Statcounter

sunnuntai 25. joulukuuta 2022

Oblomovin kanssa kysyn, jaksaisko ottaa itseään niskasta ja antaa uudenvuodenlupausta?

 


Sain neljännesvuosisata sitten lahjaksi eräältä venäläiseltä naiselta Ivan Gontšarovin teoksen Oblomov. Vaikka lahjaksi saatu romaani oli suomennettu, en ole jaksanut lukea teosta loppuun asti tämän neljännesvuosisadan aikana. Venäjänkielisen version voi lukea myös internetistä.


Henkisen ja fyysisen laiskuuteni kirjallinen luonnehdinta teoksessa Oblomov antaa ennusteensa tulevan vuoden taisteluihini ja toimiini.

Yritän tietysti päästä loistavaan toimeliaisuuteen, mutta vaikeaahan tämä muutos on, jos yli puolivuosisataa on jo ollut saamaton.


Minulle on hyvin tyypillistä, että aloitan erilaisia projekteja – tai vielä tarkemmin sanottuna aikomukseni on aloittaa projekteja, mutta en saata niitä koskaan päätökseen. Esimerkiksi Oblomov-romaani osoittautui yhdeksi niistä lukemattomia teoksia, joita olen aikonut lukea. Kirjoja voi olla kirjahyllyssä, mutta ne eivät säteile viisautta, kun niitä teoksia ei jaksa lukea.


Neljännesvuosisadan aikana olen saanut kuitenkin ihan ilmaiseksi tietoa kirjan sisällöstä. Olen alkanut ymmärtää, miksi venäläisnainen antoi tämän kirjan minulle. Olin kuullut jo silloin häneltä useita kertoja, miten laiskojen suomalaisten joukossa olen laiskin kaikista. En tietenkään ymmärtänyt liittää kirjaa noihin moitteisiin, koska en ollut päässyt tietoiseksi kirjan sisällöstä ennen näitä nykypäiviäni.


Onhan se erittäin totta, että Oblomov on monella tavalla myös minun omakuvani, vaikka en ole aatelinen niin kuin Ilja Iljitš, en ole myöskään naisten suosiossa niin kuin hän, minulla ei ole myöskään sellaista sivistystä kuin Oblomovilla.


Nyt minä yritän kysyä soveltuvin osin, mitä uudenvuodenlupaus tarkoittaisi tällaiselle laiskalle ihmiselle kuin Oblomov ja minä. Voisikö Oblomov ottaa itseään niskasta kiinni ja panna liikettä kinttuihinsa? Onhan minulla unelmia, että voisin tehdä jotain paremmin, ja jo lapsuuden onnellisista ajoista alkaen olisin voinut tehdä paremmin, mutta en mitään ole tehnyt.


Uudenvuodenlupauksen värikäs historia


Uudenvuodenlupaus on erityisesti länsimaissa yleinen perinne, mutta esiintyy myös itäisessä maailmassa. Säilyttääkseen jumalien suosion jo muinaiset babylonialaiset palauttivat vuoden lopussa omistajilleen lainatut tavarat, maksoivat velkojaan ja antoivat lupauksia. Akitu-nimellä tunnetun juhlallisen kaksitoistapäiväisen uskonnollisen juhlan aikana babylonialaiset valitsivat uuden kuninkaan tai vahvistivat uskollisuutensa nykyiselle hallitsijalle. Babylonialaiset luottivat siihen, että jos he pitivät sanansa, pakanajumalat kohtelisivat heitä suotuisasti koko tulevan vuoden. Jos he pettävät jumalat, heitä odottaa taivaallinen rangaistus.


Tammikuussa muinaiset roomalaiset antoivat moraalisia lupauksia toisilleen. Näin he uskoivat voivansa rauhoitella kaksinaamaista Janus-jumalaa, jonka mukaan on myös vuoden ensimmäinen kuukausi nimetty. Janus katsoi toisilla kasvoillaan menneisyyteen ja toisilla tulevaisuuteen.


Keskiajalla esiintyi niin sanottu riikinkukon lupaus, kun ritarivasallit toistivat uudenvuodenaattona uskollisuusvalansa yliherralleen. Emme toistaiseksi ole saaneet uutisia, eikä niitä aina häveliäisyyden tähden avoimesti kerrota koko kansalle, miten Suomessa on tällä hetkellä ilmaistu nöyryys yliherralle, missä hän itse kullekin on.




Englannin sisällissodan 1640-1650 seurauksena puritaanit voittivat, ja niin uskovat rohkaisivat itseään ja koko kansaa vannomaan kunnollista ja synnitöntä käytöstä uudenvuodenaattona.

 Uudenvuodenlupauksen perinne on muodostunut 1600-luvun alusta alkaen. Englanninkielisillä sanoilla ”olen päättänyt”, I'm resolved ja Resolution, on uskonnollinen konnotaatio Psalmien 17:3 mukaan: Olen päättänyt, ettei suuni tee enää syntiä.


Uudenvuoden velvoitteiden täyttämisen vaikeudet tunnetaan tietenkin. Samuel Pepys, englantilainen amiraliteetin eli laivastoministeriön virkamies ja parlamentaarikko, kuuluisan Stuart-päiväkirjan kirjoittaja, lupasi 31. joulukuuta 1661 juoda vähemmän viiniä, mutta jo 20 tammikuuta 1662 on säilynyt kuitti, että neljä gallonaa Malagan viiniä toimitettiin hänen taloonsa.


Oscar Wilde kirjoitti, että hyvät lupaukset ovat vain shekkejä, joita ihmiset kirjoittavat tietäen, että pankki on tyhjä.


Vuonna 1740 englantilainen pappi John Wesley, metodistikirkon perustaja, loi tavan uudistaa liitot, joka pidettiin uudenvuodenaattona, mutta hän halusi palauttaa lupaukselle pyhyys. Uskonnollisten ihmisten piti lukea Raamattua ja laulaa virsiä, toisin kuin syntiset, joilla on tänä päivänä riehakas juhla.


Forbes-lehden mukaan 2000-luvun alussa noin 40 % amerikkalaisista teki uudenvuodenlupauksia, Australiassa 42 %. Yhdysvaltojen Pennsylvanian osavaltiossa jo vuonna 1888 perustetun Scrantonin yliopiston tutkijat selvittivät näitä tuoreita lupauksen antajia ja päätyi tulokseen, että 8 % saavutti tavoitteensa. 35 % kyselyyn vastanneista australialaisista piti asettamaansa tehtävää täysin mahdottomana ja 23 % sanoi, että he yksinkertaisesti unohtivat lupauksensa.


Saksalaissyntyinen ruotsalainen Gestalt-psykologian ja fenomenologian tutkija, joka toimi Tukholman yliopistossa professorina, David Katz analysoi, että yritykset testata tahdonvoimaa ja tällaiset tilastot ”epäonnistumisista” eivät sinänsä ole huonoja, ne jättävät mahdollisuuksia kehitykselle. Tuloksia voidaan pitää ihan tyydyttävinä. Uusi vuosi on aikaa, jolloin ihmisten on helpompi muuttaa elämäänsä, muuttaa vakiintuneita tapojaan. Tämä on myös eräänlainen tilaisuus yrittää saavuttaa tietty tavoite. Psykologit suosittelevat realististen tavoitteiden asettamista, läheisille tiedottamista niistä ja yksityiskohtaisen päiväkirjan pitämistä saavutuksista sekä edistymisen analysointia.


Vuosi sitten venäläinen tietotoimisto TASS julkaisi pitkän artikkelin uudenvuodenlupauksista, jotka ovat nykyään hyvin tyypillisiä myös venäläisessä maailmassa, vaikka perinteestä itsestään on tullut enemmän vitsi, koska monet eivät pidä juhlavalaansa. Venäläinen perinteinen taikausko välttää tavoitteesta ääneen puhumista. Myös perinteisen venäläisen talonpojan elämässä oli hyvin vähän ihmisestä itsestään riippuvaa, hän ei ajatellut itsensä muuttamista, mutta 1900-luvulla ilmapiiri muuttui ja ihmisistä tuli rohkeampia asettamaan henkilökohtaisia tavoitteita, vaikka yhä edelleen ihmisten tuli asettaa velvoitteet enemmän yhteiskuntaa ja valtiota kohtaan kuin itseään kohtaan.


Ajat ovat Venäjällä muuttuneet ja henkilökohtaisesta menestyksestä on tullut tärkeää, länsimainen uudenvuoden rituaali on juurtunut Venäjälle. TASS:n haastattelussa sosiokulttuurisen tutkimuskeskuksen johtaja Nadezhda Lebedeva sanoo, että uudenvuodenlupaus on merkki tyytymättömyydestä joihinkin elämän osa-alueisiin ja halusta muuttaa jotain. Erona länsimaiseen ja brittiläiseen kyyniseksi ja ironiseksi synkistyneeseen henkeen uudenvuodenlupauksia vastaan ja jopa vääntyneeseen pilkkaan, venäjänkielisessä sosiaalisessa verkostossa suhtautuminen uudenvuoden lupauksiin on edelleen toistaiseksi hyvin myönteistä. Ei ole kokoelmia typeristä lupauksista ja vitsejä siitä, että lupauksia ei täytetä. Pikemminkin nämä uudenvuoden viestit ovat tilaisuus näyttää ystäville kiinnostuksen kohteesi ja esitellä itsesi motivoituneena ja koottuna henkilönä.


Venäjälläkin ymmärretään uudenvuodenlupausten epäonnistuminen. Venäjän psykologisen instituutin apulaisjohtaja Natalya Kiselnikova kertoo TASS:n haastattelussa, että eräs epäonnistumisen syy tulee väärin valitussa tavoitteessa, kun ihmiset asettavat tavoitteensa velvollisuudentunteella kasvatettuina ihmisinä sosiaalisten vaatimusten mukaisesti, mutta eivät sen mukaan, mitä hän itse pitäisi todella tärkeänä henkilökohtaisesti. Lupauksia ei tueta henkilökohtaisilla arvoilla ja ne lakkaavat nopeasti toimimasta.


Toinen syy uudenvuodenlupauksen epäonnistumiseen on kyvyttömyydessä laskea resursseja: olemme uudenvuodenlupausta lausuessa liian optimistisia sen suhteen, kuinka paljon pystyisimme tekemään. Kolmas syy epäonnistumiseen on lisätekijöiden aliarvioiminen ikäänkuin arjen rutiinit eivät häiritsisi suunnitelman toteuttamista, vaikka todellisuudessa joudumme tilanteisiin, joissa on valittava rutiini lasten vuoksi sen sijaan että toteuttaisi omia lupauksiaan.


Psykologisen instituutin johtaja Lebedeva pitää ongelmana myös ihmisen tapaa menettää uskonsa itseensä. On parempi olla tekemättä ylisuurenomaisia suunnitelmia epävarmuuden vallassa, jos tuntuu jo lähtökohtaisesti, että ei olisi tarpeeksi voimaa aloittaa lupauksen täyttämistä juuri nyt.



