Statcounter

lauantai 28. toukokuuta 2022

Viimeisinä päivinä sienipilven edellä 10. Tytöt kylpevät veressä

 

Fiktiivinen trilleri Suomen Nato-kiiman kohtalosta


Tämä on fiktio. Nimet, hahmot, paikat ja tapahtumat ovat joko kirjoittajan mielikuvituksen luomia tai niitä käytetään kuvitteellisesti, ja kaikki samankaltaisuus todellisiin henkilöihin, eläviin tai kuolleisiin, liikelaitoksiin, tapahtumiin tai paikkakuntiin, on täysin sattumaa.





SE tapahtuu jo tänään...


Minä luulin jo SEN tapahtuvan jo tänään. Menin kauppaan ruokaostoksille. Kun tulin ulos, ovessa oli iso lööppi. Ja yhtäkkiä tunsin voimakasta ahdistusta. Yritin ymmärtää ahdistuksen syytä ja ...en pystynyt, mutta muistin Jesajan profeetalliset sanat. Jätin raskaat ruokakassit sillä hetkellä maahan. Hyppäsin matkaan voimakkaassa ahdistuksessa, ikään kuin, että – SILLOIN tapahtuu erittäin kauhea asia. En voinut hengittää, hullun pelko vahvistui.


Tämän piti olla vain eräs sateinen aamupäivä, jotka jo sellaisenaan ihan hirvittäviä. Olin rukoillut sisäänkäydessäni ja ostanut ruokakassillisen kodin tarpeisiin. Tunsin olevani autuuden päällä. Mutta silloin yhtäkkiä. Elämä on niin täynnä yllätyksiä – eikä kaikki ihania! Yhtäkkiä kasvoni rypistyivät, silmäni pyörivät ylös, hengitys pysähtyi ... ja edessä oli tämä kauhea tieto sotilaallisesta hyökkäyksestä.


Katselin ympärilleni: olivatko he jo noutamassa minua. Tässä oli pakko nolostua. Minä olin puhunut niin monen venäläisen korviin, että Suomessa on hullu hallinto, verenhimoinen hallinto. Helsingin Sanomien maanpetoksesta syytetyistä nelikosta se kauheasanaisin muija, ämmä, haahka tai narttu – miten vain kuvattakoon häntä sen jälkeen, kun hän kirjoitti minulle, että tulisin suljetuksi turvasäilöön puolustustilalain perusteella.


Sua vaan korpeaa se että jos turvallisuustilanne tarpeeksi heikkenisi, joka puolueesta löytyisi tukea sille että sut ylennättäisiin siivoamaan ikiomaa turvasäilöä” (28.11.2018 klo 14:06).


Kielivirheet ovat Helsingin Sanomien ammattimaisen journalistin omia tekosia, joista hän varmasti vierittää syyt muille, koska Yle ja Helsingin Sanomat eivät koskaan tunnusta virheitään. Tänään tuo kauheus sattuisi minuun.


Jotain meni rikki vatsassani, kylkiluiden alla poltti. Näkemättä mitään, kuulematta mitään, kiirehdin ruokakaupan ovelta ulos kadulle ja ryntäsi pitkin... En saapunut kotiini, en maannut sohvalle ja siinä hetkessä kuollut niin kuin virkamies Ivan Tšervjakov teki. Olinhan minäkin tavallaan pärskinyt suomalaisen vallaseliitin päälle, kun olin sanonut, mitä he tekevät ja touhuavat, minä epäilin heidän oikeamielisyyttään. Tein kristillisen valinnan ja pakenin vuorille.


Istuin käpertyneenä sikiöasentoon läheisen metsän nyppylällä. Profeetta Jesaja jo kehotti: ”Paetkaa vuorten uumeniin, piiloutukaa maan tomuun Herran kauhistuttavan voiman tieltä, hänen ylhäisen kirkkautensa tieltä!” (Jes. 2:3). Kenkäni, sukkani ja kaikki kastuivat.


Siinä märkänä ja kylmissään tarkemmin katselin valokuvaa kauhistuttaneesta lööpistä. Totesin kömmähdykseni. Lööpissähän ennakoitiin Vladimir Putinin valloitusaikeita. En minä niitä pelkäisi! Tätä propagandaa on nähty ja kuultu jo liian paljon! Venäjän sotilaita ei tarvitse pelätä, kun itse elää hyvin. Minulla on jopa Pyhän Yrjön nauha ja Venäjän lippu. Ottaisin ne esille ja toivottaisin Putinin tervetulleeksi, kun hän ajaa voitonparaatissa Mannerheimintietä, jonka nimi muutettakoon sen jälkeen Z-tieksi. Olemme vapautettu Salesta, Sannasta ja Natosta!


Verenhimoisten huippukokous Vilnassa


Oli suuresti enemmän aihetta pelätä, että Suomen valtiollinen johto oli saanut ryssävihaisen verenhimoisen vainun nenäänsä. Silloin olisi odotettavissa joidenkin suomalaisten likvidointi – niin kuin Helsingin Sanomien maanpetoksesta syytetty haahka on esitellyt – ja offensiivi Pietari-Murmansk -junaradan katkaisemiseksi, Viipurin alueen miehittämiseksi, Itämeren liikenteen katkaiseminen ja Pietarin pommittaminen. Tämän alkua säikähdin kaupassa, mutta en minä Vladimir Putinia pelkää paniikissa!


Kun uskalsin astella märissä sukissa ja kengissä kotiin, käydä lämpimässä suihkussa ja vaihtaa kuivat vaatteet, pystyin rauhassa toteamaan, että paniikille oli sittenkin jotain muuta aihetta.


Suomen ulkoasiainvaliokunta ja ulkoministeriö ovat todellakin mukana tärkeässä salaisessa huippukokouksessa Liettuassa. Julian Röpcke kirjoittaa 27.5.2022 Bild-lehdessä salaisesta huippukokouksesta, joka pidetään Liettuan Vilnassa "Esperanzassa”, Toivoa-tarkoittavassa metsäisessä lomakeskuksessa: Putinin kriitikot haluavat tappaa Venäjän ”karhun”. Liettuan ulkoministeri Gabrielius Landsbergis oli kutsunut vaikuttajia Putinin vastaiseen huippukokoukseen.


Liettuan ulkoministeri Gabrielius Landsbergis on kutsunut Anti-Putin -huippukokoukseen liikemiehiä, nykyisiä ja entisiä huippupoliitikkoja, ihmisoikeusaktivisteja ja toimittajia Euroopasta ja Yhdysvalloista. Suomestakin on saapunut Putin vihamielisyydestä tunnettu ”journalisti”, niin kuin hän itse tykkää sellaiseksi itseään kutsuttaman, mutta kaikki eivät ole yhtä mieltä hänen ylistettävyydestään. Nimi jääköön lausumatta osallistujasta, sillä siitähän rapsahtaisi heti tuomio. Sellaiseksi Suomi on kiristetty!


Tapahtuman tavoitteena on kehittää strategia Venäjän "deputinisoimiseksi" ja "karhun tappamiseksi". Sveitsiläinen saksankielinen päivälehti Blick yhdistää Sanna Marinin Zelensky-tapaamisen Anti-Putin -huippukokouksesta kertovaan uutiseen ja kertoo jutun lopussa, että

 

 ”Suomen pääministeri Sanna Marin (36) kutsui Kiova-vierailullaan sotaa käännepisteeksi Euroopalle. Luottamus Venäjään on menetetty sukupolvien ajan, Marin painotti.”




Välittömästi yhteen koplautuu samaan aikaan ja samassa paikassa järjestettävä Naton yleiskokous, pikkuruisen Liettuan pääkaupungissa Vilnassa. Suomen valtuuskunnan varapuheenjohtaja Mikko Savola on jo kaupunkiin saapunutkin. Keskustan Mikko Savola ja perussuomalaisten Tom Packalén saapuvat Naton kokoukseen. Mikä tärkeintä, Naton kokoukseen osallistuva eduskunnan puhemies Matti Vanhanen (kesk.) on voinut availla jo nenäänsä verenvainulle, venäläisveren vuodatukselle. Gabrielius Landsbergis toivottaa suomalaiset erittäin lämpimästi Vilnaan.


Epätervettä psykologista tilaa on moneksi


Anton Tšehovin vuonna 1898 kirjoittama novelli, Pikku-trilogi, Человек в футляре, on kirjoitettu Nizzassa. Päähenkilö Belikov on niin kuin A.F. Dyakonov, Tšehovin entisen lukion tarkastaja. Hän käytti kuivallakin säällä sateenvarjoa ja vältteli kasvojensa pesua kylmällä vedellä. Vainoharhaisuudesta kärsivä Belikov pitää tiukasti kiinni viranomaismääräyksistä ja vaatii, että kaikki muut ovat yhtä varovaisia kaikesta.


Tšehov ei kerro Belikovin pakko-oireisesta hampaidenpesusta eikä yöllisistä asunnon siivoamisistaan. Joustamattomuus on tyypillisesti pakko-oireisen, jopa anoreksiaan saakka riutuvan jäykkyyden ominaisuus.


Belikov terrorioi kouluaan ja koko kaupunkia pikkuvaatimuksillaan. Hän oli yksinäinen mies, joka sulkeutui koko maailmalta ja loi ympärilleen kuoren. Miehellä oli vastustamaton halu luoda itselleen suojakuori, jonka taakse hän voisi piiloutua todellisuudelta ja ympärillään olevilta ihmisiltä. Pienikin poikkeama säännöistä sai hänet huolestumaan. Loppujen lopuksi: ”Tapaus mies: Kun hän makasi arkussa, hän näytti hymyilevän: hän löysi ihanteensa", A. P. Tšehov kirjoittaa. Kun Belikov haudattiin, kukaan ei tuntenut surua, vaan vain helpotusta. Tyttöhallituksen vaihtuminen ei ole ollut näin samalla tavalla helpottavaa viimeisten päivien Suomessa. Muutosta vapautukseen ei ole näköpiirissä.


A. P. Tšehov kirjoitti kesällä 1883 teoksen ”Virkamiehen kuolema”, «Смерть чиновника». Tapahtumat alkavat Arcadia-teatterissa, jossa virkamies Ivan Tšervjakov huomaa vahingossa aivastaessaan, että hän pärski eturivissä istuvaan katsojaa, valtion kenraalia Brizhalovia. Tšervjakov pahoittelee hämmennystä ja saa vastauksen ”Ei mitään, ei mitään”. Tšervjakov jatkaa kuitenkin syvästi huolissaan huolimattomuudestaan. Tšervjakov selittää yhä uudestaan, että hänen aivastelunsa ei johtunut pahantahtoisesta tarkoituksesta, minkä pyytelyn kenraali torjuu. Järkyttynyt virkamies palaa kotiinsa, makaa sohvalle ja kuolee.


Tšervjakov pyytää anteeksi niin sanotusti periaatteellisista syistä uskoen, että ihmisten kunnioittaminen on sosiaalisen elämän pyhä perusta. Hän syvästi masentuu ja kuolee, kun hänen anteeksipyyntöään ei hyväksytä. Tšervjakov ei kuole kunnioituksesta viranomaisia kohtaan, vaan siksi, että hänen tunnustamansa tärkeiden ihmisten kunnioittamisen periaatteet on kumottu.


Olenkin jo pelännyt, mihin Sauli Niinistö on kadonnut. Onko hänkin syvästi masentunut? Leena Hietanen sanoi sen, minkä Sauli, Sanna ja Pekka saivat kokea: ”Suomi-neidon kelvoton yritys torjuttiin, saivat rukkaset”. Ei tullut riiauskiertueiden jälkeen pikahäät. 90 Day Fiancé – 90 päivää morsiamena – tositelevisio-ohjelma jatkuu yhä edelleen: Old maid, after best before date, vanha piika parasta ennen päivämäärän jälkeen.


Aikalaistensa imartelua, päättämättömyyttä ja lahjontaa pilkaten Tšehov varustaa hahmoillaan erilaisia fobioita, joista jokaisella on oma nimi, mutta yhdessä ne symboloivat todellisuuden pelkoa. ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”, presidentti J.K. Paasikivi opetti suomalaisille ulkopolitiikan perusasioita itsenäisyyspäivänä 1944, muutama kuukausi Barbarossaan Hitlerin Saksan rinnalla tappioon päättyneen jatkosodan jälkeen. Sannan Marinin mukaan Suomi ei ole koskaan kärsinyt tappiota.


Mikhail Bulgakov korostaa kirjassaan Mestari ja Margarita, että moskovilaisten yleinen psykologinen tila oli epäterve: kaikki pelkäävät jotain tai ovat huolissaan jostakin. Tässä tapauksessa pelon syyt ja seuraukset vaihtavat jatkuvasti paikkoja. Joten, kaikkialla läsnä olevat tiedottajat, jotka pelkäävät olemassa olevia voimia, joutuvat saatanallisen seurakunnan teloituksiin, ja heidän ahdistuksensa vain lisääntyy tästä. 

 

Valkoinen corana-ratsastaja


Kenttärovasti, teologian tohtori Pekka Särkiö – opiskelutoverini Helsingin yliopiston VT:n tutkimusseminaarista lähes neljäkymmentä vuotta sitten – valmisteli pitkäperjantaina Johannes-passiota kuunnellessaan Kotimaa-lehden kirjoituksensa (10.4.2020) Hesekielin profeetallisen kirjan kaavasta: miekka, nälkä ja rutto (Hes. 7:15). Hän kertoi, että Ilmestyskirjan kolme jälkimmäistä ratsua noudattavat Vanhan testamentin toistuvaa vitsauksien triadia: miekkaa, nälkää ja ruttoa.


Ilmestyskirjan ensimmäinen valkoinen ratsu (Ilm. 6:2) kulkee coronan kanssa, mikäli lukee Ilmestyskirjaa latinaksi: "Et vidi et ecce albus et qui sedebat super illum habebat arcum at data est ei corona et exivit vincens ut vinceret." Valkoisen Corona-ratsastajan jälkeen tulevat siis miekka, nälkä ja rutto.


Tämä Corona-ratsastaja ei ole kuitenkaan Jeesus Kristus! Tuon kauhean voittoisan ”valkeuden” ideologian jälkeen tulevatkin perässä onnettomuudet: sota, nälkä ja taudit.


Biletytöt iskivät taas illalla. Heidän tiedettiin jo lipittäneen olutta, lockdownin aikana meksikkolaisen panimoyhtymän tunnetuinta olutnimikettä kansainvälisen solidaarisuuden nimissä, napsutelleen sormiaan palvelijoille ja tanssineen villisti Helsingin yössä. Juhlat olivat jatkuneet aamuun asti Kesärannassa.


Viiniäkin virtasi Kesärannassa. Paikalle oli saapunut paljon porua herättäneitä musiikkialan edustajia.


Mikään tässä sanottu ja koettu ei ole mitään siihen verrattuna, kun kuultuaan laulun Baalille tapahtui nenässä aistien erityinen voimistuminen: halu vereen vihkiytymiselle. Euroviisujen hengessä laulu ilmaistaan siis, nykyaikaisesti englanniksi: Jezebel. Viimeistään tuosta hetkestä tyttöenergiaa pursui, laulun mukaisesti iskettiin saaliin vereen, muututtiin yöllisiksi tiikereiksi, ”karhun metsästäjäksi”.


Tämä ei tapahtunut vielä Kesärannan virallisen osan jälkeen riisuttua turhat muodollisuudet ja porukalla saunotellessa. Nämä tytöt eivät ole kuitenkaan kuningatar Kleopatran seuraajia maitokylvyissä. Roomalaiset jalosukuiset naiset terästivät maitokylplyjä nuorten orjien siemennesteellä.


Jo keskiajalla tiedettiin hyvin veren pyhä merkitys. Siitä laulettiin myös, kun tehtiin matkaa Zelenskyin luo Kiovaan ja Butšaan. Konfirmaatio verelle. Ja matka jatkuu Vilnaan.


Unkarilainen kreivitär Erzsébet Báthory (1560-1614), kuuluisan kreivi Draculan sukulainen, oli harvinainen kaunotar. Hän sai noidalta vastauksen nuoruutensa pidentämiseksi. Siihen tarpeeseen neitsyiden verta saatiin Bathoryn linnan läheisyydessä. Niin nuoria talontyttäriä raahattiin linnan kellariin. Kreivitär kidutti ja tappoi heidät erityistä kauneuskylpyään varten. Nuoria tyttöjä roikotettiin ammeen yläpuolella samalla, kun heidän kaulansa viillettiin auki. Kauneuden hoitoaan varten kreivitär ennätti surmata yli 600 naista, suurin osa aivan nuoria, jopa 12-vuoden iässä.




Sanna, Zelenskyin edessä


Kiovassa syntynyt, venäjäksi kirjoittanut Mihail Bulgakov on entisenä sotilaslääkärinä tarkastellut veren mysteeriä romaanissa Saatana saapuu Moskovaan (Mestari ja Margarita). Kiovassahan veren mysteeriin voi vihkiytyä ihan alkuperäisesti. Saatanan ei edes tarvitse saapua minnekään, vaan voi olla ihan kotonaan. Sinne Sanna Marin teki matkansa.


Romaanin luvussa 23 kerrotaan diilistä Saatanan kanssa. Margarita hyväksyi kutsun vierailla jalon ulkomaalaisen luona. Sankaritar menee itse Saatanan luo oppiakseen isäntänsä kohtalosta. Sankarittaren täytyy osallistua Saatanan juhliin, joihin hän valmistuu kuningattaren rooliin.


Keskiyö lähestyi, Margaritan oli pidettävä kiirettä. Hella ja Natasha auttoivat häntä:


He kastelivat Margaritan kuumalla, paksulla ja punaisella nesteellä. Margarita tunsi suolaisen maun huulillaan ja tajusi, että häntä huuhdeltiin verellä”.


Verinen vaippa korvattiin toisella – paksulla, läpinäkyvällä, vaaleanpunaisella, ja Margaritan pää alkoi pyöriä ruusuöljystä. Sitten Margarita heitettiin kristillisängylle ja hierottiin kiiltäviksi suurilla vihreillä lehdillä. Sitten kissa murtaui sisään ja alkoi auuttaa. Hän kyykistyi Margaritan jalkojen juureen ja alkoi hieroa tämän jalkoja ikään kuin hän kiillottaisi saappaita kadulla.


Sankaritar ei paennut veripesua. Tyttöministerinä tunnettu, Suomen historian parhaaksi mainostettu pääministeri ei paennut verenhajua. Hän suorastaan haistoi miellyttävän tuoksahduksen nenäänsä. Nyt ei tullut krokotiilin kyyneleitä. Hän oli saapunut Kiovaan oppiakseen mestari Zelenskyin kohtaloista – ja tullakseen valokuvattavaksi myöhempiä käyttötarkoituksia varten.


