät pohtimaan paitsi kysymystä siitä, olemmeko edelleen ihmisiä, jos olemme uppoutuneet langallisiin aivoihin, mitä ymmärrämme ”ihmisellä”?


Slavoj Zizek kirjoittaa, ett Covid-19 -aikakaudella viruksen aiheuttama sosiaalinen etääntyminen ja Neuralink-näkemys viruksesta täydentävät toisiaan. Fyysinen etääntyminen tartuntariskin torjumiseksi on johtanut sosiaalisten kontaktien lisäntymiseen digitaalisen median välityksellä, mutta fyysisen läheisyyden purkaukset ovat olleet reaktio sosiaaliseen kontrolliin ja yhteiskunnalliseen etäisyyteen yleensä. Pandemiaa nojalla on fyysisen sosiaalisen vuorovaikutuksen tilan väheneminen karanteenien ym. vuoksi muuttunut eivätkä nämä johda enää yksityisyyteen.

 

Pandemian jälkeinen Hollywood


Zizekin vasemmistolaisuus tulee siinä, miten hänen painopisteensä on kuitenkin solidaarisuudessa. Peter Sloterdijkiä lainaten hän käyttää sanaa "Co-immunismi" (kollektiivisesti organisoitu immuniteetti viruksia vastaan). Hänen mukaansa tarvitsemme epätoivoisesti uusia käsikirjoituksia, uusia tarinoita, jotka voivat tarjota meille eräänlaisen kognitiivisen kartoituksen, realistisen ja samalla myös ei-katastrofaalisen käsityksen siitä, mihin meidän pitäisi mennä. ”Tarvitsemme toivon horisontti, tarvitsemme uuden pandemian jälkeisen Hollywoodin.” Zizek valittaa, että maailmamme on vähitellen hukkumassa hulluuteen sen sijaan, että hänen toiveensa solidaarisuudesta ja koordinoidusta maailmanlaajuisesta toiminnasta Covid-19 -uhkaa vastaan lisääntyisi.


”Pahantahtoisten sairauksien myrsky”


Zizek ei kirjoita kirkkoisä Kyprianoksesta, eikä Kyprianos kirjoittanut unelmien Hollowoodista. "Toivon horisontti" ei ole Hollowoodissa, vaan Kristuksen kanssa. Kyprianos kirjoitti hyvin hyödyllisiä hengellisiä näkemyksiä Jumalan palvelijoiden tehtävästä ”nyt, kun maailma on romahtamassa ja sitä painavat pahantahtoisten sairauksien myrsky – jotta me, jotka näemme, että kauheat asiat ovat alkaneet ja tiedämme, että vielä kauheammat asiat ovat tulossa, voisimme pitää suurimpana etuna sitä, että lähdemme siitä mahdollisimman nopeasti. Jos asunnossanne seinät tärisevät iän myötä, katot yläpuolellane vapisevat, ja talo, joka on nyt kulunut, uhkaa välittömästi tuhota iän myötä murenevan rakenteensa, ettekö te kaikin keinoin lähtisi pois?”, kysyy Kyprianos.


Meidän tulisi, rakkaat veljet, miettiä – meidän tulisi aina ja aina miettiä, että olemme luopuneet maailmasta ja elämme tällä välin täällä vieraina ja muukalaisia. Tervehtikäämme sitä päivää, joka osoittaa jokaiselle meistä oman kotinsa, joka nappaa meidät sieltä meidät ja vapauttaa meidät maailman pauloista ja palauttaa meidät paratiisiin ja valtakuntaan. Kuka, joka on joutunut vieraalle maalle, ei haluaisi kiireesti palata omaan kotimaahansa? Me pidämme paratiisia isänmaana”.




Juha Molari, 
Entinen osa-aikainen siivooja, D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)


perjantai 3. joulukuuta 2021

Kyprianoksen kanssa tutkien Raamattua ja viimeistä päivää

 

2. adventtisunnuntai käsittelee eskatologiaa, viimeisiä päiviä ennen kuin Kristus tulee kunniassaan aikojen lopulla. Luukkaan evankeliumin 21:25ss luvun mukaan Jeesus kertoo Kirkkoraamatun suomennoksen mukaan, kuinka kansat ovat silloin maan päällä ”ahdistuksen ja epätoivon vallassa”, ”lamaantuvat pelosta”, kun ”eivät tiedä, mikä on kohtaava” ihmiskuntaa.


Jeesuksen lopunajallisen puheen jännittävät käsitteet


Evankeliumin alkuteksti sanoo kreikaksi, että ihmiset pidättävät hengitystä, apopsycho, mikä on suomennettu lamaantumiseksi Kirkkoraamatussa. Silloin ihmiset ovat fobiassa – apo fobou – ja προσδοκίας, epävarmoissa odotuksissa ja ennakoinnissa; Kirkkoraamattu suomentaa ”ahdistuksen ja epätoivon vallassa”. Näillä viimeisen ajan ihmisillä on siis syvästi ongelmallinen epävarmuuden sietokyky ja tästä tulee monia seuraamuksia.


Kansojen keskuudessa on Kirkkoraamatun suomennoksen mukaan ”ahdistus”, kreikaksi συνοχὴ (synochē), mikä tarkoittaa siis kauhua ja hätää, tarkasti ottaen merkitsee, että olla ”tiukasti kovassa jännityksessä”. Strongin kreikankielen konkordanssi toteaa tästä sanasta englanniksi, että ihmiskunta on liikkumattomuuden tilassa, mikä aiheuttaa ahdistusta, ihmiset tuntevat ”feel locked in”. Merkillistä kyllä, että meidän aikamme vallitsevaa maailmantilaamme kuvataan pelokkaana lock downiksi, sulkeutumiseksi. Uuden testamentin kreikan täsmälleen tätä tarkoittava sana συνοχὴ (synochē) on siis esillä toisen adventtisunnuntain evankeliumissa Luukas 21:25, kun Jeesus kuvailee viimeisten aikojen ihmisten tunnetiloja. Se on locked in, locked down, sulkeutunut tiukasti jännitykseensä.


Tämä lisäksi näitä ihmisiä hallitsee evankeliumin mukaan ᾰ̓πορῐ́ᾱ‎ (aporia), joka on suomennettu Kirkkoraamatussa epätoivoksi.


Luukkaan evankeliumin kreikan- ja latinankielisessä maailmassa aporia, Kirkkoraamatun suomennoksessa siis epätoivo, oli filosofien ja puhetaidon opettajien voimakkaasti keskusteltu suoranainen käsite, jotka tarkoittaa kirjaimellisesti ”puuttuvaa kulkua” ja ”umpikujaa”, kun jonnekin ei ole pääsyä.


Aporian filosofiset ja semanttiset määritelmät ovat vaihdelleet historian saatossa. Ranskalaisen filosofin Jacques Derridan kaltaiset kriitikot ovat käyttäneet aporia-termiä ”osoittamaan päättämättömyyden pistettä”. Kirjallisuuskriitikko Julian Wolfrey luonnehtii traumaa haavaksi, aporiaksi, joka jättää loputtoman jäljen: Se ei päästä sinua irti, ellet löydä vastausta tai - mikä tyypillisempää - et ainakaan löydä tapaa hallita sitä. Haluat itsepintaisesti hallita ja kontrolloida, mutta et löydä tapaa hallita traumaa. Siinä on aporia.


Etymologisesti aporia-käsite syntyy kahdesta kreikankielen osasta: a ja poros, suomeksi sana ”ilman” (jotakin) -etuliite ja ”kulkua” merkitsevä sana. Aporia-sanalla on rikas yhteys platonisessa mytologiassa. Platonin Symposiumissa Aristofaneen myyttinen tarina ihmiskunnan kolmesta alkukantaisesta sukupuolesta Poros, Peia ja Eros ovat tämän käsitteen takana. Penia on köyhyyden lapsi, joka päättää väkisin hedelmöittää itsensä päihtyneellä Poroksella, yltäkylläisyyden ruumiillistumalla. Tämä Poros-sana määrittelee a-poriaa. Köyhyyden lapsen ja päihtyneen yltäkylläisyyden ruumiillistuman liiton tuloksena syntyy Eros, joka perii vanhempiensa epäyhtenäiset ominaisuudet. Aporia ei ole maskuliinen eikä feminiininen, ei rikas eikä köyhä, ei kekseliäs eikä vailla resursseja. Aporia rikkoo identiteetin logiikan ja on kääntämätön termi. Sellaista kreikankielen filosofista sanaa käytetään Luukkaan evankeliumissa, kun Jeesus luonnehtii viimeisten aikojen ihmisiä: kun ihmiset ovat συνοχὴ (synochē) locked in, sulkeutuneet tiukasti jännitykseensä, heillä on aporia, kulku on estynyt.


Platonin varhaisia dialogeja kutsutaan usein hänen ”aporeettisiksi” dialogeikseen, koska ne päättyivät tyypillisesti aporiaan. Tällaisessa dialogissa Sokrates kysyy keskustelukumppaniltaan jonkin käsitteen, hyveen, rohkeuden, luonteen määritelmää, mutta Sokrates osoittaa, että vastaus oli epätyydyttävä. Keskustelukumppani myöntää olevansa aporiassa: ihminen vain luuli tietävänsä jotakin, mutta hän itse asiassa ei tiedä sitä. Retoriikassa aporiasta tuli näin keino ilmaista teeskennelty epäily, kun tavoitteena oli puhujan diskreditointi, huonon maineen osoittaminen.


Evankeliumissa näillä kreikankielisillä sanoilla Jeesus varoittaa, että tuollaisessa viimeisten aikojen ihmiskunnassa ei pidä juopottelun, päihtymyksen ja jokapäiväisen elämän huolten turruttaa ihmistä niin että se hänen paluunsa päivä yllättäisi niin kuin ansa.