Venäjän psykologisen instituutin apulaisjohtaja Natalya Kiselnikova kehottaa valitsemaan oikea kohde, jossa valinnassa emme seuraa yleistä mielipidettä, vaan henkilökohtaisesti analysoimme, tarvitsenko sitä todella, miten se sopii tarpeisiini. Henkilökohtaiseen analyysiin on syytä nostaa esille syyt, jotka voivat estää aloittamasta lupauksen täyttämistä juuri nyt. Nämä esteet pitää poistaa. Tavoite pitäisi kuvailla myös mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Yksityiskohtaisessa riskiarvioidussa suunnitelmassa pidetään myös mahdollisuus suunnitelman tarkistamiseen: Kiselnikovan mukaan inspiroiva ja kaunis tavoite on tärkeä, mutta joudumme tekemään myös erittäin tylsän suunnitelman ja arvioimaan tunne- ja aikaresurssejamme. Kuvittele itsesi tulevaisuudessa, jossa suunnitelma ei täyty, ja analysoi, miksi näin tapahtui. Näin voimme nähdä tekijät, jotka estävät saavuttamasta tavoitetta, jonka uudenvuodenlupauksessa annamme. Suunnitelma tulisi purkaa myös välivaiheisiin.


Kisselnikovan mukaan vuoden lopussa ei pidä tehdä arvoarviota, jonka mukaan ”olen häviäjä” tai ”olen sankari”, vaan analysoida vuoden aikana koettuja olosuhteita, joissa lupauksen mukaan on suoritettu.


Laiska mies pilkkii ja bongaa lintuja


Tulen vuoden kuluttua kuudenkymmenen vuoden ikään, olen silloin jo isoisä-vanhus, alkaa jo elämäni seitsemäs vuosikymmen, mikä on todennäköisemmin viimeinen vuosikymmen elämässäni. 


Kävin tiukkasanaisen vuoropuhelun tämän vuoden lupauksesta, kunnes sain sille ymmärryksen ja hyväksynnän. Oblomov saisi edes tämän kerran yrittää nousta ylös sohvaltaan! Nyt on vaan kyse siitä, että jaksaisko sittenkään.


Jos ovat sillä hyvätkin puolensa, niin myös ongelmani on siinä, että koko elämäni olen elänyt ylisuojelevaisessa varovaisuudessa, ”pumpulissa” ilman suurempaa vaivaa ja kovan elämän opetuksia. Milloinkaan en ole myöskään tarttunut tehtäviin ja toimiin tarmokkaasti, ajatukseni on että "aina voi aloittaa ylihuomenna" jotta tänään ei tarvitsisi tehdä mitään, kovin usein myös olen saanut tiukasti ohjeeksi olla hiljainen välttäen suuria pyrkimyksiä. Niin ongelmia on vähemmän, kun on näkymätön ja hissukseen. Tämä koskee ihan kaikkia elämänalueita.


Kouluja en viitsinyt käydä silloin kun olisi ollut niiden aika, en tehnyt peruskoulua ja lukiota varten edes kotiläksyjä, menin myös sen jälkeen aina sinne, missä aita on matalin, jotta ei tarvitsisi lukea ja nähdä vaivaa. Teologinen tiedekunta on aika irvokkaasti ”tiedekunta” Helsingin ”yliopistossa”, vaikka paremmin voisi kutsua jonkinlaiseksi hengelliseksi kurssitoiminnaksi, tiedekunnan mukainen ahkeruus ja älyllinen terävyys puuttuvat täysin. Itse rinnastaisin teologisen tiedekunnan ammattikouluun, niin kuin nykyään sanotaan "amis", paitsi ammattikouluun on monesti vaikeampi päästä opiskelemaan – vaaditaan enemmän älyn lahjoja ja muutakin ahkeruutta. Ammattikorkeakoulut ovat myös ihan yhdenvertaisia keskiasteen ammattikouluille hienosta nimestään huolimatta eikä niissä oikeasti tarvitse oppia ja opiskella.


Minut muistetaan opiskelutovereiden keskuudessa silloin muinoin nuorena miehenä, joka mielummin vetäytyi pois luennoilta – joissa oli kertakaikkiaan raskasta istua – ja kirjojen äärestä omaan ulkoiluunsa tai omalle kämpälle televisiota katsomaan. Esimerkiksi kreikan kielen kursseja en käynyt lainkaan, vain kaksi ensimmäistä luentokertaa ja loppukokeen. Minua väsytti liikaa. Oikea tekeminen ja ahkera työnteko eivät sopineet minulle, vaikka juuri vanhempani olivat päinvastoin esikuvia ahkeralle työnteolle ja tunnollisuudelle. En tiedä, miksi minusta tuli oman elämäni Oblomov, vaikka minulla ei ole aatelisen historiaa ja varallisuutta. Jos asiaa kysyy Kokoomuksen tai Perussuomalaisten poliitikoilta, niin nämä vastaavat jo nopeasti minua paremmin tuntematta, että kenties Kela on tehnyt liian rikkaaksi, jotta voin olla kuin Oblomov.


Lapsuudesta alkaen on myös ”urheiluni” ollut käytännössä ”halvaantunut”. Vaikka olen normaalin lapsuuden mukaan ja vanhempieni hyvän esimerkin mukaisesti elänyt ulkoilun ja terveysliikunnan puolesta, niin itse oikeaa treenaamista ja kilpailuun aitoa panostamista on torjuttu kaikissa läheisissä ihmissuhteissani. Liikaa ei saa yrittää, olen aina kuullut varoitukset, mikä miellyttää oman elämänsä Oblomovia silloin, kun on mukava olla rennosti omalla sohvallaan ja haaveilla saavutuksista, joita olisi voinut tehdä, jos olisi viitsinyt. Yhtälailla olen matalasti katsonut opiskelua ja työtä, joita kumpaakaan en ole oikeastaan koskaan harjoittanut elämässäni. Olen mennyt siitä, missä on niin sanotusti aita matalin.


Pappisvirka sopi hyvin laiskalle miehelle, sillä jumalanpalvelus – jota asianmukaisesti lyhennetään nykyään muotoon ”jumis” - kuluttaa tunnin verran aikaa, eikä siihen tarvinnut valmistella yhtään, koska kaiken voi lukea valmiiksi kirjoista. Sen verran sain torkkua viikonloppuisin työajalla eikä tuota tuntia tarvinnut yksin olla ”aktiivinen”, minkä ohessa joskus sain tehdä varttitunnin kastekeikan. Kuukauden ”työaika” jäi alle kymmeneen tuntiin. Papit ovat luonnostaan laiskoja ja selittävät tämän myös teologisesti sillä, että Pyhä Henki herättää uskon, evankeliointi ei ole pappien työtä. Näin minä vietin aikuisikäni aina työttömyyden ja pitkäaikaistyöttömyyden päiviini asti, mitkä päivät eivät ole oikeastaan yhtään erilaisia kuin pappisvuosien päivät – paitsi nykyään olen viikonloppuisin täysin ilman sitoumuksia. Minun ei tarvitse nousta sohvalta yhtään ylös, ei tarvitse vaihtaa edes yövaatteita päivävaatteisiin.




35 vuotta sitten sydänlääkäri sanoi suoraan kasvotusten määräyksen, että en saa harrastaa urheilua, vaan hän suosittelee sopivaksi ulkoiluksi pilkkimistä – jäällä voisin istua penkillä ja odottaa rauhassa, miten kala syö. Minulla ei ole kuitenkaan sellaiseen kärsivällisyyttä, mitä sydänlääkäri ei Meilahdessa voinut tietää. Tämän mukainen on ollut koko aikuisikäni: en ole harrastanut kuntoilua enkä urheilua. 


Yhä enemmän olen saanut ikämiesurheilijoiden itsensä kirjoittamia kehotuksia, että lintujen bongaus olisi niitä ainoita ulkoilumuotoja, jotka sopisivat minulle. Tuollaiset inhorealistiset ohjeet loukkaavat minun harjoittamaa unelmointiani, jonka mukaisesti tahtoisin haaveilla itsestäni aktiivisena ihmisenä, vaikka olisin makuulla sohvallani.





Vaikka en tykkää istuskella pilkillä tai lintuja bongata, niin vastaavalla matalalla mentaliteetilla olen ulkoillut, silloin kun olen käynyt ulkoilmassa. 


Kun sydänlääkärin määräyksen jälkeen juoksin tottelevaisesti Forssassa maratonin hissutellen 3 tunnissa 5 minuutissa, minulla oli lääkärin tarkistus vain vähän ajan kuluttua. Sydänlääkäri totesi, että olen jäänyt siis henkiin, joten mitään sen pahempaa ei ole odotettavissa. Ulkoilu on mahdollista. Kuumuudessa kärsin siihen aikaan aivan jatkuvasti sydämen rytmihäiriöistä ja rytmihäiriöt aiheuttivat ongelmia myös sillä kertaa, kun menin Viipurin urheiljoiden kavereiden kanssa yhteisellä laivamatkalla katsomaan Tukholman maratonia: hissuttelin sen 3 ½ tuntiin 27 asteen helteessä, ymmärtämättä edes juoda koko aikana yhtään mitään. Tämä kaikki tapahtui ilman kuntoilua ja liikuntaa, pelkästään pilkkimisen ja lintujen bongauksen mielialalla äärimmäisellä tavallä väsymystä välttäen. Olin laiska Oblomov, joka astui ihmisten ilmoille.


Kävin hölkkäämässä noina sydänleikkauksen jälkeisinä lähivuosina myös Munkkiniemessä kahden mailin juoksukilpailussa, jonka voitin. Tietysti tällainen lyhyempi matka sopii muutenkin paremmin ominaisuuksilleni sen lisäksi, että sellainen ei maksa niin paljon eikä ole äärimmäisen tylsää. Minun ei tarvinnut siirtyä tuota yksittäistä voittoa varten pilkkimisen ja lintujen bongauksen hengessä suoritettavasta ulkoilusta ”kuntojuoksuun”, koska kilpailu oli hidasvauhtinen ja muut juoksijat jäivät jo alusta alkaen aivan reilusti.


Näin olen saapunut kuuteenkymmeneen ikävuoteen enkä ole elämässäni koskaan harrastanut liikuntaa enkä tehnyt mitään muutakaan ahkerasti. Olen ollut oman perheeni ja lääkärin määräyksiä noudattaen ylivarovainen. Terveysliikunnasta on tullut paljon iloa jokapäiväiseen elämääni ja sen osuus mielihyvästäni on koko ajan lisääntynyt. 


