Pottukoiran ja Valavuoren ”nyrkkeilyottelu” lähenee: Rappiostriimaus ja spektaakkelin moraaliton sadismi.

 

Rappiostriimaus ja spektaakkelimainen nyrkkeilyottelu eivät ole vain sosiaalisia oireita, vaan syvälle kielelliseen ja ontologiseen rakenteeseen pureutuvia ilmiöitä.

Elän vanhan kansan ihmisen ymmärryksen mukaisesti siinä, mikä olisi aitoa askeettisuutta ja sopiva yritys ylläpitää antiikkista hyvettä: ruumiin ja mielen kurinalaisuutta. Tämä yhteys totuuden ja kauneuden välillä on kuitenkin murtunut ajassamme, jota leimaa John Vervaeken kuvaama kauneuden ”putoaminen” [Vervaeke, ”Beauty”, 17.5.2026]: olemme korvanneet eettisen kontemplaation helposti kulutettavalla, sileällä ja vaivattomalla ”estetiikalla”, joka ei haasta subjektiivisuuttamme vaan ainoastaan turruttaa sen. Turtuminen tai jopa aito "paatumus" on suorassa ristiriidassa Serafim Sarovilaisen opettaman ”rauhan hengen hankkimisen” kanssa, jossa sielun sisäinen kirkastuminen ei ole passiivista kuluttamista, vaan dynaamista Pyhän Hengen täyteisyyden tavoittelua, joka säteilee ulospäin silloinkin, kun ihminen elää äärimmäisessä aineellisessa kurjuudessa [Осипов, "Серафим", 1.8.2023]. Kuten professori Aleksei Osipov huomauttaa, aito sivistys ja kulttuuri ovat aina sielun hengellisen tilan ulkoisia heijastumia, ja nykyinen rappiostriimaus on siten osoitus sielun syvästä sairastumisesta, johon Serafimin askeettinen ”ilo” tarjoaa radikaalin, instituutioista riippumattoman vastalääkkeen [Осипов, ”Духовность и культура”, 16.11.2021].

Mutta juhannuksena havahduin uutisten avulla, että muutakin olisi olemassa: samaan aikaan digitaalisessa avaruudessa tuhannet suomalaiset tuijottavat näyttöjään nähdäkseen ihmisiä, jotka ovat rappiolla. He – maailman onnellisin kansa – maksavat ja maksavat paljon nähdäkseen miehen, joka tuhoaa itseään viinalla, tappelulla ja nöyryytyksellä.

Rappiostriimaus ei ole marginaalinen ilmiö. Se on spektakkeli, joka heijastaa sivilisaatiomme tilaa. Ja kun tämä rappio siirretään digitaalisesta pimeydestä suurille urheiluareenoille – kuten Aleksi Valavuoren ja "Pottukoiran" [Ukkola, ”Pottukoira”, 12.9.2025] nyrkkeilyotteluun ison rahan ja median huomion saattelemana – me emme katso enää urheilua.

Me katsomme jotain syvemmin perversiä: sivilisaation muuttumista spektaakkeliksi. Slavoj Žižek muistuttaa, että tällainen näkyvä, subjektiivinen väkivalta on vain jäävuoren huippu; sen mahdollistaa näkymätön ”systeeminen väkivalta” [Žižek, ”Violence”, 2009], kapitalistisen järjestelmän kitkaton toiminta, joka tuottaa rappiota hyödykkeenä samalla kun se dehumanisoi kohteensa neutraaliksi datavirraksi. Serafim Sarovilaisen vastaus tällaiseen väkivaltaan oli anarkistinen kieltäytyminen voimankäytöstä jopa silloin, kun hänellä olisi ollut kirves puolustautua; hän valitsi mieluummin kenosis-asenteen eli itsensä tyhjentämisen, joka teki hänestä immuunin systeemin vallankäytölle [Духанин, "СЕРАFИМ", 14.1.2022]. Vaikka myöhempi kirkollinen ja valtiollinen koneisto yritti Gregory Freezen kuvaamalla tavalla ”resakralisoida” eli institutionalisoida Serafimin hahmon kuuliaisuuden symboliksi pönkittääkseen autokratiaa, Serafimin alkuperäinen askeettinen protesti säilyy vapauden manifestina, joka kieltäytyy olemasta kenenkään, edes kirkko-instituution, orja [Freeze, 1996][Динин, "Мифов о святом", 8.9.2014].

Giorgio Agamben puhuu ”paljaasta elämästä” (nuda vita), elämästä, joka on riisuttu kaikesta poliittisesta ja sosiaalisesta arvokkuudesta. Perinteisesti valta on kohdistunut tähän paljaaseen elämään alistamalla sitä, mutta rappiostriimauksessa subjekti itse asettaa oman paljaan elämänsä – syömisen, juomisen, sammumisen ja biologisen hajoamisen – näytteille. Sivilisaation näkökulmasta olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa ihmisen tuho ei ole enää tragedia, vaan hyödyke. Tämä kehitys heijastaa Franco De Masin havaintoa ”seksualisaatiosta”, jossa tuhoava ydin eli Thanatos muuttuu kiihtyneeksi, addiktoivaksi mielentilaksi [De Masi, 2003], joka imee egon elinvoiman ja muuttaa inhimillisen kärsimyksen puhtaaksi, objektisuhteista vieraantuneeksi nautinnoksi.

Kun Pottukoira [Ukkola, ”Pottukoira”, 12.9.2025] kertoo juoneensa 42 päivää putkeen, kuvaa ilotyttöseikkailujaan Thaimaassa ja kertoo saaneensa siitä valtavia summia, hän on muuttanut oman elintoimintojensa romahduksen markkinatuotteeksi. Se on ”vapaaehtoista keskitysleiriä” näytön välityksellä: katsojat maksavat nähdäkseen ihmisen rajatilan, jossa sivistys murenee. Rappiostriimauksessa subjekti tekee itsestään vapaaehtoisesti homo sacerin: olennon, jonka tuhoaminen tai häpeä käyttäytyminen ei ole moraalinen pettämys vaan tällä on viihdearvo.

Kun Pottukoira [Ukkola, ”Pottukoira”, 12.9.2025] kertoo juoneensa 42 päivää putkeen, hän ei tarjoa taitoa vaan omaa biologiaansa hajoamistilassa. Se, että tuhannet jaksavat katsoa tuosta ja maksaa hänelle, kertoo jotain surullista maailman onnellisimman kansan sivilisaatiosta, joka on kyllästynyt sivistykseen.

Mutta tässä on kriittinen kysymys: Onko tämä vapaaehtoisuutta vai pakkoa? Kysymys kytkeytyy sorron psykologisiin mekanismeihin, joissa marginalisoitu subjekti saattaa internalisoida yhteiskunnan kielteiset stereotypiat [Cubb, ”Oppression”, 2006], jolloin oma rappio näyttäytyy ainoana mahdollisena toimijuuden muotona — sisäistettynä alistumisena, joka palvelee sortajien taloudellisia intressejä.

Striimaaja voi olla taloudellinen pakolainen. Serafimin teologiassa köyhyys ei kuitenkaan ole vain puutetta, vaan se on ”hengellistä kaupankäyntiä”, jossa maallinen vähäpätöisyys vaihdetaan Pyhän Hengen armoon – asenne, joka asettuu jyrkästi vastakkain sen kapitalistisen perversion kanssa, jossa ihminen myy oman sielunsa ja ihmisarvonsa pirstaleina klikkausten ja virtuaalisten lahjoitusten tähden [О цели жизни, 2011]. Mihail Dunajevin mukaan tämä nykymaailman hengellinen alakulo syntyy juuri siitä, että elämän tarkoitukseksi on asetettu aineellinen hyöty sielun pelastuksen sijasta, jolloin ihminen muuttuu Pechorinin tavoin ”eläväksi ruumiiksi”, joka etsii tyydytystä toisten kärsimyksestä ja omasta rappiostaan [Дунаев, ”О смысле жизни”, 2008][Дунаев, ”Лермонтов”]. Jos sinulla ei ole tulonlähteitä, jos olet marginalisoitu työmarkkinoista, jos olet masentunut ja päihteiden omistama – myydä oma rappiosi saattaa olla eräs vaihtoehto elää. Ehkä tällöin tulee halu analysoida ”rakenteellista väkivaltaa”, joka synnyttäisi näin erityislaatuista yritystoimintaa. Mutta eikö "oire"-keskeinen lähestymistapa ole liian helppo moraalinen pakoreitti, joka tekee analyytikosta viattoman observaattorin ja siirtää kaiken vastuun rakenteisiin? Se olisi samaa intersektionalismia, joka tekee jokaisesta rikollisesta yhteiskunnan uhrin ja jokaisesta rapppiosta "systeemisen väkivallan oireen". Siinä haisee mielestäni toisen rappion löyhkä, feministinen ja vasemmistolainen diskurssi, joka ehkä kuulostaa viisaalta, mutta ei ole sitä. Lacan erottaisi tässä ”hölmön” ja ”veijarin” retoriset asennot [Mathews, ”Clothing”, 2021]: siinä missä vasemmistoälykkö asettuu usein viattoman narrin rooliin kieltäen oman osallisuutensa Mammonan valtaan, oikeistolainen ”veijari” myöntää kyynisesti olevansa huijari ja hyödyntää realismia naamiona, joka pönkittää vallitsevaa ideologiaa totuuden nimissä.

Köyhyys ei ole peruste, etteikö voisi säilyttää sivilisaation jaloja käytöstapoja: jos ei pysty rikkauksien keskellä lakerikengissä kävellä konferensseissa ja konserteissa, voi askeesissa ja nälkäpaastossa kävellä luonnossa hoitaen itseään ja sieluaan – kenties kohdata kunnioittaen myös lähimmäisiään.

Emmanuel Levinasin mukaan etiikka alkaa toisen ihmisen kasvojen ja haavoittuvuuden kohtaamisesta. Rappiostriimaus on täydellinen negaatio. Ruutu muuttaa striimaajan objektiksi, "asiaksi", jolle saa huudella ja jonka kärsimystä saa ruokkia rahalla. Kasvo katoaa. Subjekti kokee kielellisen häviämisen eli aphanisis-prosessin [Durand, ”On Aphanisis”, 1984], jossa elävä ihminen korvautuu hajanaisilla tekstuaalisilla ja digitaalisilla pulsatioilla, muuttuen Toisen katseelle alistetuksi jäännökseksi ilman mahdollisuutta eheyteen. Jäljelle jää vain toiminto: juominen, seksuaalisen hyväksikäytön dokumentointi, häpeä, houkuttelu ja väärinkäyttö. Levinasilaisittain rappiostriimaus on eettinen katastrofi. Etiikka alkaa kasvoista ja toisen ihmisen haavoittuvuuden kohtaamisesta. Ruudun välityksellä tapahtuva rappio kuitenkin objektivoi striimaajan. Katsoja ei kohtaa striimaajaa ”toisena”, vaan ”asiana”, jota voi ohjailla lahjoituksilla (esim. maksamalla siitä, että striimaaja juo lisää). Tämä kertoo sivilisaatiosta, joka on menettänyt kykynsä empatiaan etäisyyden vuoksi. Digitaalinen striimi toimii suodattimena, joka poistaa moraalisen vastuun. Se on moderni versio antiikin nälkätaisteluista tai Colosseumista: yleisö nauttii verisestä tai limaisesta spektaakkelista turvallisen matkan päästä.

Kun tämä logiikka viedään suurelle areenalle ja instituutioiden siunauksella, irvokkuus täydellistyy. Valavuoren ja Pottukoiran toteutuva ”nyrkkeilyottelu” ei ole urheilua vaan tirkistelyn jatke – rappion legitimoimista "viihteeksi".

Entä jos striimaaja kokee, että hänen kasvonsa ovat jo kadonneet? Olisiko hän tuo surullinen homo sacer, jolla ei ole ollut poliittista tai sosiaalista suojaa? Voisiko rappiostriimaukseen ryhtyminne olla siihen eräänlainen "ratkaisu", kun ei ole mitään menetettävää? Tietyllä tavalla totta, mutta edelleen kieltäydyn hyväksymästä, että itsetuhoisa rappio on ihmiselle köyhyyden ja osattomuuden välttämätön seuralainen.

Jacques Lacan puhuisi tyhjiöstä, Jouissancesta ja puutteesta. Lacanilaisittain rappostriimauksen suosio perustuu yleisön omaan "puutteeseen". Digitaalinen maailma on steriili ja kliininen, mutta ihminen kaipaisi siis "Reaalista" – jotain, joka tuntuu aidolta ja koskettavalta. Huolimatta siitä, että suomalaiset ovat muka maailman onnellisin kansa, tämä suomalainen katsoja ei uskalla kohdata omaa tyhjyyttään, vaan hän ostaa pääsyn striimaajan nautintoon ja kärsimykseen ( jouissance). Kyseessä on kantilaisen moraalilain perverssi kääntöpuoli, ”nautinnon imperatiivi” [Fierens, ”Kant avec Sade”, 2020], joka pakottaa subjektin etsimään äärimmäisiä kokemuksia reaalisen ilmiömaailman tuolla puolen, koska sivistynyt arki on kadottanut kykynsä tarjota aitoa eksistentiaalista resonanssia. Sellainen on sairasta symmetriaa: striimaaja saa rahaa, katsoja saa tuntea olevansa "elossa" ja kokea ylemmyydentuntoa toisen rappiosta. Lacanilaisittain rappiostriimaaja tavoittelee epätoivoisesti ”Suuren Toisen” (yleisön) huomiota. Jos sivistynyt ja tuottava elämä ei tuo tunnustusta, subjekti valitsee rappion. Negatiivinen huomio on parempi kuin näkymättömyys. Kuten Robert Con Davis huomauttaa, kerronta itsessään on usein yritys hallita kastraatioahdistusta ja kuolemanpelkoa [Davis, ”Narrative Repression”, 1984], jolloin striimaaja reifioi oman haavoittuvuutensa spektaakkeliksi välttyäkseen kohtaamasta perimmäistä symbolista tyhjyyttään. Se, että tuhannet ihmiset katsovat, antaa striimaajalle olemassaolon tunteen, vaikka se tapahtuisi oman terveyden kustannuksella. Sivilisaatiomme on luonut tilan, jossa huomio on arvokkaampaa kuin itsekunnioitus.

Mutta tässä huomionkaipuuseen liittyvä totuus: Voyeurismi on nautinto itsessään. Ihmiset saavat kokea kärsimystä ilman omaa riskiä. Se on psykologisesti edullinen – ja se ei vaadi mitään syvää "puutetta" selityksenä. Slavoj Žižek on puhunut arvojen irvokkuudesta. Slavoj Žižek on kirjoittanut siitä, kuinka paljon elämme perversiossa, jossa "turha" ja "paha" muuttuvat arvokkaiksi hyödykkeiksi. On moraalisen konkurssin merkki, kun oman elämänsä oksentaminen suoraan lähetykseen tuottaa 60 000 euroa kuukaudessa.

Mutta täydellinen kuva voi olla vielä pimeämpi: Rappiostriimauksesta suurin hyöty ei mene striimaajille tai katsojille, vaan platformat voittavat. Twitch, YouTube, Instagram, TikTok istuvat spektaakkelin keskellä ja ottavat osuuden jokaisesta klikkauksesta, jokaisesta mainoksesta. Ne eivät luo rappiota – ne vain rahoittavat sitä ja ottavat siivunsa. Elämme Yanis Varoufakisin kuvaamassa ”teknofeudalismissa” [Varoufakis & Žižek, ”Technofeudalism”. 1.11.2021], jossa digitaaliset lääniherrat eivät enää tavoittele perinteistä voittoa vaan ”pilvivuokraa”, keräten omaisuutta meidän kaikkien ”pilviorjuudesta” ja algoritmisesta itsetuhostamme, joka on valjastettu osaksi heidän pilvipääomaansa.

Tämä on kuudennen asteen pahuutta: ei aina suoranaista sadismia vaan täydellistä välinpitämättömyyttä.

Baudrillardin simulakrumi-teoria näyttää, että tässä ”nyrkkeily” simuloi nyrkkeilyä. Jean Baudrillardin mukaan ”simulakrumi” on kopio ilman alkuperäistä. Kun Kalle Palander – oikea ex-urheilija – tyrmäsi Valavuoren, kehässä oli vielä totuuden hiven: taito ja voima kohtasivat. Mutta Valavuori vs. Pottukoira on hyperrealiteettia. Se on "nyrkkeilyä", joka simuloi nyrkkeilyä; se on draamaa, joka simuloi konfliktia. Se on sovittu, median ruokkima sirkus, jossa raha liikkuu juuri siksi, että se ei ole enää totta. Se on sivilisaation viimeinen pystypaini: emme enää taistele kunniasta, vaan klikkauksista ja mainosmyynnistä. Olemme tässä ilmiössä ”todellisuuden autiomaassa” (Baudrillard). Tämä hyperrealiteetti on Christian O. Lundbergin sanoin ”epäonnistunutta ykseyttä” [Lundberg, ”Science of Rhetoric”, 2012], retorista työtä, jolla yritetään peittää ontologinen puute ja luoda illuusio merkityksellisestä tapahtumasta siellä, missä vallitsee vain diskursiivinen katkos ja affektiivinen tyhjyys.

Pottukoira ja muut rappiostriimaajat ovat vastareaktio sosiaalisen median silotellulle ja filtteröidylle valheellisuudelle. Toisaalta he edustavat Žižekin kuvaamaa ”idiootin” positiota [Žižek, ”Stupidity”, 16.5.2023], joka kieltäytyy pelaamasta hienostuneita symbolisia pelejä ja ottaa maailman raa’an materiaalisuuden — kuten oksennuksen ja raivon — kirjaimellisesti, yrittäen näin puhkaista ”Suuren Toisen” valheelliset rakenteet. Ihmiset janoavat jotakin ”aitoa”, ja myöhäismodernissa maailmassa mikään ei tunnu aitoammalta kuin oksennus, veri tai humalainen raivo. Tämä on kuitenkin traaginen erehdys: rappio on itsessään myös performanssi. Kuten Sanna Ukkolan haastattelussa käy ilmi, Pottukoira-striimaaja tietää, mitä yleisö haluaa. Sivilisaatiomme tila on sellainen, että jopa hätähuuto ja itsetuho muuttuvat käsikirjoitetuksi viihteeksi.

Mutta tämä ei ole ihan täysin uutta suomalaista rappeutumista sivilisaatio sivistyksen muodoista: Freak show -traditio 1800-luvulla, koloniaaliset eksotismi-esitykset, work-class boxing spectacles. Rappiostriimaaus on vanhan sadismin uusinta versio, digitaalisesti paketoituna ja globaalisti saatavilla. Jos katsomme kauemmas, antiikissa julkisille paikoille asettuneet, toreilla masturboivat, virtsaavat, herjaavat ja rahaa kerjäävät kyynikot (sananmukaisesti "koirat") ilmaisivat myös röyhkeästi itseriittoisuutensa ja vastarinnan julkiselle teennäisyyteen rakentuneelle valtakoneistolle.

