Statcounter

lauantai 29. lokakuuta 2022

Holloween 2022: Luutnantti Pirogovin haamun paluu Nevskille. Suomalaisen menetetyn Venäjä-osaamisen mädätys.

 

”Nevski prospekt” («Не́вский проспе́кт») on Nikolai Vasiljevitš Gogolin novelli, kirjoitettu vuosina 1833-1834. Idea juontaa juurensa vuoteen 1831, jolloin Gogol oli tehnyt keskeneräisiä luonnoksia Pietarin maisemista. Tarinan aikana juuri ylennyksen saanut luutnantti Pirogov ja hänen romanttinen taiteilijakaverinsa Piskarev tarkkailevat paikallisia ihmisiä, mutta heidän tiensä eroavat Nevski Prospektilla. Pirogov seuraa saksalaisblondia ja Piskarev brunettea.


Tämä halloween 2022 on erilainen: kaverit eivät ole enää kavereita eivätkä he tarkkaile yhdessä paikallisia ihmisiä.


Tämä on fiktiivinen trilleri Suomen Nato-kiiman kohtalosta. Teos valmistuu vähitellen. Tämä on vasta kehittelyä. Tämä on todellakin fiktio - vaihtoehtoinen, salaliittoteorioiden innoittama narratiivi ajankohtaisille tapahtumille. Nimet, hahmot, paikat ja tapahtumat ovat joko kirjoittajan mielikuvituksen luomia tai niitä käytetään kuvitteellisesti, ja kaikki samankaltaisuus todellisiin henkilöihin, eläviin tai kuolleisiin, liikelaitoksiin, tapahtumiin tai paikkakuntiin, on täysin sattumaa. Tämä on vain salaliittoteoreettinen spekulaatio. Älä ota liian vakavasti, vaikka tässä hyödynnetään akateemisestikin tutkittua tietoa "agentin psykologiasta".



Surullisen rehellinen Piskarev


Gogolin novellin taiteilija Piskarev antautui puhtaan ja epäitsekkään rakkauden tarpeeseen. Saadessaan tietää, että hänen noin 17-vuotias, kauneuden ja puhtauten ihanteensa asui bordellissa, hän ei kestänyt pettymystä. Taidemaalari Piskarevin mentyä tuohon nelikerroksiseen taloon, portaat ylös ja koputettuaan oveen, joku mukava mutta röyhkeä nainen avasi oven, jolloin näkyi asunnosta epämiellyttävä kaaos, useita muita naisia ja oven ulkopuolella kovaa miesten ja naisten naurua. Ei ollut epäilystäkään, että tämä oli jonkinlainen ”inhottava mielisairaala”. Taiteilija lähti karkuun ryminällä ajattelematta kahta kertaa. Piskarev tunsi itsensä köyhäksi mieheksi, joka oli juuri löytänyt helmen, mutta pudottanut sen.


Kotona taidemaalari Piskarev näki unta tanssiaisista. Hän alkoi elää vain unelmilla ja haaveissa, elämä menetti kaiken merkityksensä. Mielellään hän kuvitteli, että hän menisi naimisiin brunettinsa kanssa ja pelastaisi hänet irstailulta, jolloin nainen tekisi parannuksen ja tulisi yhtä kauniiksi kuin ennenkin. Näillä ajatuksilla hän päätti mennä uudelleen kohtalokkaaseen bordelliin ja yritti taivutella tyttöä luopumaan häpeällisestä elinkeinostaan.


Typerien halveksevien vastausten ja kieltäymysten jälkeen armoton todellisuus murskasi taiteilijan unelmat ja hän vetäytyi lopullisesti itseensä. Taidemaalarin huoneen ovet eivät avautuneet päiväkausiin. Lahjakkuuden kipinää sisällään kantanut taiteilijaparka oli joutunut onnettomaksi rakkauden uhriksi. Hänet haudattiin Okhtinskin hautausmaalle, eikä luutnantti Pirogov edes ilmestynyt paikalle.


Omahyväinen luutnantti Pirogov


Pirogov kosiskelee röyhkeästi saksalaisen peltiseppä Schillerin vaimoa, minkä vuoksi Pirogov saa kunnon selkäsaunan peltisepän humalaisilta kavereilta. Luutnantti Pirogovin saatua selkäsauna, raivokohtauksessaan hän uhkaa peltiseppää karkotuksella Siperiään, jopa valittavansa kenraalille ja itse tsaarille, mutta syötyään läheisessä konditoriassa kaksi pullataikinaleivosta ja luettuaan sanomalehteä upseeri rauhoittuu nopeasti. Samana iltana ystäviensä juhlissa luutnantti jo tanssi jopa niin loistavasti masurkkaa, että naisten lisäksi heidän miehiset kosijansa olivat ihastuneita. Tällainen on luutnantti Pirogovin olemus.


Vaatimaton taiteilija Piskarev eli omassa maailmassaan, josta hän vain harvoin poistui todelliseen maailmaan. Tämä taiteilija ei ollut niin kuin italialaiset olisivat kiihkeitä ja ylpeitä, vaan jopa ujo ja arka. Hänessä piilevä lahjakkuuden kipinä oli valmis syttymään liekkeihin milloin tahansa sopivalla hetkellä. Hän oli kuitenkin köyhä ja tyytyi vähään. Taiteilija oli haaveellisuudessaan ja romanttisuudessaan vastakohtana Pirogovin omahyväisyydelle.


Profeetallinen ennustus


Minä satuin lukemaan Gogolin novellin, josta vertaansa vailla oleva Pirogov, tyyppien tyyppi, prototyyppien prototyyppi, on tunnettu. Fjodor Dostojevski kutsui kirjailijan päiväkirjassaan Gogolin kuvaamaa kohtausta, jossa työmiehet hakkaavat itseriittoista luutnantti Pirogovia, profeetalliseksi. Tämä olisi ”kauhea ennustus, sellaisen neron ennustus, joka arveli tulevaisuutta niin kauheaksi.


Minua tuo luutnantti Pirogov hämmästyttää ja hämmentää, koska en ole pietarilainen, en ole hienostelija, monet ovat olleet moitteet siitäkin kuinka vuosikymmenet käytän aina samoja ankeita mustia juoksuvaatteita ja muuta sellaista mitättömän olemukseni mukaisesti. 


Olen äskettäin paremmin ymmärtänyt, että opin sellaiseksi jo lapsuuteni kodissa: hienostelu ja koreilu eivät ole koskaa aito osaa minuuttani. 