Nyt tahtoisin tehdä hiukan enemmän tavoitteellisesti – ensimmäistä kertaa elämässäni. Yrittäisin olla jo vanha ex-Oblomov, joka ei sittenkään vaipuisi romaanin päähenkilön mukaisesti ikuiseen uneen sohvalleen, vaan yrittäisi tämän yhden kerran nousta ylös sohvaltaan ja lähteä ”treenaamaan”, joka olisi aivan uusi elämänkokemus minulle.


Nyt uudenvuoden jälkeen katson pystynkö korjaamaan elämäntyyliäni hiukan: jätän totaalisesti pois kaikki laiskan miehen jäätelöt, päivittäin harrastaisin liikuntaa vähintään kaksi kertaa, aamulenkit eivät jäisi enää pelkästään 8 kilometriin vaan olisivat vähintään 12 km pitkiä. Tällä tavalla voisin uudistaa elämäntyyliäni sen verran, että ei tarvitsisi haaveilla lapsuuden menetetyistä urheilusaavutuksista, vaan voisin kuusikymppisten miesten joukossa yrittää juosta kilpailuissa, jos niitä on Helsingissä.


Laiska Ilja Iljitš Oblomov


Ivan Aleksandrovitš Gontšarov, 1800-luvulla elänyt venäläinen kirjailija, kirjoitti romaanin Ilja Iljitš Oblomovista, kenties venäläisen kirjallisuuden tunnetuimmasta laiskasta miehestä. Gontšarov kirjoitti romaania vuosina 1847–1859 ja se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1859. Koko romaani on omistettu Oblomovin laiskuuden ilmiölle. Ilja Iljitš Oblomov on Pietarissa asuva aatelismies, joka elää laiskaa elämäntapaa, ei tee muuta kuin ajattelee ja haaveilee sängyssä ja syö rasvaista ruokaa, joten hänen ollessaan vielä melko nuori mies, hänellä on kuitenkin jo lihava, turvonnut vartalo.


Oblomovia ei kiinnosta omaisuutensa tai sosiaalinen elämä. Hän myös lakkaa olemasta kiinnostunut jopa omasta elämästään. Sängystä noustessaan Ilja Iljitš laittaa vain jalkansa pehmeisiin tossuihinsa. Ilja Iljitš nousee itseasiassa hyvin harvoin sohvaltaan. Hän ei mene ulos, ei osallistu mihinkään toimintaan, vaan vain omistautuu ajatuksiinsa ja haaveisiinsa viihtyisästä, seesteisestä elämästä kotoisella Oblomovkan tilalla. Mitkään ongelmat – talouden taantuma tai asunnon häätöuhat – eivät voi horjuttaa häntä. Toimeliaan Andrei Stolzin vauhdittamana Oblomov herää pieneksi hetkeksi elämään, kunnes vetäytyy vuokra-asuntoon ja katoaa toimettomuuteen ja tahdon puutteeseen. Mikään ei herätä Oblomovia hitaasta uppoamisesta viimeiseen ”uneen”.


Oblomov-teos alkaa sanoilla, että ”Ilja Iljitš Oblomov makasi aamulla sängyssä asunnossaan”. ”...huolimattomuuden valo loisti kaikkialla kasvoilla. Kasvoista huolimattomuus siirtyi koko vartalon asentoihin, jopa aamutakin poimuihin.” ”Oblomov oli jotenkin vetelä yli vuosien ---Hänen liikkeitään, vaikka hän oli jopa huolestunut, hillitsi myös pehmeys ja laiskuus. - - -Kaikki ahdistus ratkesi huokauksella ja vaihtui apatiaksi tai uneliaisuuteen”. ”Makaaminen Ilja Iljitšin kanssa ei ollut välttämättömyys, kuten sairaan tai nukkua haluavan, eikä onnettomuus, kuten väsyneen, eikä nautinto, kuten laiska: tämä oli hänen normaali tilansa.”


Teoksen neljännen osan lopussa vastataan päähahmon Oblomovin viimeiseen kohtaloon (välilukuja en viitsinyt laiskuuttani lukea, koska romaani oli ihan liian pitkä laiskan miehen luettavaksi):


Mitä tapahtui Oblomoville? Missä hän on? Missä? - Lähimmällä hautausmaalla, vaatimattoman uurnan alla, hänen ruumiinsa lepää, pensaiden välissä, tyynesti. Ystävällisen käden istuttamat syreenin oksat torkkuvat haudan päällä ja koiruoho tuoksuu rauhallisesti. Vaikuttaa siltä, että hiljaisuuden enkeli itse vartioi hänen untaan. Vaikka kuinka valppaasti hänen vaimonsa rakastava silmä vartioi hänen elämänsä jokaista hetkeä, ikuinen rauha, ikuinen hiljaisuus ja laiska ryömiminen päivästä toiseen pysäytti hiljaa elämän koneen. Ilja Iljitš kuoli ilmeisesti ilman kipua, ilman piinaa, ikään kuin kello, joka oli unohdettu käynnistää, olisi pysähtynyt.”


Oblomovin kuvassa on myös omaelämäkerrallisia piirteitä: kirjailija Goncharov itse oli omien tunnustustensa mukaan sybariitti, nautiskelija ja mässäilijä - hän rakasti seesteistä rauhaa, joka synnytti luovuuden. Minä itsekin koen erittäin laajan samaistumispinnan Oblomovin laiskuuteen niin kuin monet tuttavat ovat myös moittineet vuosikymmenien ajan: minua on jopa vaikea saada ulos edes vuokrakämpästäni, paitsi joskus käyn ulkoilemassa ja ruokakaupassa, tämänkin ulosmenon voin välttää pakastiminen ja juoksumaton avulla. En ole oppinut tekemään yhtään mitään sen enempää älyllisten kuin fyysisten vaatimusten puolesta. Voisin kuvitella, että minustakin tulee vähitellen vanha kello, joka jätättää jo melkoisesti ja joka viimein unohdetaan käynnistää. Löysin kirjoituspöytäni laatikosta viisi vanhaa kelloa, jotka kaikki ovat jo pysähtyneet. En ole viitsinyt viedä niitä puhdistettavaksi enkä vaihtaa paristoja niihin.


Kaikista "tärkeistä asioista" maailmassa Oblomov kaikkein mieluummin nukkuu ja haaveilee lapsuudestaan. Hänen laiskuutensa luonne on todellisuudessa pettymyksen ilmaus. Sankarin on vaikea motivoida itseään, koska väistämättä herää aina kysymys: miksi? Ilja Iljitshillä ei ole siihen vastausta, miksi pitäisi tehdä mitään.


Oblomov pysyy uskollisena itselleen päiviensä loppuun asti, elää vilpittömästi, sekaantumatta mihinkään kilpailuun ja pyrkimättä täyttämään muiden ihmisten vaatimuksia. Olisi häikäilemättömän helppoa olla tyly Oblomoville, joka ei yritä saavuttaa yhtään mitään. Laiskan Oblomovin onnellisesta joutilaisuudesta kurottautuminen suuria saavutuksia kohti ei ole suinkaan sekään riskitön, mikäli tyytyväisyys ja kiitollisuus puuttuvat.



Puškinin satu kalastajasta ja kalasta



Aleksandr Sergejevitš Puškinin satu kalastajasta ja kalasta («Сказка о рыбаке и рыбке») alkaa kuvauksella vanhan miehen ja vanhan naisen elämästä. Heillä on köyhä korsu merenrannalla. Vanha mies kalasti ja vanha mies kehräsi lankaa. Eräänä päivänä vanha mies tapasi kultakalan, joka puhui ihmisäänellä. Tarina "Kalastajasta ja kalasta" kirjoitettiin syksyllä 1833.




Filologi, professori Aleksandr Uzhankov on tuonut oivaltavasti esille, että Puškin ei vain osoittanut teoksen sankarien asuvan ”hyvin sinisen meren rannalla”, vaan korosti ”hyvin sininen”, koska meren sininen on taivaan heijastus. Kun meren väri muuttuu koko sadun kertomuksen ajan, taivas itse asiassa muuttuu: asenne taivaasta tapahtuvaan itsekkyyteen muuttuu.


Puškin ei sattumalta kertonut, että vanha mies ja vanha nainen elivät 33 vuotta meren rannalla valmistautuen elämänsä päätestiin, ihmissielun pelastukseen. 30 vuoden iässä Jeesus Kristus alkoi saarnata ja opetti kolme vuotta Golgatalle asti. Vanhan miehen Golgatan hetki oli tullut.


Puškin kertoo vanhan miehen ja vanhan naisen asuvan rappeutuneessa korsussa, mutta tämä ei ole välttämättä vain puhetta köyhistä ihmisistä, vaan myös yhtä paljon vihje vanhan miehen askeettiseen vanhurskaaseen elämäntapaan. Useinhan nähdään huolimattomasti ja ymmärtämättömästi vaatimaton koti vain kriittisenä merkkinä köyhyydestä eikä nähdä sen liittymistä kristilliseen askeettiseen elämäntapaan. Tämä sama väärinymmärrys on tyypillistä yhä edelleen.


Vanhan miehen korsun olkikatto oli toki rapistunut, mutta maaseinät eivät. Olkien vaihtaminen olisi ollut halpaa ja helppoa, mutta vanha mies ei korjannut, koska sille ei ollut tarvetta tässä paikassa, jossa ei ollut hurrikaaneja, ei kaatosateita tai muuta huonon sään raivoa. Meri muuttui myrskyisäksi vasta ahneuden jälkeen.


Ihme tapahtui ja Jumala lähetti vanhan miehen verkkoon kultaisen kalan, joka puhui ihmisäänellä. Jumala halusi koetella vanhan miehen vanhurskautta kiusauksella. Jumala halusi testata Jumalan lakien toimintaa. Vanha mies pelkäsi, mutta hänellä ei ollut syytä pelätä pientä kultaista kalaa, vaan vanhurskaat ja viisaat ymmärsivät pelätä synnin pelkoa, pelkoa langeta kiusaukseen. Niin vanha mies päästi kultakalan menemään. Vanha mies lausui ystävällisesti: ”Jumala sinun kanssasi, kultakala!” Бог с тобою, золотая рыбка!



Kotiin palattuaan ilman mitään saalista, vanha mies kertoi iloisesti ihmeestä vanhalle vaimolleen. Mies oli ymmärtänyt pelätä paratiisinsa maailman tuhoutumista, niin kuin Matteuksen evankeliumin luvussa 6 sanotaan jakeissa 25-26: ”älä murehdi sielustasi, mitä syötä ja juot, äläkä ruumiistasi, mitä puet päällesi...”



Kotona vanha nainen moitti miestä siitä, että tämä ei pyytänyt yhtään mitään. ”Sinä typerys, sinä typerys!” Vanhan miehen oli palattava merelle ja täytettä vanhan naisen käsky.