Kenen rappiota myydään? Keitä nämä striimaajat ovat? Hän on tyypillisesti:

Matalalla sosioekonomisella tasolla, Psyykkisesti haavoittuneita (masennus, trauma, mielenterveysongelmia), Marginalisoituja työmarkkinoilta, Usein nuoria miehiä, joilla ei ole muita tuloväyliä.

Tämän havainnon jälkeen on vasemmistolainen jargonia valmiina, ettei rappiostriimaus olisi moraalinen valinta. Se olisi (vain) rakenteellisen väkivallan ilmentymä, jossa kapitalismi löytää uuden hyödykkeen: ihmisen rappion. Mutta edelleen kysyn, miksi matalan sosioekonomisen tason traumatisoitunut ihminen joutuu rappiolle, ja miksi onnelliset ihmiset maksaisivat sen katsomisesta? En usko, että tämä olisi yhteiskunnallinen välttämättömyys.

Tiedostan toki, että hallinto karsii mielenterveyden hoitoa, työttömyys kasautuu tietyille ihmisryhmille, sosiaaliverkko repeää – ja niin rappiostriimaus täyttäisi syntyneen aukon. Mutta en usko, että rappiostriimauksen tekeminen ja sen katsominen ei olisi muka pahasta valinnasta johtuvaa rapppiota, vaan pelkästään systeemisestä väkivallasta johtuvaa rappiota, jonka katsojat maksavat nähdäkseen ilman että kukaan osapuoli olisi osallinen pahasta valinnastaan.

Missä on katsojan empatia? Ja sadismi?

On houkuttelevaa ja mielestäni täysin perusteltua sanoa, että on sadistista katsoa rappiota.

Katsoja – maailman onnellisimman kansan yksityinen kansalainen – elää samassa valossa valaistussa, steriilissä, merkityksettömässä maailmassa. Hän haluaa jotakin aidolta tuntuvaa. Rappiostriimaaja on se asia, joka ei olisi kuratoitu ja teeskennelty. Rappiostriimaaja on rehellisesti rapiolla. Hän ei peitä sitä. Hän myy sen. Katsoja voi kokea tämän nousevan autuuden hetkenä – paikkana, jossa joku on todella rehellinen.

Rappiostriimaus ei ole uutta. Se on teknologian antama uusi muoto vanhoihin toiveisiin. Muistetaan ns. Freak show -perinne (1800-luku): Ihmisiä, joilla oli vammaisia tai poikkeavia piirteitä, näytettiin maksaville väkijoukoille. Entä kolonialismi ja eksotismi: Muista kulttuureista tuodut ihmiset näytettiin "sivilisoituneille" ihmisille tutkittavaksi ja pilkattavaksi?

Tosi-tv tuli 2000-luvun: Tavallisia ihmisiä liitettiin kameraan ja heidän elämäänsä tutkittiin.

TMZ ja paparazzikulttuuri on myös jossain määrin samaa rappiostriimauksen kanssa: Julkisuuden henkilöiden kärsimyksestä ja rappeutumisesta tulee viihdettä. YouTuben shittalk-kulttuurissa on nähtävissä ihan samoja piirteitä: Videopostaajat keräävät rahaa draaman ja konfliktien luomisella.

Rappiostriimaaus on seuraava turha askel tässä kehityksessä.

Digitalisaatio on demokratisoinut spektaakkelia. Enää ei tarvita Hollywood-tuotantoyhtiötä tai televisiota. Jokainen voi olla ekshibitionisti ja siksi voi olla voyeuristi. Plattaformat eivät vain salli tätä – ne tukevasti kannustavat sitä algoritmeilla, draama ja emotionaalisuus ovat polttoainetta algoritmeille.

Entä jos rappiostriimauksessa olisi palanen vapautta? Striimaaja kontrolloi omaa narratiiviaan tavalla, jolla mainos-, media- ja viihde-industria ei salli. Hän ei ole kirjoittajan, regissöörin tai kustantajan hallinnassa. Hänen rappionsa on hänen omansa, eikä sekvensoitu studion säännöillä. Ei filttereitä. Ei kaunistelua. Voiko tämä olla myös hänen tapansa vastustaa järjestelmää, joka on hylännyt hänet? En tietenkään kiistä tuota ulottuvuutta, vaikka itselleni ei tee mieli rappioelämä köyhyydestäni huolimatta.

Tämä ei oikeuta katsojaa – mutta se muuttaa moraalista yhtälöä. Striimaaja on ihminen, joka löytyy tapansa selviytyä siellä missä hän on.

Pitäisi puhua työn lopusta ja ”turhasta työstä” (Graeber & Žižek). Se, että rappiostriimaaja voi ansaita 60 000 euroa kuukaudessa tuhoamalla itseään, kertoo työn ja arvon täydellisestä irtautumisesta. Žižek voisi todeta, että olemme siirtyneet ”nautinnon talouteen”. Emme enää osta tavaroita, vaan kulutamme toisen ihmisen nautintoa tai kärsimystä (jouissance). Rappiostriimaus on puhtainta mahdollista kapitalismia: siinä ei tuoteta mitään hyödyllistä, vaan pelkkää ylijäämä-intensiteettiä. Se on merkki sivilisaatiosta, joka on kadottanut rationaalisen suunnan ja kieppuu pelkän impulssiohjautuvuuden varassa.

Mikä olisi vaihtoehto? Mikä pelottavaa eniten? Lopputulos, jota pelkään eniten, on se, että rappiostriimaaus normalisoituu. Se, että opimme elää rappion kanssa, kärsimys viihteellistyy. Kun kansa maksaa nähdäkseen rappiota, se muuttuu passiiviseksi yleisöksi, joka katsoo omaa perikatoaan viihteenä. Ja pahinta ei ole spektaakkeli – pahinta on, että emme enää näe sitä spektaakkeliksi. Todellinen rapio ei tapahdu näytöllä, vaan se tapahtuu, kun emme enää vaadi itseltämme ja sivilisaatioltamme ylevyyttä ja myötätuntoista asennoitumista heikko-osaisia kohtaan. Se todellinen rappio tapahtuu, kun hyväksymme, että jonkun toisen ihmisen tuhoaminen on kelvollinen viihde. Sellainen poliittinen eetos sopii tietynlaisen kapitalistisen oikeistolaisen politiikan hallitusohjelmaksi liian hyvin. G. I. Gurdjieffin terminologian mukaan olemme kehittäneet kollektiivisen ”Kundabuffer-elimen” [Gurdjieff, ”Beelzebuubisatukirja, 43”], psyykkisen puskurin, joka väärentää todellisuustajumme niin, että orjuus tuntuu vapaudelta ja toisen ihmisen mekaaninen tuhoaminen viihteeltä, estäen meitä heräämästä tästä unessakävelijöiden teurastamosta. Sivilisaation turvaaminen vaatii tästä unesta heräämistä palaamalla sellaisen ”sielun soivan kuvan” äärelle, jota Tšaikovski ja Šostakovitš musiikissaan kuvasivat: se on sivistystä, joka uskaltaa kohdata ihmisen traagisen syvyyden ja kääntää sen hengelliseksi voitoksi [Великовский, ”Чайковский ja звучащий образ России”, 1.4.2022][Великовский, ”Шостакович”, 5.12.2017]. Vladimir Šalahov muistuttaakin, että sivilisaation nousu ja tuho riippuvat siitä, osaako ihminen katsoa sieluaan ulkopuolelta ja tunnistaa olevansa ”enkeli lihassa” ennemmin kuin markkinavoimien hallitsema ”birobotti” [Шалахов, ”Существование души”, 28.12.2025][Шалахов, "цивилизация", 6.10.2020]. Vasta tällainen Serafimin innoittama askeettinen sivistys voi murtaa pimeyden ja palauttaa ihmisarvon spektaakkelin keskellä [Подобедов, ”Кульatura Цarstvap”, 23.9.2022].

Sivilisaatiomme arvohierarkia on pimeä: Rappiostriimaaja saa ja sallitaan olla olemassa, koska hän ei haasta vallitsevaa ideologista konsensusta – hän vain tuhoaa itsensä. Mutta älykkö, joka olisi kenties leimattu "väärämieliseksi", on uhka rakenteelle, ja siksi hänet on vaiennettava tehokkaammin kuin itsetuhoinen alkoholisti. Suurin haaste tässä tilanteessa on luultavasti se, mitä oli jo sanottava Serafimin yhteydessä: miten säilyttää sielun rauha ja "ilon spiritus" silloin, kun yhteiskunta kohtelee epäoikeudenmukaisesti? Rappiostriimaajat reagoivat hylkäämiseen huutamalla ja tuhoamalla itsensä spektaakkeliksi. Sivistyneen opposition haaste on jatkaa analyysia ja totuuden etsimistä silloinkin, kun yleisö on pieni. Se on askeettinen teko itsessään.

 

Lähteet:

[«Дивеевская летопись», 2011] Из книги «Дивеевская летопись» // Дивеевская тайна и предсказания о Воскресении России. — М.: Вече, 2011.
[Apter & Pietz, ”Feminizing the Fetish”, 1991] Apter, Emily S. & Pietz, William (1991). Feminizing the Fetish: Psychoanalysis and Narrative Obsession in Turn-of-the Century France. Cornell University Press, Ithaca.
[Cubb, ”Oppression”, 2006] Cudd, A. E. (2006). Analyzing Oppression (Studies in Feminist Philosophy). Oxford Academic.
[Davis, ”Narrative Repression”, 1984] Davis, Robert Con (1984). ”Lacan, Poe, and Narrative Repression”. Teoksessa Davis, Flieger & Mehlman (Toim.), Lacan and Narration. Johns Hopkins University Press, Baltimore.
[De Masi, 2003] De Masi, F. (2003). The Sadomasochistic Perversion: The Entity and the Theories. (P. Slotkin, Käänt.) Karnac.
[Durand, ”On Aphanisis”, 1984] Durand, Régis (1984). ”On Aphanisis: A Note on the Dramaturgy of the Subject in Narrative Analysis”. Teoksessa Davis, Flieger & Mehlman (Toim.), Lacan and Narration. Johns Hopkins University Press, Baltimore.
[Fierens, ”Kant avec Sade”, 2020] Fierens, C. (2020). Le principe de jouissance: Critique de la raison praktique (Kant) - Kant avec Sade (Lacan). Editions Modulaires Européennes.
[Freeze, 1996] Freeze, Gregory, L. (1996). "Subversive Piety: Religion and the Political Crisis in Late Imperial Russia". The Journal of Modern History, Vol. 68, No. 2.
[Gurdjieff, ”Beelzebuubisatukirja, 43”] Gurdjieff, G. I. (1950/2023). Beelzebub's Tales to His Grandson. (Suomennoskatkelma: Janne Nummela).
[Lundberg, ”Science of Rhetoric”, 2012] Lundberg, Christian O. (2012). Lacan in Public: Psychoanalysis and the Science of Rhetoric. University of Alabama Press.
[Mathews, ”Clothing”, 2021] Mathews, Peter D. (2021). ”The Symbolism of Clothing: The Naked Truth About Jacques Lacan”. CLCWeb: Comparative Literature and Culture 23.4.
[Нилус, 2011] Нилус С. А. Великая Дивеевская тайна // Дивеевская тайна и предсказания о Воскресении России. — М.: Вече, 2011.
[О цели жизни, 2011] О цели жизни нашей христианской, 2011. Беседа Преподобного Серафима Саровского с Мотовиловым// Дивеевская тайна и предсказания о Воскресении России. — М.: Вече, 2011.
[Поселянин, 2011] Поселянин Е. Преподобный Серафим // Дивеевская тайна и предсказания о Воскресении России. — М.: Вече, 2011.
[Ukkola, ”Pottukoira”, 12.9.2025] Ukkola, Sanna (12.9.2025). Vieraana striimaaja Jouko "Pottukoira" Kärkkäinen. https://youtu.be/ieQKLGSt6W8
[Varoufakis & Žižek, ”Technofeudalism”. 1.11.2021] Varoufakis, Yanis & Žižek, Slavoj (1.11.2021). Technofeudalism. Indigo Festival.
[Vervaeke, ”Beauty”, 17.5.2026] Vervaeke, John (17.5.2026). The Primacy of Beauty. https://www.youtube.com/watch?v=vvbg4w0fDQk
[Žižek, ”Stupidity”, 16.5.2023] Žižek, Slavoj (16.5.2023). On levels of stupidity. https://www.youtube.com/watch?v=C2NtRUVxvbA
[Žižek, ”Violence”, 2009] Žižek, Slavoj (2009). Violence: Six Sideways Reflections. Profile Books, London.
[Архипов, ”Дуša Воина”, 3.11.2020] Архипов, Сергей (3.11.2020). Душа Воина. Русская Школа Русского Языка.
[Великовский, ”Чайковский и звучащий образ России”, 1.4.2022] Великовский, А. (1.4.2022). П.И. Чайковский и звучащий образ России.
[Великовский, ”Шостакович”, 5.12.2017] Великовский, А. (5.12.2017). Шостакович и авангард.
[Динин, "Мифов о святом", 8.9.2014] Динин, Михаил (8.9.2014). Серафим Саровский | Что скрывает РПЦ?
[Дунаев, ”Лермонтов”] Дунаев, М. М. (21.9.2013). Роман-пророчество М.Ю. Лермонтова.
[Дунаев, ”О смысле жизни”, 2008] Дунаев, М. М. (2008). О смысле жизни. Телеканал «СПАС».
[Духанин, "СЕРАФИМ", 14.1.2022] Духанин, Валерий (14.1.2022). Преподобный СЕРАФИМ САРОВСКИЙ.
[Осипов, "Серафим", 1.8.2023] Осипов, А.И. (1.8.2023). Серафим Саровский и современность.
[Осипов, ”Духовность и культура”, 16.11.2021] Осипов, А.И. (16.11.2021). Духовность и культура.
[Подобедов, ”Культура Царства”, 23.9.2022] Подобедов, А. (23.9.2022). Культура Царства через призму русской Церкви.
[Православный, "Серафим", 14.1.2014] Православный, Михаил (14.1.2014). Жития Святых. Серафим Саровский.
[Чакиров, 2011] Чакиров, Никита (2011). Дивеевская тайна и предсказания о Воскресении России.
[Шалахов, ”Существование души”, 28.12.2025] Шалахов, В. Ю. (28.12.2025). Разные подходы к доказательству существования души.
[Шалахов, "цивилизация", 6.10.2020] Шалахов, В. Ю. (6.10.2020). Лекция - 2. Миссионерские Курсы.

Terveisin, Juha Molari

Siunattu kipu ja sääli – pari ajatusta pitkäaikaistyöttömän vanhan miehen kivun filosofiasta

 

Olen pohtinut kipua eri näkökulmista sikäli kuin syrjäytynyt ihminen ja suhteellisen passiivinen herkkähipiäinen mies osaa kipua ajatella. Ehkä joku voisi poimia joitakin ajatuksia omiin pohdintoihinsa? Lopussa on valikoitu kirjallisuusluettelo niistä jutuista, joihin viikonlopun aikana tutustuin vanhan väitökirjani aineiston ohessa.

 

 

Tästä tekstistä et saa ehkä toivottua varmuutta, koska en halua sitä: sellainen olisi laiskuutta, täysi varmuus on "rituaalista puhetta", jota tarvitsee sellainen moderni ihminen, joka on kadottanut kyvyn sietää epävarmuutta ja kipua.

Vaikka itse uskon kivun olevan "siunattu signaali", tuon esiin Schugin (2021) katsauksen, joka toteaa, ettei vankkaa näyttöä kipulääkkeiden haitallisuudesta ihmisillä ole. Viittaan myös lääkäri Ivanishkoon, joka varoittaa kivun sietämisen vaaroista (kuten verenpaineen noususta ja kivun kroonistumisesta).

Kyllä tunnustan, että tiede on tässä asiassa kesken ja ristiriitaista. En huuda gurujen "yhtä totuutta", vaan tunnistan tutkimuskentän monimutkaisuuden.

”Olen elänyt pumpulissa”

Todennäköisesti alavatsan faskiassani – lihaskalvossa – on pieni revähdys tai repeämä. Se paheni nopeasti viime viikolla torstaina. Se tekee kipeää tietyissä liikkeissä, tuntui myös eilen lauantaina illalla kipeästi, kun nousin turhan ripeästi ylös sohvalta seisomaan.

Läheinen henkilö kysyi juuri äsken tähän kipuun liittyen, onko minulla "alhainen kipukynnys". Mietin sekunnin, mitäkö voisin vastata. Kerroin, että mahdollisesti olen niitä ”erityisherkkiä ihmisiä”, jotka eivät kestä mitään kipua, valitan jokaisesta pienestä nipistyksestä nahkassani – niin fyysisistä kuin henkisistä piikeistä. Olen saanut elää elämäni niin kuin pumpulissa, kevyesti ja suojassa kaikelta kivulta.

Kirjoitin torstaina juuri tämän tärkeän henkilön vakavasti aiheellisesta toiveesta Omaoloon oirearvioni (katso alla) ja ilmoitin, että tämä kipu ei ole kiireellinen vaiva, jos vaikka kuukauden kuluessa tulisi hoitoon kutsu. Lääkäri otti yhteyttä jo perjantaina sopien tutkimuksen maanantaille 8. kesäkuuta. Vähintäänkin hävetti, kun samanaikaisesti läheinen tuttu mies Pertunmaalla ei sydämentahdistimen kanssa pääse kuukausien jonotuksen jälkeen lääkäriin, vaikka verenpaineet tippuvat uhkaavasti.

Oman ”häiriötekijänsä” aiheuttaa kipuni tulkinnassa sekin, että kipu on alkanut puoli vuotta sitten, mutta välillä ollut pienempi, jopa kadonnut kokonaan ja nyt taas suurempi. On suuri riski, että kipua aletaan vain lääkitä pois ”kroonisena kipuna”. En tietenkään hyväksy sellaista.

Miksi hävettää ottaa yhteyttä lääkäriin?

Asun täällä alueella, johon liittyy erityisen heikko maine. Me olemme ihmisiä, joita voidaan säälitellä ja kauhistella. Minullekin on vahvistunut itseeni kohdistuva häpeä, ettei meikäläisen pidä nyt apua pyytää, en ole sen arvoinen. 

