Statcounter

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Jessikka Aron tutkimusartikkelin (EPP) arvostelu

EPP-puolueen ajatushautomo Wilfried Martens Centre for European Studies on 1. kesäkuuta 2016 julkaissut ”tutkimusartikkelin” (research article) -kategorian alaisuudessa Jessikka Aron kirjoituksen: ”The cyberspace war: propaganda andtrolling as warfare tools” (European View - 2016- 15:121–132). 

EPP:n julkaisemaa artikkelia voidaan lähestyä tiedeyhteisön kriittisten vaatimusten mukaisesti, koska sen kategoriaksi on nimetty ”research article” ja koska kirjoittaja käyttää tekstissään toistuvasti ilmaisua ”tutkimukseni” (my investigation). Artikkelissa on lähdeluettelo ja viitteitä.

Tutkimusartikkelissa rajut väitteet Venäjän maksamista ja koordinoimista suomalaisista trolleista "todistetaan" todeksi pelkästään väittämällä asia yhä uudestaan. Tiedeyhteisön tulisi ilmaista avoin kritiikkinsä, että tuollainen tiedeartikkeli on klassista propagandaa.

Jessikka Aron tiedeartikkeli EPP:n julkaisussa on jäänyt ilman tiedeyhteisön arviointia, kun samanaikaisesti Aro on jatkanut väitteidensä esittämistä jo vuosien ajan ympäri maailmaa.

Tutkimuksen yleiset puitteet puutteelliset


Kirjoittaja on koulutukseltaan ylioppilas, mikä näkynee siinä, että ”tutkimusartikkeliksi” ja ”tutkimukseksi” nimetyistä väitteistä huolimatta tutkimuksellinen (itse)kriittisyys, argumentaatio ja loogisuus puuttuvat.

Mitään tutkimushistoriaa ja teoriataustaa ei ole esitetetty eikä tutkimuksen luotettavuuteen ole asetettu tavanomaisia itsekriittisiä kysymyksiä.

Aron voidaan katsoa etsivän vastausta tutkimusongelmaansa empiirisesti, mikä sinänsä voi käsittää monia erilaisia tehtäviä eikä ole mitenkään virheellinen näkökulma, vaikka empiirisen tutkimuksen rajoituksia on tutkijoiden keskuudessa paljon arvioitu.

Aro ei käy mitenkään keskustelua valitsemansa ja väittämänsä tutkimusmenetelmän teoreettisista kysymyksistä. Valitun tutkimusmenetelmän pätevyysaluetta olisi pitänyt pohtia vakavammin. Näin myös validiteetin ja reliabiteetin arviointi on Aron tutkimuksessa laiminlyöty.

Kriittisen lukijan on mahdotonta muodostaa myös kuvaa Aron esittämien väitteiden tarkkuudesta, havaintojen ja huomioiden aitoudesta.

Suomen Sanomalehtien liiton julkaisussa jo vuonna 1993 annettiin hyödyllisiä tarkistettavia seikkoja esitettyjien tutkimusten luotettavuuden selvittämiseksi. Ensiksi pitäisi kysyä tutkimuksen tutkijan tai tilaajan omaa intressiä, jonka vuoksi olisi syytä epäillä tulosten luotettavuutta. Aro ei esitä EPP:n artikkelissa (eikä missään muuallakaan luennoidessaan) mahdollisia rahoituksellisia hyötyjä ja palkkioita, joita hän olisi saanut näkemystensä esillä pitämisestä. Tieteellisen työhön kuuluisi Sanomalehtien liiton julkaisunkin mukaan ensimmäisenä asiana mainitun asian selvittäminen.

Eräänä seikkana olisi tutkijan velvollisuus selvittää kyselyjensä tiedonhankintamenetelmä, virhemarginaali ja tuloshaarukka. Aron tutkimusesittelystä ei saa mitään näkökulmaa aineiston moninaisuudesta ja lukumäärästä.

Artikkeli on tajunnanvirtaa, jossa hypätään yhdestä väitteestä toiseen ikään kuin näiden välillä olisi osoitettu riippuvuus- ja vaikutushistoria. Tämä yhteys puuttuu – tai ainakaan sitä kirjoittaja ei mitenkään osoita.

”Koordinoitu propaganda”


EPP:n julkaiseman tutkimusartikkelin kirjoittaja väittää johdannossa:

My investigation has discovered that coordinated social media propaganda writers are twisting and manipulating the public debate in Finland, too” (s. 121).

Kirjoittaja väittää ”havainneensa” ”tutkimuksessaan” ”koordinoitujen sosiaalisen median propaganda-kirjoittajien” toiminnan Suomessa. Väite sisältää tutkimusartikkeliksi luvattoman löyhää kielenkäyttöä. Esimerkiksi ilmaisusta ”koordinoitu” (coordinated) puuttuu kokonaan sisältöanalyysi.

Koordinointi tarkoittaa yleiskielessä yhteen järjestämistä, sopusuhtaista yhteistoimintaa. Artikkelin kirjoittaja ei millään tavalla osoita dataa, joka ilmaisisi tämän väitetyn koordinoinnin hallinnointia ja johtamista.

Miten voisi olla ”koordinointia”, jos ei ole jonkin asteista sovittua yhteistoimintaa väitettyjen tahojen kanssa?

Kirjoittaja ei myöskään tieteellisen laadun täyttävällä tavalla erittele, mikä kirjoittelu kuuluisi tuon väitetyn ”koordinoinnin” piiriin ja onko kaikki häneen kohdistunut kirjoittelu ”koordinoitua”.

EPP:n artikkelin kirjoittaja esittää tämän jälkeen väitteen, että kyseinen ”koordinoitu” julkinen keskustelu liittyisi siihen, että ”trollit ja botit” levittävät ”valeuutisia” ja asettavat ”yksittäisiä ihmisiä kohteiksi aggressiivisille operaatioille” (s. 121).

Käsiteanalyysin puuttuessa lukija ei voi mitenkään saada selvää, missä määrin kirjoittaja sekoittaa tai mahdollisesti harhauttaa lukijoita yhdistelmällä ”koordinoitut sosiaalisen median propagandakirjoittajat”, ”trollit ja botit” sekä ”aggressiiviset operaatiot”. Onko näiden välillä käsitteellistä eroa?

Onko tulkittavissa, että ”koordinoidut sosiaalisen median propagandakirjoittajat” ovat ”trolleja ja botteja”, joiden teot ovat ”aggressiivisia operaatioita”?

EPP:n julkaisemassa tutkimusartikkelissa välittömästi siirrytään – ilman kappalejakoa – pohtimaan toimenpideohjelmaa: ”The question is: how should the Kremlin´s trolls and disinformation be countered? (s. 121). Tämä välitön jatko antaa vaikutelman, että kirjoittaja yhdistäisi edellä lausutut ”koordinoitut sosiaalisen median propagandakirjoittajat” tässä mainittuun ”Kremlin trolleihin ja disinformaatioon”. Tätä yhdistämistä tukee myös kirjoittajan käyttämät attribuutit läpi EPP:n julkaiseman artikkelin, vaikka kirjoittaja ei osoita tässä tutkimusartikkelissaan (eikä muuallakaan) intressejä osoittaa väitettään todeksi.

Kyse on kuitenkin kirjoittajan jopa pääväittämästä, joka jää ilman mitään todistusaineistoa.

”Maksetut kommentaattorit”


Tutkimustyötään mielestään esittelevä Jessikka Aro väittää selvittävänsä sitä, että ”paid anonymous and aggressive social media commentators and their impact on Finnish public debate”.

Hän ei käsittele tehtäväasettelunsa mukaan yksittäisten ihmisten mielipiteitä, vaan ”maksettuja” (”paid”) kommentaattoreita, jotka ovat ”aggressiivisia” ”sosiaalisen median kommentaattoreita” ”suomalaisessa julkisessa keskustelussa” (s. 122).

