The Use of the Book of the Prophet Jeremiah in the Bombings of Iran by Trump and Netanyahu

 

The Son casts the rebels out of Heaven. 1866 Illustration by Gustave Doré for John Milton's Paradise Lost.

Theological exegesis and hermeneutical analysis meet in a strained manner when ancient texts are applied to justify modern military policy and outright murders, as observed in Gordon Robertson's interpretations surrounding the events of 2026. In the search for Old Testament prophecies to justify assassinations, it should not be forgotten that the Apostle Paul writes in 1 Cor. 6:9-11 that the Corinthians—as well as those in Washington—should know that exploiters and the greedy will not inherit the kingdom of God. The prophecy of Revelation 21:8 strikes particularly close: "But the fearful, and unbelieving, and the abominable, and murderers, and whoremongers, and sorcerers, and idolaters, and all liars, shall have their part in the lake which burneth with fire and brimstone: which is the second death." Why are these forgotten following the filthy scandal of Epstein and the murders commissioned by state leadership, yet the prophecies of Jeremiah are sought out as a speech of defense?

Chapters 46–51 of the Book of Jeremiah form a extensive collection of oracles, known as the "nations speeches" (oracles against foreign nations). This entity is an essential part of the prophet's calling as a "prophet to the nations" (גּוֹיִם נָבִיא, nābîʾ gôyîm), as Georg Fischer, professor emeritus at the University of Innsbruck and a renowned Jeremiah scholar, emphasizes [Fischer, 2025]. Fischer posits that the oracles against the nations are not a detached appendix to the book, but are integrated into Jeremiah's theological structure to demonstrate the universal power of Yahweh (יהוה, JHWH) [Fischer, 2025]. The fate of the nations is intertwined with the fate of Judah, and both are assessed by the same criteria of divine justice. Swiss Reformed theologian Beat Huwyler, who specializes in the structural analysis of Jeremiah's oracles against the nations, states that the purpose of these speeches was to undermine Judah's efforts to ally with foreign powers against Babylonia [Huwyler, 2020]. According to Huwyler, the texts demonstrate the fragility of all surrounding nations in the face of God's plan [Huwyler, 2020].

Within the collection of oracles against the nations, the prophecy directed against Elam (Jer. 49:34–39) is exegetically exceptional. In the Masoretic text of the book, it is dated to the beginning of the reign of King Zedekiah, around 597/596 BCE [Eichler, 2022]. Raanan Eichler, Associate Professor at Bar-Ilan University, points out that the Elam prophecy is remarkably vague compared to other oracles against nations, suggesting that the author did not know this distant land precisely [Eichler, 2022]. The "bow of Elam" (קֶשֶׁת עֵילָם, qešet ʿêlām) mentioned in the text is a metonym referring to the Elamites' known skill as archers [Eichler, 2022]. God declares that He will break this might and scatter the people to the four winds (אַרְבַּע רוּחוֹת, ʾarbaʿ rûḥôt). This description suggests a total military and political collapse. Historically and textually, the Elam oracle is intriguing because it is situated first in its collection in the Septuagint (JerG 25:14–20), whereas in the Masoretic text, it is placed toward the end, before Babylon [Bartelmus, 2025]. Alexa Bartelmus, a researcher at LMU Munich, suggests that the concept of Elam is layered and can refer to different historical phases [Bartelmus, 2025].

Huwyler analyzes the Elam text, emphasizing that it differs from other Jeremian oracles against nations in its prose form and linguistic style [Huwyler, 2020]. He considers that the text reflects theology from the time of the exile or thereafter, in which Yahweh is seen as the lord of the entire world [Huwyler, 2020]. The idea of setting up God’s throne (כִּסְאִי, kissĕʾî) in Elam in verse 38 is biblically unique [Eichler, 2022]. Eichler argues that this passage is an intentionally ambiguous oracle [Eichler, 2022]. On one hand, it can be seen as a conqueror's gesture, where the throne is established momentarily as a sign of victory [Eichler, 2022]. On the other hand, it can refer to a long-term historical shift where God's sovereign power moves to a new center [Eichler, 2022]. According to Eichler, Elam acts here as a code for Persia and the rise of Cyrus, which marked the end of Babylonian power [Eichler, 2022]. This interpretation receives support from Gad Barnea, a researcher at the University of Haifa, who examines the oracles in the context of the Achaemenid Empire [Barnea, 2025]. Barnea posits that many oracle texts against nations have been updated or recontextualized to reflect later historical experiences [Barnea, 2025].

The theology of the Book of Jeremiah is not mere judgment, but includes a tension between anger and compassion. H. G. L. (Eric) Peels, professor emeritus at the Theological University Apeldoorn, describes this theological profile as multifaceted [Peels, 2025]. Although the oracles against the nations are filled with violent imagery, God is also presented with tears in His eyes, as seen in the case of Moab [Peels, 2025]. The latter part of the Elam prophecy (v. 39) promises the restoration of fortunes (שׁוּב שְׁבוּת, šûb šĕbût), which provides hope for the nation's future [Bartelmus, 2025]. This pattern—judgment followed by restoration—is repeated in several of Jeremiah's prophecies. Peels reminds us that God's sovereignty also means that He can build and plant after He has torn down and scattered [Peels, 2025]. The military imagery of the text is thus not self-serving violence, but a theological tool to demonstrate the vanity of human pride [Peels, 2025].

The application presented by Robertson and other current interpreters is in sharp contrast with critical exegesis. Gordon Robertson, president of the Christian Broadcasting Network, has applied Jeremiah 49:35–39 directly to modern-day Iran [Robertson, 2026]. Robertson uncritically identifies ancient Elam as modern Iran and claims that the destruction portion of the verses is currently being fulfilled through military strikes [Robertson, 2026]. He emphasizes the "latter days" (בְּאַחֲרִית הַיָּמִים, bĕʾaḥărît hayyāmîm) as an eschatological sign of the present moment [Robertson, 2026].

From an academic perspective, an interpretation like Robertson's represents a hermeneutical short circuit. Gilbert Gerald Harrop, a scholar and pastor who earned his doctorate from the University of Chicago, already addressed the relationship of prophets to tradition and dissent in his 1950 dissertation [Harrop, 1950]. Harrop argued that the prophets were not merely transmitters of tradition, but often acted as critics of power [Harrop, 1950]. Jeremiah specifically is known as a "prophet of individuality" who opposed the military-political aspirations of his own time [Harrop, 1950]. Harrop's life work at Forest Baptist Church reflected the principles of the Social Gospel and opposed autocratic preachers [Gordon, 2022]. It is ironic that Jeremiah, who warned Judah against trusting in military displays of power, is now used to justify war in the year 2026. Robertson's interpretation ignores that in ancient Near Eastern thought, the "latter days" often refer to a historical turning point, not necessarily the end of the world [Eichler, 2022]. Eichler points out that the text likely refers to the rise of Persia after Babylonian tyranny [Eichler, 2022]. It is not a pre-authorization for bombings carried out by nuclear powers. Trumpian eschatology turns a theological text into a military-strategic manual.

Jeremiah's Elam oracle is primarily aimed at the people of its own time to remind them of God's omnipotence. When Donald Trump and Benjamin Netanyahu or their supporters justify the bombing of Iran and the assassination of leaders with biblical judgment, they are guilty of instrumental hermeneutics. Huwyler emphasizes that changes in biblical texts must serve a discernible and unifying purpose within the text itself [Huwyler, 2020]. In Jeremiah, this purpose is often the nation's humility and return to ethical values, not the destruction of a foreign nation for the benefit of another [Peels, 2025]. Peels notes that there is no gloating (Schadenfreude) in the "nations speeches" of the Book of Jeremiah; rather, they are often deeply tragic [Peels, 2025]. Turning the text into an eschatological justification for bombings loses Jeremiah's original message of repentance and ethical responsibility. According to Fischer, the purpose of the oracles against nations in the Book of Jeremiah is to remove Israel's false sense of security and direct their gaze solely toward God [Fischer, 2025]. In Robertson's interpretation, the text instead transfers the sense of security to American and Israeli military might.

Theological analysis reveals that Jer. 49:35–39 is historically anchored in the power politics of the ancient Near East. Elam was already a weakened power at that time, which soon fell under the rising Persia [Bartelmus, 2025]. Bartelmus states that later redactions might have used the name "Elam" to refer to the Persian Empire, which enabled Judah's return [Bartelmus, 2025]. In this light, the text is a sign of hope for liberation rather than a call to destroy neighboring nations. When modern "prophetic" interpreters seek support for bombings from the text, they forget that the primary target of the prophets was Judah's own sinfulness [Harrop, 1950]. According to Harrop, Jeremiah's "dissent" was directed precisely at how religion was used to bolster state power [Harrop, 1950]. In the geopolitical situation of 2026, this critical voice of Jeremiah has been silenced under the weight of militarism. The mindset represented by Robertson's video is dangerous because it connects divine wrath to state violence without the moral self-examination required by the text.

Exegetical research shows that the "establishment of the throne in Elam" refers to a change in administrative power, not necessarily to genocide [Eichler, 2022]. Eichler emphasizes that God takes power away from human kings and princes (מֶלֶךְ וְשָׂרִים, melek wĕśārîm) [Eichler, 2022]. This is a warning to all those in power, including those today. The actions of Trump and Netanyahu, which were deceptive in the midst of negotiations, militate against the truth and justice called for by Jeremiah. The use of the text for the purposes of Trump and Netanyahu is a flagrant example of political religion that has abandoned the achievements of critical theology. The ethical dimension emphasized by Harrop is completely ignored here [Harrop, 1950]. If Jeremiah were alive in 2026, he would likely proclaim judgment precisely on those who use his words to justify deception and the blood of the innocent. The theology of the oracles against nations has never been a "chosen people's" blank check for violence [Peels, 2025]. On the contrary, it is a demonstration that no one is immune to God's moral assessment [Peels, 2025].

According to Huwyler, biblical changes in the text serve the theological whole [Huwyler, 2020]. In the case of the Book of Jeremiah, this whole is the salvation of the nation through ethical renewal. Robertson's attempt to find a modern equivalent for Elam in Iran is historically inaccurate, as ancient Elam had nothing to do with the borders or ideology of the modern state of Iran. It is an anachronistic application that Bartelmus considers scientifically untenable [Bartelmus, 2025]. Theologically, it is questionable to call bombings "the work of the Lord" when the prophet himself suffered from the violence of his own people. Fischer states that Jeremiah's gaze is always broader than mere national interest [Fischer, 2025]. It is a universal gaze that demands justice for all nations [Fischer, 2025]. Supporters of Trump's policy narrow this gaze to mere lust for power. Jeremiah's text does not support such narrow nationalism.

Ultimately, chapter 49 of the Book of Jeremiah is a reminder that God is the Lord who judges pride. Eichler demonstrates how the text plays with words and meanings to show the grand lines of history [Eichler, 2022]. These lines are not drawn by warlords; they are part of a larger moral order. Harrop reminded us that a modern religious leader should follow the prophets in dissent and in speaking the truth, not in following power [Harrop, 1950]. The events of 2026 show that this lesson remains unlearned. Reading the Bible without academic and ethical self-criticism leads to disastrous results. Theological analysis returns the text to its original task: to challenge us to ask where justice truly resides. It does not reside in the wings of bombers, but in humility and truth. Jeremiah's lament on behalf of Elam and others is still an urgent cry against violence. We must not allow this cry to be buried under the drumming of war. Exegesis is the tool that prevents the hijacking of the text for wrong purposes.