Nainen asetti yhä uudestaan lisää ja lisää vaatimuksia, joita miehen piti esittää kalalle. Pian vanha nainen vaati tulla jopa meren kuningattareksi, jonka alaisena tämä kultakala olisi itsekin. 


Vanha mies, joka puhuttelee kultakalaa ensimmäistä kertaa, sanoo: "Vanha vaimoni", sitten "äreä nainen", "vanha nainen on sekaisin", "vanha nainen kapinoi", ja lopuksi: "Mitä minun pitäisi tehdä pirun naisen kanssa?" Kuulemme hänen äänestään vanhan naisen kasvavan tuomitsemisen. Viimeisellä kerralla kultakalan luokse tullessaan vanha mies ei enää pyydä vanhan naisen toiveen täyttymistä, vaan kysyy kultakalalta neuvoa: "Mitä minun pitäisi tehdä kirotun naisen kanssa?"


Puškinin sadun ensimmäisessä käsinkirjoitetussa versiossa vanha nainen istui Baabelin tornissa ja hänellä oli yllään paavin tiara. Raivostunut nainen käski vanhaa miestä, että hän haluaa olla jo enemmän kuin vapaa kuningatar, hän haluaa olla paavi. Ja kultakala teki hänestä paavin. Baabelin tornissa vanha nainen istui ja vanha mies kumarsi vanhalle naiselle, mutta tyhmälle naiselle ei riittänyt olla edes paavi, vaan hän halusi olla meren rakastajar, itse asiassa Jumala.


Tarina päättyy surullisesti: vihainen kala ottaa vanhuksilta kaiken pois ja vanha nainen istuu taas rikkinäisessä köyhässä korsussaan.


Vanha mies oli kiltti, armollinen, alistuva, vaatimaton, mutta kyvytön ohjaamaan vanhaa vaimoaan kristilliseen elämään. Hän vapautti kultakalan välittömästi käyttämättä tilaisuutta esittää edes toiveita. Vanha nainen päinvastoin oli hyvin ahne, itsekäs, vihainen, kyvytön myötätuntoon. Vanha nainen ei säälinyt edes vanhaa miestään, vaan toimi pelkästään omien etujensa mukaisesti. Tultuaan kuningattareksi nainen potki miehensä välittömästi ulos vihamielisesti. Hän tyhmän lyhytnäköisesti uskoi, ettei hänen pahalla käytöksellään olisi kielteisiä seurauksia.


Puškinin satu opettaa pysähtymään ajoissa: varallisuuden ja menestyksen jano sokaisee silmät, tekee sydämestä julman. Vanha nainen vihastui uudestaan ja uudestaan, vaikka kaikki hänen toiveensa oli täytetty. Vanha nainen ei kuitenkaan löytänyt onnea. Hän ei ollut kiitollinen siitä, mitä hänellä on. Puškinin mukaan tämä on myös avain harmonian löytämiseen sielusta ja suhteista muihin. Vain kiitolliset ihmiset voivat tuntea onnea ja tyytyväisyyttä.


Jos yrittäisinkin tällä kertaa nousta Oblomovin sohvalta ennen kuin minun vanha kelloni pysähtyy, en aio unohtaa uudenvuoden jälkeen Puškinin tunnetun sadun kristillistä viisautta kiitollisuuden tarpeellisuudesta ja ahneuden vaarallisuudesta.

 

 

                                                                      X X X

 

Sotapsykoosiin joutuneen vallankäytön tilassa ei alistetun kansalaisten mielipiteitä tutkita, ei kysytä mitään, on kiire. Kansalaisten äänillä ei ole enää merkitystä. Eikä ihmiset ymmärrä vääryyttä, vaan tottelevat sotapsykoosissa moraaliyrittäjiä, jotka saavat entistä enemmän kontrolloida kaikkea.

Terveisin Juha

Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja
juhamolari@gmail.com
GSM +358 40 684 1172

perjantai 23. joulukuuta 2022

Ja taas kerran laps' hankeen hukkuu, unohtuu. Niin varhain jouluaamuna renki löysi pienen paleltuneen ruumiin

 


Turun arkkihiippakunnan piispana esiintyvää teologian maisteri, rouva Mari Leppänen onnistui kirjoittaa pitkän kolumnin joulusta Yleisradiolle 23. joulukuuta 2022, mutta ei maininnut yhtään kertaa Jeesus-sanaa. Kirkkona esiintyvä uskonnollinen taho esittää meille joulun ilman Jeesusta. Länsimaisen protestanttisen teologian itsetuho ei ole uusi asia. Siitä on kirjoitettu monia tarkkoja tutkimuksia.


Suomessa evankelisluterilaisen kirkon arkkihiippakunnassa ei joulurauhaa julisteta Jeesuksen Kristuksen syntymän kunniaksi, Jeesus-nimeä ei edes mainita joulun kirjoituksessa. Piispana esiintyvän rouva Mari Leppäsen joulukolumnissa mainittiin sota-sana 18 kertaa, Jeesus-nimeä ei yhtään kertaa. Jouluevankeliumin sijasta Ukraina hallitsi rouva Leppäsen joulukirjoitusta.


 

Piispana esiintyvä rouva Mari Leppänen ei edes virkansa puolesta kyennyt piispalliseen saarnaan Ukrainassa vallitsevasta sydämen paatumisesta ja mielen hämärtymisestä, jotka ovat johtaneet suoranaiseen vainoon: kirkkoja on väkivaltaisesti haltuunotettu, pappeihin ja maallikoihin on kohdistettu pahoinpitelyä, kirkkoja on jopa lännen liittolaiset pommittaneet, kirkoissa ja luostareissa tehdään väkivaltaisia joukkoetsintöjä. Mari Leppänen ei kohottanut piispallista sauvaansa nuhdellakseen tuota sydämen paatumusta ja mielen hämärtymistä. Sodan hän mainitsee 18 kertaa lyhyessä joulun kolumnissaan. Jeesusta hän ei mainitse yhtään kertaa.


Venäläinen kirjailija Fjodor Dostojevski kirjoitti vuonna 1876 joulutarinan Poika Kristuksen luona joulukuusella - Мальчик у Христа на елке. Eila Salmisen suomennos vuonna 1981 käyttää nimitystä ”Poika Kristuksen joulujuhlassa”, filosofian tohtori Viktor Kustaa Trastin suomennos vuonna 1962 ”Poika Kristuksen luona joulukuusella”, näytelmäkirjailija Eero Alpin suomennoksessa vuonna 1904 pelkästään nimeä ”joulu”.


Dostojevskin joulukertomus on yhä kuitenkin vähemmän tunnettu Suomessa. Kerron Dostojevskin joulukertomuksesta suomalaisen piispallisen joulukertomuksen puuttuessa tänä vuonna: kirjailija Dostojevski ei hävennyt Jeesuksen Kristuksen nimeä eikä unohtanut myöskään oman kaupunkinsa köyhiä.


Joulukuun 26. päivänä 1875 Fjordor Dostojevski ja hänen tyttärensä Ljuba osallistuivat Pietarin taiteilijaseuran järjestämiin lasten tanssiaisiin ja joulukuusijuhlaan. Joulukuun 27. päivänä Dostojevski ja Pietarin käräjäoikeuden syyttäjän virasta juuri oikeusministeriön varajohtajaksi ylennetty venäläinen lakimies ja salaneuvos Anatoli Fedorovitš Koni saapuivat Ohtan kaupungin laitamilla sijaitsevaan nuorten rikoksentekijöiden siirtokuntaan, jota johti tunnettu etnografi, opettaja ja kirjailija, Saratovin maakunnan aatelisista lähtenyt majuri, Kazanin yliopistossa venäjän kielen historiasta tohtoriksi väitellyt Pavel Apollonovich Rovinski. Ihan pian tämän jälkeen uudenvuoden aattona Dostojevski tapasi Pietarin kaduilla useita kertoja kerjäläisen, joka pyysi almuja. Kerjäläispojasta käytettiin nimitystä ”poika, jolla oli kynä". Nämä köyhien poikien kohtaamiset ovat pohjana Dostojevskin tälle tarinalle "Poika Kristuksen joulukuusen luona". Toisin kuin Suomessa nykyään tapana, Dostojevskin ei sulkenut silmiään oman kaupunkinsa kurjuudelle eikä kovettanut sydäntänsä Kristukselta Jeesukselta.

 

Dostojevskin joulutarinassa toistuu myös saksalaisen romanttisen runoilijan Friedrich Rückertin vuonna 1816 kirjoittaman balladin "Orvon joulupuu" (saksaksi "Des fremden Kindes heiliger Christ") juoni. Saksalaisen runoilijan ja dosentin Friendrich Rückertin balladissa outo orpo lapsi kävelee jouluyönä nopeasti kaupungin läpi. Yksinäinen lapsi tuijottaa valoja, jotka seisovat jokaisen talon edessä. Lapsi näkee valoista huoneet ja joulupuut täynnä valoa, mutta hän tuntee itsessään erittäin pahoin. Pieni lapsi itkee: Jokaisella lapsella on tänään pieni joulupuu ja valo, hänellä on siitä ilo, mutta minulla raukalla ei ole iloa. Olen unohdettu tässä vierassa maassa eikä kukaan päästä minua sisään. Kukaan ei ajattele lasta. Oi rakas, pyhä Kristus! Ei äitiä eikä isää minulla ole. Ole sinä minun neuvonantajani, lapsi rukoilee Kristukselle, sillä minut on unohdettu tänne! Pieni lapsi hieroo kättään, se on jäätynyt pakkasesta. Niin kylmä lapsi ryömii kaapuunsa. Katse kääntyy ulospäin. Pienen kujan kautta tulee valo valkoisessa mekossa ja puhuu suloisesti: Minä olen pyhä Kristus, olin myös lapsi ennen, niin kuin sinä olet pieni lapsi, en unohda sinua, kun kaikki unohtaa sinut. Ja Rückertin balladi päättyy siihen, että orpo lapsi palaa kotiin pyhän Kristuksen luo.


Dostojevski seuraa myös Hans Christian Andersenin satua köyhän perheen tytöstä ”Pieni tulitikkutyttö” ja Charles Dickensin joulukertomuksen perinnettä. Dostojevskin joulukertomuksessa on kyse Pietarista, jonka kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti kylmää loistoa vastakohtana on pojan kotiseudun synkkyys, jossa hänellä on kuitenkin aina ollut ruokaa ja lämpöä.


Dostojevski aloitti nälkäisen ja köyhän lapsen teeman 1840-luvulla teoksillaan "Köyhät ihmiset" ja "Joulukuusi ja häät", eikä Dostojevski poikennut siitä koko elämänsä ajan Karamazovin veljeksiin asti. Toisin kuin Turun arkkihiippakunnan piispana toimiva rouva Leppänen, kirjailija Dostojevski ei vältellyt sen enempää oman yhteiskuntansa köyhien kärsimyksen muistamista eikä sydäntä paadutettu Kristukselta Jeesukselta.