Mikäli esitetyn tehtävänasettelun jälkeen Jessikka Aro päätyisi havaintoon, että näitä ”maksettuja kommentaattoreita” ei ole ”suomalaisessa julkisessa keskustelussa”, tulisi hänen hyvän tutkimuskäytännön mukaan ilmaista negatiivinen tulos selvästi ja ymmärrettävästi.

 Sitä vastoin Aro jatkaa ilman kappalejakoa ikään kuin samassa asiassa jo heti seuraavassa virkkeessä Venäjän ”valtion toteuttamaan, strategiseen informaatiopsykologisiin toimintaan” (s. 122). Täten on luonnollista olettaa, että Aro esittää EPP-artikkelissa suomalaisen sosiaalisen median ”maksetut kommentaattorit” Venäjän valtion toteuttamaksi informaatiopsykologisen strategian toimijoiksi.

Aron esittämä väite on huikea ja kiinnostava, minkä tähden hänen olettaisi antavan todistusaineistoa väitteensä osoittamiseksi. Väite ei muutu tutkimukseksi siinä, että hän väittää asian yhä uudestaan.

Seuraavassa kappalessa Jessikka Aro hyppää käsittelemään trolleja osana ”Kremlin propagandasysteemiä ja informaatiosodankäynnin tekniikkaa”, mikä antaa vaikutelman, että kirjoittaja todellakin samaistaa ja yhdistää Suomessa mielestään havaitseman ilmiön tässä kertomaansa Kremlin johtamaan toimintaan.

Ja mitä pikemmin seuraavassa kappaleessa Jessikka Aro hyppää jälleen omaan elämänkertaansa, jossa hän kertoo joutuneensa infosodan kohteeksi:

I became the target of an info-war. The Finnish pro-Kremlin propagandists´ activities against me – disinformation campaigns and opensource surveillance – are a text-book example of a Russian information-psychological operation” (s. 122).

”Kremliä tukevat propagandistit”


Aron tekstin ja esityksen hyppely suomalaisen oman kokemuksensa ja Venäjän informaatiosodan käynnin välillä ei välttämättä selity vain ylioppilaan puutteellisesta tieteellisestä laadunvalvonnasta, vaan myös ilmaisee kirjoittajan nimenomaisia kirjoitustendenssejä. Hän käyttää myös ilmaisua ”suomalaiset Kremliä tukevat propagandistit” (”The Finnish pro-Kremlin propagandists”, s. 122), jotka toimisivat jopa ”tekstikirjan esimerkin mukaisesti venäläisen informaatiopsykologisen operaation tekniikalla”.

Aron esittämä väite EPP:n ajatushautomon julkaisemassa tutkimusartikkelissa on toistunut yhä uudestaan puolen vuosikymmenen aikana eri esitelmissä. Siksi on erikoista, että väitteen toteennäyttämiseen ei ole nähty vaivaa. 

EPP:n artikkelissa Aro esittää monikossa väitteen useista suomalaisista Kremlin hyväksi toimivista propagandisteista, mutta ei esitä yhtään näyttöä henkilöistä ja että näiden henkilöiden mahdolliset mainitut toiminnat olisivat Kremlin ohjauksessa kyseisessä tapauksessa.

Lisäksi Aro vaikenee tutkimuksellisesti keskeisestä rajauksesta, joka hänen tulisi tehdä: onhan mahdollista, että ihmiset (jopa merkittävä osa) ovat kirjoittaneet häntä kohtaan kriittisesti myös ilman Venäjän informaatiopsykologisen operaation ohjausta ja maksua.

EPP:n artikkeli päättyy Jessikka Aron vetoomukseen kansainväliselle yhteisölle, hallituksille, journalisteille ja internet-yrityksille, jotta nämä käynnistäisivät vastatoimet ”aggressiivista online-disinformaatiota” vastaan. EPP on julkaisusta vastuullisena tahona merkittävä eurooppalainen puolue, jonka perustivat kristillisdemokraattiset puolueet.

EPP on ollut Euroopan parlamentin suurin puolue vuodesta 1999, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja ja Euroopan komission puheenjohtaja tulevat molemmat EPP:stä. Suomesta Kansallinen Kokoomus kuuluu EPP-ryhmään. Tämänkin tähden voidaan ihmetellä, että EPP:n julkaisun analyysi on jäänyt yllättävän vähäiseksi.

EPP:n julkaisussa Jessikka Aro jatkaa väitteittensä toistamista: ”Pro-Kremlin propagandists operating in the international information sphere immediately mobilised against my work. They created their own falsified narrative of me and my article...” (s. 123). Väitteissään Aro toistaa ilmaisua ”Kremlin hyväksi toimivista propagandisteista”, jotka olisivat ”mobilisoitu” hänen työtänsä vastaan.

Nämä väitteet linkittyvät kirjoittajan jo esittämiin väitteisiin ”maksetuista” (paid) kommentaattoreista ja väitteisiin ”koordinoinnista”, joita kumpaakaan Aro ei ole artikkelissa toistaiseksi verifioinut eikä tee tässäkään viittauksessa, jossa hän tosiasiallisesti esittelee tuohtuneiden yksittäisten suomalaisten kansalaisten tunnereaktiota vain yleisellä tasolla, kuitenkaan sitä yksilöimättä ja ilman lähdeviitteitä.

Aro jatkaa kerrontaansa seuraavassa kappelessa samaistamalla ilmeisemmin edellä kerrotut reaktiot henkilöihin, joita hän luonnehtii ”Facebook and Twitter trolls” -sanoilla ikäänkuin nämä suomalaiset olisivat siis trolleja.

Edelleen löytyy uusi käsite seuraavassa kappaleessa: ”propagandistien kumppanit” (associates of propagandists). Aro ei tässä vaiheessa millään tavalla anna näytteitä tai yksilöi tapauksia, joista hän on tehnyt mainitut johtopäätökset, minkä johdosta lukijan on mahdotonta arvioida hänen tieteellisen työn luotettavuutta.

”Vaikutusagentit”


EPP:n julkaisemassa tutkimusartikkelissa Aro kertoo työnsä etenemisestä ja väittää nyt jo jotain ”todistetuksi”:

My results proved that aggressive pro-Russia propaganda trolls had had an impact on many Finns, on their attitudes and even their actions...” (s. 124). 

Aro käyttää ilmaisua, että hän on ”todistanut” siinä, mitä hän on edellä kertonut käynnistään Pietarissa erään toimiston luona. Tämä ”todistaminen” liittyisi jotenkin siihen, mitä Suomessa on tapahtunut.

Kirjoittaja ei anna kuitenkaan mitään näyttöä siitä, miten hänen kuvailemansa Suomessa toimivat ”aggressiiviset Venäjän hyväksi toimivat trollit” olisivat koordinoitu, ohjeistettu ja maksettu Pietarin toimistosta, jota hän oli käynyt katsomassa.

Jessikka Aro nimeää Venäjän informaatiosodankäynnin ja aggressiivisten trollien toiminnan esittelyn yhteydessä yhden nimen, jota hän määrittää sanalla ”aggressiivinen ulkomaisen vaikutuksen tekijä”, mutta viittaa Eduskunnan korkeantason virkamieheen Peter Saramoon.

Hieno ja älykäs sisältö on kaikkein ongelmallisinta torjua: kaikki eivät tunnusta sitä aggressiivisen ulkomaisen vaikutuksen tekijän tuotteeksi. Niin monet ihmiset antavat sen vaikuttaa heihin kognitiivisesti tai psykologisesti. Esimerkiksi korkean tason parlamentaarinen virkamies Peter Saramo on todettu toistuvasti Venäjän hyväksi toimivassa trolliryhmässä Facebookissa ja levittämässä vääriä väitteitä” (s. 126).