Älkää erehtykö olettaa, että olisitte nähnyt vielä verimysteerin! Sanna puki vain lehtikuvien dramatiikan tuntua varten suojaliivit. Sillä alueella ei ollut vaarallista. Kypärä olisi ollut tarpeellinen varuste toisaalla, mutta se päässä oli vaikeampi näyttää nätiltä lehtikuvaajille. Vereen vihkiytyminen ei tapahtunut julkisesti. Mysteeri oli salainen.


Romaanin Mestari ja Margarita alussa Bulgakov kirjoittaa meille: ”Seuraa minua, lukija, näytän sinulle todellisen rakkauden”. Ihan muistaen sitä, miten käärme kutsui Eedenin puutarhassa Eevaa syömään kiellettyä hedelmää. Vaatimaton ja lempeä naimisissa oleva Margarita oli kuivunut tylsyyteen ja joutilaisuuteen, mutta saatanan kutsusta hän sukeltaa intohimojen altaaseen. Margarita lähtee vapaaehtoisesti ja tietoisesti sopimukseen paholaisen kanssa. Hän löytää ihmeellisen illusorisen maailmansa valmiina intohimoon. Margarita iloitsee, kun hänestä on tullut noita.


Kuka on mestari, omistaja? Hänellä ei ole nimeä ja hänellä on monia nimiä. Woland, samoin kuin Baal, on paholainen, Saatana, ”pimeyden prinssi”, ”pahan henki ja varjojen herra”, joka johtaa voimia maailmaan.


Bulgakov löytää Margarita nimen saksalaisen kirjailijan Johann Wolgang von Goethen (1749-1832) tunnetuimmasta teoksesta Faustista. Johannes Faust (1480-1540 jKr) oli saksalainen taikuri ja lääkäri. Hänen kerrotaan harjoittaneen mustaa magiaa. Goethe kirjoittaa Faustin myyneen sielunsa paholaiselle. Noita muuttaa jäykän tiedemiehen viileäksi ja rennoksi nuoreksi mieheksi. Tämä nuorekas Faust tapaa viattoman ja naiivin tytön Margareten, jota kutsutaan myös Gretcheniksi.


Bulgakov kirjoittaa parodian kristinuskon väärennöksestä, jossa paholainen haluaa korvata aidon Pyhän Raamatun väärennöksillä. Bulgakov kertoo, että se ei ole enää rakkautta, vaan villiä hysteeristä intohimo heittäytyä uhrina rakkauden tuleen. Tämä tuhoaa ja vetää pohjaan.


Laura D. Weeks kuvailee The Master & Margarita -teokseen liittyvässä tutkimusjulkaisussa, miten Margarita on valmis kärsimyksiin Mestarinsa puolesta. Veripesu on eräänläinen väärennetty muistuma ortodoksisesta eukaristiasta.


Helvetin raha


Bulgakovin romaanissa Mestari ja Margarita rahalla on tärkeä rooli. Rahakysymys esitetään kahdessa rinnakkaisessa maailmassa: muinaisessa Yershalaimissa ja modernissa Moskovassa – ja Kiovassa, minkä vain Marin ja Zelensky tietävät. Olkoon salaisuus heidän.


Juudas petti Yeshua Ha-Nozrin 30 hopearahasta ja ristiinnaulittiin ristille. Se esitetään myös jälleen niin Kiovassa kuin Vilnassa ja Genevessä. Rahakysymys ei ole päättynyt Bulgakovin romaaniin. Käsittely jatkuu.


Saatanan huijauksessa Moskovan asukkaat olivat valmiita menemään mihin tahansa nöyryytykseen ilmaisten ”tšervonetsien” (Черво́нец) vuoksi. Näitä rahojaan erilaiset ”kansalaiset” piilottivat kaikin mahdollisin tavoin. ”Helvetin raha” liittyi ”pahoihin henkiin”, Saatanan ja demoniseen liittoon.


Paha henki osallistui aktiivisimmin rahahypeen, joka alkoi Variety Show -istunnosta. Woland tuli Moskovaan ja halusi nähdä moskovilaisia. Varieteeshowssa mustan magian istunnossa hän järjesti tempun: ilmaista rahaa putosi ylhäältä. Jatkossa niistä tuli käärmeitä, joista kärsi baarimikko, kirjanpitäjä ja hallituksen puheenjohtaja. Kysymys on tietysti kielletystä valuutanvaihdosta ja valuuttakauppojen salakavalasta olemassaolosta.


Woland päätteli, että moskovilaiset ovat ihmisiä kuin ihmiset: he rakastavat rahaa. Ahneudesta ihmiset menettävät mielensä (jakso Varietyssa), kykenevät pettämään (Juudas), unohtamaan elämän ilot (baarimikko Sokov kerää järjettömästi, vaikka hän pian kuolee, vaikka hän ei epäröinyt tulla Woland valitti, että hän oli kärsinyt tappioita mustan magian istunnon vuoksi). Voiton vuoksi he rikkovat lakia ottamalla lahjuksia. Vereen vihkiytynyt tyttöministeri Zelenskyin edessä muistaa paremmin oppimestarinsa Klaus Schwabin rahaopit Maailman talousfoorumilta kuin Sokoksen kassalla vaaditun täydellisen täsmällisyyden.


Kirjassaan Mestari ja Margarita Bulgakov kritisoi tšervonetsien olemassaoloa useaan otteeseen, mutta yksikään englannin, ranskan tai hollannin kääntäjistä ei näytä saaneen kiinni sen satiirisesta asenteesta ja siksi menettävät tilaisuuden näyttää joitain tyypillisiä piirteitä venäläisten asenteista.


Bulgakov alkaa arvostella tšervonetseja lempeällä ironialla Variety-teatterin kohtauksessa. Gallerian "Hämmästynyt kansalainen" luuli löytävänsä taskustaan korttipakan, mutta se osoittautui käärityksi paketiksi, jossa oli merkintä "tuhat ruplaa". Alkuperäisessä tekstissään Bulgakov sanoi, että kun tämä kansalainen nosti käärettä, hän yritti selvittää, olivatko setelit kultakolikoita vai olivatko ne jotain taikuutta (mitä tahansa maagisia). Naapurit kasautuivat hänen päälleen, ja hän hämmästyneenä huudahti iloisesti galleriassa: ”Luoja, ne oikeat! Tšervonetseja!


Tässä yksinkertaisessa ja lyhyessä lauseessa on piilotettu täysimittainen satiiri Neuvostoliiton viranomaisten rahapolitiikkaa kohtaan. Muutaman hyvin valitun sanan avulla Bulgakov naamioi taitavasti ja runsain mitoin illuusion ja todellisuuden jatkuvan vuorottelun, fantastisten ja groteskien vaikutelmien luomiseksi.


Pian näemme, että yliluonnollisia asioita tapahtuu vain tšervonetseille, ei koskaan ruplille. Kun Variety-teatterin talousjohtaja Grigori Rimski katsoi "kipeillä silmillä" seteleitä toimistossaan, Bulgakov kuvaili tšervonetsit taianomaisiksi. Nuo olivat hypnoottisia - ikään kuin Bulgakov olisi halunnut sanoa, että tšervonetsit eivät ole koskaan oikeaa rahaa, ne ovat korkeimman voiman luoma illuusio, pöly silmissä.


Tosielämässä tšervonetsit myönsi hallitus, joka toimi kunnioittamatta venäläisen sielun, yhteiskunnan, uskonnon tai kulttuurin perinteitä. Hallitus käänsi siten ihmisten elämän ylösalaisin. Romaanissa tšervonetsit toi paholainen, joka myös käänsi julmasti moskovilaisten elämän täysin ylösalaisin.


Dr. Woland lupasi ilmaista rahaa Mestari ja Margarita -teoksessa. Sillloin Juudaksen kohtaloa seuraten uudessa tilanteessa rangaistukseksi tuli, että "ilmainen raha" katosi yllättäen muuttuen paperiksi ja ampiaisiksi.


Ihmiskunta rakastaa rahaa, oli se mistä tahansa”, kirjoittaa Mikael Bulgakov. Naamioitunut Saatana, Woland, sanoo istuessaan teatterin lavalla, kun kissa repäisi irti viihdyttäjän pään: "Ihmiskunta rakastaa rahaa, riippumatta siitä, mistä se on tehty, olipa se nahkaa, paperia, pronssia tai kultaa. No, he ovat kevytmielisiä... no, no... ja armo koputtaa joskus heidän sydämiinsä... tavalliset ihmiset ... yleisesti ottaen ne muistuttavat entisiä ... asuntoongelma vain pilaili heitä ... "


Tšervonets on alkuaan venäläinen nimi ”puhtaalle kullalle” ja sittemmin kultakolikolle. Alun perin tämä kultakolikko painoi noin 3,3–3,5 grammaa ilman nimellisarvoa, mikä vastasi eri aikoina 2–3,5 hopearuplaa. 1900-luvun alusta lähtien tšervonetseja on usein kutsuttu setelin nimellisarvoksi tietyssä yksikössä. Neuvostovallan ensimmäisiä vuosia leimasivat rahankiertojärjestelmän hajoaminen ja korkea inflaatio. Liikkeessä olivat tsaarin aikaiset luottosetelit, duuman rahat, "kerenki", arvopaperit ja "sovznakit", jotka eivät nauttineet väestön luottamuksesta.


Itse asiassa vastoin Bulgakovin kritiikkiä, yleisesti ottaen väestö suhtautui tšervonetseihin luottavaisesti, mutta niitä ei pidetty kiertovälineenä vaan pikemminkin ei-rahallisena arvopaperina. Monet odottivat, että paperitšervonetteja vaihdettaisiin kultaan, vaikka hallituksen säädöstä tšervonetsien vapaasta vaihtamisesta jalometalliin ei koskaan annettu. Siitä huolimatta väestö vaihtoi paperiset tšervonetsit kuninkaallisiin kultakolikoihin ja päinvastoin, joskus jopa pienellä ylimaksulla paperisista seteleistä (likviditeetin ja varastoinnin mukavuuden vuoksi) .


Maan sisällä toimi kaksi valuuttajärjestelmää: Valtionpankki ilmoitti joka päivä tšervonetsien uuden vaihtokurssin ruplaa vastaan, mikä aiheutti keinottelua ja vaikeutti kaupan ja taloudellisen toiminnan kehitystä. Tšervonetsi tuli pääasiallinen kaupungin valuutta. Maaseudulla vain vauraalla väestöllä oli varaa ostaa se, kun taas talonpoikaisjoukolle se oli liian kallista.


Vähitellen tšervonetsit alkoivat tunkeutua ulkomaisille markkinoille. 1. huhtikuuta 1924 kullan hintaa alettiin noteerata New Yorkin pörssissä. Koko huhtikuun tšervonetsit olivat dollaripariteettinsa yläpuolella. Vuosina 1924-1925 kultakolikoilla tehtiin epävirallisia liiketoimia Lontoossa ja Berliinissä. Vuoden 1925 lopussa kysymys sen noteerauksesta Wienin pörssissä ratkaistiin periaatteessa. Siihen mennessä kultapala oli virallisesti noteerattu Milanossa, Riiassa, Roomassa, Konstantinopolissa, Teheranissa ja Shanghaissa. Neuvostoliiton kultakolikoita voitiin vaihtaa tai ostaa lähes kaikissa maailman maissa.


Neuvostoliiton tšervonetseilla, jotka olivat riittävän kova ja vakaa valuutta, oli maassa korkea ostovoima. Seteleitä väärennettiin tavallisesti tarkoituksena vahingoittaa Neuvostoliiton kansantaloutta ja joskus ulkomailla tehtyä rahoituspetosta. Tunnetuin petos kultarahojen väärentämisestä suurimman öljykonsernin Shellin omistajan englantilaisen kapitalistin Henry Deterdingin työntekijöiden toimesta, joka oli tyytymätön siihen, että Neuvostoliitto myi öljynsä keskimääräistä markkinahintaa halvemmalla. Koska haluttiin aiheuttaa vahinkoa Neuvostoliiton kansantaloudelle, tšervonetseista tuli valkoisten emigranttien ja muiden bolshevikeille vihamielisten ryhmien väärennöskohteita, jotka sijaitsevat erityisesti Saksassa.


Suurin erä väärennettyjä tšervonetseja pidätettiin Murmanskissa vuonna 1928 - postivirkailija Sepalov paljasti maanalaisen verkoston Saksassa painettujen väärennettyjen seteleiden jakelua varten. Entiset valkokaartit osallistuivat siihen, mukaan lukien Karumidze ja Sadatierashvili. He kaikki tuomittiin Saksassa ja Sveitsissä, missä he saivat vähimmäisehdot. Myöhemmin natsi-Saksa käytti heidän kokemustaan suuren isänmaallisen sodan aikana väärentääkseen Neuvostoliiton ja muita seteleitä. Tšervonetsit olivat liikkeessä Neuvostoliiton alueella vuoden 1947 rahauudistukseen asti, jolloin vanhat setelit korvattiin uusilla ruplamääräisillä.


Suomalaisten Suuri nollaus


Olipa kerran Pietarissa yksi yksinäinen eukko.


Hän eli pitkään mukavaa elämäänsä, rahaa lähetettiin moniin hämäriin hankkeisiin hänen pankkitiliään käyttäen, mutta vähitellen hänelle saakka alkoi kantautua huhuja, jonka mukaan hänet tunnettiin jopa Helsingin kaupunginkirjastossa mielettömänä trollina, ryssävihassaan kiukkuisena.


Yksinäinen eukko nolostui ja alkoi miettiä, miten lopettaa nämä ikävät huhut.


Hänen synkkään mieleensä iski äkillinen ajatus... Eikä hän epäröinyt toteuttaa sitä.


Kiukkupäinen eukko kailotti entistäkin kovaäänisemmin ikään kuin Suomen hallinnon puolustajana historiantutkijoita vastaan, mutta unohtaen tahallisesti ja häpeämättömästi Sandarmohin hautojen Mauserin ja Browningin hylsyt ja patruunat. Tuo kailottava ääni peittäisi haudoissa lepäävien hylsyjen ja patruunoiden hiljaisuuden. Hänen poikkeava äänensä oli sarjatulta syöksevä uusi RK-62, joka hytkytti kiukkupäistä tukevaa eukkoa tämän päästellessä vihollisia kohti.


Toisella kertaa vastaan tuli ihmeellisen tavallisia suomalaisia, jotka kunnioittavat Vladimir Putinia ja normaaleja suhteita naapurivaltioon, J.K. Paasikiven tosiasioiden tunnustamisen perinteessä. Kiukkupäinen eukko käytti tällä kertaa suuresti energiaa tutkien ja sen jälkeen kailottaen mahdollisista kummalliseksi kehittämistään satunnaisista tapahtumista näiden tavallisten suomalaisten elämässä. Perin kummallisten natottajien elämäntapahtumien yksityiskohdat, käytös ja rahoittajat jäivät tietenkin kiukkupäisen eukon kyyläyksen saavuttamattomiin.


Itsekin verenvainua ja dollarin ihanaa tuoksua rakastanut Erkko olisi saanut jopa orgasmin kiukkupäisen vanhan eukon julkisista mustamielisistä vihjailuistaan, että yhteistyötä ja ystävyyttä Venäjän kanssa edistävät suomalaiset olisivatkin jopa epälojaaleja Suomelle, kun nämä suomalaiset ovat kyseenalaistaneet Naton hybridikeskuksen valtaoikeudet ja tarpeellisuuden Suomessa.


Kiukkupäinen eukko vanheni rupsahtavaan ikääntymiseensä, mutta yhä edelleen puhkui ja puhusi ja puhalsi höyryjänsä niin tulisesti, että hänelle tuli loppujen lopuksi onneton loppu: eukko suli ihan omiin höyryihinsä. Tämä onnettomuus tapahtui, kun ikäväkseen eukko oli saanut pussillisen herneitä nenäänsä samanaikaisesti kun oli taas kerran kiihottanut itsensä silmittömään raivoonsa. Hän puhkui ja puhusi ja puhalsi höyryissään, että ”suomalaispropagandistit” olisivat saaneet viestinsä Venäjän globaaliin mediaan. ”Suomea viedään vastoin kansan tahtoa Natoon” - sellaista tabua ei saisi viestiä maailmalle! Kertakaikkiaan! Eukko kuumeni kuumenistaan, kun herneet nenässään hän puhkui ja puhisi, kunnes hän ihan siihen paikkaansa suli ja lässähti. Vain kuumuudessa poreileva limakasa vietiin näytteille läheiseen nykytaiteen museoon muistomerkiksi hänestä ja Erkon perinnöstä. Tämä on niitä ensimmäisiä kauheita merkkejä, jotka viimeisenä päivänä ovat alkaneet järkyttää ihmiskuntaa. Kukaan ei kuitenkaan käynyt katsomassa nykytaiteen museossa kuumuudessa yhä edelleen poreilevaa limakasaa. Siksi asiasta ei ole noussut julkista puhetta.


Klaus Schwabin teoksen ”Covid-19: Great Reset” julkaisi World Economic Forum, Maailman talousfoorumi Geneven lähellä Colognyssä. Tämä suuryritysten rahoittama säätiö edistää globalisaatiota, vapaakauppaa sekä lobbaa julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä. Se ei ollut Woland, vaan saksalais-sveitsiläinen taloustieteilijä Klaus Schwab, joka perusti säätiön vuonna 1971. Hänen mukaansa demokratia, kansanvalta, on este sujuvalle hallintatavalle. Poreileva limakasa nykytaiteen museon lattialla oli aiemmassa elämässään ennen viimeistä kuumaa poksahdustaan esittänyt ihan saman tiukan väitteen suomalaisyksilöitä vastaan, jotka olivat vaatineet parempaa kansanvaltaa.


Toisin kuin sosiaalisessa mediassa ympäri maailmaa leviää väite ja jostain kirjasta on esitetty kuvakaappaus, niin Klaus Schwab ei käytä The Great Reset -visioissaan natsien tuntemaa ilmaisua ”useless eater”, turhat syömärit. Sellainen kuvakaappaus on John Colemanin (s. 1935) kirjasta Conspirators' Hierarchy: The Story of The Committee of 300 (1991). Komitea 300 (väitetysti brittiläisen artistokratian vuonna 1727 perustama Olympialaiset-ryhmä) uskotaan kansainväliseksi neuvostoksi, joka järjestelisi maailman hallintoa. Teoria ei kuitenkaan palaudu 1700-luvulle, vaan saksalaiseen poliitikkoon Walther Rathenauniin, joka antoi tällaisen lausunnon vuonna 1909 sanomalehdelle. Hän ei vihjannut, että nämä kolmesataa olisivat juutalaisia.


