Juoppo Vihtori Kosola ja etnonationalistit

 

Juoppo Vihtori Kosola ja etnonationalistit

Itseään etnonationaaliksi määrittävä Tuukka Kuru, Suomen Sisun aktiivi, on järjestellyt myös Awakening-konferenssia. Paremmilta ansioiltaan (ja aivan oikeilta) hän on vuonna 1990 syntynyt rovanniemeläislähtöinen koneinsinööri. En ryhdy kiistämään, että hän on varmaan kyvykäs ja viisas koneinsinööri – erilainen ja parempi siinä, kuin sosiaaliturvalla elävä entinen osa-aikainen siivoja.

 

Olut maistui heti sen jälkeen, kun Tuukka Kuru oli lausunut näkemyksensä. En tiedä, miten Vihtori Kosolan tavat ovat halussa tässä pienessä seuraajassaan. Korjaus väärään tulkintaan: lasissa ei ole alkoholia. Tuukka ei juo alkoholia.

 

 

Tuukka Kuru koki olevansa jälleen kerran suuren isänmaansa asialla, kun kertoi ajatuksiansa siitä kauheudesta, että Perussuomalaisten puheenjohtajaehdokas (en muista nimeä) ja Johan Bäckman ovat olleet jossain yhteydessä toisiinsa. Kurun mukaan pelkästään yhteys olisi pahaa. Hän ei viitsinyt kerrata tapahtumien kulkua totuudenmukaisen tilannekuvan antamiseksi, vaan pelkästään Bäckman tekisi kaiken pahaksi. Niin Kuru julisti, että Bäckman pitäisi karkottaa Suomesta ja ottaa pois kansalaisuus. Sanomatta jäi se fakta, että Bäckmanin kontakti perussuomalaiseen mieheen oli tapahtunut Bäckmanin kirjan johdosta ja koski vaalien toteutumisessa olleita ongelmia.

 

Erityinen syy Tuukka Kurun purkaukselle näyttäisi olevan tyytymättömyys, että Perussuomalaisten  puheenjohtajaehdokas on saanut isänmaallisten keskuudessa näkyvyyttä. Kuru näyttäisi olevan tyytyväinen, jossa Purra ja ruotsalaismieliset eivät joutuisi haastetuksi. Niin sopii mustamaalata ja hajottaa kenttää salaliittoteorioiden avulla, jotta Purra saisi voiton.

Kuru eksyi entistä kauemmas ja esitti väitteitä Venäjän rahoituksesta sekä puhui Janus Putkosesta ja lopulta myös minusta, vaikka minulla ei ole mitään kontaktia tuohon perussuomalaisten puheenjohtajakanditaattiin, jonka nimeä en vieläkään muista tätä kirjoittaessani. Joskus nimi on toki mielessäni.

Kuru esittää omalaatuisia muunnelmia sen avulla, mitä olen toistakymmentä vuotta sitten kirjoittanut lehtijutussa moskovalaisen professorin analyysistä siitä, miten Viro voisi hyötyä venäläisten läsnäolosta. Kuru ei viitsi olla kovin tarkka lähteiden käytössä, mutta ehkä nuori mies ja koneinsinööri rasvaa asiat toimiviksi eri tavalla.

Kuru toimii siis heikon lähdeanalyysin ja vääristelyn avulla myös siinä, kun viittaa kohdallani Suomen antifasistiseen komiteaan. Sillähän ei ole tosiasiassa mitään suhdetta äärivasemmiston Antifan kanssa. Tietysti Kuru on raivoissaan, että vanha Safka ei hyväksynyt myöskään natsien pyrkimyksiä, kun taas Kurulle nuo natsit olivat pyhimyksiä tappaessaan mahdollisimman monta juutalaista ja venäläistä. Tosiasiassa vanha Safka eli antifasistinen komitea oli terveellä tavalla maahanmuuttokriittinen jo siinä vaiheessa, kun Tuukka oli pieni peruskoululainen eikä Suomessa ymmärretty ongelmaa lainkaan. Myöskään vasemmistoa ja oikeistoa en itse jakaisi niin tylysti ja kategorisesti epäisänmaallisiin ja isänmaallisiin kuin Tuukka ilmeisesti tekee: jos joku on vasemmistolainen, hän voi olla myös suomalainen isänmaallinen työläisen ja köyhän asialla, mutta hänen ei tarvitse välttämättä olla marxisti, globalisti tai internationaali, niin kuin myös jokaisen oikeistolaisen ei tarvitse olla Brysselin ja Washingtonin tai Tukholman asialla.

Vanha Safka eli antifasistinen komitea toi ilmi Heidi Hautalan ja vihreiden ongelmia, myös siinä miten Suomeen tuotiin pakolaisstatuksella ihmisiä, joilla oli väärät passit, jotka olivat etsintäkuulutettu erilaisista rikoksista. Näitä hämäriä tyyppejä tuli mm. vuonna 2009, jolloin Tuukka oli juuri täysi-ikäisyytensä kynnyksellä. Ehkä hän ei itse tiedostanut silloin maailman katalaa menoa. 