Dostojevski aloitti tarinansa 30. joulukuuta 1875, ja tammikuun lopussa 1876 kertomus ”Poika Kristuksen joulukuusen luona” julkaistiin.



Fjodor Dostojevski - Poika Kristuksen joulukuusen luona. Joulutarina:


Lapset ovat outoja ihmisiä, he näkevät unia ja näkevät asioita. Ennen joulukuusta ja jouluaattona näin jatkuvasti kadulla tunnetussa kulmassa enintään seitsemänvuotiaan pojan. Hän oli pukeutunut lähes kesäisesti kirpeässä pakkasessa. Kerjäläispoikia oli paljon, ja ne kääntyivät ympäri ja ulvoivat jotain opittua; mutta tämä poika ei ulvonut, vaan puhui viattomasti ja epätavallisesti ja katsoi minua luottavaisesti silmiin; hän oli siis vasta aloittamassa ammattiaan. Hän vastasi, että hänen sisarensa oli sairas eikä hänellä ollut töitä; se saattoi olla totta, mutta kuulin myöhemmin, että tällaisia poikia oli paljon, ja heidät lähetettiin ulos kovimmassa pakkasessa.

Kun poika kasvaa isoksi, hänet myydään mahdollisimman pian tehtaaseen, mutta kaikki, mitä hän ansaitsee, hänen on tuotava takaisin juopoille. Jo ennen tehdasta näistäkin lapsista tulee täydellisiä rikollisia. He vaeltavat ympäri kaupunkia ja tuntevat kaikki kellarikomerot, joihin he voivat päästä sisään ja nukkua huomaamatta. Yksi heistä oli viettänyt useita öitä vahtimestarin roskiksessa, eikä tämä ollut koskaan huomannut häntä. Tietenkin heistä tulee varkaita. Varastaminen muuttuu intohimoksi jopa kahdeksanvuotiailla lapsilla, joskus ilman, että he ovat tietoisia teon rikollisuudesta. Lopulta he kestävät kaiken - nälän, kylmyyden, pahoinpitelyn - vain yhden asian, vapauden, vuoksi, ja he pakenevat isäntiään vaeltaakseen vapaasti. Tämä villi olento ei joskus ymmärrä mitään, ei sitä, missä hän asuu, eikä sitä, missä kansakunnassa hän asuu, onko olemassa jumalaa, onko olemassa hallitsijaa; jopa tällaisia asioita kerrotaan heistä, mikä on uskomatonta kuulla, ja kuitenkin, kaikki ovat tosiasioita.


Oletteko nähneet koskaan jouluna viiltävässä pakkasessa kadulla kerjääviä pieniä lapsia? Heidän vaatteensa ovat heikot, aivankuin kesävaatteissa; kaulassa riippuu vain joku kulunut riekale. He tömistelevät paleltuneita jalkojaan ja sopottavat ulkoa opittuja lauseita. Kun teitä paleltaa, te kiiruhdatte lämpimään kotiinne, ja olette vihaisia noille kerjäläisnulikoille, jotka häiritsevät teitä jaloissanne.

Sellaisesta pienestä pojasta aion minäkin nyt kertoa. Hän oli noin kuudenvuotias, ehkä nuorempikin.

Oli aikainen aamu. Poikanen heräsi kolkossa, kylmässä kellarissa. Hänen nuttunsa oli ohut ja pienokainen vapisi vilusta. Istuen erään arkun päällä huoneen nurkassa hänen hengityksensä purkautui valkoisena höyrynä ilmaan. Hänen oli nälkä, kovin nälkä ... ja tunnit kuluivat. Aina tuon tuostakin hiipi hän vuoteen viereen, jossa makasi hänen sairas äitinsä. Patja oli perin ohut ja tyynyn sijasta oli potilaalla päänsä alla pieni vaatemytty. Hän oli tullut toisesta kaupungista poikansa kanssa ja pian sen perästä sairastunut.

Juhla on ovella, jonka vuoksi muut kellarissa asujat ovat ulkona; eräässä nurkassa kuitenkin kyyristelee muuan ankarasti kärsivät vaimo. Joku aika sitte oli hän vielä ansainnut leipänsä lastenhoitajattarena. Nyt tahtoi hän yksinäisyydessä kuolla. Hän nurisi, vaikeroi ja voivotti pojalle, niin että pienokainen oikein kammosi häntä lähestyä. Lapsi juoksi eteiseen juomaan ja palasi jälleen sairaan äitinsä vuoteen ääreen. Vallitseva hämäryys tuntui hänestä niin tuskalliselta. Tunnit vierivät, ilta joutui. Ei edes kynttilää sytytetty. Poikanen tarkasteli äitiään ja kummasteli, miksi hän ei ollenkaan liikahtanut ja oli kylmä kuin vieressä oleva jäinen, hyinen seinämä. Niin, hän ihmetteli, laskien kätensä kuolleen olkapäille ... Sitten puhalsi hän sormiinsa niitä hieman lämmittääkseen, ja kun äiti ei mitään hiiskunut, läksi hän hiljaa pimeässä haparoiden ulos. Hän olisi jo aikaisemminkin lähtenyt, mutta hän pelkäsi suurta koiraa rappusilla, jonka tapana oli päivän pitkän haukuskella pihamaalla. Näin iltasella ei koiraa enää kuulunut, eikä näkynyt. Pienokainen juoksi kadulle.

Jumala, minkälainen kaupunki! Moista ei hän ollut vielä eläissään nähnyt. Yö täällä oli valoisa, eikä musta, niinkuin siellä, mistä hän oli tullut. Kellarikerros-myymälät olivat suljettu ja luukut ikkunoiden edessä. Kadulla ei enään paljon liikuttu. Jokainen kiirehti kotiinsa. Ainoastaan lukemattomat koiralaumat vaeltelivat ympäri. ...

Hänen oli nälkä ... Hyvä Jumala! Olisipa edes palanenkin leipää taskussa, jotta voisi jotain saada suuhunsa! Vaunuja kulki edes ja takaisin. Pakkanen paukkui. Kuormaa vetävän hevosen sieraimista tulvi lämmintä henkeä koleaan ilmaan. Kaviot kopsahtelivat lumisiin kiviin. Muutamat ohikulkijat työnsivät toisiaan pois tieltään ... Voi hyvä Jumala, miten mielellään hän nyt söisi ruokaa! Mistä saisi jonkun kannikan? Ja sormia niin kouristi kylmyys.

Pieni poika kulki ja kulki. Katu seurasi kadun perästä, aina samanlainen ja yhtä leveä. Niin paljon, paljon valoa!... Mikä tuossa? Kas, iso, iso lasiruutu! Sen takana pieni leikkitupa ja joulukuusi kaikessa koreudessaan. Paperit kimmeltävät ja punaiset, suuret omenat loistavat! Tuolla … tuolla tanssii pieni poika pienen tyttösen kera ... voi, miten sievä tyttö!

 

Ihana soitto kuului pienen yksinäisen pojan korviin kuin kaukainen hyminä. Poika raukka, köyhä pienokainen näkee ja kuulee tuon kaiken ja nauraa. Pian kuitenkin varpaita alkaa pakastaa ja sormet tahtovat jäykistyä kokoon. Lapsi riepu alkaa katkerasti itkeä.

Toisessa ikkunassakin hän näkee kauniin joulukuusen ja pöydällä monenmoisia kauneuksia ja makeisia. Muutamia naisia istuu siellä sisällä. Ja pari henkilöä astuu kadulta sinne sisälle! Pienokainenkin hiipii ovelle, aukasee sen ja menee sisään. Huh, miten häntä pelästytään. Muuan naisista kiiruhtaa hänen luokseen, ojentaa hänelle lantin ja työntää hänet nopeasti takaisin kadulle.


Pienokainen säikähtää! Kopeekka putoaa katukäytävälle. Kiireesti juoksee hän pois ... pois... minne, sitä ei itsekkään tiedä.

Mutta mitä tuossa? Ihmisiä on kokoontunut. Kas, ikkunalle on asetettu kolme koreata nukkea, jotka ovat erivärisissä vaatteissa ja näyttävät aivan eläviltä. Yksi nukeista, vanha mies, istuu tuolilla ja liikuttaa käsivarttaan kuin viulua soittaen; toiset ovat myös soittavinansa ja nyökyttelevät päitään tahdissa. Välistä ne katsovat toisiinsa, niiden huulet liikkuvat ikäänkuin puhuisivat. Pienokainen luulee ne ensin eläviksi pikku ihmisiksi. Kun hän sitten huomaakin niiden olevan vain nukkia, nauraa hän. Ei elämässään ollut hän moisia nähnyt.

Äsken oli hänellä vielä itku kurkussa, mutta nuo merkilliset nuket nähtyään käy suu hymyyn. Äkkiä hän tuntee jonkun tarttuvan nuttunsa liepeeseen. Joku lurjus kaataa hänet maahan ja potkasee häntä. Kuka vintiö lie? Ihmiset huutavat, hän nousee ylös ja juoksee, juoksee ... minne, sitä hän ei tiedä itsekään.

Jonnekin vieraalle pihamaalle hän joutuu ja kätkeytyy puupinon taakse. Täällä on pimeää, pieni poika tuumii, täältä ei kukaan minua löydä. Hän kyyristyy ja on niin peloissaan, että tuskin uskaltaa hengittää ... Äkkiä tuntuu niin merkillisen keveältä! Käsiä ja sormia ei enää kourista, lämpö valtaa hänen ruumiinsa, ja hänestä tuntuu kuin olisi uunin vieressä... Hän on pitkällään maassa.


Miten ihanaa on siinä levätä ... hän lepää vain hetkisen, sitten menee taas nukkeja katselemaan ... Ihan hän näkee ne nuket edessään ... pienokainen hymyilee ... Ne ovat aivankuin eläviä ihmisiä!... Nukkeja katsellessaan pieni yksinäinen kerjäläispoika kuulee äitinsä kehtolaulun. Äiti, minä levähdän, minä vain hetkisen levähdän ... Voi, miten suloista on tässä levätä! — Tule luokseni, pienokainen, minulla on joulukuusi, yksinäinen poika kuulee hellän äänen kuiskaavan.

Lapsi ajattelee, että se on äiti, joka kutsuu, — ei, ei se äiti olekaan! Joku kumartuu hänen ylitsensä siellä pimeässä. Ja valo virtaa hänen silmiinsä. Voi mikä ihana valo! Ja voi, minkälainen joulukuusi! Mutta ei, se ei olekaan joulukuusi. Tuollaista puuta eihän ole milloinkaan ennen nähnyt. Kaikki on vaan yhtenä kirkkautena, ja nuket hyppivät tuolla.