Tutkimusartikkelissa esitetyt väitteet ovat outoja. Sellaisia voisi olettaa vapaassa puheessa sketsiohjelmassa. Nyt kirjoittaja esittää tutkimusartikkelissa suoranaisen väitteen ”aggressiivisesta ulkomaisesta vaikutuksen tekijästä” (aggressive foreign influencer) eli yleisemmin käytetään kai myös käsitettä vaikuttaja-agentti, mitä sanaa Aro ei käytä. Tekstin kontekstista saa vain sen näkemyksen, että kirjoittajan mukaan Peter Saramo olisi Venäjän vaikuttaja-agentti, jopa aggressiivinen sellainen. Tätä Aro ei mitenkään todista, vaan pelkästään esittää väitteen sillä perusteella, että Saramo on arvioinut kriittisesti joitakin Aron esityksiä.

Toinen selvä virhe käsiteanalyysin puutteesta ja lähdekritiikin laiminlyönnistä tulee ilmi, kun Aro esittää lukijoille parodisen Facebook-ryhmän ”Venäjän trolliarmeija” saman sotilaallisen käskyvaltasuhteen yhteydessä esittämänsä Venäjän informaatiosodankäynnin kanssa.

Aro ei ainakaan vaivaudu mitenkään esittelemään ryhmässä esitettyä kritiikkiä kyseistä samaistusta vastaan ja argumentoimaan esitettyä kritiikkiä mahdollisesti heikoksi. Ryhmän mukaan he ovat tavallisia yksityisiä suomalaisia, jotka eivät pelkästään tykkää tietyistä leimaavista väitteistä, joita heitä vastaan niin Aro kuin myös muualla suomalaisessa mediassa on esitetty.

Aron esityksestä saa vaikutelman, että tämä Facebook-ryhmä olisi osa esitettyä ”maksettua” ja ”koordinoitua” Venäjän infosotaa.

EPP:n julkaisemassa artikkelissa kirjoittaja siirtyy jo vuonna 2016 ennakoimaan tulevia oikeudenkäyntejä ja esittää: 

Sekä Suomessa että kansainvälisesti on esiintynyt useita tapauksia, joissa Kremlin hyväksi toimivat vaikutusagentit (influencers) ovat pelotelleet kansalaisia, toimittajia ja tutkijoita, jotka ovat yrittäneet paljastaa Venäjän infosodan taktiikoita tai vakoilua” (s. 127).

Aron esittämä väite ”Kremlin hyväksi toimivista vaikuttaja-agenteista” ja näiden rikollisista toimista Suomessa on tietysti kiinnostava ja huikea – mikäli hän antaisi todisteita erityisesti Suomesta, jota hän käsittelee. Hiukan myöhemmin vasta seuraavalla sivulla 128 Aro nostaa esille ”suomenkielellä tapahtuvan trollaamisen”, joka ”näyttää olevan uusi bisnesmahdollisuus”, millä Aro viittaa Janus Putkosen toimintaan. Tällä tavallako on kaikki suomalainen keskustelu, joka liittyy Aro-nimeen, todistettu koordinoiduksi ja maksetuksi?

”Venäjä kaataa rahaa info-operaatioihin”


Aro vaatii, että informaatiopuolustusta tarvitaan ja pian (s. 129). Tässä hän tukeutuu Jarno Limnéllin väitteisiin Venäjän hyväksi tapahtuvan informaatiovaikuttamisen kasvusta.

 Aro oli itse haastatellut Limnélliä ja ilmoittaa yhtyvänsä tuohon käsitykseen, mutta jälleen antaa vaikutelman ikään kuin häneen kohdistuva kritiikki olisi osa tätä Venäjän rahakasta infosotaoperaatiota:

Tutkimusteni ja kokemusteni perusteella olen samaa mieltä. Venäjä lisää internetin valvontaa ja kaataa rahaa infosota-operaatioihin (pouring money into infowar operations) – niin kauan kuin sen epäonnistunut talous kykenee ja Kreml jatkaa etujensa suojelemista infokentällä” (s. 129).

Aro kirjoittaa jälleen tutkimusartikkelissa Venäjän ”kaatavan rahaa infosodan operaatioihin”. Nyt operaatiot ovat jopa sodankäyntiä, ”infosodan operaatioita”.

Tämän jälkeen seuraavassa kappaleessa seuraa välitön hyppy ”brutaaleihin yksityisyyden loukkauksiin ja henkilökohtaisiin mustan pr:n kampanjoihin” toimittajia ja tutkijoita vastaan, mikä antaa vaikutelman, että kirjoittaja linkittäisi Venäjän kaatamat rahat näihin esimerkkeihin, joista hän pitää itseä eräänä ensimmäisistä.

Jessikka Aro ilmoittaa Saara Jantusen tutkivan nykyaikaisia puolustusmenetelmiä informaatiosodan kentällä sekä väittää Jantusen kohtaaman kritiikin osaksi esittämäänsä ”Venäjän hyväksi toimivien propagandistien hyökkäystä”:

Jantusesta tuli Venäjän hyväksi toimivien propagandistien (pro-Russia propagandists) syyskuussa 2014, kun hän julkisesti totesi, että Pietarin trollitehdas saattaa käydä internetissä sotaa ja kuvaili tehtaan toimintaa. Viime vuonna Jantunen julkaisi kirjan modernista infromaatiosodasta nimellä Infosota ja esitti, että suomalainen julkinen keskustelu Venäjästä on tulosta vuosikymmenien kohdennetuista psykologisista operaatioista” (s. 130).

Aron väite on Jantusen esimerkin kohdalla yhtäläisesti pelkän väitteen tasolla.

Mitenkään Aro ei yksilöi, analysoi, käy keskustelua ja osoita, että Jantusen kohtaama kritiikki olisi todella ”Venäjän hyväksi toimivien propagandistien” harjoittamaa. Jantunen liittyi kirjassaan Infosota Jukka Mallisen esityksiin Venäjän vaikuttaja-agenteista Suomessa, mutta sen enempää Mallinen kuin Jantunen eivät ole osoittaneet väitteitään tosiksi. Aro toistaa Jantusen kirjan kautta väitteen uudelleen eikä myöskään todista sitä.

Myös Saara Jantusen kirjan kohtaama kritiikki olisi mahdollista arvioida siitä näkökulmasta, että Jantusen maalittamat henkilöt ovat olleet yksinkertaisesti tyytymättömiä kirjan huonon laadun tähden.

Aron olisi pitänyt nostaa esille sekin, että Jantusen kirja oli Otavan kustantama joulumyyntien bestseller. Jos informaatiovaikuttamista ja infosotaa Aro esittelee, niin massiivisesti monessa mediassa toimitetun erään kirjan lobbauksen tunnistaminen olisi sekin merkillepantavaa. Miten sellainen lobbaus saattoi olla niin laaja-alainen monessa eri mediassa yhtä aikaa Suomessa?

Saara Jantusen väitteet ja lopulta teos saivat tiukkaa kritiikkiä. Jantunen suutahti Erkki Tuomiojalle, joka arvosteli näkemyksiä. Peter Saramo arvosteli kirjaa ympäröinyttä myyntipuhetta ja median herättämiä valtavia odotuksia. Sotatieteiden tohtori, eversti Sampo Ahto arvioi tiukasti Jantusen väitteitä. Myös dosentti Arto Luukkanen kritisoi Jantusen kuvitelmia. Mitenkään erittelemättä ja yksilöimättä EPP:n julkaisussa Aro moittii yleistäen, että Jantusen esitysten ja kirjan saama kritiikki olisi johdonmukaisesti ”Venäjän hyväksi toimivien propagandistien” operaatio.

Lopuksi: Onko ”trollitutkimus” tiedettä vai uskontoa?


EPP-puolueen arvostetun ajatushautomon Wilfried Martens Centre for European Studies julkaisema tutkimusartikkeli on jäänyt hämmästyttävän vähälle huomiolle, vaikka juuri tämän artikkelin pitäisi tarjota tieteellisen ”todistetun” perustan niille väitteille, joita populaarimmat esitykset toistavat.