 

RKP:n Eeva Biaudet ja Vihreiden Heidi Hautala veivät minut jopa rikostutkintaan, kun moitin vallitsevaa tapahtumien kulkua, jossa Al-Qaidaan linkittyvät tahot ja erityisesti YK:n Al-Qaida-sanktiolistalla nimetty terroristiverkosto Kavkaz-Center saivat suojaa Suomessa. Minun oli lausuttava moite mm. Venäjän RT-kanavan kautta, koska mikään suomalainen media ei asiasta kertoisi eikä vaihtoehtoismediaa ollut Suomessa. Tästä Tuukka Kuru ei osaa sanoa yhtään mitään, vaikka noiden tapahtumien aikana hän tuskin oli enää peruskoululainen, vaan nuorukaisena olisi saattanut tietää asioista. Muistelen ehkä lukeneeni, mutta saatan muistaa väärin, että Tuukka Kuru seikkaili erilaisissa aatteellisissa ryhmissä nuorukaisena, joten hän on voinut olla niiden lumoissa tuohon aikaan eikä ole valveutuneesti seurannut tapahtumien oikeaa kulkua.

Oma ongelmansa on tuo ilmaisu "russomaani", jonka Kuru ja kumppanit ovat lanseeranneet. Sen ongelmista tässä jäljessä enemmän. Minä en ole käynyt moneen vuoteen Venäjällä, minulla ei ole mitään valtiollista työsuhdetta Venäjään ja paljon mahdollista, että koskaan enää vanhuuden päivinäni en matkustele Venäjälle. Miten ja miksi minut nimetään "russomaaniksi", on yhtä surullista kuin Tuukka Kurun esikuvat harjoittivat kyydityksiä rajalle aina presidenttiä myöten.

Kuru kirjoittelee traditionalistiseen verkkolehteen Sarastus. Hän on oman esikoispoikani ikäinen nuorukainen. Neuvostoliitossa hän ei ole käynyt. YYA-sopimuksen Suomea hän ei ole kokenut, vaan on lukenut asenteensa asenteellisista lehdistä. Tämä on myös ongelma, joka näkyy perspektiivissä ja horisontissa: kun Tuukkaa ei ollut vielä olemassa, niin meikäläinen suoritti asepalveluksen vuonna 1983-84 hyvin tietoisena, että Suomen Puolustusvoimien tehtävänä on pitää Suomi koskemattomana kaikista ilmansuunnista tulevia vieraita joukkoja vastaan. Suomea ei saa käyttää hyökkäykseen myöskään toista valtiota vastaan. Suomen Puolustusvoimat eivät olleet suinkaan Neuvostoliiton uhkaa vastaan, vaan Neuvostoliitto halusi Suomen huolehtivan oman maansa koskemattomuudesta. Suomen Puolustusvoimat eivät olleet Neuvostoliiton vihollinen. Mutta Tuukka Kurua ei ollut vielä silloin olemassa.

Juoppo Vihtori Kosola ja etnonationalistit

Kovasti olen eri mieltä siitä, miten Kuru on ilmaissut tohkeissaan eugeniikaksi koettuja näkemyksiä, joissa sinisilmäisyys tai ihonväri olisi merkki kuulumisesta johonkin etniseen ryhmään. Kurun kutsumassa Awakening – Kohti kansalllista heräämistä seminaarissa ovat olleet järjestäjinä myös Sarastus ja Monokulttuuri FM.

Etnonationalistinen kansallinen ja etninen puhtaus eivät ole läheskään tavoittaneet suomalaisen sisun ja isänmaallisuuden perimmäistä tai jalointa olemusta. Parhaimmillaan he kykenevät papukaijamaisesti tai klownimaisesti lausumaan uudestaan Lapuan liikkeen juoppojen puhujien myyttistä retoriikkaa.

Aivan oikein Suomi demokraatit ja Jukka Wallin ovat arvostelleet, että Sibelius, Maamme-laulun säveltäjä Fredrik Pacius, Mannerheim, Akseli Gallen-Kallela, Runeberg ja Suomen lippu joutuisivat karun kohtalon uhriksi näiden nykyisten etnonationlistien eugeniikassa. Jatkosodan aikana Itä-Karjalan miehityshallitus ylläpiti etnonationalismia venäläisille tarkoitetuissa vankileireissä, jotka ovat tällä hetkellä rikostutkinnan kohteena aivan aiheellisesti.

Toukokuun 9. päivänä 2020 Tuukka Kuru vastasi Twitterissä ja opetti meikäläistä eräällä kuvalla, jossa oli joku ylipainoinen mies, yllään sinimusta vihtoripaita, ja viittaus Lapuan kyydityksiin – näitä ilmeisesti Tuukka Kuru ihannoi, kun sellaisen symboliikan tarjoaa vastaukseksi.

Satakunnan Perussuomalaisten Nuoret, Satakunnan nuorten puheenjohtaja Toni Jalonen, Junes Lokka, Helsingin akateemisten perussuomalaisten Hapsun puheenjohtaja Nico Anton Saramo, Pirkanmaan perussuomalaisten nuorten aktiivi Iisak Selin ovat tykästyneet Vihtori Kososen kuvasta ja kyydityksistä.

Minun on mahdotonta kokea tuota ylipainoista juoppoa mustapaitaista miestä – tarkoitan Vihtori Kosolaa - ihanteeksi.