Niin tutustuminen päähenkilö luutnantti Pirogovin kiiltoon ja tapoihin on siirtymistä ihan toisenlaiseen järjestykseen ja tapoihin. Sellaista kiiltoa on ollut nähtävissä votkuleiden jälleen uusissa matkoissa Pietarissa.


Gogolin novellissa luutnantti Pirogov esiintyy tunteiltaan herkän taiteilijan Piskarevin seurassa. Pirogov itse on ”suuri mesenaatti”, hänellä on halu nähdä omat rohkeat kasvonsa muotokuvassa. Tämä oli syy, miksi juuri ylennetty upseeri tahtoi pitää seurassaan taiteilijaa – nähdäkseen omat kasvonsa mahdollisessa muotokuvassa. Narkissos halusi nähdä rakastamansa omat kasvot veden heijasteessa, Pirogov halusi ikuistaa kasvonsa nähtäväksi muotokuvaan, jonka taidemaalari maalaisi hänestä. Mutta niin ei käynyt.


Mauton Pirogov


Pirogov on mauton mies, hän jopa ryhtyy epäselviin vihjailuihin naisista, joita ei tunne. Pirogovin ylimielinen, omahyväinen ja kyyninen käyttäytyminen osoittaa tämän laiskurin ja veijarin oikean luonteen. Hän piti itseään viehättävänä miehenä, jonka edessä yksikään nainen ei voi vastustaa.


Itseään luutnantti Pirogov piti koulutettuna ja hyvin kasvatettuna miehenä, vaikka todellisuudessa hän oli kerskaileva, pinnallinen ja kapeakatseinen mies.

 


Niin kuin jo luutnantti Pirogov, hänen haamunsa paluu Halloween 2022 aattona suuren kuvajournalistin elämässä tuo näkyviin värikkyyttä ja dramatiikkaa.


Luutnantti Pirogov keskustelee mielellään jopa kirjallisuudesta, sellaiset ihmiset voivat jopa lausahduksissaan ylistää Pushkinia ja Grechia, nokkelasti halveksia Orlovia. Sellaiset ihmiset voivat näyttäytyä teattereissa ja yleisöluonnoilla, mutta tämä ei kerro mitään hänen varsinaisesta valistuneisuudestaan, vaan ainoastaan lahjattoman miehen halusta tulla nähdyksi.


Nevski Prospektin päähenkilö nähdään juhlissa ja illallisilla keskitason virkamiesten kanssa, joissa hän saattaa jopa kosiskella kylmäverisiä ylikypsiä neitoja. Gogol ei kerro mitään siitä profeetaallisesta kauhukuvasta, että sittemmin nämä torjutut Pirogovit jatkavat Nevski Prospektilta aukenevien kujien homobaareihin ja -saunoihin, kun tykkäävät miesten huomiosta ja kosketuksesta parempien naisten jo torjuttua heidät. Ja tuohan vodka ja muut juomat väitetyn ilonsa näille tapahtumien sopivissa käänteissä.


Gogolin mukaan luutnantti Pirogovilla oli ”monia omia kykyjä”, kuten ”taito puhaltaa savua renkaina piipusta” ja ”kykyä kertoa miellyttäviä vitsejä”. Hänet oli juuri ylennetty luutnantiksi mikä uusi kunnia imarteli häntä suuresti. 


Ette varmaan ole huomanneet... olen upseeri...” Ystävällisessä keskustelussa hän viittasi huomaamattomasti asemaansa, ja huomattuaan vähäpätöisempien miesten tietämättömyyden, karkeilla sanoilla ilmoitti heille arvonsa. Tällaisia tyyppejä ei löydä juuri koskaan ylemmästä luokasta, tai paremmin sanottuna ei koskaan.


Pirogov innostui himostaan tehdä rikos, vaikka tiesi viehättävän saksalaisnaisen olevan naimisissa. Hän katsoi itsellään olevan kaiken oikeuden tulla huomatuksi. Hän sallii nolostumatta röyhkeyden itselleen. Pirogov liehitteli naista viemällä kättänsä alastomaan olkapäähän asti, työnsi röyhkeästi suukon aivan hänen huulilleen, vaikka naimisissa oleva saksalaisnainen selvästi torjui hänet. Loppujen lopuksi juopunut aviomies ja hänen koko seurueensa rankaisee röyhkeää rakastajasankaria ruumiillisesti.


"Törkeää! - saksalaisnaisen aviomies Schiller huusi suurimmassa suuttumuksessaan. ”Kuinka kehtaat suudella vaimoani? Sinä olet roisto, et venäläinen upseeri. Hemmetti, ystäväni Hoffmann, minä olen saksalainen, en venäläinen sika!" Lopulta Schiller, blondin aviomies, ja hänen kaverinsa pieksivät Pirogovin hänen röyhkeän käytöksensä vuoksi: "Ja saksalaiset ottivat Pirogovia käsistä ja jaloista kiinni. Turhaan hän yritti taistella vastaan; kolme käsityöläistä... kohteli häntä töykeästi ja epäkohteliaasti...".


”Ansaitsemattomasti” loukattu narsistinen Pirogov


Tämän jälkeen Pirogov tuntee, että häntä olisi ansaitsemattomasti loukattu. Häntä ei vieläkään edes nolota se, että hän itse käyttäytyi röyhkeästi ja häpeilemättä saksalaisen ja tämän vaimon kanssa: 

"Mikään ei ollut verrattavissa Pirogovin vihaan ja närkästykseen. Pelkkä ajatus tällaisesta hirvittävästä loukkauksesta teki hänet nyt yhä hullummaksi. Siperiaa ja ruoskaniskuja hän piti pienimpänä rangaistuksena Schillerille."


Pirogov on tietyssä mielessä fetisisti, ”kulkee ympärinsä täydellisesti räätälöidyssä takissa”. Pirogov ei ole edes pelkkä pikkumainen ja tyhjä mies, joka ei kykene mihinkään syviin tunteisiin, vaan hän on jopa moraalisen turmeluksen tuote, joka on syntynyt ”sekasortoisen koulutuksen ja pääkaupungin hirvittävän väkijoukon” seurauksena.


Fjodor Dostojevksi kuvaili itserakasta ihmistä osuvasti, kuinka nämä
oppivat valehtelemaan ja rakastivat valhetta ja oppivat valheen kauneuden. Voi, se saattoi alkaa viattomasti, vitsillä, kosiskelulla, lemmenleikillä, todellakin, se saattoi olla vain atomi, mutta tämä valheiden atomi tunkeutui heidän sydämiinsä ja vetosi heihin. Sitten syntyi nopeasti himokkuus, himokkuus synnytti mustasukkaisuutta, mustasukkaisuus julmuutta...

