Statcounter

sunnuntai 5. maaliskuuta 2023

Patriarkka Kirill: Vuoropuhelu historian kanssa (2019). Miten välttää transhumanismi, moraalirelativismi ja nietzscheläinen vahvojen oikeus?

 


Patriarkka Kirill: Vuoropuhelu historian kanssa (2019). 

- Miten välttää transhumanismi, moraalirelativismi ja nietzscheläinen vahvojen oikeus?

Tässä tiivistelmä teoksesta ja muutamia reunahuomautuksia teoksen "merkityksestä" myös suomalaisessa ja eurooppalaisessa kehityksessä.

 X X X X

 

Hänen pyhyytensä, Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirillin lyhyt teos Vuoropuhelu historian kanssa (kokoelma) (Святейший Патриарх Московский и всея Руси Кирилл Диалог с историей (сборник)) vuodelta 2019 on antoisaa luettavaa sivistyksen ja hengellisen kasvun puolesta.


Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill aloittaa teoksensa Vuoropuhelu historian kanssa F.M. Dostojevskin sitaatilla: "Meillä on enemmän välitöntä ja jaloa uskoa hyvään niin kuin kristinuskossa, mutta tämä ei ole porvarillinen ratkaisu mukavuusongelmaan."


Partriarkka Kirill tuo esiin kirkon roolia Venäjän historiassa ja muistuttaa ns. uusien marttyyrien saavutuksen ansioista siinä, että kirkon historiallinen olemassaolo on ylipäätään säilynyt. Venäjän ortodoksinen kirkko on Venäjän ainoa julkinen instituutio, joka ei ole menettänyt historiallista jatkuvuutta.


Ortodoksisuus asettaa kansallisen identiteetin parametrit, jotka eivät ole täysin riippuvaisia uskonnollisuudesta. Perinne puhuu Venäjän ortodoksisen kirkon kautta, vaikka ortodoksit eivät olisikaan siitä tietoisia.


Kirkolla on antrooppinen luonne ja ikuinen liitto ajallisen kanssa. On väärin antaa kirkolle kapeat määräykset - vain perinteen vartijan rooli tai vain tulevaisuuden rakentajan rooli.


Venäjällä ei pitäisi olla enää hajoamista, levottomuuksia, vallankumouksia ja vastavallankumouksia. Kirill paheksuu ja murehtii vanhaa henkistä tyhjiötä ja sosiaalidarwinistista moraalia. Tuon tilanteen korjaamiseksi kirkko tarvitsee vapaata vuorovaikutusta valtion kanssa.


Tämä Venäjän ortodoksinen kirkko ei ole kuitenkaan vain Venäjän federaation kirkko, vaan myös monien kansojen kirkko. Historiallisen Venäjän kansojen perheessä ei ole ylimääräisiä veljiä.


Kirill kirjoittaa oppitunnin menneen vuosisadan kokemuksesta: on mahdotonta rakentaa sosiaalista elämää ilman Jumalaa. Se, millainen on venäläinen maailma Bysantin perintöineen, riippuu meistä itsestämme.


Kirill kirjoittaa, että on mahdotonta rakentaa oikeudenmukaista yhteiskuntaa hylkäämällä elämän henkiset ja moraaliset perustat. "Jokainen itseään vastaan jakautunut valtakunta tulee autioksi," Kirill viittaa Jeesuksen sanoihin ns. Beelsebul-kiistassa evankeliumeissa.


Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on yksi kristinuskon ja venäläis-bysanttilaisen sivilisaation arvoista. Se ei ole vallankumouksellinen polku, joka johtaisi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseen. "Kaikkia ei viedä tulevaisuuteen" ei ole kristillinen periaate. Kirill käyttää ilmaisua ”Venäjän katastrofi”. "Venäjän katastrofin" käsite ei sisällä kuitenkaan vain vuotta 1917 ja sen seurauksia, vaan myös muiden voimien sodat - joita Kirill ei tarkasti luettelee - venäläisiä ja muita ortodoksisia kansoja vastaan. Talergoth ja Terezin ilmestyivät ennen Auschwitzia ja Gulagia


Ortodoksisen kirkon näkökulmasta historia on Jumalan tahdon toimintaa vuorovaikutuksessa ihmisen tahdon kanssa. Yhteisen vihollisen kohtaaminen yhdisti ihmisiä, jotka olivat aiemmin jakautuneet veljessotkuihin. Kirkollisen elämän väliaikainen elpyminen toteutui sodan aikana ja sen jälkeen. Neuvostoyhteiskunnassa kristilliset arvot hallitsivat pakotetusta ateismista huolimatta.