Oman aikamme moninaiset seurakunnat teeskentelevät kristillistä uskoa ja teeskentelevät adventtiaikaa siinä, kun pyytävät epäkristillisestä elämästään tunnettuja artisteja kirkkoon laulamaan joululauluja, ihmisille sisäänpääsyä varten kirkkoon vaaditaan suurehko rahallinen maksu, minkä lisäksi kirkon ovella pitää näyttää ns. koronarokotuspassia.


Suurmarttyyri Kyprianos saarnasi viimeisest päivästä


Olemme jo erittäin kaukana siitä, miten Jeesuksen sanat ja evankeliui ymmärrettiin – rohkenen väittää oikealla vakavuudella – ensimmäisten vuosisatojen aikana. Suurmarttyyri Kyprianos Karthagolainen syntyi vuonna 200 ja kuoli marttyyripiispana 258 jKr, juuri minun ikäisenä miehenä. Toisin kuin Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat yli 100 000 euron vuosiansioissaan ja lisäksi luontaisetuuksineen, tämä vanhan kirkon piispa Kyprianos antoi kasteen jälkeen pois omaisuutensa köyhille. Ja piispana hän oli suosittu erityisesti köyhien joukossa. Lopulta antoi henkensä uskonsa puolesta marttyyrinä. Miten hän olisi kohdannut päivän evankeliumin?


Toisin kuin Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat ja päättäjät, jotka avaavat ja avaavat kirkkotilojen ovia maallisten viranomaisten määräysten mukaisessa järjestyksessä sekä pelkäävät opettaa mitään, joka ärsyttäisi valtakunnansyyttäjää ja kulttuuriliberalistista mädätystä, piispa Kyprianos koki keisari Deciuksen vainot ankarasti Karthagossa, Pohjois-Afrikassa nykyisen Tunisian alueella. Ensin prokonsuli Aspasius Paternus oli karkottanut Kyprianoksen vuonna 257. Kun piispa palasi takaisin Karthagoon, hänet mestattiin vuonna 258.


Kyprianos olisi voinut paeta, mutta hän jättäytyi marttyyriksi. Kyprianos vietiin tuomioistuimen eteen. ”Onko nimesi Kyprianos?”, prokonsuli kysyi. ”Kyllä on”.”Keisarit vaativat sinua uhraamaan”. ”Kieltäydyn siitä”, Kyprianos vastasi. Tämän jälkeen julistettiin väistämätön tuomio. ”Kiitos Jumalalle!”, vastasi Kyprianos. Hänet vietiin teloituspaikalle koko kaupungin läsnäollessa. Mies, joka oli elänyt nuhteetonta elämää ja omistautunut toisten hyväksi, riisui punaisen viittansa ja polvistui rukoilemaan. Kyprianos määräsi, että teloittajalle annettaisiin kaksikymmentäviisi kultarahaa. Sitten hän laski päänsä ja nostettu kirves laskeutui, Kyprianos oli teloitettu.


Kyprianoksen saarnan tunteminen ravitsee hengellisesti aivan eri tavalla kuin jos kuuntelisi piispaksi ja papiksi itseään kutsuvien nykyisiä puheita, joissa tarkoituksena on lähinnä vesittää Jeesuksen puheen radikaalisuus.


Traktaatti VII Kuolleisuudesta


Kyprianoksen Traktaatti VII Kuolleisuudesta käsittelee Kristuksen ennustusta kärsimyksistä, joihin kristityt joutuvat viimeisinä päivinä. Se on vuodelta 252 jKr, kuusi vuotta ennen hänen marttyyrikuolemaansa.


Kyprianos aloittaa Traktaatin huomautuksella, että jotkut mielen heikkouden tai uskon rappeutumisen tai maallisen elämän suloisuuden tai pehmeytensä vuoksi tai, mikä vielä tärkeämpää, totuudesta erehtymisen vuoksi, ”seisovat vähemmän vakaasti”. Tuollainen ylellisestä mielenlaadusta johtuva laiskuus olisi hillittävä – huomauttaa piispa Kyprianos.


”Jos joku sotii Jumalan puolesta, hänen on tunnustettava itsensä sellaiseksi, joka taivaalliseen leiriin sijoitettuna jo toivoo jumalallisia asioita, jotta meillä ei olisi vapinaa maailman myrskyjen ja pyörremyrskyjen edessä eikä levottomuutta, sillä Herra oli jo ennustanut, että ne tulevat. --- Herra neuvoi ja opetti ja valmisti ja vahvisti seurakuntansa kansaa kaiken tulevan kestämiseen. Hän ennusti ja sanoi, että sotia, nälänhätää, maanjäristyksiä ja kulkutauteja syntyisi jokaisessa paikassa. Ja jottei odottamaton ja uusi onnettomuuksien pelko meit ravistelisi, Hän varoitti meitä jo aikaisemmin, että vastoinkäymiset lisääntyisivät yhä enemmän viimeisinä aikoina”.


”Maailmassa taistelu paholaista vastaan”


Kyprianos kysyy, ”mitä tilaa tässä on ahdistukselle ja huolenpidolle? Kuka näiden asioiden keskellä vapisee ja on surullinen, paitsi se, joka on ilman toivoa ja uskoa? Sen on pelättävä kuolemaa, joka ei halua mennä Kristuksen luo. - - - Sillä kirjoitettu on, että vanhurskas elää uskosta. Jos te olette vanhurskaita ja elätte uskosta, jos te todella uskotte Kristukseen, niin miksi ette ota vastaan varmuutta siitä että teidät on kutsuttu Kristuksen luo, ja iloitse siitä, että olette vapautuneet perkeleestä?” Näin Kyprianos.


Karthagon piispa kysyy: Mitä muuta maailmassa on kuin taistelu paholaista vastaan, jota käydään päivittäin, kuin taistelu hänen juoniaan ja aseitaan vastaan jatkuvissa taisteluissa? Meidän sotamme on ahneutta, siveettömyyttä, vihaa ja kunnianhimoa vastaan. - - - Ihmismieli on piiritetty ja joka puolella varustettu paholaisen hyökkäyksillä.”


”Kelvollisia ihmisiä nöyryyden uunissa”


Kyprianos paimentaa sanoillaan kristittyjä oikeaan realistiseen ymmärrykseen kohtaloista tässä maailmassa: ”Poikani, kun tulet Jumalan palvelukseen, seiso vanhurskaudessa ja pelossa ja valmista sielusi kiusaukseen”. ”Tuskassasi kestä ja nöyryydessäsi ole kärsivällinen, sillä kultaa ja hopeaa koetellaan tulessa, mutta kelvollisia ihmisiä nöyryyden uunissa”.


Kyprianos muistuttaa Jobin vastauksesta, kun tämä oli menettänyt omaisuutensa, lapset kuolleet, kärsi raskaasti haavoista. Juuri ahdistuksessaan Job vastasi: ”Alastomana minä lähdin äitini kohdusta, alastomana minä myös menen maan alle. Herra antoi, Herra otti pois, niin kuin Herralle sopivaksi tuntui, niin on tapahtunut. Siunattu olkoo Herran nimi”.


”Vanhurskailla miehillä on aina ollut tätä kestävyyttä. Apostolit pitivät yllä tätä Herran laista saatua kuria, ettei vastoinkäymisissä murruttaisi, vaan otettaisiin rohkeasti ja kärsivällisesti vastaan, mitä ikinä maailmassa tapahtuukin”, painotti Kyprianos: ”Meidän ei pidä voivotella vastoinkäymisissä, rakkaat veljet, vaan meidän on kärsivällisesti ja rohkeasti kestettävä, mitä tahansa tapahtuukin, sillä onhan kirjoitettu: Murtunut henki on uhri Jumalalle, nöyrtynyttä sydäntä Jumala ei halveksi”.


”Oikeaksi ruorimieheksi tunnistetaan myrskyssä. Sodankäynnissä sotilaaksi osoittaudutaan. Taistelu vastoinkäymisissä on totuuden koettelemista. Sellainen puu, joka on juuriltaan syvälle juurtunut, eivät tuulenvireet liikuta, ja sellainen laivan, joka on lujista puista tiiviiksi tehty, aallot lyötä, mutta laiva ei rikkoudu”.


Kyprianos painottaa, että tässä on ero kristittyjen ja muiden, jotka eivät tunne Jumalaa, välillä, että onnettomuudessa he valittavat ja nurisevat, kun taas vastoinkäymiset eivät kutsu kristittyj pois totuudesta, hyveestä ja uskosta, vaan ne vahvistavat meitä kärsimyksellään. - - - Mikä hengen suuruus onkaan taistella järkkymättömän mielen kaikilla voimilla niin monia tuhon ja kuoleman alkusysäyksiä vastaan! Kuinka ylevää onkaan seistä pystyssä ihmiskunnan hävityksen keskellä eikä maata maahan lyhistyneenä niiden kanssa, joilla ei ole toivoa Jumalaan”.


”Tarpeellinen, hirvittävä ja tappava rutto ja vitsaus”


”Rakkaat veljet, miten suuri asia ja miten aiheellinen ja tarpeellinen onkaan, että rutto ja vitsaus, joka näyttää hirvittävältä ja tappavalta, tutkii jokaisen vanhurskauden ja tutkii ihmismielen, nähdäkseen, hoitavatko terveet sairaita, rakastavatko sukulaiset hellästi sukulaisiaan, säälivätkö isännät kuolevia palvelijoitaan, eivätkö lääkärit hylkää rukoilevia potilaitaan, tukahduttavatko raivokkaat väkivaltaisuutensa, voivatko ahneet sammuttaa alati kyltymättömän ahneutensa jopa kuoleman pelossa, taivuttavatko ylimieliset kaulasa, lahjoittavatko rikkaat silloinkaan mitään, kun heidän rakkaansa menehtyvät. Vaikka tämä kuolevaisuus ei olisi antanut mitään muuta, se on tehnyt kristityille ja Jumalan palvelijoille tämän hyödyn, että alamme haluta marttyyrikuolemaa, kun opimme olemaan pelkäämättä kuolemaa. Nämä ovat meille harjoituksia, eivät kuolemia. Kuoleman halveksimisella ne valmistavat kruunua varten.”