Tutkimusartikkeli osoittaa, että kirjoittaja ei dokumentoi, ei analysoi eikä hallitse alkeellistakaan käsiteanalyysiä ja sosiologisia menetelmiä esittäessään rajuja väitteitä toistamiseen. 

Tutkimusartikkelissa väite todistetaan todeksi väittämällä asia uudestaan. Tiedeyhteisön tulisi ilmaista avoin kritiikkinsä, että tuollainen tiedeartikkeli ei ole tutkimusta eikä tiedettä, vaan klassista propagandaa.

Journalistien, politiikkojen ja sotilashenkilöiden harjoittama propaganda on luonnollinen ideologiakriittinen tarkastelukohde. Propaganda muistuttaa satunnaisesti jopa uskontoa, jossa on omat tabunsa ja pyhyytensä, joita ei saa loukata.

Poliittisen propagandan yhtäläisyyksiä uskonnolliseen myyttiseen valtapeliin on havaittu tiedeyhteisössä niin idässä kuin lännessä.

Sosiologian professori Stanley Cohen kuvaili jo 1970-luvulla vallanpitäjien käynnistämää projektia, jossa tarkoituksellisesti luodaan paniikkia, jotta väitetettyjä ”syntipukkeja” voitaisiin kontrolloida ”oikeutetusti”. Niin valheet esitetään totena, huhut evidenssinä ja huolestuneisuus tukee demonisointia. Cohen havaitsi, että tuollaista paniikkia tuottavat juuri vallanpitäjät: poliitikot, piispat, journalistit. Cohenin teos Folk Devils and Moral Panics on lähes järjestelmällisesti vaiettu eurooppalaisessa ”trolli-tutkimuksessa” ja poliittisten johtopäätösten teossa.

Informaatiosodankäynnin tutkimukseen erikoistunut professori Andrei Manoilo vertasi vuosikymmen sitten ”kansallisten uhkien” tarinoita ”poliittiseen lahkoon”, ”valtiouskontoon”, jota käytetään ”massapsykoosin luomiseen”. Sen hoitamiseen tarvittaisiin ”psykiatriaa”.  Samaa pohdiskelua on venäläinen yliopistomies myös jatkanut toisaalla.

Kansainvälisen turvallisuuden kysymyksiin keskittynyt GESI-ryhmä De Granadan yliopistossa ja Naton tutkija Juan Carlos Antunez on marraskuussa 2017 esittänyt läntisen narratiivin mukaisesti uskonnon Venjän poliittisen hybridisodankäynnin osana. Kyse on ”ideologisen ja moraalisen vaihtoehdon” tarjoamisesta länttä vastaan, joka tarjoaa ”pahoja liberaaleja arvoja”. Tämä venäläinen infosota olisi Naton tutkijan mukaan sidoksissa Venäjän ortodoksisen kirkon arvoihin ja tahtoisi legitimoida toimensa jatkuvissa viittauksissa ”menneisyyteen, loistaviin traditioihin ja satumaisiin historiallisiin tapahtumiin”.

Ideologiakritiikin, propagandan ja valtapyrkimysten analysointi on jäänyt hämmästyttävän niukaksi siihen julkisuuteen nähden, kuinka valtavasti informaatiovaikuttamista esittelevät esitykset ovat saaneet julkisuutta. Länsimaiseen ajatteluun pitäisi perinteisesti kuulua juuri valtapyrkimysten analyysi.

Muistamme, miten Michel Foucault toi länsimaiseen ajatteluun voimakkaan problematisoinnin valtasuhteista ja ”hallintomentaliteetista”, jotka luonnehtivat ihmisten pyrkimyksiä hallita toinen toistaan. Valta oli kaikkialla ja myös kunkin ihmisen sisällä.

 Trollipuheissa ilmenee myös valta - ne ovat vähemmän tutkimusta ja journalismia, kuin kuuliaisuutta vaativaa uskontoa, eräänlainen kultti.

Terveisin, Juha 

perjantai 7. kesäkuuta 2019

Jessikka Aron BBC-haastattelu ei mennyt jämptisti

  Jessikka Aron haastattelu BBC:ssa torstaina 6.6.2019 on kirvoittanut sosiaalisessa mediassa räväkkiäkin arvioita. Monet suomalaiset ovat kokeneet, että haastattelussa asiat eivät ole aivan kohdallaan. Sosiaalisessa mediassa lausutuista moitteista osa on epäilemättä alatyylisiä eikä niitä tarvitse toistaa. Tuon lieveilmiön ei pidä kuitenkaan hämärtää sitä, että jo itse BBC-haastattelussa on vakavia ongelmia, ehkä vakavampia kuin nuo rumat sanat sosiaalisessa mediassa.

Jessikka Aro tuo julki haastattelussa joitakin elämäänsä liittyviä yksityisasioita ja kiistää nämä. Tämä kiistäminen on ilmeisen vilpillinen. Sellainen on tavallista, kun ihminen kaunistelee elämäänsä julkisuudessa. Sitä ei pidä kummeksua.

Vakavampi asia on Aron haastattelussa toistuvasti käytetty trolli-sana, jolla on loukkaava merkitys. Aron haastattelussa myös linkitetään trolli-määritelmä ainakin kolmeen hyvin yksilöitävissä olevaan henkilöön ja edelleen linkitetään näiden toiminta Venäjän valtiollisesti sponsoroiduksi propagandaksi. Kysehän on valheellinen väite.

Helsingin käräjäoikeudessa tuomion perusteluissa kerrotaan Jessikka Aron henkilötodistelusta (s. 35), että Aron mukaan

”trollit kirjoittivat internetissä useisiin eri kanaviin. Nämä kanavat ja alustat saattoivat olla mielipidepalstoja, blogi-pohjia, Facebook, Twitter ja sitten oli paljon bottitrolleja. Trollit kirjoittivat myös Youtubeen ja Instagramiin sekä loivat valeuutissivustoja. Anonyymit trollit olivat kirjoittaneet myös Ylen uutissivustoille. … Kukaan oikea henkilö ei voinut olla trolli ja siksi oli niin käsittämätöntä väittää, että Aro leimaisi tavallisia ihmisiä trolleiksi”. 

BBC:n Jessikka Aro -haastattelussa on herjaava sisältö. Siinä trolli-sanalla on maalitettu ainakin kolme tunnistettavissa olevaa tavallista ihmistä: Johan Bäckman, Ilja Janitskin ja Asta Tuominen (vaikka näitä nimiä ei lausuta). Jutussa reportteri väittää, että

”jotkut suomalaiset, Kremlin hyväksi toimivat bloggaajat alkoivat kirjoittaa Jessikkasta. Kolme heistä tuomittiin Aron loukkaamisesta ja ahdistelusta”.

BBC:n Jessikka Aro -haastattelussa esitetään valheellisia väiteitä Kremlin hyväksi toimivista bloggaajista.

Kolme heistä Kremlin hyväksi toimivista suomalaisista olisi saanut tuomion.

Ainakaan Janiskinin ja Tuomisen osalta ei voi mitenkään pitää paikkaansa, että nämä toimisivat ”Kremlin hyväksi” (pro-Kremlin). Mitään näyttöä ei ole oikeus eikä myös ”tutkiva journalismi” tuonut sellaisen Kreml-sidoksen puolesta.

Aro ei ole missään korjannut reportterin levittämää disinformaatiota, vaan pikemmin haastattelussa Aro tukee valheellista salaliittoteoriaa.

Bäckman tunnetusti matkailee ja kertoo mielipiteitään, mutta myös hänen nimeäminen ”Kremlin hyväksi” tapahtuvaksi toiminnaksi Aron tapauksessa on etääntynyt todellisuudesta.

