Laiskiaissunnuntain evankeliumin mukaisia Jeesuksen omia repiviä, rajuja ja kohtalokkaita – suorastaan eksistentiaalisia - sanoja meidän oman elämämme alttiiksi antamisesta ja tämän maailman pahuuden ruhtinaasta paholaisesta ei todennäköisesti monessakaan valtiokirkon saarnassa oteta tänään vakavasti. Teen sen vuoksi paluun uskonpuhdistaja Martti Lutheriin, jonka nimeen nimetyssä ja nimen avulla epäkunnioittavasti pettävässä evankelisluterilaisessa kirkossa ei enää Martti Lutherin apostolista ja vanhakirkollista uskon perintöä seurata.
Martti Luther kirjoitti monissakin teoksissaan ”elämän altiiksi antamisesta tässä maailmassa”, ”rakkaasta pyhästä rististä”, josta Jeesus puhuu laskiaissunnuntain evankeliumissa Johanneksen evankeliumin luvussa 12. Tällaisia ihmisiä olivat tietysti ennenmuuta uskonsankarit, marttyyrit, jotka syyttöminä kärsivät järkyttävimmillään mitä häpeällisimmän kuolemankin ja joiden ruumis annetaan sitten vielä altiiksi vihollisten pilkalle. Emme voi edelleenkään olla varmoja ja luottaa ajalliseen menestystarinaan. Pikemmin arvioisin Raamatun eskatologian mukaiseksi vakaumuksen, jonka mukaan meitä aletaan lähiaikoina jopa tappaa, jos uskomme Kristukseen, jos emme suostu tämän maailman pahuuden ruhtinaaseen.
”Elämänsä alttiiksi antaminen tässä maailmassa” on Lutherin mukaan sellaista elämää, missä rakas pyhä risti ei suinkaan puutu. Luther kirjoittaa: ”Älköön kukaan ajatelko, että hänellä olisi oleva vain rauhaa, vaan hänen on pantava alttiiksi kaikki, mitä hänellä maan päällä on: omaisuus, kunnia, koti ja kartano, vaimo ja lapset, ruumis ja henki. Usko ei voi ylipäätään olla siellä, missä usko kätkisi itseään, vaan usko osoittaa olevansa olemassa, puhkeaa esiin hyvissä teoissa, tunnustaa itsensä ja opettaa evankeliumia ihmisten keskuudessa uskaltaen antaa koko elämänsä alttiiksi.”
Olen melkoisen varma, että olemme menossa uuteen aikaan, jossa kristikunnan vanhat hengelliset opetukset itsensä altiiksi antamisesta, rakkaasta pyhästä rististä ja tämän maailman pahuuden ruhtinaan vääryyden vallasta ovat suorastaan eksistentiaalisia, määrittävät olemassaolomme näinä vuosina enemmän kuin olemme toistaiseksi tottuneet näennäisen rauhan ja suvaitsevaisuuden vuosina.
Joh. 12:25–33
Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta12
Jeesus sanoi:
”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.
Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.
Uskonpuhdistaja Martti Luther on lausunut, että Jumalan Pojan kirkastaminen tapahtuu siinä, kun Isä on Poikansa jälleen herättänyt kuolleista, asettanut perkeleen Pojan jalkojen alle ja tehnyt Pojan kaiken luodun kuninkaaksi ja Herraksi.
Tämä on erittäin tärkeää pitää kirkkaana ja horjumattomana mielessä pahimmissakin koetuksissa, jopa kidutuksessa, että perkele on asetettu Jumalan Pojan jalkojen alle; Jumalan Pojasta on tehty kaiken luodun oikea kuningas. Vaikka pahuuden valta kasvaisi ympärillämme ja meitä itseämmekin vastaan, meidän turvamme on yhä edelleen tätä väkevää paholaistakin väkevämpi: itse Jumalan Poika.
Uskonpuhdistaja Martti Luther on vuonna 1536 teoksessaan Psalm über Tisch ausgelegt, suomennetty vuonna 1929 ”Paimen ja lammas”, selvittänyt kuningas Daavidin psalmia 23, jonka ensimmäisessä jakeessa luvataan kauniisti ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu”. Siinä on samanhenkinen sisältö kuin Jeesuksen Vuorisaarnan lohduttavissa sanoissa, ettei pidä murehtia, mitä syötte, juotte, mitä puette – voimaannuttava lohdutus Jeesuksen seuraajille, joiden piti kohdata Israelissa niin nälänhätää kuin sotaisia roistojoukkoja. Kovat eskatologiset kuvaukset eivät ole siis masentamiseksi, vaan päinvastoin pahuuden kohdatessa yhä edelleen uskon ja toivon säilyttämiseksi, mutta tämä ei rakennu maanpäälliselle menestystarinalle.