 En tiedä, oliko Vihtori tuolla twitterkuvan esittämällä matkallaan jo heti pian oksentamassa tien ojaan vai jo juuri noussut ylös tienpientareelta yrjönsä päästettyään.

 Talonpoika, maanmieskoulun käynyt Vihtori Kosola on esiintynyt myös paremmissa valokuvissa puku päällä, mutta ehkä puku oli viinamäen yrjöjen takia vaihtunut tällä kertaa villapaitaan.

En tiedä, miten paljon kuvan avulla voi tulkita suomalaista sisua etnonationalistien pienpiirissä. Suomalaista sisua ei ole havaittavissa noissa etnonationalistisissa piireissä, vaikka osallistuisi Suomen Sisun tai Perussuomalaisten toimintaan.

Vihtori Kosola oli vankilatuomion saaneen tappajan poika, sittemmin melkoinen viinamäen mies, joka puhui muiden kirjoittamia puheita ja hänelle rakenneltiin myyttinen asema. Lasse Laaksonen on teoksessaan Viina, hermot ja rangaistukset – Sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918-1945 (2017) tuonut hyvin esille myös kenraalimajuri K.M. Walleniuksen ja Vihtori Kosolan jatkuvan humalatilan ja ryyppäämisen. Itse asiassa Mäntsälän veriseltä loppunäytökseltä säästyttiin pitkälti humalaisten kenraalien ansiosta, kun nämä juopot eivät voineet tehdä mitään täydessä humalassaan.

Nousuhumalassa oli alkanut uhoilu, ja yhä enemmän juotiin ja juotiin. Kapina alkoi alkoholilla ja päättyi siihen. Niin myös presidentti K.J. Ståhlbergin kyyditys lokakuussa 1930 oli selkeästi humalaisten päähänpisto, kun everstiluutnantti Eero Kuussaari oli sekaisin sekä pillereistä että alkoholista. Kyydityksen jälkeen Kosola pakeni vastuuta entistä enemmän viinaan.

Nuorena miehenä Vihtori oli aktivoitunut erityisesti ”laiskain seurassa”. Sittemmin hänestä tuli muiden miesten kirjoittamien myyttisten puheiden esittäjä, jota vauhditti erityisesti voimakas viinan halu.

 Jaakko Korjus on teoksessaan Vihtori Kosola – legenda jo eläessään, verrannut Kosolaa häjyihin, joille oli ominaista laillisen järjestyksen uhmaaminen, väkivallan ihannointi, vaistonvarainen toiminta ja runsas alkoholin käyttö. Oleellinen osa tuota elämänmuotoa oli näillä ”urotöillä” rehvastelu, juoppojen rehvastelu. Tätä kaikkea edusti myös Vihtori Kosola ja Lapuanliike.

 Väkivaltaisuus oli Vihtori Kosolalle suorastaan geneettisesti ympäröimää: hänen isänsä sovitti pitkän vankeusrangaistuksen taposta ja hänen poikansa vastaavasti raa'asta murhasta, jonka tämä teki humalapäissään.

Vihtori Kosola oli tunnettu alkoholiongelmistaan ja rajusta juopottelustaan. Juha Siltala on teoksessaan Lapuan liike ja kyyditykset 1930 (Helsinki: Otava 1985) luonnehtinut Kosolaa lepsuksi, viinaanmeneväksi ja politiikasta tietämättömäksi johtajaksi, joka pystyi vain kiihdyttämään lapuanliikkeen toimintaa.

Siltala viittaa Matti Klingen havaintoon, että äkillisesti leimahtunut taistelu kommunismia vastaan ei itseasiassa selity niinkään kommunismin voimistumisella tai ulkoisella vaaralla, vaikka Lapuan liikkeessä pidettiin sellaista puhetta. Kommunisminvastainen taistelu tarjosi purkautumisväylän eri syistä patoutuneille porvarillisille muutospaineille, kirjoittaa Siltala (1985: 41).

Kommunistipelkoa ja -vihaa uhkuvat kirokirjoitukset yltivät kielenkäytöltään suoranaiseen hysteriaan. Uskonnollista toimintaa Lapuanliike käytti harhautusvälineenä aatteellisessa valistustyössään: ”Jumalan avulla pirua ja ryssää vastaan”.

Aarni Virtanen on Jyväskylän yliopistossa vuonna 2015 hyväksytyssä väitöskirjassaan ”Toimikaa ,älkää odottako” (Vihtori Kosolan puheiden muutokset 1929-1936) tuonut seikkaperäisesti esille, että juoppo maanviljelijä Kosola piti itseasiassa muiden ihmisten kirjoittamia puheita. 

Vihtori Kosolan varhaisia puheita muistetaan siitä, että tämä oli huono puhuja. Hän alkoi lukea ja esittää eräänlaisena näyttelijänä henkilöverkostonsa kirjoittamia puheita, joita olivat kirjoittaneet Kai Donner, Artturi Vuorimaa ja pastori K.R. Kares sekä pastori Martti Rantanen.