Kontulan maineeseen liittyy vahvasti median luoma negatiivinen narratiivi, jota Olli Juntunen [Juntunen, 2019] analysoi opinnäytetyössään. Juntunen toteaa, että medialla on merkittävä rooli sellaisten stereotypioiden vahvistamisessa, joissa Kontula esitetään vain rähinäpaikkana tai huumekaupan keskuksena. Median representaatiot, kuten Juntusen mainitsemat uutiset "öisestä nuorisoterrorista" tai "häiriöbaareista", luovat vakiintuneita mielikuvia. En tietenkään ole ostarin nurkilla norkoileva päihteidenkäyttäjä, vaan Kontulan, Kivikon ja Myllypuron polkuja hallitseva vanheneva mies.

Yhteiskunta tarkastelee pitkäaikaistyöttömiä usein julkishallinnollisesta, valtioneuvoston poliittisesti ohjaamasta työvoimapoliittisesta näkökulmasta käsin. Tässä katsantotavassa minun kaltaiset ihmiset näyttäytyvät ensisijaisesti hallinnollisina kategorioina: ikänä, työllisyysstatuksena ja palvelujärjestelmän kohteina. Tuo näkökulma muistuttaa sitä abstraktia ja byrokraattista maailmankuvaa, jota Maurice Merleau-Ponty kritisoi ”toisen asteen konstruktiona” (construction de second ordre): ihmistä lähestytään johdetun luokituksen kautta eikä hänen alkuperäisestä eletystä todellisuudestaan käsin [Merleau-Ponty, 1945, s. ix]. 

Fenomenologisesti ongelma ei ole vain luokittelussa, vaan siinä, että meikäläisen ihmisen stigma alkaa peittää ihmisen alkuperäisen ruumiillisen olemisen niin että minua hävettää ottaa yhteyttä lääkäriin, kun en ole ”hoidon arvoinen ihminen”. Tässä voidaan puhua eräänlaisesta ”kokemusvirheestä”: analyysi alkaa abstraktiosta eikä siitä, miten ihminen itse elää maailmassaan [Merleau-Ponty, 1945, s. 5]. 

Kenties en elä aivan stereotypian mukaisesti: olen raitis, fyysisesti kohtuullisen aktiivinen ja juoksen melko säännöllisesti Kivikon ja Myllypuron hiekkateillä ja metsän poluilla lyhyttä terveysliikuntaani, joka on jatkunut tällaisena yli puolivuosisataa. Juuri tässä minun oikea ”eletty ruumis” (le corps propre) tulee näkyväksi. Juoksu palauttaa minut välittömään suhteeseen maailmaan — siihen ”alkuperäiseen, välittömään ja primitiiviseen kontaktiin maailmaan”, jota Merleau-Ponty piti kaiken ymmärtämisen perustana [Merleau-Ponty, 1945, s. vii]. Elinympäristö ei tällöin näyttäydy vain sosiaalisten ongelmien maisemana tai byrokraattisen tarkastelun kohteena, vaan siitä tulee jälleen ”kaiken ajattelun luonnollinen asuinpaikka ja kenttä” [Merleau-Ponty, 1945, s. xi].

En osaa kehua liikkumistani: se ei ole sellaista kimmoisaa ja lennokasta kuin soisi olevan. Askel ”laahustaa”, askeleen kontakti maahan hidastuu. Kaiken tuon iloni keskellä, todennäköisemmin juuri juoksulenkillä, kipeytin uudelleen alavatsan faskian, kun tein muutaman reippaan intervallin, jossa koko vartalon piti olla ryhdikäs. 

Ajattelen nyt kivun ongelmaa mahdollisuutena ymmärrykseni avartamiseen: oikean alavatsan faskiakipu on uusi pieni näyttämö ”filosofialle”, jossa kipu olisi kompassi ja paraneminen edes hiukan intellektuaalinen projekti.

Muistan myös äitiäni. Se, että aivoinfarktista halvaantunut äiti meni sairaalaan Kela-taksilla ja otti sairaalassa vuoronumeron eikä halunnut "etuilla" edes kuoleman kynnyksellä, on kuva suomalaisesta velvollisuudentunnosta ja säädyllisyydestä. Äidin viimeiset sanat – "tämä oli koronarokotteen syytä" – vahvistaa skeptisyyttäni ja luottamukseni puutetta järjestelmään. Otan pikemmin lääketieteellisen vastuun omiin käsiini.

En tahdo "naamioitua onnellisuutta"

Suomi, joka on toistuvasti kruunattu maailman onnellisimmaksi maaksi, kantaa paradoksaalisesti myös kansainvälisen vertailun kärkipaikkaa kipulääkkeiden ja masennuslääkkeiden käytössä. Tämä ristiriitainen kuva pakottaa kysymään, millaista onnellisuutta me tavoittelemme ja millä keinoin. Vanessa Clarken BBC:lle kirjoittama artikkeli "Painkillers 'mask, not kill' long-term pain" [Clarke, ”Painkillers”, 21.2.2020] nostaa esiin huolenaiheita.

Vanessa Clarken artikkeli "Painkillers 'mask, not kill' long-term pain" [Clarke, ”Painkillers”, 21.2.2020] nosti esiin hälyttävän trendin: kipulääkkeiden liiallinen käyttö on ollut yleistymässä, ja niitä markkinoidaan usein ratkaisuna pitkäaikaiseen kipuun, vaikka ne todellisuudessa saattavat vain peittää oireet. Clarken haastattelema Jazmine Allenin, 23, tarina on silmiä avaava. Allen, jolla on takanaan kymmenen vuoden historia reseptikipulääkkeiden käytöstä lonkkanivelen kehityshäiriöleikkauksen jälkeisen kroonisen kivun vuoksi, huomasi lopulta lääkityksen olevan suurempi ongelma kuin itse kipu. "Olin lapsi. Jouduin tähän ilman omaa syytäni, ja siitä irrottautuminen oli miljoona kertaa vaikeampaa kuin mikään leikkaushommista", hän kertoo [Clarke, ”Painkillers”, 21.2.2020]. Tämä kokemus, jossa lääkkeet luovat pikemminkin riippuvuutta kuin parannusta, on tietysti huolestuttava.

 Suomessa on kipulääkkeiden kulutus kansainvälisesti katsottuna erityisen korkeaa. Kuinka moni Jazminen kaltainen tarina jää piiloon tilastojen taakse? Onko liikaa tapauksia, joissa lääkkeistä on tullut osa sitä "outoa liikkumattomuutta", jota Žižek kuvaa osuvasti – tila, jossa ongelma ei lopu, vaan jatkuu, ja lääkkeet tarjoavat vain hetkellisen illuusion kontrollista [Žižek, ”Pandemic!”, 2020]? Slavoj Žižek on käsitellyt lääkitsemistä, masennusta ja yksilön turruttamista useissa teoksissaan, esseissään ja luennoissaan: lääkkeillä siirretään yhteiskunnallinen tai poliittinen ongelma yksilön aivokemiallisesta viasta johtuvaksi – tiivistyy kenties parhaiten hänen kirjassaan Like a Thief in Broad Daylight: Power in the Era of Post-Human Capitalism (2018), sekä hänen laajassa yhteiskuntakriittisessä teoksessaan Violence: Six Sideways Reflections (2008).

Tohtori Li-Chia Chenin tutkimukset opioidien, gabapentiinin ja pregabaliinin käytöstä paljastavat Clarken BBC-artikkelin mukaan selkeän sosioekonomisen jaon: köyhemmissä yhteisöissä riippuvuus kipulääkkeisiin on korkeampaa [Clarke, ”Painkillers”, 21.2.2020]. Tämä "Pohjois-Etelä-jako" Isossa-Britanniassa, jossa fyysisesti raskaampaa työtä tekevät ihmiset kärsivät enemmän tuki- ja liikuntaelinsairauksista ja terveydenhuollon saatavuus on rajallisempaa, sattuu pahasti yksiin Žižekin näkemyksen kanssa "absurdin kapitalismin kriisistä", joka paljastaa luokkaeroja. Žižek väittää, että "emme ole kaikki samassa veneessä" [Žižek, ”Pandemic!”, 2020]. Onko niin, että kipu ja sen lääkkeellinen hallinta ovat myös luokkakysymys, jossa yhteiskunnan heikoimmat ovat alttiimpia joutumaan lääkekierteeseen, koska heillä ei ole pääsyä monipuolisempiin hoitomuotoihin tai resursseja käsitellä kipua kokonaisvaltaisemmin?

Public Health Englandin raportoimat luvut, jotka osoittavat satojen tuhansien ihmisten käyttäneen opioideja, gabapentinoideja tai bentsodiatsepiineja kolme vuotta tai kauemmin, korostavat riippuvuuden ja yliannostuksen riskejä [Clarke, ”Painkillers”, 21.2.2020]. Tämä on Žižekin kuvaaman "valvontakapitalismin" varoittava ennusmerkki, jossa yksilön keho ja kokemukset tulevat osaksi järjestelmällistä hallintaa. Kun lääkkeet muuttuvat pitkäaikaisiksi seuralaisiksi, ne voivat myös peittää taustalla olevat ongelmat, kuten Dr. Siara Malik Sunderlandin kampanjasta korostaa: "Tarvitsemme, kliinikkoina, seurata potilaitamme nähdäksemme, miksi kipu jatkuu" [Clarke, ”Painkillers”, 21.2.2020]. Lääkkeiden nauttiminen toimii symbolisena tekona, jolla annamme periksi kivulle sen sijaan, että kohtaisimme sen syyt [Žižek, ”Pandemic!”, 2020].

Minun mielestäni Suomi on onnellisten sikojen maa lääkkeiden avulla. Žižek ironisesti huomauttaa Elon Muskin "onnellisesta siasta" ja minun mielestäni tämä sika voisi olla tietysti suomalainen, koska Suomessa kaikki ovat onnellisia . Voisiko olla, että meidän "onnellisuutemme" on ainakin osittain farmakologisesti ylläpidettyä? Käytämmekö lääkkeitä luodaksemme illuusion kivuttomuudesta, jotta voimme ylläpitää mielikuvaa hyvinvoivasta kansasta?

Clarken artikkeli korostaa tarvetta "parempaan tarjontaan vaihtoehdoille kipulääkkeistä" [Clarke, ”Painkillers”, 21.2.2020]. Žižekin analyysi mediassa kehitettävästä "ohjelmallisesta pelosta" ja sen varassa tapahtuvasta "kurinalaisuudesta" on tässäkin yhteydessä relevantti [Žižek, ”Pandemic!”, 2020].

Žižek maalaa kuvan maailmasta, joka on siirtymässä "jälkikapitalistiseen ja postliberaaliin aikakauteen – dystooppiseen aikakauteen" [Žižek, ”Pandemic!”, 2020]. Tässä ympäristössä riski kadottaa yksilöllisyys ja vapaus on suuri. Vapauden menetyksen teema, jota Žižek käsittelee pohtiessaan Agambenin kritiikkiä lukituksista, koskee myös kipulääkekierrettä. Menetämmekö vapautemme valita ja hallita omaa kehoamme ja kokemuksiamme, kun lääkkeistä tulee ainoa tai ensisijainen ratkaisu kipuun? Tämä on myös Suomen haaste.

Sen sijaan, että tavoittelemme "onnellisen sian" kivutonta tilaa lääkkeiden avulla, pitäisi luoda yhteiskunta, jossa yksilöillä on vapaus ja mahdollisuus kohdata kipunsa, ymmärtää sen syitä ja löytää aitoja ratkaisuja. Se vaatii muutosta asenteissa, terveydenhuollon rakenteissa ja yhteiskunnan arvoissa. Vasta silloin voimme todella sanoa olevamme onnellisin kansa, emmekä vain kansa, joka on oppinut naamioimaan kipunsa.

Žižek viittaa ranskalaiseen filosofiin Laurent de Sutteriin ja toteaa, että modernissa globaalissa kapitalismissa ihmisen tunteet on "ulkoistettu" kemialliselle stimulaatiolle. Hän kuvailee psyykelääkkeitä ja masennuslääkkeitä nykyajan "kansan oopiumina" (viittauksena Karl Marxin kuuluisaan lausuntoon uskonnosta). Lääkkeiden avulla ihmiset pidetään toimintakykyisinä yhteiskunnassa, joka on itsessään sairas tai vieraannuttava. Lääkitystä käytetään vaimentamaan ulkopuolelta tulevat shokit ja ahdistukset, jotta ihminen ei reagoisi niihin lamautumalla – tai kapinoimalla.

 Žižekin keskeisin filosofinen kritiikki on se, että sosiaaliset ja poliittiset kriisit muutetaan lääketieteellisiksi ongelmiksi. Jos työntekijä uupuu, masentuu tai kokee näköalattomuutta epäinhimillisten työolojen tai taloudellisen epävarmuuden vuoksi, kapitalistinen järjestelmä ei muuta rakenteitaan. Sen sijaan järjestelmä viestii yksilölle: "Sinun aivokemiasi on epätasapainossa, ota tämä SSRI-lääke". Tämä depolitisoi tilanteen: yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus tai järjestelmävika muuttuu yksilön omaksi, sisäiseksi ja biologiseksi viaksi, joka korjataan kemiallisesti, jotta yksilö voi palata takaisin tuottavaksi työntekijäksi. 

Žižek kritisoi myös nyky-yhteiskunnan pakonomaista vaatimusta olla onnellinen ja positiivinen. Hän toteaa, että ahdistus ja kärsimys olisivat usein loogisia, terveitä ja silmiä avaavia reaktioita maailman tilaan. Lääkitsemällä tai vaihtoehtoisesti trendikkäällä "mindfulnessilla" (jota Žižek kutsuu globaalin kapitalismin täydelliseksi ideologiseksi työkaluksi) ihminen opetetaan hyväksymään kurjuutensa ja "päästämään irti", sen sijaan että hän kanavoisi suuttumuksensa yhteiskunnalliseen muutokseen.

Oma arvio

Kirjoitin tämän Oma arvion, kun lähetin netin kautta kuvauksen tilanteestani.

Pääoire: Oikean alavatsan syvä liikekipu (kesto n. 6 kk, nyt akuutisti pahentunut).

Sijainti: Oikealla puolella alavatsaa, selvästi navan alapuolella, mutta nivuslinjan yläpuolella. Kipu on luonteeltaan syvää. Pistemäistä arkuutta ei tunnu pintaa painettaessa (palpaatio negatiivinen).

Provokaatiotekijät (Mikä aiheuttaa kivun):

1. Vartalon kiertoliikkeet (torsio) ja kurkottelu: Äkilliset suunnanmuutokset ja vartalon kierto provosoivat kivun välittömästi.

2. Mekaaninen rasitus: Pahentui merkittävästi aggressiivisen intervallitreenin (sis. 90 asteen käännöksiä kovassa vauhdissa alamäestä ylämäkeen ja spurtteja tekonurmella) jälkeen. Kipu tuli viiveellä vasta seuraavana päivänä.

Uusi oire: Aiemmin oireeton rauhallinen kävely on muuttunut kivuliaaksi akuutin ärsytyksen myötä.

Lievittävät tekijät:

1. Lepo: Levossa ei ole kipua, ainoastaan joskus hetkellistä lievää "kuumotusta" rasituksen jälkeen.

2. Suoraviivainen liike: Tasavauhtinen suoraviivainen juoksu (vauhtialueella n. 3:45–4:30 min/km) on aiemmin onnistunut oireetta. Myös pikajuoksu kovemmalla vauhdilla (2:20–2:30 min/km) on onnistunut, vaikka epäilen sen osaltaan vaikuttaneen faskian vaurioitumiseen.

Poissulkevat havainnot (Erotusdiagnostiikan helpottamiseksi):

A) Ei viittaa suolistoon: Ei IBS-oireita, ei yhteyttä ruokailuun tai suoliston toimintaan.

B) Ei viittaa klassiseen tyrään: Ei näkyvää tai tuntuvaa pullistumaa nivusessa.

C) Negatiiviset provokaatiotestit: Makuulla tehtävä suoran jalan nosto ei aiheuta kipua. Istumaannousu makuuasennosta (suora vatsalihas) on kivuton.

D) Ei sisäelinoireita: Ei kipua levossa, ei virtsaamisoireita, ei kuumetta, ei kiveskipua.

Oma epäily: Lihas-faskialiitoksen (esim. m. obliquus internus tai transversus abdominis) mikrorepeämä tai urheilijan tyrä (athletic pubalgia), joka on ärtynyt akuutiksi voimakkaiden leikkausvoimien seurauksena.

Taustatiedot: Pitkäaikainen terveysliikkuja (n. 50 v tausta juosta noin päivittäin). Päivittäinen liikkumismäärä joskus jopa n. 42–50 km (juoksua) jaettuna kolmeen osaan.

Terveysasemalla diagnoosin jälkeen sain alavatsan lihasten vahvistamiseen ohjeita. Periaatteessa niitä ohjeita, joiden mukaan olin elänyt. En sanoisi käyntiä turhaksi: ulkopuolisen henkilön arvio tilanteesta on toki aiheellista. Oli myös hyvä ymmärtää, että olin tehnyt juuri oikeita asioita. Tyytyväinen olin siihenkin, että mitään kipulääkettä ei tarjottu. Itseasiassa hämmästelin, että terveysasemalla ei minkään painelun ja vääntelyn avulla edes saatu kipua esiin. Tänään on ollut melko kivuton päivä. 

Luonnollinen suojajännitys (anticipatory guarding)

Minun tapani reagoida vammaani on jossain määrin omapäinen ja ehkä minulla on hiukan epäluottamusta suhteessa instituutioihin. Siinä missä useimmat säälisivät itseään ja etsisivät nopeinta kivunlievitystä, olen torjunut kipulääkkeisiin liittyvät suositukset ja olen jo ennen lääkärintapaamista laatinut seikkaperäisen omaperäisen diagnoosin. Olen yrittänyt PubMed-tutkimuksilla ja muilla lähteillä lähestyä biologista realismia. 

Tahtoisin ymmärtää kunnioittaen, että kipu on kriittinen "biofeedback-järjestelmä", "Luojan antama hyvä varoitussignaali", joka ohjaa kehon luonnollista suojajännitystä (anticipatory guarding). Youtuben videot valitettavasti tarjoavat tuon hienon nimen ”biofeedback” avulla myös kaikenlaista pikkuyrittäjien huuhaata.

Ibuprofeenin kaltaiset tulehduskipulääkkeet estävät prostaglandiinien synteesiä, mikä hidastaisi sidekudoksen rakennusmiesten, fibroblastien, saapumista työmaalle ja heikentäisi arpikudoksen laatua. Parasetamoli, joka vain nostaa kipukynnystä keskushermoston kautta, olisi "valheellista turvallisuuden tunnetta", joka petollisesti peittäisi vaurion ja altistaisi uusille repeämille.