Jessikka Aro moittii sosiaalisen median yrityksiä, että nämä sallivat tällaiset de Witin ja Bäckmanin väliset keskustelut. Tämä on "hyväksyttyä" julkista valehtelua, maailmanlaajuisesti BBC:n avulla, että suomalaiset miehet esitellään "trolleiksi". 


Aron mukaan sosiaalisen median yritykset itse asiassa mahdollistavat valtiollisesti sponsoroidun propagandan, kun nämä sallivat nuo edellä kerrotut "pahat" keskustelut.
BBC:n haastattelun lopussa Jessikka Aro lausuu itse: ”Me todella tarvitsisimme sosiaalisen median yrityksiä auttaa ratkaisemaan tämä trolli-ongelma”, ja kuvaa näytetään Marco de Witin ja Johan Bäckmanin keskustelusta, jonka säilymistä YouTubessa Aro on ennättänyt juuri välittömästi edellä moittia.
Aron mukaan sosiaalisen median yritykset eivät tee tarpeeksi. ”Ja he ovat valtio-sponsoroidun propagandan mahdollistajia”.

Sinänsä on Naton viestinnälle tyypillistä, kuten Naton viestinnän osaamiskeskuksen yksikönjohtaja Markku Mantila taannoin menetteli vaatiessaan erästä teosta sensuuriin, että Naton piirissä halutaan rajoittaa tiukasti median toimintaa. Jessikka Aro on käynyt useissa Naton eri tason tilaisuuksissa ja mahdollisesti oppinut siellä samaisen vaatimuksen kontrolloida ja rajoittaa ihmisten vapautta.

Ainakaan missään hän ei ole moittinut vastaavia vaatimuksia. Nyt hän moittii BBC:n haastattelussa tiukasti, että de Wit ja Bäckman saavat keskustella YouTuben videolla!

Niin Aro kääntää vastuun sosiaalisen median yrityksille, että näiden pitäisi torpata tuollaisten haastattelujen julkistamisen. Kun sitä torppaamista ei tapahdu ”riittävästi”, niin Aron mukaan ”he ovat valtio-sponsoroidun propagandan mahdollistajia” - taustalla de Witin ja Bäckmanin haastattelu.

De Witin ja Bäckmanin haastattelu oli tosiasiallisesti tuskin yhtään valtiollisesti sponsoroitua propagandaa. Kansalaisaktivistit keskustelevat videolla, jonka tekeminen ei tarvitse valtiollista sponsorointia. Keskustelun aihepiiri oli mitä ajankohtaisin suomalaisessa yhteiskunnassa tuossa tilanteessa. Aro ei nähtävästi hyväksy, että hänen kanssaan eri mieltä olevat saavat keskustella yhteiskunnallisesta ajankohtaisesta aiheesta.

Aro katsoo jopa nousseensa niin korkealle, että hän pitää vapautenaan leimata valheellisesti suomalaisia kansainvälisen BBC:n haastattelussa. Eihän todellisuudessa de Witin ja Bäckmanin haastattelussa ole yhtä kopeekan vertaa valtiollista sponsorointia, ei myöskään Janitskinin ja Tuomisen toiminnassa.

Kyllä jämptit ilmaukset pitäisivät kuulua niin Jessikka Aron kuin hänen vastapuolensakin kielenkäyttöön yhdenvertaisesti.

Terveisin, Juha

torstai 6. kesäkuuta 2019

Sensuuria vaatinut Markku Mantila – miksi Nato on avointa yhteiskuntaa vastaan?

Maisteri Markku Juhani Mantila, Naton strategisen viestinnän osaamiskeskuksen (Nato StratCom COE) yksikönpäällikkö. Muutama kysymys virisi teidän äskettäisen ärhäkkään purkauksenne johdosta, jossa vaaditte erästä julkaisua levityskieltoon. 


Sotilasliitto Naton viestinnän osaamiskeskuksen yksikönpäällikkö Markku Mantila on vaatinut, että tämä teos pitää vetää pois levityksestä ja myynnistä!

Voisisinko kysyä teiltä tai esimieheltänne muutamia kysymyksiä, vaikka tiedän surullisena ja pettyneenä, että Teidän edeltäjänne Antti Sillanpää jätti toki myös vastaamatta hänelle lähetettyihin kysymyksiin?  Jotta nämä vähäiset kysymykset eivät mene epähuomiossa roskapostiin, niin esitän ne myös julkisesti, sillä tunnetusti Nato lukee kaikkea, joskus jopa hyvin allergisesti, mitä siitä kirjoitetaan. Viesti lähetty Naton viestinnän osaamiskeskuksen sähköpostiin 6.6. klo 13:49.

Lännen median  mukaan Te olette kertonut, että ette tarvitse ”kauheasti yleissivistystä” näkemykseenne, jonka mukaan Suomessa toimivan laillisen yhdistyksen Euroopan riippumaton hybridiuhkien tutkimuskeskus yhdistys ry:n ("European Center of Excellence for Counteracting Hybrid Threats" ) julkaisema teos EU's Infowar on Russia on ”täyttä tuubaa” ja ”täyttä roskaa”, minkä johdosta vaaditte kirjan levityksen lopettamista.

Onko tämä vaatimuksenne ja arvionne teoksen levityskiellosta Naton osaamiskeskuksen käsitys vai pelkästään teidän henkilökohtainen purkauksenne?

Ette ole yksilöinyt, mikä olisi ”tuubaa” ja ”roskaa” Euroopan riippumattoman hybridiuhkien tutkimuskeskus yhdistyksen julkaisussa, mutta liittyykö se paperin laatuun, kuvitukseen, tekstin asetteluun vai joihinkin siinä esitettyihin asioihin?

Onko sotilasliitto Natolle ja teidän osaamiskeskukselle yleisempääkin, että avoimen kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja kirjojen julkaisemista halutaan rajoittaa sekä virtaviivaistaa Naton oman narratiivin kaltaiseksi?

Eikö teidän vaatimuksenne levityksen lopettamiseksi tälle analyyttiselle teokselle ”EU´s Infowar on Russia - Putting In Place A Totalitarian Media Regime And Speech Control” kerro juuri siitä, mitä kirjoittaja analyysissään esitti ”Totalitarian Media Regime and Speech Control”? Sitäkö te Naton viestinnän osaamiskeskuksen yksikönpäällikkönä haluatte: median totalitaarista hallintaa?

Yli 13 000 ihmistä on lukenut MV-lehden artikkelin, ”EU:n infosota: totalitaarinen media ja puhekontrolli” (18.12.2016), jossa esitellään Teidän hyökkäyksenne kohteeksi joutunut teos.  
Tulisiko Teidän tai Naton viestinnän osaamiskeskuksen mukaan myös rajoittaa kansalaisten edellytyksiä lukea tuo artikkeli ja rajoittaa näistä asioista käytävää keskustelua?

Tuossa teoksessa Jon Hellevig määrittelee EU:n kohtaamia ongelmia, joita ilmeisesti teidän mukaanne ei saisi lausua ihanasta EU:sta. Onko tulkinta väärin?

Mikä tässä teoksen esittämässä analyysissä on ”roskaa” ja ”tuubaa”:
Uudet itsenäiset puolueet haastavat perinteiset EU-myönteiset konsensuspuolueet sekä vasemmalta että oikealta. Ihmiset ovat kyllästyneet EU:n eliitin ohjelmaan maahanmuuttajien massatuontiin. Eurooppalaiset populaatiot ovat sotajalalla sitä vastaan, minkä he näkevät voimakkaana, vastenmielisenä vieraan kulttuurin tunkeutumisena ja Euroopan perinteisten arvojen hävittämisenä, alkaen uusista seksuaalisista tavoista ja poliittisesti korrektista halveksittavasta uuskielestä.”

