Ortodoksinen vallankäyttö ja kirkkopolitiikka ovat jääneet itselleni jossain määrin vieraiksi, sillä nykyään en pettymysten jälkeen kuulu mihinkään kirkkokuntaan.
Tunnustan nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen mukaisesti ”pyhän kirkon”, mutta tämä ”pyhä kirkko” on nähdäkseni vähemmän poliittisbyrokraattinen systeemi kuin nykyään keskinäisestä vallankäytöstä ja virantäytöstä taisteleva systeemi, jossa taistelut tehdään teologisen hienosäätöjen ja hurskaiden muotojen avulla.
Surullinen olen menetetyistä mahdollisuuksista, joita kirkon hengellisessä toiminnassa olisi ”taivaana maan päällä”. Ihan kaikki ei kuulosta kauniilta Suomen ortodoksisessa kirkossa, joka etsii suuntaansa poliittisten ulottuvuuksien keskellä.
VANHA KONSTANTINOPOLI
Vuonna 650 jKr. syntynyt Pyhä Germanos, sittemmin Konstantinopolin arkkipiispa, sanoi komeasti:
”Kirkko on taivas maan päällä, jossa taivaallinen Jumala asuu ja elää”.
Keisari Konstantinos IV oli surmauttanut Germanoksen isän ja tämän pojan hän määräsi kuohittavaksi. Nuorukainen kasvoi kuitenkin teologian tuntemuksessa ja 11.8.715 jKr. hänestä tuli Konstantinopolin patriarkka. Hänen kauniit sanat kirkosta syntyivät, vaikka keisari Leo oli lähettänyt sotilaitaan tuhoamaan kirkon ikoneita ja pidättämään patriarkka. Germanos eli myös alituisessa kamppailussa kirkon opista. Hän halusi säilyttää kirkon taivaana maan päällä, mikä ei suinkaan perustunut idealisointiin, koska kirkkohistoria oli ollut rumaa luettavaa tuohonkin asti.
Varhaisen Venäjän historiaa kuvaava teos Nestorin kronikka (noin vuoden 1100-tuntumasta) kertoo, kuinka Kiovan suuriruhtinas Vladimir Suuren (syntyi noin 960 jKr.) lähettiläät kuvaavat Konstantinopolin liturgiaa:
”Emme tienneet, olimmeko taivaassa vai maan päällä. … Tiedämme vain sen, että Jumala on siellä ihmisten kanssa. Emme pysty unohtamaan sitä kauneutta”.
Tämä kaikki vakuutti Vladimirin ja hän päätti ottaa vastaan kasteen.
Yhä uudestaan niin Konstantinopoli kuin Venäjän ortodoksinen kirkko muistavat Vladimir Suuren kastetta, kumpikin omista tarkoitusperistään käsin. Näiden jännitteiden mahdolliset pärskeet likaavat myös Suomen ortodoksipiispojen ja -pappien pukujen liepeitä. Ongelma on hyvin kuuma ja ajankohtainen tällä hetkellä.
VÄÄRIN USKOTTU?
Fjodor Mihailovitš Dostojevski syntymästä 11. marraskuuta 1821 on kulunut 200 vuotta. Hänen romaanissaan Rikos ja rangaistus (1866) esitetään lunastuksen eli kristinuskon mukainen sovinto. Dostojevski kirjoitti sovituksesta, jossa Raskolnikov voi kohdata vakavien syntiensä psykologiset seuraukset. Sonja luki Raskolnikoville Johanneksen evankeliumia. Raskolnikov heräsi eloon symbolisesti henkisestä kuolemasta, hän hyväksyi Kristuksen sanan. Ihmisen sielu oli kuollut Jumalasta irtautumisen seurauksena.
Rikos ja Rangaistus päättyy järkyttävään episodiin. Kristuksen sanan hyväksynyt Raskolnikov torjutaan - mikä järkyttävää ja pelottavaa - kirkossa, jossa hän olisi tahtonut myös etsiä Jumalaa. Hän meni kirkkoon rukoillakseen muiden kanssa. Mutta hän ei tuntenut kirkon paikkoja eikä tapoja. Kaikki yhdessä hetkessä raivokkaasti hyökkäsi häntä vastaan.
”Sinä jumalaton! Sinä et ole Jumalaan uskovainen!” He huusivat hänelle. “Sinut pitää tappaa!” Hän ei ollut koskaan puhunut heille Jumalasta tai uskosta, mutta he tahtoivat tappaa hänet jumalattomana. Hän ei sanonut mitään eikä vastustanut heitä. Yksi ryntäsi pakolla häntä vastaan päättäväisessä raivossaan. Raskolnikov odotti häntä hiljaa ja vaikeni: hänen kulmansa eivät liikahtaneet, eikä hänen kasvonpiirteensä värähtänyt.