Minua miellyttää Armando Cruzin yksinkertainen maanläheinen lähestysmistapa kipuun. Fysioterapian maisteri, liikunta- ja urheilutieteiden kandidaatti Armando Cruz, on erikoistunut ortopedisten rasitusvammojen hoitoon. Hänen ”kivun filosofiansa” lähtökohta on kipu viestintuojana, kipu ei ole vihollinen, kipu ei ole merkki kehon toimintahäiriöstä, vaan se on viisautta ja kehon tapa kommunikoida. Tämän vuoksi oireiden vaimentaminen aiheuttaa vakavan vaaran: Cruz varoittaa pelkkien oireiden peittämisestä särkylääkkeillä, jääpuseilla tai "läpi puskevalle" (grind through) mentaliteetille, sillä se vain hiljentää kehon varoitussignaalin. 

”Jos kehon pieniä viestejä ja kuiskauksia ei kuuntele ajoissa, ne muuttuvat huudoksi ja lopulta keho pakottaa pysähtymään vakavamman romahduksen kautta”, Cruz lausuu [Cruz, ”Pain”, 14.7.2025]. Cruz jakaa ihmisen kokeman kivun kolmeen eri kategoriaan, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa: 1) Fyysinen kipu: Nivelkivut, lihassärky ja vammat, 2) Emotionaalinen kipu: Kehoon varastoitunut suru, viha ja käsittelemättömät traumat, 3) Hengellinen / henkinen kipu: Erillisyys omasta elämäntehtävästä, arvoista tai identiteetistä.

Kun kipu iskee, Cruz opettaa asiakkailleen menetelmän sen ratkaisemiseksi: 1) Tunnista (Recognize): Mikä kipu on kyseessä ja missä ympäristössä tai kenen seurassa se aktivoituu? 2) Heijasta (Reflect): Pysähdy hiljaisuudessa miettimään, miltä kipu yrittää sinua suojella ja mitä olet kenties laiminlyönyt. 3) Rakenna uudelleen (Rebuild): Ota opit käytäntöön esimerkiksi hengitysharjoitusten, liikehoidon, anteeksiannon tai uusien rajojen asettamisen kautta.

Kipulääkkeiden monimutkainen toiminta

Nicholas Gerbis, HowStuffWorksin kipulääkkeitä käsittelevän artikkelin [Gerbis, ”Painkillers”, 29.6.2014] kirjoittaja, on kokenut tiedetoimittaja ja American Scientist -lehden apulaispäätoimittaja, jolla on vahva monitieteinen tausta. Hänellä on maisterin tutkinto journalismista, maisterin tutkinto maantieteestä (klimatologia) ja yli 14 vuoden kokemus freelance-tiedetoimittajana ja entisenä radiotoimittajana.

Nicholas Gerbisin artikkeli "How Do Painkillers Know Where You Hurt?" [Gerbis, ”Painkillers”, 29.6.2014] tarjoaa kattavan katsauksen kipulääkkeiden toimintamekanismeihin ja kivun fysiologiaan. Hän kumoaa illuusion, jonka mukaan kipulääkkeet kohdistuisivat maagisesti kivun lähteeseen.

Gerbis kumoaa yleisen harhaluulon, jonka mukaan kipulääkkeet "tietävät, missä sattuu" [Gerbis, ”Painkillers”, 29.6.2014]. Hän vertaa kipulääkkeitä "haulikon laukaukseen" "taikaluodin" sijaan, korostaen niiden järjestelmällistä leviämistä verenkierrossa ja kivun mekanismien yleistä sabotointia kaikkialla kehossa. Gerbisin argumentaation ytimessä on selitys kivun fysiologiasta, erityisesti nosiseptoreista. Nämä erikoistuneet hermot havaitsevat haitalliset ärsykkeet ja muuntavat ne sähköisiksi signaaleiksi aivoihin. Prostaglandiinien rooli on toimia "vauriosignaaleina", jotka aktivoivat nosiseptoreita.

Gerbis erittelee eri kipulääketyypit niiden toimintamekanismien perusteella. Hän kuvailee tulehduskipulääkkeiden (NSAID-lääkkeet), kuten ibuprofeenin, toiminnan prostanglandiinien tuotannon estämisen kautta, ja asetamminofeenin (TylenoI) toiminnan aivoissa ja keskushermostossa. Opioidit jäljittelevät kehon luonnollisia opioideja ja "kaappaavat" kivunhallintajärjestelmän. Nämä kipulääkkeet eivät suinkaan paranna itse ongelmaa.

Selvitä kivun syy!

Xuanwun sairaalan sairaalan lääkäri Yue Jianning ja Xu Wenting kysyvät, mistä kipu tulee ja miten se katoaa? 

”Muinaisesta Kreikasta lähtien ihmiskunta on tutkinut kivun luonnetta. Kuuluisat filosofit Platon ja Aristoteles uskoivat, että kipu olisi vain tunne, sama kuin viha ja suru, täysin psykologinen eikä läheisesti yhteydessä kehoon. Tuhansien vuosien perusteellisen tutkimuksen jälkeen ihmiset ovat kuitenkin havainneet, että kipu ei ole niin yksinkertainen kuin filosofit kuvailivat; se on kokemus, johon liittyy aistillisia, emotionaalisia, kognitiivisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia, jotka liittyvät kudosvaurioihin.” [Jianning & Wenting, 2026] 

Jianning ja Wenting viittaavat kipureseptoreihin, jotka ovat ihmisen kipua tuottavan järjestelmän "lähtöasemia", pohjimmiltaan vapaasti kelluvia hermopäätteitä. Tämän jälkeen he käsittelevät rikkoutuneiden kudossolujen vapauttamia kaliumioneja (K+); haavakohdan immuunisolut vapauttavat prostaglandiineja, histamiinia ja bradykiniiniä puolustautuakseen taudinaiheuttajia vastaan; ja hermokuidut vapauttavat P-ainetta. Sähköinen signaali menee lopulta aivokuoreen asti. 

”Kipu on kehon suojareaktio, joka saa sen välttämään tai poistamaan vaurion nopeasti. Jos koet selittämätöntä kipua, erityisesti voimakasta kipua, jota on vaikea lievittää ja joka on sietämätöntä, älä koskaan ota kipulääkkeitä itse. Sinun tulee mennä sairaalaan tutkimuksiin mahdollisimman pian syyn selvittämiseksi, jotta kipulääkkeet eivät peitä oireita ja viivästytä hoitoa.” [Jianning & Wenting, 2026].

Sen sijaan, että turruttaisin kivun, olisi parempi turvautua "hormonihakkeroinnin" ja luonnonmukaisen toipumisen periaatteisiin. Tämä tarkoittaa panostusta huolelliseen nesteytykseen, aminohappoihin ja vitamiineihin – ja erityisesti melatoniiniin. Vuodelta 1993 peräisin oleva tutkimus [Valcavi et al., 1993] osoittaa melatoniinin stimuloivan kasvuhormonin (GH) eritystä. Kasvuhormoni on kehon tärkein "korjaushormoni", joka kiihdyttää kollageenin synteesiä ja edistää kudosten uusiutumista. Melatoniini parantaa myös unen laatua, mikä on toipumisen kannalta kriittistä, mutta se ei turruta kipuaistia. Haluan pysyä tietoisena vammastani samalla, kun optimoin kehoni biokemiallista ympäristöä paranemiselle. En suinkaan vain "makaa", vaan yritän muuttaa sänkyni ja kaikki paikat solutason laboratorioksi, jossa jokainen lepohetki olisi rakennusaikaa. Ihmettelen sitäkin, "miksi kukaan ei puhu" melatoniinin mahdollisuuksista, kun taas kipulääkkeitä suositellaan laajalti – syytän mielihyvin valtavirtaa biologian unohtamisesta ja keskittymisestä vain oireiden peittelyyn.

Lääketieteellisen ajattelun ymmärtämisessä ihan tärkeässä asemassa on eräänlainen henkinen veli Antti Heikkilä, kiistelty ortopedi, joka on tullut tunnetuksi LCHF-ruokavalion, statiinikritiikin ja kivun merkityksen puolestapuhujana. Kävin Heikkilän kanssa joitakin vuosia sitten kiinnostavan kunnioittavan keskustelun kivusta. Heikkilän oppien mukaisesti kipu ei ole vihollinen, vaan "siunattu signaali", elintärkeä viesti, jota moderni lääketiede yrittää vaimentaa sen sijaan, että selvittäisi sen mekaanisen tai aineenvaihdunnallisen syyn. Tämä vahvistaa minun omaa tunnettani siitä, että olen oikealla tiellä, vaikka kaikki muut suosittelisivatkin pilleriä. Antti Heikkilä korostaa vanhassa lehtihaastattelussa, että kipu on tiedostamaton mielen viesti. Kun sitä yritetään turruttaa lääkkeillä, ihminen vain ”potkii omaa tutkaintaan vastaan”. Hän kapinoi voimakkaasti lääke- ja ruokateollisuutta vastaan. ”Olen alusta asti vastustanut pilleriratkaisuja, koska ne eivät paranna mitään. Lääkkeet vain vaimentavat oireita. Ihminen sairastuu pohjimmiltaan siksi, että tekee jotain väärin tai syö vääriä ruokia” [Hyväri, ”Antti Heikkilä Siunauttu kipu”, 2018].

Tulehduskipulääkkeiden (NSAID) vaikutukset kudosten paranemiseen

Toki tiedän, että kipulääkkeitä vastaan puhuvat tutkijat ovat julkisuudessa puhuneet hyvin suorasukaisesti, mutta katsausartikkeleiden näkökulmat ovat vähemmän suoraviivaisia.

 Schug [Schug, 2021] tarkastelee kattavassa katsausartikkelissaan tulehduskipulääkkeiden (NSAID) käyttöön liittyvää pitkäaikaista keskustelua niiden mahdollisista haitallisista vaikutuksista kudosten paranemiseen leikkausten ja vammojen jälkeen. Schug kokoaa yhteen nykyisen tiedon NSAID-lääkkeiden vaikutuksista luun, ruston, pehmytkudosten, haavojen, kudosläppien ja enteraalisten anastomoosien paranemiseen. Hän korostaa monitahoista näyttöä ja nykyisen tutkimuksen puutteita, erityisesti korkealaatuisten satunnaistettujen kontrolloitujen tutkimusten (RCT) osalta.

Schug asettaa NSAIDit osaksi monimuotoista perioperatiivista kivunhallintaa, jonka tavoitteena olisi parantaa kivunlievitystä, vähentää opioidien käyttöä ja niihin liittyviä haittavaikutuksia, kuten pahoinvointia, oksentelua ja ummetusta. Opioidien käytön vähentäminen on merkityksellistä myös pitkäaikaisen opioidinkäytön riskin kannalta. Vaikka parasetamoli on lähes universaalisti käytettävä lääkeaine vähäisten haittavaikutustensa vuoksi, NSAIDien riski haittavaikutuksiin on suurempi [Schug, 2021]. Kuitenkin COX-2-selektiivisten NSAIDien (koksibit) käyttöönotto on vähentänyt gastrointestinaalisten haavaumien ja verenvuotokomplikaatioiden riskiä. Tämä konteksti korostaa NSAIDien potentiaalista hyötyä kivunhoidossa samalla kun herättää kysymyksiä niiden turvallisuudesta paranemisprosessien kannalta.

Luun paranemisen osalta on kysyttävä kriittisesti prostaglandiinien, erityisesti PGE2:n, roolista luun jatkuvassa uudelleenmuodostuksessa ja murtuman paranemisessa. Koska NSAIDit estävät prostaglandiinisynteesiä, teoreettiset huolet niiden haitallisista vaikutuksista luun paranemiseen ovat perusteltuja [Schug, 2021]. Eläintutkimukset, erityisesti rotilla tehdyissä murtumamalleissa, ovat osin vahvistaneet näitä huolia osoittaen viivästyksiä luun paranemisessa ja heikomman kalluksen muodostumisen (esim. Rø et al., 1976, kuten Schugissa mainittu).

Kuitenkin ihmisillä tehdyt tutkimukset ovat huomattavasti ristiriitaisempia ja laadultaan heikompia. Schug [Schug, 2021] viittaa meta-analyysiin (Wheatley et al., 2019), joka osoitti yhteyden NSAID-altistuksen ja viivästyneen luutumisen tai luutumattomuuden välillä (OR 2.07; 95 % CI 1.19–3.61). Schug kuitenkin huomauttaa, että tämä yhteys oli vahvempi heikkolaatuisissa tutkimuksissa, ja potentiaaliset sekoittavat tekijät, kuten potilaat, jotka käyttivät enemmän NSAIDeja pidempään lisääntyneen kivun vuoksi huonosti paranevasta murtumasta, ovat mahdollisia. Tärkeää on, että matalan annoksen tai lyhytaikaisen käytön (<2 viikkoa) yhteydessä ei havaittu vastaavaa yhteyttä. Myöhemmät RCT-tutkimukset nilkkamurtumien (McDonald et al., 2020), Collesin murtumien (Aliuskevicius et al., 2020) ja lasten pitkien luumurtumien (Nuelle et al., 2020) osalta eivät osoittaneet merkittäviä eroja paranemisajoissa NSAID-ryhmän ja kontrolliryhmien välillä.

Schug [Schug, 2021] päätyy siihen johtopäätökseen, että vaikka eläintutkimuksista löytyisi viitteitä COX-2-estosta ja murtumien paranemisen estymisestä, näyttö ihmisillä ei olisi riittävän vankkaa näiden huolien tueksi. Näin ollen nykyisten tietojen perusteella ei olisi syytä kieltää potilailta lyhytaikaista NSAID-pohjaista kivunlievitystä murtumien jälkeen.

Ruston paranemisen osalta Schug [Schug, 2021] toteaa, että ihmisillä tehtyjen tutkimusten puute tekisi vaikutusten arvioimisesta epäselvää. Eläintutkimukset ovat osoittaneet ristiriitaisia tuloksia, kuten varhaisia negatiivisia vaikutuksia kondrosyyttien proliferaatioon, mutta ei myöhemmissä vaiheissa (Merkely et al., 2019, kuten Schugissa mainittu). Pehmytkudosten, erityisesti jänteiden ja nivelsiteiden paranemiseen liittyvässä tutkimuksessa Schug [Schug, 2021] viittaa systemaattiseen katsaukseen eläintutkimuksista (Duchman et al., 2019), jossa homogeenisten eläintutkimusten alaryhmäanalyysi ei osoittanut vaikutusta NSAIDeilla. Kuitenkin eräs kaniinimallissa tehty tutkimus (Lu et al., 2015) osoitti, että koksibit (selektiiviset COX-2 estäjät, kuten selekoksibi) heikensivät rotaattorimanetin korjauksen paranemista, mikä vahvistui osin myös yhdessä RCT-tutkimuksessa ihmisillä (Oh et al., 2018), jossa selekoksibin käyttöön liittyi korkeampi revaskularisaatioaste. Yleisesti ottaen Schug [Schug, 2021] toteaa, että ihmisillä olisi riittämätöntä tietoa pehmytkudosten paranemiseen liittyen, mutta näyttäisi siltä, ettei niiden käyttö yleisesti ottaen olisi haitallista, lukuun ottamatta mahdollisesti selekoksibin käyttöä rotaattorimanetin korjauksen jälkeen.

Haavojen paranemiseen liittyvät eläintutkimukset olisivat niin ikään tuottaneet ristiriitaisia tuloksia, osoittaen joko heikentynyttä paranemista, ei vaikutusta tai jopa parantunutta paranemista koksibien käytön yhteydessä (Schug, 2021). Ihmisillä tehtyjä julkaistuja tutkimuksia tästä aiheesta ei ole.

Vapaiden kudosläppien (free flaps) osalta eläintutkimukset ovat tuottaneet ristiriitaisia tuloksia koksibien vaikutuksista läpän eloonjäämiseen. Yhdessä ihmisillä tehdyssä retrospektiivisessä kohorttitutkimuksessa (Schleiffarth et al., 2014) ketorolaakin käyttö pään ja kaulan alueen vapaiden läppien jälkeen ei lisännyt verenvuotoa tai läppävaurion riskiä. Kuitenkin eräs kohorttitutkimus (Al-Sukhun et al., 2006) yhdisti parekoksibin ja valdekoksibin käytön vapaiden läppien vaurioitumisen lisääntymiseen. Schug (2021) painottaa tässäkin tapauksessa kohorttitutkimusten rajoituksia ja potentiaalisten sekoittavien tekijöiden riskiä. Suoliston anastomoosien vuodon osalta NSAID-käyttö on erityisen kiinnostavaa, sillä se voi parantaa gastrointestinaalista toipumista leikkauksen jälkeen (Chapman et al., 2019, kuten Schugissa mainittu). Kuitenkin huoli anastomoosivuodon lisääntymisestä on ollut jatkuva. Meta-analyysit (Modasi et al., 2019; Huang et al., 2017) ovat osoittaneet ei-selektiivisten NSAIDien käytön liittyvän anastomoosivuodon riskin kasvuun. Huomionarvoista on kuitenkin, että alaryhmäanalyysit eivät osoittaneet vastaavaa riskiä selektiivisten COX-2-estäjien (koksibit) osalta. Schug (2021) päätyykin siihen johtopäätökseen, että gastrointestinaalisten anastomoosien paraneminen ei todennäköisesti heikkene perioperatiivisella NSAID-käytöllä, ja tämä on paremmin dokumentoitu koksibien osalta.

Schugin [Schug, 2021] artikkeli on tietysti perusteellinen tieteellinen kokoelma monimutkaisesta aiheesta. Sen suurin ansio on kattava eri kudostyyppien läpikäynti ja johdonmukainen kritiikki nykyisen tutkimusnäytön laadusta. Schug alleviivaa toistuvasti eläintutkimusten ristiriitaisia tuloksia ja erityisesti ihmisillä tehtyjen tutkimusten heikkoa laatua, korostaen systemaattisten katsausten ja meta-analyysien kyvyttömyyttä tehdä lopullisia johtopäätöksiä puuttuvien RCT-tutkimusten vuoksi. Monet olemassa olevat kohorttitutkimukset kärsivät potentiaalisista sekoittavista tekijöistä ja historiallisista kontrolleista, mikä vaikeuttaa kausaalisuhteiden osoittamista.

Yksi artikkelin keskeisistä viesteistä on tarve paremmin suunnitelluille, laajoille satunnaistetuille kontrolloiduille tutkimuksille, jotta näihin tärkeisiin kysymyksiin saadaan lopullisia vastauksia. Vaikka alustavia johtopäätöksiä voidaan tehdä, kuten se, ettei lyhytaikainen NSAID-käyttö estäisi paranemista useimmissa tapauksissa, nämäkin johtopäätökset perustuvat usein heikkoon näyttöön ja ovat spekulatiivisia. Erityisesti koksibien ja ei-selektiivisten NSAIDien välillä vaikuttaa olevan eroja, mutta myös tässä asiassa tarvitaan lisää tutkimusta.

