Puhe äidin muistotilaisuudessa

Tämä muistopuhe ei ole ehkä tavanomainen, vaan sen on todistus ja testamentti.

Muistopuheeni on myös tilinpäätös yhteiskunnan tilasta, joka ajoi minut ahtaalle ja äidin murehtimaan liian kanssa. 

Tämä on minun ja äitini näköinen, totuudenmukainen kuvaus siitä siteestä, joka katkesi äidin kuolemassa. Nukuin viime yönä äidin kodissa ja katselin, että hyllyt ovat täynnä lasten ja lastenlasten valokuvia.

Haluan tehdä oikeutta eletylle, rosoisellekin elämälle. Haluan, että muistopuhe olisi dokumenttivalokuva, jossa näkyvät oikeat varjot ja säröt, ja ilo koko perheestä. En voi unohtaa äidin murehtimista, unettomuutta, huolta lastensa ja lastenlasten pärjäämisestäsi. En unohda draamaa, kohtalokkaita viimeisiä päiviä ja sanoja.

Äiti oli inhimillinen ja todellinen ihminen, joka pelkäsi ja rakasti. Hän soitti asiansa puhelimitse viimeisenä aamuna minulle. Haluan rehellisen kunnianosoituksen sille, mitä äidin todellisuus oli.

Ensimmäinen aktiivinen muistikuvani äidistäni on Leponiemen-Luhtisen vuokra-asunnosta, noin vuodelta 1965 tai -66, kun vuoden tai kahden ikäisenä talon yläkerrasta pinkaisin äidin perään: ”Äiti, odota, minä tulen mukaan”. Kaaduin portaissa, oikea käteni murtui.

Äiti ja isä olivat menneet naimisiin juhannuksena 1963 Savonlinnan tuomiokirkossa, kun äitini oli vasta kuukausi aiemmin täyttänyt 20 vuotta. Äsken juuri katsoin hääkuvaa, miten nuoria he olivat. Minä synnyin täsmälleen 9 kuukautta myöhemmin pitkäperjantain ja pääsiäisen välissä lankalauantaina 1964, äiti ei ollut vielä täyttänyt 21 ikävuotta. Näin koko aikuisikänsä äidin elämän tärkein asia oli oma perhe: erityisesti me kolme lasta sekä lastenlapset, lastenlastenlapsiin hän ei ennättänyt rakentaa syvempää suhdetta.  Olohuoneen hyllyt ovat täynnä lasten ja lastenlasten valokuvia, koska me olimme hänen elämänsä tarkoitus ja siunaus.

Vuonna 1529 uskonpuhdistaja Martti Luther kirjoitti Isossa Katekismuksessa neljännen käskyn selityksessä: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Jumala on antanut isän ja äidin tehtävälle erityisarvon, joka ylittää kaiken muun arvon ja aseman, missä ihminen voi olla. Hän ei käske vain rakastaa, vaan myös kunnioittaa vanhempia. Hän erottaa isän ja äidin kaikista ihmisistä maan päällä. Vanhempia on ensinnäkin pidettävä kaikkein suurimmassa arvossa, kalleimpana aarteena maan päällä”. Äiti oli oivaltanut tämän, minkä Luther kirjoitti: äidin kaikkein korkein virka, oppiarvo ja titteli, missä ihminen voi olla ikinä maan päällä. Ihmiselämän korkeimman arvon ja suurimman aseman mukaisesti äiti omisti epäitsekkäästi, lempeästi ja uutterasti oman sydämensä ja elämänsä oman perheensä hyväksi.

Tämän jälkeiset omat muistoni kouluikään asti ovat lähinnä Katiskalahdesta Kapteenikadun asunnosta, jossa ikkunat jäätyivät pakkasella, nuori kaksikymppinen äiti kävi kantamassa kaivovedet sisään asuntoon, kävi kantamassa ulkoa sisälle halkoja asunnon lämmittämiseen. Itseäni askarutti siinä iässä lähinnä ulkohuussissa käynnin vaikeudet – ja syntynyt sisko herätti ihmetystä ja ihailua.

Muistan Katiskalahden mökistä yhden ainoan saamani uskonnollisen puhuttelun: isä ja äiti tulivat luokseni, 4 tai 5 vuotta vanhana poikana sain kuulla vanhempieni moitteet, että ateisti – jumalankieltäjä – ei saa olla, Jumalaa pitää kunnioittaa. En tiedä vieläkään, mistä oli kysymys. Muistan myös isää kohdanneen onnettomuuden, kun toinen metsuri kaatoi puun isän päälle ja lonkka murtui. Tällöin nuorella äidilläni oli moninverroin raskasta jonkin
aikaa Katiskalahden mökissä. 

Katiskalahden mökissä oli seinällä pieni suojelusenkeli-taulu, jossa isosisko ja pikkuveli ylittävät jokea rikkinäistä siltaa pitkin. Tämä taulu tuo mieleen hengellisen laulun ”Maan korvessa kulkevia lapsosen tie”. Sama pieni taulu on edelleen yli 60 vuotta myöhemmin Kellarpellon asunnossa sängyn päädyssä seinällä, vieressä on kuva Jeesuksen rukouksesta Getsemanessa. Niissä kuvissa heijastuu äidin rukoukset Jeesuksen puoleen perheensä puolesta.