Kirillin mukaan Venäjän "valkoisten" ja "punaisten" väittelyssä ei ole nykyään enää mitään järkeä: nykyaikainen venäläisvastainen ideologia on sekä "valkoisten" että "punaisten" vastaista. Molemmat osapuolet häviävät sisällissodassa. Venäjän historia ei kulje ympyrää, vaan Venäjä oppii omista virheistään.

Patriarkka Kirillin mukaan ortodoksinen kirkko on sekä yhteys vanhaan Venäjään että venäläisen maailman historiallinen ydin ja aikakausien yhteyden takaaja. Venäjän ortodoksinen kirkko vastaa venäläisten arvojen levittämisestä maailmassa.


Tällä hetkellä vallitsee kulttuurinen moninapaisuus, jossa kukaan ei omista modernin viitekuvaa yksinoikeudella. Tietoa "historian oikeasta puolesta" ei ole olemassa. Kansallisen yhtenäisyyden päivä on kuitenkin pyhä päivä. Tässä tilanteessa kansalliset aatteet on artikuloitava selkeästi.


Patriarkka kysyy, miksi Eurooppa taputti natsismille ja amerikkalaiset hävisivät informaatiosodan Vietnamin kampanjassa? Mikä on humanitaarisen tilan suvereniteetti.


Patriarkka Kirill nostaa esille lain ja moraalin suhteen sekä käsittelee ihmisoikeuksia kristillisen maailmankatsomuksen kontekstissa. Yleisesti tunnustetaan, että joidenkin vapaus ei voi toteutua toisten vapauden kustannuksella. Olemme kuitenkin saaneet nähdä, että poliittinen spekulointi oikeuksista ja vapauksista johtaa lopulta niiden täydelliseen kieltämiseen. Kristinusko ei jaa ajatusta ihmisen moraalisesta "autonomiasta". Maallisesta positivismista ja liberalismista puuttuu kristillinen synnin kategoria. Relativismi ja teknokraattiset utopiat ovat yhä myrkyllisempiä yhteiskunnalle.


Patriarkka Kirillin mukaan sekulaarin moderniteetin epätyydyttävä lopputulos on "uljas uusi maailma", joka ylittää aiemmat aikakaudet julmuudessa ja epäinhimillistämisessä. Hän kysyykin, mitä on nykyään jäljellä Ranskan vallankumouksen iskulauseista "Vapaus,
tasa-arvo ja veljeys"?


Tie ulos ideologisesta umpikujasta edellyttäisi moraalista yksimielisyyttä. Jokaisella arvojärjestelmällä on "ulkoinen", transsendentti lähde.  Onko tehtävä väistämätön valinta: eriarvoisuuden vähentäminen vai uusi totalitarismi digitaaliaikana? Miten kohdataan lain ja rakkauden dilemma?


Varsin ongelmalliseksi näyttäytyy moderni liberalismi "ihmisestä yleensä", "tavallisesta ihmisestä", jota ei ole koskaan ollut olemassa todellisessa maailmassa. 


 Kirill huomauttaa, että minkä tahansa lain arvo on siinä, että se nojaa moraalitajuun. Kristillinen teologia on nykyisessä maailmassa maallisen ajattelun vankeudessa. Valistus oli taistelua kirkkoa vastaan. Teologiaa kehotetaan tämän jälkeen pelkästään tukemaan filosofiaa. Miten sekulaarin järjen saavutuksia voidaan hyödyntää asianmukaisesti? Kirill kääntää pohdinnat kristilliseen platonismiin ja kappodokialaisten isien perintöön tässä maailmassamme, jota määrittää edistyksen rappio ja yhteiskunnan epäinhimillistyminen. "Usko ilman tekoja on kuollut".


Patriarkka Kirill pohtii Venäjän ja lännen suhdetta maailmassamme, joka on uuden aikakauden kynnyksellä. Globalisaation rajat on jo saavutettu, kansakuntien on haettava tukea kehitykselle omista perinteistään. Tämä kirjoitus julkaistiin siis vuonna 2019 jo ennen kuin lännen viimeinen isku proxy-sotana Ukrainan avulla Venäjää vastaan alkoi.