Dostojevski
valitsi Rikos ja rangaistus -romaanin päähenkilön nimeksi
Raskolnikov, joka muistuttaa venäläistä ”jakautumista” ja
”skismaa” tarkoittavaa sanaa раскол. Ortodoksinen kirkko
oli 1600-luvun puolivälissä jakautunut viralliseen kirkkoon ja
vanhauskoisiin. Vanhan uskon puolustajat synnyttivät
Raskol-liikkeen. Kiista johti jopa tavallisen venäläisen kansan,
”kirkon vihollisten”, joukkopakoon aina Venäjän eteläisille
rajoille, Siperiaan ja ulkomaille saakka, koska nämä kieltäytyivät
noudattamasta uusia kirkollisia rituaaleja. Vasta Pietari Suuren ja
Katariina Suuren aikana vanhauskoisten asema hiukan helpottui.
Erityisesti Vladimir Putin on auttanut vanhauskoisten paluuta
Venäjälle ja niin myös muutama vuosi sitten sain vaimoni kanssa
tukea erään vanhauskoisen venäläisperheen paluuta Uruguaysta
Venäjälle Helsingin kautta.
Tuskin on sattumaa, että Dostojevski löysi etymologisen yhteyden romaaninsa päähenkilön Rodion Raskolnikovin sukunimeen. Myös Raskolnikov karkotettiin kirkkotilasta.
MISTÄ LÖYTYISI HARMONIA SUOMESSA?
Yli vuosi on kulunut Suomen ortodoksikirkon sensaatiomaisesta piispankokouksesta Istanbulissa lokakuussa 2020 sekä siellä julkaistusta katuvaisesta julkilausumasta, jossa piispat myönsivät virheensä ja lupasivat palata harmoniaan ja keskinäiseen kunnioitukseen.
Tätä katumustilaisuutta edelsi henkilökohtainen tapaaminen Konstantinopolin patriarkan Bartolomeoksen kanssa.
Patriarkka Bartolomeos kutsui piispat luokseen tekemään sovintoa. Piispojen henkilökohtaisten ominaisuuksien ohessa on viitattu kirkon sisäiseen hallintoon ongelmien syynä.
Tänä vuonna päättyvä seurakuntauudistus on edelleen “protestantisoinut” Suomen ortodoksista kirkkoa, joka on ollut jo aiemmin “protestanttisempi” kuin monet sisarkirkot. Piispat kokevat, että heillä ei ole enää riittävästi valtaa valvoa suoraan seurakuntien taloutta. Tulisiko piispan valvontaa lisätä?
Uhkaako Suomen ortodoksista kirkkoa Suomen evankelisluterilaisen kirkon kohtalo - muovautua yhä enemmän poliittis-yhteiskunnallisen ilmapiirin “hengelliseksi äänitorveksi”, “mukautua tämän maailmanajan mukaan” (Room. 12:2), mistä Raamattu varoittaa kristittyjä? Teologisessa ja kirkkopoliittisessa argumentaatiossa voidaan perustella piispallista ja Konstantinopolin valtaa tuon mukautumisen pelon avulla: pelätään Suomen ortodoksisen kirkon “protestantisoitumista” sekä erkaantumisesta kanonisesta laista ja piispallisesta valvonnasta.
Näiden teologisten jalojen argumenttien kääntöpuolena voi olla pimeämpi vihan ja vallan politiikka: maallikkojen vallan heikentämisellä suojellaan itse asiassa Konstantinopolin poliittista hegemoniaa, kun Suomen ortodoksiset seurakunnat ovat ja voisivat olla luonnostaan lähellä Venäjän ortodokseja, eikä vähintään maahanmuuttajien johdosta sekä historiansa perintönä. Kovin monta immigranttia ei ole tullut Suomeen Konstantinopolista. Monet seurakuntalaiset seuraavat luonnostaan samaa kalenteria kuin omat sukulaiset suuren Venäjän alueella.
Suomen ortodoksinen kirkko on sitonut itsensä Suomen valtion lainsäädäntöön ja valtion budjettiin. Piispat eivät ole kuitenkaan välttämättä luotettava takuu kirkolliselle itsenäisyydelle, vaan myös he ottavat herkästi valtion mielipiteen huomioon. Tämä johtaa konflikteihin ja skandaaleihin, kuten työoikeudellisiin.