Kosolan puheiden käsikirjoittajan Kai Donnerin oman aikalaistodistuksen (12.10.1930) mukaan Kosolaa turmelivat erityisesti alkoholi, mutta Kosola itse uskoi aivan liiaksi omiin kykyihinsä. Everstiluutnantti Ragnar Gröning on kertonut, että Kai Donner luultavasti kirjoitti lapuanliikkeen alkuvaiheessa kesällä 1930 kaikki Kosolan puheet.

Kosolan henkilöverkosto rakensi Kosolan puheiden avulla viholliskuvaa lapuanliikkeen ja IKL:n vastustajista, missä he käyttivät apunaan myyttistä historiankäsitystä vapaussodasta ja kommunisteista. Juoppo puhuja käytti yleviä sanoja ”maan isänmaallisesta väestä”, joka olisi liittynyt laupuanliikkeen tueksi puolustamaan isänmaataan. Papit puheiden käsikirjoittajani toivat mukaan myös viittauksia uskontoon. Ja humalapäissään Kosola esitti nämä puheet.

Vihtori Kosola kirjoitti Ajan Sanassa 3.12.1930 – sikäli kuin teksti on hänen omaansa – että isänmaallinen kansa on tyytymätöntä: ”Isänmaallisen väestön kärsivällisyys kerran loppuu, ellei vihdoinkin tässä maassa lopeteta kaikkea sitä törkeää ja suorastaan maanpetollista toimintaa, joka niin julkeasti on saanut maassamme rehottaa”. Kosola vetosi ”isänmaallisiin kansalaisiin”, että ”maan vapaus ja itsenäisyys” tunnustettaisiin kalliiksi ja sen puolesta oltaisiin valmiit uhrautumaan kuten vuonna 1918 (valkoisten aatteellisen hengen mukaisesti).

Lapuanliike, kansanliike ja IKL rinnastuivat Kosolan retoriikassa Suomen kansaan. Kosola esitti Suomen kansan olevan pohjimmiltaan lapuanliikkeen ja IKL:n kannalla. Kosola paasasi helmikuussa 1931, että ”isänmaan kavaltajan palkka” oli ”kuolema ja elinikäinen vankeus”.

Juuri siihen aikaan juoppo Kosola nosti taistelujensa tärkeäksi teemaksi kieltolain kumoamisen. Kosolan puheita kieltolakia vastaan on ihmetelty jälkikäteen sillä perusteella, että lapuanliikkessä vaikutti myös raittiutta vaativia pappeja, mutta ymmärtämättömyys johtunee siitä, että Kosolan omaan juoppouteen ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota. Juoppo mies halusi viinaa.

Aktivisti ja Ajan Sana hyökkäsivät kieltolakia vastaan vuoden 1930 lopulta alkaen ja kirjoitukset jyrkkenivät vuonna 1931. Vihtori Kosola syyskuun puolessä välissä 1930 soitti humalassa maalaisliiton ministeri Juho Koivistolle, joka oli lapuanliikkeen vaikuttajana tunnetun Iivari Koiviston veli. Vihtori Kosola valitti kyydityskieltojulistuksesta. Sen jälkeen Koivisto kertoi tapahtumasta Relanderille, joka piti pelottavana juopon Vihtori Kosolan vaatimuksia, minkälaisiin juoppoihin käsiin suomalainen talonpoika saattoi joissakin tilanteissa asiansa uskoa.

Väinö Linna on esseessään vuonna 1962 ”Suomi – Skandinavia – Eurooppa” kuvaillut myös lapualaista rajua taantumusta, jonka puitteissa ”yhä tehostetummin luotiin myyttiä petäjäisestä leipää syövästä katajaisesta kansasta. Köyhyydestä tehtiin arvoa kaikin mahdollisin keinoin. Rehellinen ja yksinkertainen olivat tyypillisiä iskusanoja, aivan kuin rehellisyyden välttämättä pitäisi olla aina tyhmää”, Väinö Linna kirjoittaa.

Vihtori Kosola edusti laitaoikeistoa, jolla oli utopistisia tavoitteita, jotka Kosola ilmaisi puheensa lopussa: ”Marssimme uuteen Suomeen”. Valkoinen Suomi oli lapuanliikkeen kuviteltu yhteisö, retoriikkaa, myytti, jonka avulla Kosolan pitämissä puheissa yritettiin selitellä toimintaa.

Vihtori Kosola hylkäsi ja laiminlöi avuttoman vaimonsa Elin Kosolan pienten lasten kanssa, kun hän itse seikkaili humalapäissään puhematkoillaan ”isänmaan velvollisuuksia” toimittaen. Vihtori selitteli matkojaan, että joka tapauksessa hänen perheensä olisi kärsinyt ilman isänmaan puolesta tehtävää toimintaakin. Elin Kosola oli myös vangittuna Vaasassa. Juoppo Vihtori Kosola ei piitannut itsensä ja perheensä hyvinvoinnista, vaan kirjoitti, että isänmaalle elämänsä uhranneiden oli tarvittaessa ”kuljettava melkein kerjäläisten tavoin”. Sittemmin legendoissa kerrotaan, että Vihtori Kosola oli ahkera työmies.