Kirill uskoo, että uskonnollisen tekijän rooli yhteiskunnan elämässä kasvaa. Ei ole olemassa "yleismaailmallisia arvoja", jotka eivät olisi juurtuneet uskonnollisten perinteiden syvyyksiin. Halu puhua abstraktin "universaalin" ihmisen puolesta on merkki politikoinnista. Usko yhteiskunnallisiin instituutioihin ja oikeudellisiin mekanismeihin on kuollut ilman moraalista toimintaa, ilman kykyä toimia omantunnon mukaan.


Laki on oikeudenmukainen, jos se vastaa ihmisten moraalista omaatuntoa. Moraalinen yksimielisyys edellyttää keskinäistä luottamusta, henkistä solidaarisuutta, vastuuta toisistaan.


Venäjän ja lännen välisten suhteiden ongelmaa on tarkasteltava historiallisesta ja hengellisestä näkökulmasta. "Läntinen maailma" on muuttumassa tavanomaiseksi käsitteeksi; länsi on erilainen, ja nykyään on paljon "eurooppalaisia". Nikolai Danilevskin mukaan meidän on myönnettävä yhteiskuntiemme rinnakkaisen kehityksen tosiasia.


Kirill kirjoittaa, että Venäjän ja länsimaisen sivilisaation maiden välinen kuilu on nykyään jo paljon suurempi kuin kylmän sodan aikana. Länsimaissa on nykyään käynnissä identiteetin osalta kristillisten perusteiden täydellinen hylkääminen. Uskonnollisten tunteiden piiriin on tunkeuduttu tiedollisesti.


Venäläisillä on unelma Jumalan totuuden ja oikeudenmukaisuuden valtakunnasta. Venäläisen temppelin sisustus on kuin "taivaan kuvana maan päällä". Venäläiset kristilliset arvot ovat uhrautumisessa lähimmäisen puolesta ja siveyden ihanteessa. Kirill myös muistuttaa, ettei saa yliviivata mitään omasta historiasta: myös negatiiviset kokemukset ovat kaitselmuksellisia.


Lopputuloksena on kansallinen synteesi: ortodoksinen perinne ja venäläinen insinöörinero. Bysantin perintö - historialliseen Venäjään yhdistyneiden kansojen suostumuksessa. Tälle venäläiselle kulttuurille ei ole ominaista pyrkimys maailmanhegemoniaan. Kirill pohtiikin kansallista vastakkainasettelua Ukrainassa ja ulkoisten voimien toimia siellä: Ukrainan ortodoksinen kirkko on ollut ainoa rauhantekijä.


Kirillin analyysin mukaan taistelu tulevaisuudesta on taistelua antropologiasta, sen määrittelystä, mitä "ihminen" on. Transhumanismi voimistuu vaarallisena näennäisuskontona. Nykyaikainen digitaalitekniikka kykenee rajoittamaan ihmisen vapautta täysin, josta seurauksena on sosiaalisten suhteiden epäinhimillistyminen.


Tätä uutta aikaa leimaavat sekularistiset tabut: ei saisi ajatella paholaista, maailmanloppua ja kuolemaa. Kirill pitää tärkeänä, että yhteiskunta ei perustu epämääräisesti ”pieniin ryhmiin", vaan perheeseen. Perheen on puolustettava lasten oikeuksia ja perheen etuja. Perhe toimii myös sukupolvien välisen yhteyden periaatteena. Yhteiskunta rakentuu "perheeksi". perheet". Miten yhdistää perinne ja nykyaikaisuus? Miten patrologisten perintöarvojen sisällyttäminen moderniin kulttuuriin olisi mahdollista? Kirillin mukaan vain se, mikä on hyvää, on elinkelpoista.


Patriarkka Kirillin kirjaa dialogista historian kanssa ei painettu heti. Se odotti oikeaa aikaansa, mutta lopulta julkaistiin, koska niin ortodoksinen kirkko ja venäläinen yhteiskunta ovat tiettyjen valintojen edessä.

Kirillin mukaan ”terve yhteiskunta”, kuten terve ihminen, ymmärtää yleensä, miksi ja mitä varten se elää, miksi ihmiset tekevät työtä, keksivät ja auttavat toisiaan vaikeissa olosuhteissa. On hyvä, kun vastaukset näihin kysymyksiin saadaan suoraan evankeliumista - mutta kaikki yhteiskunta ei koostu kirkossa käyvistä ihmisistä. Kristilliset moraaliset arvot ovat kuitenkin kaikin puolin yleismaailmallisia. Ne ovat yleismaailmallisia siinä mielessä, että ne ovat parantavia ja elämää luovia myös ihmisille, jotka eivät usko ja joilla on epäilyksiä, mutta silloin ne on käännettävä maallisen kulttuurin kielelle.