Ei, ne ovatkin poikia ja tyttöjä, jotka lentävät hänen luokseen, suutelevat häntä, ottavat hänet mukaansa, ja hän itsekin lentää ... Hän näkee äitinsäkin, joka hymyilee. „Äiti! Äiti! Voi, miten ihanaa täällä on, äiti!” Ja hän kertoo lapsille nukeista siellä ikkunassa. — Keitä olette, te pojat, ja keitä te, tytöt? Hän kysyy hymyillen.

”Tämä on Kristuksen joulukuusi,” nämä vastaavat. ”Tänä päivänä on Kristuksella aina joulukuusi lapsia varten, sellainen, jommoista ei maan päällä löydykään.”

Ja pienokainen kuulee, että nuo lapset ovat olleet samanlaisia kuin hänkin. Toiset olivat kuolleet kylmään, toiset nälkään, toiset taas mikä mihinkin tautiin. Ja kaikki ovat nyt täällä, kaikki ovat enkeleitä, kaikki Kristuksen luona, joka heille ojentaa käsiään, joka siunaa heitä ja heidän äitiään ... Ja äidit seisovat vieretysten, tuntevat poikansa ja tyttärensä, lentävät heidän luokseen, suutelevat heitä, kuivaavat heiltä kyyneleet. Ei itkua, ei valitusta, kaikki niin ihanaa!

— — —

Aamulla talon renki löytää pienen paleltuneen ruumiin puupinon takaa.


                                                                      X X X

 

Sotapsykoosiin joutuneen vallankäytön tilassa ei alistetun kansalaisten mielipiteitä tutkita, ei kysytä mitään, on kiire. Kansalaisten äänillä ei ole enää merkitystä. Eikä ihmiset ymmärrä vääryyttä, vaan tottelevat sotapsykoosissa moraaliyrittäjiä, jotka saavat entistä enemmän kontrolloida kaikkea.

Terveisin Juha

Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja
juhamolari@gmail.com
GSM +358 40 684 1172

sunnuntai 13. marraskuuta 2022

”Menkää pois: Minä en tunne teitä!” Näin Pyhä Johannes Kronstadtilainen opetti Herra Jeesuksen sanoja lopunajoista.

 

Arkangelissa eli Vienan läänissä vuonna 1829 syntynyt, Pietarin alueella Kronstadtissa vuonna 1908 kuollut seurakuntapappi Pyhä Johannes Kronstadtilainen, oikealta nimeltään Ioann Iljitš Sergijev, on tullut tunnetuksi elämästään ja opetuksestaan. 


 


Pyhältä Johannes Kronstadtilaiselta on "Valvomisen sunnuntaina", jota vietämme tänään 13. marraskuuta 2022, luettavan Matteuksen evankeliumin luvun 25 selitys. Tämä koskee siis Jeesuksen vertausta kymmenestä morsiusneidosta, viisaista ja tyhmistä, joista tyhmät eivät päässeet häätaloon, kun sulhanen tuli: ovi suljettiin. Silloin tyhmät huusivat: Herra, Herra, avaa meille. Mutta hän vastasi: Totisesti, minä en tunne teitä. Jeesus kehottaa: Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.


Pyhä Johannes Kronstadt


Pyhä Johannes Kronstadt syntyi vuonna 1829 köyhän perheen esikoisena Suran kylässä Arkangelin maakunnassa. Hänen suvussaan oli ollut useitakin pappeja. Johanneksen isä Ilja Mihajlovits Sergijev toimi myös kirkkoherrana, mutta kuoli jo varhain 48-vuoden iässä. Äiti Feodora synnytti kuusi lasta, joista kolme jäi eloon. Tämä äiti kuoli koleraan 63-vuoden iässä. Johannes valmistui Arkangelin teologisesta seminaarista ja siirtyi sen jälkeen Pietarin teologiseen seminaariin.


Johannes avioitui Kronstadtin katedraalin kirkkoherran tyttären Elisabetin kanssa, mutta heille ei syntynyt lapsia. Virallisen selityksen mukaan pariskunta ”otti itselleen neitsyyden uroteon” eläessään avioliitossa. Heillä oli lopunajallinen meininki niin kuin jo apostoli Paavali ihannoi 1. Korinttilaiskirjeessä.


Pariskunta kasvatti kahta kasvattitytärtä. Isä Johanneksen yksityisen päiväkirjan mukaan hänen vaimonsa alkoi 1870-luvun puolivälistä lähtien osoittaa pahatapaista mustasukkaisuutta, epäluuloisuutta ja jopa vihamielisyyttä. Tätä päiväkirjaa säilytetään Venäjän valtion historiallisessa arkistossa. Päiväkirjasta näkyy myös äärimmäinen itsekritiikki ja jopa avoimen kielteinen sävy itseään kohtaan, mikä on toki tyypillistä ortodoksiselle askeesille. Eihän uskovainen ole tullut itseään kehumaan ja jumaloimaan, vaan hyvin tietoiseksi omista synneistä ja heikkouksista.


Isä Johanneksen sisäinen halu oli ryhtyä munkiksi ja ryhtyä lähetyssaarnaajaksi aina Amerikan ihmisille saakka, mutta hän melko varhain havahtui, että Pietarin asukkaat ”eivät tunne Kristusta sen enempää kuin jonkin Argentiinan Patagonian villieläimet”. Niin Johannes jäi Pietariin ja ordinaation jälkeen hänet lähetettiin Kronstadtiin, joka oli paitsi laivastotukikohta myös hallinnollinen maanpakopaikka epäsosiaalisille persoonallisuuksille ja lukuisille kerjäläisille.


Hänen ihailijoidensa mielestä "isä Johanneksen ulkonäkö oli erityinen, viehättävä, joka tahtomattaan käänsi kaikkien sydämet hänen puoleensa: hänen silmissään näkyi taivas, kasvoissa - myötätunto ihmisiä kohtaan, hänessä näkyi halu auttaa kaikkia".


Kronstadissa Johannnes herätti hämmennystä, kun hän ”alkoi vierailla hökkelikylissä, kaivoksissa ja köyhissä asunnoissa. Hän lohdutti hylättyjä äitiä, hoiti näiden äitien lapsia sillä aikaa että äidit saivat pestä pyykkiä, auttoi rahan kanssa, varoitti ja kehotti juoppoja, antoi koko palkkansa köyhille, ja jos rahaa ei ollut, hän antoi vielä saappaansakin ja palasi paljain jaloin kotiin seurakuntataloon. Ja tämä johti siihen, että ortodoksinen kirkko päätti antaa seurakuntapapin palkan hänen vaimolleen eikä enää hänelle itselleen!


Sen lisäksi että isä Johannes oli tunnettu poikkeuksellisesta hyväntekeväisyydestään ja laupeudestaan, hänen saarnansa olivat äärimmäisen tunteellisia. Todistajien mukaan isä Johannes itki usein saarnoissaan. Tämä herätti 1860-luvulla myös väärinymmärrystä ja paheksuntaa kirkon muissa papeissa.


Yksityinen hyväntekeväisyys jatkui virkakauden alusta lähtien ja laajeni 1880-luvulta lähtien, kun hän perusti ”Ahkeruuden talon”, jossa oli erilaisia työpajoja, köyhien koulu, naistentalo, orpokoti jne. 1890-luvulla isä Johannes oli saanut kaikkialla Venäjällä kunnioitusta ja väkijoukot kirjaimellisesti kerääntyivät hänen ympärilleen, repivät häntä vaatteista, monin paikoin oli vastassa monien tuhansien ihmisten väkijoukko.


15. heinäkuuta 1890 Harkovan katedraaliin ei mahtunut enää seurakuntalaisia, vaan isä Johanneksen toimittaman jumalanpalveluksen aikana myös Harkovan собо́рная katedraali-aukiolle kokoontui yli 60 000 rukoilijaa. Samanlaisia olivat tilanteet Volgan kaupungeissa Samarassa, Saratovissa, Kazanissa ja Nižni Novgorodissa.


Kronstadtin Johanneksen maineen ja kunnioituksen kasvu johti siihen, että hänelle alettiin lahjoittaa suuria rahasummia - henkilökohtaisesti ja postisiirtoina. Hän puolestaan jakoi summat eteenpäin. Isä Johannes sanoi hyväntekeväisyystyöstään: 

"Jumalalla ei ole helleeniä eikä juutalaisia. Minulla ei ole omia rahoja. He lahjoittavat minulle ja minä lahjoitan eteenpäin. Usein en edes tiedä, kuka lähetti minulle tämän tai tuon lahjoituksen ja mistä. Siksi lahjoitan myös sinne, missä on tarvetta ja missä sillä rahalla voi tehdä hyvää".


Kronstadtin Johanneksen anteliaisuuden julkisuus houkutteli hänen luokseen valtavan määrän anojia - tavallisista kerjäläisistä varakkaisiin kauppiaisiin, jotka olivat joutuneet epätoivoon kriittisen tilanteen vuoksi (konkurssi, häviö korttipeleissä jne.). Isä Johannes kulki nyt Kronstadtin läpi kerjäläisten "armeijan" saattelemana, joille hän jakoi almuja kahdesti päivässä, aamulla ja illalla.


1890-luvulla muodostui Kronstadtiin suorastaan pienimuotoista teollisuutta, joka palveli huomattavaa pyhiinvaeltajien virtaa, joka saapui toivossa tavata isä Johannes. Johanneksen oli palkattava sihteereitä, jotka vastasivat vierailijoiden valinnasta, joita oli mahdoton määrä, että yksi ihminen nämä kaikki kohtaisi kasvotusten.


Kronstandin Johannes oli myös kuolevan Aleksander III:n luona Krimillä, toimitti ehtoollisen ja ruumiin voitelyn öljyllä, minkä jälkeen hän laski kätensä Aleksander III:n pään päälle kuolevan pyynnöstä. Tämä puolestaan edisti isä Johanneksen suosion kasvua yhteiskunnassa. Johannes Kronstadt tunnettiin Venäjän keisarikunnassa askeettisena ja raittiusyhdistyksen tukijana, joka piti puolustuspuheita, jotta ihmiset joisivat pikemmin teetä kuin vodkaa. Hän puhui suoria sanoja juopumusta vastaan.


Kronstahdtin Johannes ja paroni Otto von Buxhoevedenin pohdiskelujen ansiosta perustettiin Pyhän Andreaksen ahkeruuden talo, jossa oli erilaisia työpajoja, kouluja, yömaja, soppakeittiö ja poliklinikka. Tämän ahkeruuden talon menestys johti vastaavien laitosten syntymiseen kaikkialla Venäjällä. Toisin kuin tuolloin olemassa olevat työtalot, nämä eivät olleet rangaistuksen täytäntööpanolaitoksia. Pietarissa filantrooppi Anatoli Nikolajevits Demidov oli avannut jo aiemmin myös ahkeruuden talon, mutta 10.lokakuuta 1882 Isä Johanneksen ja luterilaisen paroni Otto von Buxhoevedin avaama ahkeruuden talo tuli varsinaiseksi esimerkiksi. Paroni Buxhoeven keräsi luterilaisilta kauppiailta varoja ja perusti Pietariin vielä toisenkin evankelisen huolenpidon talon Pietarin Pyhän Marian luterilaisen kirkon yhteyteen.