 

Nämä itserakkaat valehtelijat myös rakentavat liittoumia toinen toista vastaan, ”he alkoivat moittia ja syyttää toisiaan. Jokainen liitto nosti lippunsa. Alkoi taistelu erottelusta, erillisyydestä, identiteetistä, omasta ja sinun omasta. He alkoivat puhua eri kieliä. He tunsivat surun ja rakastivat surua, he kaipasivat kärsimystä ja sanoivat, että Totuus saavutetaan vain kärsimyksen kautta. Sitten heille ilmestyi tiede. Kun heistä tuli jumalattomia, he alkoivat puhua veljeydestä ja ihmisyydestä ja ymmärsivät nämä ajatukset. Kun heistä tuli rikollisia, he keksivät oikeuden ja laativat itselleen kokonaisia säädöksiä sen säilyttämiseksi, ja säädöksiä noudattamaan he asettivat giljotiinin..."


Haamut ilmestyivät jälleen Halloween aattona


Jo muinaisen Österlandian takamaille Ruotsin kuninkaan valtakuntaan saapui Karjalan suunnalta tämän suvun Domsilan kantaisät. Niin myös on lähtöisin meidän ylivoimaisesti itseään esittävä Ylhäisyytemme – tai emme voi sanoa varmasti kaapin tällä ja tuolla puolen mitä he mahdollisesti ovat nykyään niin kuin saksalainen sanoisi Geschlecht, mutta varmaa on ainoastaan, että muuta ”Herraa” ei voi tunnustaa tämän egon rinnalle tai yläpuolelle.


Neizmennii Domsilan kantajuuret ovat jossain idässä, mutta 70-luvun Leningradissa hän päätti syntyä - kysehän on tässä erityisessä ihmistapauksessa hedelmöittyneen munasolun ja siittiön omasta eskatologisesta tahdosta kehittyä jossain vaiheessa valmiiseen mittaansa ihmisenä. Siittämistä sinänsä tapahtuu joskus votkulituristin ja venäläisen naisen välisissä suhteissa ilman suurempia teleologisia päämääriäkin. Nyt on kuitenkin poikkeus. Gogol kertoi pietarilaisista bordelleista, joista kunnollinen taiteilija kääntyi pois. Tietenkään kaikki nelijalkaiset suomalaiset eivät ole kääntyneet, kun naista on ollut tarjolla ja votkulia tarpeeksi.

 


 

Mr./Mrs. - kaikki yhdessä persoonassaan - Neizmennii Domsila on paremmin tunnettu kameroineen saksalaisissa homobaareissa kuin kirjallisista kyvyistään. Niistä baareista tuli lopulta äkillinen lähtö takaisin luutnantti Pirogovin haamun jäljille Pietariin, paitsi tämä uudempi sankarimme ei voisi koskea aseeseen ennen kuin itse jo laukeaa. Se ase toisi myös mieleen muistoja kaverillisista saunomisista eteläamerikkalaisten kivojen nuorten miesten kanssa. Ja kävihän se Suomen ulkoministerikin muinoin vanhassa Leningradissa, jossa oli nuorta poikaa tarjolla rahasta.


Tämä kamera tekee hänestä – omasta mielestään – journalistin. Tietysti hän on kuulunut Suomen journalistiliittoon kameransa ansiosta. Sen kameran edessä hän tanssii ja tanssittaa ihmisiä kertoen omaa tarinaansa yksikön kolmannessa persoonassa. Kielioppi, lauseoppi ja sanojen oikeinkirjoitus eivät kuuluu suuren kuvajournalistimme ansioluetteloon. Votkuli ja oudot sanankäänteet kuuluvat sitäkin enemmän. Ne tekevät hänestä ainutkertaisen. Pelkästään värikkäät vaatteet eivät tietenkään riitä itsensä esittämiseen.


Niin sain äskettäin kuulla toistamiseen suuria kokevasta kuvajournalististamme, jossa kuvien kohteena on useimmiten hän itse. Itsensä kertomana häntä olivat jo vuosikymmen sitten jahdanneet jopa Venäjän turvallisuuspalvelun agentit. Silloin kuulin ensimmäisen kerran meidän Ylhäisyydestämme, joka tykkää myös pojista ja votkulista. Niin aina myös tapahtuu jännittävää! Tällä kertaa votkulissa riehuminen sai aikaan senkin, että suomalainen matkaseurue jäi ilman suuren kuvajournalistimme, matkanjohtajan, palveluja, kun mies pistettiin putkaan.


Mutta niin kuin Gogolin luutnantti Pirogov, meidän herramme Neizmennii Domsila ei voinut myöskään sietää ketään yhdenvertaiseksi rinnalleen... Hän olisi tietysti tahtonut, että taiteellinen toveri olisi maalannut hänelle upean toiminnallisen imagon, jota hän saa itse katsella ja jota hän voi näyttää julkisivuna.


Nyt Neizmennii Domsila loukkaantui oikein syvästi, että häntä voitiin jopa moittia ”kaiken sen vuosikymmenisen kokemuksen jälkeen”, joka hänelle oli kertynyt ja joka tekee hänestä ylivertaisen. Viime päivinä Neizmennii Domsilaa ei ole näkynyt pelkästään kantelevan Pietarin kaduilla kylttiä, joissa on vihamiehekseen tekemänsä taiteellisen toverinsa nimi ja kuva. Sanottakoon, että tuo hylätty taiteellinen toveri on mytologisen nimensä veroinen menneisyyttä ja tulevaisuutta tunteikkaasti arvioiva mies. Ja onhan hänellä myös niin teatterimiehen kuin analyytikon aitoa osaamista.

 

Hylätty taiteilijaystävä, jonka herkkä totuudellisuus eivät sopineet narsistiselle kuvajournalistille.


Meidän kuvajournalistimme päätti myös kääntyä oikean arjalaismielisen suomalaismiehen puoleen – mikäli hänkään on aidosti suomalainen tai edes mies, mutta hän on ainakin entinen poikakaveri heidän kahdenvälisiltä hyviltä ajoilta, jolloin Jumala ja jumalat eivät rajoittaneet kanssakäymisen tapoja ja voimaa. 

 

Arjalaismielinen suomalaismies ja kuvajournalisti ovat vanhoja poika- ja tyttökavereita pitkältä ajalta. "Suuntauksesta" ei sovi puhua varmuudella nykypäivinä. Nyt he löysivät toisensa jälleen, kun saa iskeä suomalaisten venäläismielisyyttä vastaan.