- - -

 

[Bartelmus, 2025] Bartelmus, Alexa (2025). Late Neo-Elamite Kingdoms, the Rise of Cyrus the Great, the Fall of Babylon and the End of the Babylonian Captivity: Varying Notions of “Elam” in JerMT 49:34–39 // JerG 25:14–20 and JerMT 25:15–26 // JerG 32:1–12. Teoksessa: Davis, J. & Hensel, B. (toim.) A Prophet to the Nations. Archaeological and Historical Perspectives on Jeremiah 46–51. Vandenhoeck & Ruprecht. Göttingen.

[Barnea, 2025] Barnea, Gad (2025). “Why was your bull washed away?” (Jer. 46:15): The Achaemenid Context of the Oracles against Egypt. Teoksessa: Davis, J. & Hensel, B. (toim.) A Prophet to the Nations. Archaeological and Historical Perspectives on Jeremiah 46–51. Vandenhoeck & Ruprecht. Göttingen.

[Davis & Hensel, 2025] Davis, Jordan & Hensel, Benedikt (2025). A Prophet to the Nations. Archaeological and Historical Perspectives on Jeremiah 46–51. Vandenhoeck & Ruprecht. Göttingen.

[Eichler, 2022] Eichler, Raanan (2022). An Ambiguous Oracle in the Prophecy against Elam (Jeremiah 49:34–39). Vetus Testamentum 2, vol.72: 183–190.

[Fischer, 2025] Fischer, Georg (2025). The Function and Purpose of the Oracles against Foreign Nations in Jeremiah. Teoksessa: Davis, J. & Hensel, B. (toim.) A Prophet to the Nations. Archaeological and Historical Perspectives on Jeremiah 46–51. Vandenhoeck & Ruprecht. Göttingen.

[Gordon, 2022] Gordon, Reece (2022). The History of Forest Baptist Church 1871-2021.

[Harrop, 1950] Harrop, Gilbert Gerald (1950). Tradition and Dissent in the Eight Century Prophets and Jeremiah. Väitöskirja. The University of Chicago, Illinois.

[Huwyler, 2020] Huwyler, Beat (2020). Jeremia und die Völker: Untersuchungen zu den Völkersprüchen in Jeremia 46-49. Forschungen zum Alten Testament, 20. Tübingen.

[Peels, 2025] Peels, H.G.L. (Eric) (2025). Judgement and Hope, Anger and Compassion: The Theological Profile of the Oracles against the Nations in the Book of Jeremiah. Teoksessa: Davis, J. & Hensel, B. (toim.) A Prophet to the Nations. Archaeological and Historical Perspectives on Jeremiah 46–51. Vandenhoeck & Ruprecht. Göttingen.

[Robertson, ”Jeremiah 49”, 4.2.2026] Robertson, Gordon (4.2.2026). The Prophecy About Iran From The Bible. YouTube-video: https://youtu.be/674iX36_aAI. Christian Broadcasting Network.

 _ _ _ 

Juha Molari, BBA, Ph.D.

March 2, 2026 in Helsinki

Donald Trump and Venezuela: The Desperate Attempt of a 79-Year-Old Sadistically Greedy Man to Write Himself into History

 

On January 3, 2026, acting out of sadistic greed, the President of the United States, Donald Trump, ordered his military forces to strike Venezuela, capture the nation’s president and his wife, and seize control of the country’s oil, natural resources, and drug trade. Does Trump not act like a narcissist who suffers his past defeats as agonizing traumas, after which he seeks revanchist satisfaction in his sadistic greed—in a way that humiliates the opponent—to conquer whatever he desires? Trump’s mental state, a darkness marked by sadistic greed and revanchism, once again reached its manifestation in Venezuela through military actions that Trump himself calls the "Donroe Doctrine." The U.S. strike on Venezuela was truly a "path of lawlessness" that the rest of the world has been forced to watch helplessly from the sidelines [Mattila, Jan 3, 2026]. In Trump’s actions, there shone what psychoanalyst Jacques Lacan would call jouissance—a painful pleasure that demands the constant breaking of the other’s subjectivity.

Trump’s actions were not merely geopolitics; they were the desperate attempt of a 79-year-old man to write himself into history by any means necessary, a kind of culmination of "old man syndrome." Trump’s sadistic greed was not just directed at resources; it was a desire to see the opponent completely humiliated. The Russian military media was correct in analyzing that this was a war that could be foreseen in advance [Pshenichnikov, Jan 4, 2026]. The Russian Federation Armed Forces’ television and radio company "ZVEZDA" published Igor Pshenichnikov’s analysis of how Trump revived the Monroe Doctrine, but now bearing Trump’s own name and purpose [Pshenichnikov, Jan 4, 2026]. In Trump’s doctrine, one can see the "cold and cruel dominance" described by Jeff Sinn, which conservative authoritarianism often craves. Trump’s true interest was oil, and he tore away his anti-drug cartel facade just before the strike [Pshenichnikov, Jan 4, 2026]. Trump directly claimed that Venezuelan oil belonged to America and that it had been stolen from them during the era of Hugo Chavez [Pshenichnikov, Jan 4, 2026].

Moscow professor Andrei Manoilo assessed even before the strike that Trump is driven by pure business interests and a desire to replace drug cartels with operators loyal to himself [Baeva, Dec 9, 2025]. For Trump, toppling the Venezuelan administration was a "commercial project" where the Marines served as his personal tool [Baeva, Dec 9, 2025]. Trump’s sadism was a clinical example of the sadistic perversion described by De Masi, where another human or state is reduced to a mere object. Thus, after the strike, Trump enjoyed his power and took photos with the captured Maduro, as the newspaper Pravda aptly noted [Stepushova, Jan 4, 2026]. Stepushova rightfully asked whether Maduro’s imprisonment was a fatal mistake for the United States or the beginning of a new era of colonialism [Stepushova, Jan 4, 2026]. The Americans seemed to enjoy their mastery, even though no one in Venezuela celebrated liberation from tyranny in the streets [Stepushova, Jan 4, 2026].

Trump’s sadism took visual form in the humiliating images he spread on social media. Olga Korol analyzed on Russia’s Tsargrad TV how the victors published photos of Maduro in a Nike tracksuit and handcuffs just to humiliate him further [Korol, Jan 4, 2026]. This was a pure "mind operation" where Trump sought to strip Maduro of his human dignity. Korol reminded that the world had not seen such arrogance and violation of the UN Charter in a long time [Korol, Jan 4, 2026]. The kidnapping of Maduro and his wife Cilia Flores was carried out in just half an hour by Delta Force [Korol, Jan 4, 2026]. Now they were being held in a Brooklyn federal prison, the same place as P. Diddy and other "star prisoners" [Korol, Jan 4, 2026]. Trump had opened a portal to total lawlessness [Korol, Jan 4, 2026].

From a psychohistorical perspective, the strike was also a means to forget Trump’s own failures. Alexandr Stepanov of Tsargrad TV pointed out how the case of Ukraine and even the recent terrorist attacks on Putin’s residence in Valdai were forgotten with this new operation [Stepanov, Jan 4, 2026]. According to Stepanov, the kidnapping of the head of an independent state was a mere pawn in a grand game where Americans care only for their own interests [Stepanov, Jan 4, 2026]. Civilians had become cynical pawns in high politics [Stepanov, Jan 4, 2026]. Trump’s action was also a signal to Kyiv, and Ukrainian soldiers were rightfully gripped by fear [RIA Novosti, Jan 4, 2026]. Trump always calculates the costs and benefits of power without moral commitments [RIA Novosti, Jan 4, 2026].

Sadistic greed was also fueled by the desire to control global energy resources. In the "ZVEZDA" publication, Igor Pshenichnikov stated that the seizure of Venezuelan oil fields was part of a plan also linked to a potential attack on Iran [Pshenichnikov, Jan 4, 2026]. For Washington, Venezuelan oil was vital to survive a potential collapse of energy exports from the Middle East [Pshenichnikov, Jan 4, 2026]. Daniel Tarpy also noted that it was about breaking China’s influence and controlling rare earth metals [Tarpy, Jan 4, 2026]. "We can agree that this is not about drugs," Tarpy criticized Trump [Tarpy, Jan 4, 2026]. Trump’s imperialist plan was clear; he spoke of the Western Hemisphere as if it were his own [Reunamäki, Jan 4, 2026]. According to Reunamäki, Trump builds his legacy with blood and seeks opportunities on the international arena to satisfy his ego [Reunamäki, Jan 4, 2026].

In Venezuela, the administration is still trying to resist; acting president Delcy Rodriguez demanded Maduro’s immediate release [RT News, Jan 4, 2026]. Rodriguez vowed that Venezuela would never again become anyone’s colony or slave [RT News, Jan 4, 2026]. Russian Foreign Minister Sergey Lavrov expressed firm solidarity with the Venezuelan people in the face of this armed aggression [RT News, Jan 4, 2026]. At the same time, the Russian Foreign Ministry called the U.S. justifications "groundless excuses" [Pshenichnikov, Jan 4, 2026]. Russia demanded that the U.S. release the president of a sovereign country and his spouse immediately [Zakharov, Jan 3, 2026]. Trump’s administration had even used a CIA agent within the Venezuelan government to facilitate the kidnapping for a $50 million reward [Sergeeva, Jan 3, 2026].

Finland’s reaction fills the hearts of Finns with shame. President of the Republic Alexander Stubb gave his full support to the attack because he did not consider Maduro’s administration "legitimate" [Hakala, Jan 4, 2026]. Stubb emphasized the birth of a democratic administration, even though the strike violated all principles of international law [Hakala, Jan 4, 2026]. Foreign Minister Elina Valtonen also humbly repeated Washington’s narrative about Maduro’s "lack of legitimacy" [Kuuskoski, Jan 3, 2026]. Finland’s political leadership is not just "neutral"; their inability to feel anything for Trump’s victims is itself part of a sadistic power structure. It is intentional "moral numbness," where a person stops seeing the suffering of another because it is politically expedient. Henri Vanhanen rightly warned that the United States is opening Pandora’s box [Seppä, Jan 3, 2026]. This should be the final wake-up call for Europe regarding Trump’s unpredictability [Seppä, Jan 3, 2026].

Trump himself arrogantly announced he would take over Venezuela’s oil reserves and invite American companies to repair the infrastructure [Seppä, Jan 3, 2026]. "We’re going to ask the big oil companies to spend billions of dollars," Trump had boasted [Seppä, Jan 3, 2026]. This displays what Roderick Long called "state exploitation": the stronger party dictates terms to those in a completely vulnerable position. Over 150 aircraft participated in the strike, which lasted less than 30 minutes, leaving behind dead civilians and soldiers [Bertelli, Jan 4, 2026]. Michele Bertelli ironically called Trump a "pacifist" who in reality orders strikes around the world [Bertelli, Jan 4, 2026]. UN Secretary-General António Guterres called the strike a "dangerous precedent" because the rules of international law were not respected [Suutari, Jan 4, 2026]. Guterres urged dialogue, but it is well known that a sadist does not negotiate with his victim [Suutari, Jan 4, 2026].