Paroni Otto Ottovich Balthazar von Buxhoeveden oli koulutukseltaan juristi, joka oli valmistunut Pietarin oikeustieteellisestä korkeakoulusta, josta hän jatkoi Leipzigin yliopistoon opintoihin. Paronin mielisairas poika Edgar tappoi hänet sittemmin kesäkuussa 1907 ja hänet haudattiin Smolenskin luterilaiselle hautausmaalle.


 


Pyhän Johannes Kronstadtin teoksessa Kommentti Matteuksen evankeliumiin, jonka Pietarin ortodoksinen hengellinen akatemia on julkaissut vuonna 2009, tämä kanonisoitu seurakuntapastori selittää lopunaikojen kehotus- ja vertauspuhetta, jonka Jeesus oli pitänyt. Pyhän Johannes Kronstadtin teoksessa Elämäni Kristuksessa hän voimakkaasti moittii kaikenlaista uskon väärentämistä:


Tulee aika, jolloin he valitsevat himojensa mukaan omat opettajansa, kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee [2. Tim. 4:3]. Eivätkö maalliset ihmiset ja jopa monet hengelliset ihmiset tee tätä nykyään? Eivätkö he ole itse valinneet omia opettajiaan miellyttääkseen korviaan? He eivät opi ainoalta Opettajalta - Kristukselta, Hänen evankeliumistaan eivätkä Hänen kirkostaan, vaan maallisilta toimittajilta, feuilletonkirjailijoilta, romaanikirjailijoilta, runoilijoilta, näyttelijöiltä, ja he sanovat: "Voi, miten viihdyttävää se kaikki onkaan, miten opettavaista!". Ja jos ei sanoin, niin teoin he sanovat: emme tarvitse evankeliumia tai kirkkoa jumalanpalveluksineen, sakramentteineen ja Jumalan sanan julistuksineen. Meillä on niin hyviä, moraalisia opettajia! Herra Jeesus, mihin olemme tulleet? He hylkäsivät Sinun sanasi.


Johanneksen viittaus "feuilletonkirjailijoihin" tulee ranskalaisesta sanasta, josta Suomessa käytetään ruotsalaista sanaa följetongi sanomalehtien ja muualla julkaistavien jatkokertomuksen lajityypille. Viron kielessä följeton on vakiintunut tarkoittamaan pakinaa. Följetongi oli yleinen tyylilaji Venäjällä Aleksanteri II:n hallituksen uudistusten aikana. Fjodor Dostojevski kirjoitti näitä, mutta myös parodioi, koska näki följetongin juhlivan katoavaa kulttuuria. Nykypäivänä olisi helpompi ymmärtää följetongin turhamaisuuden ihmisten mieltemysten kuohuttajana, kun television aikakaudella tilalle on saapunut Kauniit ja rohkeat sekä vastaavat jatkokertomukset. Johannes Kronstadt havaitsi, että nämä katoavan kulttuurin ilmiöt täyttävät ihmisen sielun petollisesti, kun Pyhän Jumalan sanan ja Kristuksen pitäisi täyttää ihminen.



Johannes Kronstadtin huomautus ei ole yhtään vähemmän merkityksellinen yli 100 vuotta myöhemmin, kun kirkkoherra Kari Kanala kehuu ja kutsuu Suomessa evankelisluterilaisen kirkon valvomisen sunnuntain jumalanpalveluksen saarnaajaksi koomisen näyttelijän Janne Katajan. Janne Kataja voi olla sympaattinen näyttelijä, mutta kristinuskoon sitoutumista hän ei ole koskaan ilmoittanut, vaan pikemmin kertonut median haastatteluissa ei-kristillistä panteistista energiauskoa.


 

Johannes Kronstadt arvosteli myös erittäin voimakkaasti kreivi Lev Tolstoin toimintaa vastaavasta syystä, että Tolstoi erkaantui kristillisestä uskosta, josta hän oli toki saanut vaikutteita. Ei olisi tullut kysymykseenkään, että kristinuskosta erkaantunut ja sivuun harhautunut henkilö voitaisiin kutsua jopa jumalanpalveluksen saarnaajaksi. Johannes Kronstadt moitti, että Lev Tolstoi kehitti panteistisen uskonnollisen järjestelmän, jossa Luojaa ei ole olemassa, vaan itsekukin on osa jumalaa. 

 

Tolstoi oli hylännyt opin Kristuksen Jeesuksen jumaluudesta, dogmit Kolmiyhteisestä Jumalasta, lunastuksesta, neitseestä syntymästä ja kuolleistanousemisesta. Toden totta Tolstoi kirjoitti vuonna 1901 vastauksessa synodille, että syytökset olivat oikeita, sillä hän hylkää kaikki sakramentit, koska pitää ”kaikkia sakramentteja karkeana noituutena”. Tolstoi myös kirjoitti, että kristillisessä maailmassa ei ole enemmän haittaa aiheuttanut kirjaa kuin tämä kauhea kirja, jota kutsutaan Vanhan ja Uuden tetamentin pyhäksi historiaksi.


Kirjassaan ”Elämäni Kristuksessa” Pyhä Johannes Kronstadt oli hyvin pettynyt modernismiin. Moni muinainen pakanallinen kirjoitus saattaa olla jopa parempi ja puhtaampi kuin niin kutsuttujen kristittyjen kansojen moderni kirjallisuus. Nykykristityt eivät ole pelkästään kylmiä rukouksessa, vaan he ovat myös lakanneet kääntymästä Raamatun puoleen ja ovat yhä enemmän ”maailman henkeä”, toisin sanojen sanomalehtien, aikakausilehtien ja maallisten kirjailijoiden sekä teatterin henkeä.


Johannes Kronstadtin mukaan Raamatun varoitukset pitää ottaa vakavasti, koska asia ja aika on oikeasti vakava:


Jokaisen tulisi tietää ja uskoa, että on olemassa hengellinen, tappava käärme, jota kutsutaan paholaiseksi ja saatanaksi ja jonka Luoja on tuominnut ikuiseen piinaan ja joka kykenee raahaamaan epäuskoisia ja katumattomia ihmisiä ikuiseen piinaan. Jokaisen tulee myös tietää ja uskoa, että Jumala on lähettänyt Vapahtajan maailmaan pelastamaan ihmiset tämän käärmeen tappavalta pistolta – synnistä ja iankaikkisesta kuolemasta, ja että tämä Vapahtaja antaa jokaiselle pelastavan lääkkeensä käärmettä vastaan: uskon, rukouksen, parannuksen ja Pyhän ruumiinsa ja verensä salaisuuden (ehtoollisen sakramentissa).


Johannes Kronstadt ei samaistanut ja sekoittanut Jeesuksen Kristuksen perustamaa Jumalan valtakuntaa maalliseen isänmaahan, vaan kirjoitti klassisen kristinuskon mukaisella tavalla (vrt. kirkkoisä Kyprianos), joka olisi edelleen aiheellista ottaa opiksi:


Älä sure lohduttomasti isänmaan onnettomuuksia, menetettyjä sotia, sotalaivojen menetyksiä, valtion valtavia tappioita. Sure, jos etenet huonosti kohti ikuista Isänmaata, joka on valmistettu taivaassa. Sure, jos sydämesi on kaukana Jumalasta. Maallinen isänmaa kärsii tsaarin ja kansan synneistä, tsaarin uskon puutteesta ja lyhytnäköisyydestä, hänen antautumisestaan Lev Tolstoin ja koko niin sanotun koulutetun ministerikunnan ja virkamiesten epäuskoon ja jumalanpilkkaamiseen upseereineen ja opiskelijanuorisoineen. Rukoile Jumalaa kyynelein Venäjän yleisen epäuskon ja korruption tähden. Herra, herättäköön nukkuva kuningas, joka on lakannut toimimasta voimallaan: anna hänelle rohkeutta, viisautta ja ennakointikykyä”.


Kommentti Matteuksen evankeliumiin


Johannes Kronstadilainen selittää Jeesuksen vertausta tyhmistä ja viisaista morsiusneidoista, joista tyhmät nukkuvat ja eivät pääse juhliin – ovet suljetaan, heitä ei tunneta. Johannes nostaa esille monia tilanteita, jotka johtavat kristityt nukkumaan, välinpitämättömyyteen ja penseyteen.


Kun vihollinen ei onnistu syöksemään kristittyjä pois pelastuksen tieltä ahdistuksilla, köyhyydellä, hän ryntää toiseen ääripäähän: vihollinen taistelee kristittyä vastaan terveydellä, levolla, sydämen velttoudella, hengellisellä tunteettomuudella, ulkoisen elämän rikkauksilla. Voi miten vaarallinen tuo viimeinen tila onkaan! Se on vaarallisempi kuin ensimmäinen tila, surun ja masennuksen ja sairauksien tila. Meidän on helppo unohtaa Jumala. Unohdamme helposti Jumalan ja lakkaamme tuntemasta Hänen armoaan, torkumme ja nukumme hengellisesti.”


Ahdistuksessa me tahattomasti jatkuvasti käännymme Jumalan puoleen pelastuksen saamiseksi, tunnemme jatkuvasti, että Jumala on pelastuksemme Jumala. Näin ollen kristityn on parempi elää kaikenlaisessa ahdistuksessa”.


Johannes Kronstadilaisen selitys nousee uskollisesti siitä vanhasta tunnelmasta, joka on ollut olennainen osa myös Jeesus nasarettilaisen julistusta. Jos muistamme Jeesuksen vertausta suurista pidoista, Luukas 14:16-27, niin tässäkin vertauksessa hyvää elämää perhesiteissään ja omistuksestaan vastuullisesti hoitavat ihmiset jäivät suurten pitojen ulkopuolelle. He kieltäytyvät. Palvelijat menivät saman kaupunkikulttuurin eri sosiaalisten ryhmien luo ja saivat erilaisen vastauksen kussakin ryhmässä. Tietyt henkilöt valittiin pahaksi malliksi tuomittavasta ihmiskunnasta tuossa maailmassa, jossa omaisuus perustui maanomistukseen, henkilön identiteetti ja kunnia perustuivat tämän perheen jäsenyyteen.