Kyprianos muistuttaa, että meidän ei pidä tehdä omaa tahtoamme, vaan Jumalan tahtoa sen mukaisesti, mitä Herramme on käskenyt meitä päivittäin rukoilemaan. ”Miksi usein toistuvin rukouksin rukoilemme ja anelemme, että Hänen valtakuntansa päivä kiirehtisi, jos suurimmat halumme ja voimakkaimmat toiveemme ovat totteleminen paholaiselle täällä, sen sijaan että hallitsisimme Kristuksen kanssa?”, lausuu marttyyripiispana kuollut Kyprianos.


Lopuksi Kyprianos viittaa apostoli Paavalin moitteeseen, nuhteeseen ja syytökseen niille, jotka ovat suruissaan ystäviensä poismenosta. ”En tahtoisi”, sanoo Paavali, ”että te, veljet, olisitte tietämättömiä niistä, jotka nukkuvat, ettette murehtisi, niin kuin muut, joilla ei ole toivoa”. Sillä jos me uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin myös ne, jotka nukkuvat Jeesuksessa, Jumala tuo hänen kanssaan”. Kyprianos kysyykin, miksi me uskovat murehtisimme ja surisimme ystävimme, kun he lähtevät, ikään kuin jotain kadotettua, vaikka Kristus itse, meidän Herramme ja Jumalamme, rohkaisee meitä ja sanoo: Minä olen ylösnousemus ja elämä: joka uskoo minuun, vaikka hän kuolisi, hän saa elää; ja joka elää ja uskoo minuun, hän ei saa iankaikkisesti kuolla”.


Ymmärtäen luultavasti omankin kuolemansa nopeasti lähestyvän Kyprianos kirjoittaa: kun me kuolemme, me siirrymme kuoleman kautta kuolemattomuuteen. Iankaikkinen elämä ei voi seurata, ellei meille käy niin, että me lähdemme tästä elämästä. Se ei ole loppu, vaan läpikulku. Kun tämä ajan matka on kuljettu, siirtyminen on ikuisuuteen. Kuka ei haluaisi kiirehtiä parempiin asioihin? Kuka ei kaipaisi muuttua ja uudistua Kristuksen kaltaiseksi ja päästä taivaallisen kirkkauden arvoon?


Imarteleva, petollinen maallisten nautintojen houkutus


Kyprianos nostaa esille Raamatun esimerkkejä Jumalan silmissä mieltyneen olemisesta. Pyhä Henki opetti myös Salomon kautta, että Jumalalle mieluisat ihmiset otetaan pois aikaisemmin ja päästetään vapaiksi aikaisemmin, jotta he eivät jäisi liian pitkäksi aikaa tähän maailmaan ja tulisi saastaisiksi maailman tartunoista. ”Se, joka haluaa asua pitkään maailmassa, joka on ihastunut maailmaan, joka on tämä elämä, imarteleva ja petollinen, kokee maallisten nautintojen houkutukset. Maailma vihaa kristittyä: miksi te rakastaisitte sitä, joka teitä vihaa, ja miksi ette mielummin seuraa Kristusta, joka sekä lunasti teidät että rakastaa teitä?


Johannes huutaa ja sanoo kirjeessään kehottaen meitä olemaan seuraamatta lihallisia haluja ja rakastamatta maailmaa: Älkää rakastako maailmaa, hän sanoo, ”Älkääkä sitä, mitä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, ei Isän rakkaus ole hänessä. Sillä kaikki, mitä maailmassa on, on lihan himoa ja silmien himoa ja elämän ylpeyttä, mitkä eivät ole Isästä, vaan maailman himosta”. Sen sijaan, veljet, kirjoittaa Kyprianos, ”terveen mielen, lujan uskon ja vankkumattoman hyveen turvin valistautukaamme Jumalan koko tahtoon, jättäen pois kuoleman pelon, ajatelkaamme kuolemattomuutta, joka seuraa. Osoittakaamme tällä, että olemme sitä, mitä uskomme, että emme sure meille rakkaiden poismenoa ja että kun kutsumuksemme päivä koittaa, tulemme viivyttelemättä ja vastustamatta Herran luo, kun hä itse kutsuu meitä”.


”Pahantahtoisten sairauksien myrsky”


Kyprianos muistuttaa Jumalan palvelijoiden tehtävästä ”nyt, kun maailma on romahtamassa ja sitä painavat pahantahtoisten sairauksien myrsky – jotta me, jotka näemme, että kauheat asiat ovat alkaneet ja tiedämme, että vielä kauheammat asiat ovat tulossa, voisimme pitää suurimpana etuna sitä, että lähdemme siitä mahdollisimman nopeasti. Jos asunnossanne seinät tärisevät iän myötä, katot yläpuolellane vapisevat, ja talo, joka on nyt kulunut, uhkaa välittömästi tuhota iän myötä murenevan rakenteensa, ettekö te kaikin keinoin lähtisi pois?”, kysyy Kyprianos.


”Meidän tulisi, rakkaat veljet, miettiä – meidän tulisi aina ja aina miettiä, että olemme luopuneet maailmasta ja elämme tällä välin täällä vieraina ja muukalaisia. Tervehtikäämme sitä päivää, joka osoittaa jokaiselle meistä oman kotinsa, joka nappaa meidät sieltä meidät ja vapauttaa meidät maailman pauloista ja palauttaa meidät paratiisiin ja valtakuntaan. Kuka, joka on joutunut vieraalle maalle, ei haluaisi kiireesti palata omaan kotimaahansa? Me pidämme paratiisia isänmaana”.




Juha Molari, 
Entinen osa-aikainen siivooja, D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)



keskiviikko 1. joulukuuta 2021

S&M -pelit 1 ja 2: Syyskuun 11. päivästä koronan nimissä dystopiaan

  


 

Professori Frances Restuccia opettaa filosofian, taiteen ja kirjallisuuden kursseja Bostonissa pääasiassa psykoanalyyttisestä näkökulmasta. Tohtoriksi Restuccia väitteli Berkeleyssä Californian yliopistossa. Vanhassa - jo ennen koronaa - artikkelissaan Perverssion käytöstä  professori muistuttaa Michel Foucaultin rinnastusta sadomasokistisen perverssion ja vallan erotiikan, strategisten suhteiden erotisoitumisen välillä. Foucaultin mukaan niin poliittisessa valtapelissä kuin kuin S&M-pelissä ”kyse on valtarakenteiden toteuttamisesta strategisen pelin avulla”.


Artikkeli ei tiedä tietenkään etukäteen kertoa, että näitä S&M-pelin tunnuspiirteitä on ollut syyskuun 11. päivää suuremmassakin spektaakkelissa, koronaan liittyvässä kaksivuotisessa päivittäisessä intensiivisessä uutisoinnissa, asiantuntijoiden jännitystä ylläpitävissä lausunnoissa sekä viranomaisten ja poliittisten päättäjien toimenpiteissä. Slavoj Žižekin analyysi viitekehyksenä syyskuun 11. päivän vaikutuksesta todellisuuden kokemiseen on erittäin antoisa myös ajankohtaisten uutisten vaikutusanalyysiksi.


Professori Restuccia nostaa esille Slavoj Žižek teoksen Tervetuloa reaaliseen autiomaahan. Janne Kurki on suomentanut teoksen vuonna 2004. 


Restuccia tuo esille, kuinka Žižek tulkitsee syyskuun 11. päivän terrorismin, erityisesti World Trade Centeriin tehdyn iskun, niin, että mikä oli ”ollut (meille) olemassa (tv-)ruudulla näkyneenä näkynä”, tuli todellisuuteemme, ja näin ollen se muutti tai sillä oli mahdollisuus muuttaa ”symbolisia koordinaatteja, jotka määrittävät sen, mitä koemme todellisuutena” (Žižek 2002, 16).




Vielä suoraviivaisemmin voidaan jopa kysyä tällä hetkellä kansallisesti ja globaalisti, missä määrin päämäärätietoisesti nyt toimitetaan symbolisten koordinaattien muuttaminen tämän ”mahdollisuuden” avulla, joka on saatu koronaviruksen (COVID-19) nimissä (sekä sen kaikkien muunnelmien).


Restuccia pitää tärkeänä oivalluksena, kuinka Žižek piti terrori-iskuja psykoanalyysin toimialueena, koska psykoanalyysi oli kiinnostunut selittämään, miksi ”painajaismaiset katastrofivisiot” purkautuivat hyvinvoinnissa.


Žižekin mukaan syyskuun 11. päivä (sellaisena kuin TV-näyttö sen toi esille) osoittaa Jacques Lacanin käsityksen ”fantasian läpikäymisestä”, joka edellyttää ensin samaistumista fantasiaan, joka ”jäsentää sitä ylilyöntiä, joka vastustaa uppoutumistamme päivittäiseen todellisuuteen” ( Žižek 2002, 17).


Näin koetut oireet ovat vihje ja vastakohta psyykeemme tukahdetun tason olemassaololle, joka pitää meidät poissa synkronoinnista todellisuuden kanssa. Löydetyt ja herätetyt oireet puolustavat siis tyhjyyttä vastaan, johon autenttinen teko antaa mahdollisuuden tunkeutua, perusfantasian sammuttamiseksi.