Coleman väittää itseään entiseksi MI6:n tiedustelu-upseeriksi, joka olisi päässyt moniin korkeasti turvaluokitettuihin asiakirjoihin, joiden avulla hän esittelee näkemyksiään ”kolmesta sadasta” ja ”hyödyttömistä syöjistä”. Hänellä on monia väitteitä myös brittiläisten vapaamuurarilaisten toiminnasta Muslimiveljeskunnan luomisessa. Colemanin teoksen sivulla 18 kerrotaan väitetyn Komitea 300-talouspolitiikan ytimestä, joka perustuisi suurelta osin englantilaisen maalaispapin ja väestötieteilijän Thomas Malthuksen (1766-1834) opetuksiin. Pappi huomattui aikoinaan, että maanpallon rajalliset resurssit tyhjentyvät nopeasti. Hän vaati, että on välttämätöntä rajoittaa populaatiota. Olisi sanomattakin selvää, että ”eliitti ei antaisi itsensä joutua uhatuksi hyödyttömien syöjien kasvaessa ja väestön teurastus olisi suoritettava. Kuten olen aiemmin todennut, teurastus on käynnissä tänään Global 2000-raportissa määrätyillä menetelmillä” (s. 18).


Sen sijaan Davosissa on opittu puhumaan ja esiintymään hienommin. Tietäkää se, että Ilmestyskirjankin corona-ratsasta on ”valkoinen”, niin että parhaatkin raamatunselittäjät pähkäilevät, onko hän Kristus vai anti-Kristus. Anti-Kristus ei tietenkään puhu ”teurastuksesta” ja ”hyödyttömistä syömäreistä”. Siitähän kävisi ilmi, ettei valkoinen ole valkoista.





Parhaiten Maailman talousfoorumi tunnetaan Davosissa järjestettävistä kokouksista, mutta myös Nuorten johtajien globaalista verkostosta (YGL). Sanna Marin, Annika Saarikko ja Sanni Grahn-Laasonen sekä vanhoina jäseninä Alexander Stubb ja Jyrki Katainen kuuluvat näihin Nuorten johtajien globaalin verkoston kasvatettaviin, Young Global Leaders -jäseninä (YGL). Siihen kasvatettavien globalistien joukkoon kuuluvat myös Ranskan presidentti Emmanuel Macron, Elon Musk, Mark Zuckenberg ja Jack Ma.


Talousmedia Bloombergin mukaan tuo YGL on ”maailman ekslusiivin yksityinen sosiaalinen verkosto”. Tämä ylikansallinen eliitti saa vuosittain 3-4 koulutusta globalisaation edistämiseksi eliitin tarpeisiin. Suomen päättäjät ovat ilmaisseet halunsa Suomen muuttamiseksi ”neljän sukupolven vallankumouksen” (The Fourth Industrial Revolution, 4IR) edelläkävijamaaksi.


Perustuslakiasiantuntija, valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen Helsingin yliopistosta on katsonut, että YGL-jäsenyydestä ja -ohjelmasta olisi pitänyt kertoa sidonnaisuusilmoituksessa oikeuskanslerille, mutta oikeuskansleri Tuomas Pöysti ei pidä tärkeänä tällaisia harrastusilmoituksia. Sanna Marin ja Annikka Saarikko ovat kieltäytyneet medialle kommentoimasta YGL-jäsenyyttään.


Maailman talousfoorumin visiona on muuttaa maailman talousjärjestelmä ”suuren nollauksen”, The Great Reset, avulla. Suuri nollaus rakentaa systeemin ”ympäristöystävällisemmäksi”. Siihen tarvitaan tekoälyä neuroteknologiaan asti, jotta aivojen ja tietoisuuden toimintaa voitaisiin ohjata ”tehokkaan globaalin hallinnon” avulla, epävirallisesti, epädemokraattisesti valittujen päättäjien toimesta. Nokian toimitusjohtaja Pekka Lundmark kertoo keväällä 2022 talousfoorumin kokouksessa yhtiönsä vision, että muutaman vuoden kuluttua älypuhelia ei enää valmisteta samaan tapaan ulkoiseksi käsillä pideltäviksi, vaan ne ”rakennetaan” ihmisten sisälle. Miten toteutettaneen kommunikaatio, hitaan magneettisen aivo-aaltomatriisin avulla tai muuten.


Suuressa nollauksessa hallitukset suuntaavat eri tavalla hankittuja varoja uuteen talousjärjestelmään ja poliittiseen hallintajärjestelmäänsä. Schwabin mukaan Euroopan komission 750 miljardin euron elpymispaketti oli tällaista toimintaa.


The Great Reset tarvitsee ”neljännen teollisen vallankumouksen” teknologioita jopa aivojen ja tietoisuuden toimintaa ohjaavaan neuroteknologiaan saakka. Näitä käytetään yhteiskunnallisten ja terveyteen liittyvien ongelmien hallinnointiin. Schwab pitää mahdollisuutena ”transhuman-ihmisen” luomista: ihmisen ja tietoverkkojen välisen yhteyden istuttamista mikropiirien avulla.


Kansanedustaja Ano Turtiainen kysyi 1. kesäkuuta 2021 kirjallisessa kysymyksessään (KK 348/2021 vp), kuinka pian tällaisia transhuman-ihmisiä saadaan Suomeen. Liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakka vastasi 21.6.2021, että Schwabin Maailman talousfoorumin kanssa on todella käynnistetty kesäkuussa 2020 kumppanuus, mutta Suomen hallituksen mukaan tämä tarkoittaa hyviä asioita, ”kestävää kehitystä” ja ”digitaalista ja vihreää siirtymää”. Kumppanuuteen liittyy keskeisesti Fellowship -stipendiaattiohjelma, mutta Suomi ei ole mukana Maailman talousfoorumin agendan mukaisessa transhuman-ihmisen kehittämisessä.


Kolmas menetelmä, että The Great Reset toteutuu, on linkittää verotus ja säätely edellä mainittujen tietoisuuden hallinnan ja uuden talousjärjestelmän mukaiseen ohjelmaan. Valta keskitettäisiin aiempaakin enemmän suuryhtiöille, pääoman omistajille ja heidän säätiöilleen, jotka tekevät globaaleja ratkaisuja epävirallisissa tapaamisissaan, päättäminen siirretän pois ihmisten demokraattisesti valitsemilta elimiltä.


Hyperconnected!


Maailman talousfoorumin pääjohtaja, Geneven yliopiston professori Klaus Schwab ja ekonomi Thierre Malleret kirjoittivat keväällä 2020 julkaistun teoksen Covid-19: The Great Reset. Johdannon ensimmäisessä virkkeessä Schwab ja Malleret lupaa kirjansa ”käsikirjoitukseksi siitä, kuinka hallita maata, elää muiden kanssa ja ottaa osaa maailmantalouteen”. Kirjottajien itsensä mukaan teoksessa ”harkitaan kauaskantoisia ja draamaattisia implikaatioita huomiseen maailmaan”. Tässä esitetään monia ajatuksia pandemian jälkeisestä maailmasta sellaisena kuin sen ”ehkä pitäisikin näyttää”.





Schwab ja Malleret katsovat, että COVID-19 ei itsessään aiheuta uutta eksistentiaalista uhkaa, ei johda odottamattomiin joukkonälänhätään tai suuriin sotilaallisiin tappioihin ja hallinnon muutoksiin. Kuitenkin pandemia pahentaa dramaattisesti monia asioita kiihdyttäessään trendejä, jotka ovat muodostuneet pitkän ajan kuluessa: ”Vähintään, kuten väitämme, pandemia nopeuttaa systeemisiä muutoksia”, kirjoittajat kirjaavat visionsa.

 

 ”Laajempi pointti on tämä: muutoksen mahdollisuudet ja siitä johtuva uusi järjestys ovat nyt rajattomat ja vain mielikuvituksemme sitovat, hyvässä tai huonossa. … Ymmärrät pointin: meidän pitäisi hyödyntää tämä ennennäkemätön tilaisuus kuvitella maailmamme uudelleen” (s. 17).


Ensimmäinen asia on ”määritellä uudelleen” maailmaamme muokkaavat maalliset voimat: Macro reset – makron nollaus. Nämä voimat ovat keskinäinen riippuvuus, nopeus ja monimutkaisuus. Siirrymme yhä enemmän 2000-luvulla tunnetusta keskinäisriippuvuudesta steroideihin: hyperconnected! Keskinäisen riippuvuuden maailma on syvän systemaattisen yhteyden maailma, jossa kaikki riskit vaikuttavat toisiinsa monimutakaisten vuorovaikutusten verkon kautta. Yksittäisten riskien erillään tarkastelu antaa väärän vaikutelman. Jokaisella yksittäisellä riskillä on mahdollisuus luoda kimmokkeita ja vaikutuksia aiheuttaen muita riskejä.


Maailman talousfoorumin julistuksellisen keskinäisriippuvuuden idean sanansaattajat moittivat ”siiloajattelusta”, niin kuin tekevät myös Schwab ja Malleret (s. 23). Heidän toinen makronsa on ”nopeus” nykymaailmassa kaiken liikkuessa paljon nopeammin kuin ennen. 52 %:a maailman väestöstä on parhaillaan verkossa, kun 20 vuotta sitten se oli alle 8 %. Ihmiset vauraissa kaupungeissa jopa kävelevät nopeammin kuin köyhissä kaupungeissa koska ei ole aikaa hukattavaksi. ”Kiireellisyyden diktatuuri” voi mennä äärimmäisyyksiin ja joskus arvaamattomuuksiin. Maailman talousfoorumin kirjoittajat uskovat, että poliitikkojen laatimat strategisest näkökulmat törmäävät yhä useammin välittömien päätösten päivittäisiin paineisiin, heille jätetään vähemmän aikaa päättää (s. 26). Näin ainakin poliitikot uskovat uudesta tarpeellisesta tavastaan toimia.


Globaali valvontaverkosto


”Monimutkaistumisesta” seuraa suurempi todennäköisyys, että jotain saattaa mennä pieleen. Näin ”monimutkaisen mukautuvan järjestelmän hallinta edellyttää jatkuvaa reaaliaikaista, mutta jatkuvasti muuttuvaa yhteistyötä” (s. 28). Koronan kanssa tuli ilmi ”maailmanlaajuisen valvontaverkoston” tarve, mikä edellyttää

 ”suuret IT-infrastruktuurit”, ”jotta yhteisöt voivat valmistautua ja reagoida tehokkaasti, asianmukaisesti ja koordinoitusti poliittisten mekanismien pannessa päätökset tehokkaasti täytäntöön”.


Monimutkaisuus luo kuitenkin rajoja asioiden tuntemukselle ja ymmärtämiselle sekä saattaa ylittää kirjaimellisesti poliitikkojen ja päättäjien kyvyn tehdä tietoisia päätöksiä (s. 29).


Schwab ja Malleret katsovat taloudellisen nollauksen syntyvän uudessa tilanteessa, joka eroaa radikaalisti aiemmista vuosisadoista (s. 30). Maailman väestö on kasvanut eksponentiaalisesti, mutta tätä väestö yhdistää lentokoneet, joilla pääsee mihin tahansa pisteeseen vain muutamassa tunnissa. ”Nykypäivän talous on yksinkertaisesti tunnistamaton” (unrecognizable).


Schwab ja Malleret tietävät (s. 55) Yhdysvaltain dollarin ensisijaisuuden mahdollisen loppumisen geopoliittiset seuraukset. Yhdysvaltain entinen valtiovarainministeri Henry Paulson sanoi, että Yhdysvaltain täytyy ylläpitää taloutta, joka herättää maailmanlaajusita uskottavuutta ja luottamusta. Jos näin ei tehdä, dollarin asema joutuu vaaraan. Yhdysvaltain globaali uskottavuus riippuu myös geopolitiikasta, kyvystä pitää roolia Yhdysvalloista ”turvallisuustakuuna”.


Schwab ja Malleret arvioivat (s. 58), että eriarvoisuuden lisääntyminen voi vauhdittaa yhteiskunnallista levottomuutta, hallitusten kasvavaa roolia ja yhteiskuntasopimusten uudelleenmäärittelyä. Heidän mukaansa koronavirusta ei seuraa harhaanjohtavan kliseen mukaisesti ”suuri tasoitus”, vaan todellisuus on ”melkoinen vastapää”, eriarvoisuus pahenee. ”Pandemia on todellisuudessa suuri epätasapainottaja, joka on lisännyt tuloeroja, rikkausten ja mahdollisuuksien eroja” (s. 58). Virus vain ”vahvistaa ja pakottaa meidät tunnistamaan epätasa-arvoon liittyvien ongelmien vakavuuden”, mikä makrohaaste olisi tullut valokeilaan vähitellen muutoinkin. Nobel-palkitun Angus Deatonin sanoilla: ”Lääkevalmistajat ja sairaalat tulevat olemaan tehokkaampia ja rikkaampia kuin koskaan köyhimpien väestönosien vahingoksi” (s. 58).


Levottomuuksien tukahduttaminen


Schwab ja Malleret kysyvät, kauniimmin ei edes Ilmestyskirjan valkoinen ratsastaja osaisi kysyä, ”miten suuntaus pienempään eriarvoisuuteen voisi tapahtua”.


Siihen vaadittaisiin ajattelemaan uudelleen ammatteja, joita todella arvostamme. Heidät pitäisi palkita ”kollektiivisesti”. Yhtenä pandemian jälkeisen aikakauden syvimmistä vaaroista on ”sosiaalinen levottomuus”, pelkäävät niin Schwab ja Malleret (kuin myös Supon oikea Pelttari antaa ymmärtää sellaisen lähestyvän).


Schwab ja Malleret kirjoittavat (s. 62), että ”joissakin ääritapauksissa se [sosiaalinen levottomuus] voi johtaa yhteiskunnan hajoamiseen ja poliittiseen romahdukseen”. ”Mikäli ihmisillä ei ole työtä, tuloja tai mahdollisuuksia parempaan elämään, he turvautuvat usein väkivaltaan. Ne, jotka jäävät toivottomiksi, työttömiksi ja vailla omaisuutta, voivat kääntyä helposti niitä vastaan, jotka voivat paremmin”.


Viimeisten parin vuoden aikana on järjestetty yli 100 huomattavan merkittävää hallituksen vastaista mielenosoitusta ympäri maailmaa rikkaissa ja köyhissä maissa, alkae keltaliivien mellakoista Ranskassa. Suurin osa näistä tukahdutettiin raa'asti ja hallitukset pakottivat väestönsä pois mielenosoituksista.


Schwab ja Malleret kirjoittavat (s. 62) systeemitason riskinä, että ”pandemian jälkeisenä aikana työttömien, huolissaan olevien, katkeroituneiden, sairaiden ja nälkäisten määrä kasvaa dramaattisesti. Henkilökohtaisia tragedioita kertyy, lietsoen vihaa, kaunaa ja raivoa eri yhteiskuntaryhmissä, mukaan lukien työttömät, köyhät, siirtolaiset, vangit, kodittomat ja kaikki syrjäytyneet... Miten tämä kaikki paine ei voisi päätyä purkaukseen?


Hallituksen laajennettu rooli


Schwab ja Malleret pääsevät (s. 65) lopulta epäjärjestyksestä ratkaisuun: ”Yksi viimeisten viiden vuosisadan suurista opetuksista Euroopassa ja Amerikassa on tämä: akuutit kriisit lisäävät valtion valtaa. Se on aina ollut niin, eikä ole mitään syytä, miksi sen pitäisi olla erilainen Covid19-pandemiassa”.

Miten hallitusten laajennettu rooli ilmenee? Schwab ja Malleret vastaavat, että ensimmäinen asia on lisääntynyt ja lähes välitön hallituksen valvonta talouteen. Siihen niin sanotut ”elvytysohjelmat” ovat keino:

 ”Tulevaisuudessa hallitukset todennäköisesti, mutta erilaisilla intensiteetin asteilla päättävät, että on yhteiskunnan edun mukaista kirjoittaa joitakin pelisääntöjä uudelleen ja lisätä hallituksen roolia pysyvästi” (s. 67).


Lisäksi ”hallitukset rohkaisevat voimakkaasti julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuksia”, jolloin myös yksityiset yritykset osallistuvat enemmän ”globaalien riskien hallintaan” (s. 68). ”Yritysjohtajien on kaikilla toimialoilla ja kaikissa maissa sopeuduttava hallituksen suurempaan väliintuloon” (s. 68). Näin Schwabin tiekartan mukaisesti on jo käynyt läntisessä maailmassa Suomi mukaanlukien, kun Venäjän kanssa käyvät yksityiset yritykset on saatettu hallitusten ohjaukseen, ns. ”globaalien riskien hallintaan”.

Schwab ja Malleret hahmottavat (s. 69-70), että uudessa ajassa tarvitaan uudenlainen yhteiskuntasopimus, joka on yhteiskunnan ”liima”, jotta ”laajalle levinnyt kiukkuisuus” väistyisi ja auttaisi ihmisiä ”mukautumisessa”.


Millainen ”uusi yhteiskuntasopimus” voisi olla? Siihen ei ole valmiita hyllyjä ja valmiita malleja, vaan Schwab ja Malleret uskovat, että ”jokainen mahdollinen ratkaisu riippuu sen maan historiasta ja kulttuurista” (s. 70). Läntisten demokratioiden kriittinen kohta sosiaalisten sopimusten kannalta liittyy ”vapauksiin ja vapauteen” sekä ”pysyvien valvontayhdistysten luomiseen” (s. 72).


Yhteiskuntasopimusten ehtojen kollektiivinen uudelleenmäärittely on käänteentekevä tehtävä. Samanaikaisesti ”monenvälisyyden kaoottinen nousu, globaalin hallinnon tyhjiö ja erilaisten nationalismin muotojen nousu” (s. 75) luovat haasteen, johon Maailman talousfoorumin kirjoittajat luovat vastauksia. Mikäli kukaan ei saavuta absoluuttista valta-asemaa, seurauksena valta ja vaikutusvalta jaetaan kaoottisesti ja jossain tapauksissa vastahakoisesti (s. 76).


Jos mikään valta ei voi valvoa järjestystä, maailmamme kärsii globaalin järjestyksen puutteesta. Elleivät yksittäiset kansakunnat ja kansainväliset järjestöt onnistu löytämään ratkaisua parempaan yhteistyöhön globaalilla tasolla, olemme vaarassa astua entropian aikaan” (s. 76).


Demokratia ja kansallinen itsemääräämisoikeus ovat yhteensopivia vain, jos globalisaatio hillitään. Sitä vastoin jo sekä kansallisvaltio että globalisaatio kukoistavat, demokratiasta tulee kestämätön. Ja sitten, jos sekä demokratia että globalisaatio laajenevat, kansallisvaltiolle ei ole sijaa. Siksi voi aina valita vain kaksi kolmesta – tämä on trilemman ydin. Euroopan unionia on usein käytetty esimerkkiä havainnollistamaan trilemman tarjoaman käsitteellisen kehyksen asianmukaisuutta. Taloudellisen integraation (globalisaation proxy) yhdistäminen demokratiaan tarkoittaa, että tärkeät päätökset on tehtävä ylikansallisella tasolla, mikä jollain tapaa heikentää kansallisvaltion suvereniteettiä” (s. 77-78).