Vihtori Kosolalle kirjoitettujen puheiden avulla vapaussodasta luotiin symbolisesti ajaton ja puhtaasti kansallinen kertomus, jolle kirjoiteltiin myös esihistoriaa. Tragedian suuruudet peiteltiin suurilla valheilla vapaussotamyytissä. Talonpoikaismarssi edusti lapuanliikkeelle vapaussodan voiton toisintoa. Ennen talouspoikaismarssia 7.7.1930 Kosola piti suurkirkon portailla uhmakkaan puheen ja lopuksi teki valan pyytäen Jumalan siunausta. Ei tullut Jumalalta siunausta juopon miehen uhmakkaalle hankkeelle!

Vihtori Kosola alkoi viimeistään syksyllä 1930 esiintyä myös julkisissa tilaisuuksissa ja kokouksissa avoimesti juovuksissa. Yhtäläisesti lapuanliikkeen johtokaksikko Iivari Koivisto ja Vihtori Herttua olivat jatkuvasti juovuksissaan. Nämä juopot johtajat määrittelevät tavoitteeksi myös Suur-Suomen, jossa Tarton häpeärauha korjattaisiin.

Helsingin Sanomissa 18.51930 kolumnisti Aapo totesi ”Repijät ja rakentajat”, että Vihtori Kosolan sivistystaso ja äly eivät tee häntä kykeneväksi käsittämään mitä moraalinen rohkeus on. Alkoholiin kolumisti ei hienotunteisuuttaan ymmärtänyt viitata. Isänmaa oli Kosolan puheiden avainkäsite, samanmielisten kansalaisten arvoyhteisö. Hänen politiikkansa alkoi vihollisuudesta, joka synnytti Kosolan puheiden valtion ja isänmaan.

Useimmiten ärhentelijät ovat tosiasiallisesti pelkureita, jotka huutelevat nykyään jopa salaisesti nimimerkkien takaa vihapuheitaan muita vastaan. Joskus muutamat tuntevat tarvetta päästä ihan oman itsenä tunnetuiksi. Suomalaista sisua nämä ärhentelijät eivät ilmaise eivätkä tunne sen paremmin kuin juoppo Vihtori Kosola, joka on monen nykyaikaisen ärhentelijän myyttinen esikuva.

Muiluttajat eivät edusta suomalaista sisua

Minä en ymmärrä suomalaista sisua mitenkään yhtäläiseksi tuollaisen räyhä- ja haittaisänmaallisuuden kanssa, jossa asetetaan voimakas vastakkainasettelu ”meidän leirimme” vastaan ”muut”, ”Suomi vastaan Neuvostoliitto (Venäjä)”, ”suomalaiset vastaan neekerit”, tms. Tämä vastakkainasettelun ilmapiiri on valitettavasti tavattavissa myös äärivasemmiston, antifan ja ns. suvakkien keskuudesta, vaikka eri tavalla.

Suomalainen sisu ei ole sitä, että innokkuudessa jaettaisiin väestöä eri leireihin. Dramaturgi Jussi Parviainen on arvostellut hyvin suorasanaisesti tuollaista ajattelutapaa, jossa kukin henkilö nimetään jonkun leirin edustajaksi. Olen kirjoittanut karusta episodista, jossa sotatieteen tohtori Saara Jantunen ryhtyi uhkailemaan Jussi Parviaista. Tällöin selvensin Parviaisen ajattelua seikkaperäisemmin. 

Leireihin ja ryhmäkuntiin jaottelu ilmentää tosiasiallisesti vähemmän suomalaista sisua, kuin jakoa suorittavien ihmisten omaa avuttomuutta. Epävarmuus pelottaa, pakokeinona on primitiivinen uhittelu ja uhkailu, vaikka miten sisun ja isänmaallisuuden nimissä mahtailua julistettaisiin. Pieni koira usein räksyttää, kun iso koira on yhä edelleen levollinen.

Yhtä hyvin kriittinen kuin konstruktiivinen suhde säilyy aidossa suomalaisessa sisussa kaikkiin osapuoliin – muiluttajat ja rähinöitsijät eivät edusta suomalaista sisua, vaan rakkikoiramaista räyhäämistä, ehkä juoppojen nousuhumalaa.

Suomalainen sisu nousee siis henkilön omasta terveestä henkilökohtaisesta motivaatiosta ja itsenäisyydestä, itsestään huolehtimisesta ja olemassaolon estetiikasta, eikä toistelemalla joukkoja toimenpiteitä, omaksuttaja tiettyjä mielipiteitä ja ennakkoluuloisia stigmoja toisia vastaan. Sisun liitän tarkoitustaan toteuttavan ihmisen motivaatioon ja autenttisuuteen, joita varten olisi avuksi ymmärtää vähän fenomenologiaa ja eksistentialismia Jean-Paul Sartren ja Søren Kierkegaardin sekä Edmund Husserlin ja Martin Heideggerin ajatuksia unohtamatta.

Suomalaisesta sisusta ei tule aitoa mustiin Vihtori-villapaitoihin pukeutuen ja huutaen herjoja tummaihoisia lähimmäisiämme vastaan.