Pelko globaalista sairaudesta, näkymättömästä pahasta, joka ottaa saaliikseen kenet tahansa, on ihmiskunnassa vanha. Raamatussakin ja erityisesti Raamatun Ilmestyskirjassa esitetään pelottavia kuvaelmia ”tappavasta rutosta”. Ihmiskunnan mieliin oli jo kirjoitettu pelko, jota TV-näyttö voi tällä hetkellä hiukan koskettaa ja näin tehokkaasti päästää valloilleen pelon demonit ihmismielen kätköistä. Žižek ja Restuccia ei käsittele vielä pandemian pelkoa, vaan panajaismaista katastrofivisiota syyskuun 11. päivää edeltäen. Viitekehyksenä heidän esitykset toimivat kuitenkin paremmin nyt kuin silloin kun he kirjoittivat omien aiheidensa avulla.


Žižek toteaa, kuinka World Trade Centerin isku ”heikentää tavaroiden palvelemista, mielihyvä-todellisuusperiaatteen valtakautta”. Koronavirukseen liittyvät visiot ja strategiat etsivät uutta suurta alkua (great reset) ja uutta maailmanjärjestystä.


Tervetuloa reaaliseen autiomaahan sisältää viisi Žižekin esseetä syyskuun 11, 2001, terrori-iskun jälkeen. Žižek kysyy selitystä sille, miksi köyhät ihmiset ympäri maailman uneksivat amerikkalaisiksi tulemisesta, mutta hyvinvointinsa liikkumattomaksi tekevät amerikkalaiset uneksivat Globaalista katastrofista, joka pirstoisi heidän elämänsä. Miksi rakennukset räjähtelivät elokuvakankailla tiheään tahtiin jo ennen iskuja? Näin iskuissa fantasia, joka meillä jo oli, otti paikkansa todellisuuden osana.


Globaalin ihmisen katastrofifantasia on jo tunnistettu siksi heikoksi kohdaksi, rikkoutuvaksi ihmismielen piirteeksi, johon voisi informaatio-operaatiot aivan tietoisesti iskeä. Jos jo syyskuun 11. isku onnistui ravisuttaa globaalin katastrofin fantasialla, miksi tätä tietämystä ei hyödynnettäisi nyt informaatiopsykologisesti suunnitelmallisesti? Zizek ei kysy tätä.


Yhdysvallat ei tarkastellut eettisesti ympäröivää maailmaa ja omaa rooliaan, vaan otti itselleen uhrin aseman. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan! Ehdottomuus on yhtäläisesti muodostumassa toiminnaksi koronan torjunnassa. Rintamalinjoja ei rakenneta niinkään viruksen variantteja vastaan kuin vapaita terveitä ihmisiä vastaan, jotka elävät vanhan tottumuksensa mukaisesti. Tuskin tarvitsee kerrata kaikkia nimityksiä, joilla on jo kutsuttu ihmisiä, jotka ovat laskeneet henkilökohtaiset riskit perinteisesti koetun elämän varassa ja torjuneet koronarokotteet. Eristysleirit ja vankeus ovat tarjolla yhä useammassa valtiossa näille ihmisille, jotka elävät normaalia elämäänsä terveinä niin kuin tähänkin saakka.


Žižek kysyi kirjoituksessaan, mitä oli tämä amerikkalaisuus, jota sanottiin puolustettavan vapauden nimellä. Miten vapautta ja demokratiaa voidaan puolustaa sallimalla kidutus? Miten länsimaisia arvoja kohotetaan polkemalla kansalaisoikeuksia? Miten oikeusvaltio versoo Guantanamosta? Nykyään kysytään Australiassa ja Euroopassa, mikä on tämä ”vapaus”, jonka saa koronarokotepassilla, jota ilman sinut suljetaan vankeuteen?


Nähdessään näitä kaksinaismoralistisia menettelyjä ja tehdessään ikäviä kysymyksiä, Žižek päätyi olettamaan, että valituissa toimenpiteissa paljastuikin superegon pimeä ja väistämätön alapuoli, se perverssi nautinto, joka ylläpitää kurin ja järjestyksen sanomaa ja ”vahvojen johtajien” kaipuuta. Professori Frances Restuccia nosti esille Foucaultin rinnastuksen perverssin S&M-pelin ja johtajien vallankäytön välille.


Žižek varoitti, että todellinen uhka ei ole siis loppujen lopuksi kenties yksinkertaiset moukat, ”irrationaaliset fanaatikot”, olivat nämä missä kaavussa ja missä puolella aitaa tahansa, vaan todellinen uhka ovat ”rationaaliset strategit”. Olisi jännittävää kuulla, mitä nämä suuret ajattelijat kirjoittaisivat tänään: Tällä hetkellä ei ole juurikaan vaikeaa löytää erityisesti hallituspuolueiden sekä Kokoomuksen puolueen edustajissa ihmisiä, joiden voidaan vähintäänkin arvioida ”todelliseksi uhkaksi” ihmisyydelle. Rinnastus perversseihin sadomasokistisen pelin harjoittajiin ei erehdy kauas siitä, miten näiden poliitikkojen esityksissä toivotetaan vahingoniloisesti kärsimyksiä rokottamattomille ja nautiskellaan mahdollisuudella nöyryyttää, alistaa ja marginalisoida eri tavalla toimivat ihmiset.


Žižek kirjoittaa aivan ensimmäiseksi esseidensä kokoelmassa siitä, mitä tarkoittaa ”tuntea vapaaksi”, kun meiltä puuttuu kuitenkin kokonaan kieli, jolla artikuloisimme meidän vapauden puutteemme. Mitä tämä "punaisen musteen" puute tarkoittaa? Se on, että tänään pääkäsitteet, joilla me nimeämme vallitsevaa konfliktia – sota terrorismia vastaan, demokratia ja vapaus, ihmisoikeudet ja niin edelleen – ovat vääriä termejä, ne mystifioivat tilannekäsitystä sallimatta meidän ajatella sitä. Tässä täsmällisessä tunteessa, meidän ”vapautemme” itsessään palvelevat vain naamareina ja pitävät yllä meidän syvenevää vapauden puutettamme. Žižek viittaa Gilbert Keith Chestertonin sanoihin: Opeta orjalle murehtia siitä, tahtooko hän olla vapaa, ja niin hän ei ole vapaa”.



Žižek esittää, kuinka WTC tornien kuvat näytetään yhä uudestaan. Ja me tahdomme katsoa jälleen ja jälleen aivan pahoinvointiin saakka, ad nauseam. Näin syntyy kammottava nautinto. Žižek vertaa esitystä amerikkalaiseen paranoidiseen fantasiaan pienestä idyllisestä kalifornialaisesta kaupungista, jossa mies alkaa epäillä, että ympäröivä spektaakkeli on valheellinen, hän on itse reaalinen, mutta ympärillä on näyttelijöitä. Olemmeko tällä hetkellä paljon kauempana paranoidisesta kauhuleffasta, jossa huonon käsikirjoituksen juonen seuraavat kauheat käänteet on voitu ennakoida jo näytöksen edellisissä vaiheissa? »Jos ensimmäisessä näytöksessä seinällä roikkuu ase, kolmanteen näytökseen mennessä sillä tulee ampua jotakin. Jos asetta ei aiota käyttää, ei sitä tarvita seinällä.» (Anton Tšehov)

 

 

Hyvä päivää, täällä "kummitus" ja "molo", kuten käräjillä sain kuunnella määritelmiä minulle!

 


Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

perjantai 19. marraskuuta 2021

Voisisiko Suomen ortodoksinen kirkko olla taivas maan päällä?

 

Ortodoksinen vallankäyttö ja kirkkopolitiikka ovat jääneet itselleni jossain määrin vieraiksi, sillä nykyään en pettymysten jälkeen kuulu mihinkään kirkkokuntaan.


Tunnustan nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen mukaisesti ”pyhän kirkon”, mutta tämä ”pyhä kirkko” on nähdäkseni vähemmän poliittisbyrokraattinen systeemi kuin nykyään keskinäisestä vallankäytöstä ja virantäytöstä taisteleva systeemi, jossa taistelut tehdään teologisen hienosäätöjen ja hurskaiden muotojen avulla.


Surullinen olen menetetyistä mahdollisuuksista, joita kirkon hengellisessä toiminnassa olisi ”taivaana maan päällä”. Ihan kaikki ei kuulosta kauniilta Suomen ortodoksisessa kirkossa, joka etsii suuntaansa poliittisten ulottuvuuksien keskellä.


VANHA KONSTANTINOPOLI


Vuonna 650 jKr. syntynyt Pyhä Germanos, sittemmin Konstantinopolin arkkipiispa, sanoi komeasti: 

 

Kirkko on taivas maan päällä, jossa taivaallinen Jumala asuu ja elää”.


Keisari Konstantinos IV oli surmauttanut Germanoksen isän ja tämän pojan hän määräsi kuohittavaksi. Nuorukainen kasvoi kuitenkin teologian tuntemuksessa ja 11.8.715 jKr. hänestä tuli Konstantinopolin patriarkka. Hänen kauniit sanat kirkosta syntyivät, vaikka keisari Leo oli lähettänyt sotilaitaan tuhoamaan kirkon ikoneita ja pidättämään patriarkka. Germanos eli myös alituisessa kamppailussa kirkon opista. Hän halusi säilyttää kirkon taivaana maan päällä, mikä ei suinkaan perustunut idealisointiin, koska kirkkohistoria oli ollut rumaa luettavaa tuohonkin asti.


Varhaisen Venäjän historiaa kuvaava teos Nestorin kronikka (noin vuoden 1100-tuntumasta) kertoo, kuinka Kiovan suuriruhtinas Vladimir Suuren (syntyi noin 960 jKr.) lähettiläät kuvaavat Konstantinopolin liturgiaa: 

 

”Emme tienneet, olimmeko taivaassa vai maan päällä. … Tiedämme vain sen, että Jumala on siellä ihmisten kanssa. Emme pysty unohtamaan sitä kauneutta”. 