Globaali hallinto


Aikaa ei ole enää hukattavaksi. ”Jos emme paranna globaalien instituutioittemme toimintaa ja valtaoikeuksia, maailmasta tulee pian hallitsematon ja erittäin vaarallinen. Kestävää elpymistä ei voi tapahtua ilman globaalia strategista hallintokehitystä”, millä Maailman talousfoorumi tarkoittaa ”globaalia hallintoa” (s. 81-82). Juuri ”globaali hallinto” (Global governance) määrittää yleiset yhteistyöprosessit, jonka mukaisesti tarjotaan vastaukset maailmanlaajuisiin ongelmiin. Tämä globaalihallinto kattaa instituutioiden, poliitikkojen, normien, menettelyjen ja aloitteiden kokonaisuuden.


Mitä enemmän nationalismi ja eristäytyminen vallitsevat globaalissa politiikassa, sitä suurempi mahdollisuus, että globaali hallinto menettää merkityksensä ja muuttuu tehottomaksi. Valitettavasti olemme nyt tässä kriittisessä vaiheessa” (s. 82). ”Maailma on erittäin vaarallinen paikka, jos emme korjaa monenvälisiä instituutioita” (s. 85), missä ”korjaaminen” tarkoittaa ”tehostamista”. ”On mahdotonta ajatella, että maailmantalous voisi käynnistyä uudelleen ilman jatkuvaa kansainvälistä yhteistyötä. Ilman sitä olemme matkalla kohti köyhempää, ilkeämpää ja pienempää maailmaa”.


Hauraissa ja epäonnistuvissa valtioissa suuremmat epävakaudet ja kaaos tuovat uuden massamaahanmuuton, kuten Euroopassa vuonna 2016 (s. 94). Maailman talousfoorumi kiittää, että lockdownit johtivat myös haluttomat kuluttajat käyttämään digitaalisia sovelluksia ja pakotti heidät muuttamaan tottumuksiaan melkein yhdessä yössä (s. 108).


Nyt tilaat aterian sen sijaan, että menisit ravintolaan. Puhut ystävälle etänä sen sijaan, että tapaisit aivan luonnossa. Useimmista asioista tuli välittömästi e-asioita. Samanaikaisesti sääntelyviranomaiset tukevat ja nopeuttavat siirtymistä digitaalisempaa kaikkea elämää niin työ- kuin yksityiselämässä. Välttämättömyyden pakosta dramaattinen muutos digitaalisuuteen tuli mahdolliseksi. Se, mikä oli tähän asti ollut mahdotonta ajatella, tuli yhtäkkiä mahdolliseksi luottamukseksi digitalisaatioon. Myös Euroopan pankkialan sääntelyviranomaiset päättivät korottaa summia, joilla ostajat voivat maksaa mobiililaitteillaan.


Digitaalisaatioon liittyy myös COVID-19:n tärkeä opetus kontaktien jäljityksessä, seurannassa ja valvonnassa erityisen Aasian maista, kirjoittavat Maailman talousfoorumin edustajat (s. 112). Jäljitystä toteutettiin ilman henkilöiden omaa suostumusta matkapuhelin- ja luottokorttitietojen kautta ja videovalvonnalla (Etelä-Korea). Hongkongin erityishallintoalueella vaadittiin talouksilta elektronisten rannekorujen pakollista käyttöä matkoilla ja karanteenissa.

Maailman talousfoorumista Schwab ja Malleret (s. 114) liittyvät EU:n kilpailuasioista vastaavan komissaarin Margrethe Vestagerin huomautukseen syytöksistä pakottavan yksityisyyden ja terveyden välisestä kompromissista: ”Mielestäni se on väärä dilemma, koska voit tehdä niin monia asioita tekniikalla, jotka eivät loukkaa yksityisyyttäsi. … Mielestäni on olennaista, että osoitamme tarkoituksemme todella, kun sanomme, että teknologiaan pitäisi voida luottaa sitä käyttäessäsi: tämä ei ole uuden valvonnan aikakauden alku. Tämä on virusten seurantaa varten. Ja tämä voi auttaa meitä avaamaan yhteiskuntiamme”.


Schwab ja Malleret (s. 117) kertovat epäluuloisten näkemästä dystooppisen maailman riskista, kun tieto- ja viestintäteknologia tunkeutuvat lähes kaikille elämän osa-alueille ja sosiaalisen osallistumisen muotoihin. Kun kaikki digitaaliset kokemukset voidaan muuttaa ”tuotteeksi”, tällöin syntyy käyttäytymiselle valvonnan ja ennakoinnin välineitä.


Epäluuloa ovat kylväneet myös sellaiset romaanit kuin Margaret Atwoodin The Handmaid´s Tale, Orjattaresi (1985), josta on myös samanniminen dystopinen draamasarja. Tapahtumapaikka on Yhdysvaltojen paikalla Gilead-niminen teokraattinen valtio. Ihmisten hedelmällisyys ja syntyvyys ovat romahtaneet. Fundamentalistikristittyjen dystooppisessa valtiossa hedelmälliset naiset on vangittu orjattariksi lasten synnyttämistä varten isäntäperheille.


Brittiläisessä spekulatiivisessä draamasarjassa Black Mirror jaksojen yhdistävänä teemana oli uusien teknologioiden ja niiden yhteiskunnallisten vaikutusten tarkastelu. Helsingin Sanomien mukaan Carhlie Brookerin luoma Black Mirror on ”tulevaisuuden uhkakuvia maalaileva hittisarja”.


Harvardin yliopiston sosiaalipsykologian professori Shoshana Zuboff on useissa teoksissaan tutkinut digitaalisen vallankumouksen ja yksilöllisyyden edellytyksiä. Hänen töistään on levinnyt käsitteet ”valvontakapitalismista” ja ”vallankaappauksesta ylhäältä”. Valvontakapitalismin määrittely johti teokseen The Age of Surveillance Capitalism: The Fight for a Human Future at the New Frontier of Power (2018). Valvontakapitalismi toteutetaan ”vallankaappauksena ylhäältä, ei valtion kaatamisena, vaan kansan suvereniteetin kaatamisena”. Tämän rinnalla tapahtuu episteeminen vallankaappaus, jossa teknologiayritykset vaativat omistajuuden tiedosta. Kuka tietää ja kuka päättää, kuka tietää. Episteemisen vallankaappauksen valvontakapitalistit vaativat valtuuksia päättää, kuka saa tietää ja puolustavat tätä viranomaisvaltuuksien, tietojärjestelmin ja infrastuktuurein.


Maailman talousfoorumin nimissä Schwab ja Malleret (s. 117) osoittavat selvää tyytymättömyyttä Orjattaresi, Black Mirror ja Zuboffin kaltaiseen epäluuloon dystopiaa vastaan. Zuboff jopa varoittaa, että ihmisille keksitään uusi seuranta, jota käytetään talouden, politiikan, yhteiskunnan ja oman elämämme muuttamiseen syvästi antidemokraattiseksi tiedon epäsymmetrian ja tietoon liittyvän voiman avulla.


Schwab ja Malleret (s. 120) uskovat tai ainakin uskottelevat, että dystopiset skenaariot eivät ole kuitenkaan kuolemaan johtavia. Teknologisen valvonnan henkeä ei laiteta takaisin puulloon, sillä terveys ja hyvinvointi ovat paljon suurempi prioriteetti yhteiskunnalle. Tähän tilanteeseen on ”he, jotka hallitsevat ja jokainen meistä henkilökohtaisesti on hallittava ja valjastettava teknologian edut, uhraamatta yksilöllisiä ja kollektiivisia arvojamme ja vapauksiamme”.


ESG-strategia


Maailman talousfoorumin miehet eivät sanoneet mitään heidän luotettavuudesta, joiden käsiin tämä teknologian henki on annettu: 

It is for those who govern...


Pandemian jälkeisellä aikakaudella myös liiketoiminta joutuu paljon suuremmalle alttiudelle hallitukseen interventioihin ja ohjailuun kuin aikaisemmin. Hallitusten suurempi tunkeutuminen yritysten elämään ja toimintaa riippuu maa- ja toimialasta.


Kolme merkittävintä vaikutuksen muotoa ovat Maailman talousfoorumien miesten mukaan ehdolliset pelastuspaketit, julkiset hankinnat ja työmarkkinasäännökset. Samanaikaisesti ”sidosryhmäkapitalismi” muuttuu: digitalisoituneen yritysten on otettava huomioon entistä voimakkaammin kaikki sidosryhmät, ns. vastuullisuuden. Maailmasta tulee laaja joukko makroriskejä ja -ongelmia, jolloin yritysten on omaksuttava sidoryhmien kapitalismi ja ESG-strategia (environmental, social & governance) (s. 131).


Euroopan komissio on jo määrännyt direktiivin yrityksille tulevasta kestävyysraportoinnin strandardista, joka astuu voimaan tilikaudesta 2023 alkaen. Tämä direktiivi koskee Suomessa ainakin 700 yritystä. Direktiivin mukaan näiden yritysten on julkaistava määrätyt tiedot ympäristöasioista, sosiaaliasioista ja työntekijöistä, ihmisoikeuksista, korruption ja lahjonnan torjunasta sekä yrityksen hallituksen monimuotoisuudesta. Enää ei riitä, että yrityksen nettisivuilta löytyy PDF-muotoinen kestävyysraportti. Raportoidut tiedot tulee julkaista integroituna yrityksen toimintakertomukseen digitaalisessa, konekielisesti luettavassa muodossa ja ne toimitetaan keskitettyyn eurooppalaiseen tiedotevarastoon.


ESG:n ympäristö-, sosiaali- ja hallintokriteereistä sosiaaliset kriteerit tarkastelevat yrityksen liikesuhteita ja sidosryhmien etuja. Yrityksiltä selvitetään, harjoitetaanko eettistä toimintaketjua, tukeeko se LGBTQ-oikeuksia ja rohkaiseeko monimuotoisuuteen.


Maailman talousfoorumin Schwab ja Malleret (s. 148) katsovat, että makro- ja mikrovaikutusten keskellä COVID-19 aiheuttaa syvällisen seurauksen kaikkiin yksilöiden, yksilöiden reset toteutuu. Suhtautuminen muihin ihmisiin ja maailmaan muuttuu päätyen yksilöiden nollaukseen (individual reset). Inhimillisyys määrittyy uudelleen (s. 149). On ajateltu, että ”oman edun uhraus yhteisen edun ja välittämisen hyväksi nousee etusijalle”. Pitkät uhkatilanteet eivät luo samaa kuin lyhyet luonnonkatastrofit, että ihmisistä tulisi välittäviä ja myötätuntoisia, vaan pikemmin ”jatkuva epäluottamuksen tunne (toisia kohtaan) voimistuu juurtuneesta alkuperäisestä kuoleman pelosta” (s. 150).


Psykologisesti tärkein seuraus on pandemian synnyttämä ilmiömäinen epävarmuuden määrä, josta tulee usein ahdistuksen lähde... Ihmisinä kaipaamme varmuutta, ja siksi sitä tarvitaan kognitiivista sulkeutumista kaikelta, mikä voisi auttaa poistamaan epävarmuuden ja epäselvyyden, joka halvaannuttaa kykymme toimia normaalisti... Nyt syvällinen häpeän tunne ohjaa ihmisten asenteita ja reaktioita moraalisena tunteena, joka vastaa huonoon oloon: epämiellyttävään tunteeseen sekoittuu katumusta, itsevihaa ja epämääräinen tunne tekemättä jättämisestä”.


Maailman talousfoorumin julkaisussa uskotaan lisääntyvän tärkeäksi kysymys, voidaanko valehdella yleisölle suuremma hyvän puolesta (s, 153). On myös viime kädessä moraalinen valinta, asettaako etusijalle individualismin ominaisuudet vai yhteisön kohtaloa suosivat (s. 154). Teoksessa tunnustetaan, että hälyttävä ilmapiiri vaikutti tuhoisasti lukuisten ihmisten henkiseen hyvinvointiin, kun median vahvistama oli myös hyvin voimakkaasti tarttuva. Kaikki tämä syötettiin todellisuuteen, joka oli monelle henkilökohtainen tragedia, perheongelmat, eristäytymisen emotionaaliset vaikutukset sekä työpaikan taloudelliset vaikutukset (s. 159).


Monesta onnettomuuksista huolimatta Friedrich Nietzschen kliseessä olisi totta toisille ihmisille: ”Mikä ei tapa meitä, tekee meistä vahvempia”. Maailman talousfoorumin Schwab ja Malleret (s. 165) katsovat, että ”pandemia on puhaltanut tuulta moniin purjeisiin digitaali- ja biotekniikan yrityksissä”. Myös muutoin vallitsevat globaalit kohtalot ovat antaneet ”meille mahdollisuuden, harvinaisen mutta kapean tilaisuuden pohtia, kuvitella ja muuttaa maailmaamme” (s. 172).


Syvä kriisi on antanut meille paljon mahdollisuuksia pohtia taloutemme ja yhteiskuntiemme toimintaa ja tapoja. Otetaanko opiksemme tekemistämme menneisyyden virheistä? Saammeko globaalin taloutemme kuntoon? Nollaus – reset – on kunnianhimoinen tehtävä, ehkä liiankin kunnianhimoinen, mutta meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää kaikkemme saavuttaaksemme sen. Kyse on maailman tekemisestä vähemmän hajottavaksi, vähemmän saastuttavaksi, vähemmän tuhoavaksi, kattavammaksi, oikeudenmukaisemmaksi” (s. 173).


Jotkut saattavat vastustaa tarvetta osallistua siihen, Great Reset. He pelkäävät tehtävän suuruutta ja ovat toiveikkaita, että tilanne palautuu pian 'normaaliksi'. Passiivisuuden argumentti kuuluu näin: olemme käyneet lähi samankaltaiset shokit – pandemiat, ankarat taantumat, geopoliittiset kahtiajaot ja sosiaaliset jännitteet – ennenkin ja selviämme niistä uudelleen. Kuten aina, yhteiskunnat rakentuvat uudelleen, samoin taloutemme. Elämä jatkuu!” (s. 173)



Maailman talousfoorumin Schwab ja Malleret (s. 174) väittävät, että kaksi olennaista seikkaa puhuu Great Resetin puolesta. 1) Inhimillinen toiminta ei perustu tilastotietoihin siitä että ennen oli huonommin, vaan määräytyvät sen sijaan tunteiden ja perusteella – ”narratiivit ohjaavat käyttäytymistämme”. 2) Inhimillisen tilanteen parantuessa samanaikaisesti myös odotukset paremmasta elämästä voimistuu.


Tässä mielessä kesäkuun 2020 laajat yhteiskunnalliset mielenosoitukset heijastavat kiireellistä tarvetta aloittaa Great Reset” (s. 174). ”Nykymaailmassa riskien, ongelmien, haasteiden ja myös mahdollisuuksien systemaattinen yhteys on tärkeä, mikää määrää tulevaisuuden” (s. 174).


Oikein suoritetun nollauksen ehdoton edellytys on suurempi yhteistyö maiden sisällä ja välillä. Tämä yhteistyö on äärimmäinen inhimillinen kognitiivinen kyky, voidaan tiivistää jaetuksi tarkoitukseksi toimia yhdessä kohti yhteistä päämäärää. Great Resetin ydin on entistä nopeammin korvata epäonnistuneet ideat, instituutiot, prosessit ja säännöt uusilla, jotka sopisivat paremmin nykyisiin ja tuleviin tarpeisiin.

Schwab ja Malleret (s. 175-176) uskovat, että rajoituksilla syntyy parempi yhteiskunta aivan kuin Amartya Sen, taloustieteen Nobelin palkinnon saajat esitti: ”Tarve toimia yhdessä voi varmasti herättää arvostuksen julkisen toiminnan rakentavasta roolista”.


Sidosryhmäkapitalismi


Maailman talousfoorumin johtajan, professori Klaus Schwabin uudempi teos on yhdessä Peter Vanhamin kanssa kirjoitettu ”Sidosryhmäkapitalismi: Globaalitalous, joka toimii edistyksen, ihmisten ja planeetan hyväksi” (2021). Teoksessaan Schwab ja Vanham pyrkivät näyttää, miten uusi järjestelmä voidaan rakentaa ja miksi se on tehtävä juuri nyt.


Schwab muistuttaa, että COVID-toimet kiihdyttivät velkataakkaa poikkeuksellisen paljon eri puolilla maailmaa. Jopa ilman näitä toimia velka olisi lisääntynyt. Maailmantalouden hidastuneen kasvun edessä viime vuosikymmeninä erityisesti kehittyneissä talouksissa hallitukset, yritykset ja kotitaloudet kuitenkin lisäsivät velkaansa. Velkaa käytettiin tulevan talouskasvun ja vaurauden vipuna. Mutta kaikki velkaa tarvitaan maksaa takaisin jossain vaiheessa, ellei se haihdu inflaation takia. Näin Schwab mallintaa tilannekuvan (s. 23). Hän vertaa viime vuosien suurta velkamäärää myllynkiveksi roikkumassa monien hallitusten kaulassa (s. 23). ”Jos alhainen talouskasvu on edelleen uusi normaali, mikä näyttää todennäköiseltä, mailla ei ole helppoa mekanismia maksaa velkaansa takaisin” (s. 23).


Klaus Schwab viittaa vuonna 1996 lausumaan toteamukseensa New York Times -julkaisussa, että ”taloudellinen globalisaatio on siirtynyt kriittiseen vaiheeseen. Kasvava vastareaktio sen vaikutuksia vastaan erityisesti teollisissa demokratioissa uhkaa monissa maissa erittäin häiritsevästi taloudellista toimintaa ja yhteiskunnallista vakautta” (s. 55). Hän esitti tuolloin sidosryhmäkapitalismia, jota ei otettu huomioon ja se näkyi mielenosoituksissa purkautuvina protesteina. Radikaali ääni syntyy jakautuneessa yhteiskunnassa, kun johtava poliittinen ja taloudellinen luokka ei ole onnistunut tuomaan heitä joukkoon sekä taloudellisesti että sosiaalisesti. ”Ei pitäisi olla yllätyksenä, että monet länsimaiset yhteiskunnat ovat syvästi polarisoituneet ja ihmiset ovat varovaisia instituutioidensa ja johtajiensa kanssa. Yhä useammin nämä eri ryhmät ovat vuorovaikutuksessa vain omassa kaikukammiossaan” (s. 56).


Schwab myöntää (s. 63), että ”kaikki kansalaiset eivät edes teollisuusmaissa ole hyötyneet globalisaatiosta. Työntekijöistä, joista osa oli aiemmin ainutlaatuisia taitoja omaavia käsityöläisiä, tuli vain yksi hyödyke, joka työskenteli fordistin kokoonpanolinjoilla teollisuuskoneiden uudessa tahdissa”.