Jeesus ei esittänyt mitään toimintaohjelmaa oikeudenmukaista yhteiskuntajärjestystä varten, vaan vertauksessa torjutaan tavallinen elämä, rikkauden tavoitteluun ja tavallisen elämän turvallisuuteen liittyy illuusio, joka on muuta kuin ihmisen varsinainen tarve. Niin myös Nooan päivien tulva paljasti tavanomaisen elämän vaarallisuuden, Luukas 17:27. Suomeksi kirkkoraamattu sanoo liian yleisluonteisesti Jeesuksen kehotuksen: Joka yrittää turvata sielunsa, kadottaa sen, Luuk 17:33, mutta ”turvata sielunsa” olisi evankeliumin alkukielessä selvä viittaus ansiotulosta kieltäytymiseen. Siinä Jeesus kehottaa seuraajiaan valmiuteen kieltäytyä ansiotulon tai ylläpidon etsimiseen (ζητήση ...περιποιήσασθαι).


Kirkkohistorian perinne rakentui tälle samalle näkemykselle ja Kleemens Aleksandrialainen kirjoitti, että yksityisomaisuus on lähtökohtaisesti epäoikeudenmukaista: ”Omistamisella on demoninen luonne, koska se sitoo ihmisen ja sulkee hänen korvansa Jumalan valtakunnan kutsulta” (Quies dives 31: GCS 17, 180). Juudaan testamentin mukaan nimenomaisesti pahat henget johtavat viimeisinä päivinä luopumukseen rahan ja rakkauden avulla (TJud. 18:1-6).


Johannes Kronstadilainen ottaa vakavasti Raamatun ja kristikunnan tradition varoitukset paholaisen uhkasta ja himojen vaarasta – joista on nyttemmin tullut leikinlaskun ja välinpitämättömyyden huvipuistoja:


Vapauta minut paholaisen kiireestä. Paholainen kiirehtii, kiirehtii suunnattomasti, tarttuu ihmiseen turmellakseen hänet ikuisesti, samalla kun ihmiset uinuvat, laiskottelevat ja nukkuvat elämänsä turhuudessa, himoissaan, itsekkyydessään, haureudessa, viihteessä, muodissa ja kaikessa muussa, ja he kuolevat tuhansittain kuin kärpäset kärpässienessä. Kiirehtikää, kiirehtikää, kristityt, pelastaaksenne sielunne, niin kauan kuin on aikaa, niin kauan kuin Herra odottaa ja on kärsivällinen, niin kauan kuin taivasten kuningaskunnan ovia ei ole suljettu. Sen jälkeen tulevat tyhmät neitsyet ja sanovat: Herra, avaa meille, mutta Herra vastaa heille: Menkää minun luotani, en tunne teitä, Matt. 25:11-12”.


Älä himoitse mitään, ei ruokaa ja juomaa, ei vaatteita, ei tilavaa ja koristeltua asuntoa, ei rikkaita kodin tarvikkeita, eikä edes terveyttä, älkää edes henkeänne himoitko, vaan antakaa koko elämänne Herran tahdolle ja sanokaa: Minulle se, että elän, on Kristus, ja se, että kuolen, on voitto, Fil. 1:21. Se, joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, pitää sen iankaikkisen elämän maailmassa, Joh 12:25”.


Riippuvuus tilapäisestä elämästä ja terveydestä johtaa moniin poikkeamiin Jumalan käskyistä, lihan hemmotteluun, paastojen rikkomiseen, välttelyyn suorittaa velvollisuuksia tunnollisesti, epätoivoon, kärsimättömyyteen ja ärtyneisyyteen”.


Sinä jäykkä ja karkea sielu, lihasta ja kivestä tehty mies, katumaton mies, sinä keräät vaivaa päällesi! Ennemmin tai myöhemmin te kuolette, kuoleman jälkeen teitä odottaa suurimman tuomarin oikeudenmukainen tuomio ja viimeinen tuomio, suuri vihan päivä ja Jumalan oikeudenmukaisen tuomion ilmestyminen koko maailmalle. Mitä sinä teet silloin, missä olet? Pelkään sinun puolestasi, kurja.”


"Kaikki epäuskoiset ja katumattomat syntiset joutuvat kärsimään iankaikkisen rangaistuksen, iankaikkisen kidutuksen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen (Matt. 25:41).


Kaikki on Jumalan omaisuutta


Johannes Kronstadt liittyi niin teoissaan kuin sanoissaan apostoliseen köyhyyteen:


"Jumala on antanut teille runsaat lahjansa, jotta voisitte antaa ne kätenne kautta muille tarvitseville: ne ovat Jumalan lahjoja, eivät teidän, vaikka te omistaisittekin ne, koska olette keränneet ne työnne tuloksena tai saaneet ne perintönä. Te sanotte: Minä olen ponnistellut. Mitä sanottavaa siinä on? Me kaikki synnymme tekemään työtä, eikä siinä ole teille mitään ansiota: kasvojenne hiessä teidän on syötävä leipänne (1. Moos. 3:19), sanotaan. Mutta niinhän se on, että te teette työtä ja saatte runsaan palkkion työstänne, kun taas toiset tekevät enemmän työtä kuin te ja joutuvat tekemään enemmän työtä kuin te, ja heidän palkkionsa työstään on vähäinen. Ettekö näe, että Jumala on sanoissaan ja teoissaan vanhurskas ja riittävä, mutta kitsastelijoita rangaistaan anteliaasti siitä, että hän ei anna niitä vähäisemmille veljilleen (vrt. Matt. 25:40)?”


Kaikki on Jumalan omaisuutta, ja vain itsekkyytemme ja oman edun tavoittelumme omistaa Jumalan tavarat itsellemme, ja itsekkyytemme käyttää niitä hyväkseen ja pitää sitä suurena palveluksena lähimmäisillemme, kun emme anna heille paljoa; vain paholainen, ikuinen valehtelija ja huijari, pilkkaa Jumalamme nimeä meidän oman ahneutemme, epäsosiaalisuutemme ja kitsautemme kautta. Mutta sinä, Jumalan palvelija, laske aina kaikki omistukset Jumalalle kuuluvaksi, älä omaksesi.”


Kaikki synnit ja intohimot, riidat ja riitelyt ovat todella sielun sairauksia: näin niihin pitäisi suhtautua. Tai kaikki intohimot ovat sielun tulta, suurta sisimmässään raivoavaa tulta, helvetillisestä kuilusta nousevaa tulta. Se on sammutettava rakkauden vedellä, joka on tarpeeksi vahva sammuttamaan kaiken pahuuden ja muiden intohimojen helvetillisen tulen. Mutta voi ja harmi meille, itserakkaudellemme, kun saamme tämän liekin kasvamaan uudella helvetillisellä liekillä - omalla pahansuopaisuudellamme ja ärtyneisyydellämme, ja tällä tavoin olemme pahojen henkien auttajia (Ef. 6:12). Me laskeudumme Gehennan tuleen itseämme kohti, ja jos emme tee parannusta emmekä ole viisaita hyvän puolesta, vaan yksinkertaisia pahan puolesta (Room. 16:19), meidät tuomitaan yhdessä paholaisen ja hänen enkeliensä kanssa kidutettavaksi tulijärveen (ks.: Mt 25:41; Ilm. 21:8). Älkäämme siis antako pahan voittaa itseämme, vaan voittakaamme paha hyvällä (vrt. Room. 12:21).”


Olemme eksyneitä ihmisiä (vrt. Room. 7:24)! Miten on mahdollista, ettemme ole vielä oppineet pitämään kaikkea syntiä sielumme suurena onnettomuutena ja suhtautumaan vilpittömästi ja rakastavasti niihin, jotka ovat joutuneet tällaiseen onnettomuuteen? Miksi emme pakene sitä niin kuin käärmettä, niin kuin myrkkyä? Sillä miksi me kompastumme siihen? Miksi emme tunne sääliä itseämme kohtaan, kun olemme alttiina mille tahansa synnille? Miksi emme itke Herran edessä, joka on meidät luonut (vrt. Ps. 94:6)?”


Menkää heikkojen luo!


Johannes Kronstadilainen moittii voimakkaasti ihmisten pahansuopaisuutta, kovasydämisyyttä ja ylpeyttä, jotka jo Jeesus lausui viimeisen tuomion tuntomerkkeinä:


Pahansuopuus on paholaisen ominaispiirre, eikä millään pahansuovalla ihmisvihamielisellä ole mitään sijaa Kristuksen ja Jumalan valtakunnassa. Poimi pois sydämestäsi pahansuopuus; paholaisen pahuuden vuoksi olet erkaantunut muista ihmisistä, ja pelkäät lähestyä heitä sydämestäsi. Mutta jos kylmyys itseäsi kohtaan johtuu tavasta ja laiminlyönnistä, niin hylkää tuo huono tapasi, se on paholaisen petos.”


Kristitty ihminen on aina Jumalan kuva, aina Kristuksen jäsen, Pyhän Hengen temppeli, aina korvaamaton olento, joka ansaitsee kaiken kunnioituksen ja huolenpidon. Muistakaa, että Kristus sanoi: "Katso, minä olen sairas, tulkaa minun luokseni" (vrt. Matt. 25:36). Kristus on jokaisessa sairaassa ihmisessä, olipa hän sitten ystävä tai vihollinen. Mutta laiminlyötkö sinä nämä omat ihmiset? - Se on synti sinulle!"


Voi, minä olen paha ihminen (Room. 7:24). Miksi jumalattomuus elää minussa yhä, miksi se ei ole kuollut pois? - Tyytyväisyyden, ylpeyden, salaisen uskomuksen vuoksi, että muut eivät ole mitään, että olen parempi ja korkeampi kuin muut, vaikka itse asiassa olen huonoin.”


Mutta miksi me halveksimme köyhiä? He ovat köyhiä meidän, rikkaiden, kovasydämisyyden vuoksi, ja me halveksimme heitä. Annammeko heille pennejä ja kopeekkoja ja annammeko niiden kanssa heille myös ilkeytemme ja halveksuntamme? Me annamme heille pennejä ja kopeekkoja, ja näiden pennien ja kopeekkojen takia olemme valmiita syömään heidät? Voi, me olemme itseämme inhoavia narsisteja! Osoittakaamme köyhille kristillistä rakkautta, lempeyttä, nöyryyttä ja anteliaisuutta; oppikaamme ruumiillisesta köyhyydestä hengellinen köyhyytemme; oppikaamme, ettemme ole antaneet mitään tälle maailmalle emmekä voi kantaa mitään (vrt. 1. Tim. 6:7). ”


Ilmestyköön Kristus viimeisellä tuomiolla ja sanokoon: "Menkää pois minun luotani, te kirotut, iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen; sillä te olette syöneet ettekä anna minun syödä; te olette niittäneet ettekä anna minun juoda; minä olin vieras enkä tunne teitä" (Matt. 25:41-43). Nämä ovat tulevia tuomareitamme. Älkää suuttuko: he ovat yhtä täydellisiä ihmisiä kuin mekin. Meille on mieluisaa halveksia heitä, mutta Jumalalle on mieluisaa korottaa heidät.





Juha Molari, 
Entinen osa-aikainen siivooja, D.Th, BBA.
GSM +358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)