Kirill huomauttaa, että terveen yhteiskunnan arvojen suhteen ei voida sanoa samaa ”maallisen humanismin ja positivismin ajatuksista”, vaikka ne esitettäisiin teologiseen tyyliin ja kristillisellä symboliikalla. Kaikissa lausunnoissa on tärkeää erottaa toisistaan muoto, sisältö ja puhujan tavoitteet. 


Suuri kysymys on, pystyykö yhteiskunta artikuloimaan ne muuttumattomat perusteet, jotka tekevät kansakunnasta yhtenäisen kokonaisuuden, ne arvot, ihanteet ja asenteet, jotka määrittelevät sen identiteetin ja historiallisen subjektiviteetin. Tehtävää vaikeuttaa Venäjän osalta se, että Venäjän historia on täynnä siksakkeja, historiallisia katkoksia ja tragedioita - mikä ei kuitenkaan ole mitenkään ainutlaatuinen piirre. Monilla kansoilla on historiassaan riittävästi synkkiä kausia ja jopa katastrofeja.


Patriarkka Kirillin mukaan ”kansakunnan terveys” riippuu sen kyvystä selviytyä traumasta ja jatkaa eteenpäin, kehittää niitä kykyjä, jotka Jumala on sille antanut. Meidän on löydettävä historiallinen polkumme. Tämä tarkoittaa sitä, että meidän on aktualisoitava syvimmässä kansallisessa muistissa ne kerrokset ja symbolit, jotka ovat aina säilyneet - sodista, vallankumouksista, skismoista ja levottomuuksista huolimatta - eivätkä ole riippuvaisia hetkellisistä ideologisista erimielisyyksistä.


Patriarkan mukaan 1900-luvun kansalaisskisma voidaan voittaa vain kansalaistason yhtenäisyydellä, paluulla kokonaisuuden tilaan - "siveyteen". Mikään ei auta Venäjää tässä enemmän kuin ortodoksinen ajattelutapa, joka asettaa etusijalle siveyden ihanteen sekä uhrautumisen ihanteen - kyvyn sivuuttaa itsensä toisen rakkauden vuoksi. ”Herra opetti meille oppitunnin tästä itsensä uhraamisesta, kun hän otti vastaan ristinsä. Kysymys on siitä, kuinka hyvin olemme oppineet tämän oppitunnin. Olen varma, että kirkkomme ja yhteiskuntamme läpäisevät tämän testin”.


Patriarkka tähdentää, että ei ole oikein antaa kirkolle kapea-alaisia määräyksiä - vain perinteen vartijan roolia tai vain tulevaisuuden rakentajan roolia. Venäjällä ei saisi enää olla skismoja, levottomuuksia, vallankumouksia ja vastavallankumouksia. Kirkon on oltava vapaasti vuorovaikutuksessa valtion kanssa. Tämä Venäjän ortodoksinen kirkko ei ole Venäjän federaation kirkko, vaan monien kansojen kirkko.


Venäjän kansalaiset ovat kokeneet kolme vuosisataa odottamattomia käänteitä ja syviä historiallisia repeämiä. Jotkut yhteiskunnalliset instituutiot katosivat unohduksiin, toiset ilmestyivät yhtäkkiä historialliselle näyttämölle. Myös kirkko on kokenut vaikeita aikoja. Siitä huolimatta se on edelleen, kuten historioitsijat ja sosiologit väittävät, Venäjän maailman pitkäikäisin yhteiskunnallinen organisaatio. Venäjän ortodoksinen kirkko on ainoa yhteiskunnallinen instituutio, joka ei ole menettänyt jatkuvuuttaan niiden maiden historian aikana, joihin sen kanoninen vastuualue kuuluu: vallankumousta edeltävässä historiassa kaikkine aikakausineen, Neuvostoliiton historiassa ja Neuvostoliiton jälkeisessä historiassa. Jumalan avulla ortodoksinen kirkko on pystynyt säilyttämään itsensä kaikista mullistuksista huolimatta.