Berliinin muurin murtumisen ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen globalisaatiosta tuli kaiken voittava voima. Tässä uudessa talousmaailmassa Yhdysvallat asetti edelleen sävyn ja osoitti tietä, mutta monet muut hyötyivät sen lipsahdus. Samaan aikaan uudet kolmannen teollisen vallankumouksen tekniikat, kuten Internet, yhdistivät ihmisiä kaikkialla maailmassa vieläkin suoremmin. Schwab ennakoi, että digitaalisesta globaalisaatiosta on tullut globaali talousmahti, vaikka useimmat maat keskittyvät edelleen fyysiseen kauppaan.


Globaalia talousjärjestelmää olisi uudistettava parempaan globaaliin sidosryhmäkapitalismiin, jossa myös hallitukset saisivat mahdollisuuksia ja sidosryhmien panos voimistuu. Neljä keskeisintä sidosryhmää ”optimoimassa ihmisten ja planeetan hyvinvointia” ovat Schwabin mukaan hallitukset, kansalaisyhteiskunta, yritykset ja kansainvälinen yhteisö. Kaikki nämä sidosryhmät ovat myös yhteydessä toisiinsa.


Schwab (s. 97-98) kirjoittaa, että talousjärjestelmän, jonka rakennamme muokkaamaan näitä reaaliteetteja, yhteistä globaalia tulevaisuutta ja hyvinvointimme sidosryhmiä, on oltava sekä paikallisesti juurtunut että maailmanlaajuisesti YHTENÄINEN. Jotta sidosryhmämalli toimii käytännössä, on jokaisen sidosryhmän saatava paikka jokaiseen häntä koskevaan pöytään.


Yritysten hallitusten ja johtokomiteoiden olisi pyrittävä aktiivisesti edustavampaan jäsenten valintaan. Schwab moittii, että johtokomiteat ovat edelleen yksikulttuuria sukupuolen, työn, koulutustasustan ja muiden tekijöiden, kuten rodun, seksuaalisen suuntautumisen ja iän suhteen. Yrityksiä VELVOITETAAN ”digitaaliseen ekosysteemiin”, joka tekee asiakkaat tietoiseksi tuotteiden ja palvelujen mahdollisista haitallisista vaikutuksista ja negatiivisista ulkoisvaikutuksista (s. 98). Yrityksen integroitumista ihmisoikeuksien kunnioittamiseen koko toimitusketjussa edellytetään.


Schwab kirjoittaa (s. 118-119) tulleensa entistä vakuuttuneemmaksi koronaan liittyneessä lockdownissa, kun kaduilla oli aavemainen hiljaisuus, että nyt yhä useammat ihmiset alkoivat ihmetellä hallituksen, yritysten ja muiden vaikutusvaltaisten sidosryhmien tahtoa muuttaa tapojaan ”parempaan suuntaan tämän jälkeen”. ”Voimmeko toisin sanoen kääntyä sidosryhmäkapitalismiin vai olemmeko tuomittuja palaamaan raa'amman kapitalismin lyhytaikaisiin ja itsekkäisiin reflekseihin?” ”Näytämme elävän julmassa globaalissa talousjärjestelmässä, jossa edistymisen mahdollisuus on nielty paljon synkemällä tiellä kohti taantumista”.


Noidankehästä ei ole helppoja ulospääsyjä. Hän kutsuu sitä ”hyveellien talousjärjestelmän rakentamiseksi”. Sidosryhmäkapitalismin mittarit ovat yksi monista aloitteista, joita tarvitaan uuden järjestelmän rakentamiseksi.


Vallankaappaus ylhäältä


Maailman yliopistorankingeissa kärkisijoille säännöllisesti sijoittuva, Yhdysvaltojen vanhimman ylipiston, Harvardin yliopiston, sosiaalipsykologian professori Shoshana Zuboff on kirjoittanut massiivisen yli 700 sivua paksun teoksen vallankaappauksesta ”ylhäältä”, jossa kansantahto on se, joka pelkästään häiritsee päätöksentekijöitä.


Shoshana Zuboff, The age of surveillance capitalism : the fight for a human future at the new frontier of power (Valvontakapitalismin aikakausi: taistelu ihmisen tulevaisuudesta vallan uudella rajalla, 2018)


Valvontakapitalismia on monia asioita. 1. Uusi taloudellinen järjestys, joka väittää inhimillisiä kokemuksia ilmaiseksi raaka-aineeksi piilotettujen louhinta-, ennustamis- ja myyntikäytäntöjen käytettäviksi; 2. Parasiittitalouslogiikka, jossa tavaroiden ja palveluiden tuotanto on alisteinen uudelle globaalille käyttäytymismuutosarkkitehtuurille; 3. Kapitalismin järjetön mutaatio, jolle on leimattu ihmiskunnan historiassa ennennäkemättömiä varallisuuden, tiedon ja vallan keskittymiä; 4. Valvontatalouden perusta; 5. Merkittävänä uhkana ihmisluonnolle 21. luvulla luvulla, kuten teollinen kapitalismi oli luonnonmaailmalle 18. ja 20. vuosisadalla; 6. Uuden instrumentaarisen voiman alkuperä, joka puolustaa yhteiskuntaa hallitsevaa asemaa ja asettaa hätkähdyttäviä haasteita markkinademokratialle; 7. Liike, jonka tavoitteena on saada aikaan uusi kollektiivinen järjestys, joka perustuu täydelliseen varmuuteen; 8. Kriittisten ihmisoikeuksien pakkolunastus, joka ymmärretään parhaiten vallankaappauksena ylhäältä: kansan suvereniteetin kaataminen.


Onko enää kotia?


Ikuinen poliittinen teema tiedosta, auktoriteetista ja voimasta toistuu edelleen, kun uudet uhkat kohtaavat. Homeroksen kertoi myyttisestä Odysseuksesta itkemässä ja vuodattamassa kyyneltulvia mytologisen titaanin Atlaksen tyttären, nymfi Kalypsonin Ogygian saarella, nymfi oli vanginnut Odysseuksen, joka ei voinut paeta kotiin.


Professori Shoshana Zuboff on etsinyt elinikänsä vastausta kysymykseen, voiko digitaalinen tulevaisuus olla kotimme. Juhlistamme verkostunutta maailmaa monin tavoin, koska se rikastuttaa kykyjämme ja tulevaisuudennäkymiämme, mutta samalla se synnyttää kokonaan uuden ahdistuksen, vaaran ja väkivallan alueita.


Professori Shoshana Zuboff kirjoittaa kuolinmessusta kodille - Requiem kodille – kun globaalien älykotien markkinoiden arvo nousee räjähtävästi. Jokaisessa termostaatissa on ”yksityisyyskäytännöt”, ”käyttöehtosopimukset” ja ”loppukäyttäjän lisenssisopimukset”, mitkä paljastavat ahdistavia yksityisyyden ja turvallisuuden seurauksia. Jos asiakas kieltäytyy hyväksymästä ehtoja, palvelu ilmoittaa, että se ei tue tarvittavia päivityksiä, joilla varmistaa luotettavuus ja turvallisuus. Professori väittää demokratian ja ihmiskunnan tulevaisuuden muuttumista, digitaalisen unelman tummumista ja nopeaa muuttumista ahneeksi hankkeeksi, jota kutsuu valvontakapitalismiksi.


Harvardin yliopiston sosiaalipsykologian professori Shoshana Zuboff näkee valvontakapitalismin yksipuolisena vaatimuksena, jossa inhimilliset kokemukset tulevat ilmaiseksi raaka-aineeksi, joita voidaan muuntaa käyttäytymisdataksi. Lopulta valvontakapitalistit ovat huomanneet myös, että ennakoitavin käyttäytymisdata tulee sopivilla interventioilla, joissa tönäistään, houkutellaan, viritetään ja paimennetaan käyttäytymistä kohti ”kannattavia tuloksia”.


Zuboff ei kirjoita tietenkään niistä sopivista interventioista, joita nykytaiteen museon lattialla nykyään kuumana poreileva limakasa suoritti entisessä elämässään kiukkuisena ämmänä, koska suomalaisen median tapahtumat eivät ole globaaleja uutisia. Miten Zuboff voisi havannoita suomalaista rajaseutua, jossain itäisillä ja pohjoisilla seuduilla? Mutta niissä suomalaisissa tapahtumissa oli myös tönäisty, houkuteltu, viritelty ja paimennettu ihmisjoukkoa ohjattuun käyttäytymiseen, joka ”riittää” pienimuotoista gallup-kyselyä varten näennäisperusteluksi lupauksensa pettäneiden vähälukuisten poliitikkojen vallankaappaukseen ylhäältä.


Zuboff (s. 12-14) kirjoittaa ”käyttäytymisen modifiointikeinoista”, joka uutena instumentaarisena voimalajina tuntee ja muokkaa ihmisen käyttäytyistä toisten tavoitteisiin. Tähän se saa datan ”älykkäisiin verkkoihin” liitetyistä laitteista, asioista ja tiloista. Lopputuloksena on ”psyykkinen turrutus” (psychic numbing), alistuminen kyynisyyteen, luomaan tekosyitä puolustusmekanismiksi (”minulle ei ole mitään salattavaa”), kun valitsemme tietämättömyyden, turhautumisen ja avuttomuuden valvontakapitalismin asettamalle pohjimmiltaan laittomalla valinnalle.


Verhon takana nukkemestarit


Valvontakapitalismi ei ole suinkaan ”teknologiaa”, vaan se on ”logiikka”, joka käyttää teknologiaa ja ohjaa sen toimintaa. Se ei ole myöskään sama kuin ”digitaalinen”, vaan valvontakapitalismi on se, joka asettaa digitaalisuudelle aslistamisen hintalapun ja avuttomuuden, joka ei olisi tekninen pakko.


Valvontakapitalismi on siis ”toiminnan logiiikka”, ei teknologiaa, vaikka valvontakapitalistit haluavat meidän uskovan, että heidän käytäntönsä olisivat ”väistämättömiä ilmentymiä” käytetystä tekniikasta ja digitaalisuudesta. Valvontakapitalismissa käytännöt esitellään väistämättöminä, kun ne todellisuudessa ovat ”huolellisesti laskelmoidut ja yltäkylläisesti rahoitettuja keinoja”.


Valvontakapitalismi käyttää monia teknologioita, mutta sitä ei voida rinnastaa mihinkään tekniikkaan. Sen toiminta voi käyttää alustoja, mutta nämä toiminnot eivät ole samoja kuin alustat. Se käyttää koneälyä, mutta sitä ei voida pelkistää näihin koneisiin. Se tuottaa algoritmeja ja luottaa niihin, mutta se ei ole sama asia kuin algoritmit. Valvontakapitalismin ainutlaatuisia taloudellisia vaatimuksia ovat verhon taakse piiloutuvat nukkemestarit, jotka suuntaavat koneita ja kutsuvat ne toimintaan. … Valvontakapitalismin lait elävöittävät nykypäivän eksoottisia Troijan hevosia ja palauttavat meidät ikivanhojen kysymysten äärelle, kun ne vaikuttavat elämäämme, yhteiskuntiamme ja sivilisaatiotamme.” (s. 20)


Zuboff (s. 25-27) kirjoittaa instrumentaarisen voiman tavoitteesta organisoida, paimentaa ja virittää yhteiskuntaa sosiaaliseen yhteenliittymään, jossa ryhmäpaine ja laskennallinen varmuus (”computational certainty”) korvaavat politiikan ja demokratian sekä sammuttavat yksilöllisen olemassaolon reaalisuuden ja sosiaaliset funktiot.


Valvontakapitalismia kuvataan parhaiten vallankaappaukseksi ylhäältä, ei valtion kaatamiseksi, vaan pikemminkin kansan suvereniteetin kaatamiseksi ja näkyväksi voimaksi vaarallisessa ajautumisessa kohti demokratian purkamista, joka nyt uhkaa länsimaisia liberaaleja demokratioita” (s. 27).


Itsemääräämisoikeus katoaa


Google perustettiin vuonna 1998, ja sen perustivat Stanfordin yliopiston jatko-opiskelijat Larry Page ja Sergey Brin vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun Mosaic-selain avasi internetin ovet tietokoneita käyttävälle yleisölle. Google asetti onnistuneesti toimintonsa laajoille uusille käyttäytymisen aloille, kun ihmiset hakivat verkosta tietoja ja käyttivät verkkoa Googlen kasvavan palveluluettelon kautta. Jokainen hakukysely Googlessa tuottaa tietoja hakutermien lukumäärästä, kyselyn sananmuodoista, oikeinkirjoituksesta, välimerkeistä, napsautusmalleista ja sijainnista.


Amit Patel, Stanfordin yliopiston nuori jatko-opiskelija erityisesti kiinnostui ”tiedon louhinnasta” ja toi uraauurtavat näkemyksensä Googlelle tietovälimuistien merkityksestä. Hänen työnsä näiden tietolokien parissa vakuutti siitä, että hän kertoi myös yksityiskohtaisesti jokaisen käyttäjän ajatuksista, tunteista ja kiinnostuksen kohteista jokaisen online-toiminnon signaalien pohjalta. Myös muut hakukoneet 1990-luvulla olivat tietoisia näistä mahdollisuuksista: Yahoo! näki potentiaalin, mutta ei pyrkinyt hyödyntämiseen.


Google lähti siitä, että jokaisen käyttäjän suorittama toiminto on pidettävä signaalina, joka on analysoitava ja syötettävä takaisin järjestelmään Page Rank -algorytmillä nimettynä perustajansa mukaan. Sosiaalipsykologian professori kirjoittaa runsaasti tästä käyttäjäprofiilitietojen kriittisestä arvosta ja valvontakapitalismin tunkeutumisesta yksityisyyteen.


Zuboffin mukaan analyyttisen arvioinnin avain on siinä, että valvontakapitalismin keksi ”tietty ihmisryhmä tietyssä ajassa ja paikassa”, mutta se ei ole digitaalitekniikan luontainen tulos eikä se ole informaatiokapitalismin välttämätön ilmaus.


Ohjelmistomekanismina evästeet, jotka mahdollistavat tiedon välittämisen palvelimen ja asiakastietokoneen välillä, kehitettiin jo vuonna 1994 Netscapessa sen ensimmäisessä kaupallisessa verkkoselainyrityksessä. Nämä asiantuntijat olivat kuitenkin syvästi huolissaan tällaisten mekanismien vaikutuksista yksityisyyteen. Evästeiden osalta toimielimet pyrkivät suunnittelemaan Internet-käytäntöjä, joka estäisi kyvyn valvoa ja profiloida käyttäjiä. Vuoteen 1996 mennessä evästeistä oli tullut jopa kiistanalainen yleinen poliittinen kysymys. Mainosten ostajat vastustivat katkerasti suunnitelmaa henkilötietojen hallinnasta automatisoidun protokollan avulla. Mainostajat lobbasivat estääkseen valtion sääntelyn ja perustivat ”itsesäätely-yhdistyksen” Network Advertising Initiative. Clintonin hallinto kielsi kesäkuussa 2000 evästeet kaikilta liittovaltion verkkosivustoilta. Google toi uuden elämän näihin käytäntöihin.


Zuboff kertoo Zuckenbergin palkanneen Googlen johtajan Sheryl Sandbergin Facebookin operatiiviseksi johtajaksi ja Yhdysvaltain valtiovarainministeri Larry Summersin entinen henkilöstöpäällikkö Sandberg tuli Googlelle vuonna 2001 sekä nousi lopulta globaalin verkkomyynnin varatoimitusjohtajaksi. Googlella juuri hän johti valvontakapitalismin kehittämistä laajentamalla AdWordsia ja muita verkkomyyntitoimintoja. Sheryl moi Facebookiin kirjautumisen sosiaalisen verkostoitumisen sivustosta mainoshirviöksi. Hän julisti: ”Meillä on parempaa tietoa kuin kenelläkään muulla. Me tiedämme sukupuolesi, ikäsi, sijaintisi ja se on todellsita dataa toisin kuin muiden ihmisten päätelmät”.


Professori Zuboff kirjoittaa valvontakapitalismin luomasta yhteiskunnallisesta tulevaisuudesta, jossa salassapidon, tulkitsemattomuuden ja asiantuntemukset vallihaudat suojelevat käyttäytymisestämme saadun tieton haltuunottajia, jotka harjoittavat ”personalisoinnin” rinnakkaisia salaisia rinnakkaistoimintoja.


Tulevaisuudessa olemmekin maanpaossa oman käyttäytymisemme takia, kun meiltä on evätty pääsy ja hallinta tietoja, joita johdetaan muiden toimesta: tieto, auktoriteetti ja valta ovat valvontapääoman varassa, jolle me olemme vain ”ihmisperäisiä luonnonvaroja”. Meistä on tullut ”alkuperäiskansoja”, joiden hiljaiset äänet itsemääräämisoikeudesta ovat kadonneet omien kokemustemme kartoilta.


Kalifornian yliopiston oikeustieteen professori Jodi Short on tutkimuksessaan empiirisesti havainnollistanut uusliberaalin ideologian roolia yhtenä tärkeänä selityksenä Googlen tavoitteille ja onnistuneelle laittoman alueensa puolustamiselle. Tuon maailmankuvan mukaan kaikki sääntely on raskasta ja byrokratia on hylättävä eräänlaisena ihmisvaltana. Short huomauttaa, että pelot vaikuttivat arviointeihin.


Itsesääntelystä” tuli vuoden 1996 jälkeen valtavirtaa. Ajatuksena oli, että yritykset asettaisivat omat standardinsa. Valvontakapitalistit käyttivät valtansa rakentamiseen ”kyberlibertaarinista ideologiaa”, eräänlaista sananavapauden fundamentalismina esiintyviä väitteitä, joilla he puolustivat aggressiivisesti muutoksia valvontaan ja rajoituksiin. He onnistuivat mobilisoimaan perustuslakia torjuakseen omaan valtaan liittyvät uhkat.


Samanaikaisesti perustuslakiin vedoten suojattiin erilaisia uusia käytäntöjä, jotka ovat tavoitteiltaan ja seurauksiltaan antidemokraattisia, pohjimmiltaan tuhoavia muutoksia, kun ja jos tahdottaisiin suojella henkilöä vallan väärinkäytöltä. Communications Decency Act of 1996 -lain pykälä 230 suojaa verkkosivustojen omistajia oikeuskäynneiltä ja antaa Twitterin aggressiivisten trollien vaeltaa vapaasti ilman, että yhtiöitä vaaditaan vastuullisuusstandardien mukaisesti, kun he ohjaavat uutisorganisaatioita. Verkkosivustot eivät ole julkaisijoita, vaan pikemminkin ”välittäjiä” (provider).