Arvoisa maisteri Markku Mantila, teidät tunnetaan aika antaumuksellisena miehenä, joka ottaa tämän johdosta myös tappiot ”henkilökohtaisesti”. Te jätitte edellisen eroanomuksenne kiirastorstaina 13.4.2017, kaksi päivää professori Alexandr Duginin vierailun jälkeen. Olitte henkilökohtaisesti ja antaumuksellisesti yrittäneet estää kaikin käytettävissä olevin oikeuksin professorin vierailun Suomessa. Tiistaina 11.4.2017 te tunnustitte tappionne, ”ihan taitavaksi informaatio-operaatioksi” Duginin saamisen Suomeen, ja jo torstaina 13.4.2017 te jätitte eroilmoituksenne Valtioneuvoston viestintäpäällikön tehtävästä. 

Miksi teille on niin vaikea suvaita, että toiset akateemikot ja ihmiset ylipäätänsä ajattelevat eri tavalla kuin te itse? Miksi te haluatte estää näitä ihmisiä jopa puhumasta ja keskustelemasta?

Maisteri Markku Mantila, teidän vihanne avointa yhteiskuntaa vastaan vaikuttaisi toistuvan yhä uudestaan. Uusi Suomi -websivustolla te ärähtelitte muutama vuosi sitten suomalaista kansalaismediaa MV-lehteä vastaan väittäen, että lehti olisi ”sekoitus kaunaa, mielikuvitusta, vihaa ja systemaattista vääristelyä. Se on hyvin Suomi-vastainen sivusto”. Edellispäivänä te olitte antanut jopa Reutersille erikoisen haastattelun ”ihanasta EU:sta”, jonka ihanuutta Venäjä katalasti viekoittelesi suomalaisia epäilemään. 

Oletteko yhä edelleen tuossa tunteessa, että Venäjä olisi syypää siihen, jos suomalaiset epäilevät EU:n ihanuutta? Oletteko kauan kokenut tuollaisia ajatuksia?

Kun te maisteri Markku Mantila toimitte siellä Naton viestinnän osaamiskeskuksen yksikönpäällikkönä, niin oletteko te miten kokonaisvaltaisesti, suunnitelmallisesti, strategisesti ja konkreettisesti valmistelleet suomalaisten mielipidevaikuttajien (erityisesti toimittajien) koulutusta ja valmennusta sen hyväksi, että nämä henkilöt välittäisivät suomalaisille oikeaa narratiivia – eivätkä sortuisi noihin epäilyihin ja ”roskaan”, josta olette äskettäin Lännen mediassa syyttäneet erään juristin kirjoittamaa teosta?

Ylen A-studiossa 9.1.2017 te olitte taas erittäin huolestunut valtioneuvoston viestintäpäällikön omainaisuudessa, koska koitte, että Suomessa oli viritetty epäluottamusta ja eripuraa päättäjien ja kansalaisten välille. Siinä olisi jopa Venäjän vaarallinen hybridiuhka, kun suomalaiset ilmaisevat demokraattisen yhteiskunnan mukaisesti kritiikkinsä ja tyytymättömyytensä. Miksi teille on niin vaikeaa hyväksyä, että demokratiaan kuuluu kritiikin ja tyytymättömyyden jatkuva olemassaolo? 

Olisiko elämänne helpompaa, jos kansalaiset kiittäisivät päättäjiä, osoittaisivat suosionosoituksia kaikille sanoille ja teoille, joita hyvistä päättäjistä kerrotaan? Tulisiko mielestänne maailma sillä tavalla paremmaksi?

Niin kuin te Naton viestinnän osaamiskeskuksessa varmasti tiedätte, jos olette päteviä ettekä harhaisia, niin olen riippumaton ja vapaa osa-aikainen siivooja, jolla ei ole mitään Kremliin liittyvää ohjausta tms., vaikka esitin nämä kysymykset ärhentelynne johdosta, joka on hämmentänyt vapautta ja sivistystä kunnioittavia täysipäisiä suomalaisia.

Terveisin, Juha-siivooja

lauantai 1. kesäkuuta 2019

Tiedustelulainsäädäntö voimaan – tavallisen suomalaisen huoleton elämä

Tiedustelulait tulivat tänään kiireellisinä voimaan. Sosiaalisessa mediassa näkyy, että monet kansalaisaktivistit ovat kokeneet huolestuneisuutta, koska pelkäävät joutuvansa epäasiallisen kyyläyksen kohteeksi. Tietenkin ihminen tuntee normaalisti vähintäänkin vaivautuneisuutta, jos on kyyläykseen maalitettu. Tai jos hän on tunteeltaan niin herkkä, että kokee edes epäilyä asiassa. Pääasiassa huolestuneisuus on kuitenkin aivan aiheetonta.

Viranomaiset saavat turhaan etsiä minua”


Tietenkin huolestuneisuus on aiheetonta, sillä viranomaisilla ei ole oikeasti mitään resursseja tavallisen kansalaisen seurantaan. 

Resurssit riittävät vain hyville tyypeille maksettaviin palkkoihin, joka on uuden lainsäädännön perimmäinen tarkoitus. 

Oikeita agentteja lainsäädäntö ei tietenkään tavoita, minkä kansalaiset ymmärtävät hyvin: tiedustelulainsäädäntö tarjoaa vain työvälineitä kansalaisaktivistien seurantaan. 

Jopa viekkaampi aktivisti voi hankkia anonyymin prepaid-liittymän, käyttää sitä erityiskäyttöön hankitussa erillisessä puhelimessa ja tietokoneessa vpn-liittymän kautta esimerkiksi venäläisessä sähköpostiohjelmassa, jota ei ole mitenkään rekisteröity tai nimetty henkilön nimeen, ei tavallisella tietokoneella ja kännykällä. Vielä parempi, jos näitä yhteyksiä ei käytä kotona eikä vakiokännykän läheisyydessä. Myös muut järjestelyt näiden lisänä sekoittavat täysin viranomaisten kyvyn kyylätä aktivistia, jos hän tahtoo kätkeytyä.

Ymmärrettävästi tavallinen kansalainen kokee nuo moninaiset järjestelyt turhan vaikeaksi ja rahakkaiksi. Itse asiassa useimmat ymmärtävät lopulta, että heillä ei ole mitään salattavaa.

Helsingin Sanomat ei kertonut tänään kesäkuun alussa mitään tiedustelulainsäädännön voimaantulosta. Sitäkin laajempi oli turpo-kokemusasiantuntijan Jessikka Aron haastattelu, jossa oli pahan edustajiksi maalitettu iso joukko suomalaisia kansalaisaktivisteja. Näillä kansalaisaktivisteilla voi olla hyvä syy tuntea joutuvansa tiedustelulainsäädännön mukaisen kyyläyksen kohteeksi. Jos nimi löytyy Hesarista pahisten joukosta, silloin kyyläystä voi pelätä syystä.

Vuosi sitten kesällä 2018 olin etelä-Venäjällä äärimmäisen kuuman aron laidalla. Niissä tunnelmissa vaihdoin Juha Vainion lauluun ”Käyn ahon laitaa” ainoastaan yhden sanan ”Käyn aron laitaa”.

Järjestelmä tarpeeksi on mua lypsänyt
Luulen, että aika alkaa olla kypsä nyt
Tulkaa viekää sitten vaikka tuhkat pesästä
Mut' minä nautin kesästä

[Chorus]
Käyn ahon laitaa
Minä ilman paitaa
Ei estä kukaan kun matkaa teen
Vain suvituulen
Minä kutsun kuulen
Se ottaa mukaan mun uudelleen

Viranomaiset saa mua turhaan etsiä
Vielä riittää sentään jonkin verran metsiä
Enkä välitä mä kuulla yhtään uutista
Sen raatikaisen tuutista

Vakavasti ottaen olen eräitä kertoja joutunut torjumaan viranomaisten ja yksityisten kansalaisten huolestuneisuutta tunnelmista, joissa epäillään seurantaa ja kyyläystä. Yhtä levollinen voi tavallinen kansalainen olla Suomessa yhä edelleen, kuin kaukana suomalaisten viranomaisten tavoittamattomissa kuuman aron laidalla ilman paitaa.