Trump’s sadism is tied to narcissistic trauma and the need for revanchism. The failed Operation Gideon in 2020 had remained an unfinished "Gestalt" in Trump’s mind that had to be closed with raw force [Baeva, Dec 9, 2025]. Now he wanted to show he was "the victor of at least one authoritarian regime" before leaving the stage [Baeva, Dec 9, 2025]. Empathy was replaced by efficiency and human dignity by market value. Trump demanded various regions of the planet as his own fiefdom; this was already documented in the December security strategy [Pshenichnikov, Jan 4, 2026]. Everything was clear: a war that was foreseeable, a war that was the culmination of sadistic greed [Pshenichnikov, Jan 4, 2026].

In Venezuela, weapons were already being distributed (likely with American assistance) to "colectivos" groups, suggesting the threat of civil war [RuNews24, Dec 25, 2025]. Trump’s intention to get "oil flowing as it should" was the peak of imperialism [Reunamäki, Jan 4, 2026]. One must not forget Morrison’s words on shame as the flip side of narcissism; Trump’s sadism was perhaps only an attempt to escape an old man’s own shame of mortality and insignificance. Trump wanted to go down in history as a great conqueror, though he could be analyzed only as a sick old man who had broken the architecture of international law [Pshenichnikov, Jan 4, 2026]. The world was approaching World War III, and the consequences are global, not just regional [Pshenichnikov, Jan 4, 2026].

Trump’s sadistic greed is visible as a symptom of the collapse of the Western mind. Trump’s "Donroe Doctrine" was just a new name for an old injustice [Reunamäki, Jan 4, 2026]. The United States had opened a portal to a world where law was only the right of the strongest [Korol, Jan 4, 2026]. The bowing of Finland’s leadership before this new emperor felt nauseating [Hakala, Jan 4, 2026]. Possibly, someday history would judge today as a grim continuation of imperialism [Mattila, Jan 3, 2026]. But right now, in January 2026, sadism ruled the world stage: this sight was as terrifying as theological treatises on hell, and Trump had made hell a reality in Venezuela. This would be only the beginning. The old man wanted to write his name in blood before the sun set for the last time. It was his sadistic legacy to the world. And the world seemed only to watch from the sidelines.

One must not forget that under the pressure of this old man (Donald Trump) and following its NATO integration, the EU has become even more twisted in its attachment to blood. The NATO summit held in The Hague in June 2025 marked a turning point in European and broader global security policy, formalizing a direction toward even stronger militarization (Ellyatt 2025; Kirby 2025). The decision to raise military spending to five percent of GDP by 2035—of which 3.5% is direct military spending and 1.5% broader security-related infrastructure—has been described as a "quantum leap" (Bayer & Gray 2025; Ellyatt 2025). This shift is not merely defensive; it is a deeply political and economic choice that turns European welfare states into war economies, accelerating poverty and increasing the risk of world war (Lievemaa 2025; Benjamin 2025; Schwarz 2025). The sharp increase in NATO military spending is a result of U.S. pressure, driven particularly by Donald Trump’s demands (Ellyatt 2025; Friedrich 2025; Global Times 2025). Interests built against Russia using Ukraine and general geopolitical instability have acted as a catalyst for this development, but critics question whether this is a genuine strengthening of security or the promotion of the interests of the U.S. military-industrial complex (Mang 2025; Synergia Foundation 2025).

The public fawning of NATO Secretary General Mark Rutte toward Trump, where he even called the president "daddy," has revealed the subordinate position of European leaders before the United States (Reunamäki 2025; Samoilova 2025; Tengely-Evans 2025). Reunamäki (2025) described the atmosphere of the NATO summit as a "farce" where European leaders "Finlandize" their foreign policy discourse through the appeasement of Trump. Social media commentators such as Mikko Tuomi (2025b), M. Warheenmaa (2025), and Onerva Keränen (2025) have described this as outright "brown-nosing" and criticized the building of groundless trust in the "word of a great narcissist and pathological liar" (Tuomi 2025b). Juha Korhonen (2025) has insightfully pondered the mutual intimidation among NATO leaders, referring to the possibility of Trump’s "narcissistic personality disorder," where threats can be a means to restore control or frighten others into submission. This shows how deeply the personal traits of the American leader are linked to the alliance’s dynamics.

The transition to a war economy has already begun to show in the budgets of European countries—due to Trump’s demands. For example, Germany has amended its constitution to increase debt in order to boost military spending, and its new Chancellor Friedrich Merz has promised to make the Bundeswehr the "strongest conventional army in Europe" (Sankt-Peterburgskije vedomosti 2025; Temizyurek 2025). This military Keynesianism, where defense spending is seen as an economic stimulant, is according to critics inefficient and distorts the use of public funds (Temizyurek 2025; Mang 2025). According to a study by the New Economics Foundation, a euro invested in healthcare creates 2.5 times more jobs than the same amount invested in the arms industry (Mang 2025). Furthermore, a large part of European defense procurement is directed toward the United States, which bolsters the profits of American military corporations at the expense of European taxpayers (Mang 2025; Synergia Foundation 2025).

(This was a small excerpt from the novel "Ugliness Kills," to be published in early 2026)

 Regards, Juha Molari, an unemployed Finn

Puhe äidin muistotilaisuudessa

Tämä muistopuhe ei ole ehkä tavanomainen, vaan se on todistus ja testamentti.

Muistopuheeni on myös tilinpäätös yhteiskunnan tilasta, joka ajoi minut ahtaalle ja äidin murehtimaan liian kanssa. 

Tämä on minun ja äitini näköinen, totuudenmukainen kuvaus siitä siteestä, joka katkesi äidin kuolemassa. Nukuin viime yönä äidin kodissa ja katselin, että hyllyt ovat täynnä lasten ja lastenlasten valokuvia.

Haluan tehdä oikeutta eletylle, rosoisellekin elämälle. Haluan, että muistopuhe olisi dokumenttivalokuva, jossa näkyvät oikeat varjot ja säröt, ja ilo koko perheestä. En voi unohtaa äidin murehtimista, unettomuutta, huolta lastensa ja lastenlasten pärjäämisestäsi. En unohda draamaa, kohtalokkaita viimeisiä päiviä ja sanoja.

Äiti oli inhimillinen ja todellinen ihminen, joka pelkäsi ja rakasti. Hän soitti asiansa puhelimitse viimeisenä aamuna minulle. Haluan rehellisen kunnianosoituksen sille, mitä äidin todellisuus oli.

Ensimmäinen aktiivinen muistikuvani äidistäni on Leponiemen-Luhtisen vuokra-asunnosta, noin vuodelta 1965 tai -66, kun vuoden tai kahden ikäisenä talon yläkerrasta pinkaisin äidin perään: ”Äiti, odota, minä tulen mukaan”. Kaaduin portaissa, oikea käteni murtui.

Äiti ja isä olivat menneet naimisiin juhannuksena 1963 Savonlinnan tuomiokirkossa, kun äitini oli vasta kuukausi aiemmin täyttänyt 20 vuotta. Äsken juuri katsoin hääkuvaa, miten nuoria he olivat. Minä synnyin täsmälleen 9 kuukautta myöhemmin pitkäperjantain ja pääsiäisen välissä lankalauantaina 1964, äiti ei ollut vielä täyttänyt 21 ikävuotta. Näin koko aikuisikänsä äidin elämän tärkein asia oli oma perhe: erityisesti me kolme lasta sekä lastenlapset, lastenlastenlapsiin hän ei ennättänyt rakentaa syvempää suhdetta.  Olohuoneen hyllyt ovat täynnä lasten ja lastenlasten valokuvia, koska me olimme hänen elämänsä tarkoitus ja siunaus.

Vuonna 1529 uskonpuhdistaja Martti Luther kirjoitti Isossa Katekismuksessa neljännen käskyn selityksessä: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Jumala on antanut isän ja äidin tehtävälle erityisarvon, joka ylittää kaiken muun arvon ja aseman, missä ihminen voi olla. Hän ei käske vain rakastaa, vaan myös kunnioittaa vanhempia. Hän erottaa isän ja äidin kaikista ihmisistä maan päällä. Vanhempia on ensinnäkin pidettävä kaikkein suurimmassa arvossa, kalleimpana aarteena maan päällä”. Äiti oli oivaltanut tämän, minkä Luther kirjoitti: äidin kaikkein korkein virka, oppiarvo ja titteli, missä ihminen voi olla ikinä maan päällä. Ihmiselämän korkeimman arvon ja suurimman aseman mukaisesti äiti omisti epäitsekkäästi, lempeästi ja uutterasti oman sydämensä ja elämänsä oman perheensä hyväksi.

Tämän jälkeiset omat muistoni kouluikään asti ovat lähinnä Katiskalahdesta Kapteenikadun asunnosta, jossa ikkunat jäätyivät pakkasella, nuori kaksikymppinen äiti kävi kantamassa kaivovedet sisään asuntoon, kävi kantamassa ulkoa sisälle halkoja asunnon lämmittämiseen. Itseäni askarutti siinä iässä lähinnä ulkohuussissa käynnin vaikeudet – ja syntynyt sisko herätti ihmetystä ja ihailua.

Muistan Katiskalahden mökistä yhden ainoan saamani uskonnollisen puhuttelun: isä ja äiti tulivat luokseni, 4 tai 5 vuotta vanhana poikana sain kuulla vanhempieni moitteet, että ateisti – jumalankieltäjä – ei saa olla, Jumalaa pitää kunnioittaa. En tiedä vieläkään, mistä oli kysymys. Muistan myös isää kohdanneen onnettomuuden, kun toinen metsuri kaatoi puun isän päälle ja lonkka murtui. Tällöin nuorella äidilläni oli moninverroin raskasta jonkin
aikaa Katiskalahden mökissä. 

Katiskalahden mökissä oli seinällä pieni suojelusenkeli-taulu, jossa isosisko ja pikkuveli ylittävät jokea rikkinäistä siltaa pitkin. Tämä taulu tuo mieleen hengellisen laulun ”Maan korvessa kulkevia lapsosen tie”. Sama pieni taulu on edelleen yli 60 vuotta myöhemmin Kellarpellon asunnossa sängyn päädyssä seinällä, vieressä on kuva Jeesuksen rukouksesta Getsemanessa. Niissä kuvissa heijastuu äidin rukoukset Jeesuksen puoleen perheensä puolesta.

Olin ylpeä vanhempieni kanssa, kun pikkusisko syntyi. Äidin ja isän mielestä siskoni oli taitava ja etevä ihan kaikessa, jäntevä ja energinen, älykäs kuin mikä, oppi lukemaan kolme vuotta minua nuorempana siinä samalla kun itse yritin opetella aakkosia. Siskoni jämpti kykeneväisyys oli nähtävissä pienestä lapsesta alkaen ja äitini jaksoi kertoa siitä kunnioittaen minulle ihan vanhuuden päiviin asti.

Äiti tarvitsi aikaa tyttärelleen ja minä olin aika paljon äidin vanhempien luona: Allan ja Hilja asuivat Kellotornintien ja Rantasalmentien risteyksessä köyhässä mökissä, joka oli tehty hinaajan mökistä. Äidin omat vanhemmat, 1880-luvulla syntynyt Allan ja vuonna 1900 syntynyt Hilja, eivät välttämättä pysyneet ihan 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa minun matkassani jokainen askel, sain Poukkusalmen päiväkodistakin tulla itsekseen äidin vanhempien luo ja joskus en mennyt ollenkaan päiväkotiin. Se oli erilainen aika, mutta tärkeää oli, että äidillä oli enemmän aikaa siskolleni, kun hänen vanhempansa katsoivat minua.