 

Arjalaismielinen suomalaismies on aina valmiina, jos venäläismielisiä suomalaisia vastaan voi tavalla tai toisella iskeä ja hämmentää. Senhän Neizmennii Domsila tietää vanhasta poikakaveristaan. Tällä hetkellä Pietarissa ja Venäjällä on se henki, että perinteiset arvot ovat kunniassa, länsimainen liberalismi on iljettävää turmelusta. Tämä ortodoksinen suuntaus on kuvajournalistillemme ahdistavaa. Pyhä Kirja ei lupaa taivasten valtakuntaakaan ihan kaikissa kemuissa elämäänsä hukkaaville ihmisille. Sellaista ahdashenkisyyttä vastaan Neizmennii Domsila tahtoo kapinoida omin pienin teoin. Vähintääkin lisää viinaa, jos mikään muu ei tuo hengen vallankumousta. Mädätys on alettava jostain - vaikka hänestä itsestään. Venäjä-suhteiden hoitamisessa liberaali mädätys sattuu myös oikein sydämeen.

 

Arjalaismielinen poikakaveri näytti ihan naiselta miestisseineen vielä siinä vaiheessa, kun hän ei ollut kasvattunut miestissiensa peitteeksi pitkää partaansa.

Arjalaismielinen poikakaveri tunnetaan miestisseistä, joita kätkeäkseen hän parhaansa mukaan kasvattaa partaansa rintojensa peitteeksi – ihan kuin vanhoissa maalauksissa Edenin paratiisista Eevan pitkän hiukset peittivät hänen söpöt rinnat. Sen kovempaa ryssävihaajaa ei tarvitse etsiä Suomesta kuin Neizmennii Domsilan isotissinen poikakaveri. Yhdessä he päättivät, että suuren kamerajournalistimme ylemmyys hylättyyn taiteelliseen toveriimme verrattuna pitää tuoda koko kansakunnan tietoon. Odotamme hengitystä pidätellen (ja sitäkään tuskin tässä tapauksessa tarvitsee ahdistukseen saakka pidätellä), että kamerajournalistimme kirjoittaa myös vaatimuksensa mitä korkeammille instansseille, koska häntä on loukattu.


Puhettakaan ei ole siitä, että votkulissa sekoilevan kamerajournalistimme työn laatua ja luotettavuutta sopisi arvostella. Tässä Hänen Ylhäisyytensä on ihan niin kuin Gogolin luutnantti Pirogov. Emme kuitenkaan tiedä, missä vaiheessa meidän journalistimme syö piirakkaa ja pääsee rauhoittumaan. Hän on toistaiseksi löytänyt kadonneen elämänsä Taistelun, johon arjalainen poikakaveri antaa mielellään tukea.

 

Olemme saaneet tehdä näinä viimeisinä päivinä aivan käsittämättömiä silmäyksiä suomalaisen menetetyn Venäjä-osaamisen mädätykseen.




sunnuntai 16. lokakuuta 2022

Rakasta venäläistä niin kuin itseäsi

 


Yöllinen sodan uni


Pitkään aikaan en ole saarnannut, pitkään aikaan en ole pukenut pappispukua päälleni, mutta tänään pyhäpäivään heräsin papillisesta yöllisestä unesta.

 


Mitenkään yllättävää ei ole vallitsevassa sotaisassa ilmapiirissämme, että näin unta sodasta tai alkavasta sodasta. Näin nuoria miehiä, jotka juoksivat rakennuksiin ja varastoihin noutamaan suuria sotakoneita, joita juntattiin maahan. Unessani olin epätietoinen, ovatko nämä vihollisia vai omia. Vaikutti, että viholliset olivat omia, joita kansan oli myös syytä pelätä. Tai pikemmin viholliset ja omat olivat sekaisin, missä vieraat olivat käskemässä omia.


Ihmiset juoksivat nopeasti, kuka suojiin, kuka hälytyksen velvoittamiin sotatehtäviin. Suoranaista tappamista en nähnyt unessa. Minä kävelin hitaasti kaiken lomitse. Siinä tilanteessa kaivoin syvältä povitaskustani niin sanotun papin sokeripalan, valkoisen pappismerkin, jonka laitoin papin paidan kaulaan. Ymmärsin, että tämä saattaa aiheuttaa sekaannusta ja hämmennystä.


En nähnyt yhtään pappia missään, mutta en liikkunut laajalla alueella. Kohtasin ihmisiä, kuulin heidän lausuvan varovaisesti jonkun rakennuksen syvennyksistä – en tiedä, olivatko nämä miehet piilossa rintamakarkureita, vai valmistautumassa rintamalle lähtöön, keräämässä varusteitaan, mutta kuulin rukouspyynnön eräältä mieheltä: rukoile rauhan puolesta. Hän ei huutanut, vaan pikemmin kuiskasi riittävällä äänellä, kun näki papin kävelevän ohitse: Rukoile rauhan puolesta. Minä en nähnyt häntä.


Käännin katseeni, mutta en nähnyt häntä itseään. Vastasin, että rukoilen rauhan puolesta. Piilosta kuuluneen miehen äänen edessä oli isompi hyväkuntoinen mies, joka seisoi näkyvillä, mutta rukouspyyntö oli tullut jostain takaa hiukan niin kuin piilosta. Tämä isompi mies säpsähti sanasta rauha, joka oli rikollinen sana, maanpetoksellinen sana, vaarallinen sana.


Tajusin itsekin, että olin antanut tukeni rukouslupauksellani vaaralliseksi sanotulle aatteelle: rauhalle. Toistin vielä hiukan äänekkäämmin myös kaikkien muiden aulassa olevien kuultavaksi, että rukoilen rauhan puolesta ihan jokainen askel, jokainen sekunti – ja tunsin unessani että mielessäni ja sydämessäni oikein herkistyin.


Näkyvillä oltut isompi hyväkuntoinen mies ei protestoinut, hän oli hiljaa, vaikka sanoin rukoilevan rauhaa. Hänkin näytti tyytyvän, vaikka oli ilmeisesti osallinen sotakoneistoa.


Kävelin kauemmas ja matkalla tuli vastaan ikäänkuin odotustila penkkeineen, mutta tila oli kuitenkin ulkona. Siinä oli perhe, jossa oli pieni vauva. Kastoin tämän vauvan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Näillä ihmisillä ei ollut vihollisuuden tai sodan halua ja tarvetta. Muistelen unikuvaa, että olin epävarma, ovatko he kaikki edes yhtä heimoa ja yhtä kansalaisuutta: mielestäni kasteperhe oli sekaisin monesta heimosta ja kansalaisuudesta.