 

Tämä kaikki vakuutti Vladimirin ja hän päätti ottaa vastaan kasteen.


Yhä uudestaan niin Konstantinopoli kuin Venäjän ortodoksinen kirkko muistavat Vladimir Suuren kastetta, kumpikin omista tarkoitusperistään käsin. Näiden jännitteiden mahdolliset pärskeet likaavat myös Suomen ortodoksipiispojen ja -pappien pukujen liepeitä. Ongelma on hyvin kuuma ja ajankohtainen tällä hetkellä.


VÄÄRIN USKOTTU?


Fjodor Mihailovitš Dostojevski syntymästä 11. marraskuuta 1821 on kulunut 200 vuotta. Hänen romaanissaan Rikos ja rangaistus (1866) esitetään lunastuksen eli kristinuskon mukainen sovinto. Dostojevski kirjoitti sovituksesta, jossa Raskolnikov voi kohdata vakavien syntiensä psykologiset seuraukset. Sonja luki Raskolnikoville Johanneksen evankeliumia. Raskolnikov heräsi eloon symbolisesti henkisestä kuolemasta, hän hyväksyi Kristuksen sanan. Ihmisen sielu oli kuollut Jumalasta irtautumisen seurauksena.


Rikos ja Rangaistus päättyy järkyttävään episodiin. Kristuksen sanan hyväksynyt Raskolnikov torjutaan - mikä järkyttävää ja pelottavaa - kirkossa, jossa hän olisi tahtonut myös etsiä Jumalaa. Hän meni kirkkoon rukoillakseen muiden kanssa. Mutta hän ei tuntenut kirkon paikkoja eikä tapoja. Kaikki yhdessä hetkessä raivokkaasti hyökkäsi häntä vastaan.

 


”Sinä jumalaton! Sinä et ole Jumalaan uskovainen!” He huusivat hänelle. “Sinut pitää tappaa!” Hän ei ollut koskaan puhunut heille Jumalasta tai uskosta, mutta he tahtoivat tappaa hänet jumalattomana. Hän ei sanonut mitään eikä vastustanut heitä. Yksi ryntäsi pakolla häntä vastaan päättäväisessä raivossaan. Raskolnikov odotti häntä hiljaa ja vaikeni: hänen kulmansa eivät liikahtaneet, eikä hänen kasvonpiirteensä värähtänyt.


Dostojevski valitsi Rikos ja rangaistus -romaanin päähenkilön nimeksi Raskolnikov, joka muistuttaa venäläistä ”jakautumista” ja ”skismaa” tarkoittavaa sanaa раскол. Ortodoksinen kirkko oli 1600-luvun puolivälissä jakautunut viralliseen kirkkoon ja vanhauskoisiin. Vanhan uskon puolustajat synnyttivät Raskol-liikkeen. Kiista johti jopa tavallisen venäläisen kansan, ”kirkon vihollisten”, joukkopakoon aina Venäjän eteläisille rajoille, Siperiaan ja ulkomaille saakka, koska nämä kieltäytyivät noudattamasta uusia kirkollisia rituaaleja. Vasta Pietari Suuren ja Katariina Suuren aikana vanhauskoisten asema hiukan helpottui. Erityisesti Vladimir Putin on auttanut vanhauskoisten paluuta Venäjälle ja niin myös muutama vuosi sitten sain vaimoni kanssa tukea erään vanhauskoisen venäläisperheen paluuta Uruguaysta Venäjälle Helsingin kautta.


Tuskin on sattumaa, että Dostojevski löysi etymologisen yhteyden romaaninsa päähenkilön Rodion Raskolnikovin sukunimeen. Myös Raskolnikov karkotettiin kirkkotilasta.


MISTÄ LÖYTYISI HARMONIA SUOMESSA?



Yli vuosi on kulunut Suomen ortodoksikirkon sensaatiomaisesta piispankokouksesta Istanbulissa lokakuussa 2020 sekä siellä julkaistusta katuvaisesta julkilausumasta, jossa piispat myönsivät virheensä ja lupasivat palata harmoniaan ja keskinäiseen kunnioitukseen.

Tätä katumustilaisuutta edelsi henkilökohtainen tapaaminen Konstantinopolin patriarkan Bartolomeoksen kanssa.


Patriarkka Bartolomeos kutsui piispat luokseen tekemään sovintoa. Piispojen henkilökohtaisten ominaisuuksien ohessa on viitattu kirkon sisäiseen hallintoon ongelmien syynä.



Tänä vuonna päättyvä seurakuntauudistus on edelleen “protestantisoinut” Suomen ortodoksista kirkkoa, joka on ollut jo aiemmin “protestanttisempi” kuin monet sisarkirkot. Piispat kokevat, että heillä ei ole enää riittävästi valtaa valvoa suoraan seurakuntien taloutta. Tulisiko piispan valvontaa lisätä?



Uhkaako Suomen ortodoksista kirkkoa Suomen evankelisluterilaisen kirkon kohtalo - muovautua yhä enemmän poliittis-yhteiskunnallisen ilmapiirin “hengelliseksi äänitorveksi”, “mukautua tämän maailmanajan mukaan” (Room. 12:2), mistä Raamattu varoittaa kristittyjä? Teologisessa ja kirkkopoliittisessa argumentaatiossa voidaan perustella piispallista ja Konstantinopolin valtaa tuon mukautumisen pelon avulla: pelätään Suomen ortodoksisen kirkon “protestantisoitumista” sekä erkaantumisesta kanonisesta laista ja piispallisesta valvonnasta.



Näiden teologisten jalojen argumenttien kääntöpuolena voi olla pimeämpi vihan ja vallan politiikka: maallikkojen vallan heikentämisellä suojellaan itse asiassa Konstantinopolin poliittista hegemoniaa, kun Suomen ortodoksiset seurakunnat ovat ja voisivat olla luonnostaan lähellä Venäjän ortodokseja, eikä vähintään maahanmuuttajien johdosta sekä historiansa perintönä. Kovin monta immigranttia ei ole tullut Suomeen Konstantinopolista. Monet seurakuntalaiset seuraavat luonnostaan samaa kalenteria kuin omat sukulaiset suuren Venäjän alueella.



Suomen ortodoksinen kirkko on sitonut itsensä Suomen valtion lainsäädäntöön ja valtion budjettiin. Piispat eivät ole kuitenkaan välttämättä luotettava takuu kirkolliselle itsenäisyydelle, vaan myös he ottavat herkästi valtion mielipiteen huomioon. Tämä johtaa konflikteihin ja skandaaleihin, kuten työoikeudellisiin.



Patriarkka Bartolomeos on teettänyt kreikankieliset käännökset Suomen kirkkolaista. Tuskin on epäilystäkään, että patriarkaatilla on maailman parhaat kanoniset lain ekspertit. Nyt heidän tehtäväkseen on annettu palauttaa Suomen ortodoksisen kirkon elämä kanonisen oikeuden mukaiseksi. Kuinka moni osaa lukea kanonista lakia kreikaksi, on sitten jo oma haasteensa.



Kanoninen oikeus ei väistämättä pitäisi tarkoittaa maallikkojen ja seurakuntalaisten vaientamista sekä piispan vallan korostamista, mutta näin on poliittisista syistä syystä tai toisesta muutostyötä tehty tai sellaiseksi se on ainakin koettu, paluuksi kanonisuuteen, “pois protestanttisuudesta”.



Kääntöpuolena kirkkolain oppineiden työlle on se edellämainittu fakta, että Suomen ortodoksisen kirkon seurakuntalaisilla on luonnolliset historian ja perheiden suhteet Venäjälle ja Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Valitettavasti Konstantinopolin patriarkalle nuo suhteet eivät sovi. Hän julisti juuri marraskuussa 2021 Yhdysvalloissa, että Venäjän ortodoksinen kirkko olisi kiittämätön ja unohtanut venäläisten saaneen uskon Konstantinopolista. Patriarkka Bartolomeus, 81, jopa ilmaisi, että Joe Biden, 78, on “meidän presidentti” ja “uskon mies”. Kreikkalainen diaspora Amerikassa reagoi nauraen ja taputtaen patriarkan puheeseen, kunnioituksena patriarkalle.



Rossija-24 -kanavalle Ekaterina Grachevan haastattelussa 13.11.2021 Venäjän ortodoksisen kirkon metropoliitta Hilarion arvioi patriarkan kyseistä lausuntoa:



Hän [patriarkka Bartolomeus] syyttää meitä kiittämättömyydestä, koska emme muka muista, mistä saimme ortodoksisen uskon? Muistamme hyvin, mistä saimme ortodoksisen uskon - Konstantinopolista, mutta vain patriarkka Bartolomeuksella ei ollut mitään osuutta siihen. Emme saaneet häneltä ortodoksista uskoa tai mitään muutakaan hyvää. Se, mitä saimme häneltä, oli skisma, jonka hän loi suoraan kirkkomme kanoniselle alueelle. Nyt hän yrittää pakottaa kaikki tunnustamaan lainvastaisen ja kanonisen toiminnan. Me tai muut paikalliskirkot emme tunnusta sitä, lukuun ottamatta niitä harvoja kirkkoja, jotka ovat tunnustaneet sen hänen painostuksestaan. Hän kutsuu itseään isoveljeksi - olkoon hän isoveli heille. Emme tarvitse sellaista "isoveljeä", joka ei välitä meistä, ortodoksisista kaanoneista ja ortodoksisesta yhtenäisyydestä
.”


MILLAINEN PIISPA SUOMEEN?



Tällä hetkellä Suomen ortodoksisessa kirkossa arvioidaan kovasti piispan tarvetta. Arkkipiispa Leo, Kuopion metropoliitta Arseni tai Oulun metropoliitta Elia tarvitsevat vahvaa tukea kirkon johtamiseen, kuten jatkuvat skandaalit todistavat.