Äidin vanhempien työläiskoti ei hyväksynyt teeskentelevää herramaisuutta, ei myöskään isä hyväksynyt. Mielestäni äidistä näkyi läpi elämän se, että hän ei tahtonut koreilua, hän halusi elämän yksinkertaista hyvyyttä, myötätuntoa, välittämistä ja ymmärrystä ihmisten kesken. Tämän ovat saaneet kokea myös sittemmin Kellarpellossa monet ystävät, joita äiti tuki kykyjensä mukaan.

Kellarpellosta muistan, kuinka äiti hoiti lapsia kotona, näiden elämänilo täytti kodin kokonaan. Kun veli syntyi, olin jo iso poika: veljen mennessä kouluun, muutin pois opintojen perään. Sain kuitenkin kuulla, miten vanhemmat ihailivat pikkuveljeäni – hän oli myös niin kuin aiemmin siskoni: hän osasi ja pystyi ihan kaikkeen. Pikkuveli oli fyysisestikin etevä ihan kaikessa, mitä hän teki. Matematiikka sujui upeasti. Siitä sain kuulla. 

Mielestäni lapsiin kohdistunut luottamuksen ilmapiirre oli kodissa sen vahva kasvatuksellinen henki: luottamus, usko omiin lapsiin. Joskus olen purpattanut aikuisena, että ikinä vanhemmat eivät kysyneet mitään läksyjä minulta, eivät tiedustelleet edes olenko tehnyt, minä itse kirjoitin kokeisiin vanhempieni puolesta allekirjoitukset (vanhemmat eivät lukeneet koepapereita), eivät sparranneet, vaan aina vain luottivat, ”kyllä sinä hoidat asiat tunnollisesti”. Olen kuullut, että veljeltäni läksyjä jo olisi kysytty – ja niin hänestä tulikin niin etevä. Mutta vielä paljon suurempaa kuin tehtävien valvonta tai sen puuttuminen oli, että missään tilanteessa en ole joutunut epäilemään, etteikö äiti luota, välitä ja hyväksy. Äidin luottamus ja hyväksyminen ovat muovanneet myös omaa uskonnollista vakaumustani, kun toistan mielellään Jeesuksen kastekäskyn lupausta: ”Minä olen kaikki päivät teidän kanssanne maailman loppuun asti”.

Äiti kärsi aikuisiän diabeteksesta, minkä lisäksi hän murehti ja ajatteli lastensa ja lastenlastensa asioita ihan liian kanssa, nukkui huonosti miettien. Nukkuminen ei ollut ihanteellista. Korostuneen voimakas varoittelu ihan kaikesta oli hänelle liian tyypillistä – äiti varoitteli minua nuoruuden päivistäni tänne yli kuusikymppiseksi asti, jotta en juoksisi liikaa, jotta en liikkuisi liian raskaasti, ja sittemmin varoitti, jotta en puhuisi julkisesti mitään kritiikkiä poliitikkoja tai kirkkoa vastaan, pitäisi olla ihan hissukseen. Enemmän kuin omastaan, äiti oli huolissaan lähinnä minun selviytymisestäni, koska niin monet huolet hän oli kantanut rukouksissaan alkaen sydänleikkauksestani. Pientä nuhaakaan ei uskaltanut kertoa äidille, jotta hän ei murehtisi siitä seuraavat yöt.  

Vuonna 2012 keskustelin äidin kanssa vakavasti ja äärimmäisen alakuloisena puoli vuotta isän kuoleman jälkeen siitä, kun olin  syvästi pettynyt siihen, että lyhyessä ajassa todistetusti Suomen valtio ja ulkoministeriö tuhosivat kolme edessäni avautuvaa työpaikkaa: Venäjän RT-kanava, teknologiayrityksen operaattorin tehtävä ja Iranin suurlähetystö. Sanoin puhelimessa ja kirjoitin äidille, että minä en ikinä enää selviä taloudellisesti, en saa enää ikinä työtä Suomessa vaikka kuinka etsin ja etsin. Tein oikean ennustuksen, että joudun taloudelliseen perikatoon. Äiti tiesi yli 10 vuotta sitten, että en tulisi hyväksymään mitään perintöä isästäkään.  

Siinä missä minä toin murhetta ja huolta, vaikka toki myös kuuntelin äitiä, hän jaksoi toistaa, että siskoni ja veljeni puolesta hän ei ole huolissaan: he varmasti selviävät hyvin, ovat ahkeria, kyvykkäitä, heillä on hyvät ammatit ja koulutukset,  äidin mukaan he ovat jopa liian ahkeria, pitäisi levätä enemmän. Siskooni ja veljeeni äitini luotti täysin. Tätä äitini puhui puhelimitse minulle kymmenet kerrat tämän vuosikymmenen aikana aivan tämä nykyinen vuosi mukaanluettuna.

Leskeksi jäätyään äiti oli toimelias, jopa löysi uutta energiaa, teki talossa monia remontteja ja sai ihailua naapurivanhuksilta, äiti osoittautui oikein kykeneväksi hoitamaan kaikki asiat ihan viimeiseen hetkeen asti, kunnes - niin kuin siskoni sanoi ”simsalabim” kaikki muuttui. Viime kesänä äitini valitti useita kertoja, että ei jaksa, ”ei kehtaa”. En ymmärtänyt, että kyseessä voisi olla alhainen hemoglobiini, mikä tuli ilmi verikokeessa vasta äskettäin marraskuussa. Hän sai verta ja veren hyytymiseen liittyvä lääke poistettiin. Tämänkin jälkeen äiti oli pirteä ja soitti perjantaina 14. marraskuuta, että hän menee ensi viikolla koronarokotteelle, minkä lisäksi hän nuhteli minua, kun olen niin oikukas ja epäileväinen, enkä mene, "mutta sinä olet sellainen", hän totesi. Varoitin kovasti äitiä, että nykytilanteessasi se olisi suuri riski.  

Niin rumaa kuin on sanoa, tajusin viikko ennen äitini kuolemaa, että hän kuolee ensi viikolla. Sanoin siitä jopa kotipuolessani Helsingissä, että pian käy surullisesti. Maanantaina 17. päivä klo 11:05 äiti kävi koronarokotteella. Kutsu näytti olevan edelleen eilen siinä keskellä ruokailunurkkauksen pöytää. Keskiviikkona 19. marraskuuta hän soitti klo 8:30, pää edelleen toimi terävästi, ääni oli selkeä, mutta siinä oli molemminpuolinen tietoisuus jäähyväisistä: ”Juha, nyt on todella pahasti asiat. Toinen puoli kehosta ei toimi. Tämä on koronarokotteen syytä. Kela-taksi tulee pian”. Niin hän sanoi, minkä jälkeen kysyin, että ”kävitkö siis koronarokotteella”. ”Kävin maanantaina, terveydenhoitaja sanoi, että voi mennä”. Nuo olivat äitini viimeiset sanat. Savonlinnan keskussairaalasta hänet vietiin tajuttomana ambulanssin kyydissä Mikkeliin, jossa yön jälkeen 20. marraskuuta äiti kuoli.

Monella tapaa tänään tulee mieleeni ensimmäinen tietoinen muistikuvani: ”Äiti, odota, minä tulen mukaan”. Äiti oli ihminen, joka enemmän ja uskollisemmin kuin kukaan muisti, piti yhteyttä, rukoili ja ajatteli minun ja siskoni ja veljeni sekä meidän lastemme puolesta ja lastenlastenlasten puolesta. Useimmiten hän oli ainut, joka muisti. Enää äiti ei soita puhelimitse, niin kuin hän aina soitti kerran tai kaksi viikossa, joskus useamminkin.

Siskoni ja veljeni seisoivat oikealla puolellani eilen lauantaina Savonlinnan Talvisalon hautausmaalla, kun äitimme hautaus toimitettiin. Minun vanha koulukaverini Sammeli Savonlinnasta toimitti siunauksen.

Kiitos Helsingin sosiaalitoimen, että sain 80€ bensarahaa ja pääsin äitini hautajaisiin. 

Äitini oli 20 vuoden iässä, kun synnytti minut 1964 pääsiäisen pyhinä.

Kaviaari – luksusherkku uhkaa maailmanjärjestystä

 

Vaalimaan rajalla, missä tuuli ulvoo kuin eksynyt balalaikka, tapahtui eräänä marraskuun yönä jotain, mikä saisi itse Saatanan nostamaan samppanjalasia. Audi Q7, tuo porvarillisen kunnianhimon nelipyöräinen ilmentymä, rullasi rajavartioston eteen. Sen sisällä ei ollut pelkkä kuusikymppinen kuljettaja, lähtenyt lähikunnasta Pyhtäältä, vaan kokonainen sinfonia: 80 kiloa kaviaaria, piilotettuna salalokeroihin, jotka oli veistetty sellaisella intohimolla, että Tšehov olisi kirjoittanut niistä novellin.

Vaalimaan rajavartioston tiloissa, missä asiakirjat ja valvontakamerat pitävät yllä järjestystä, paljastui tuolloin marraskuussa 2023 rikos, joka uhmakkaasti haastoi Suomen ja EU:n oikeusjärjestelmän perusteet. Nyt rikoksesta on saatu käräjäoikeuden tuomio.

Tämä rikos saatiin pysäytettyä ja rajavartioston kellarissa, missä lamput humisevat ja paperipinot hengittävät pölyä, istui pian tuo mies Pyhtäältä. Hänen nimensä on ehkä K., mutta kukaan ei ole varma, sillä asiakirjoissa nimi on korvattu numerolla: 672-91. Hänen rikoksensa? Kuten jo tiedämme: kaviaari. Ei mikä tahansa kaviaari, vaan 80 kiloa siperiansammen mätiä, joka oli piilotettu Audi Q7:n salalokeroihin. Rajavartija, jonka kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin seinän halkeama, kirjoitti jotain muistiin. "Autoa, kyllä. Mutta kaviaari? Se on rikos, joka uhkaa järjestystä." K. kysyi, mitä järjestystä. Kukaan ei vastannut.

Tiedämme tämän lisäksi, että miehellä oli Audi Q7, tuo porvarillisen yltäkylläisyyden fetissi, täynnä 80 kiloa kaviaaria – ja mitä kaviaari on? Se on nautinto, joka on jo valmiiksi kielletty, ei siksi, että se olisi vaarallista, vaan siksi, että se edustaa venäläisten rikkaiden mummojen yltäkylläisyyttä, jota meidän pitää halveksia, mutta jota me samalla himoitsemme. Paremmin ymmärtäväiset päättäjät ovat päättäneet: miljoonien vuosien evoluutio on salaa kehittänyt tästä mustasta helmestä biologisen aseen, jota ilman venäläiset oligarkit eivät voi aloittaa häikäilemättömiä päivätöitään. Tai näin meille kerrotaan.