Puolustusvoimien tiedustelulaitos


Suomen Puolustusvoimien tiedustelulaitoksen apulaisjohtajan paikalta eläkkeelle jääneen eversti Martti J. Karin haastattelu Etelä-Suomen Sanomissa 10. tammikuuta 2018 oli jännittävä. Hänen laitokseensa liittynyt tietovuoto Helsingin Sanomille oli tullut KRP:n rikostutkinnan kohteeksi. ESS:n haastattelussa eversti evp. Kari varoitti Venäjää vastaan: ”Me olemme liian sinisilmäisiä”.

Sisällöllisesti ESS:n haastattelu oli varsin köyhä. Se antoi kuitenkin kiinnostavan pilkahduksen siitä paranoidisuudesta ja salaliittoteorioiden villistä kehdosta, joka mahdollisesti vallitsee Puolustusvoimien tiedustelulaitoksella, joka vastaa käytännössä tiedustelulainsäädännön mukaisesta valvonnasta.

Karin mukaan Suomen valtiollisen johdon ”mahdollisia Venäjä-kytkentöjä” ei ole riittävästi aikoinaan selvitetty. Itse tiedustelulainsäädäntöä eversti evp. Kari kommentoi ESS:n haastattelussa kuitenkin levollisesti:
Turha stressata, ellet olet vakooja tai terroristi”. ”Tavallisen kansalaisen sähköpostiviestit poistetaan, jos ne tarttuvat seulaan”.
Eversti evp. Karin levollista huomautusta ”tavallisesta kansalaisesta” ei pidä mitenkään väheksyä, vaikka tiedustelulaitos onkin tunnettu salaliittoteorioista ja aiheettomasti vainoharhaisuudesta. Suomessa on korkeatasoinen viranomaisten sisäinen valvonta. Se huolehtii, että esimerkiksi meikäläisen pappakuntoilijan sähköpostiviestit poistetaan aivan kiireellisinä, jos ne tarttuisivat johonkin seulaan. Jos vaikka Puolustusvoimain tutkimuslaitos olisi laittanut kyselyn aiheesta, se olisi torpattu mitä nopeimmin, koska tavallista kansalaista ei valvota.

Julkista mustamaalausta ja parjausta


Yleisradio ja suomalaiset sanomalehdet uutisoivat 1. marraskuuta 2016 hyvin laajasti saamansa tiedon mukaisesti, että Supo epäilee Venäjän ostaneen sotilailleen kiinteistöjä Suomesta. Supo oli toimittanut eduskunnan hallintovaliokunnalle julkisen lausunnon, jossa Supo antoi ilmi, että nimenomaan Venäjä on tehnyt Suomessa epäilyttäviä maakauppoja. 
 
Iltalehti on myös tämän esitetyn tulkinnan mukaisesti ymmärtänyt Suojelupoliisin yleisön keskuuteen saattaman viestin, että Venäjä valmistelisi jopa tunnuksettomien joukkojen majapaikkoja Suomesta maakauppojen avulla. 
 
Suojelupoliisin eduskunnan kautta julkisuuteen saattama viesti totesi sanatarkasti seuraavasti:

Suomessa on havaittavissa sekä ilmiöitä, joissa voi olla kyse valmistautumisesta tulevaan vaikuttamiseen että suoranaisesta vaikuttamisesta. Toimenpiteitä, joissa saattaa olla kyse valmistautumisesta tulevaan vaikuttamiseen kriisitilanteessa, havaitaan jatkuvasti. Tällaisesta voi olla kyse maakaupoissa, joissa ei näyttäisi olevan liiketaloudellista tai kiinteistön tavanomaiseen käyttöarvoon liittyvää logiikkaa”.
Vieraan valtion lukuun toimiva maanomistaja voi kuitenkin rakentaa kiinteistölleen rakennelmia, joita vieras valtio voisi kriisitilanteessa hyödyntää esimerkiksi liikenneväylien sulkemisessa tai tunnuksettomien joukkojen majoittamisessa.

Mikäli valtiollisen turvallisuuden kannalta yleisön keskuuteen levitetyt em. tiedot, mielipiteet tai viestit olisivat jopa todella aidosti merkittäviä, niin siitäkin huolimatta Supon toimintatapa oli poikkeuksellisen julkisuushakuinen ja varmasti omiaan luomaan panettelua, solvausta ja epäluuloa venäläisiin kansallisen ja etnisen alkuperän johdosta.

Suomen rikoslaki (13.5.2011/511) määrittelee kiihottamisen kansanryhmää vastaan 11 luvussa:

"Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammautumisen perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi."

Supon lausuntoa seuranneet mediassa ilmaistut muukalaisvihamieliset teot loukkasivat ihmisoikeuksia ja uhkasivat oikeusvaltion periaatteita ja demokratian vakautta. Vuonna 2003 tehtiin Euroopan neuvoston tietoverkkorikoksia koskevaan yleissopimukseen (SopS 60/2007) rasistisia rikoksia koskeva lisäpöytäkirja (ETS 189) ja 28. marraskuuta vuonna 2008 tehtiin neuvoston puitepäätös rasismin ja muukalaisvihan tiettyjen muotojen ja ilmaisujen torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin (neuvoston puitepäätös 2008/913/YOS). Niiden tavoitteena on ollut lisätä eurooppalaista ja kansainvälistä yhteistyötä muukalaisvihamielisten lausumien leviämisen torjumiseksi. Suomessa SUPO ja media ovat kuitenkin lisänneet tuota vihamielisyyttä viime vuosina.
Niin kuin HE 317/2010 määrittää lainsäädännön ja käytännön nykytilan: 

”Kiihottamisrikoksessa yleisön keskuuteen levitetään lausuntoja tai tiedonantoja, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, rodullista etnistä tai uskonnollista ryhmää taikka niihin rinnastettavaa kansanryhmää.”

Tuollaisen suorastaan rikollisen julkisen kiihotustoiminnan jälkeen tavallinen suomalainen saattaa joutua turhaan epäluuloon ja huolestua ikään kuin hän joutuisi myös kyyläyksen kohteeksi uuden lain nojalla, vaikka todellisuudessa hän ei vain hyväksy suomalaisen agendamedian ja Supon harjoittamaa länsiliittouman informaatiovaikuttamista, jossa kylvetään poliittisia ja sotilaallisia likaisia tarpeita varten vihaa ja epäluuloa Venäjää ja venäläisiä vastaan sekä viritetään samassa yhteydessä salaliittoteorioita kansallismielisestä kritiikistä haittamaahanmuuttoa vastaan. 
 
Tavallisen suomalaisen ei pidä kuitenkaan olla huolissaan yleisen ilmapiirin paranoidisuudesta huolimatta, sillä käytännössä viranomaistoiminta ja sen oikeudellinen valvonta ovat poliittisesti neutraalia sekä oikeudellisesti tasapuolisuutta ja yhdenvertaisuutta suojaavaa. Supo huolehtii tiedustelulainsäädännön suomista tehtävistä tasapuolisesti, ei mitenkään kiinnostu tavallisesta suomalaisesta, jolla on mielipide. Supo on itse luvannut, että se ei ole niin vainoharhainen kuin sen julkiset esitykset medialle ja eduskunnalle antaisivat olettaa.

Viranomaisten ylilyönnit torpataan heti


Suomen Puolustusvoimien Tutkimuslaitos otti toista vuotta sitten yhteyttä eversti Karin johtamaan sotilastiedusteluun allekirjoittaneen pitkäaikaistyöttömän osa-aikaisen wc-siivoojan ja pappakuntolijan selvittämiseksi. Epäselväksi on jäänyt, oliko tehtävänä selvittää mahdollista cooper-testin suorituskykyä vai wc-pönttöjen lukumäärää siivoustyön jälkeen.