Suomalaisuuden synty ja menestys

Suomalaisuuden synnystä ja menestyksestä on kiittäminen aivan toisenlaisia voimia kuin juoppoja Lapuan liikkeen johtohahmoja. Voimme kiittää Paasikivi-Kekkosen onnistunutta YYA-politiikaa, joka oli kylmän sodan aikana toteutettu onnistunut strategia: sopimusten ja liiketoiminnan avulla rakennettiin Suomea. Motivaationa ei ollut alhaisen ja primitiivisen vihan tunteiden projektio ulkoiseen ”viholliseen”. Matti Klinge on hyvin aiheellisesti toistanut, että Venäjän tsaaria on pitkälle kiittäminen Suomen ja suomalaisen identiteetin syntymisestä.

Erityisesti ansiokasta suomalaisuuden synnylle olivat sittemmin myös Runeberg, Pacius, Topelius ja Cygnaeus, joilla kaikilla säilyi rakentava suhde Venäjään, he eivät loihtineet ”isänmaallisuutta” ryssävihan avulla. Vihollisuus ei ollut voima, joka rakentaisi suomalaisuuden.

Niin Suomen lippu, Maamme-laulu, Maamme-kirja kuin monet rakkaimmat joululaulut ovat syntyneet näissä isänmaallisissa piireissä. Tietysti voidaan aiheellisti analysoida, että nämä suomalaisuuden syntyisät eivät ole itsekään aivan ongelmattomia, kuten Väinö Linna on arvostellut ylhäisöön kuuluvan papin ja professorin Johan Ludvig Runebergin ryysyläisevankeliumia ja valheellisen urhokasta soturi-ihannetta.

Sylvian joululaulun sirkuttaja lauloi Zacharias Topeliuksen vuonna 1853 julkaistussa runossa kaipauksen Suomeen, joka oli silloin suuriruhtinaskunta, Nikolai 1 oli keisari, Suomi kärsi pahasta punatautiepidemiasta ja Venäjä oli joutunut Krimin sotaan.  Hämeenlinnassa kuoli vuonna 1852 lähes 2000 ihmistä punatautiin. Suomessa oli myös koleraa vuonna 1853, johon sairastui noin 5000 ihmistä, joista puolet kuoli. Topeliuksen sirkuttaja laulaa, että hänen on hyvä olla rakkaassa Pohjolassa, tähti loistaa Suomen yllä.

Zacharias Topelius sanoutui irti venäjävastaisuudesta, kun hän ilmaisi suomalaisuutta ja isänmaallisuutta. Maamme-kirjassa Topelius tunnusti suorastaan korkeimman kaitselmukseksi Suomen historiallisen välttämättömyyden Venäjän yhteydessä. Lähimmäksi suomalaisuuden kerättäjn Topeliuksen näkemyksiä on päässyt sittemin Alexandr Dugin, joka keväällä 2017 esitelmöi Helsingissä Suomen ideasta. 

Topelius kasvatti nuoria jalouteen ja vaatimattomuuteen – ei suinkaan ryyppyreissuille ja viinamäelle: Topeliuksen mukaan rakkaimpia tulisi olla Jumala ja oma puoliso. Hänen mukaansa rähinöinti oli ”rauhatonta ja hermosairasta”, suorastaan ilmestyskirjamaista pahuutta. Topelius rakensi patrioottisuutensa realistisesti, kun taas eräät narsistiset säätyläiset löysivät Venäjän pelosta palvelijan tai tekosyyn toteuttaa omia narsistisia tavoitteita.

Väinö Linna on vuonna 1977 kirjoittanut esseen Ulkopoliittiset asenteemme kansallisen tietoisuutemme osana – ja tavoitellut myös sitä suomalaisuutta, jota ryssäviha ei määrittelisi. Tämä essee olisi jossain määrin jopa ajankohtaisempi 2000-luvulla kuin 1970-luvulla. Linna käsittelee kansallista tietoisuutta osana yksilön tietoisuutta. Tämän tietoisuuden merkittävimpiä ominaisuuksia on suhde muihin kansoihin. Linna kuvailee sodanedellisen ajan virallista suomalaista ulkopoliittista suhdetta Neuvostoliittoon ”parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraaliksi”, minkä lisäksi tavattiin ”voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon”. 

”Kun tämä Neuvostoliiton-vastaisuus liitettiin kansalaistuntoon, muodostui se tästä syystä hyvin olennaiseksi osaksi monen suomalaisen kansallista tietoisuutta. Kärjistyneimmillään se merkitsi sitä, että nuo tunteet elivät toisiinsa kytkettyinä niin kuin siamalaiset kaksoset, joilloin neuvostovastaisuus oli yhtä kuin suomalaisuus, ja päinvastaisessa tapauksessa lievästikin ymmärtävät asenteet leimattiin melkeimpä maanpetokseksi. Syvin ja vaikein ongelma Neuvostoliitto-suhteissamme on ollutkin juuri tuon neuvostovastaisuuden liittäminen kansallistuntoon ja kansalliseen olemassaoloon, sillä myöhemmin ulkopoliittisen suunnanmuutoksemme sen vuoksi on pitänyt käydä hyvin syvältä kansallisen minuutemme kautta”, kirjoitti Väinö Linna vuonna 1977.

Linna kirjoittaa tuossa esseessä vuonna 1977 edelleen: ”Yksinkertaisesti sanoen, meidän ei tule olla ystäviä Neuvostoliiton kanssa siksi, että olemme hävinneet sodan, vaan siitä huolimatta; koska rauhaan ja yhteistyöhön perustuvat suheet ovat kahden naapurikansan välillä toivottava ja onnellinen olotila”.