Niin heräsin unesta ja avasin evankelisluterilaisen kirkon kirkkovuosikalenterin, jonka mukaan 16. lokakuuta 2022 pitäisi saarnata rakkauden kaksoiskäskystä:


Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 22



Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: ”Opettaja, mikä on lain suurin käsky?” Jeesus vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”


Rakkauden kaksoiskäsky on rauhan puolesta käytännöllinen kristillinen toimintaohje. Olemme saaneet kuulla niin sanotun kirkon ihmisiltä, niin sotamediamme monilta niin sanotuilta asiantuntijoiltamme kuin myös valtakunnan poliitikoiltamme päinvastaisia sanoja kuin Jeesuksen käsky rakastaa lähimmäistä. Olemme saaneet kuulla toinen toistaan uskomattomampia puhtaan vahingoittamisen halun ja sadismin mukaisia fantasioita ja pyrkimyksiä.


Raamatun Jeesus on hyvä paimen, jonka antaa henkensä lampaiden puolesta, mutta meidän omat valtio-, puolue- ja sotilasjohtajat lähettävät lampaat uhreiksi oman ylhäisen asemansa suojaamiseksi ja kehottavat lampaita ”resilienssiin” - sietokyvyn kehittämiseen – silloin kun lampaita syödään, kun on yhä enemmän kylmä, kun saapuu nälkä, kun sinut viedään tykinruoaksi, resilienssi.


Kaikki sodat pitäisi sotia niin että ainoastaan ne valtiopäättäjät ja kenraalit menevät itse keskenään tappelemaan ilman että viattomien ihmisten verta vuodatetaan. Nyt kansaa yllytetään sotakiihkoon ja vihaan lähimmäisiä vastaan, sekä päällepäätteeksi määrätään – jos ei muuten maanpuolustusvelvollisuutena - sotimaan valtiopäättäjien ja kenraalien omia sotia, jotta nämä päättäjät saisivat säilyttää omat etuisuutensa, vaikka tuskin edes heidän korvissaan koskaan kuuluisi aseen pauketta, tuskin ruoka loppuu heidän pitopöydistään, tuskin kylmä tulee heidän linnoihinsa. Meitä lampaita huijataan myös uskonnollisella ja poliittisella propagandalla sotaan ja vihaan – hyvin kauas vastakohtaansa Jeesuksen lähimmäisrakkaudesta.


Joka miekkaan tarttuu


Jeesuksen pasifistinen lähimmäisrakkaus tuli ilmi siinä erityisessä tilanteessa, kun hänet otettiin kiinni. Silloin Jeesus sanoi: ”Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu” (Matt. 26:52).


Jeesuksen ja apostoleiden aikaan juutalaisuudessa oli myös tikarimiehiä, selootteja ja muita väkivaltaista menettelytapoja suosittelevia uskonnollisia ja poliittisia ryhmäkuntia. Jeesuksen menettely oli selvä ja avoin irtiotto noista aseellisista menettelytavoista: Jumalan valtakuntaa ei voiteta, ei suojella eikä tuoda ihmisten keskuuteen sotimalla ja tappamalla.


Tämän jälkeen johdonmukaisesti kristillinen lähimmäisrakkaus tarkoitti ensimmäisten vuosisatojen kristityille pasifismia: Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Se ei antanut oikeutta edes puolustussotaan.


Novgorodia johtanut Alexander Nevski, Nevajoen rannoilla ruotsalaisista, norjalaisista, suomalaisista ja hämäläisistä vuonna 1240 Nevan taistelussa voiton saanut sotasankari ei tarkalleen ottaen lausunut näitä edellä kerrottuja Jeesuksen sanoja, vaan Peipsijärven jäällä huhtikuussa 1242, ”Taistelussa jäällä” saksalaisia ritareita vastaan osittain fiktiivisen vanhan elokuvan mukaan hän olisi sanonut maanpuolustuksellisesta näkökulmasta: ”Joka tulee luoksemme miekalla, se kuolee miekkaan!” Кто с мечом к нам придёт, от меча и погибнет!


Tämä suosittu lause syntyi Eisensteinin taisteellisessa historiallisessa elokuvassa Aleksander Nevski. Elokuva sisältää antifasistisena propagandana tunnetun allegorian, jossa miekoilla saapuvat ritarit viittaavat natsi-Saksaan ja Novgorod-Venäjä Neuvostoliittoon. Nimikkoroolin näyttelijä Chekasov lausuu vangituille saksalaisille ristiretkeläisritareille nuo sanat: ”Joka tulee meille miekan kanssa, kuolee miekkaan”. Tätä lausetta ei mainita kuitenkaan Aleksander Nevskiin omistetuissa kronikoissa, lause on epähistoriallinen legenda, joka on liitetty Aleksander Nevskiin.


Lauseen alkuperä on siis alkuaan turmeltumattomana ollut erilainen: Ihan täysin pasifistinen Jeesuksen sana. Toinen miekka-lauseen lähde voisi olla Johanneksen Ilmestyskirjan jae 13:10: ”Jos kuka vankeuteen vie, niin hän itse vankeuteen joutuu; jos kuka miekalla tappaa, hänet pitää miekalla tapettaman. Tässä on pyhien kärsivällisyys ja usko.”


Samanalainen ilmaus tunnetaan myös muinaisessa Roomassa: Joka taistelee miekalla, kuolee miekkaan, latinaksi Qui gladio ferit, gladio perit.


Eisensteinin elokuva Aleksander Nevski ilmestyi joulukuussa 1938 ja siitä tuli osa Neuvostoliiton propagandaa. Josef Stalin lausui samanlaisen militanttisen muunnoksen Jeesuksen sanasta  26. tammikuuta 1934, kun hän raportoi Saksasta ja Japanista: ”Emme pelkää uhkauksia ja olemme valmiita iskemään takaisin sodanlietsojien iskulle. Se, joka haluaa rauhaa ja etsii liikesuhteita kanssamme, löytää aina tukea meiltä. Ja ne, jotka yrittävät hyökätä maahamme, saavat murskaavan vastalauseen, niin että tästä eteenpäin heidän olisi häpeällistä työntää sian kuonoa Neuvostoliiton puutarhaamme. Tämä on ulkopolitiikkamme.” Näin Josef Stalin jo ennen Aleksander Nevski -elokuvaa.