Kaviaarin salakuljetusyritys Venäjälle, tarkalleen 80 kiloa siperiansammen mätiä, on noussut kansalliseksi turvallisuuskysymykseksi. Eikä tietenkään turhaan! Ilta-Sanomat raportoi 11.4.2025: "Epäilyttävä Audi kiinnitti itärajan valvojien huomion – läpivalaisu paljasti hävyttömän arvokätkön."

Törkeä rikostapaus osoittaa, miten yksittäinen teko voi uhata geopoliittista tasapainoa.

Tämä ei ollut tavallinen kuljetus, vaan suunnitelmallinen yritys kiertää EU:n Venäjälle asettamia vientikieltoja. Syyttäjän mukaan teko oli törkeä, koska kaviaarin arvo oli merkittävä – yksi teelusikallinen voi maksaa enemmän kuin suomalaisen keskimääräiset viikkoruokaostokset. Kyseessä ei ole pelkkä herkku, vaan symboli, jonka vienti Venäjälle rikkoo pakotteiden ydintä. Syyttäjä, tuo byrokratian Behemoth, julisti teon törkeäksi. "Tämä ei ole pelkkä rikos", hän huusi, ja hänen äänensä kaikui kuin Margarita lentäisi taivaalla, "tämä on hyökkäys itse sivilisaation perustuksia vastaan!"

EU:n vientikiellot ovat keskeinen osa sanktiopolitiikkaa, ja kaviaari on niiden keskiössä. Kielto estää venäläisiä pääsemästä käsiksi luksustuotteisiin, jotka ovat olennainen osa heidän yhteiskunnallista järjestystään. Kaviaarin salakuljetus ei ole vain taloudellinen rikos, vaan se on ennenkaikkea hyökkäys vapaata demokraattista maailmaa vastaan. Suomessa rajavartiosto ja oikeuslaitos ovat sitoutuneet puolustamaan tätä demokraattista oikeudenmukaista järjestystä, vaikka se vaatisi merkittäviä resursseja. Kun tavallisten kansalaisten ongelmia käsitellään, kaviaarin kaltaiset uhat nousevat prioriteetiksi.

Oikeudenkäynnissä käräjäoikeus tuomitsi kuljettajan viideksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen. Hänen autonsa, Audi Q7, arvioitiin 5 000–6 000 euron arvoiseksi ja takavarikoitiin valtiolle rikoksen välineenä. Suomessa käytettyjen autojen markkinoilla vastaavan ajoneuvon arvo voisi olla 10 000–20 000 euroa kunnosta riippuen, mutta oikeus päätti arvion viranomaisten tutkimusten perusteella. Oikeudenkäynnissä K. istui penkillä, joka oli liian pieni hänen ruumiilleen. Tuomari, piilossa paperivuoren takana, julisti, että kaviaari on "törkeä hyökkäys EU:n pakotepolitiikkaa vastaan". Oikeus totesi Audin valtion omaisuudeksi, 5 000 euron arvoiseksi romuläjäksi poliisin ja rajavartiolaitoksen erikoisjoukkojen perusteellisen käsittelyn jäljiltä. "Se oli rikoksen väline", tuomari mutisi, ja K. mietti, voisiko hänen kätensäkin takavarikoida, koska ne pitivät rattia. Oikeudenkäynnissä kuljettaja, vanha mies, jonka kasvot muistuttivat Gogolin nenätöntä muotokuvaa, yritti selittää. "Se oli vain kaviaaria", hän mutisi. Vaan turhaan!

Oikeus arvioi auton arvoksi 5 000 euroa, koska valtio halusi performoida äärimmäistä oikeudenmukaisuutta, mutta samalla se halusi tehdä sen halvalla! Markkina-arvo olisi 15 000, ehkä 20 000, mutta ei, valtio sanoi: "Me määrittelemme arvon!" Tämä on avoimen länsimaisen yhteiskunnan ideologiaa puhtaimmillaan: kaviaari on vaarallista, mutta vain, jos se menee Venäjälle. Suomessa voit syödä sitä blinien kanssa, ja se on vain "kulttuuria".

Kuljettaja määrättiin maksamaan oikeudenkäyntikulut sekä rikosuhrimaksu, koska hänen tekonsa vaaransi yhteiskunnan turvallisuutta. Kahden muun syytetyn osalta syytteet hylättiin.

Syyttäjä arvioi rikoksella tavoitellun 111 000 euron taloudellista hyötyä, mutta oikeus laski summan 36 000 euroon. Miehen rikos osoittaa teon suunnitelmallisuuden: kaviaari oli tarkoitettu Venäjän markkinoille, missä sen kysyntä on suurta. Syyttäjä puhui 111 000 euron voitoista, mutta oikeus laski sen 36 000 euroon. Turhaan kysyt, miksi tämä ristiriita, sillä numerot eivät merkitse mitään! Ne ovat symboleja, jotka peittävät totuuden: kaviaari ei uhkaa ketään, mutta sen kielto on välttämätöntä, jotta voisimme tuntea olevamme osa länsimaisen vapaan maailman narratiivia. Rikostarinassa kukaan ei tiedä, miksi kaviaari on rikos, mutta kaikki ovat yhtä mieltä, että sen täytyy olla rikos, koska venäläiset rikkaat mummot tykkäävät kaviaarista.

Kuljettaja ei toiminut hetken mielijohteesta, vaan osana järjestelmällistä operaatiota, joka haastaa pakotteiden uskottavuuden. Hänen toimintansa osoittaa, miten yksittäinen henkilö voi tietämättään tai tahallaan osallistua laajempaan geopoliittiseen konfliktiin. Koko operaatio huokuu Putinin proxy-agenttien kehittämää suunnitelmallisuutta, vai ainakin ”suunnitelmallisuutta”. Suomalaiset turvallisuuspoliittiset kokemusasiantuntijat eivät ole vielä lausuneet lopullista johtopäätöstään Vladimir Putinin osuudesta rikokseen.

Tapaus paljastaa kaviaarin roolin kansainvälisessä politiikassa. Se ei ole vain elintarvike, vaan väline, joka voi horjuttaa valtioiden välistä järjestystä. Suomessa oikeuslaitos ja rajavartiosto ovat osoittaneet päättäväisyyttä suojellakseen yhteiskuntaa tällaisilta uhkilta. Kaviaarin salakuljetus ei ole vähäpätöinen teko, vaan muistutus siitä, miten pienetkin valinnat voivat vaikuttaa globaaliin turvallisuuteen. Kun seuraavan kerran kohtaat kaviaaria, muista sen voima – ja seuraukset, jos se päätyy vääriin käsiin. Kun seuraavan kerran levität kaviaaria blinillesi, muista: saatat pitää käsissäsi geopoliittista dynamiittia. Ja jos aiot viedä sitä rajan yli, varaudu siihen, että valtio vie autosi, vapautesi ja viimeisenkin rippeen arvokkuudestasi. Bon appétit!

Lähde: Ilta-Sanomat 11.4.2025/toimittaja Tatu Partanen: "Epäilyttävä Audi kiinnitti itärajan valvojien huomion – läpivalaisu paljasti hävyttömän arvokätkön." 

Vähemmän sotavoimia, enemmän rauhantyötä! Suomessa tahdotaan pian jo kaivaa kuolleetkin haudoistaan sotaväkeen

 

Bertolt Brechtin sanoin: "Ken tahtoo maailman kestävän, / ei tahdo sotaa nähdä sen." (Brecht, Rauhan ylistys) Suomessa kuitenkin näemme päinvastaista: sotilaallisen koneiston loputonta paisuttamista, asepalveluksen laajentamista ja rauhan ihanteen unohtamista. Puolustusvoimat ja valtio ajavat reserviläisten yläikärajan nostoa, kutsuntojen ulottamista naisiin ja siviilipalveluksen militarisoimista – kaikki tämä naamioituna "kokonaisturvallisuuden" kaapuun. Tämä ei ole turvallisuutta, vaan väkivallan ja pelon instituution vahvistamista. Me emme tarvitse enempää maanpuolustusta; me tarvitsemme anarkistista pasifismia, rauhan rakentamista ja aseistakieltäytymisen eetosta, joka kumpuaa syvästä inhimillisestä vakaumuksesta.

 

 

Bertolt Brechtin lausui "Heidän rauhansa ja sotansa / ovat kuin tuuli ja myrsky. Sota kasvaa heidän rauhastaan"). Tämä on peräisin hänen runostaan "German War Primer" (Deutsche Kriegsfibel), joka julkaistiin osana laajempaa sodanvastaista kirjoitustaan toisen maailmansodan kynnyksellä. Tämä katkelma tiivistää Brechtin kriittisen näkemyksen vallanpitäjien rauhan ja sodan dynamiikasta. Brecht vertasi rauhaa ja sotaa luonnonilmiöihin – tuuleen ja myrskyyn – jotka eivät ole erillisiä, vaan toisiinsa kytkeytyviä ja toisiaan seuraavia tiloja. Tuuli (rauha) voi olla hiljainen ja näennäisesti harmiton, mutta se kantaa mukanaan potentiaalia muuttua myrskyksi (sota). Ilmaisu "sota kasvaa heidän rauhastaan" on Brechtin keskeinen väite: sota ei synny tyhjästä, vaan se on suoraa seurausta siitä, mitä vallanpitäjät – "heidän" – kutsuvat rauhaksi. Tämä "rauha" on eriarvoisuutta, riistoa ja imperialismia, mutta juuri nämä rakenteet – kilpailu resursseista, markkinoiden laajentaminen ja sotilaallinen varustautuminen – luovat edellytykset sodalle. "Heidän" rauha – kenen rauha? Pronomini ”heidän” on merkittävä. Brecht ei puhu yleisestä, kaikkien jakamasta rauhasta, vaan vallanpitäjien – eliitin, hallitusten, sotateollisuuden ja porvariston – (näennäis)rauhasta. Tämä ”rauha” palvelee heidän etujaan, ei tavallisen kansan hyvinvointia. Brechtin runot on kirjoitettu työläisten ja sorrettujen näkökulmasta, ja hän kritisoi sitä, miten vallanpitäjien "rauha" on kulissi, joka peittää alleen köyhyyden, alistamisen ja väkivallan uhan – kunnes se eskaloituu sodaksi, joka jälleen kerran kaataa kärsimykset kansan niskaan. Brecht ei ollut naiivi pasifisti, joka uskoisi rauhaan pelkkänä hyvän tahdon eleenä. Hän näki, että sodan juuret ovat yhteiskunnan rakenteissa, ja siksi rauhaan pyrkiminen vaatii vallankumouksellista muutosta, ei vain aseiden laskemista. Ilmaisu on ironinen ja syyttävä: vallanpitäjien ”rauha” onkin todellisuudessa petos, joka kantaa mukanaan sodan siemenet. Hän halusi herättää meidät näkemään tämän syy-seuraussuhteen ja kyseenalaistamaan status quon. "Rauha" on harvoin aitoa, vaan pikemminkin epävakaa tila, joka palvelee eliitin intressejä ja valmistelee tietä sodalle. Todellinen rauha vaatisi oikeudenmukaisuutta ja vallan rakenteiden kyseenalaistamista, ei pelkkää aseiden hiljentämistä.