Martti J. Kari ei ole henkilökohtaisesti kiistänyt eikä vahvistanut, onko Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen kyseisen pyynnön jälkeen sotilastiedustelun vastavakoilu (sekä KRP, joka sai myös saman yhteydenoton) aloittanut sähköpostien ja muun tietoliikenteen kyyläämisen tai jotkut muut tiedustelutehtävät. Se tiedetään aivan varmasti, että tuloksena ei ole kuitenkaan ollut mitään ”löytöä”, koska mitään ei ole ”löydettävissä”. 
 
Melkein yhtä varmana voidaan olla, että viranomaisten keskinäinen omavalvonta on torpannut tavalliseen kansalaiseen kohdistetut epäluuloisuudet ja kyselyt. Jos yksittäinen viranomainen intoutuu, systeemi suojelee tavallista kansalaista siinä tilanteessa!

Esimerkiksi Suomessa Journalistiliitto ja Naton hybridilaitos tunnetaan vainoharhaisuudestaan. Molemmat ovat blokanneet pappakuntoilijan Twitterissä, vaikka heille ei ole koskaan mitään viestiä lähetetty. He varautuvat jo etukäteen. Suomalaisen systeemin hyvä omavalvonta näkyy siinä, että Journalistiliiton ja Naton hybridilaitoksen vainoharhaisuudella ei ole lopulta mitään merkitystä, kun tiedustelulain mukainen valvonta on kyseessä. Silloin tavallinen kansalainen ei ole kohteena, vaikka Journalistiliitto ja Naton hybridilaitos kokevat juuri tavallisen kansalaisen vihollisekseen. 

Martti J. Kari on ollut keskeinen henkilö tiedustelulainsäädännön laadinnassa. Tuossa laissa on kyse siitä, mitä oikeaa tulosta yli 20 miljoonan euron sijoittaminen tiedustelutoimintaan, ”väärän tiedon jahtaajille”, saa aikaan Suomesssa.

19.4.2017 julkaistut sivumäärältään massiiviset mietinnöt antavat erään ikävän näytteen tarkoitusperistä: Puolustusministeriön sotilastiedustelua varten mietintö 394 sivua ja Sisäministeriön siviilitiedustelua varten mietintö 452 sivua. Sisällöltään näissä on runsaasti päällekkäisyyksiä.

Massiivinen sivumäärä kätkee massiivisen määrän vastaamatta jätettyjä vakavia ongelmia, joista pienin on esitettävät noin 20 miljoonan euron vuosittaiset lisäkulut kaikenlaisen tiedustelun mahdollistamiseksi.

Sotilastiedustelun tarpeellisuus määritellään esityksen sivulla 12 ”informaatio-operaatioilla” ja ”hybridivaikuttamisella”. Sivulla 29 sotilastiedustelun mietinnössä todetaan ”sosiaalisen median” keskeisyys sotilastiedustelulle. 
 
Siviilitiedustelumietinnössä nähdään uhkien luonteeksi, että osallistujat ”kommunikoivat yli valtiorajojen”. Tätä varten tarvittaisiin ”uhkien taustalle olevien valtiollisten ja ei-valtiollisten tahojen tunnistamista”. Siviilitiedustelumietintö luonnehtii esityksen tavoitteeksi suojautua ”valemediaa” ja ”väärän tiedon levittämistä vastaan” (s. 127). 
 
Yksityiskohtaisissa perusteluissa painotetaan, että ”tiedustelumenetelmien käyttö ei olisi rikossidonnaista” (s. 182).

Tiedustelulainsäädännön mietinnön jälkeen on entistäkin selvempää, että ankarasti totuutta puolustavan vaihtoehtoismedian aktivistien ei tarvitse olla huolissaan. Heitä ei suinkaan kyylätä. Ongelmana on ”valemedia” ja sen aktivistit. Suomessa ei ole tiettävästi ”valemediaa”, jos agendamediaa ei lueta siihen. Lainsäädäntö on pikemmin varautumista tulevaisuuteen, jos tuollainen valemedia ilmaantuisi suomeksi.

Arkinen tavallinen pappakuntoilija


En tiedä, milloin minut olisi kutsuttu ja kuka olisi minut nimittänyt Kremlin trolliksi, koskapa oma kokemukseni elämästäni on ollut hyvin tavanomainen, jopa arkinen. En ole tavannut ketään merkittävää venäläistä tai muuta ulkomaista henkilöä, jolla olisi poliittinen tai sotilaallinen asema, en edes suuria mediapersoonia ole tavannut. Julkinen leikinlasku ja yksittäinen epäluuloisuus ovat eri asioita, kuin vakava harkinta ja sen mukainen viranomaistoiminta. Jälkimmäinen on lopulta tärkeää uuden lainsäännön voimaantulon jälkeen.

Venäläisen huippupoliitikon Vladimir Žirinovskin asiamies Suomessa George Paile piti aivan varmana 2000-luvun alussa aiemman kokemuksensa perusteella mm. eduskunnan oikeusasiamiehen toimistossa, että puhelintani ja sähköpostiani poliisi tulisi kuuntelemaan ja seuraamaan, vaikka poliisi ei ikinä asiaa tunnustaisi eikä ikinä käräjäoikeudelta kyselisi lupia. Tuollainen epäluuloisuuteen perustuva maailma oli ihan outo, koska mitään salaisuuksia ei ole puhelimessa tai sähköpostissa (eikä missään muuallakaan). Nykyään tiedetään viranomaisten toistuvista vakuutteluista, että epäluuloisuuteen ei ole todellakaan mitään perusteita – ei silloin muinoin, eikä nykyään tiedustelulainsäädännön voimaantulon jälkeen.

Minulta kysyttiin muutama vuosi sitten poliisin valvonnassa, onko mediassa tai kirjoissa kirjoitettu minusta, valvotaanko tai seurataanko minua. Miten koen asian? Siihen vastasin silloin, että mielestäni ei mitenkään poikkeuksellisesti ainakaan valvota – niin kuin eurooppalainen käytäntö, elämäni on rentoa ja kivaa. Lisäksi minun piti selittää, miten tulen toimeen taloudellisesti, kun jo vuosia aiemmin olisin romahtanut taloudellisesti kirkkoherranviran päätyttyä. Kerroin, että köyhäähän tämä elämä on. Uusia vaatteita en ole ostanut moneen vuoteen. Noiden vastausten jälkeen kaikki muutkin tunnustukseni, että RT-kanava löysi minut puhelinsoitolla ja Iranin suurlähettiläs löysi minut puhelinsoitolla, olivat vain ärsyttämässä lisää kyselijöitä. Olen näin täysin vilpitön ja avoin, koska en voinut nähdä mitään merkillistä siinä, jos joku ihminen löytää minut puhelimella.

Minulla ei ole mitään jännittäviä ja suuria rajojen yli ylittäviä suhteita eikä edes suomalaista poliittista aktivismia. Tilanne on varmasti toisenlainen ihmisillä, joilla on noita suhteita ja aktivismia. Kukaan ei Supossa tai ulkomaantiedustelussa enää ainakaan nykyään tunne nimeäni, missään rekisterissä ei ole nimeäni: Pappakuntoilija on ehkä innokas, mutta vain lenkkipoluillaan. Poliisi on jo kysynyt kerran seurannasta ja saanut riittävän vastauksen, että en tunne mitään seurantaa. Hullujen huoneelle joutaa jokainen tavallinen kansalainen, jos tuntee itsensä seuratuksi, sillä tiedustelulainsäädäntö ja viranomaiset ovat selvästi vakuuttaneet, että tavallinen kansalainen voi olla huoleton.

Johtopäätöksenä on kaikesta koetusta ja nähdystä helppous rentoutua, odottaa kesän helteitä, jotta Suomessakin voi ottaa kuumalla säällä paidan pois. Mikään viranomainen ei kyylää tavallista kansalaista. 



Terveisin, 
Juha Molari
pappakuntolija