Aleksander Nevskin elokuvan pääpuhe on kollaasi Jeesuksen Kristuksen sanoista ja Josef Stalinin puheesta. Venäjän presidentti Vladimir Putin sanoi saman elokuvasta poimitun lauseen 9. maaliskuuta 2020 haastattelusarjassa, joka oli omistettu Suuren isänmaallisen sodan voiton 75-vuotispäivälle.


Huomaamme siis, että kristillinen lähimmäisrakkaus ja pasifismi ovat vuosituhansien aikana jo merkittävässä määrin kadonnutta kulttuuriperintöä. Niitä ei ymmärretä alkuperäisessä voimassaan ja merkittävyydessään.


Missä on rakkaus ja rauha?


Sotilasliitto Naton hybridikeskuksen tutkimusjohtaja Hanna Smith totesi juuri äskettäin medialle, että Putinin äkkikuolema on lyhyellä aikavälillä kaikista todennäköisin syy vallan vaihtumiselle. Kuoleman toivottaminen ja kuoleman julkinen haaveilu pääsivät entistä enemmän valloilleen suomalaisessa valtamediassa, kun lähimmäistemme valtionpäämies Vladimir Putin vietti 70-vuotispäiväänsä äskettäin.


Helsingin Sanomat oli kysynyt omalta vakioporukaltaan Suomen suhteista venäläisiin lähimmäisiin ja vakioporukasta puolet (noin 500) suomalaista ei halunnut palauttaa rakkautta ja kunnioitusta ja yhteistoimintaa Suomen suhteeksi Venäjään.


Iltalehden suorastaaan satanistit puhuivat maanantaina 3. lokakuuta vain kuolemasta silloisessa jutussaan, jossa oli pohjalla jo valmiiksi brittiläiset ekspertit ja heidän näkemykset naapurimme valtiopäämiehestä. Kuolemasta on tullut hallusinaatio, paratiisi, unelma, jota toivotellaan!


Helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu kokoomus-puolueesta kirjoitti vaatimuksen, että jokainen venäläinen diplomaatti pitäisi ajaa pois Suomesta viimeistä myöten ja suurlähetystö pitäisi purkaa viimeistä tiileä myöten.


Keskustalainen kansanedustaja ylpeilee ihan hulluna ostaneensa iskusanoilla kirjailemansa kranaatin Ukrainan kansainvälisille sotajoukoille, jotta tämä kranaatti ammuttaisiin venäläisasemiin.


Suomen eurooppalaiset mepit uskottelevat iltapäivälehden haastattelussa, että suomalaiset eivät jäädy kuin suden häntä, vaan Putin jäätyy ennen suomalaisia tulevan kohtalon talven aikana. Ja Sauli Niinistö toivottaa suomalaisille, että nyt vaaditaan kestävyyttä.


Suomen ulkoministeriö torppasi jäämurtajan rakentamisen helsinkiläisellä telekalla, vaikka suomalaiset telakkatyöläiset menettivät nyt 2100 henkilötyövuotta. Jäämurtaja olisi mennyt kauas keski-Venäjälle erään joen talvikäyttöä varten.


Suomen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja ilmoittaa 5. lokakuuta MTV-uutisten mukaan, että länsimaiden tulisi luopua jopa yrityksestään neuvotella Venäjän hallinnon ja presidentti Vladimir Putinin kanssa Ukrainaan liittyen. Ei saisi edes yrittää neuvotella.


Niin sanotun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat julkaisivat lokakuussa vetoomuksen Venäjän hyökkäyssodan lopettamiseksi, kuten he määrittelivät vetoomuksensa ”Venäjän hyökkäyssodan” avulla, viholliskuvaa korostaen ja käyttäen länsimaissa kehitettyä narratiivista sotaretoriikkaa. Venäjän vihollisuuden avulla piispat perustelevat tämän jälkeen ikäviä seurauksia: Suomessa asuvien arjessa energian kallistumista ja taloudellisen epävarmuuden lisääntymistä sekä sodan pelkoa.


Niin sanotun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat eivät sanallakaan kyenneet lausumaan täsmällisesti ja rehellisesti, että energian kallistuminen ja taloudellinen epävarmuus on suomalaisen oman päätöksenteon virheiden seurausta. Energia on edelleen edullista tuottaa, mutta sitä myydään kuluttajilla pörssien spekulatiiviseen ylihintaan. Jos oma energia ei riitä, halpaa energiaa saa edelleen niin kuin aiemmin, mikäli Suomi tahtoo ostaa ja maksaa. Sodan pelko on suomalaisen valtamedian, sen asiantuntijoiden ja valtapoliitikkojen levittämää itsetehtyä sotapsykoosia, viholliskuvan omatoimista ja brittiavusteista voimistamista jokapäiväisessä sotapropagandassa, jokaisen kioskin ja ostoskeskuksen ovella ja kassalla iltapäivälehtien lööpeissä sekä televisiolähetyksissä.


Olisiko papeilla ja piispoilla mahdollisuus lukea ihan rauhassa ja huolellisesti, mitä Jeesus sanoi fariseuksille, jotka tulivat asettamaan Jeesuksen testiin kansalaiskelvollisuudesta: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, rakasta suomalainen mies ja nainen venäläistä niin kuin itseäsi.


Niin sanotun Suomen evankelisluterilaisen kirkon perintö on julmaa juuri tässä helmasynnissä, että papit ja piispat eivät osaa valita rauhaa, eivät osaa valita lähimmäisrakkautta.


Papit pahuuden palvelijoina


Kypäräpääpappien luurangot ja jätökset ovat edelleen sakastien ja tuomiokapituleiden kaapeissa. Valkoinen Suomi toteutti jo aikoinaan luterilaisten pappien suurella avustuksella väkivaltaisen ideologisen puhdistuksen Suomessa sisällissodan jälkeen ja pakkosiirsi punalapset. Nämä papit vaativat ja määräsivät, että punaisten haudoilla ei saanut ilmaista edes surua tavalliseen tapaan, ei laskea kukkia, ei veisata lauluja. Punikkien kakarien piti kätkeä itseensä suru kuolleesta isästään ja äidistään, heille kaikkein rakkaimmistaan.


Sosiaalipsykologi Erving Goffman olisi määritellyt, että nyt papit ja piispat toimittivat minuuden riistämisen näille orvoille lapsille. Filosofian tohtori Mervi Kaarninen kertoo järkyttävästi perusteellisessa tutkimusteoksessaan Punaorvot 1918 siitä, miten Suomea on itsenäisyyden alussa rakennettu ideologisen puhdistuksen ihanteisiin ja papit olivat mukana siinä julmuudessa.