Bertolt Brechtin "Legende vom toten Soldaten" (suomeksi "Legenda kuolleesta sotilaasta") on yksi hänen tunnetuimmista ja vaikuttavimmista runoistaan, joka syntyi vuonna 1918, ensimmäisen maailmansodan loppupuolella. Se on vahva sodanvastainen teos, joka yhdistää groteskin satiirin, poliittisen kritiikin ja balladimuodon. Runon historia, sen musiikilliset sovitukset ja Brechtin omat esitykset tekevät siitä monitasoisen taideteoksen, joka resonoi yhä tänä päivänä. Mennään syvemmälle sen taustaan, sisältöön ja kehitykseen! Runo syntyi Brechtin ollessa 20-vuotias, keskellä ensimmäisen maailmansodan kauhuja. Brecht palveli tuolloin lyhyesti lääkintämiehenä Augsburgin sotilassairaalassa, missä hän näki sodan raakuuden ja turhuuden omin silmin. "Legende vom toten Soldaten" heijastaa tätä kokemusta: se on kirjoitettu aikana, jolloin Saksan sotaonni oli kääntymässä, ja maa oli uupunut neljä vuotta kestäneeseen konfliktiin. Brechtin omien sanojen mukaan runo sai inspiraationsa kansan keskuudessa kiertäneestä sanonnasta: "He kaivavat jo kuolleetkin haudoistaan sotimaan." Tämä liioiteltu, absurdi ajatus muodostaa runon ytimen.

Brechtin runo julkaistiin alun perin nimellä "Ballade vom toten Soldaten" ja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1922 Brechtin näytelmän Trommeln in der Nacht (suom. "Rummut yössä") liitteenä. Myöhemmin, vuonna 1927, se sisällytettiin hänen runokokoelmaansa Bertolt Brechts Hauspostille (suom. "Brechtin kotipostilla"), jolloin se sai lopullisen nimensä "Legende vom toten Soldaten".mRuno kertoo groteskin tarinan kuolleesta sotilaasta, joka kaivetaan haudastaan, julistetaan lääkärin toimesta "kriegsverwendungsfähig" (sotaan kelpaavaksi) ja lähetetään takaisin rintamalle militaristisen paraatin saattelemana – niin kuin Suomessakin tahdotaan nykyään muuttaa määriteltyjä kuntoisuusluokkia, jotta c-papereilla lähetettäisiin sittenkin sotatehtäviin. T

Brechtin tekstissä on 19 nelisäkeistöä, ja se etenee balladimaisesti, mutta sen sävy on kaukana romanttisesta – se on täynnä mustaa huumoria ja purevaa ironiaa. Esimerkiksi:

"Und als der Krieg im vierten Lenz / Keinen Ausblick auf Frieden bot / Da zog der Soldat seine Konsequenz / Und starb den Heldentod"
(Suom. "Ja kun sota neljäntenä keväänä / Ei tarjonnut toivoa rauhasta / Vetäytyi sotilas johtopäätökseensä / Ja kuoli sankarin kuoleman.")
Tässä "konsequenz" on ironinen: sotilaan ainoa "johdonmukainen" teko on kuolla.

Myöhemmin keisari suree sotilaan kuolemaa – ei inhimillisistä syistä, vaan koska häneltä loppuvat miehet – ja lähettää lääkäreitä ja pappeja herättämään tämän henkiin. Lopulta sotilas marssitetaan rintamalle, "wie ein besoffner Aff" (kuin humalainen apina), tukien kuvottavaa militaristista koneistoa.

Brecht kritisoi runossa sodan järjettömyyttä, vallanpitäjien tekopyhyyttä ja kirkon sekä lääketieteen osallisuutta väkivallan oikeuttamisessa. Kuollut sotilas symboloi sodan uhreja, joita käytetään loputtomiin hyödykkeinä, kunnes heistä ei ole mitään jäljellä.

Runo oli alun perin tarkoitettu laulettavaksi, ja Brecht itse esitti sitä kitaran säestyksellä jo ennen sen julkaisua. Runon ensiesitys Brechtin itsensä laulamana vuonna 1921 Berliinin kabareessa "Wilde Bühne" aiheutti skandaalin: oikeisto näki sen loukkauksena saksalaisia sotilaita kohtaan, kun taas vasemmisto ja taiteilijat ylistivät sen rohkeutta. Vuonna 1922 Trommeln in der Nacht -esityksen yhteydessä runo vahvisti Brechtin mainetta radikaalina äänenä, ja se toi hänelle vihollisia kansallismielisten keskuudessa – hän päätyi jopa natsien "mustalle listalle" jo 1920-luvulla.

"Legende vom toten Soldaten" kiteyttää Brechtin pasifismin ja hänen kykynsä käyttää huumoria ja liioittelua paljastaakseen yhteiskunnan pimeät puolet. Se ei ole pelkkä sodanvastainen runo, vaan myös kapitalismin ja auktoriteettien kritiikki – teemoja, jotka toistuvat hänen koko tuotannossaan. Musiikilliset sovitukset, erityisesti Buschin raaka voima ja Weillin hillitty ironia, tekevät siitä moni-ilmeisen teoksen, joka puhuttelee sekä tunteita että älyä.

Missä oli tänä vuonna 2025 suomalaiset pafisismin äänet, laulut ja runot?

Militarismi vastaan rauhan pitkä historia

Rauhan aate ei ole utopistinen haihatus, vaan sillä on vankka historiallinen perusta. Jeesus Nasaretilainen julisti Vuorisaarnassa: "Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman." (Matt. 5:9) Tämä kristillinen kutsu rauhaan innoitti kveekareita perustamaan ensimmäiset rauhanyhdistykset New Yorkissa 1815 ja Lontoossa 1816. Immanuel Kant visioi teoksessaan Ikuiseen rauhaan (1795) maailman, jossa sodat korvataan kansainvälisellä järjestyksellä – visio, joka resonoi yhä. Adam Smith, taloustieteen isä, kritisoi Kansojen varallisuudessa (1776) sotien tuhoa ja niiden synnyttämää velkataakkaa, joka kuristaa yhteiskuntia. Bertha von Suttnerin romaani Aseet pois! (1889) herätteli kokonaisia sukupolvia pasifismiin, ja Suomessa Arndt Juho Pekurinen kantoi tämän soihtua kieltäytymällä aseista, maksaen siitä lopulta hengellään jatkosodassa 1941. Pekurisen motto, lainattu Jonathan Swiftiltä – "Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaa" – kiteyttää pasifismin ytimen: väkivalta on turhaa, jos emme anna sille valtaa.

Kuitenkin Suomessa tätä perintöä poljetaan. Puolustusvoimat ja eversti evp Pertti Tervonen (1, 2) ajavat järjestelmää, jossa jokainen kansalainen alistetaan sotilaalliseen logiikkaan – joko ase kädessä tai väestönsuojelun nimissä. Tämä on suora hyökkäys yksilön vapautta ja rauhan eetosta vastaan. Jacques Ellul varoitti militarismista, joka naamioituu "turvallisuudeksi" mutta tuottaa vain orjuutta ja tuhoa. Anarkistipasifistit kuten Henry Clarke Wright ja Ammon Hennacy hylkäsivät koko hallituksen käsitteen, nähden sen väkivallan välineenä. Suomessa tämä kritiikki on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Suomen militaristinen harharetki

Iltalehden artikkelissa (1) Matti Tanner raportoi Puolustusvoimien suunnitelmista nostaa sodan ajan joukkojen määrää ja reservin yläikää, sekä Tervosen vaatimuksista naisten kutsunnoista ja väestönsuojelun sotilaallistamisesta. Kylkiraudan kirjoituksessaan (2) Tervonen menee vielä pidemmälle: hän ehdottaa väestönsuojelusta "neljättä puolustushaaraa", jossa asepalveluksesta vapautetut ja keskeyttäneet pakotetaan univormuun, kertausharjoituksiin ja sotilaalliseen kuriin. Tämä on absurdi yritys naamioida pakkotyö ja militarismi "turvallisuudeksi". Tervonen väittää, että 30 % nuorista miehistä "syrjäytetään" kutsunnoissa, mutta todellinen syrjäyttäjä on järjestelmä, joka mittaa ihmisarvon asekelpoisuudella ja pakottaa yksilöt väkivaltakoneiston rattaisiin.

Reservin yläikärajan nosto 65 vuoteen ja naisten kutsunnat eivät ole "kokonaisturvallisuutta", vaan askel kohti totalitaarista yhteiskuntaa, jossa jokainen on sotilas – halusi tai ei. Siviilipalveluksen sotilaallistaminen, kuten Tervosen visio väestönsuojelun peruskoulutusjaksosta, on Pekurisen perinnön häpäisyä. Pekurinen kieltäytyi kaikesta armeijaa hyödyttävästä, mutta oli valmis palvelemaan siviilitehtävissä. Nyt hänen tahtonsa mitätöidään, kun siviilipalveluksesta tehdään armeijan jatke. Brecht kirjoitti: "Sota on kuin rakkaus, / se löytää aina keinon." Suomessa se keino on byrokratia ja pakkolait, jotka naamioivat väkivallan "velvollisuudeksi".

Anarkospasifismi vaihtoehtona

Maanpuolustusvelvollisuus on myytti, joka palvelee vallanpitäjiä, ei kansaa. Joseph Barker ja Dorothy Day näkivät, että ainoa tie rauhaan on hylätä hallitusten väkivaltamonopoli ja rakentaa yhteisöjä yksilön vapauden varaan. Suomessa Antimilitaristinen liitto, Pekurisen ja Selinheimon luomus, ajoi asevelvollisuuden lakkauttamista – ei vain sen lieventämistä. Tämä radikaali linja on unohdettu, kun poliitikot ja sotilaat kilpailevat siitä, kuka voi laajentaa asepalvelusta eniten.

Tervosen (2) visio väestönsuojelujoukoista, joissa on "omat palvelusasut" ja "sotilaan peruskoulutus", on dystooppinen painajainen. Miksi nuorten, jotka eivät kykene tai halua kantaa asetta, pitää alistua univormuun ja kertausharjoituksiin? Miksi naiset, joilla on ollut vapaus valita, pakotetaan nyt kutsuntoihin? Tämä ei ole turvallisuutta, vaan väkivallan normalisointia. Ellul näki asevarustelun kierteessä itseään ruokkivan pedon: mitä enemmän varustaudumme, sitä enemmän luomme uhkia, joita vastaan varustaudumme.

Rauhan puolustuspuhe

Brecht kysyi: "Miksi meillä on sotia, / jos meillä voisi olla rauha?" (Brecht, Kysymyksiä) Vastaus on selvä: koska valtiot ja sotilaat hyötyvät niistä. Suomen puolustusvoimien ja Tervosen kaltaisten militaristien suunnitelmat eivät suojele kansaa, vaan ylläpitävät pelon ja kontrollin kulttuuria. Pekurisen teloitus oli varoitus: valtio ei siedä niitä, jotka sanovat ei. Kuitenkin hänen perintönsä elää jokaisessa, joka kieltäytyy aseista ja valitsee rauhan.

Meidän ei pidä laajentaa asepalvelusta, vaan lakkauttaa se. Meidän ei pidä nostaa reservin ikää, vaan purkaa reservi. Meidän ei pidä sotilaallistaa siviilipalvelusta, vaan tehdä siitä aidosti rauhaa palveleva vaihtoehto. Anarkospasifismi ei ole heikkoutta, vaan rohkeutta – rohkeutta hylätä väkivalta ja rakentaa maailma, jossa ketään ei teurasteta. Kuten Pekurinen sanoi matkalla teloitukseensa: "Turhaan toitte Vienaan korpeen tapettavaksi. Olisitte voinut tappaa Helsingissäkin." Turhaan meitä kaikkia raahataan militaristiseen korpeen, kun voisimme elää rauhassa.