Schugin artikkeli ei tarjoa helppoja vastauksia, vaan korostaa tieteellisen tiedon epävarmuutta. Schugin artikkeli on arvokas panos keskusteluun NSAIDien käytöstä perioperatiivisessa kivunhallinnassa. En kuitenkaan hänen artikkelinsa jälkeen ryhdy syömään kipulääkettä kipuuni, joka ilmenee ainoastaan tietyssä liikkeessä, vaan toistaiseksi pitäydyn enemmän evoluutiobiologian näkökulmaan kivusta tärkeänä signaalina.

Kiropraktiikan tohtori Martin Schmaltz on arvostettu kliininen asiantuntija, jolla on yli 40 vuoden kokemus tuki- ja liikuntaelimistön vaivojen hoidosta ja joka on erikoistunut neuromuskuloskeletaaliseen lääketieteeseen. Hän on kouluttanut laajasti kollegoitaan Yhdysvalloissa ja edustaa lääkkeetöntä ja luonnollista hoitofilosofiaa. Hänen artikkelinsa "Pain Reliever Can Hinder Injury Healing!" [Schmaltz, 1995] herättää tärkeän kysymyksen yleisesti käytettyjen tulehduskipulääkkeiden (NSAID) vaikutuksesta vammojen paranemiseen.

Schmaltzin näkökulma on, että vaikka NSAIDit, kuten ibuprofeeni, tehokkaasti lievittävät kipua ja tulehdusta, ne voivat itse asiassa hidastaa ja jopa heikentää kudosten paranemisprosessia. Hän korostaa, että tyypilliset vammat, kuten nyrjähdykset ja venähdykset, aiheuttavat mikrorikkoja lihasten, jänteiden ja nivelsiteiden kuiduissa, mikä käynnistää monimutkaisen tulehdus- ja paranemiskierron. Schmaltz [Schmaltz, 1995] kuvaa kolmivaiheista normaalia paranemisprosessia: tulehdusvaihetta, regeneraatiovaihetta ja uudelleenmuodostusvaihetta. Hänen mukaansa NSAIDit voivat häiritä kahta ensimmäistä vaihetta estämällä vaurioituneen kuolleen kudoksen puhdistumista ja uuden terveen kudoksen uusiutumista, mikä johtaa epätäydelliseen paranemiseen ja lihasheikkouteen. Hän viittaa kolmeen tutkimukseen, jotka tukevat tätä näkemystä, osoittaen viivästynyttä regeneraatiota, heikentynyttä lihasvoimaa ja jopa merkittävää jänteen lujuuden heikkenemistä NSAIDien käytön jälkeen.

Verrattuna Schugin [2021] katsaukseen, Schmaltzin artikkeli edustaa kiropraktikon näkökulmaa, joka painottaa luonnollisia paranemismekanismeja ja on kriittinen lääkeaineiden käytön suhteen. Schugin artikkeli tunnistaa teoreettiset huolet NSAIDien vaikutuksesta paranemiseen, erityisesti luun osalta, ja löytää eläintutkimuksista viitteitä haitallisista vaikutuksista. Kuitenkin Schug painottaa jatkuvasti ihmisillä tehtyjen tutkimusten heikkoa laatua ja ristiriitaisuutta, todeten, ettei ole vankkaa näyttöä, joka estäisi lyhytaikaisen NSAID-käytön kivunlievityksessä. Schmaltz [Schmaltz, 1995] taas esittää selkeämmin suoraviivaisen varoituksen NSAIDien haitallisista vaikutuksista pehmytkudosten paranemiseen, perustuen valikoituihin tutkimuksiin ja omaan hoitofilosofiaansa. Molemmat tunnistavat potentiaalisen ongelman, mutta Schug on varovaisempi johtopäätöksissään ihmisnäytön osalta, kun taas Schmaltz antaa vahvemman suosituksen luonnolliselle lähestymistavalle.

”Kipuneuronit”

Neurologi Tatjana Valentinovna Matveeva kirjoitti artikkelin ”hyödyllisestä kivusta”. "Kipuneuronit" suojaavat suoraan suolistoa vaurioilta. Vaikka tässä aihepiiri on suoliston kivut ja vauriot, kivun merkittävyyden arviointi on keskeistä. Matveeva liittyy Harvard Medical Schoolin hiirikokeisiin, jotka osoittivat, että "kipuneuronit" stimuloivat suoliston seinämää verhoavia soluja erittämään enemmän limaa, mikä suojaa suolistoa vaurioilta.

 Tutkimustuloksia on esitellyt Cell-lehti (Yang et al., "Nociceptor neurons direct goblet cells via a CGRP-RAMP1 axis to drive mucus production and gut barrier protection"). Tutkijat havaitsivat, että hiirillä, joilta puuttui kipuhermosoluja, oli vähemmän suojaavaa limaa. Jyrsijät kokivat myös muutoksia suoliston mikrobiominsa koostumuksessa, mikä johti dysbioosiin, hyödyllisten ja haitallisten mikrobien epätasapainoon. Matveeva muistuttaa tutkijoiden havainneen, että RAMP1-reseptoreita löytyy pikarisoluista sekä hiirillä että ihmisillä. Monien yksityiskohtien esittelyn jälkeen neurologi Matveeva lopettaa artikkelinsa ”Ikuisen nuoruuden portaalin” kirjoituksessaan toteamukseen: ”Kokeiden tulokset osoittavat, että kipu ei ainoastaan auta havaitsemaan tulehduskohtaa suolistossa, vaan myös suojaa suoraan tulehdukselta” [Матвеева, 19.10.2022].

Samaan tutkimukseen kuin Matveeva, myös Pesheva viittaa Harvardin yliopistossa. Ekaterina Peshevan Harvardin yliopiston uutinen "Study Finds Unexpected Protective Properties of Pain" [Pesheva, ”Pain neurons”, 14.10.2022] käsittelee hiirillä tehtyä kyseistä tutkimusta, joka paljastaa kivun odottamattomia suojamekanismeja suolistossa. Tutkimuksen mukaan kipua aistivat neuronit suolistossa eivät ainoastaan toimi hälytysjärjestelmänä, vaan ne myös säätelevät suojaavan liman tuotantoa ja lisäävät sitä tulehdustiloissa. Tämä työ kyseenalaistaa perinteisen käsityksen kivusta pelkkänä haitan ilmaisimena ja esittää sen aktiivisena osana kehon puolustusmekanismeja.

Tutkimus, joka julkaistiin Cell-lehdessä, osoittaa monimutkaisen signalointiketjun, jossa kipuneuronit ovat suorassa vuorovaikutuksessa limaa tuottavien pikarisolujen kanssa. Nämä pikarisolut tuottavat geelimäistä limaa, joka toimii suojaavana kerroksena elinten pinnalla. Isaac Chiun johtama tutkimusryhmä havaitsi, että hiirillä, joilta puuttui kipuneuroneja, oli vähemmän suojaavaa limaa ja niiden suoliston mikrobikoostumus oli epätasapainossa, mikä tunnetaan dysbioosina.[Pesheva, ”Pain neurons”, 14.10.2022]

Tarkemmin tutkittaessa havaittiin, että pikarisolujen pinnoilla on RAMP1-reseptoreita, jotka reagoivat viereisten kipuneuronien vapauttamaan CGRP-kemikaaliin. CGRP:n vapautuminen aktivoituu ruokavalion, mikrobisignaalien, mekaanisen paineen, kemiallisen ärsytyksen tai lämpötilan muutosten seurauksena. Tämä CGRP:n ja RAMP1-reseptorien välinen vuorovaikutus on ratkaisevan tärkeä liman tuotannolle. Jopa säännölliset suolistomikrobit aktivoivat kipuneuroneja ja siten pikarisoluja tuottamaan limaa, mikä ylläpitää suoliston terveyttä. Lisäksi tutkimuksessa havaittiin, että ruokavalioon liittyvät tekijät, kuten kapsaisiini, voivat aktivoida kipuneuroneja ja lisätä liman tuotantoa. Sen sijaan hiiret, joilta puuttui joko kipuneuroneja tai CGRP-reseptoreja pikarisoluista, olivat alttiimpia koliitille, suolistotulehdukselle. CGRP:n antaminen kipuneuroneja vailla oleville hiirille paransi nopeasti liman tuotantoa ja suojasi koliitilta, mikä vahvistaa CGRP:n keskeisen roolin tässä suojaavassa mekanismissa.

Tutkimuksen johtopäätökset viittaavat siihen, että kivun estäminen lääkkeillä saattaa olla haitallista.[Pesheva, ”Pain neurons”, 14.10.2022] Esimerkiksi koliittipotilailla kivun lievittäminen voi samalla heikentää suoliston luonnollista suojamekanismia. Myös migreenilääkkeet, jotka estävät CGRP:n signalointia, voivat pitkäaikaisessa käytössä häiritä suoliston limakalvon toimintaa ja mikrobiomia. Tutkimus avaa uusia kysymyksiä kivun monitahoisesta roolista ja sen vaikutuksesta kehon fysiologisiin prosesseihin.

Se, että en tahdo turruttaa kipua lääkkeillä, ei tarkoita ylimielistä ja uhmakasta kärsimystä kivuissa. Moskovassa toimivan A.K. Yeramishantsevin mukaan nimetty kaupungin kliinisen sairaalan kipukeskuksen johtaja Andrey Aleksandrovich Ivanishko on perehtynyt koulutuksensa ja ammattinsa puolesta niin akuuttien ja kroonisten kipuoireyhtymien potilaisiin kuin anestian eri muotoihin. Haastattelussa Ivanishko korostaa, että ”kipu on kehon puolustusreaktio” [Иванишко, 3.10.2025] Hän kehottaa kriittisyyteen siihen vanhaan lauseeseen, jonka kuulimme vanhemmiltamme: ”Ole kärsivällinen”, kun lasta neuvottiin, jos lapsi valitti kipua. ”Pitäisikö meidän sietää kipua? Mitä signaaleja keho antaa?”, Ivanishko kysyy ja vastaa: ”Kipu on enemmän kuin vain epämiellyttävä tunne. Se on monimutkainen signaali kehosta, joka syntyy hermostossa ja osoittaa, että jokin järjestelmistä toimii virheellisesti". 

Algologiassa – kirjaimellisesti käännettynä kivun tieteeksi – kipua tutkitaan paitsi sairauden oireena myös itsenäisenä patologisena tilana, joka vaatii huomiota ja hoitoa. Fysiologisesti kipua esiintyy, kun erikoistuneet hermopäätteet (nosireseptorit) reagoivat kudosvaurioon tai sen uhkaan. Ne välittävät signaalin selkäytimeen ja aivoihin, joissa kipuaistimus ja siihen liittyvä emotionaalinen reaktio muodostuvat. Kipu voi ilmetä eri muodoissa. Akuutti kipu viestii yleensä vammasta, tulehduksesta tai sairaudesta. Sillä on suojaava tehtävä: se pakottaa ihmisen reagoimaan nopeasti kivun lähteeseen – poistamaan traumaattisen tekijän, aloittamaan hoidon jne. Krooninen kipu on kipua, joka kestää yli 3–6 kuukautta. Se ei enää toimi suojaavana tehtävänä, sillä silloin kivusta itsestään on tullut patologinen tila, joka vaatii perusteellisempaa diagnoosia, hoitoa ja hallintaa.

Ivanishko vastaa, miksi kipua ei pitäisi sietää, sillä todellisuudessa kivun sietäminen on vaarallista useista syistä. Ensinnäkin sairaudesta voi tulla krooninen, jolloin hoito vaatii enemmän vaivaa ja aikaa (jos mahdollista). Toiseksi kipu vaikuttaa kaikkiin kehon järjestelmiin: verenpaine nousee, syke kiihtyy ja stressihormoneja vapautuu. Pitkäaikainen altistuminen johtaa unihäiriöihin, heikentyneeseen vastustuskykyyn sekä sydän- ja mielenterveysongelmiin. Kolmanneksi elämänlaatu heikkenee: jatkuva kipu vaikeuttaa työskentelyä, lepoa tai sosiaalista kanssakäymistä. Kipu johtaa ahdistukseen, masennukseen ja sosiaaliseen eristäytymiseen. Neljänneksi, perussairauden komplikaatioiden riski kasvaa: joskus kipu "peittää" vakavamman tilan. Esimerkiksi "tavallisen" päänsäryn sietäminen tarkoittaa migreenin, verenpainetaudin tai jopa kasvaimen havaitsematta jäämisen riskiä. ”Siksi kipu on merkki siitä, että on aika hakeutua erikoislääkärin vastaanotolle!”, painottaa kipukeskuksen johtava lääkäri Ivanishko [Иванишко, 3.10.2025].

Bardia Rezaei, raitistumis- ja elämäntapavalmentaja, on tullut tunnetuksi neurotieteeseen pohjautuvista menetelmistään, joilla pyritään auttamaan ihmisiä alkoholista vapaaksi ja muuttamaan tapojaan. Hänellä on vankka akateeminen tausta, mukaan lukien korkeakoulututkinto Kalifornian yliopistosta Berkeleystä ja tuleva hoitotyön ylempi korkeakoulututkinto (MSN). Hän korostaa aivojen uudelleenohjelmoinnin merkitystä riippuvuudesta vapautumisessa. Rezaei on esittänyt kiehtovan analyysin kivun ja myös riippuvuuksien välisestä suhteesta [Rezaei, 11.3.2024]: kipu – olipa se menneisyydestä, nykyhetkestä tai juomisen aiheuttamasta neurokemiallisesta epätasapainosta johtuvaa – on viesti, ei jotain vältettävää tai turrutettavaa. Jopa niin erilaisessa teemassa kuin ”neurokemiallisessa epätasapainossa” tai ”riippuvuuksissa” kipu on vahvasti liitoksissa neurotieteen löydöksiin, jotka koskevat kivun kokemista ja riippuvuuden mekanismeja. Kipu ei ole pelkästään fyysinen sensaatio, vaan monimutkainen kokemus, johon liittyy aivojen eri alueiden, kuten etuotsalohkon, mantelitumakkeen ja hippokampuksen, aktivaatio. Nämä alueet ovat vastuussa tunteiden säätelystä, muistista ja päätöksenteosta, mikä selittää, miksi kipuun liittyy usein voimakkaita emotionaalisia komponentteja, kuten ahdistusta tai masennusta.[Rezaei, 11.3.2024]

Tärkeä ja hyödyllinen aistimus

Tutkijatohtori Tatjana Ivanovna Volkovan[1] akateeminen artikkeli Kipukäyttäytymisestä [Волкова, 2012] korostaa kroonisen kivun valtavaa taloudellista ja sosiaalista taakkaa monissa kehittyneissä maissa. Käsitys kivun luonteesta on kehittynyt Aristoteleen ajoista, jolloin sitä pidettiin ensisijaisesti tunteena, joka motivoi ihmisen käyttäytymistä. Descartesin spesifisyysteoria kuvasi kivun suorana kanavana iholta aivoihin. 

Kansainvälisen kivuntutkimusyhdistyksen asiantuntijaryhmä määrittelee kivun epämiellyttäväksi aistimukseksi ja emotionaaliseksi kokemukseksi, joka liittyy todelliseen tai mahdolliseen kudosvaurioon tai sitä kuvataan tällaisen vaurion termein. Tutkijatohtori Volkova tähdentää, että kipu ja sen fysiologiset vastineet ovat kehittyneet evoluution aikana organismin suojeleviksi ja sopeutumiskykyisiksi reaktioiksi, jotka estävät vaurioita [Волкова, 2012].”Kipu on siis varoitusmerkki kehon patologisista prosesseista ja auttaa tunnistamaan ja hoitamaan monia sairauksia. Siksi se on tärkeä ja hyödyllinen aistimus niin eloonjäämisen kuin elämän säilyttämisenkin kannalta. Kivun havaitseminen on monimutkaista ja vaihtelee ihmisestä toiseen sekä samalla ihmisellä ajan, iän, fysiologisen, psykologisen ja emotionaalisen tilan mukaan” [Волкова, 2012].

Biologisesta näkökulmasta kipu ja kipukäyttäytyminen ovat positiivisia, edistäen organismin selviytymistä. Tutkijatohtori muistuttaa, että sosiaalisesta näkökulmasta asia on kuitenkin monimutkaisempi. Amerikkalainen sosiologi T. Parsons kehitti käsitteen "sairaan roolista yhteiskunnassa" ja esitti sosiologisen lähestymistavan terveyden ja sairauden ongelmiin. Hän katsoi jokaisen poikkeaman normista tuhoisaksi yhteiskunnan integraatiolle ja tarkasteli sairautta yhtenä poikkeavan käyttäytymisen muotona hulluuden ja rikollisuuden rinnalla. Parsonsin mukaan liian matala yleinen terveystaso ja liian suuri alttius sairauksiin häiritsevät yhteiskunnan toimintoja, koska sairaus häiritsee sosiaalisten roolien tehokasta täyttämistä. [Волкова, 2012] Amerikkalainen sosiologi, D. Mechanic, jakaa Parsonsin näkemyksen sairaudesta poikkeavana käyttäytymisenä ja uskoo, että sosiaalipsykologiset tekijät määräävät potilaan käyttäytymisen enemmän kuin institutionaaliset olosuhteet. Mechanic määrittää potilaan käyttäytymisen kontrolloiduksi poikkeavaksi käyttäytymiseksi ja väittää, että sosiaalisen kontrollin muoto edistää yhteiskunnan vakauden vahvistamista. Myös ranskalainen filosofi ja sosiologi M. Foucault jakaa T. Parsonsin ajatukset ja toteaa, että "sairas on ehdottomasti kykenemätön työskentelemään, mutta jos hänet sijoitetaan sairaalaan, siitä tulee yhteiskunnalle kaksinkertainen taakka: halveksunta, jonka hän saa, on tarkoitettu vain hänelle, ja hänen jättämänsä perhe joutuu vuorostaan köyhyyteen ja sairauteen".[Волкова, 2012]

Myös omassa väitöskirjassani [Molari, 2009, 29-31] tarkastelin Foucaultin kritiikkiä ”medisiinipoliisien somatokratiaa” vastaan. Vuonna 1961 esikoisteos Folie et deraison (Hulluus ja järki) ja vuoden 1976 painos nimellä Histoire de la folie (Hulluuden historia) selvittivät spitaalisten poissulkemista – ei sinänsä kivun kokemusta ihmisellä, mutta pointti oli syvempi. Hänen mukaansa moderni psykiatria syntyi kveekarilaisen Tuken ja ranskalaisen filantroopin Pinelin ansiosta: molemmat olivat tehneet intervention hullun olemassaoloon. Molemmat olivat pyrkineet saattamaan hullut moraalisesti tietoisiksi ja vastuullisiksi subjekteiksi. Beveridge-suunnitelmassa terveys saapui makroekonomian kenttään. Kun Rooman valtakunnassa Konstantinuksen aikana valtio oli tehnyt intervention ihmisen sieluun, nyt ei rakennettu enää teokratiaa, vaan lääketieteellinen ruumiinvalvonta: Nykyinen tilanne on kehittynyt 1700-luvun jälkeen – ei teokratiaksi – vaan somatokratiaksi. 