Sittemmin tasavallan presidentiksi noussut Risto Ryti oli yksi pahimmista sisällissodan jälkeisten haavojen kärjistäjistä ja kostotoimenpiteiden jatkajista Suomen parlamentissa. Sisällissodan jälkeen vuonna 1918 oli virallisten tietojen mukaan punaisia orpolapsia 20 000 – 25 000, mutta heitä kohdeltiin kapinallisten lapsina: näiden lasten huolto toteutettiin poliittisena kysymyksenä, ei suinkaan sosiaalisena velvollisuutena, ei lähimmäisrakkauden tekona. Kapinallisten lapset haluttiin Suomessa erottaa omista äideistään. Juuri Risto Ryti oli tärkeä henkilö päättämässä vankileirien huollosta ja vankien teloituksista.


Papiston asenteista on kansanedustaja Martta Salmela-Järvinen kertonut, miten alentavan ja halventavan kohtelun kohteeksi hänenkin oma perheensä joutui, kun pappi tuli ovelle almujen kanssa. Ihan ensimmäiseksi se pappi haukkui punaisen perheen raadollisiksi, syntisiksi ja arvottomiksi. Suomen Naisten päätoimittaja Ida Yrjö-Koskinen vetosi hyväntekeväisyyteen ”kotoisen pakanuuden voittamiseksi”, kun suomalaiset punaorvot piti pelastaa pakanuudesta.


Sosiaalihallituksen esityksen mukaisesti Suomen senaatti nimitti 6. toukokuuta 1918 komitean punaorpojen huollon suunnittelemiseksi. Viranomaiset kokivat ikävää tunnelmaa ja huonoa viihtyvyyttä loma- ja työmatkoillaan, kun Helsingissä ja Tampereella oli kerjääviä punalapsia. Siinä tilanteessa ikävän viihtyvyyden syyksi löydettiin punaiset äidit: he olisivat kaiken pahan alkujuuri. Mehän voimme tulla pian samaan ikävään viihtyvyyteen takaisin, kun toimeentulotuki ja asumistuki leikataan rajusti köyhistä köyhimmiltä. Kotimainen kerjäläisyys saapuu takaisin Suomeen.


Sosiaalihuollon virallinen lehti Köyhäinhoitolehti kuvasi nämä äidit sanatarkasti ”kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi, kamaloiksi ilmiantajiksi ja murhiin yllyttäjiksi” ja jatkoi määrittelyä: ”Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oltava, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa - - - Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset erotettava tällaisista hirviöistä”. Hirviöistä, eli äideistä, jotka olivat köyhiä.


Niin papisto, kunnalliset viranomaiset ja marttayhdistykset keräsivät pois lapsia väärinajattelevilta äideiltä, jollaiseksi heidät määriteltiin myös heidän köyhyyden perusteella riippumatta oliko äidillä mitään puoluesidonnaisuutta, ja lähetti heidät sijaiskoteihin. Innokkain lasten pakkosiirtäjä oli Ester Hällström, joka hurmasi Kaarlo Juho Ståhlbergin ja tuli sittemmin presidentin puolisoksi.


Suomalainen verinen vihollisuuden ideologia jatkui tietysti kypäräpääpappien toimissa ja julistuksissa jo ihan kohta. Tutkija Jenni Kirves kirjoittaa aivan oikein: "Propagandistien tehtävänä oli kaunistella sodan rumaa totuutta. Suomalaisten käymä taistelu haluttiin esittää tiedotusvälineissä ristiretkenä, jonka päämäärät olivat yleviä ja keinot moraalisesti oikeaoppisia” (Kirves artikkelissaan´Päivittäinen myrkkyannoksemme’ – sensuuria ja propagandaa jatkosodassa, s. 25 [Sari Näre & Jenni Kirves, toim. Ruma sota – Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia, 2008).


Sodassa koettu suomalais-saksalainen valloitusinto oli niin suuri, että jopa suomalaispappi koki kärsimättömyyttä, kun valloitus ei edennyt riittävällä vauhdilla! Sotilaspastori Martti Sinko kirjoitti päiväkirjassaan 8.7.1941: ”Muutamat alkavat jo vähän ikävystyä odottamiseen, ovatpa jotkut lähteneet omavaltaiselle lomallekin. Puhutelussa huomautin retkemme suuresta tarkoituksesta ja sen onnellisista seurauksista vuosisatojen taa tuleville sukupolville. Uhrautukaamme siis jokainen nurkumatta” (Kirves 2008:33). Näin Martti Sinko, pastori. Papit hoitivat venäläisiä mitätöivää propagandaa ja valoivat taisteluhenkeä heimoaatteen ja aseveljeyden hengessä, ja milloin mitäkin sananpartta käyttäen.


Papit eivät kuitenkaan saarnanneet ihan kaikista omista asioista, omista roskista omissa silmissä. Pyhäksi ristiretkeksi markkinoidun jatkosodan aikana miehitetyssä Petroskoissa suomalaissotilaat tyydyttivät väkivaltaisesti seksuaalisia halujaan – eli raiskasivat – paikallisia naisia, venäläisvihollisia, mistä seurauksena 45 % lapsista syntyi aviottomana isän ollessa suomalaissotilas. Miehitetylle alueelle Petroskoihin syntyi suomalaissotilaita varten iso bordelli. Saksalaisilla oli rintamabordelleja myös pesulajunissa.


Kannaksen rivimies Veikko Pystynen kertoo itsekin nähneensä, miten Punaisen Ristin koppiauto toimi naima-autona, jossa suomalaismiehiä oli jonossa, kullakin vuorojärjestykset (Näre 2008:364). Julkisen propagandan mukaan pyhää ristiretkeä – luterilaista kristillistä missiota – tekevät suomalaiset sotilaat tosiasiassa raiskasivat vihollisnaisen ruumiitakin, mistä tutkija Sari Näre dokumentoi vuonna 2008 teoksensa sivulla 366.


Eino Murtorinne on teoksessaan Risti hakaristin varjossa kuvaillut, miten luterilaiset papit alkoivat kannattamaan kansallissosialismia, myös suomalaiset merkittävät papit suhtautuivat kritiikittömästi Adolf Hitleriin ja fasismiin – voisimme vetää yhtäsuuruusmerkit että niin kuin tänäänkin kritiikittömästi Zelenskyiin ja niin kutsutun Ukrainan sotavoimien toimenpiteisiin, vaikka meillä olisi valtavasti aineistoa venäläisiin ja venäläismielisiin kohdistetuista sorto- ja puhdistustoimista. Toisen maailmansodan aattona Suomessa Herättäjä-lehti ja Olavi Kares – sittemmin Kuopion hiippakunnan piispa – ylisti Herättäjä-lehdessä 22.2.1934, että Saksan kansa oli jälleen löytänyt Hitlerin nousun myötä uskonnon. Hitler oli vähän aiemmin noussut valtakunnankansleriksi.