---

Kirjallisuus- ja lähdeluettelo

1. Brecht, Bertolt. Rauhan ylistys & Kysymyksiä. (Käännökset vaihtelevat; alkuperäiset saksankieliset runot.)

2. Raamattu. Matteuksen evankeliumi 5:9. (Vuorisaarna.)

3. Kant, Immanuel. Ikuiseen rauhaan. 1795.

4. Smith, Adam. Kansojen varallisuus. 1776.

5. von Suttner, Bertha. Aseet pois!. 1889.

6. Ellul, Jacques. Kirjoitukset militarismista ja teknologisesta yhteiskunnasta. (Esim. The Technological Society, 1964.)

7. Tanner, Matti. "Konkarisotilas vaatii kutsuntoihin suurta mullistusta – Muuten tapahtuu tämä." Iltalehti, 30.3.2025. https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/4e89917f-a4a3-4aaa-8569-cad42f5656b8

8. Tervonen, Pertti. "Maanpuolustusta monella tapaa." Kylkirauta, 20.3.2025. https://kylkirauta.fi/index.php/2025/03/20/pertti-tervonen-maanpuolustusta-monella-tapaa/

9. Pekurisen elämäkerta ja Suomen Rauhanliiton sekä Antimilitaristisen liiton historia: useita lähteitä, mm. Suomen Rauhanliiton arkistot ja Pekurista käsittelevät tutkimukset.

10. Wright, Henry Clarke; Barker, Joseph; Hennacy, Ammon; Day, Dorothy. Anarkospasifistiset kirjoitukset ja manifestit.

Antti Häkkäsen nekrofiilinen tendenssi juuri nyt: rauhanneuvottelut meneillään

Suomesta 200 miljoonalla eurolla aseita Ukrainaan

Alfred Adler ja Erich Fromm, kaksi merkittävää psykologian ja yhteiskuntakritiikin edustajaa, olisivat lähestyneet Suomen uutta 200 miljoonan euron aseapupakettia  Ukrainalle kriittisesti, mutta kukaan ei nykyään ääntänsä korota kritiikiksi.  

Erityisesti paketin ajoitus, jolloin Trump, Zelensky ja Putin neuvottelevat tulitauosta ja rauhasta, lisää kriittisen tarkastelun tarvetta. 

Adlerin näkökulma

Yhteisöllisyyden vääristymä ja vallanhimon kiihdyttäminen.

Alfred Adler korosti yksilön ja yhteisön välistä tasapainoa sekä sitä, että ihmisen perustavanlaatuinen tarve on kuulua yhteisöön ja edistää sen hyvinvointia (Gemeinschaftsgefühl, yhteisöllisyystunne). 

Suomen päätös jatkaa aseapua Ukrainalle, erityisesti juuri nyt, kun rauhanneuvottelut ovat käynnissä, on ristiriitainen. Edistääkö aseellinen tuki todellakaan yhteisöllisyyttä vai pikemminkin syventääkö se vastakkainasettelua ja konfliktia, joka estää laajempaa eurooppalaista tai globaalia yhtenäisyyttä?

Suomen päätös heijastaa kansakunnan kollektiivista alemmuudentunnetta Venäjän historiallista uhkaa kohtaan, mikä ilmenee puolustusministeri Häkkäsen sanoissa: "Seisomme Ukrainan kanssa samalla Euroopan laidalla ja jaamme saman näkemyksen Venäjän uhasta historiallisten kokemustemmekin valossa."

 

Häkkäsen alemmuudentunne saattaa ajaa Suomea valtiollisesti kompensoimaan pelkoa liiallisella toiminnalla – aseavun antamisella – sen sijaan, että se uskaltaisi luottaa rauhanneuvottelujen potentiaaliin. Tämä kompensaatio on vallanhimoa, joka ei palvele yhteisön parasta, vaan pikemminkin ylläpitää konfliktia ja estää aitoa yhteistyötä.

Adler, jos eläisi, varmasti moittisi sitä, että Suomi ei käytä tätä hetkeä vahvistaakseen diplomaattista rooliaan rauhan edistämisessä, esimerkiksi tukemalla neuvotteluja Trumpin, Zelenskyn ja Putinin välillä. Aseapu juuri nyt viestii epäluottamusta rauhanprosessiin ja siten vahvistaa sotilaallista dynamiikkaa, joka on ristiriidassa yhteisöllisyystunteen kanssa.

Frommin näkökulma

 Humanismin pettämistä ja vieraantumista

Erich Fromm, humanisti ja yhteiskuntakriitikko, näkisi  aseapupaketin jatkon osoituksena ihmiskunnan kyvyttömyydestä irtautua tuhoavista mekanismeista ja autoritaarisista rakenteista.

 Frommille keskeistä oli ihmisen vapaus, rakkaus ja rauha, jotka toteutuvat vain, kun yksilöt ja yhteiskunnat kieltäytyvät alistumasta väkivaltaan ja sotilaalliseen logiikkaan.

 Suomen päätös lisätä aseapua – vieläpä salassa pidettävällä sisällöllä –  edustaa vieraantumista näistä humanistisista arvoista.

Miksi Suomi valitsee aseellisen tuen juuri nyt, kun rauhanneuvottelut tarjoavat mahdollisuuden keskeyttää väkivallan kierto? Suomi ja eräät länsimaat ovat antautuneet "nekrofiiliseen" tendenssiin – kuoleman ja tuhon ihannointiin – sen sijaan, että ne panostaisivat "biofiiliseen" lähestymistapaan, eli elämän ja rauhan edistämiseen. 

Häkkäsen kommentti Ukrainan asevoimien vahvuudesta ja siitä, että Suomi voisi oppia niiltä, vahvistaa tätä: sodan kokemuksista oppiminen ilman kriittistä pohdintaa rauhan vaihtoehdoista on merkki siitä, että yhteiskunta on vieraantunut omasta inhimillisyydestään.

Lisäksi Fromm, joka vastusti voimakkaasti militarismia ja ydinasevarustelua (esim. hänen työnsä SANE-järjestön parissa), sanoisi varmasti tiukasti, että Suomen päätös on osa laajempaa autoritaarista kehitystä, jossa valtiot alistuvat suurvaltojen – tässä tapauksessa Yhdysvaltojen ja Naton – paineeseen jatkaa konfliktia sen sijaan, että ne uskaltaisivat haastaa sotilaallisen logiikan. Aseapu Trumpin neuvottelujen aikana  heikentää rauhanprosessin legitimiteettiä ja siten pidentää kärsimystä Ukrainassa, mikä on ristiriidassa humanismin periaatteiden kanssa.

Rauhan mahdollisuuden sivuuttaminen

Sekä Adler että Fromm lausuisivat (kunnia edesmenneille ajattelijoille, kun uusia ei nykyään enää ole), että Suomen aseapupaketin ajoitus on ongelmallinen. 

Kun Trump, Zelensky ja Putin neuvottelevat tulitauosta, aseellinen tuki viestii epäluottamusta prosessiin ja siten vahvistaa osapuolten välistä epävarmuutta. Tämä estää yhteisöllisen ratkaisun syntymistä, se osoittaa kyvyttömyyttä nähdä väkivallattomia vaihtoehtoja.

Rauhan edistäminen vaatisi rohkeutta luopua sotilaallisesta reagoinnista tässä herkässä vaiheessa.

Häkkäsen retoriikka kumppanuudesta ja molemminpuolisesta hyödystä on kyseenalainen. Se on vallanhimon peiteltyä ilmaisua, jossa Suomi vahvistaa omaa asemaansa Euroopan "laidalla" konfliktin kautta. Häkkäsen retoriikka on vieraantumisesta, jossa sodan logiikka naamioidaan pragmaattiseksi yhteistyöksi ilman syvällistä pohdintaa sen inhimillisistä kustannuksista.

Miksi Suomi ei tartu tilaisuuteen vahvistaakseen rauhanomaista rooliaan sen sijaan, että se jatkaa sodan kiertoa?

Lähdeluettelo

Adler, Alfred. The Individual Psychology of Alfred Adler: A Systematic Presentation in Selections from His Writings. Toim. Heinz L. Ansbacher & Rowena R. Ansbacher. New York: Basic Books, 1956.  

Fromm, Erich. The Anatomy of Human Destructiveness. New York: Holt, Rinehart and Winston, 1973.  

Fromm, Erich. Escape from Freedom. New York: Farrar & Rinehart, 1941.  

Koiran viimeinen haukahdus

 

 

Kiovan Maidan-aukiolla liehuu Suomen lippu, jälleen yksi surullinen riepu muiden joukossa, muistona sankarista nimeltä "Koira". Suomalainen sotilas, tuo pohjoisen myyttinen peto, kaatui Ukrainan mullassa heinäkuussa 2024 – pelastustehtävässä, kuinkas muuten. Ilta-Sanomat sai käsiinsä videon, jossa englantilainen James, tuo urhea teekuppostelija, itkee sankaritarinaansa. "Sataprosenttisesti hän pelasti minut", James vakuuttaa, ja kyynelten läpi hohtaa kiitollisuus, tuo sodan suurin harha. Mutta anna minun, hyvät lukijat, kertoa teille tämä tarina toisin – sellaisena kuin se on todellisuudessa: absurdina, verisenä ja täysin turhana.

Kuvitelkaa Koira, tuo suomalainen sisu henkilöityneenä, marssimassa Ukrainan rintamalle neljän päivän koulutuksella – neljä päivää! Siinä ajassa ehtii juuri oppia sitomaan kengännauhansa ja erottamaan kiväärin pään perästä, mutta ei paljon muuta.

James, tuo brittiläinen idealisti, näki videon ukrainalaisista pakkovärvätyistä ja päätti, että hänen paikkansa on droonien täyttämällä taistelukentällä. Mikä jalo ajatus! Mikä sankarillinen uhraus! Ja Koira, tuo "hauska kaveri, joka ei arastellut mitään", oli tietysti hänen rinnallaan, valmiina heittäytymään mihin tahansa tehtävään – esimerkiksi tähän: keskellä yötä, pimeään metsään, ilman pimeänäkölaitteita, evakuoimaan haavoittunutta amerikkalaista. Kolumbialainen, Koira ja James – kuin kansainvälinen vitsikokoelma, joka päättyy huonosti.

Ja sitten droonit tulivat. Taivaalta satoi kranaatteja kuin mannaa Mooseksen kansalle, paitsi että tämä manna repi sormenpäät irti ja räjäytti kasvoja. Koira, tuo urhea sielu, sitoi kiristyssiteen Jamesin käsivarteen, vaikka hänen omat sormensa olivat jo pelkkää muistoa. "Käsivarteni on irti, kuolen", hän totesi lakonisesti, kuin tilaisi kahvia kioskilta. Ei huutoa, ei draamaa – vain suomalainen toteamus, yhtä tyyni kuin järvenpinta elokuussa. James ryömi poteroon, pelastui, ja Koira jäi maahan, ruumiinsa nyt venäläisten hallussa, yhtä hyödyttömänä kuin ne sadat muut, jotka eivät koskaan pääse kotiin.