Elämme valtakunnassa, joka näkee ruumiista huolehtimisen, ruumiin terveyden sekä terveyden ja sairauden suhteet valtiollisen intervention määräämäksi alueeksi. Foucaultin mukaan lääketiede merkitsi ”medisiinipoliisina” [Foucault, 1976] hullun pakottamista urbaanin ympäristön kontrolliin. Lääketieteessä oli kyse urbaanin politiikan laajentumisesta kaupunkilaisen järjestyksen ylläpitämiseksi. Valtasuhteet ja hallintomentaliteetti luonnehtivat sitä tapaa, jolla ihmisiä hallitsevat toinen toisiaan. Valtaa ei voi sijoittaa jonnekin paikkaan, vaan se on kaikkialla ja myös kunkin ihmisen sisällä. Foucault arvioi subjektin syntyä sellaisena kuin se ilmeni ”salatussa historiassa”, normaaliuden toiselle puolelle suljetussa hulluuden historiassa. 

Toki ymmärsin silloin ja myönnän edelleen, että Foucaultin teorioihin liittyy paljon ongelmia, eräs ongelma on hänen omien teorioidensa henkilökohtainen defensiivinen luonne. Michel Foucaultin isä oli kirurgi. Michel opiskeli Pariisin yliopistossa ja Ecole Normalessa filosofian ohella myös psykologiaa ja psykopatologiaa sekä työskenteli alkuaan mielisairaalassa. Foucaultin esille nostamiin näkökulmiin oli henkilökohtaiset tarpeet: Foucault oli määritelty diagnostiikassa mielisairaaksi. Hän oli myös homoseksuaali. Mielisairaus ja seksuaalisuus kulkivat koko ajan Foucaultin tutkimusaiheiden valintojen ja filosofisten muodostelmien mukana. Foucaultin hulluuden, lääketieteen ja rankaisemisen historian tutkimukset avasivat uusia näkökulmia sivilisaation marginaalialueille ja vallankäytön toimintatapoihin. Unohtaa ei sovi Foucaultin tutkimusintentioiden syntyneen kuohuvassa Pariisissa, jossa jokainen vastusti konsensusta. Foucault halusi siirtyä pois hallintomentaliteetista ja tähdentää ”itsestä huolehtimista”. Tällöin subjektiuden historian mukaisesti ei olisi enää jakoa hulluihin ja ei-hulluihin tai sairaisiin ja terveisiin. Foucaultin mukaan lääketiede ilmenee ”poliittisena ekonomiana” välittömästi niissä tilanteissa, kun tutkitaan ihmiskehon terveyttä ja sairautta. [Foucault, 1974] Kiistämättä Foucaultin teorioiden ”henkilökohtaisuutta”, ne ovat kiinnostava näkökulma siihen, miten ylipäätään suhtaudumme terveyteen ja sairauteen – kenties myös kipuun – yhteiskunnan valtajärjestelmän ja hallintamentaliteetin osana.

Michel Foucault’n kytkös alavatsakipuun ja Buranaan tuntuu ensisilmäyksellä kaukaa haetulta. Foucault on kuitenkin aivan keskeinen hahmo, koska kivun lääkitys on valtataistelua yksilön ja järjestelmän välillä. Foucault kehitti termin biopolitiikka. Sillä hän tarkoitti sitä, miten moderni valtio hallitsee kansalaisiaan säätelemällä heidän terveyttään, ruumiitaan ja biologisia prosessejaan.

Kun lääkäri määrää kipulääkettä, se ei ole vain "ystävällinen teko", vaan tapa palauttaa sinut normaaliksi ja tuottavaksi. Järjestelmä haluaa vaimentaa kivun, jotta ihminen lakkaisi olemasta "ongelma" tai "kallis potilas" ja palaisi takaisin hiljaiseksi osaksi koneistoa. Lääkitseminen on biopoliittista vallankäyttöä: se tekee ruumiista hallittavan.

Lääketieteellinen katse (Le regard médical) on oikea haaste. Foucault kirjoitti teoksen Klinikan synty, jossa hän kuvaili, miten lääkärit alkoivat katsoa ihmistä kuin objektia tai konetta. Lääkärissä ihmisyksilöä ei kohdata ihmisenä, jolla on eksistentiaalinen kokemus, vaan katsotaan "alavatsakipuna" tai "kategoriana X". Kysyn, että olisiko syytä vastustaa tätä "toisen asteen konstruktiota". Minä en halua olla lääketieteellisen katseen kohde, jolle annetaan standardilääkitys. Laadin myös omat diagnoosini ja kieltäydyn pillereistä – haluan säilyttää subjektiivisuuteni eli oikeuden määritellä itse oma kipuni ja käydä asian johdosta dialogia.

Foucault puhui "medisiinipoliiseista". Hän tarkoitti, että lääketiede on ottanut uskonnon paikan yhteiskunnallisena kurinpitäjänä. Ennen pappi sanoi, mikä on syntiä; nykyään lääkäri sanoo, mikä on "tervettä" ja "normaalia". Kipu nähdään poikkeamana, joka pitää poistaa. Somatokratia (ruumiin valta) haluaa pitää ihmiset lääkkeillä tyytyväisinä, jotta emme reagoisi ympäristömme epäkohtiin. Kivuton työtön on helpompi hallita kuin tuskainen ja vihainen työtön.

Itsehuoli (Le souci de soi) on Foucaultin näkökulma, jota toin esille väitöskirjassa hänen kyynikkotulkinnoistaan. Foucault’n myöhäistuotanto käsitteli "itsestä huolehtimista". Hän ihaili antiikin kyynikkoja, jotka loivat omat sääntönsä elämälleen. Tämä on melko lähellä omaa filosofiani, jos vaikka ei mene yksi yhteen. En ota annettua hoitoa sellaisenaan, vaan harjoitan itsehuolta. Haluan kuunnella kipuani "biofeedbackia". Tämä on foucault’laista vastarintaa: otan vallan omasta ruumiistani takaisin instituutioilta. Foucault tutki, miten sairaalat ja vankilat on rakennettu valvomaan ihmisiä. Minä näen nykyisen terveydenhuollon osana valvontajärjestelmää. 

Kieltäytymällä liian helposti määrättävästä oikotiestä ongelmien ratkaisemiseksi (so. särkylääkkeillä) kieltäydyn olemasta "hyvä ja tottelevainen potilas", pysyn "lainsuojattomana", jota järjestelmä ei saa hiljennettyä kemiallisesti. Foucault ymmärsi, että kipulääke ei ole vain kemiaa, vaan se on kontrollia. Jos otat pillerin, alistut järjestelmän tarjoamaan helppoon ratkaisuun ja tulet osaksi "onnellisten sikojen" laumaa. Jos kieltäydyt pilleristä ja analysoit kipusi tieteellisesti (mutta omilla ehdoillasi), säilytät autonomiasi.

J. Baudrillardin mukaan sairauden poikkeavuus paljastuu hyvin tarkasti ja määritellään sillä, että "vakavin vaara, jonka sairas edustaa, se, missä hän on todella antisosiaalinen ja vaarallisen mielipuolen kaltainen, on hänen syvällinen vaatimuksensa tulla tunnustetuksi sellaiseksi". Baudrillard jatkaa: "Mutta tämän mielipuolisuuden, nimeltään 'sairaus', tunnustaminen eroksi, jolla on merkitys..., pyrkimättä 'palauttamaan sairasta normaaliin elämään', – sellainen edellyttää lääketieteen ja sairaalan täydellistä lakkauttamista..., ja viime kädessä koko vallitsevan sosiaalisen järjestyksen lakkauttamista..."[Волкова, 2012] 

Tutkijatohtori Volkova tekee nyt perusteellisen synteesin ja toteaa, että kipukäyttäytyminen on siten monimutkainen ilmiö, jolla ei ole vain evolutiivisesti adaptiivista merkitystä ihmisen selviytymiselle, vaan sillä on myös merkittävä vaikutus yhteiskunnan vakauteen, edustaen erityistä poikkeavan käyttäytymisen muotoa: ”Kipu on siis paljon enemmän kuin pelkkä fyysinen aistimus, ja sen ymmärtäminen edellyttää laaja-alaista tarkastelua niin biologian, psykologian, sosiologian kuin filosofiankin näkökulmista” [Волкова, 2012].

Kivun monimutkainen prosessi

”Kiputohtori” Eric Cobbin[2] näkökulmasta kipu on ensisijaisesti aivojen luoma suojamekanismi, joka pyrkii muuttamaan käyttäytymistämme koetun uhan edessä [Cobb, ”Understand Pain”, 14.6.2022]. Se on hyödyllinen signaali, jota tulee kunnioittaa ja kuunnella silloin, kun aivot arvioivat ympäristön tai kehon olevan vaarassa ja tarvitsevan suojelua. 

Tohtori Eric Cobbin mukaan kartesiolainen malli kivusta, jossa signaali menee suoraan vaurioituneesta paikasta yhteen aivojen osaan, on vanhentunut. Nykyisen ymmärryksen mukaan kivun synty on monimutkainen prosessi, johon vaikuttavat useat tekijät. Moderni neurotiede on kääntänyt vanhan käsityksen päälaelleen, sillä kipu ei ole suinkaan tunne, joka syntyisi periferiassa, vaan aivojen tuottama "ulostulo", suojamekanismi. Aivot arvioivat jatkuvasti ympäristöä ja kehon tilaa kysyen: "Kuinka vaarallista tämä oikeasti on?" Jos aivot havaitsevat uhan, ne voivat tuottaa kivun muuttaakseen käyttäytymistämme ja suojellakseen meitä. [Cobb, ”Understand Pain”, 14.6.2022] Esimerkiksi nilkan nyrjähtäessä juoksulenkillä, välitön kipu estää jatkamasta liikettä, mikä on aivojen tapa estää lisävamma. Tässä tilanteessa kipu on kriittinen, ajoissa tuleva varoitus, jota tulisi kunnioittaa ja johon tulisi reagoida. 

Kuitenkin kipu ei aina ole suoraan yhteydessä kudosvaurioon, vaan se heijastaa aivojen kokonaisarviota uhasta, joka voi sisältää myös psykologisia, sosiaalisia ja kokemuksellisia tekijöitä. Aivot voivat tuottaa kipua, vaikka todellista kudosvauriota ei olisi, jos "uhka-ämpäri" on täynnä esimerkiksi stressistä, unenpuutteesta tai tyytymättömyydestä työhön. Silloinkin kipulääkkeillä turruttaminen voi sumentaa todellisen viestin, joka ei ehkä liity fyysiseen vammaan. Kipua tulee kunnioittaa signaalina, joka kehottaa pysähtymään ja arvioimaan laajasti, mikä uhkaa aivojen ja siten koko kehon turvallisuutta. Kysymys on siitä, kuinka vaarallista tämä oikeasti on, ei siitä, kuinka paljon kudosvauriota on tapahtunut. Kipu on aivojen korkeimman prioriteetin vaste, joka pakottaa kiinnittämään siihen huomiota.

Kipulääkkeiden sijaan tulisi ymmärtää ja modifioida niitä tekijöitä, jotka täyttävät uhka-ämpäriä – kuten näköjärjestelmän harjoittaminen, unen parantaminen, stressin hallinta tai tyytyväisyyden lisääminen elämään. [Cobb, ”Understand Pain”, 14.6.2022] Näin voidaan alentaa kokonaisuhkaa ja antaa aivoille mahdollisuuden vähentää tai poistaa kipuvaste. Kipu on hyödyllinen signaali, kun sen alkuperä ymmärretään neurologisena suojamekanismina, ja sitä tulisi kuunnella kokonaisvaltaisesti pikemmin kuin vain vaimentaa.[Cobb, ”Understand Pain”, 14.6.2022]

Kipu portti syvempiin ongelmiin

Dr. Kevin Pho on merkittävä hahmo terveydenhuollon digitaalisessa maisemassa, tunnettu sisätautilääkäri, mediakommentaattori ja kirjailija. Pho on suorittanut Bachelor of Arts (B.A.) -tutkinnon lääketieteessä ja psykologiassa Bostonin yliopistosta ja jatkoi lääketieteen tohtoriksi (MD) Boston University School of Medicinestä. Erikoistumiskoulutuksensa sisätautien parissa hän suoritti Boston Medical Centerissä, saaden laillistetun ja sertifioidun sisätautien erikoislääkärin (board-certified internal medicine physician) pätevyyden. Phon vieraana oli maaliskuussa 2025 osteopaattinen lääkäri Amelia L. Bueche. He tahtovat tuoda julkisuuteen syvällisen katsauksen kivun monitahoiseen luonteeseen ja ihon rooliin terveyden viestinviejänä [Pho, 21.3.2025]. Buechen artikkeli "From skin to soul: What pain reveals about our health" toimii keskustelun lähtökohtana, ja sen keskiössä on ajatus kivusta ei ainoastaan fyysisenä tuntemuksena, vaan myös kehon yrityksenä viestiä syvemmistä, usein piilevistä ongelmista.

Bueche korostaa ihon asemaa kehon suurimpana elimenä ja sen runsasta nosiseptoriverkostoa, joka on vastuussa kivun havaitsemisesta. Iho toimii erittäin tehokkaana viestinviejänä, sillä sen kautta ilmenneet oireet, kuten ihottumat tai paikallinen kipu, ovat näkyviä ja vaikeasti sivuutettavissa. Tämä "näkyvyys" on avainasemassa siinä, miksi iho herättää huomiomme ja pakottaa meidät tutkimaan sen taustalla olevia syitä. Esimerkiksi leikkaushaavan alueella tuntuva kipu on suora seuraus ihon ärsytyksestä, ja tämä paikallinen kipu voi heijastua hermoston tasolla laajempana aggravationa [Pho, 21.3.2025].

Kipu on siis porttina syvempiin ongelmiin. Bueche jakaa oman kokemuksensa, josta kävi ilmi, että ekseema oli ollut kehon tapa reagoida emotionaaliseen stressiin ja uupumukseen, jota hän ei ollut tietoisesti tunnistanut. Tämä henkilökohtainen kokemus oli erinomainen esimerkki psyyken ja somaattisten oireiden välisestä yhteydestä ja herättää kysymyksen, kuinka usein sivuutamme kehomme viestejä. Hänelle tuli potilas, joka hakeutui hoitoon kylkikivun vuoksi. Aluksi kivun ajateltiin olevan lihas- tai luuperäistä, mutta Buechen syvällisempi kuuntelu ja tarkkailu paljastivat classic-tyyppisen haimasyöpätapauksen. Kylkikipu oli kehon hätähuuto syvemmältä, piilevältä sairaudelta. Tämä esimerkki korostaa, kuinka tärkeää olisi mennä oireiden pintaa syvemmälle ja kuunnella potilaan tarinaa kokonaisvaltaisesti. Kipu oli todellista ja paikallistettavissa, mutta sen alkuperä oli elimessä, joka ei itse kykene kommunikoimaan kivusta suoraan.[Pho, 21.3.2025]

Osteopaattisena lääkärinä Bueche tuo esiin osteopaattisen lääketieteen vahvuuksia kivun ja kehon viestien tulkinnassa. Hän selittää, että osteopaattisessa koulutuksessa kiinnitetään erityistä huomiota kudosten tekstuurin muutoksiin – lämpöön, turvotukseen, kireyteen – jotka voivat kertoa syvemmistä kehon toimintahäiriöistä, usein hermoston kautta. Tämä "hands-on" -lähestymistapa mahdollistaa kehon kuuntelun ja ymmärtämisen tavalla, joka ei välttämättä ole perinteisen lääketieteen opetuksessa yhtä korostettua. Bueche laajentaa osteopaattisen lähestymistavan merkityksen koskemaan kaikkia lääkäreitä ja yksilöitä. Hän peräänkuuluttaa kykyä kuunnella omaa kehoaan ja sen viestejä, sekä tutkia kehon, mielen ja hengen yhteyttä.

Pho kysyy Buechelta käytännön neuvoja perusterveydenhuollon lääkäreille, kuinka tunnistaa ihottuman tai pinnallisen kivun takana olevia syitä. Bueche ehdottaa kysymään potilailta muutoksista elämässä: ruokavaliossa, kemikaalialtistuksissa, ihosuhteissa, unessa. Tärkeää on selvittää, mitä muuta on muuttunut samanaikaisesti oireiden ilmaantumisen kanssa. Tämä vaatii lääkäreiltä kykyä ja halua käyttää aikaa potilaan tarinan kuuntelemiseen, vaikka lyhyiden vastaanottoaikojen puitteissa se voi olla haastavaa. Bueche huomauttaa, että syvempien syiden selvittäminen voi säästää lukuisilta turhilta seurantakäynneiltä ja tehottomilta hoidoilta.

Stressi nousee keskeisenä tekijänä esiin monien oireiden laukaisijana. Vuosi 2025 ja sen mukanaan tuomat haasteet korostavat entisestään stressin vaikutuksia terveyteen. Bueche kannustaa lääkäreitä luomaan tilaa keskustelulle stressistä ja sen vaikutuksista, sillä se voi olla ratkaiseva tekijä potilaan kokonaisvaltaisessa paranemisessa. Pelkkä oireen tiedostaminen ja ymmärtäminen voi tuoda helpotusta, vaikka itse tila ei välittömästi paranisikaan.

Kevin Pho ja Amelia L. Bueche haastavat perinteisen biomedikaalisen mallin, joka usein keskittyy vain oireiden hoitoon ja unohtaa kehon, mielen ja ympäristön väliset monimutkaiset vuorovaikutukset.

”Aivojen luoma signaali”

Tohtori Howard Schubiner ja tohtori Rangan Chatterjee [Chatterjee & Schubiner, ”Pain & Trauma”, 9.11.2022] ovat molemmat akateemisesti erittäin päteviä ja arvostettuja lääketieteen ammattilaisia, jotka ovat omistaneet uransa ihmisten auttamiseen ja terveyden edistämiseen. Heidän lähestymistapansa krooniseen kipuun ja sen yhteyteen trauman ja tunne-elämän kanssa edustavat mullistavaa kipulääkkeiden painoarvoa vähentävää muutosta. Tältä osin voin lukea ja kuunnella heitä ymmärryksellä.