Konstantinopoli on löytänyt pätevän ehdokkaan, tietysti (kirkko)poliittisesti sopivan: Athosvuoren pappismunkki Damaskinos Ksenofontilaisen, Jaakko Olkinuoran. Itä-Suomen yliopiston teologian opettajana sekä Kreikan ja Bysantin historian asiantuntijana, isä Damaskinos tuntee Suomen kirkon ongelmat ja heikkoudet hyvin.



Akateemisen oppineisuuden ohessa ei olisi turhaa muistella 200-vuotta Dostojevskin syntymän jälkeen kirjailijan suurteoksen ylistystä yksinkertaiselle Sonjan uskolle sekä Raskolnikovin ikävää kohtaloa kirkkoon saavuttua: ajetaanko Raskolnikov ja monet rukoilemaan saapuneet yksinkertaiset uskovaiset pois, jos he eivät tunne Konstantinopolin kanonisen lain parhaiden oppineiden voimassa tehtyjä määritelmiä ja kalentereita?


Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)




perjantai 22. lokakuuta 2021

Johanna Vehkoo, Oikeusjuttu (2021), sitä suurinta totuutta

 

Olen ollut aivan hämmentynyt alkaen ihan ensimmäisestä verenpunaisesta kuvauksesta, jossa puna sekoittui ehkä jo uima-altaan veteen mutta varmasti pikkuhousuihin, suurteoksen loppuun saakka, kun luen faktojen tarkistajista sen suurimman ja tunnetuimman Johanna Vehkoon teosta ”Oikeusjuttu”. Teoksen kulttuurihistoriallista painoarvoa osoittaa kirjan nimen ja aloituksen linkittyminen Franz Kafkaan, jota ei tämän jälkeen enää kirjallisuudessa muisteta. Nyt pitäisi kuitenkin puhua oikeammin maailmankaikkeuksellisesta merkittävyydestä.

Minne Vehkoon patsas?


Syksyllä 2020 olen itsekin kertonut ”Suojasärmin tällä ja toisella puolella” lukukokemuksestani, jonka sain tuon vanhan, Venkoon jälkeen jo mitättömäksi käyvän oikeustieteen tohtorin, kirjailijan Franz Kafkan teoksesta Oikeusjuttu. 


 Mutta nyt olen saanut luettavaksi teoksen, joka ylittää Kafkan kulttuurihistoriallisen painoarvon. Saamme mahdollisesti kirjallisuuteen uuden tyylilajin, sillä Vehkoo avaa uudissanastollaan ”himostriimajasta” alkaen sellaisia ilmauksellisia näkymiä, joita Mikael Agricola ei vielä osannut luodessaan suomen vaatimatonta kirjoitettua kieltä. Mikael Agricolalle on pystytetty patsaita eri puolelle Suomea. Vehkoon patsaan oikea paikka olisi Washington DC, jossa hän kehitti faktantarkistuksen taitojaan. Myös Ylen pääkonttorin (oliko se nykyään vielä Pasilassa vai Brysselissä?) edessä voisi olla Venkoolle omistettu patsas tämän merkkiteoksen kunniaksi, joka on ensimmäinen täysin realismiin perustuva oikeusjuttu.


Syvästi syrjään joutuneena ihmisenä ymmärrän, vaikka olen tietysti surullinen siitä, että kulttuurihistoriallisesti tuollainen merkkihenkilö ei pitänyt edellisestä kirja-arvostelustani, jossa kerroin yksinkertaisena ihmisenä vaikeuksistani löytää Vehkoon edellistä suurteosta. Edes kirjakaupan myyjä ei löytänyt. Olin lopulta onnekas ja löysin teoksen sarjakuvaosastolta aivan lattian pinnasta. Mutta eihän se ole minun syy, että tuo suurteos oli sillä kertaa niin piilossa! Vehkoo tekee uudessa suurteoksessaan useita viittauksia tähän edelliseen teokseensa, joka on epäilemättä suomalaisen kirjallisuuden uusia klassikoita.


Ansaitsee enemmän huomiota


Antikvariaatista ostin siis syksyllä 2020 Kafkan teoksen Oikeusjuttu. Tämä teos hämmästytti vielä siinä vaiheessa: oikeustiedot tulivat syytetylle ja tuomitulle huhupuheina muotokuvamaalareilta ja muilta sellaisilta, joilla ei pitäisi olla jutussa mitään tekemistä. Kaikki tietävät kuitenkin enemmän syyllisyydestä, kuin syytetty itse. 


Kafka aloitti Oikeusjutun vaikuttavasti: "Joku oli varmaankin panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään pahaa".


Kirjoitin syksyllä 2020 omat muistoni hupsahtaneilta käräjiltä, joissa itse koin, että vuosikausien valmistelujen jälkeen vainokäräjillä uhriksi väitetyt henkilöt kertoivat huhuja ja tarinoita, kuinka olisin tuonut venäläisiä mielenosoittajia Suomenlinnaan ja olisin luvannut kertausharjoituksissa ampua upseereita. Suomenlinnassa koko kylä tietäisi tapahtumasta, jota media ja minä itse en ole tiennyt toistaiseksi. 


Tämä aspekti puuttuu Vehkoon Oikeusjutussa, sillä journalistiliitto ja muut etujärjestöt ovat järjestäneet hänelle näkyvyyttä valtamediassa, vaikka tämä näkyvyys ei ole yhtään riittävä Venkoon henkilökohtaiseen painoarvoon nähden.


Joitakin leivänmuruja rikkaan pöydältä on tippunut myös Vehkoon oikeuskulujen korvaamiseen. Näin siis Venkoon tapauksessa. Ne ovat ihan humaaneja, rakkaudellisia, sydämellisia tekoja, joihin ihmiset voivat nyt osallistua myös ostamalla Johanna Venkoon suurteoksen.


 Minulla itselläni tilanne oli tietenkin hyvin erilainen, vain yksi viive on tapahtunut: Juha Korhonen ei ole vieläkään toimittanut Vladimir Putinin lähettämän ruplasalkun suuria rahoja, joilla voisin maksaa nuo pienet maksut, joita määrättiin maksettavakseni. Odotamme, että faktantarkistajat löytänyt kadonneen ruplasalkun osoitteen.


Kauheat ihmiset häiritsevät hyvyyttä


Franz Kafkan Josef K pohdiskeli Oikeusjutun alkusivuilla aiheellisesti absurdien tapahtumien mahdollisuutta:

"Elihän K. oikeusvaltiossa, kaikkialla vallitsi rauha, mitään lakeja ei ollut kumottu".

Minä koin, että Kafkan sanat olisivat jopa kiinnostavia syksyllä 2020, koska Valtioneuvoston tilannekeskuksen johtaja Ari Lahtela, myös venäläisiä hybridiuhkia vastaan kouluttavasta FBI:n akatemiasta Valtioneuvoston tilannekeskukseen saapunut ja aiemmin KRP:n rikostarkastajana toiminut vainottujen todistaja, todisti oikeusvaltion puolesta: tuomiosta voi valittaa ja tuomiot voi seuraavissa oikeusasteissa kumota. Niin toimii suomalainen oikeusvaltio. Siinä ei ole virheitä, syylliseksi tuomituilla syyttömillä on mahdollisuus saada korjaukset - myöhemmin monien vuosien kuluttua, minun joskus hamassa tulevaisuudessa eläkkeelle siirtyessäni, jos ylipäätään valittaisin alioikeuden tuomiosta. Uhrien asianajajat aina valittavat, koska heille on rahoitus ihan loppumattomaan prosessiin.


Franz Kafka kirjoitti, että Josef K. keskeytti tarkastajan puheen ihmettelyynsä: "En tahdo väittää, että pidän koko juttua pilana, sillä toimenpiteet, joihin on ryhdytty, tuntuvat pilaksi liian laajaperäisiltä. Silloin täytyisi täysihoitolan kaikkien vieraiden olla juonessa mukana, samaten kaikkien teidän, ja se ylittäisi jo pilanteon rajat. En siis tahdo väittää, että tämä olisi pilaa".


Josef K. sai todeta, että oikeudenkäynti ei ole salainen yksinomaan yleisölle, vaan syytetyllekin. Syytettykään ei nimittäin saa nähdäkseen oikeuden asiakirjoja ja on ylen vaikeata tehdä kuulustelujen pohjalta johtopäätöksiä perustana olevista asiakirjoista; erittäinkin se on vaikeata syytetylle, joka on hämmingin vallassa ja jonka ajatuksia monenlaiset huolet vaivaavat.


 Josef K. kuuli oikeudenkäyntitietoja kertoneen maalarin lausunnon ja nosti vakavan ongelman esille: "Äsken te lausuitte, että mitkään todistelut eivät vaikuta tuomioistuimeen, sitten te rajoititte väitteenne koskemaan julkista tuomioistuinta, ja nyt te sanotte, että syytön ei tarvitse mitään apua tuomioistuimessa".


Minä koin oikeudenkäynnin salaperäisen mystistä kafkamaista yhteyttä siitä oudosta syystä, että käräjätuomari Petra Spring - ikäänkuin puolustaen oikeudenkäynnin julkisuutta - päätti merkillisesti salata julkisen oikeudenkäynnin äänitallenteet. Reformistudion tutkivana toimittajana Tiina Keskimäki on käynyt asiassa oikeutta ja voittanut jo hovioikeudessa perinteisen julkisuuden puolesta, jonka mukaan ”julkinen” ei tarkoita ”salaista” 50 vuodeksi. Oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin (RKP) johdolla on kuitenkin saapumassa hätiin lakimuutos, jonka mukaan oikeudenkäynnit jatkossa vain videoitaisiin ja niitä saisi jatkossa vain seuraavat oikeusasteet nähtäviksi. Äärimmäisen julkinen tulee näppärästi salaiseksi.