Väinö Linna on vuonna 1964 esseessään Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti käsitellyt myös suomalaista sisua sellaisena kuin se ilmeni ennen sotia. Linna muistuttaa, että kansalaisuusaate ei ollut eurooppalaista kulttuuria vastaan. Kansansivistystyö vahvistui nationalismissa. Runebergin kansalaismentaliteetti oli kristillissiveellinen ja kansallisisänmaallinen. Runebergin runous toi ideologiset käyttäytymismallit loputtoman ahkerasta ja jumalallisesta korvenraivaajasta, joka työskentelee sisukkaasti, mutta ei osoita juuri minkäänlaista mielenkiintoa työn tuloksia kohtaan. Tällainen oli Saarijärven Paavo. Runoissa esiintyi myös vanhuus, köyhyys, ryysyt, kodittomuus ja tyhjyys. Runoissa oli kuitenkin viesti, että ei kattia karvoihin katsomista. Runebergin ryysyevankeliumi, risainen ja nälkäinen soturi olivat ominainen myös melkein kaikkien Euroopan maiden nationalistiselle kirjallisuudelle. Kun puhutaan suomalaisesta sisusta, niin tämä sisu on aivan tunnettua muualtakin – pitkälti kirjallisesti luotu narratiivi. Sen narratiivin rakentajat eivät kuitenkaan määrittäneet sisua ryssävihan synonyymiksi.

Runebergin maailmassa ulkoiset puutteet, vajavaisuudet ja kärsimykset eivät edusta mitään konkreettista pahaa, vaan ne ovat vain tausta, jota vastaan Runeberg maalaa tehokkaammin kuvansa hengen kaikkivoittavasta ylväydestä, suomalaisesta sisusta. Karuissa oloissa kansa säilyttää uutteruutensa.

Kaikkien kulttuurien piirissä ilmenevä uhrimentaliteetti tuli myös esille Runebergin nationalismissa. Tämä ei ollut ryssävihaa tai viholliskuvaa, vaan mainosti ihmisen arvokkuutta, kunniaa ja mainetta sellaisella tavalla joka myös tuotti ongelmansa liiallisessa soturin ihannoinnissa. Voidaan moittia yhdessä Väinö Linnan kanssa, että Runeberg painoi Suomen kansan lopulta liian tiukkaan muottiin yksinkertaistamallaan ryysyläisevankeliumillaan, jonka ihminen on liian nöyrä, liian sitkeä, liian urhoollinen, liian uskollinen ja ennen kaikkea liian nälkäinen. Väinö Linna kuvailee nasevasti ja kriittisesti vuonna 1964 esseessään Runebergin ongelmasta, joka tuli ilmi toisen maailmansodan aikana:

”Eräs Runeberginkin mainitsema Suomen sodan sotilas kirjoittaa kirjeessään veljenpojalleen: ”Älä koskaan toivo minun laillani joutuvasti taistelemaan niin sanotun isänmaan puolesta, mutta jos paha ei ole vältettävissä, niin tappele miehen lailla, mutta usko minua, ettet tule koskaan löytämään mitään onnea hävityksen ja kuoleman keskeltä”. Luulen että viimeisten sotiemme sotilaatkin olisivat allekirjoittaneet nuo sanat, ja niissä on sentään aika tavalla toinen sävy kuin säkeessä: ”Mies jonka johdol´urhot Porin lähti, satahan verileikkiin ihanaan””.

Raitis aito sisu ja juoppojen valesisu

Laiskuuden, juoppouden ja epärehellisyyden saastuttama näennäissisukkuus lapualaisliikkeessä ja sen etnonationalistisissa jäljittelijöissä pakenee vakavaa eettistä pohdintaa, jääden elämänsä ja etiikkansa harhaisiin houreisiin ”meidän” ja ”muiden” leireistä.

Professori Ervin Staub on muistuttanut, että itse ryhmissäkin toiset yksilöt ovat konstruktiivisia patriootteja, mutta toiset ”sokeasti” patriootteja. Edelliset ilmaisevat rakkautta ryhmää kohtaan, mutta ovat myös valmiit kritisoimaan ryhmän käytäntöjä. Sokeat patriootit rakastavat ryhmää, mutta ovat haluttomia tai ainakin pelokkaita arvosteluun.

Psykohistorioitsija, Suomen historian professori Juha Siltalan sanoja mukaillen ”kiihkon avulla oma pienuus ja haavoittuvuus voidaan painaa pois tietoisuudesta ja saavuttaa narsistinen täyteys, jota aikuinen seksuaalisuus, kilpailu tai suoritusperiaate tyydytyksen ehtona eivät vielä uhkaa”. Väinö Tannerin säätiön juhlassa 12.3.2000 Juha Siltala arvioi taistelua omanarvontunnosta globaalitaloudessa sekä kansalliskiihkoa, mutta ilmoittaa analyysin soveltuvan muihinkin regressiivisiin ryhmittymiin.