Dr. Howard Schubiner on yhdysvaltalainen sisätautilääkäri ja lastenlääkäri, joka on kansainvälisesti tunnettu asiantuntemuksestaan kroonisen kivun ja neuroplastisen kivun hoidossa. Hän toimii Mind-Body Medicine Centerin johtajana Ascension Providence Hospitalissa Michiganissa. Schubiner on ollut edesmenneen tohtori John Sarnon työn jatkaja ja syventäjä, korostaen mielen-kehon yhteyden merkitystä kivun synnyssä. Hän on kehittänyt kliinisesti tutkittuja hoitomuotoja, kuten Emotion Awareness and Expression Therapy (EAET) ja Pain Reprocessing Therapy (PRT), jotka ovat osoittautuneet tehokkaiksi pitkittyneen kivun ja opioidien käytön vähentämisessä. Schubinerin kattava tieteellinen tuotanto, yli 100 artikkelia ja useat kirjat, mukaan lukien "Unlearn Your Pain: The Science of Recovering from Chronic Pain, Fatigue, Anxiety and Depression", todistavat hänen syvällisestä ymmärryksestään ja sitoutumisestaan alaan. Hän on myös toiminut kliinisenä professorina Michigan State University College of Human Medicine -yliopistossa, jakaen tietämystään tuleville lääkäripolville. Dr. Rangan Chatterjee on brittiläinen lääkäri, kirjailija ja mediavaikuttaja, jota pidetään yhtenä Ison-Britannian ja Euroopan vaikutusvaltaisimmista kokonaisvaltaisen terveyden ja elämäntapalääketieteen puolestapuhujista. Hänen missionsa on ollut terveysaiheiden yksinkertaistaminen ja ihmisten voimaannuttaminen ottamaan vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Chatterjee isännöi Euroopan kuunnelluinta terveysaiheista podcastia, "Feel Better, Live More", jolla on satoja miljoonia kuuntelukertoja. Hän tuli tunnetuksi BBC:n "Doctor in the House" -dokumenttisarjasta, jossa hän osoitti, kuinka elämäntapamuutoksilla voidaan parantaa tai jopa korjata kroonisia sairauksia. Chatterjeen terveysfilosofia perustuu neljään pilariin: ruokaan, liikkeeseen, uneen ja rentoutumiseen. Yli 20 vuoden yleislääkärin uran jälkeen hän keskittyy nykyään täysipäiväisesti terveyskasvatukseen ja ennaltaehkäisevien terveysratkaisujen kehittämiseen. Hän on myös menestyksekäs kirjailija, jonka teokset, kuten "The 4 Pillar Plan", ovat nousseet bestseller-listojen kärkeen.

Chatterjeen ja Schubinerin keskustelun ytimessä on ajatus siitä, että aivot luovat sen, mitä koemme kehossamme ennakoivan prosessoinnin kautta. Kipu ei siis aina ole peräisin vaurioituneesta kehonosasta, vaan se on aivojen luoma signaali, joka pyrkii kiinnittämään huomion johonkin.[Chatterjee & Schubiner, ”Pain & Trauma”, 9.11.2022] Schubiner korostaa, että valtaosa kroonisesta kivusta, kuten migreenistä, selkäkivuista, fibromyalgiasta ja ärtyvän suolen oireyhtymästä, ei johdu fyysisistä vaurioista. Sen sijaan kyse on aivojen oppimista hermoradoista, jotka aktivoituvat stressin, tunteiden ja elämäntilanteiden seurauksena. Tämä selittää, miksi MRI-kuvissa voi näkyä esimerkiksi pullistuneita välilevyjä ilman kipua, ja toisaalta miksi kroonisesta kivusta kärsivien kuvat voivat olla täysin normaaleja. Lääkäreiden kokema turhautuminen kroonisista kipupotilaista juontaa usein juuri tästä perinteisen ymmärryksen puutteesta. Varmasti Chatterjee ja Schubiner ovat erittäin oikeassa hyvin monessa asiaa koskevassa huomautuksessaan, mutta en itse kuitenkaan lähestyisi omaa alavatsan faskian kipua ”kroonisena kipuna”, jota tulisi hoitaa empatialla yhdessä stressin, tunteiden ja elämäntilanteiden hallinnan kanssa.

Sekä Chatterjeen että Schubinerin mukaan kipu on siis suojelija, eräänlainen "savuhälytin", joka varoittaa mahdollisesta vaarasta [Chatterjee & Schubiner, ”Pain & Trauma”, 9.11.2022]. Tämä vaara ei kuitenkaan ole aina fyysinen. Schubiner vertaa murtunutta nilkkaa särkyneeseen sydämeen: molemmat voivat aiheuttaa kipua, mutta jälkimmäisessä kyse on aivojen viestistä, että elämässä on jotain vialla. Tunteet ja stressi aktivoivat aivoissa täsmälleen samoja alueita kuin fyysinen vamma. Tämä neurologinen yhteys selittää, miksi käsittelemättömät tunteet ja trauma voivat ilmetä fyysisinä oireina. Schubiner kertoo nuoresta naisesta, jonka isän käytös aiheutti myöhemmin migreeniä ja ärtyvän suolen oireyhtymää, ja rakennustyöntekijästä, joka koki kovaa kipua astuttuaan naulaan, vaikka naula oli varpaiden välissä. Nämä esimerkit havainnollistavat aivojen uskomatonta kykyä luoda kipukokemus ilman fyysistä vauriota.

Chatterjee [Chatterjee & Schubiner, ”Pain & Trauma”, 9.11.2022] kertoo omasta selkäkivusta, joka katosi isänsä hautajaisissa juuri kun isän arkku työnnettiin polttouuniin. Tämä syvä emotionaalinen hetki, jossa Chatterjen alitajunta vapautui vuosien painolastista ja velvoitteista isäänsä kohtaan, sai aivojen "vaarasignaalin" sammumaan ja kivun katoamaan. Tämä havainnollistaa elävästi tunteiden ja kehon yhteyttä.

Chatterjeen ja Schubinerin keskustelun keskeinen sanoma on toivo. Krooninen kipu ei ole parantumatonta, vaan se on usein korjattavissa ilman lääkitystä, ymmärtämällä kivun todellinen alkuperä ja opettamalla aivot uudelleen. Schubinerin ja Chatterjeen työn ytimessä on Pain Reprocessing Therapy (PRT), joka keskittyy muuttamaan kivusta kärsivän henkilön käsitystä kivusta ja siihen liittyvästä pelosta. Potilaita autetaan ymmärtämään, että kipu on aivojen luoma hermoverkkoprobleema, ei rakenteellinen vaurio. Tämä tieto jo itsessään voi tuoda suurta helpotusta ja toivoa. Keskeistä on murtaa "kipu johtaa pelkoon, joka johtaa lisää kipuun" -kierre. Tavoitteena on rauhoittaa aivojen vaarahälytystä. Potilaita kannustetaan altistumaan kivun laukaiseville toiminnoille vähitellen, hymyillen ja iloa tuntien. Esimerkiksi selkäkipuisia ohjataan kumartumaan ja samalla kertomaan itselleen olevansa turvassa. Tavoitteena on opettaa aivoille, että nämä liikkeet eivät ole vaarallisia.

Lääkärit eivät useinkaan saa koulutusta mielen-kehon yhteydestä ja trauman roolista kroonisen kivun synnyssä. Tämä johtaa potilaiden huonoon hoitoon, turhiin leikkauksiin ja diagnooseihin, jotka leimaavat potilaan parantumattomaksi. Lisäksi yhteiskunnan lisääntyneet ahdistus- ja masennusluvut korreloivat kroonisen kivun yleistymisen kanssa, mikä viittaa laajempaan kulttuurilliseen ongelmaan. Chatterjee ja Schubiner korostavat empatian ja kuuntelun merkitystä potilaiden kohtaamisessa. Heidän mukaansa monille kroonisesta kivusta kärsiville tärkeintä on tulla kuulluksi ja validoiduksi. Tämä "touchy-feely" puoli ei ole huuhaata, vaan perustuu neurotieteeseen ja aivojen toiminnan ymmärtämiseen.[Chatterjee & Schubiner, ”Pain & Trauma”, 9.11.2022]

”Kipu on yksi monien joukossa”

Diabeettisesta neuropatiasta väitöskirjansa tehnyt, lääketieteen tohtori Ben Davies, hyvin tunnustettu fysioterapeutti ja kokenut Noigroup-ohjaaja Isossa-Britanniassa, joka opettanut Explain Pain (EP), Mobilisation of the Neuroimmune System (MONIS) ja Graded Motor Imagery (GMI) -kursseja Isossa-Britanniassa ja Euroopassa vuodesta 2008 lähtien, korostaa haastattelussaan kivun ymmärtämistä nimenomaan ”moniulotteisena suojamekanismina” [Davies, ”Pain”, 8.9.2023]. Tällä hetkellä Davies toimii edistyneen käytännön fysioterapeuttina reumatologian alalla Royal United Hospitalissa Bathissa, missä hän johtaa myös Axial Spondyloarthropathy -kuntoutusohjelmaa, joka on yksi harvoista laatuaan Isossa-Britanniassa.

Ben Daviesin kipu on vain yksi monista kehon ”suojatoiminnoista” uhkaa vastaan, ja tämä laajempi näkökulma on olennainen potilaiden kokonaisvaltaisessa hoidossa. Davies tuo esille kolme keskeistä näkemystä, jotka muuttavat tapaamme ymmärtää ja käsitellä kroonista kipua kliinisessä ympäristössä. Ensinnäkään kipu ei ole suinkaan ainoa suojatoiminto, vaan keho reagoi uhkiin monin eri tavoin, kuten stressillä, ahdistuksella, masennuksella, sosiaalisella vetäytymisellä ja jopa immuunijärjestelmän aktivoitumisella. Nämä ovat evoluution myötä kehittyneitä selviytymisstrategioita, jotka valmistelevat meitä taistelemaan, pakenemaan tai jäätymään. On tärkeää tunnistaa, että kaikki nämä ovat kehon yrityksiä suojella itseään, kipu on vain yksi näistä ilmenemismuodoista [Davies, ”Pain”, 8.9.2023].

Davies nostaa esille pitkäkestoisen stressin ja traumatason uhkien vaikutuksen näihin suojamekanismeihin: Mitä tapahtuu, jos emme pääse eroon stressistä, jos se on jatkuvaa ja tunkeutuu elämäämme, kuten lapsuuden traumat, koulukiusaaminen, taloudelliset vaikeudet, fyysinen tai seksuaalinen hyväksikäyttö tai pakottavat ihmissuhteet? Tällaiset pitkäkestoiset stressitekijät ylläpitävät kehon suojamekanismeja jatkuvasti aktiivisina, mikä voi johtaa krooniseen kipuun ja muihin oireisiin, kuten masennukseen, ahdistukseen ja unihäiriöihin.

Davies korostaa potilaan kokonaisvaltaisen arvioinnin ja yksilöllisten hoitostrategioiden merkitystä. Kaikki eivät hyödy samasta tiedosta tai samasta lähestymistavasta. Kliinikon olisi tunnistettava, milloin potilaalla on spesifi kivun syy, joka vaatii fyysistä hoitoa, ja milloin kivun taustalla on laajempia psykososiaalisia tekijöitä. Davies myös esittää, että potilaiden tulisi tarkastella kivun pahenemis- ja helpottumistekijöitä neljän kategorian kautta: fyysiset tekijät, emotionaaliset tekijät, mikrotriggerit, jotka kasaantuvat ajallisesti (esim. unen puute ja työstressi samanaikaisesti), ja tilanteet, joissa kivulla tuntuu olevan oma tahtonsa ilman selvää provosoivaa tekijää [Davies, ”Pain”, 8.9.2023].

Ben Davies tarjoaa kriittisen näkökulman kivun ymmärtämiseen osana laajempaa suojamekanismien verkostoa. Holistinen lähestymistapa tunnustaa kivun monitahoisuuden ja yksilöllisyyden [Davies, ”Pain”, 8.9.2023].

Krooninen kipu?

Vivian Santiago, tutkija ja apulaisprofessori New Yorkin yliopiston hammaslääketieteellisen tiedekunnan suu- ja leukapatologian, radiologian ja lääketieteen laitoksella, on lääketieteen tohtori (PhD) ja kansanterveyden maisteri (MPH). Hän kutsuu kipua ”kivuliaaksi totuudeksi” artikkelissaan "Painful Truth: The Need to Re-Center Chronic Pain on the Functional Role of Pain" [Santiago, ”Painful Truth”, 2022]. ”Vaikka kipu on luonnostaan epämiellyttävää, se on elimistön olennainen puolustusmekanismi, joka edistää selviytymistä ja suojaa haitoilta. Ongelmana on, että tutkimus on keskittynyt liikaa kivun poistamiseen sen aversiivisten ominaisuuksien vuoksi, jolloin sen evolutiivisesti hankittu funktionaalinen rooli on jäänyt unohduksiin”, tutkija Santiago kritisoi [Santiago, ”Painful Truth”, 2022].

Santiagon ydinargumentti on, että kroonisen kivun tutkimuksessa on perustavanlaatuinen luokitteluongelma: onko kyseessä toiminnallinen vai patologinen kipu. Toiminnallinen kipu tarkoittaa kivun ilmenemistä jonkin systeemisen sairauden tai vamman oireena (esim. nivelrikon tai nivelreuman aiheuttama kipu), jolloin kipujärjestelmä toimii normaalisti varoittaen kudoksen vauriosta tai paranemisen tarpeesta. Patologinen kipu puolestaan heijastaa häiriötä itse kipujärjestelmässä (esim. fibromyalgia). Tarkka erottelu näiden kahden välillä on ratkaisevan tärkeää tutkimuksen validiteetin parantamiseksi, koska niiden taustalla olevat mekanismit ja optimaaliset hoitomuodot eroavat toisistaan.

Santiago kyseenalaistaa nykyisen kroonisen kivun määritelmän, joka perustuu oireiden kestoon (yleensä yli 3 kuukautta), olettaen, että kipu, joka jatkuu tämän ajan, on jo menettänyt toiminnallisen tarkoituksensa ja heijastaa patologista tilaa [Santiago, ”Painful Truth”, 2022]. Hän huomauttaa, että kolme kuukautta ei välttämättä ole riittävä paranemisaika kaikissa tilanteissa, ja siten osa "kroonisena" luokitellusta kivusta voi edelleen olla toiminnallista kipua, joka johtuu jatkuvista haitallisista ärsykkeistä tai pidempää paranemista vaativista vammoista.

Santiago luettelee useita merkittäviä seurauksia, jotka johtuvat kivun funktionaalisen roolin huomiotta jättämisestä. Yksi merkittävimmistä esimerkeistä on opioidikriisi, jossa kivun aggressiivinen lääkitseminen on osaltaan johtanut riippuvuuteen ja kuolemiin. Santiago esittää, että tähän on vaikuttanut ajatus kivusta pelkästään poistettavana häiriönä, mikä on voinut luoda perustaa opioidien liialliselle käytölle. Santiago muistuttaa, että tehokkaat kipulääkkeet, kuten tulehduskipulääkkeet (NSAID), voivat aiheuttaa vakavia sivuvaikutuksia. Lisäksi liiallinen kivunlievitys voi haitata elimistön luonnollista suojamekanismia ja jopa pahentaa taudin etenemistä, kuten anti-NGF-vasta-aineiden tapauksessa nivelrikon hoidossa, missä ne voivat nopeuttaa nivelten rappeutumista. Toiminnallinen kipu on itseasiassa tärkeä varoitusmerkki, joka voi johtaa varhaiseen diagnoosiin ja hoitoon (esim. sydänkohtaukset, syöpä, vammat). Jos kivun tätä roolia ei huomioida, saatamme puuttua tarpeettomasti elimistön puolustusmekanismeihin. 

Kivun luokitteluongelma ja funktionaalisen kivun huomiotta jättäminen saattavat heikentää kroonisen patologisen kivun tutkimuksen validiteettia ja luotettavuutta, mikä johtaa epäjohdonmukaisiin tuloksiin ja uusien hoitojen kehityksen hidastumiseen. Kansanterveyden painopiste on ollut opioidikriisin torjunnassa ja kivun patologian käsittelyssä. Kuitenkin suuri osa akuutista ja jopa kroonisesta kivusta voi olla toiminnallista. Tämän eron huomioimatta jättäminen vaikeuttaa tehokkaiden interventioiden suunnittelua ja resurssien kohdentamista.

Santiago ehdottaa useita suosituksia kivun funktionaalisen roolin paremmaksi huomioimiseksi tutkimuksessa. Ensimmäinen on evolutiivinen ymmärrys kivusta. Tarvitaan lisää tutkimusta kivun evolutiivisista alkuperistä ja siitä, miten se on muokannut mekanismeja ja käyttäytymistä, jotka ovat tärkeitä kivun kokemukselle eri lajeissa. Tämä voisi auttaa erottamaan adaptiiviset, neutraalit ja haitalliset kivun aspektit. Toinen aspekti on kehitykselliset näkökulmat: Kivun kehityksellistä tutkimusta tulisi laajentaa käsittämään myös toiminnallinen kipu. Esimerkiksi, onko varhaisen elämän kipualtistus tarpeellista terveen kipujärjestelmän kehittymiselle, ja mitä liiallinen kivunlievitys lapsuudessa voi aiheuttaa kehittyvälle somatosensoriselle järjestelmälle?

Kolmanneksi pitäisi tehostaa kivun hyötyjen tutkimusta: Tutkimuksen tulisi aktiivisesti selvittää kivun terveyshyötyjä ja sitä, miten paljon kivun kokonaistaakasta on toiminnallista kipua. Tämä auttaisi tunnistamaan, milloin kivun lievittäminen voi olla haitallista. Neljänneksi pitäisi voimistaa järjestelmätieteellisiä lähestymistapoja: Kivun monimutkaisuuden ymmärtämiseen tulisi hyödyntää järjestelmätieteellisiä lähestymistapoja, kuten agenttipohjaista mallinnusta ja verkostoanalyysiä, jotka voivat auttaa integroimaan eri tutkimusalueita ja käsittelemään kivun dynaamisuutta ja adaptiivisuutta [Santiago, ”Painful Truth”, 2022].

Santiago painottaa, että tutkimusmallien, erityisesti eläinmallien, tulisi paremmin heijastaa toiminnallista ja/tai patologista kipua vastaavia kysymyksiä. Kliinisten ja tutkimuskäsitteiden välisen epäjohdonmukaisuuden vähentäminen on myös kriittistä, jotta tutkimustulokset olisivat validimpia. Käsitteellinen ja teoreettinen tutkimus tarvitsee enemmän mielikuvitusta.