CIA ui Piilaaksossa


Entinen NSA:n pääamiraali John Poindexter ehdotti jo vuonna 2002 Total Information Awareness (TIA) -ohjelmaa ihmisten käyttäytymisen tarkkailuun ja analysointiin. CIA:n johtaja George Tenet julisti vuonna 1997, että "CIA:n täytyy uida laaksossa", viitaten tarpeeseen hallita Piilaaksosta virtaavia uusia tekniikoita. Vuonna 1999 se avasi laaksoon CIA:n rahoittaman pääomasijoitusyrityksen, In-Q-Tel huipputeknologian kanavana. Operaation oli tarkoitus olla virastokokeilu, mutta 9/11:n jälkeen siitä tuli uusien ominaisuuksien ja suhteiden kriittinen lähde, myös Googlen kanssa. Silicon Valleyn Mercury News raportoi, että "CIA:n kanssa on uusi kiire löytää teknologiaa, joka tekee järkeä kaikesta Internetissä ja muualla liikkuvasta jäsentämättömästä tiedosta. Virasto ei voi kouluttaa analyytikoita tarpeeksi nopeasti."


In-Q-Telin toimitusjohtaja kuvaili hallituksen virastoja "sekoileviksi" ja huomautti, että "olemme nyt hyperaktiivisessa tilassa". Valvonnan poikkeuksellisuus kukoisti tuossa hyperaktiivisuudessa. Poindexterin Total Information Awareness -ohjelma ei saanut kongressin tukea, mutta MIT Technology Review -julkaisussa tehty analyysi osoitti, että monet TIA-aloitteista siirrettiin hiljaa Pentagonin Advanced Research and Development Activity (ARDA) -toimintaan, joka sai vuonna 2002 64 miljoonaa dollaria tutkimusohjelmaan "uusi älykkyys massiivisesta datasta".


Vuonna 2004 Yhdysvaltain yleinen tilitoimisto tutki 199 tiedonlouhintaprojektia kymmenissä liittovaltion virastoissa ja yli 120 ohjelmaa, jotka on kehitetty keräämään ja analysoimaan henkilötietoja yksilön käyttäytymisen ennustamiseksi.


New York Times raportoi vuonna 2006, että tiedusteluviranomaiset, joita tukivat 40 miljardin dollarin vuosibudjetti, joka järjesti säännöllisesti salaisia ostosretkiä Piilaaksoon etsimään uusia tiedonlouhinta- ja analyysitekniikoita. Valtion turvallisuusvirastot etsivät tapoja hyödyntää Googlen nopeasti kehittyviä valmiuksia ja samalla käyttää Googlea turvallisuuden edelleen kehittämiseen, kaupallistamiseen ja hajauttamiseen. ja valvontateknologiat, joilla on todistettu älykkyysarvo. Jos TIA:ta ei pystyttäisi täysin kehittämään ja integroimaan Washingtonissa, osia työstä voitaisiin delegoida Piilaaksoon ja sen tiedon hallitsevaan asemaan kuuluvalle Googlelle. Loppukesään 2003 mennessä Google sai 2,07 miljoonan dollarin sopimuksen viraston varustamisesta Googlen hakutekniikalla.


Consumer Watchdogin tiedonvapauslain nojalla hankkimien asiakirjojen mukaan NSA maksoi Googlelle "hakukoneistosta, joka pystyy hakemaan 15 miljoonasta asiakirjasta 24 kielellä". Google jatkoi palvelujaan toisella vuodella veloituksetta huhtikuussa 2004. Vuonna 2003 Google aloitti myös hakukoneensa mukauttamisen CIA:n kanssa tehdyn erityissopimuksen mukaisesti Intelink Management Office -toimistolleen, "valvoen huippusalaisia, salaisia ja arkaluontoisia, mutta luokittelemattomia intranettejä CIA:lle ja muille IC-toimistoille.


Keskeiset virastot käyttivät Googlen järjestelmiä tukemaan Intellipedia-nimistä sisäistä wikiä, jonka avulla agentit pystyivät jakamaan tietoja organisaatioiden välillä yhtä nopeasti kuin uudet järjestelmät imuroivat sen.


Vuonna 2004 Google osti Keyholen, John Hanken perustaman satelliittikartoitusyrityksen, jonka tärkein tukija oli CIA:n riskiyritys In-Q-Tel. Avaimenreiästä tulisi Google Earthin selkäranka, ja Hanke siirtyisi johtamaan Google Mapsia, mukaan lukien kiistanalainen Street View Project. Vuonna 2009 Google Ventures ja In-Q-Tel sijoittivat molemmat Bostonissa sijaitsevaan Startup-yritykseen, Recorded Futureen, joka seuraa verkon kaikkia osa-alueita reaaliajassa ennustaakseen tulevia tapahtumia. Wired raportoi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun CIA:n tukema yritys ja Google rahoittivat samaa startup-yritystä ja että molemmilla yrityksillä oli paikkoja Recorded Future -yhtiön hallituksessa.


Vuonna 2006 kenraali Keith Alexander esitteli näkemyksensä ICREACH-nimisestä hakutyökalusta, joka "mahdollistaa ennennäkemättömän suuren metadatan jakamisen ja analysoinnin tiedusteluyhteisön monien virastojen kesken." Vuoden 2007 loppuun mennessä ohjelmaa pilotoitiin, ja sen jakamien viestintätapahtumien määrä kasvoi 50 miljardista yli 850 miljardiin. Järjestelmä suunniteltiin "Googlen kaltaisella" hakuliittymällä, jonka avulla analyytikot pystyivät suorittamaan hakuja metatietojen "valitsijoilla" ja poimimaan elintärkeää käyttäytymisylijäämää analyyseja varten, jotka voisivat paljastaa "sosiaalisia verkostoja", "elämän malleja" ja " tottumukset" ja yleensä "ennustavat tulevaa käyttäytymistä".


Vuonna 2007 kaksi NSA:n analyytikkoa kirjoitti sisäisen koulutusoppaan tiedon löytämisestä Internetistä. Se ilmaisi viraston suuren kiinnostuksen kaikkea Googlea kohtaan yksityiskohtia myöten. Googlessa korostettiin myös Googlen tutkimusjohtajan ja tekoälyasiantuntijan Peter Norvigin esitelmää Pentagon Highlands Forumin kokouksessa, ”eksklusiivisessa verkostoitumistapahtumassa”, jossa armeijan ja tiedusteluviranomaiset kommunikoivat. Paikalla oli korkean teknologian teollisuuden edustajia, virkamiehiä, korkeakoulujen huippujohtajia, yritysjohtajia ja puolustusalan urakoitsijoita.


Vuonna 2001 foorumin johtaja Richard O'Neill kuvaili työtään Harvardin yleisölle "ideamoottoriksi, joten tapaamisista syntyvät ideat ovat päättäjien ja ajatushautojen ihmisten käytettävissä". Sen piti olla silta näiden hallituksen ja kaupallisten toimijoiden välillä. Tutkivan toimittajan Nafeez Ahmedin ja oikeustutkijan Mary Anne Franksin mukaan Googlen kasvu oli alusta alkaen tiiviisti linjassa Pentagonin etujen kanssa. Tutkijat kuvailivat Googlen ja tiedusteluyhteisön, erityisesti NSA:n, välistä "yhteistyötä" "ennennäkemättömäksi".


Oikeustieteen professori Jack Balkin huomautti vuoden 2008 esseessään "The Constitution in the National Surveillance State", että perustuslaki estää hallituksen toimijoita harjoittamasta nopeasti valvontaa. Tämä luo kannustimia hallitukselle "luottaa yksityisiin yrityksiin kerätäkseen rahaa ja tuottaa sitä varten tietoa.” Balkin huomautti, että korkein oikeus on asettanut vain vähän yksityisyyttä koskevia rajoituksia liikeasiakirjoille ja tiedolle, jota ihmiset luovuttavat sen jälkeen kolmansille osapuolille. Sähköpostia säilytetään tyypillisesti yksityisillä palvelimilla, mikä tekee sen suojauksesta "rajoitettua ellei olematonta". Tämä lain puute teki yksityisistä yrityksistä houkuttelevia kumppaneita valtion toimijoille, jotka ovat ulkoisesti sidottu demokraattisiin rajoituksiin. Hallituksen tarve kiertää perustuslaillista valvontaa, väittää oikeustutkija Jon Michaels, johtaa julkisen ja yksityisen tiedustelupalvelun salaisiin yhteistyön muotoihin, joka on yleensä "organisoitunut kädenpuristuksen ympärille valvonnan ja valvonnan kiertämiseksi, toisinaan suorastaan uhmaamaan lakia.


Vuonna 2010 NSA:n entinen johtaja Mike McConnell kirjoittaessaan Washington Postissa teki selväksi, että Googlen valvontaan perustuvat toiminnot tietojen keräämisessä, poiminnassa ja analysoinnissa olivat sekä itsestäänselvyyksiä että haluttuja. Täällä yksityisen ja julkisen rajat sulavat uusien uhkien ja niiden suurten nopeusvaatimusten kuumuudessa, jotka on täytettävä "millisekunneissa". McConnellin tulevaisuusvisioissa on edessä yksi "saumaton" valvontaimperiumi, jossa itsensä säilyttämisen vaatimukset eivät jätä mahdollisuutta demokratian mukavuuksiin. Asianmukaiset oikeudenkäynnit, todisteita varten luvat ja lain määräämät käytännöt vievät aikaa. McConnell korosti, että yksityisen sektorin kanssa on muodostettava tehokas kumppanuus, jotta tieto voi liikkua nopeasti edestakaisin.


Obaman hallinnon viimeisinä kuukausina silloinen puolustusministeri Ash Carter kiersi Piilaaksossa, jossa hän ilmoitti uudesta puolustusinnovaatioiden neuvoa-antavasta toimikunnasta, jonka tarkoituksena oli virallistaa kanava teknologiajohtajien ja DOD:n välille. Carter nimitti Schmidtin uuteen hallitukseen ja antoi hänelle tehtäväksi valita sen jäsenet. Wired totesi: "Hallitus tarvitsee Piilaaksoa enemmän kuin koskaan, kun se pyrkii puolustautumaan kyberavaruuden turvallisuusuhkilta."


Mediatutkijoiden Daniel Kreissin ja Philip Howardin tutkimus osoittaa, että vuoden 2008 Obama-kampanjassa kerättiin merkittäviä tietoja yli 250 miljoonasta amerikkalaisesta, mukaan lukien ”suuret joukot online-käyttäytymis- ja relaatiotietoja, jotka on kerätty kampanjan verkkosivuston ja kolmannen osapuolen sosiaalisen median käytöstä. sivustot, kuten Facebook…


Sosiaalipsykologian professori Zuboff esittelee vuonna 2004 aprillipäivänä julkistetun Gmailin kohauttanutta ominaisuutta skannata sisältöjä ja Street Viewin ominaisuuksia, kun samanaikaisesti ”melankolinen demokratia on haavoittunut, kun pitäisi olla päättäväinen ja rohkea valvontakapitalismin vastustaja”.


Yhdysvaltain telehallintaviraston FCC:n tiedustelukirjeeseen Google ei ilmoittanut kiinnostusta vastata, lopulta yhtiö ilmoitti, ettei sillä ole aikaa ryhtyä kattaviin raskaisiin katsauksiin. Niin Google ”epäonnistui” tunnistamaan asiaankuuluvia henkilöitä. Google myönsi lopulta, että "se oli loukannut ihmisten yksityisyyttä Street View'n aikana kartoitusprojektissa, kun se rennosti keräsi… henkilökohtaisia tietoja”, ikään kuin tämä skandaali olisi ollut ainoa kiistanalainen elementti koko asiassa.


Safegraph -yritys tekee yhteistyötä kaikkien niiden sovellusten kanssa, jotka seuraavat käyttäytymistäsi kerätäkseen "korkean tarkkuuden / vähän vääriä positiivisia" tietoja, jotka on kerätty "suuren populaation taustatiedoista". Washington Postin mukaan yritys keräsi 17 biljoonaa sijaintimerkkiä 10 miljoonasta älypuhelimesta pelkästään yhdessä kuussa marraskuu 2016. Nämä tiedot myytiin muun muassa kahdelle yliopistotutkijalle, jotta he voisivat tutkia yksityiskohtaisesti poliittisia vaikutuksia perhekäyttäytymismalleihin kiitospäivänä.


Vaikka Safegraph käytti laajasti eufemismeja "anonymisoinnista" ja "tunnistuksen poistamisesta" seurata yksittäisiä laitteita ja niiden omistajien liikkeitä koko päivän ajan, he kuitenkin tuottivat tietoja, jotka ovat riittävän tarkkoja yksilöiden kodin sijainnin tunnistamiseksi. Valvontakapitalismi syntyi digitaaliseksi, mutta se ei rajoitu enää digitaalisiin yrityksiin.


Kohtaamamme uhat ovat vieläkin perustavanlaatuisempia sen jälkeen kun valvontakapitalistit ovat ottaneet haltuunsa oleelliset kysymykset, jotka määrittelevät tiedon, auktoriteetin ja vallan meidän aikanamme: Kuka tietää? Kuka päättää? Kuka päättää sen kuka päättää?”, kirjoittaa Harvardin sosiaalipsykologian professori teoksensa luvun 5 päätössanoiksi.


Kysymys auktoriteetista


Sosiaalipsykologian professori Zuboff liittyy kielifilosofi John Searlen havaintoon, että julistukset ovat erityinen tapa puhua ja toimia, kun tahdotaan vahvistaa tosiasioita ja luoda uutta todellisuutta tyhjästä ilmasta, jossa ei ollut mitään. Näin se toimii: joskus puhumme vain kuvaillaksemme maailmaa. Julistus yhdistää ja väittää uuden todellisuuden kuvailemalla maailmaa ikään kuin toivottu muutos olisi jo totta. Julistukset ovat luonnostaan invaasiivisia: ne pakottavat uusia tosiasioita sosiaaliseen maailmaan, kun taas niiden julistajat suunnittelevat tapoja saada muut hyväksymään nämä tosiasiat.


Valvontakapitalismi on levitetty maailmaan noin kuudella kriittisellä julistuksella, jotka vedettiin tyhjästä. Julistetut tosiasiat ovat saaneet jopa pysyä. Mikä on tämä uusi yhteiskuntajärjestyksen periaate ja miten valvonta toimitetaan? Eräs kysymys on auktoriteetista: mitkä ihmiset, instituutiot tai prosessit määrittävät, ketkä ovat mukana oppimisessa, mitä he voivat oppia ja miten he voivat oppia, mikä on tuon vallan legitiimi perusta. Mikä on vallan lähde, joka pohjaa valtuutuksen jakaa ja pidätellä tietoa?


Informaatiotutkija Martin Hilbert ja hänen kollegansa huomauttavat, että jopa sivilisaation peruselementit, mukaan lukien "kieli, kulttuuriomaisuus, perinteet, instituutiot, säännöt ja lait…" digitoidaan parhaillaan ja ensimmäistä kertaa koodiksi, jota ”älykkäiden algoritmien" suodattimen kautta käytetetööb hallitsemaan nopeasti moninkertaistuvaa joukkoa kaupallisia, hallinnollisia ja sosiaalisia toimintoja. Zuboff puhuu ”uudesta pappeudesta”, kun maailman kyky tuottaa tietoa ylittää huomattavasti kyvyn käsitellä ja tallentaa tietoja. Valvontakapitalismissa epäsymmetrinen voima hyödyntää kaikki sosiaaliset lähteemme.


Mielikuva eksponentiaalisesti toteutuvasta mahtavasta demokratisoivasta, tietoa jakaavasta voimasta on sulkenut pois ja hämärtänyt piilossa tapahtuvan todellisen muutoksen, jossa yhteiskunta jakautuukin päinvastoin patologisesti niin että asiantuntijoiden suppea papisto sekä heidän yksityisomistuksessaan olevat koneet ja taloudelliset edut vangitsevat yhteiskunnan.


Zuboff luonnehtii valvontakapitalismin hallinnoimia ihmisiä sellaisiksi, että nämä eivät tee enää valinnan tai velvollisuuksia kokemuksensa varassa, vaan pikemminkin tietämättömyydestä ja vaihtoehdottomuudessa tukeutuvat diktatuuriin. Kaikkialla läsnä oleva laite toimii pakottamisen ja varkauden keinoin. Eteneminen käy väitämättömän digitaalisuuden läpi. Meille jää tuskin lainkaan oikeuksia tietää ja päättä, kuka tietää ja kuka päättää. Valvontakapitalistit pakottavat tahtonsa kulissien takana, kun taas näyttelijät on tyylitelty paljastamiseen ja sovitettuihin kehtolauluihin yleisölle.


Tahdonvapaus moraalisena miljöönä


Valvontakapitalismin tarkoitusperänä ei ole vain sinänsä kerätä tietoa, vaan myös koota vihjeitä hienovaraiseen käyttäytymisen muokkaamiseen. Taloustieteilijät Richard Thaler ja Cass Sustein kutsuvat sitä ”töksyksi” (”nudge”), joka valinta-arkkitehtuurin osana muuttaa ihmisen käyttäytymistä ennustettavalla tavalla. Termillä ”valinta-arkkitehtuuri” viitataan tapoihin, joilla tilanteet ovat jo strukturoitu muokattaviksi. Joissakin tilanteissa nämä arkkitehtuurit on tarkoituksella suunniteltu samaan aikaan tiettyä käyttäytymistä. Tämän termin käyttö on toinen tapa sanoa behavioristisesti se, että sosiaaliset tilanteet ovat aina täynnä viritystä interventioille, joista suurin osa toimii tietoisuutemme ulkopuolella.


Behavioristiset taloustieteilijät väittävät, että ihmisen mentaliteetti on hauras ja virheellinen, mistä seuraa järjettömiä valintoja. Thaler ja Sunstein rohkaisevat hallituksia suunnittelemaan aktiivisesti näitä ”nykäyksiä” tai ”tönäyksiä”, jotka paimentavat riittävästi yksilöllisten valintojen tekemistä kohti tuloksia, jotka vastaavat heidän etujaan.


Professor Zuboff kirjoittaa tupauksen antamisesta ja tahdon harjoittamisesta, joita vastaan valvontakapitalisti iskee, kun me olemme vaatineet oikeuttamme puhua ensimmäisessä persoonassa oman tulevaisuutemme kirjoittajina. Filosofi Hannah Arendt omisti kokonaisen osan tahdon tutkimiselle ”tulevaisuuden elimenä” samalla tavalla kuin muisti on menneisyyden henkinen elimemme. Tahdon voima piilee sen ainutlaatuisessa kyvyssä käsitellä asioita, ”näkyviä ja näkymättömiä”, joita ei ole edes koskaan ollut olemassa.