Jokaisen uskovan sydän luottaa Jumalaan hyvänä paimenenaan. Uskollinen paimen ei ainoastaan hanki lampailleen hyvää laidunta ja muutakin, mitä tarvitaan, vaan myös varjelee kaikesta pahasta niin kuin hyvään johdatukseen ja tarkoitukseen kuuluu. Nuoria, heikkoja ja sairaita hyvä paimen kohtelee hellästi, vaalii niitä, nostaa ja kantaa niitä, kunnes ne tulevat voimakkaiksi ja terveiksi. Jälleen kerran nämä lupaukset eivät tarkoita kuitenkaan, ettei tämän maailman pahuuden ruhtinaan tekojen johdosta nämä hyvän paimenen lampaat eivät voisi tulla missään tilanteessa kidutetuiksi, sorretuiksi ja jopa tapetuiksi.
Martti Lutherin mukaan myös kristikunnassa pitäisi köyhät, heikot viheliäiset ihmiset ruokkia, vaeltaa ja pysyä oikealla tiellä, suojella itseämme kaikesta pahasta. Niin uskonpuhdistaja kysyy, kuinka me voisimme siis löytää oikean tien ja sillä pysyä, me, jotka emme voi kuitenkaan muuta kuin vaeltaa eksyksissä? Kuinka olisi siis edes mahdollista, että me voisimme puolustautua perkelettä vastaan, joka on tämän maailman ruhtinas ja valtias, ja jonka vankeja me kaikki olemme, me, jotka emme kaikella väellämme ja voimallamme voi edes estää pientä lehteäkään säikyttämästä meitä ja antaa kieltoa voimattomalle kärpäsellekään? Tuollainen helvetin ruhtinas kykenee täyttämään maailman sodalla ja verenvuodatuksella, kirjoitti Martti Luther teoksessaan Saksan kansan kristilliselle aatelille vuonna 1520. Näiden helvetin ruhtinaitten varassa pahat henget panevat toimeen jopa sellaisen sekasorron, että koko maailman täytyy uida veressä.
Luther muistuttaa toisessa hartauskirjassaan, että ihmisväellä ja voimalla emme voi siis rikkaviljaa – lustetta – poistaa vehnän seasta emmekä sitä muuksi muuttaa, sillä nämä, joita verrataan rikkaviljaan, ovat usein paljon meistä edellä vallassa, he hankkivat itselleen pian kannattajia, he vetävät joukkoja mukanaan ja heidän puolellansa on lisäksi tämän maailman ruhtinas, perkele, joka on rikkaviljan – lusteen – kylvänyt oikean vehnän sekaan. Sitä paitsi nämä tämän maailman ruhtinaan rikkaviljat ovat koristelleet hyvin asiansa, uskottelevat olevansa viisaita ja pyhiä, ja kansa kunnioittaa heitä, he ovat aivan kauniiden, suurien ohdakkeiden kaltaisia, jotka tummapäisinä kasvavat nisun seassa, näyttävä paljon muhkeammilta kuin itse nisu; niillä on hienot, vihreät lehdet, kaunis muoto. Se, joka ei kumpaakaan tuntisi, varmaankin vannoisi, että nämä ohdakkeet – rikkavilja – olisivat varsin hyödyllisiä kukkia ja yrttejä, mutta nehän ovatkin vain ilkeitä, pisteleviä ohdakkeita, joista ei ole hyötyä kenellekään. Niin muodoin emme mekään kykene pois juurittamaan tämän maailman ruhtinaa kylvämiä kaikkia pahoja.
Psalmin 23 selityksessään Luther kehottaa johtopäätökseen tällaisessa vaikeassa tilanteessa, että luonnollinen heikko lammas ei voi vähimmässäkään määrässä auttaa itseään, vaan hänen täytyy odottaa paimeneltaan kaikkea hyvää. Vielä vähemmän voisi oman autuuden asiassa hallita, lohduttaa ja neuvoa itseään, vaan hänen täytyy odottaa kaikkea Jumalalta, joka on ainoa oikea hyvä paimen. Tämä paimen, josta profeetat ovat ennustaneet jo kauan ennen, on Kristus, rakas Herramme, joka on toisenlainen paimen kuin Mooses, joka oli kova ja tyly lampaillensa ja ajoi ne korpeen.
Psalmin 22 selityksessään Martti Luther korostaa, että loppujen lopuksi tämän maailman ruhtinas on jo tuomittu ja heitetty ulos: hän, joka aikaisemmin ehkä jopa hallitsi meitä ja jolla oli kuolema vallassaan, kun Jumala ei ollut vielä meidän Herramme. Luther jatkaa, että Kristus hallitsee meitä kuitenkin silloin, kun Kristus asuu meissä ja pysyy meissä, Kristus tekee kaikki meidän tekomme, ja tämä tapahtuu yksinomaan armosta. Jumalan valtakunnassa Kristus on meidän kuninkaamme ja me hänen omaisuuskansansa.