Santiago nostaa esille myös kroonisen kivun käsitteellisen pohjan "häiriönä": Santiago suosittelee Wakefieldin "haitallisen toimintahäiriön" analyysiä kivun luokittelemiseksi "häiriöksi". Sen mukaan häiriö edellyttää sekä haittaa yksilölle että sisäistä toimintahäiriötä, joka perustuu elimistön evolutiiviseen funktioon. Tämä auttaa erottamaan toisistaan kivun oireena ja kivun itse häiriönä.

Santiago korostaa, että kivun hoitoon liittyvät eettiset kysymykset vaativat huolellista harkintaa. Koska suuri osa kivusta voi olla toiminnallista, tulee pohtia, miten puuttua kipuun häiritsemättä sen evolutiivista tehtävää. Ympäristön, yhteiskunnan ja työelämän rakenteiden vaikutusta kivun syntyyn ja ylläpitoon tulee tutkia. Epigeneettiset tutkimukset osoittavat, että ympäristö voi vaikuttaa kivun fysiologiaan, ja tämä voi vaikuttaa pitkäaikaisesti ja sukupolvien yli. Siksi on tärkeää arvioida kriittisesti nykyisiä käytäntöjä ja normeja kivun suhteen.

Santiago päättää esseensä toteamalla, että vaikka kroonisen kivun tutkimuksessa on edistytty kivun tunnistamisessa häiriöksi eikä vain oireeksi, funktionaalisen kivun merkitys on usein jäänyt huomiotta. Tämä on johtanut tahattomiin seurauksiin, kuten opioidikriisiin ja tutkimuksen edistymisen hidastumiseen. Keskittymällä uudelleen kivun funktionaaliseen rooliin voidaan parantaa tutkimuksen laatua, edistää terveyttä ja kehittää turvallisempia ja tehokkaampia hoitoja. Santiago muistuttaa, että vaikka kroonisen kivun kärsimys on raskasta, on tärkeää muistaa, että kivun kokeminen on olennainen osa terveyttä ja hyvinvointia. Kaikkea kipua ei pidä pitää pahana tai poistettavana, vaan sen funktionaalinen rooli on tunnustettava ja ymmärrettävä täysin [Santiago, ”Painful Truth”, 2022].

”Tulehduksen myönteinen rooli paranemisessa”?

Minun silmin ja ajatuksin Andrew Huberman tulee hyvin lähelle niitä ajatuksia, joita Santiago on myös esittänyt. Andrew Huberman, neurobiologian ja oftalmologian professori Stanfordin yliopistosta, on luonut merkittävän uran akateemisessa tutkimuksessa, julkaisten artikkeleita arvostetuissa tiedelehdissä, kuten Nature, Science ja Cell. Hänen asiantuntemuksensa näköjärjestelmän kehityksestä, aivojen plastisuudesta sekä pelon, stressin ja rohkeuden hermostollisista mekanismeista on luonut vankan pohjan hänen myöhemmälle työlleen laajemman yleisön parissa. Hänen pyrkimyksensä jakaa tieteeseen perustuvaa tietoa terveyden ja suorituskyvyn parantamiseksi Huberman Lab -podcastin kautta on tehnyt hänestä yhden maailman tunnetuimmista neurotieteilijöistä.

Huberman tarjoaa Youtube-esityksessään [Huberman, ”Pain”, 1.3.2021] laajan katsauksen kivun neurobiologiaan ja sen hallintaan keskittyen aivojen ja kehon väliseen vuorovaikutukseen. Huberman korostaa kivun ja kudosvaurion erotettavuutta, käyttäen esimerkkinä rakennustyöntekijää, joka koki kovaa kipua naulan lävistämän kengän vuoksi, vaikka naula ei todellisuudessa lävistänyt ihoa. Tämä esimerkki on klassinen ja tehokas osoitus kivun subjektiivisesta luonteesta ja aivojen "top-down" -modulaation voimasta. Tämä havainto korostaa kivun olevan aivojen tuottama kokemus, ei suora heijastus kudosvauriosta. Hubermanin viittaus Ramachandranin peililaatikkokokeisiin fantomikivun lievityksessä vahvistaa tätä näkemystä, osoittaen, että visuaalinen palaute voi nopeasti muuttaa aivojen kehonkuvaa ja lievittää kipua. Mielen ja aivojen välinen yhteys on merkittävä kivun hallinnassa.

Huberman esittelee Schallertin ja kollegoiden tutkimuksia, jotka osoittavat, että vamman kärsineen raajan käytön rajoittaminen ja vammautuneen raajan käytön kannustaminen voi nopeuttaa toipumista [Huberman, ”Pain”, 1.3.2021]. Tämä "pakotetun käytön" periaate perustuu aivojen jatkuvaan kilpailuun hermostollisesta tilasta, mikä on neurotieteen vankka perusta. Hän myös korostaa kehon kahden puolen välisen dynaamisen tasapainon merkitystä. Tämä on kriittinen näkemys, joka haastaa perinteisiä lähestymistapoja, joissa keskitytään vain loukkaantuneen alueen lepuuttamiseen.

Traumaattisen aivovamman (TBI) ja aivojen ikääntymisen yhteydessä Huberman korostaa glymfaattisen järjestelmän merkitystä aivojen "jätehuoltojärjestelmänä". Glymfaattinen järjestelmä on aktiivisimmillaan syvän unen aikana ja sivuasennossa nukkuminen tai jalkojen kohottaminen voi tehostaa sen toimintaa. Tämä tieto perustuu suhteellisen uuteen mutta kasvavaan tutkimuskenttään, joka on muuttanut käsitystä aivojen puhdistusmekanismeista. Myös Zone 2 -kardion hyödyntäminen glymfaattisen järjestelmän toiminnan parantamiseksi on kiinnostava.[Huberman, ”Pain”, 1.3.2021]

Hubermanin näkemykset kylmä- ja lämpöhoitojen käytöstä loukkaantumisten yhteydessä ovat erityisen kriittisiä ja haastavat vakiintuneita käytäntöjä. Hän väittää, että jään käyttö voi itse asiassa hidastaa paranemista aiheuttamalla "sludgea" kudoksissa ja estämällä solujen poistumista vaurioalueelta. Sen sijaan lämpöhoito voi edistää verenkiertoa ja nesteiden perfuusiota. Tämä argumentti perustuu neurotieteelliseen tietoon hermosolujen reagoinnista lämpötilaan – jäähdytys hiljentää hermosoluja, mutta niiden palautuminen johtaa usein yliaktiivisuuteen. Tämä tuntuu ristiriitaiselta monille, jotka ovat lukeneet urheiluoppaita ja tottuneet käyttämään jäätä vammojen hoitoon, Hubermanin perustelut ovat loogisia ja ainakin minun näkemykseni mukaan tieteellisesti uskottavia – olen itse toiminut noin aina nuoresta alkaen, kapinoiden virallista ohjeistusta. Huberman myös korostaa tulehduksen myönteistä roolia akuutissa paranemisessa, vastustaen yleistä käsitystä, jonka mukaan kaikki tulehdus olisi haitallista. [Huberman, ”Pain”, 1.3.2021]

[1] Tatjana Ivanovna Volkova, merkittävä opettaja ja tutkija Tšeljabinskissa. Hän on sosiologian tohtori ja sosiaali-humanististen tieteiden laitoksen dosentti Etelä-Uralin valtiollisessa lääketieteellisessä yliopistossa (ЮУГМУ). Volkova on työskennellyt ЮУГМУ:ssa vuodesta 2011 lähtien ja opettaa siellä mm. historiaa, taloustiedettä ja talouslukutaidon perusteita. Hänen tieteelliset kiinnostuksen kohteensa ovat laajat, sisältäen lääketieteen sosiologian, rokotuksiin liittyvät ongelmat sekä nuorten seksuaalikasvatuksen, ja hän on julkaissut useita tieteellisiä artikkeleita näistä aiheista. Koulutukseltaan hän on valmistunut Tšeljabinskin valtion pedagogisesta instituutista vuonna 1984 ja Uralin valtion yliopiston filosofisesta tiedekunnasta vuonna 1999. Hän on tunnettu asiantuntija omalla alallaan, ja hänen julkaisunsa ovat vaikuttaneet alan keskusteluun.

[2] Tohtori Eric Cobb on Z-Health Performance -yrityksen perustaja ja toimitusjohtaja, jota pidetään yhtenä maailman johtavista asiantuntijoista liiken neurologian hyödyntämisessä kehon muutoksen aikaansaamiseksi. Hänen syvä intohimonsa ihmisen fysiologiaan ja psykologiaan heräsi jo kuusivuotiaana kamppailulajien parissa, ja tämä johti yli kahden vuosikymmenen syvälliseen perehtymiseen liikkeen tieteeseen. Cobb on tehnyt laajaa tutkimusta neurologian, neurofysiologian, kivunhallinnan, ravitsemuksen, toiminnallisen lääketieteen, kinestetiikan ja edistyneiden pehmytkudosmenetelmien alalla. Hän on erinomainen tieteellisen tiedon tiivistämisessä käytännölliseksi sisällöksi, joka voi muuttaa ihmisten elämää. Vuonna 1994 kiropraktikon tutkinnon (magna cum laude) University of Western States -yliopistosta suorittanut Cobb perusti Z-Health Performancen vuonna 2003, tavoitteenaan luoda neurologisesti keskitettyjä kuntoutus- ja urheilusuoritusohjelmia. Hän kouluttaa fitness- ja urheiluvalmentajia, terapeutteja ja lääkäreitä ympäri maailmaa, ja yli 4000 Z-Health-sertifioitua ammattilaista soveltaa hänen neurokeskeistä näkemystään. Elinikäisenä kamppailulajien harrastajana hänellä on myös syvät siteet sotilas- ja lainvalvontayhteisöihin, joissa hän tarjoaa asiantuntemustaan suorituskyvyn parantamiseksi.

LÄHDELUETTELO

[Foucaultin teokset ovat väitöskirjani kirjallisuusluettelosta]

Gerbis, Nicholas (29.6.2014). How do painkillers know where you hurt? https://health.howstuffworks.com/medicine/medication/how-do-painkillers-know-where-you-hurt.htm

Chatterjee, Rangan & Schubiner, Howard (9.11.2022). The BEST WAYS To Heal Chronic Pain & Trauma WITHOUT Medication https://youtu.be/kYK7utae7Cg

Clarke, Vanessa (21.2.2020). Painkillers 'mask, not kill' long-term pain. BBC. https://www.bbc.com/news/health-51154621

Cobb, Eric (14.6.2022). Understand Pain Neuroscience in 30 Minutes https://www.youtube.com/watch?v=4ltCi_5mbR0&t=8s

Cruz, Armando (14.7.2025).Pain Isn’t the Problem: Here’s What It’s Really Telling You https://youtu.be/uPfjFYh8zCM

Davies, Ben (8.9.2023). Pain is just one of many protective outputs https://youtu.be/UvI77VF9clw?is=g0RsYgDnthAxjANz

Foucault, Michel 1967. Madness and Civilisation. A History of Insanit in the Age of Reason. London: Tavistock Routledge.

Foucault, Michel 1969. The Archaeology of Knowledge. London: Tavistock Routledge. Saatavana wwwmuodossa:

http://www.marxists.org/reference/subject/philosophy/works/fr/foucault2.htm

Foucault, Michel 1970. The Order of Things. An Archaeology of Human Sciences. London: Tavistock Routledge.

Foucault, Michel 1974. The Crisis of Medicine or the Crisis of Antimedicine? Käännös: Knowlton, J.P., King,W.J. & O´Farrel, C. Teoksessa: Foucaul Studies No 1 (2004): 5-19.

Foucault, Michel 1975. Surveiller et punir. Naissance de la prison. Paris: Gallimard.

Foucault, Michel 1976. Histoire de la folie à l âge classique. Paris: Gallimard. Alkuteos: Folie et deraison (1961).

Foucault, Michel 1978. The History of Sexuality. Translated by Robert Hurley. 3 vols. Vol. 1. New York: Pantheon. Alkuteos: Histoire de la sexualité, Paris: Gallimard.

Foucault, Michel 1980. Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.

Foucault, Michel 1981.Subjektius ja totuus. Yhteenveto kurssista Collиge de Francessa 1980-1981. (Rйsumй des cours 1970-1982, 133–142). Käännös Antti Kauppinen (17. –18.10.97). Saatavana www-muodossa: http://www.helsinki.fi/~amkauppi/phil/subj.html

Foucault, Michel 1983. The Cynic Philosophers and their techniques [excerpt from the seminar given by Foucault in 1983]. Saatavana www-muodossa:

http://foucault.info/documents/parrhesiasts/foucault.diogenes.en.html. Myös teoksessa: Gros, Frédéric & Lévy, Carlos (toim) 2003. Foucault et la philosophie antique. Paris: Kimé.

Foucault, Michel 1983b. Discourse and Truth: The Problematization of Parrhesia. Six lectures at Berkeley, Oct-Nov. 1983. Toim. Joseph Pearson. Saatavana www-muodossa:

http://foucault.info/downloads/discourseandtruth.doc

Foucault, Michal 1984a. Diogenes et la vie cynique. Extraits du cours de Foucault au collège de France: "Lecourage de la vérité" 1984. (notes exactes mais en désordre). Saatavana www-muodossa: http://foucault.info/documents/parrhesiasts/foucault.diogenes.fr.html

Foucault, Michel 1984b. What Is Enlightenment? Sivut 39–42 teoksessa: Paul Rabionow (toim) 1986, The Foucault Reader. Harmondsworth, Mi: Penguin Books.

Foucault, Michel 1984c. On the Genealogy of Ethics. Sivu 350 teoksessa: Paul Rabionow (toim) 1986, The Foucault Reader. Harmondsworth, Mi: Penguin Books.

Foucault, Michel 1985. The Use of Pleasure. Käännös: Robert Harley. New York: Pantheon.

Foucault, Michel 1986. The Foucault Reader. Paul Rabinow (toim). Harmondsworth, Mi: Penguin Books, Harmondsworth.

Foucault, Michel 1986b. The Care of the Self. Käännös R. Hurley. London: Penguin Books.

Foucault, Michel 1988. The Ethic of Care for the Self as a Practice of Freedom. Teoksessa: J. Bernauer & D. Rasmussen, The Final Foucault. Cambridge, Mass. MIT.

Foucault, Michel 1993. What is an Author? Teoksessa D.F. Bouchard (toim), Language, Counter-Memory, Practice. Selected Essays. Käännös D.F. Bouchard & Sherry Simon. New York: Cornell University Press.

Foucault, Michel 1998. Seksuaalisuuden historia. Tampere: Gaudeamus.

Foucault, Michel 1999a. Religion and Culture. Toim: Jeremy R. Carrette. New York: Routledge 1999.

Foucault, Michel 1999b. Who are you, Professor Foucault? Sivut 87–105 teoksessa: Michel Foucault 1999a. Religion and Culture. Toim: Jeremy R. Carrette. New York: Routledge.

Foucault, Michel 1999c. On Religion. Sivut: 106-109 teoksessa: Michel Foucault 1999a. Religion and Culture. Toim: Jeremy R. Carrette. New York: Routledge.

Foucault, Michel 1999d. Les Anormaux: cours au Collège de France 1974-75. Toim. F. Ewald & A. Fontana. Paris: Seuil et Gallimard.

Huberman, Andrew (1.3.2021). Control Pain & Heal Faster with Your Brain https://youtu.be/mcPSRWUYCv0

Hyväri, Hanna (30.8.2018). Antti Heikkilä: "Siunattu kipu auttaa muutoksessa". Lääkäri Antti Heikkilän mielestä kipu patistaa meitä tutkimaan elämän solmukohtia. https://www.terve.fi/artikkelit/siunattu-kipu-auttaa-muutoksessa

Иванишко, Андрей Александрович (3.10.2025). Боль – это защитная реакция организма. Городская клиническая больница имени А.К. Ерамишанцева https://gkbe.ru/articles/bol-eto-zashhitnaya-reakciya-organizma/

Jianning, Yue & Wenting, Xu (2026). Kipu on itsesuojelukeino. 岳剑宁,徐文婷 文. 疼是一种自我保护 https://www.lifetimes.cn/article/4DtjGUeRhfk

Juntunen, Olli (2019). Kontula ja maine – mitä Kontulasta ajatellaan ja mikä on totta? Opinnäytetyö, Journalismin koulutusohjelma. Haaga-Helia ammattikorkeakoulu.

Merleau-Ponty, Maurice (1945). Phénomènologie de la perception published 1945, by Gallimard, Paris. Phenomenology of Perception (Routledge Classics) (Volume 85). Translated by Colin Smith (2002). Routledge Classics; Routledge, Routledge Classics, 2nd ed, London.

Molari, Juha (2009). Q-evankeliumi ja psykohistoria. Helsingin yliopisto.

Pesheva, Ekaterina (14.10.2022). Study Finds Unexpected Protective Properties of Pain. Work in mice illuminates how pain neurons shield the gut from damage. Harvard University. https://hms.harvard.edu/news/study-finds-unexpected-protective-properties-pain

Pho, Kevin (21.3.2025). Pain as a messenger: What your skin is telling you https://youtu.be/v-WV6y2SRGk

Rezaei, Bardia (11.3.2024). Your Pain is a Messenger - Stop Running From It https://youtu.be/OTHW-I6YKEk

Santiago V. (2022). Painful Truth: The Need to Re-Center Chronic Pain on the Functional Role of Pain. J Pain Res. 2022;15:497-512
https://doi.org/10.2147/JPR.S347780

Schmaltz, Martin (1995). Pain. Reliever Can Hinder Injury Healing! https://drmartinschmaltz.com/pain-reliever-can-hinder-injury-healing

Schug SA. Do NSAIDs Really Interfere with Healing after Surgery? J Clin Med. 2021 May 27;10(11):2359. doi: 10.3390/jcm10112359. PMID: 34072128; PMCID: PMC8198282. https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC8198282/

Valcavi, R. et al. (1992). Melatonin stimulates growth hormone secretion through pathways other than the growth hormone-releasing hormone Clin Endocrinol (Oxf). 1993 Aug. https://pubmed.ncbi.nlm.nih.gov/8370132/

Волкова Т.И., (2012). БОЛЕВОЕ ПОВЕДЕНИЕ: ЗАЩИТА ИЛИ ДЕВИАЦИЯ?

https://elar.urfu.ru/bitstream/10995/50641/1/978-5-8019-0294-4_2012_180.pdf

Žižek, Slavoj. (2008). Violence: Six Sideways Reflections. Picador.

Žižek, Slavoj (2018) Like A Thief In Broad Daylight: Power in the Era of Post-Human Capitalism. Allen Lane.

Žižek, Slavoj. (2020). Pandemic! 2: Chronicles of a Time Lost. Cambridge: Polity Press.