Suomalainen sisu ei ole tuota (kansallis)kiihkoa, jolla karkotetaan tajunnasta omaa pienuutta etsimällä, keksimällä, nimeämällä ja mollaamalla vihollista .Tylyyn jyrkkyyteen on sekä ryhmästä että yksilöstä itsestään nousevia primitiivisiä lähtökohtia. Siinä on jotain outoa, jos ei siedä erimielisyyksiä. Näin on tyypillisesti äärivasemmistossa suhteessa muihin ryhmiin, joita ei sallita edes toimia turvallisesti. Äärioikeistossa on havaittavissa myös joustamattomuutta. Vihtori Kosolan opetuksissa oli suomalaisuus määritelty yksiääniseksi.

CIA:n psykiatri Jerrold Post analysoi, että jälkimmäisessä tapauksessa pakkomielteisesti julistava henkilö tahtoo manifestatiivisen käyttäytymisen avulla herättää ihailua ja tehdä vaikutus, koska hän sai lapsena liian vähän äidin rakkautta. Hän menettelisi niin kuin Preussin kuningas Fredrik Wilhelm, joka kysyi yhä uudestaan ympäristöltään rakkautta. Mielestäni anarkistit raivoavat häiriintyneesti rakkauden vammaansa. Niin tekee moni myös äärioikeistossa. Hurjaa ja surullista on, että myötätunto toisen ihmisen koskemattomuuteen puuttuu, mikäli tämä henkilö "edustaa" erilaista ideologiaa.

Edesmennyt psykoanalyytikko Lars-Johan Schalin kirjoitti, että tällaiset henkilöt eivät fallisten defenssien tähden aina salli sellaisia heikkoudentiloja kuin surua hautajaisissa. 

 

Louisianan New Orleansin Tulanen yliopiston politiikan professori Robert S. Robins ja psykiatri Jerrold Post esittivät vuonna 1997 teoksessaan Political Paranoia – The Psychopolitics of Hatred kleinilaisen psykoanalyysin varaan rakennetun sosiologisen mallin ääriryhmissä tavattavasta autonomian menettämisen pelosta. Nämä ryhmät tuntevat välttämättömäksi jatkuvan valmiustilan ja pelkäävät sen tähden heikkoutta ja pehmeyttä.

 

Niin siis Tuukka, tämän kaiken monisanaisuuden jälkeen rohkaisen luottamaan siihen, että kyllä sinun äitisi rakasti sinua aivan riittävästi, kun olit lapsi ja nuorukainen. Näyttää kovin hassun rumalta ja surulliselta, että sinun etnonationalismisi on niin tylyä.

Kun määrittelen suomalaista sisua, otan etäisyyttä ehdottomuutta ja kiihkoa ilmaiseviin ryhmiin, joilla näyttäisi itse asiassa olevan vakavia psykologia ongelmia toimintansa motiiveina. Isänmaallisen ihmisen olisi kyettävä itsenäiseen ajatteluun, hän ei jää tuohon ikävään laumakäytökseen, jossa omia glorifioidaan ja ”vastapuolta” vastaan keksitään kaikenlaisia salaliittoteorioita (”ruplasalkku”).

Sisu nousee terveestä motivaatiosta ja energisyydestä

Suomalainen sisu ei nouse ryhmävoimasta, vaan terveestä itsetunnosta ja motivaatiosta, jolloin myös voi säilyttää kriittisyyden kaikkia kohtaan, valmiuden kuunnella jokaista osapuolta, nöyryyden myös dialogiin sekä laillisuuden kunnioittamisen. Epätoivoinen ihminen purkaa ikävissä tapauksissa pahan olonsa väkivaltaisesti ja aggressiivisesti, mutta suomalainen sisu ilmenee motivaatiossa ja tarkoituksessa niin että laillisuutta kyetään kunnioittamaan epäreiluissakin tilanteissa. Runebergin ryysyläisevankeliumin sisukkuus tavoittaa kuitenkin jotain hyvääkin aihepiiristä.

Itse asiassa sisunsa menettänyt ihminen on epätoivoinen ja purkaa omaa surkeuttansa vihatoimissa muita ryhmiä vastaan. Räyhäävä ihminen ei ole sisukas, vaan voimansa menettänyt. En mitenkään ole mielistynyt islamiin enkä näe sen ideologiaa mitenkään riskittömänä. Ongelmista pitää saada puhua – mutta niistä puhuminen ei määritä meitä sisukkaiksi! Sisu on vielä syvempää ja aidompaa, kuin vihollisuuden ja uhkien määrittämistä.

Hulluimmissa tapauksissa erilaisissa fundamentalistisissa poliittisissa ja uskonnollissa lahkoissa keksitään ja kehitellään ”vihollinen”, jotta tuo epätoivoinen tarkoituksettomuus täyttyisi houreisella missiolla, perustelulla elää "taistelurintamalla". Itselläni olemisen perustelu on Jeesuksen kastelupaus: ”Minä olen kaikki päivät sinun kanssasi maailman loppuun asti”.

 

 Jeesus Kristus elää - vaikka minulla menisi huonosti tai paremmin.

Terveisin Juha

Juha Molari,
pitkäaikaistyötön, entinen osa-aikainen wc-siivooja
D.Th, BBA.

GSM +358 40 684 1172