Tulevaisuuden pääominaisuus on sen perusepävarmuus, riippumatta siitä, kuinka korkealla todennäköisyysennusteella se saavutetaan. ”Tahto, joka ei ole vapaa”, Arendt määrittää, ”on termien ristiriita” - niin kuin Suomessa voitaisiin sanoa, että ”kansantahto”, jota ei kysytä, ei ole enää ”kansan tahtoa”. Kysymätön kansantahto ei ole kansan tahtoa edes sen ikävän porinan jälkeen, kun nykytaiteen museon lattialle naapuritalosta siirretty kuuma limainen hyytelö yhä edelleen hyllyy, poksuu ja sirisee pahasti epäluulon julkisten ilmaisujen jälkeen.


Tahdonvapaus on suorastaan eksistentiaalinen eikä vaatimus sen eheydestä ole nostalgiaa, vaan välttämätön edellytys sivilisaation mahdollisuudelle ”moraalisena miljöönä”, joka suosii edelleen yksilön ihmisarvoa ja kunnioittaa selkeästi inhimillisiä kykyjä vuoropuheluun ja ongelmien ratkaisemiseen. Kun yhdistämme tahtomme ja lupauksemme, luomme mahdollisuuden kollektiiviseen toimintaan kohti yhteistä tulevaisuutta. Tämä on insituution alkuperä, jota kutsumme ”sopimukseksi”, alkaen muinaisista roomalaisista.


Naton konkistadorien Requerimiento


Sopimus Naton jäsenyyden hakemisesta puuttuu Suomessa, kun kansan tahtoa ei ole kysytty. Ei ole mikään salaisuus, että sopimuksen instituutioita on kierretty ja käytetty väärin kaikkina aikakausina: professori Zuboff viittaa alkaen Amerikan valloittajien konkistadorien Requerimienton lukemisesta ja ”oikeutetun sodan” aloittamisesta intiaaneja vastaan aina ns. ”orjasopimuksiin” asti, joissa vallitseva valta asetti tuskallisen eriarvoisuuden eikä ”sopimuksissa” ollut molemminpuolisen lupaamisen merkitystä ja mahdollisuutta.


Suomen tasavallan presidentin Sauli Niinistön, Suomen valtioneuvoston pääministeri Sanna Marinin johdolla ja Suomen eduskunnan ilmoitus ”kansan tahdosta” Naton hakemuksen perusteena oli konkistadorien ”sopimusoikeuden” mukainen yksipuolinen ilmoitus, Requerimiento, mutta siitä puuttui sopimus kansan kanssa. Sopimattomuuden dystopisessa valvontakapitalismissa pyritään poistaa epävarmuus kansan oikullisesta tahdosta. Valvontakapitulismille minun ja sinun tahtosi ovat uhka valvonnan toteuttamalle flow:lle.


Sana totalitarismi esiintyi ensimmäisen kerran 1900-luvun alun italialaisen filosofin Giovanni Gentilen töissä ja tuli laajempaan käyttöön myöhemmin Mussolinin teoksessa The Doctrine of Fascism. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä uusi intellektuellien ja avantgarde-futuristien sukupolvi alkoi kutoa unelmaa "uudesta Italiasta". Valtio oli ymmärrettävä kattavana orgaanisena yhtenäisyytenä, joka ylittää yksilön elämät. Kaikki erilaisuus ja erilaisuus luovutetaan valtiolle tämän ylemmän kokonaisuuden vuoksi. Tavoitteena oli muokata paitsi elämän muotoja myös niiden sisältöä – ihmistä, hänen luonnettaan ja hänen uskoaan, astua hänen sieluunsa ja hallita kiistattomasti.


Vuoteen 1933 mennessä termi totalitarismi oli alkanut levitä laajasti Saksassa. Propagandaministeri Joseph Goebbels hyväksyi sen, ja saksalaiset intellektuellit julistivat "käännöstä totalitarismiin". Natsismi muutti myös oppia tärkeällä tavalla väittäen, että kansan oma "liike", ei "valtio", oli saksalaisen totalitarismin henkinen keskus. Väestön ohjaaminen sieluaan myöten vaatii kuitenkin myös käsittämättömiä ponnisteluja. Se vaatii kätyrinsä ja heidän kätyrinsä ja heidän kätyrinsä, jotka kaikki ovat valmiita käärimään molemmat hihat ja lyömään molemmat kädet todellisten elävien ihmisten vereen ja paskaan, joiden ruumiit haisevat ja ovat hikiset ja huutavat kauhusta, surusta ja tuskasta. Jokaisen yksilön sisäiseen elämään oli kohdennettava ikuisen rangaistuksen uhka jo ilman rikoksia. Käsityö vaatii eristämistä, ahdistusta, pelkoa, suostuttelua, fantasiaa, kaipuuta, yksityiskohtaista orkestraatiota, inspiraatiota, kidutusta, pelkoa ja valvontaa. Näin kuvailee professori Zuboff viitaten filosofi Hannah Arendtin pohdintoihin.


Kun totalistarismi toimii väkivallan keinoin, niin ”instumentaarinen voima” toimii käyttäytymismuutosten avulla. Se ei ainakaan vielä tuolloin Zuboffin kirjoittaessa vaatinut suruamme, kipuamme ja kauhuamme. 

 

Vaikka se ei ole murhaava, instrumentalismi on yhtä hätkähdyttävää, käsittämätöntä ja uutta ihmistarinalle kuin totalitarismi oli sen todistajille ja uhreille. Tapaamisemme ennennäkemättömän voiman kanssa auttaa selittämään, miksi on ollut vaikeaa nimetä ja tuntea tätä uutta pakkolajia, joka on muotoiltu salassa, tekniikan ja teknisen monimutkaisuuden peittämänä ja hämärästi ihastuttavalla retoriikalla. Totalitarismi oli poliittinen projekti. Instrumentalismi on markkinaprojekti, joka konvergoi digitaalisen kanssa saavuttaakseen oman ainutlaatuisen sosiaalisen ylivaltansa”.


Instrumentaarinen voima kasvaa julistusten, itseluottamuksen, retorisen harhaanjohtamisen ja kulissien takana olevien liikkeiden kautta, jotka on erityisesti suunniteltu välttämäään tietoisuutta: se korvaa yksilön vapauden muiden tiedoilla. Se ei sinänsä vastusta demokratiaa, vaan pikemminkin syövyttää sitä sisältäpäin, syöden pois demokraattisen elämän ylläpitämiseen vaadittavat inhimilliset kyvyt ja itseymmärryksen.


Instrumentaalisessa vallassa siirretään tahdon vanhat ilmenemismuodot itsemääräämisoikeudesta ja ensimmäisen persoonan äärellä ilmaistuina ”minä tahdon” moraaliseksi agnostismiksi, kuten Goethen Faust: jos jotain syntiä jää, se on autonomian synti, kitka on ainoa pahaa, esteet ovat taantumuksellisuutta, mutta normi olisi alistua väistämättömyydelle, jotka eivät estä mikään. Olisi vain järkevä antautua ja iloita uusista mahdollisuuksista ja harmonioista! Ainoa aktiivinen päätös, joka vielä vaaditaan yksilöltä, on hylätä yksilöllisyytensä ja yksilöllisesti aistima elämisen tuska ja vaiva, sekä sen sijaan suostua hämmentyneeseen ”rauhalliseen” toiminnalliseen käyttäytymiseen tai suorastaan ”steriiliin passiivisuuteen”.


Yksilöt kitkan lähteenä


Professori Zuboffin mukaan instrumentalismista tuli tämän vuosisadan kirous. Valvontakapitalismi pyrkii varmuuteen, jolloin totaalinen valvonta laajenee virtuaalisesta todelliseen maailmaan. Big Otherin läsnäolosta kaikkialla tulee väistämätöntä, mutta se ei ole vielä loppupeli. Instrumentaarisen voiman soveltaminen syntyy varmuuden utopiasta ja paineesta. Tavoitteidensa saavuttamiseksi valvontakapitalistit ovat loihtineet hyytävän vision. Politiikalle ei ole tilaa instrumentaarisessa yhteiskunnassa, koska politiikka tarkoittaa suuntautumisemme vahvistamista. Yksilölliset moraaliset ja poliittiset suuntaukset ovat sitä vastoin ”kitkan lähde” (”a source of friction”, Zuboff, s. 405-412), jotka ”tuhlaavat arvokasta aikaa ja ohjaavat käytöstä pois yhtymäkohdista”.


Laskeminen korvaa siis yhteisön poliittisen elämän hallinnon perustana. Instrumentoinnin syvyys ja laajuus tekevät sen mahdolliseksi”. ”Kaikissa populaatioissa kollektiivi kohdistaa jokaiseen organismiin painetta mennä virran mukana, pysyä lauman kanssa, palata pesään ja lentää parven mukana. - - -Olemme syntyneet jäljittelemään toisiamme”. ”Yksilöllisyys on uhka instrumentaariselle yhteiskunnalle, hanka kitka, koska se imee energiaa yhteistyöstä, harmoniasta ja integraatiosta”. ”Se, mitä kumotaan, on autonominen ihminen – sisäien ihminen, homunculus, riivaava demoni, mies jota vapauden ja arvokkuuden nimissä kirjallisuus puolustaisi.


Tässä tarkoituksessa on tukahdutettava yksilöllisesti aistittu sisäisyys, joka on persoonallisuuden lähde autonomialle ja moraaliselle arvostelulle, ensimmäisen persoonan ääni (”minä”), tahto ja tunne luovuttamattomasta oikeudesta tulevaisuuteen. Sen sijaan nyt pitäisi resonoida ja jopa hukkua toistemmme läsnäoloon ja väistämättömyyteen. Instrumentalismi kuvittelee yhteiskunnan ”pesäksi”, jota on seurattava taattujen tulosten saavuttamiseksi.


Tyhjyys” ja ”paniikkitila” ilmaisevat henkistä ja emotionaalista miljöötä instrumentaariyhteiskunnassa, kun joutuu sosiaaliseen paineeseen ja epäsymmetriaan vallan arkkitehtuurien kanssa. Sosiaalisen mediassa jaettuen vaikutelmien avulla uskotaan hallinnoivan sosiaalisena peilinä ihmisluontoa ja psykologisia prosesseja. Elämä on alttiina muille ihmiselle, vertaamme itseämme samankaltaisuus- ja kontrastiviivoilla, sekä teemme myös alitajuisia havaintoja.


Suurimman osan ihmiskunnan historiasta ihmiset asuivat pienissä erillisalueissa ja olivat tyypillisesti muiden ympäröimiä, mutta nämäkin olivat hyvin paljon itsensä kaltaisia. Sosiaalisten vertailujen vaihtelu ei todennäköisesti aiheuttanut suurta psykologista riskiä. Television leviäminen 1900-luvun jälkipuoliskolla lisäsi jo dramaattissti sosiaalisen vertailun intensiteettiä ja negatiivisuutta, koska se toi elävää näyttöä monipuolisesta ja varakkaasta elämästä, joka on dramaattisesti erilainen kuin omamme.


Eräässä tutkimuksessa havaittiin rikollisten varkauksien lisääntymisen television kautta, koska koko yhteiskuntaan oli herännyt tietoisuus ja halu kulutusta kohtaan, sen sijaan että olisivat edelleen säilyneet yleisesti tyytyväisenä elämäänsä. Saksalaistutkijat havaitsivat, että Facebookissa esitetty ”hämmästyttävän runsas määrä sosiaalista tietoa” tuottaa ”perustan sosiaaliselle vertailulle ja kateudelle ennennäkemättömässä mittakaavassa”. Facebookin ”passiivinen seuraaminen” pahensi kateuden tunnetta ja vähensi tyytyväisyyttä elämään. Yli 20 %:a kaiksita viimeaikaisista kateuskokemuksista, joita opiskelijat ilmoittivat, olivat Facebook-altistuksen seurausta.


Facebook on instrumentaarisen yhteiskunnan prototyyppi, ei profetia. Se on uuden yhteiskunnan ensimmäinen rajakokemus, oman persoonallisuuden hyberobjektivisaatio. Seurauksena on ylivoimainen ahdistus ja disorientaatio. Nyt uudet ahdistukset ahdistavat. Harvardin yliopiston sosiaalipsykologian professori Zuboff muistuttaa, miten Mark Zuckerbergin kerskasi: Facebook tietäisi jokaisen kirjan, elokuvan ja kappaleen, jonka ihminen on koskaan nauttinut ja että sen ennustavat mallit kertoisivat sinulle, mihin baariin sinun tulee mennä, kun saavut vieraaseen kaupunkiin, jossa baarimikko odottaa suosikkijuomasi.


Valvontakapitalistit ja valvontapolitrukki eivät enää luota ihmisiin kuluttajina (ja äänestäjinä). Sen sijaan suuntaudutaan ennakoimaan väestön ja ryhmien käyttäytymistä. ”Käyttäjistä” ja ”äänestäjistä” tulee raaka-aineita. Vaaleja ei edes tarvita. Ne maksavat liikaa ja sisältävät epävarmuustekijöitä.


Zuboff sanoo, että orgaanisen vastavuoroisuuden puuttuminen on nyt yhä ilmeisempään, kun taas demokratian alkuperä olisi näissä vastavuoroisuuksissa. Valvontakapitalistien äärimmäinen rakenteellinen riippuvuus ihmisistä synnyttää syrjäytymistä ja luo perustan ”radikaalille välinpitämättömyydelle”.


Adorno: Vain synkimmät ennusteet uskottavia


Harhailin kaiken edellä luetun jälkeen tämän pienen sateisen päivän jälkeen iltamyöhällä Theodor Adornoon, mikä harhailu ei ole sinänsä yllätys, koska Sigmund Freudin viitoittamassa tunteiden itseanalyysissä jouduin tiukasti selvittämään jostain kumpuavia kauheita apokalyptisia kuvia – suorastaan profetioita – kohtalokkaista viimeistä päivistämme sekä outoa johtajakulttia, joka on taas saanut näkyvyyttä mediassamme.


Nykyään – Le Monden suitsuttaessa ja hehkuttaessa Sauli Niinistöä. Niin tietysti, myös Zelenskiyn luona vierailleen ja siellä valokuvaajille suojaliiveihin kypärättömänä meikatun, hiukset tietysti hyvin taidokkaasti laitettuna näkysille, alle nelikymppisen Sanna Marinin ollessa parasta seuraavissa presidentinvaaleissa (jos niitä edes pidetään mielipidemittausten paremmin sopien valtarakenteille). Siispä parastaikaan syvälle boomereitakin edeltävään aikakauteen eristetty, syyskuun 11. päivä 1903 Frankfurt am Mainissa syntynyt saksalainen sosiologi ja musiikkitieteilijä Theodor Adorno kuului niin kutsuttuun Frankfurtin koulukuntaan.


Vasemmisto on perinteisesti tiedostanut hyvin Frankfurtin koulukunnan. Sanna Marin on jo hyvin erilaista uutta ”vasemmistoa”, Maailman talousfoorumin oppilaskuntaa. Euroopan laitamailla sijaitsevassa Suomessa tieteilijä Adorno muistetaan – jos enää sitäkään – pahimmikseen Sibeliuksen laatuongelmien ja natsismiin liittyvien ihanteiden ikävämielisestä julkistamisesta. Suomessahan on ainoastaan se selvää, että Suomessa ei ole koskaan ollut mitään omaa vikaa, epäselvyyksiä ja pimeitä tekoja.


Filosofian kentällä Theodor Adorno kehitti osaamistaan keskusteluissaan Karl Popperin kanssa positivistisen tieteen rajoituksista sekä kritisoimalla Heideggerin ”autenttista kieltä”. Hän esitti myös räikeää kritiikkiä nykyajan länsimaisesta kulttuurista. Lukionsa jälkeen Adorno opiskeli filosofiaa, psykologiaa ja sosiologiaa Goethen yliopistossa Frankfurtissa. Hegel ja Kierkegaard tulivat hyvin tutuiksi.


Adorno korosti alitajunnan epistemologista asemaa sellaisena kuin se ilmeni Freudin varhaisissa kirjoituksissa. Freudin käsitys tiedostamattomasta toimi ”terävänä aseena jokaista yritystä vastaan luoda vaistojen metafysiikka ja jumaloida täyttä, orgaanista luontoa”.


Kun natsipuolueesta tuli Reichstagin suurin puolue, Adorno kirjoitti, että ”vain yksi on varmaa: yhteiskunnan irrationaalisuus on saavuttanut pisteen, jossa vain synkimmät ennusteet ovat uskottavia”. Niin Adornon opetusoikeus peruutettiin syyskuussa 1932, Adornon talo tutkittiin perusteellisesti ja pian Adorno pakotettiin 15 vuodeksi maanpakoon. Adorno ilmoittautui jatko-opiskelijaksi Merton Collegeen Oxfordiin kesäkuussa 1934. Gilbert Rylen johdolla hän työskenteli Husserlin epistemologian dialektisen kritiikin parissa. Adorno teki myös tutkimuksia Beethovenista ja Richard Wagnerista.


Adornon kirjoitti terävän analyysin kalifornialaisesta radiosaarnaajasta Martin Luther Thomasista sekä sellaisesta ”fasistisesta propagandasta”: ”Yksinkertaisesti ottaa ihmiset nykypäivän standardoidun massakulttuurin aitoina lapsina, joilta on ryöstetty suurelta osin heidän autonomiansa ja spontaanisuutensa”.


Näiden analyysien tuloksensa vuonna 1950 valmistui tutkimus The Authoritarian Personality, joka oli edelläkävijä tutkimusmenetelmien käytössä ja keräämis- ja arviointimenetelmien yhdistelmässä. Sotien jälkeen Adorno palasi Länsi-Saksaan ja vaikutti Frankfurtin yliopiston professorina. Vuonna 1951 Adorno esitti esseensä Freudilainen teoria ja fasistisen propagandan malli, jossa hän sanoi, että ”psykologiset taipumukset eivät itse asiassa aiheuta fasismia, vaan pikemminkin fasismi määrittelee psykologisen alueen, jota voivat menestyksekkäästi hyödyntää nämä voimat, jotka edistävät täysin ei-psykologisia oman edun mukaisia syitä”.


Theodor W. Adorno tunnetaan Suomessa lähinnä lyhyestä, terävästä kritiikistä "Glosse über Sibelius". Se on julkaistu ensimmäisen kerran Zeitschrift für Sozialforschung -lehdessä vuonna 1938.


Voimme helposti kuvitella, että hän palasi kotiin saksalaisten sävellysten opintojensa jälkeen perustellulla alemmuustunteella, täysin tietoisena siitä, ettei hänen kohtalonsa ollut säveltää akoraalia eikä kirjoittaa oikeaa kontrapunktia; että hän hautasi itsensä tuhansien järvien maahan piiloutuakseen koulumestariensa kriittiseltä katseelta. Kukaan ei luultavasti ollut hämmästyneempää kuin hän havaitessaan, että hänen epäonnistumisensa tulkittiin menestykseksi ja hänen teknisten kykyjensä puute välttämättömyydeksi.