Paimenkirjeessään Böömin veljille vuonna 1523 on Martti Luther kutsunut tämän maailman ruhtinasta sanalla ”valheen ruhtinas”, joka vastaa selvällä kielellä sitä, mitä nykyään suuren median asiantuntijat mielipideohjaajina ja disinformaation arvovaltaisina puhujina nimenomaisesti tekevät. He ovat ”valheen ruhtinaan” palveluksessa. ”Valheen ruhtinas” käyttää jumalattomia oman järjestyksensä vahvistamiseen. Tämän maailman ruhtinas ei nuku koskaan, vaan hän huomaa sangen hyvin, mitä me ajamme takaa, ja niin hän panee pahuudessaan merkille meidän aikomuksemme, kirjoitti Luther vuonna 1523 ja jatkaa: Tämän maailman ruhtinas, saatana, liikuttaa maailman vallanpitäjät ja pakanoitten ruhtinaat oman suunnitelmansa mukaan, niin että nämä asettavat kieltoja ja päätöksiä, vahvistaa kaikenlaista vastustusta ja pelottavia myrskyjä, jotta uskovien pieni joukko olisi kuin pieni kirkkolaiva uppoamassa jo suuressa aallokossa, painuakseen jo pohjaan. Martti Lutherin mukaan siinäkin tilanteessa ei voi olla muuta lohdutusta kuin Pietarin sana Apostolien teoista: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Apt. 5:29). Jumala on pyhä ja otollinen: hän ohjaa satamaa kohti ennen kalliota, urhoollisesti uhmaa tuulta ja aaltoja, jotka jo nousivat uskovaisia vastaan pelottaakseen meitä. Antakaa rajuilman tulla, mutta pitäkää senkin keskellä kiinni Jumalan lupauksesta, että rauha ja lepo, armo ja kunnia tulevat olemaan sen uskovaisen ihmisen osana, joka on vahvasti päättänyt seurata Jumalan otollista tahtoa.
Martti Luther kirjoitti edelleen Böömin veljille, että siinä ei ole millään tavalla uutta tai merkillistä, kun tämän maailman ruhtinas raivoaa tuolla tavalla, kun hän näkee valtakuntansa uhatuksi. Mitäpä muutakaan paholainen voisi tehdä? Hän kiertää ympäri niin kuin ärjyvä leijona ja etsii, kenet hän voisi niellä.
Eräässä pääteoksistaan, minua mitä eniten kiinnostavassa De servo arbitrio, vuonna 1525 julkaistussa teoksessaan Sidottu ratkaisuvalta, Martti Luther kirjoittaa Erasmus Rotterdamilaiselle maailman ruhtinaan viekkaasta ja pahasta vallankäytöstä, kuinka paholainen käyttää paavia, piispoja ja muita vallankäyttäjiä hyväksi ihmisten mielten vangitsemiseksi ja sielujen sitomiseksi. Maailman rauha ja Jumalan sana eivät voi näin ollen säilyä rinnakkain, kirjoitti Luther. Kyse on nimenomaan pahuudesta, jota jumalattomat ihmiset tekevät sodan, vilpin, riidan ja kaikkien rikosten avulla. Jumalattomat ihmiset korottautuvat Raamatun yläpuolelle ja tekevät Raamatusta oman mielensä mukaisen, kunnes polkevat Raamatun jalkoihinsa uskomatta ja opettamatta mitään muuta kuin mielettömien ihmisten omia unia, sellaista myrkkyä, jonka kaikkien riivaajien ruhtinas sanomattomassa ilkeydessään on lähettänyt koko maanpiiriin, kirjoitti Luther kehottaen, että kaikki henget tulisi siis tutkia ja koetella. Saatana on maailman kaikkein mahtavin ja ovelin ruhtinas, jonka hallitessa inhimillinen tahto ei enää olekaan aidosti vapaa eikä itsenäinen, vaan synnin ja saatanan orjana ei voi tahtoa edes muuta kuin sitä, mitä tuo pahuuden ruhtinas tahtoo. Sidotun Ratkaisuvallan loppusanoissa Luther toistaa, että saatana on siis tällä tavalla tämän maailman ruhtinas, joka kaikin keinoin väijyen taistelee Kristuksen valtakuntaa vastaan eikä päästä käsistään edes vangitsemiaan ihmisiä, ellei joudu karkoitetuksi Jumalan Hengen voimalla.
Kuulitko siis tänään aamulla kirkon penkeissä tai radiolähettimen äärellä evankelisluterilaiseksi kirkoksi petollisesti nimetyssä uskonnonkaltaisessa suomalaisessa yhteisössä saarnoja, joissa olisi ollut tällainen aidosti Lutherin raamatulliseen apostoliseen ja vanhaan kirkolliseen traditioon periytyvä sanoma pyhästä rististä ja eskatologinen ymmärrys tämän maailman pahuuden ruhtinaan julmuudesta?
Best regards, Juha
 |