Johanna Vehkoo protestoi suurteoksessaan, että tavalliset ihmiset - joilla on vääriä näkemyksiä - voivat tulla kuuntelemaan hänenkin oikeudenkäyntiään ja aiheuttaa yhä lisää kärsimystä. Oikeusjutut täytyisi hoitaa paremmin: Henriksson tuleekin auttamaan tässä. Meillä säilyy täysin reilusti avoin oikeudenkäynti, eikä sen tallenteita saa kansalaiset penkoa ja repostella. Vehkoo ei luonnollisesti eksynyt kaikkiin yksityiskohtiin teoksessaan. Voimme todeta, että hän on juuri tilanteen hermoilla suurteoksessaan.


Kamala kohtalo


Minä luin siis sen alkuperäisen, ja tietysti Vehkoon post-kafkamaiseen Oikeusjuttuun verrattuna hyvin alkeellisesta Franz Kafkan Oikeusjutusta, miten Josef K. pidätettiin ja tuomittiin. Ja loppujen lopuksi - mikä oli kaikkein tärkeintä koko jutussa - miehet vaihtoivat muutaman kohteliaisuuden siitä, kenen olisi suoritettava seuraavat tehtävät. Silkkihattuiset herrasmiehet hetken kursailivat, sillä heille ei näyttänyt olevan osoitettu täsmällisesti tehtävää. Yksi heistä meni Josef K:n luokse ja otti tämän takin, liivit ja vihdoin lopulta otti myös paidan pois. K. värisi tahattomattaan, jolloin herrasmies lempeästi, rauhoittavasti taputti selkään.


Niin kamalasta kohtalosta, jota ei aiemmin ole oikeuslaitoksessa edes koettu ja kärsitty, ei ole voitu tietenkään kirjoittaa ennen kuin Johanna Vehkoo kirjoittaa oman päiväkirjansa. Kafka ei voinut sitä vielä sanoittaa kirjassaan. Ei ollut lääkkeiden ja psykiatrian tietoja, ei ollut verisiä pikkuhousuja vielä Kafkan aikaan.


Minäkin tunnistin vain sen vienon lempeyden, jolla kihlakunnansyyttäjä, objektiivisuusvaatimuksiin laissa ja mainoksissa sidottu Juha-Mikko Hämäläinen lausui lohduttavasti käräjien jälkeen, salin ulkopuolella käytävällä oman loppupuheenvuoronsa jälkeen, jossa epätarkkuuksia ei kuitenkaan korjattu, uusia epätäsmällisyyksiä ja virheitä keksittiin, ja jossa kaikki vaatimukset toistettiin ikään kuin kolmisen viikkoa olisi turhaan matkailtu Ruoholahteen sekä kaikki esitutkinnan loppulausunnot ja käräjäoikeudelle kirjalliset vastaukset olisi turhaan kirjoitettu, taputtamatta kuitenkaan aivan kädellään selkään tyynnyttävästi, että "nähdään seuraavan kerran paremmissa merkeissä". Hänellä ei ollut silkkihattuakaan päässään eikä hän muistanut näitä kohteliaisuuksia silloin, kun kehitteli bluffinsa, joissa hän tarjosi vääriä päivämääriä, tunnistettavien aivan muiden ihmisten tekstejä ja kavalan pirullisesti katkaistuja sitaatteja luettavaksi syytteessä. Syytteen oli pannut alulle valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen, jonka kanssa vastapuoli oli käynyt monta vuotta tiivistä vuoropuhelua ja valmistelua. Raijan edeltäjä oli saanut potkut valtakunnansyyttäjänä. Tämä oli alkuaan aloittanut jutun, kun uhrina esiintyvän infotutkijan pomo oli tehnyt rikosilmoituksen ja tuo potkut saanut valtakunnansyyttäjä oli tämän pomon veli. Nämä olivat olleet yhteydessä myös Puolustusvoimien ulkomaantiedustelun vastavakoiluun, koska olin osa-aikaisena siivoojana kehdannut kirjoittaa, että julkaistu pamfletti oli huonolaatuinen.


Mutta voi sitä kafkamaista salaperäistä juonittelua sekä julkista parjausta ja hirvitystä, johon Johanna Vehkoo joutui syvien henkilökohtaisten murheittensa keskellä – juuri silloin kun elämä oli kaikkein kovinta! Miehenä en voi edes ymmärtää kärsimystä, johon Vehkoo on joutunut ennen oikeudenkäyntiä, sen aikana sekä sen jälkeen tuomittuna. Tässä on vasta se kafkain Kafka tullut julki!


Meissä on tietysti se piirre yhtäläistä, että minä itsekin pidin niin loppupuheenvuorossa kuin käräjien jälkeen kiinni olemassaolostani enkä tunnustanut mitään syyllisyyttä. Jos joku, niin poliisi oli pelotellut Uhreja kummitustarinoilla, en minä. Mutta eihän todistelulla ole mitään merkitystä. Se pitää vain suorittaa. Vehkoo toistaa kaikki syytteessä olleet ja tuomioon johtaneet väitteet edelleen suurteoksessaan. Hänen juristinsa käytti toisessa yhteydessä ilmaisua ”jatkettu rikollisuus”, mutta silloin ei viitannut päämieheensä, tai feministien ollessa kyseessä pitäisi kirjoittaa päänaiseensa.


Kafka kirjoitti, että herrasmies taitteli huolellisesti tavarat ikään kuin niitä tarvittaisiin, vaikka ei lähitulevaisuudessa. Herrasmies ei halunnut altistaa K:ta kylmään yöilmaan, joten hän otti hänet käsivarsilleen ja käveli louhoksen ympärille sopivaan paikkaan. Se paikka oli lähellä kallion pintaa. Siellä makasi kivi, joka oli murtunut kalliosta irti. Herrat pistivät K:n istumaan alas maahan ja laskivat hänet nojautumaan kiveä vastaan, asettivat pään kiven päälle. Kaikesta ponnistelusta huolimatta ja kaikesta K:n osoittamasta yhteistyöstä huolimatta hänen käyttäytymisensä tuntui erittäin pakotetulta ja epäuskottavalta. Sitten yksi herrasista avasi takkinsa ja liivinsä, veti esiin vyölle ripustetun ohuen, kaksiteräisen teurastajan veitsen. Vastenmielinen kohteliaisuus alkoi jälleen: yksi herrasista siirteli teurastajanveistä K:n yli toiselle puolella ja toiselle.


K. tiesi, että hänen velvollisuutensa olisi ottaa tämä veitsi, kun se kulkee kädestä käteen hänen yläpuolellaan. Hänen tulisi työntää veitsi itseensä. Mutta hän ei tehnyt sitä, vaan käänsi vielä vapaana olevan kaulansa ja katsoi ympärilleen. Hän ei kyennyt ottamaan kaikkea työtä virallisilta elimiltä: häneltä puuttui syyllisyys, jonka hän oli kieltänyt alusta alkaen.


Josef K.:n katsellessa ympäriinsä, hän näki läheisen rakennuksen ikkunassa valon välkkyvän. Ikkuna avautui, joku nojasi yhtäkkiä kauas eteenpäin. Kuka tuo oli? Ystäväkö? Hyvä ihminen? Joku, joka olisi mukana? Joku, joka halusi auttaa? Missä olisi korkein oikeus, jota hän ei koskaan tavoittanut? Oliko olemassa vastaväitteitä, jotka oli jätetty huomioon ottamatta? Tuo ihminen nosti molemmat kätensä ja levitti kaikki sormensa haralleen. Nämä olivat aivan vapaat ja puhtaat. Pilatus pesi kätensä, mutta tämän ihmisen sormet olivat jo täysin vapaat.


Silloin yhden herran kädet tarttuivat K.:n kurkkuun, toinen työnsi veitsen syvälle sydämeen ja kiersi siellä vielä kahdesti. Ennen kuin hänen näkökykynsä häipyi, Josef K. näki kaksi herraskaista aivan kasvojensa lähellä. ”Niin kuin koira”, Josef K. sanoi, koska oli kuin olisi pitänyt hävetä elämää.


Kafkan – sen jo historian unholaan siirtyvän entisen kirjailijan – Oikeusjutun maailma on vain osa palapeliä, johon meidän täytyy sovittautua. Asumme tällaisessa maailmassa. Syyllinen oli löydetty jo ennen kuin esitutkinta alkoi. Syyllisyys perustuu olemassaoloon. Olemassaolossaan syyllisiksi määrättyjen kohtaloa muovaavat toiset ihmiset, joilla ei ole ihanteita ja joissa ei ole suuruutta. Kyse on näkymättömästä byrokratiasta. Syytettynäkään ei voi tietää, miksi syytetään ja miten puolustaa itseään. Vasta viimeisenä iltana – aivan sen viimeisillä hetkillä suusanallisena syyttäjän lausahduksena suljettujen ovien takana – syytös yllättäen vaihtuu, huolimatta siitä että lakimiesbisnes, poliisi, valtakunnansyyttäjä ja koko edellä kerrottu koneisto olivat jo puolivuosikymmentä tienneet syyllisen sekä käyneet runsaasti neuvonpitoa keskenään. Koneisto oli kokonaisuudessaan syönyt yli miljoonan euron verran rahaa, jotta minut saadaan tuomittavaksi - ihan mistä tahansa syystä. Vehkoo ylittää tämän kaiken tavalla, jota vain hän itse osaa ilmaista.