Kokoomuspoliitikko, kirkkoherra Paavo Eemil Virkkunen, entinen Snellman, toimi sotien aikana Saksan luterilaisen kirkon fasistisessa järjestelmässä Luther-akatemiassa. Hänen johdolla vaalimainoksissa ei julistettu todellakaan rauhaa ja lähimmäisrakkautta, vaan IKL:n ja Kokoomuksen vaaliliitossa kirkkoherra Virkkusen johdolla kuvissa esitettiin panssarivaunu isänmaan puolesta. Enemmän aseita ja sotakoneistoa – aivan niin kuin tällä hetkellä Suomen eduskuntapuolueet kokonaisuudessaan muutamaa edustajaa lukuunottamatta, erityisesti taas kerran sotapuolue Kokoomuksen eniten intoillen sotakoneiston puolesta.


Niin kutsutun Suomen evankelisluterilaisen kirkon Pyhäkoululehti neuvoi pääsiäisen alla 1944, että lapsille piti puhua juutalaisuhkasta ja niin Suomen kirkkoisät saivat olla Hitlerin pyhäkoulussa.


Eräs venäläinen ortodoksipappi Mihail korosti muutama päivä sitten venäläismedian haastattelussa ihan aiheellisesti varovaisuutta Ilmestyskirjan lopunajallisten kuvien sovittamisessa omiin tunnelmiimme. Hän sanoi, että kun maailmassa tärisee – on jonkinlainen taloudellinen ja poliittinen turbulenssi – niin ihmiset ryntäävät illuusioiden maailmaan. Niin analogiat Ilmestyskirjan ratsumiesten kanssa syntyvät omien fobioiden ja pelkojen ilmentyminä. Valkoinen hevonen tautiin, punainen hevonen sotaan, musta hevonen nälänhätään ja hallava hevonen kuolemiin.


Ortodoksipappi Mihail on varmasti oikeassa siinä, että illuusioiden, fobioiden ja pelkojen ilmentyminä Raamatun tulkinta voi mennä liiallisuuksiin. Raamatusta heijastetaan silloin omia tunnelmia, sen sijaan että kuultaisiin profeettojen ja apostolien sanaa. Samanaikaisesti kansalaisten hengellinen herkkyys ja nöyryys sanan äärellä olemassaolon tuskassa on täysin oikeaa, pitäisi ottaa vakavasti. Emme saa sivuuttaa myöskään merkityksettömänä sitä, miten ylimielisesti ja suorastaan sadistisesti vallankäyttäjät ovat yhä röyhkeämmin kohtelemassa kansalaisia. Olisi väärin, että kristityt vaikenisivat tästä vihasta ja julmuudesta, vihan ja sodan propagandasta.


Vallankäyttäjien röyhkeys tänään ja huomenna


Vallankäyttäjien röyhkeys alkoi koronavirukseen liitetyn niin kutsutun pandemian aikana. Maa- ja metsätalousministeri, keskustan Antti Kurvinen julisti, ettei voisi olla ihmisoikeuksia, jos ei ole rokotetta. Muistamme myös kuvia valkeaan albaan pukeutuneesta vanhasta papismiehestä, joka ampui vesipistoolilla kahden metrin päässä olevan vauvan päähän, kun äiti tai sylikummi piti kastemekkoon puettua lasta tyrkyllä, jotta vesipistoolilla aammuttu kastevesi sattuisi vauvan päähän.


Niin kutsuttu Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo lausui tylysti, tuhansia ihmisiä järkyttäen ja aiheuttaen hyvästä syystä kirkosta eroamisia, että rokottamaton kantaa vastuun lähimäisen kärsimyksestä ja kuolemasta. Hänen mukaansa koronarokote olisi velvollisuus. Rokotteesta kieltäytyvät toimisivat itsekkäästi ja moraalittomasti. Laajasalo sovelsi poikkeuksellisella käänteisellä tavalla rakkauden kaksoiskäskyä ja lähimmäisen rakkautta, kun tylytti rokottamattomia. Siinä missä Jeesus meni oman aikana eristettyjen ja hyljeksittyjen sairaiden luo, jopa kosketti heitä parantaessaan, siinä suomalainen evankelisluterilainen kirkko tylytti ja eristi terveitä suomalaisia kristittyjä, jos heillä ei ollut koronarokotetta, koronarokotepassia ja kasvomaskia. Niin myös kristillisten joululaulujen aikana kirkoihin pääsy estettiin kristityiltä, joilla ei ollut riittävä määrä koronarokotteita. Sanoiko Jeesus todella aikoinaan Pietarille ja muille apostoleilla, sallikaa minun luo saapuvan vain koronarokotepassilliset?


Tällä hetkellä olemme hyvin tietoisia, että koronarokotteet eivät sittenkään estäneet viruksen leviämistä. Ihmisiä ainoastaan herjattiin, suljettiin ulos ja tuhottiin lukuisten ihmisten toimeentulo ja ammatti. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi ei muuttunut elämän oikeaksi ohjeeksi, vaan käännettiin kaikki ylösalaisin ja rakennettiin vihaa lähimmäisiä vastaan.


Tällä hetkellä julmuutta pidetään jopa hyväksyttynä, jos ja kun kohteena on Venäjä, venäläiset tai venäläismieliset tai sellaiseksi epäiltävät ihmiset, jotka poikkeavat valtamedian pro-Nato-narratiivista. Rauhasta edes hiukan kirjoittaminen ja puhuminen tekevät vihan ilmapiirissämme sinut solvausten ja nimittelyn kohteeksi. Niin kuin yöllisessä unessani koin, että oli uskaliasta edes pyytää rukousta rauhan puolesta. Ja suorastaan rohkaistumista vaati ilmoittaa, että minä rukoilen rauhan puolesta jokainen hetki.


Suomessahan tällä hetkellä on vääristynyt tapa harjoittaa rukousta rauhan puolesta, kun niissä löydetään ja osoitellaan se oma puoli, jonka puolesta rukoillaan kestävyyttä ja voittoisaa sotaa. Jeesuksen sana olisi, että rukoille myös lähimmäisesi puolesta ja rakasta häntä niin kuin itseäsi.


Franciscus Assisilaisen rukous



Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,

sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.