Kuinka on mahdollista, että kirjailija saavuttaa maailmankuulun ja eräänlaisen klassismin – vaikkakin manipuloituna – joka ei vain ole jäänyt täysin jälkeen ajan teknisestä tasosta – juuri tätä pidetään hyvänä hänessä – mutta joka ei täytä omia standardejaan ja käyttää epävarmaa, jopa amatöörimäistä perinteistä keinoa rakennusmateriaaleista itse suuriin rakenteisiin? Sibeliuksen menestys on oire musiikkitajunnan häiriöstä.


Epämääräisyys, teknisen kömpelyyden tuote, teeskentelee syvällisyyttä, jota ei ole olemassa. Rakennetut läpinäkymättömät toistot vaativat luonnon ikuista rytmiä, jota ilmaisee myös sinfonisen aikatietoisuuden puute; melodisten monadien mitättömyys, joka siirretään artikuloitumattomaan sointumiseen, vastaa ihmiskunnan halveksuntaa, jolle kaiken kattava Luonto alistaa hamsunilaisen yksilön. Sibelius, kuten Hamsun, erottuu impressionistisista suuntauksista sillä, että kaiken kattava Luonto on valmistettu perinteisen porvarillisen taiteen kuivuneista jäännöksistä sen sijaan, että se olisi protestoivan subjektiivisuuden ensisijainen visio.”


Suomessa ei tykätty Adornon Sibelius-kritiikistä. Vastakritiikissä ei oivallettu, että Adorno pelkästään tunnisti suomalaisen vähämielisyyden – teeskentelevästä syvällisyydestä alkaen, jota ei ole yhtään enempää olemassa myöskään Sauli Niinistöllä.


Agitaattorit


J.M. Bernsteinin toimittama kokoelma Theodor W. Adorno, Kulttuuriteollisuus - Valittuja esseitä massakulttuurista (Theodor W. Adorno, The Culture Industry - Selected essays on mass culture) esittää Adornan pitkän esseen Freudilainen teoria ja fasistisen propagandan kuvio. Hän moittii fasististen agitaattorien vastenmielistä ja heille luontaista ”massojen halveksuntaa”. Siinä hän yhtyy myös klassikkoon: Gustave Le Bonin kuuluisaan kirjaan Psychologie des Foules (1895).


Agitaattorien halveksiva lähestymistapa on systemaattinen ja poliittisen tarkoituksensa mukainen: demokratian poistaminen. Adorno viittaa Freudin teokseen Ryhmäpsykologia ja Egon analyysi. Surullisesti miesten tunteet menevät sekaisin ryhmässä, nämä antavat itsensä varauksetta intohimoille ja menettävät yksilöllisyytensä rajat. He osoittavat primitiivisiä asenteita, jotka ovat ristiriidassa heidän normaalin rationaalisuutensa kanssa. Ryhmässä tottelevaisuuden jano ja äärimmäinen intohimo auktoriteettiin, ryhmän johtajan pelättyyn alkuisään, määrittelee fasistisen propagandan luonteen ja sisällön. Fasistinen propaganda on taitava arkaaisen perinnön herättäjä.


Yleisen psykoanalyyttisen teorian mukaisesti Freud uskoi, että sidos, joka yhdistää yksilöt massaksi, on libidinaalinen luonto. Adorno muistuttaa, että Hitlerkin piti fasistien kokoontumisia hiukan homona hetkenä: ”Hitler tiesi hyvin massanmuodostuksen libidistä lähteestä, kun hän arvioi tapaamistennsa osallistujien naisellisia, passiivisia piirteitä ja vihjasi siten myös tiedostamattoman homoseksuaalisuuden rooliin massapsykologiassa.” Adornon mukaan tämä on kuitenkin usein enemmän seurausta laumakäyttäytymisestä, kuin sen syy.


Adorno viittaa Freudin havaintoon, että ryhmässä yksilö myös saatetaan sellaisiin olosuhteisiin, jotka sallivat hänen päästää irti tiedostamattomien vaistojensa tukahduttamisesta. Laumassa miehetkin osoittavat primitiivisiä asenteita, jotka ovat ristiriidassa heidän normaalin rationaalisuutensa kanssa.


Fasismi on kapinana sivilisaatiota vastaan arkaaisuuden toistamista, mutta myös voimakas viettiperäinen id-energia, jossa heitetään pois olemassa olevan yhteiskuntajärjestyksen paineet. Tämä sivilisaation vastainen kapina lainaa energiansa alitajunnan palvelukseen painetuista psykologisista tahoista. Psykologiset mekanismit muuttavat nuo ensisijaisen seksuaalisen energian tunteet massoja kokoaviksi. ”Rakkaussuhteen” takana on tiedostamaton.


Passiivis-masokistinen rakkaus Saleen


Hitler itse vältti perinteisen rakastavan isän roolin ja korvasi sen kokonaan negatiivisella auktoriteetin uhkalla. Rakkauden käsite sai usein epiteetin ”fanaattinen”, jonka kautta rakkaus sai vihamielisyyden ja aggressiivisuuden puitteet.


Fasismin ideologian sisällössä on itsessään liian vähän, mitä voisi rakastaa. Niin fasismin libidinaalinen malli ja koko fasismin demagogian tekniikka ovat autoritaarisia. Niiden mekanismien mukaisesti yksilöt saatetaan läpikäymään regressiot, jotka vähentävät heidät pelkiksi ryhmän jäseniksi. Ryhmän johtaja halutaan edelleen pitää pelättynä alkuisänä ja ryhmä haluaa edelleen pitää hallinnassa rajoittamatonta voimaa. Sillä on äärimmäinen intohimo auktoriteettiin. Adorne kutsuu ryhmäegoa tavaksi levittää ”passiivis-masokistista asennetta”. Kansan fasistinen yhteisö vastaa täsmälleen Freudin ryhmän määritelmää ”joukoksi yksilöitä, joilla he korvasivat yksilön egoihanteen ja näin ollen samaistuivat toisiinsa egossaan”.

 



Helsingin Sanomien Gallup kertoi kesällä 2021, että vain yksi prosentti kansalaisista olisi tyytymättömiä presidentti Sauli Niinistöön - siis siihen mieheen, jota sittemmin Le Monden suitsuttaa ja hehkuttaa huolimatta tämän presidentin takeltelevasta puheesta ja hitaista ajatusrakenteista. Juuri kukaan ei ole nähnyt, että iästä riippumatta häneen rakastuttaisiin ja hänestä laulettaisiin kuin oikeista karismaattisista tähdistä tehdään muualla maailmassa. Suhde Sauli Niinistöön on ”passiivis-masokinen”, ja sellaisenakin suurelta osin pelkästään väitteen varainen. Hänessä itsessään on liian vähän, mitä voisi rakastaa.


Adorno kiinnittää huomiota, että Freudin vanha teos jo ennen fasismin nousua kuvailee johtajakuvan psykologisen rakenteen hämmästyttävän samankaltaisesti kuin sittemmin fasistinen johtajatyyppi osoittautui todeksi. Hitleristä rakennettu kuva oli idealisaatiota. Johtajan on näytettävä olevan ehdottoman narsistinen. Ryhmän jäsenet tarvitsevat illuusion siitä, että he ovat tasavertaisia ja oikeutetusti Johtajan rakastamia, mutta Johtaja itse ei tarvitse toisten rakkautta, vaan hän voi olla Mestari, täysin narsistinen, mutta itsevarma ja itsenäinen.


Arkkiviholliset


Adorno käsittelee ryhmien, myös uskonnollisten, suvaitsemattomuutta ulkopuolisia kohtaan. Tuollaisessa tilanteessa syntyvät myös ”arkkiviholliset”. Mitä vähemmän todellista positiivista sisältöä on saatavilla omasta ryhmästä ja sen johtajasta, sitä enemmän negatiivista on löydettävä arkkivihollisesta. Freudin mukaan ihmisten tuntemassa peittelemättömissä antipatioissa ja vastenmielisyyksissä vieraita vastaan voidaan tunnistaa itserakkauden ilmaus – narsismi. Tämä itserakkaus toimii yksilöiden itsensä vahvistamiseksi ja käyttäytyy suvaitsemattomasti ikään kuin mikä tahansa poikkeaminen hänen omista erityisistä kehityslinjoista olisi perustava hyökkäys.


Suomalaisesta syvästä matalamielisyydestä – siitä samasta kuin Sibeliuksen ja Niinistön teeskennelty syvällisyys – kumpuaa myös suomalaisen ryssävihan tuhannet ja sadat tarinateatterit, joilla suvaitsemattomasti hyökätään Venäjän valtiojohtoa ja heitä tukevaa valtaväestöä vastaan.


Narsismiin ei kuulu vain itsetietoisuus, vaan myös fasistien väkivaltainen reaktio kaikkia kriitikkoja kohtaan ja selittää myös ennakkoluuloisten ihmisten vihamielisyyden. Eipä ole ennenkuulumatonta, että monet suomalaiset dissidentit ja kansalaisaktivistit ovat saaneet kohdata, mitä tämä vieras sana likvidoida tarkoittaa: tehdä selväksi, tehdä olemattomaksi, hävittää, tappaa, lopettaa, ottaa nirri pois. Se toimitetaan tietysti – silkkihansikkain.


Fasismin objektiiviset tavoitteet ovat suurelta osin irrationaalisia. Yksilöllisen narsismin korvaaminen idealisoitujen johtajien kuvilla osoittaa suunnan, mikä voi syntyä sortajien massapsykologian omaksumisesta.


Päristävää osallisuutta


Adorno kertoo esseessään ”Musiikin fetissi luonteesta ja kuuntelun regressiosta” kyynisestä barbaarisuudesta, joka ei ole sen parempaa kuin kulttuurinen epärehellisyyskään. Mitä se saa aikaan pettymyksillä korkeammalla tasolla, sen kulttuurinen epärehellisyys tasapainottaa ”primitivisminsä ja luontoon paluun ideologioidensa avulla”, ylistäen musiikillista alamaailmaa: tätä alamaailmaa, joka on jo pitkään lakannut auttamasta ”kulttuurista syrjäytyneiden oppositiota” ilmaisemaan asiansa, ja nyt elää vain siitä, mikä sille on ylhäältä peritty.


Musiikin fetissi luonne tuottaa oman naamiointinsa, kun kuuntelija samaistuu fetissiin. Tämä identifikaatio antaa hittikappaleille aluksi vallan uhreihinsa. Se toteuttaa itsensä myöhemmässä unohtamisessa ja muistamisessa. Adorno kirjoittaa, kuinka populaarimusiikin alueella muumioidaan ”romanttisen individualismin vulgarisoidut ja rappeutuvat jäännökset”. Kuulon masokistisuutta ilmentää itsensä luovuttaminen ja näennäinen mielihyvä samaistumalla valtaan. Regressiivinen kuuntelu on aina valmis rappeutumaan raivoksi. Adorno kuvailee musiikkikulttuurin alentumista hillittömäksi epäkunioittavaksi leikiksi ja sadistiseksi huumoriksi.


Adornon mukaan massakulttuurin skeemaksi (malli, kaavio) muodostuu esteettisen ulkonäön (Schein) muuttuminen ”kiilloksi”. Lähtökohtana on kuluttajien muistin heikkous: kenenkään ei oleteta muistavan mitään muuta tai keskittyvän mihinkään muuhun kuin siihen, mitä hänelle kullakin hetkellä tarjotaan. Kuluttaja supistetaan abstraktiin nykyisyyteen. Malli on tässä peräisin varieteesta.


Jokainen varieteenäytös, erityisesti klovnin ja jonglöörin näytökset, ovat oikeastaan odotusta. Jälkikäteen käy ilmi, että asian odottaminen, joka on meneillään niin kauan kuin jonglööri pitää pallonsa liikkeessä, olikin oikeastaan asia itse. Suosionosoitukset tulevat varieteessa joka kerta hivenen liian myöhään, nimittäin kun katsoja huomaa, että se, minkä hän käsitti lähinnä valmisteluksi, olikin jo itse tapahtuma, joka häneltä tavallaan huiputettiin. Tämä ajallista järjestystä koskeva petkutus, hetken viivyttäminen, on varieteen juju.


Politiikassa varieteenäytökset ovat tulleet Suomessa tutuiksi monienkin valtiojohtoisten toimenpiteiden ”vakavina” valmisteluina oikeusvaltioperiaatetta ”kunnioittaen”, asioita molemmilta puolilta kerrotusti punniten, kunnes petkutukset kuitenkin toteutetaan. Media toimittaa näennäisyyttä ruokkivan uteliaisuutta avulla päristävää uskottelua mukana olemisesta, vaikka kansan tahtoa ei kuunnella.


Jo Adorno tiesi sen, minkä mekin saamme nähdä: Kamera keskittyy fyysisiin yksityiskohtiin aivan kuin entisaikojen oopperakiikarit. Molemmat tahtovat illuusiottomalla mielellä ja huonolla omallatunnolla tuoda subjektille harhakuvan siitä, että hänkin olisi tässä mukana, ettei häntä missään suljeta ulkopuolelle. Heidegger antoi uteliaisuudelle kunniapaikan täälläolon [Dasein] ”langenneisuudessa” eksistentiaalis-ontologisesti ”perustavana rakennemuotona”, nimittäin ”jokapäiväisyyden olemistendenssinä”.


Vaikka Heidegger selkeästi näki, mitä uteliaisuus saa aikaan massojen toiminnan laastina – luultavasti jo laimennettuna kollektiivisen mimesiksen muotona, haluna olla toisten kaltainen tietämällä heistä kaiken – ei hän tee ihmisille oikeutta katsoessaan uteliaisuuden kuuluvan ihmisyyteen sellaisenaan, sillä näin hän lähestulkoon tekee syyllisen uhrista eikä vanginvartijasta.


Massakulttuuri antaa juuri tämän sivullisten reserviarmeijan osallistua - harhaisesti: se on järjestelmällinen suhteuttamisharha ja julkisten salaisuuksien yleiskäsite. Kaikki informoidut ovat ”osallisia” salaisuudesta, aivan kuten kansallissosialismissa esoteerisen veriyhteisön etuoikeus tarjotaan kaikille. Mutta taipumus kiristykseen, jossa uteliaisuus ja tungettelevuus täydellistyvät, on osa sitä väkivaltaa, jota fasisti on aina valmis harjoittamaan vähäosaisia kohtaan. Uteliaisuuden tyydyttäminen ei suinkaan palvele pelkästään henkistä taloutta vaan aivan välittömästi aineellisia etuja.


Nykypäivänä uteliaasta tulee nihilisti. Tämä ”uteliaisuuden toivoton hahmo” on monopolin määräämä.


Polttomerkitty palkkamurhaaja


Vapauden jälkiin polttomerkitty sietämätön vastakohtaisuus” välittää pakkomielteisyyksissä OCD-käyttäytymisiin saakka: ”urheilukaan ei näet itse ole enää mikään leikki vaan rituaali”, kirjoitti Adorno. Voimme jatkaa, että siivouskaan ei ole enää kodin puhtautta vaan ajankohdasta riippumatta suoritettava velvoite, jonka suorittaminen tuo tietysti hetkeksi pakottavan nautinnon. Alistetut juhlivat omaa alistettuna olemistaan.


Johtajaksi pakotetut parodioivat vapautta vapaaehtoisella palveluksella, jonka yksilönä hän vielä kerran pakottaa esiin kituvasta ruumiistaan. ”Siinä vapaudessa hän vahvistaa itsensä niin, että alistaa orjaruumiinsa samalle vääryydelle, jota on itse kokenut yhteiskunnallisen pakon taholta”, kirjoittaa Adorno. Tähän perustuu Sanna Marinin urheiluinnostus ja hampaiden moninkertainen pakkomielteinen pesu.


Itse Führeriksi nostettuna – Maailman talousfoorumin ehdot täysin sopivana – hän saa tuntea häivähdyksen Johtajuuttansa, ei sittenkään riittävästi edes hiukset paljastettuina räjähdeliiveissä valokuvaajien edessä, vaan siihen tarvitaan anoreksiseen pakkomielteisyyteen asti itselleen ja muille vanhan kivun tuottamista symbolisesti, pakonomaisen toiston kautta. ”Kun toisto harjoittaa kuuliaisuutta, se sitoo yhteen onnettomuuden ja alituisen valmiuden ahdistua”, kirjoittaa Adorno.


Samalla tekemisen kohteena olemisen ja tekemisen, oman ja vieraan väkivallan välinen raja pyyhkiytyy pois symbolisessa toteuttamisessa”. Tämä on ”sopeuttamiskoulu, joka lopulta muuttaa ne, joilta on riistetty poliittinen valta, roistoja palveleviksi palkkamurhaajiksi”. Woland kutsuu hänet salaiseen veririittiinsä. Elokuvasankarit antavat mielellään kiduttaa itseään.


Adorno näkee, että pakkomielteisyydessä urheilu on muuttunut muiden petkuttamisesta ja trikistä ”vallankaappaukseksi”. Urheilusta tulee ”mukakäytäntö”, jossa käytännön toimijat eivät enää kykene auttamaan itseään, vaan tekevät itsensä jälleen kerran objekteiksi, jollaisia ne muutenkin ovat. On kiinni ihmisistä, haluavatko he sammuttaa nämä valot ja herätä painajaisunesta, joka uhkaa toteutua vain niin kauan kuin ihmiset siihen uskovat.


Tervetuloa kahvin kaatajiksi toritelttaan!


Adorno kirjoittaa Resignaatio-esseessään Jürgen Habermasin käsitteestä ”pseudotodellisuus”, jossa myös liikkuu aktivismi. Tätä aktivismia suvaitaan Suomessakin vain siksi, että sitä pidetään pseudoaktiivisuutena. Pseudoaktiivisuus liittyy pseudotodellisuuteen subjektiivisen aseman suunnittelussa: toiminta liioittelee itseään ja sytyttää itsensä omaan julkisuuteensa, myöntämättä missä määrin se kuitenkin toimii vain tyytyväisyyden korvikkeena.


Kaikki kaltereiden takana olevat ovat epätoivoisia halussaan päästä vapaaksi. Tällöin ei enää ajatella tai ajatellaan vain kuvitteellisissa postulaateissa. Yleisesti ottaen pseudoaktiivisuus on yritys säilyttää välittömyyden erillisalueita perusteellisesti julmassa yhteiskunnassa. ”Ohjatulla hallitulla maailmalla” on tällä tavalla ”taipumus tukahduttaa kaikki spontaaisuus tai ainakin kanavoida se pseudoaktiivisuuteen”.


Hallitun maailman ihmiset haluaisivat kuvitella. Pseudoaktiivisuus johtaa ”pelkkään teatteriin”. Tervetuloa mukaan puoluetoimintaan – kahvin kaatajaksi torille pystytettyyn telttaan – ja äänestämään eduskuntavaaleissa perinteisiä, tuttuja ja turvallisia eduskuntapuolueita, jotka luotettava ja kaikki saavuttava media on esitellyt koko kansalle!