Patriarkka Bartolomeos on teettänyt kreikankieliset käännökset Suomen kirkkolaista. Tuskin on epäilystäkään, että patriarkaatilla on maailman parhaat kanoniset lain ekspertit. Nyt heidän tehtäväkseen on annettu palauttaa Suomen ortodoksisen kirkon elämä kanonisen oikeuden mukaiseksi. Kuinka moni osaa lukea kanonista lakia kreikaksi, on sitten jo oma haasteensa.
Kanoninen oikeus ei väistämättä pitäisi tarkoittaa maallikkojen ja seurakuntalaisten vaientamista sekä piispan vallan korostamista, mutta näin on poliittisista syistä syystä tai toisesta muutostyötä tehty tai sellaiseksi se on ainakin koettu, paluuksi kanonisuuteen, “pois protestanttisuudesta”.
Kääntöpuolena kirkkolain oppineiden työlle on se edellämainittu fakta, että Suomen ortodoksisen kirkon seurakuntalaisilla on luonnolliset historian ja perheiden suhteet Venäjälle ja Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Valitettavasti Konstantinopolin patriarkalle nuo suhteet eivät sovi. Hän julisti juuri marraskuussa 2021 Yhdysvalloissa, että Venäjän ortodoksinen kirkko olisi kiittämätön ja unohtanut venäläisten saaneen uskon Konstantinopolista. Patriarkka Bartolomeus, 81, jopa ilmaisi, että Joe Biden, 78, on “meidän presidentti” ja “uskon mies”. Kreikkalainen diaspora Amerikassa reagoi nauraen ja taputtaen patriarkan puheeseen, kunnioituksena patriarkalle.
Rossija-24 -kanavalle Ekaterina Grachevan haastattelussa 13.11.2021 Venäjän ortodoksisen kirkon metropoliitta Hilarion arvioi patriarkan kyseistä lausuntoa:
“Hän [patriarkka Bartolomeus] syyttää meitä kiittämättömyydestä, koska emme muka muista, mistä saimme ortodoksisen uskon? Muistamme hyvin, mistä saimme ortodoksisen uskon - Konstantinopolista, mutta vain patriarkka Bartolomeuksella ei ollut mitään osuutta siihen. Emme saaneet häneltä ortodoksista uskoa tai mitään muutakaan hyvää. Se, mitä saimme häneltä, oli skisma, jonka hän loi suoraan kirkkomme kanoniselle alueelle. Nyt hän yrittää pakottaa kaikki tunnustamaan lainvastaisen ja kanonisen toiminnan. Me tai muut paikalliskirkot emme tunnusta sitä, lukuun ottamatta niitä harvoja kirkkoja, jotka ovat tunnustaneet sen hänen painostuksestaan. Hän kutsuu itseään isoveljeksi - olkoon hän isoveli heille. Emme tarvitse sellaista "isoveljeä", joka ei välitä meistä, ortodoksisista kaanoneista ja ortodoksisesta yhtenäisyydestä.”
MILLAINEN PIISPA SUOMEEN?
Tällä hetkellä Suomen ortodoksisessa kirkossa arvioidaan kovasti piispan tarvetta. Arkkipiispa Leo, Kuopion metropoliitta Arseni tai Oulun metropoliitta Elia tarvitsevat vahvaa tukea kirkon johtamiseen, kuten jatkuvat skandaalit todistavat.
Konstantinopoli on löytänyt pätevän ehdokkaan, tietysti (kirkko)poliittisesti sopivan: Athosvuoren pappismunkki Damaskinos Ksenofontilaisen, Jaakko Olkinuoran. Itä-Suomen yliopiston teologian opettajana sekä Kreikan ja Bysantin historian asiantuntijana, isä Damaskinos tuntee Suomen kirkon ongelmat ja heikkoudet hyvin.
Akateemisen oppineisuuden ohessa ei olisi turhaa muistella 200-vuotta Dostojevskin syntymän jälkeen kirjailijan suurteoksen ylistystä yksinkertaiselle Sonjan uskolle sekä Raskolnikovin ikävää kohtaloa kirkkoon saavuttua: ajetaanko Raskolnikov ja monet rukoilemaan saapuneet yksinkertaiset uskovaiset pois, jos he eivät tunne Konstantinopolin kanonisen lain parhaiden oppineiden voimassa tehtyjä määritelmiä ja kalentereita?
Pitkäaikaistyötön, ex-WC-siivooja