Franz Kafkan ensimmäinen virke Oikeusjutussa on paradoksaalinen väite, että ”joku on varmasti panetellut Josef K:sta, sillä Josef tiesi, että hän ei ole tehnyt mitään väärin”. Minä sain kuulla käräjillä huhuja ja juoruja monien vuosien takaa, että tämä käräjilläkin ”moloksi” ja ”kummitukseksi” kutsuttuna ihmisenä on tehnyt ja lausunut mitäi ihmeellisimpiä asioita, joista ei ollut kuitenkaan mitään näyttöä. Käräjillä minä ja yleisö saivat kuulla, että se on journalisti Arolle hyväksyttävä mielipide, johon olisi hänellä itsensä mukaan oikeus, kun lausuu vaatimuksensa sulkemisesta ”pakkohoitoon”. Se on mielipide, johon olisi oikeus, kun nimittelee entistä osa-aikaista wc-siivoojaa FSB:n tiedon- ja ilminantajaksi. Tuollaista todistelua saatiin kuulla vainokäräjillä, vaikka todistelua varten oli valmennettu ja mentoroitu - ja uhriutuneet vaativat, että maksan tämänkin valmennuksensa asianajokuluina. Fedor Dostojevski kirjoitti Idiootissa, että hienotunteisuutta ja arvokkutta opettaa sydän, ei tanssinopettaja.


Millainen maailmamme on, jossa syyttömät ihmiset tuomitaan: petollinen maailma, jossa viattomat ihmiset ovat syyllisiä. Normaalista tulee epänormaalia ja epänormaalista normaalia. Professori William Luz kirjoitti esseessään The World of Doublespeak määritelmän kaksoiskielelle, joka välittää negatiivisen asian niin että se näyttäisi positiiviselta. Lauseet "teeskentelevät kommunikaatiota, mutta eivät ole" (Luz, s. 249). Oikeudenkäynnin julkisten nauhojen salaaminen on rauhantyötä oikeudenmukaisen ja avoimen oikeudenkäynnin puolesta. Epämiellyttävä rajoitus on kauniisti ja taitavasti kerrottu.


Syyttäjä Hämäläinen perusteli minua vastaan, ettei asian käsittelyn monivuotisen viivästymisen jälkeen löysän hirren korvausta voi maksaa minulle, koska tämä on "monimutkainen asia". Tosiasiallisesti syyttäjä Hämäläinen ei ollut lukenut papereita edes niin hyvin, että olisi tuntenut syytteen alaiseksi nostamiensa tekstien sisältöä. Kun huomautin omista lauseista syyteteksteissä, niin Hämäläinen korjasi asentoaan penkillä ja kyseli ensimmäisenä päivänä pääkäsittelyssä: "Mistä nämä lauseet ovat?" Asianajaja Kronström perusteli toista vuotta rakennettuja laskutusrivejä päämiehensä puolesta, joita oli tehty jo ennen esitutkinnan alkua, että tämä on "monimutkainen asia". Tosiasiassa vastaajaa vastaan ei ollut riittävästi todisteita, mutta syyllinen oli keksitty ja rahastus päätettiin aloittaa. Piti puoli vuosikymmentä kehitellä, miten syyttäisi, kunnes pääkäsittelyn viimeisenä iltana valtakunnansyyttäjä keksi muuttaa syytettä lopulliseen versioonsa. Itse asiassa ensin oli toinen valtakunnansyyttäjä, joka sai potkut rikostensa johdosta, ja nyt on toinen valtakunnansyyttäjä, joka myös ennätti prosessiin. Niin tässäkin tapauksessa media tiesi monet viikot enemmin kuin minä syytettynä, että syyte ylipäätänsä tulee. Vehkoon tapaus on syyttäjäviraston viivästyneessä tiedotuksessa tietenkin maailmankaikkeuksellinen asia ja olisi suurteoksen aliarviointia, jos omaa tapaustani asiassa rinnastaisin Vehkoon kokemuksiin.


Toisin kuin Josef K:n oikeudenkäynti, joka kesti vuoden, tapaukseni joutui syynättäväksi ainakin puolivuosikymmentä sitten, huhuja oli koottu yli vuosikymmenen ajalta, käräjät toimitettiin kolmen viikon kuluessa, syytteen nimi keksittiin viimeisenä iltana, suomenruotsalaisen lakifirman mukaan tuomioon ei saa antaa alennusta sillä perusteella, että olen savolainen ja köyhä. Voimme sanoa, että niin kuin Josefin niin myös tapaukseni on syntymästä kuolemaan. Jälkimmäisen kuolemaa eivät herraskaiset ole saaneet (toistaiseksi) toimitettua. Syyttäjän mukaan minä olin niin vireä ja hyväkuntoinen, että löysästä hirrestä ei saa edes antaa hyvitystä lain säädösten mukaisesti.


Minut määrättiin käräjäoikeuden neljännen kerroksen istuntoihin. Katselin kaiteen yli alas syvälle pohjakerrokseen sekä muistin, miten Albert Camus pettyisi tällä hetkellä, sillä en loikannut konkreettisesti kaiteen yli enkä älyn itsemurhaan. Käräjillä kuultiin syytteitä "vainon jatkamisesta", koska en edelleenkään häpeä olemassaoloaan ja osoita katumusta, jopa puolustan itseäni. Vaino olisi päättynyt vasta, jos olisin hypännyt neljännen kerroksen kaiteen yli käräjäoikeuden lattiaan.


Onko järkevää taistella hölynpölyä vastaan? Onko syytä etsiä totuutta turhuuspiirissä? Kannattaako taistella oikeuden puolesta?


Nobel Suomeen


Mutta tehkäämme paluu juuri ilmestyneeseen merkkiteokseen.


 Franz Emil Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuden palkinnon jo kauan sitten, 1939. Nobelin rauhan palkintoa odotettiin Suomen ulkoministeriössä edelliselle suuresti kärsineelle tietokirjailijalle, mutta hänelle ei sitä myönnetty, eikä edes Trumpin palkintoa, mutta nyt Vehkoo nousee uudeksi vakavaksi ehdokkaaksi. Kuka toinen on niin paljon joutunut kärsimään faktantarkistuksesta, johon Vehkoo on vihkiytynyt paremmin kuin kukaan muu maailmankaikkeudessa, kosmoksessa?


Vehkoon kärsimysten ja totuuden taistelun maailmankaikkeuksellisen merkittävyyden osoituksena ruotsalaisen rikkaan Bonnier-suvun omistama mediakonserni on Kosmos-kirjankustantamossa ottanut suurteoksen julkaistavaksi.


Vehkoon kärsimysten ja ehdottoman totuudellisuuden poikkeuksellinen yli-inhimillisyys näytetään lukijoille. He saavat elävän vaikutelman Töölön uimahallista, jossa Johanna Vehkoon alushousuissa on verta. Lyhentämättä totuudellisuutta yhtään Johanna Vehkoo liittää suurteokseensa otteita Omakannasta. Eihän tällaista kirjallisuuden taidokkuutta kyennyt edes Franz Kafka esittämään teoksessaan Oikeusjuttu, joka oli kuitenkin fiktiivinen teos. Vehkoon teoksesta pitäisi saada elokuva, jonka Renny Harlin ohjaa Hollywoodissa.


Parempaan maailmaan


Yli-inhillisen totuudellisuuden ja maailmankaikkeuksellisen syvien kärsimystensä keskellä Johanna Vehkoo kohtasi Paavo Tajukankaan ja Monokulttuuri FM:n, jonka toimijoista Vehkoo kirjoittaa kafkamaisen salaperäisesti Asianomistaja ja Puoliso, mainitsematta Junes Lokan ja Tiina Wiikin nimiä. Tämä kaikki hurja tulee teoksen sivuilla näkyviin yhä uudestaan. 


Vehkoon teoksen jälkeen lukijan sydän sykkii lämpimästi ja toivottaa nuo äärioikeistolaiset väärinajattelijat eristettäväksi, jotta maailma olisi parempi hyville ihmisille.


Faktantarkistaja, nyttemmin myös suuri kosmologinen kirjailija Johanna Vehkoo käyttää taidokkaasti ja täsmällisesti käsitteitä ”vale- ja vihasivustot”. Nämä sanat toistuvat kappaleesta toiseen. Nuo kaikki hurjat vale- ja vihasivustot Vehkoo joutui kohtaamaan, kun verenvuoto ei ollut vielä päättynyt. Sanomatta jää odotusarvo, että Korkeimman Oikeuden täytyy ottaa huomioon verenvuoto, jos arvioi Vehkoon hovioikeudessa vahvistettua tuomiota uudestaan. Vain hetki menee, kuka kreikkalaisen mytologian jumalatar voi olla sopivin kuvaus Johanna Vehkoolle: Nyx oli alkujumalar, jonka mukaan on nimetty myös taivaankappaleita, hän on inspiroinut taiteilijoita. Nyx ei saanut kuitenkaan osakseen riittävästi kunnioitusta, jonka Johanna Vehkoo on väistämättä nyt viimeistään ansainnut.


Johanna Vehkoon kulttuurihistoriallinen ja maailmankaikkeuksellinen painoarvo on tullut suureksi jo silloin, kun Feministinen ajatushautomo Hattu julkaisi virkkausohjeensa. Tämän jälkeen Vehkoo on suorittanut tutkimustyötä siinä, kuin MV-lehti ei kerro totta, mutta Yle on ehdottoman totuudellinen media. Vehkoo on niin totta kuin voi olla, sillä hän kirjoittaa kirjassaan myös kaikki psyykelääkkeet, joita hänen on täytynyt syödä kärsimyksissään. Psyykelääkkeet ovat auttaneet, että maailmankaikkeuksellinen totuus on väärentämättä tässä teoksessa.


Tulkaa kaikki, katsokaatte
piinaa rakkaan Johannan.
Itkekää, valittakaatte,
kärsii Johanna.
Kellä vaiva sellainen
ollut on kuin Vehkoolla!


Hyvä päivää, täällä "kummitus" ja "molo", kuten käräjillä sain kuunnella määritelmiä minulle!

 


Juha Molari, 
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja
D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)