Kirill laajentaa ortodoksisen kirkon vaikutuksen myös sotilaiden Suuren isänmaallisen sodan aikana osoittamaan rohkeuteen, sankaruuteen ja kykyyn uhrautua, mitkä ovat peräisin ortodoksisesta kulttuurista, vaikka sotilaat taistelivat pakotetun valtiollisen ateismin aikana, ja joillakin sotilaista oli epäilemättä ateistinen maailmankatsomus. ”Mutta ortodoksinen perinne puhuu kauttamme silloinkin, kun emme ole siitä tietoisia”. Tähän tärkeään seikkaan liittyy myös kirkon integroiva rooli levottomuuksien, kataklysmien, "suurten mullistusten" ja historiallisten repeämien aikana.


Venäjän ortodoksisella kirkolla on valta ja tehtävä varmistaa, että irtautuminen monista neuvostoajan stereotypioista johtaisi henkiseen ja kulttuuriperinteeseen sisältyvien arvojen todelliseen elvyttämiseen eikä postmodernin mallin mukaan rakennettuun vesitettyyn ja merkityksettömään "jälkineuvostolaisuuteen".


Patriarkka Kirill kirjoittaa, että on aika luopua vastakohtaisuuksista, joko/tai -logiikasta, joka ei auttanut 1900-luvulla eikä millään muullakaan vuosisadalla. joka ei auttanut Venäjää tai länttä 1900-luvulla. Vastakohdat ovat hedelmättömiä, joskus ne ajavat kohti ahdasmieliseen fanaattisuuteen.


Viisas on se, joka osaa soveltaa historiallista kokemusta omaan elämäänsä. Kirkossamme tapahtunut tragedia rikastuttakoon meitä tuolla kokemuksella.
Tästä kokemuksesta voimme lujittaa ja voittaa rauhanomaisesti ne vaikeudet, joita kirkon elämässä ja kansamme elämässä todella on, pyrkiessämme vahvistamaan "hengen ykseyttä rauhan siteessä".


Marttyyri Andronik, Permin arkkipiispa, lausui seuraavat sanat saarnassaan vuonna 1917: "Älköön meidän keskuudessamme syntykö erimielisyyksiä. Seisokaamme kaikki yhtenä miehenä tässä kohtalokkaassa ajassa tasaisessa hengessä ja yhdessä Kristuksen kanssa yhtenä, jotta tänä vaikeana aikana, joka on asetettu meille koetukseksi, me kaikki seisoisimme yksimielisesti ja rauhassa. Jokainen tietäköön: isänmaa on vaarassa, se on horjunut perustuksiltaan. Älkäämme vaipuko suruun, vaan tehkäämme velvollisuutemme, tuokaamme esiin askeettisuus työssä, johon Venäjä meitä kutsuu."


Patriarkka Kirill esittää kirkkoa uhkaavan tilannekuvan: ”Se, että kirkko on menettänyt profeetallisen sanansa, on osaltaan vaikuttanut siihen, että yhä useammat koulutetut ihmiset ovat lakanneet kuuntelemasta sen ääntä. Se, että kirkko on menettänyt kykynsä kuljettaa profeetallista sanaa, on vaikuttanut jossakin määrin siihen, että yhä useammat koulutetut ihmiset eivät enää kuuntele sen ääntä.


Patriarkka Kirill kertaa muistoja 1990-luvun Venäjältä, jossa vallitsi oikeudellinen nihilismi, moraalirelativismiin ja kulutuskeskeisyyteen liittyviä pseudohumanistisia ihanteita levitettiin,
kuluttajuuden periaate valloitti kaikkialla, sosiaalidarwinistinen moraali ja nietzscheläinen vahvojen oikeus saapuivat. Tuolloin sosiaalisesti suojattomille ryhmille, jotka "eivät sopineet markkinoille",
tarjottiin vain asteittaista sukupuuttoon kuolemaa, päättää patriarkka Kirill tilannekuvauksen 1990-luvun Venäjästä. Järkyttävää sinänsä, että tämä Venäjällä koettu karmeus – jota patriarkka Kirill moittii nietzscheläiseksi vahvojen oikeudeksi – voisi olla aivan tuoretta skenaariotyöskentelyä 2020-luvun suomalaisessa sotataloudessa suurissa puolueissa, kun he ovat laatimassa muutostoiveita Suomeen.

 

Terveisin,

 

Juha Molari,
BBA, Doctor of Theology
juhamolari@gmail.com
GSM +358 40 684 1172