Ensimmäinen näytös: Koiran kaste

Koiran tarina alkoi jostain Pohjois-Karjalasta, missä hän syntyi – tai pikemminkin paiskautui maailmaan – kuin jäätynyt lokki, joka putoaa järven pintaan talvipakkasella. Hän oli se kylän poika, joka heitti kiviä järveen ja nauroi, kun ne upposivat. "Hauska kaveri", sanoivat naapurit, "ei pelkää mitään." Ja miksi olisi pelännyt? Elämä oli hänelle sarja pieniä seikkailuja: kalastusreissuja, makkaranpaistoa nuotiolla, ja kerran, humalapäissään, hän oli ajanut moottorikelkalla suoraan metsään, vain nauraakseen itselleen jälkikäteen.

Mutta sitten tuli kutsu. Ei, ei mikään virallinen kirje – sellaiset ovat liian arvokkaita tällaisille tarinoille – vaan huhu, joka kierteli somessa kuin flunssa syksyllä. "Ukraina tarvitsee apua!" huusivat otsikot. "Vapaaehtoisia sankareita etsitään!"

Koira, tuo pohjoinen peto, katsoi videota, jossa ukrainalaiset pakkovärvätyt raahattiin busseihin, ja sanoi itselleen: "No, minähän en pelkää."

Neljä päivää myöhemmin hän seisoi Kiovassa, univormu päällä, kivääri kädessä, ja kysyi ohikulkevalta upseerilta: "Missä on vessa?" Upseeri, harmaapäinen ukrainalainen, katsoi häntä kuin idioottia ja osoitti metsään. "Siellä on rintama, poika. Pissaa matkalla."

Neljä päivää! Kyllä, hyvät lukijat, neljä päivää riitti muuttamaan Koiran kalastajasta sotilaaksi. Ensimmäisenä päivänä hän oppi marssimaan – tai ainakin kompuroimaan suorassa linjassa. Toisena päivänä hän ampui kiväärillä, ja kolmantena hänelle näytettiin, miten kiristysside laitetaan. Neljäntenä päivänä hän joi vodkaa ukrainalaisten kanssa ja lauloi "Sweet Home Alabamaa", koska kukaan ei muistanut suomalaisia lauluja. Ja sitten hän oli valmis. Valmis pelastamaan maailman, tai ainakin Jamesin.

Toinen näytös: Jamesin teehetki

James oli erilainen tapaus. Hän tuli Lontoosta, tai tarkemmin sanottuna jostain sen esikaupungista, missä talot ovat harmaita ja teekupit täyttyvät viisi kertaa päivässä. Hän oli lukenut Orwellia ja katsellut BBC:n dokumentteja, ja eräänä iltana, kun hän siemaili Earl Grey’tä, hän näki videon: ukrainalainen äiti itki poikaansa, joka oli viety rintamalle.

"Tämä on minun hetkeni", James ajatteli. "Minä olen se, joka tuo valoa pimeyteen!" Hän pakkasi reppunsa, osti lentolipun Kiovaan ja jätti jälkeensä vain tyhjän teekannun ja äitinsä, joka huokasi: "Taas yksi idealisti."

James tapasi Koiran Kiovassa, ja heidän ystävyytensä oli kuin huono komedia: Koira nauroi kaikelle, James puhui vakavasti vapaudesta ja oikeudenmukaisuudesta. "Me teemme historiaa", James sanoi, ja Koira vastasi: "Joo, kunhan ei kuolla." Heidät lähetettiin rintamalle kolumbialaisen kanssa, joka oli saapunut Ukrainaan etsimään "seikkailua" ja "hyvää palkkaa". Kolumbialainen puhui espanjaa, James englantia, Koira suomea – ja kukaan ei ymmärtänyt toisiaan. Silti he marssivat yhdessä, kuin kolme apinaa, jotka eivät näe, kuule tai puhu, mutta kantavat kiväärejä.

Kolmas näytös: Droonien tanssi

Ja sitten tuli se yö. Pimeä metsä, haavoittunut amerikkalainen – nimi oli muuten Dave, entinen Walmartin kassa, joka oli päättänyt "tehdä jotain merkityksellistä" – ja käsky: "Menkää hakemaan hänet."

Ei pimeänäkölaitteita, ei radiota, ei suunnitelmaa. Koira katsoi Jamesia ja sanoi: "Tää on kuin hirvimetsällä, mutta hirvet ampuu takaisin." James nyökkäsi vakavana, ja kolumbialainen mutisi jotain, joka kuulosti rukoukselta.

He etenivät metsään, kompastellen juuriin ja oksiiin, kunnes taivas syttyi eloon. Droonit, nuo modernin sodan enkelit, surisivat kuin jättiläismäiset hyttyset, ja sitten alkoi sade – ei vettä, vaan kranaatteja. Dave huusi jostain kaukaa, kolumbialainen kaatui ensimmäisenä, ja Jamesin käsivarsi repesi irti kuin huonosti ommeltu nuken raaja. Koira, tuo pohjoinen peto, ei epäröinyt. Hän kaivoi kiristyssiteen repustaan, sitoi sen Jamesin käsivarteen ja sanoi: "Pysy hereillä, britti." Sitten hän katsoi omaa kättään – tai sitä, mitä siitä oli jäljellä – ja totesi: "Käsivarteni on irti, kuolen."

James ryömi poteroon, ja Koira jäi siihen, makaamaan mustaan multaan, katsellen drooneja, jotka tanssivat taivaalla kuin paholaisen baletti. Hänen viimeinen ajatuksensa ei ollut sankaruudesta, vaan siitä, miten paljon hän kaipasi järven rantaa ja makkaraa nuotiolla.

Neljäs näytös: Maidanin liput

Nyt Koira on poissa, ja Maidanilla liehuu Suomen lippu. James palasi Englantiin, itkee videolla ja puhuu "sankarista", joka pelasti hänet. Venäläiset pitävät Koiran ruumista bunkkerinsa koristeena, ja ukrainalaiset kirjoittavat hänestä runoja, joita kukaan ei lue. Kolumbialaisen nimi on unohdettu, ja Dave, tuo amerikkalainen, toipuu Kiovan sairaalassa ja haaveilee palaavansa Walmartille.

Ja mitä me tästä opimme, hyvät lukijat? Että sotako on sankarillista? Että Koiran kaltaiset miehet ovat "uhrauksia", joita tulisi muka ihailla? Voi, antakaa minulle anteeksi, kun nauran katkerasti! Tämä ei ole sankaritarina, vaan groteski näytelmä, jossa ihmiset lähetetään teuraaksi neljän päivän harjoittelulla, ilman varusteita, droonien armoille – ja sitten me pystytämme lippuja ja kutsumme sitä kunniaksi.

Bulgakovin Mestari ja Margarita -teoksen Saatana voisi ainakin nyökytellä tyytyväisenä: tässä on juuri sitä mielettömyyttä, jota hän rakasti kuvata. Sodan koneisto pyörii, ja me syötämme sille lihaa – Koiraa, Jamesia, kolumbialaisia – ja taputamme käsiämme, kun saamme videon, jossa joku itkee kiitollisuutta. Katsokaa, miten Koira repi itsensä kappaleiksi, jotta James voisi elää – ja miksi? Jotta venäläiset saisivat yhden bunkkerin lisää? Jotta Maidanilla liehuisi yksi lippu enemmän? Jos tämä on sankaruutta, minä kiitän kohtaloani, että olen pelkuri.

Viides näytös: Rauhan manifesti

Antakaa minulle rauha, antakaa minulle hiljaisuus, antakaa minulle maailma, jossa kukaan ei joudu sanomaan "käsivarteni on irti" vain siksi, että joku majuri keksi "hätätehtävän".

Sota ei ole kunniaa, se on lihamylly, ja me olemme idiootteja, jos kutsumme jauhelihaa sankariksi. Niin, Koira kuoli, ja James elää – ainakin toistaiseksi. Mutta minä kysyn teiltä ivallisella hymyllä: eikö olisi ollut parempi, jos molemmat olisivat istuneet kotona, juoneet kahvia ja katsoneet droonien surinaa televisiosta?

Sota on suuri teatteri, ja me olemme sen surkeita klovneja, aplodeeraamassa omalle tuhollemme. Rauha olkoon Koiran kanssa – ja meidän muidenkin, jos vain uskaltaisimme sitä haluta. Mutta emme uskalla, vai mitä? Me rakastamme tätä näytelmää liikaa: lippuja, kyyneleitä, sankaritarinoita. Me rakastamme jauhelihaa.

Ja niin liput liehuvat Maidanilla, droonit tanssivat taivaalla, ja jossain Pohjois-Karjalassa järvenpinta on tyyni. Koira ei ole siellä enää, mutta hänen poissaolonsa täyttää maiseman oudolla tavalla.

Yhtäkkiä, kuin jostain Bulgakovin unesta karanneena, järven yllä kaartelee korppi – musta, kiiltävä ja ilkeästi räksyttävä – ja sen nauru kaikuu kuin pilkka, joka on suunnattu meille kaikille, jotka uskomme sodan suuruuteen. "Kraak, kraak!" se huutaa, ja jokainen rääkäisy on kuin tikari, joka lävistää sankaruuden harhan. Se laskeutuu rannan mäntyyn, kallistaa päätään ja katsoo tyhjää järveä, ikään kuin odottaen Koiran nousevan vedestä kalastamaan – mutta ei, vesi pysyy hiljaa, ja korppi nauraa jälleen, räkäisesti ja katkerasti.

Samaan aikaan kylän laidalla, missä ränsistyneet mökit nojaavat toisiinsa kuin humalaiset tanssijat, kulkee kissa – karvoiltaan kirppuinen, luiseva otus, jonka häntä on kuin rispaantunut naru. Se tassuttelee rantaa pitkin, haistelee ilmaa ja yhtäkkiä loikkaa korpin suuntaan, ei hyökätäkseen, vaan leikkiäkseen, kuin sanoakseen: "Sinä naurat, mutta minä tanssin!"

Korppi räksyttää vastaan, siivet levällään, ja kissa pyörähtää ympäri, kirput hyppivät sen turkista kuin pienet sotilaat, jotka pakenevat uppoavasta laivasta. Hetken ajan ne kisailevat – korppi ilmassa, kissa maassa – ja niiden leikki on kuin groteski parodia Koiran viimeisestä taistelusta: yhtä turhaa, yhtä mieletöntä, mutta ainakin siinä ei vuoda verta.

Lopulta kissa kyllästyy, istahtaa rantaan ja nuolee tassuaan, kun korppi nousee jälleen siivilleen ja katoaa metsän varjoihin, naurunsa kaikuu yhä – nauru, joka pilkkaa meitä kaikkia, jotka uskomme, että tässä kaikessa on järkeä.

Järvenpinta pysyy tyynenä, mutta nyt se tuntuu raskaalta, kuin se kantaisi Koiran muiston lisäksi myös tämän absurdin näytelmän painoa. Rauha olkoon heidän kaikkien kanssa – Koiran, korpin, kissan – ja meidän, jos vain muistaisimme nauraa itsellemme yhtä röyhkeästi kuin tuo siivekäs pilkkaaja taivaalla.

 

Rauhan puolesta, Juha Molari