Olin ylpeä vanhempieni kanssa, kun pikkusisko syntyi. Äidin ja isän mielestä siskoni oli taitava ja etevä ihan kaikessa, jäntevä ja energinen, älykäs kuin mikä, oppi lukemaan kolme vuotta minua nuorempana siinä samalla kun itse yritin opetella aakkosia. Siskoni jämpti kykeneväisyys oli nähtävissä pienestä lapsesta alkaen ja äitini jaksoi kertoa siitä kunnioittaen minulle ihan vanhuuden päiviin asti.

Äiti tarvitsi aikaa tyttärelleen ja minä olin aika paljon äidin vanhempien luona: Allan ja Hilja asuivat Kellotornintien ja Rantasalmentien risteyksessä köyhässä mökissä, joka oli tehty hinaajan mökistä. Äidin omat vanhemmat, 1880-luvulla syntynyt Allan ja vuonna 1900 syntynyt Hilja, eivät välttämättä pysyneet ihan 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa minun matkassani jokainen askel, sain Poukkusalmen päiväkodistakin tulla itsekseen äidin vanhempien luo ja joskus en mennyt ollenkaan päiväkotiin. Se oli erilainen aika, mutta tärkeää oli, että äidillä oli enemmän aikaa siskolleni, kun hänen vanhempansa katsoivat minua.

Äidin vanhempien työläiskoti ei hyväksynyt teeskentelevää herramaisuutta, ei myöskään isä hyväksynyt. Mielestäni äidistä näkyi läpi elämän se, että hän ei tahtonut koreilua, hän halusi elämän yksinkertaista hyvyyttä, myötätuntoa, välittämistä ja ymmärrystä ihmisten kesken. Tämän ovat saaneet kokea myös sittemmin Kellarpellossa monet ystävät, joita äiti tuki kykyjensä mukaan.

Kellarpellosta muistan, kuinka äiti hoiti lapsia kotona, näiden elämänilo täytti kodin kokonaan. Kun veli syntyi, olin jo iso poika: veljen mennessä kouluun, muutin pois opintojen perään. Sain kuitenkin kuulla, miten vanhemmat ihailivat pikkuveljeäni – hän oli myös niin kuin aiemmin siskoni: hän osasi ja pystyi ihan kaikkeen. Pikkuveli oli fyysisestikin etevä ihan kaikessa, mitä hän teki. Matematiikka sujui upeasti. Siitä sain kuulla. 

Mielestäni lapsiin kohdistunut luottamuksen ilmapiirre oli kodissa sen vahva kasvatuksellinen henki: luottamus, usko omiin lapsiin. Joskus olen purpattanut aikuisena, että ikinä vanhemmat eivät kysyneet mitään läksyjä minulta, eivät tiedustelleet edes olenko tehnyt, minä itse kirjoitin kokeisiin vanhempieni puolesta allekirjoitukset (vanhemmat eivät lukeneet koepapereita), eivät sparranneet, vaan aina vain luottivat, ”kyllä sinä hoidat asiat tunnollisesti”. Olen kuullut, että veljeltäni läksyjä jo olisi kysytty – ja niin hänestä tulikin niin etevä. Mutta vielä paljon suurempaa kuin tehtävien valvonta tai sen puuttuminen oli, että missään tilanteessa en ole joutunut epäilemään, etteikö äiti luota, välitä ja hyväksy. Äidin luottamus ja hyväksyminen ovat muovanneet myös omaa uskonnollista vakaumustani, kun toistan mielellään Jeesuksen kastekäskyn lupausta: ”Minä olen kaikki päivät teidän kanssanne maailman loppuun asti”.

Äiti kärsi aikuisiän diabeteksesta, minkä lisäksi hän murehti ja ajatteli lastensa ja lastenlastensa asioita ihan liian kanssa, nukkui huonosti miettien. Nukkuminen ei ollut ihanteellista. Korostuneen voimakas varoittelu ihan kaikesta oli hänelle liian tyypillistä – äiti varoitteli minua nuoruuden päivistäni tänne yli kuusikymppiseksi asti, jotta en juoksisi liikaa, jotta en liikkuisi liian raskaasti, ja sittemmin varoitti, jotta en puhuisi julkisesti mitään kritiikkiä poliitikkoja tai kirkkoa vastaan, pitäisi olla ihan hissukseen. Enemmän kuin omastaan, äiti oli huolissaan lähinnä minun selviytymisestäni, koska niin monet huolet hän oli kantanut rukouksissaan alkaen sydänleikkauksestani. Pientä nuhaakaan ei uskaltanut kertoa äidille, jotta hän ei murehtisi siitä seuraavat yöt.  

Vuonna 2012 keskustelin äidin kanssa vakavasti ja äärimmäisen alakuloisena puoli vuotta isän kuoleman jälkeen siitä, kun olin  syvästi pettynyt siihen, että lyhyessä ajassa todistetusti Suomen valtio ja ulkoministeriö tuhosivat kolme edessäni avautuvaa työpaikkaa: Venäjän RT-kanava, teknologiayrityksen operaattorin tehtävä ja Iranin suurlähetystö. Sanoin puhelimessa ja kirjoitin äidille, että minä en ikinä enää selviä taloudellisesti, en saa enää ikinä työtä Suomessa vaikka kuinka etsin ja etsin. Tein oikean ennustuksen, että joudun taloudelliseen perikatoon. Äiti tiesi yli 10 vuotta sitten, että en tulisi hyväksymään mitään perintöä isästäkään.  

Siinä missä minä toin murhetta ja huolta, vaikka toki myös kuuntelin äitiä, hän jaksoi toistaa, että siskoni ja veljeni puolesta hän ei ole huolissaan: he varmasti selviävät hyvin, ovat ahkeria, kyvykkäitä, heillä on hyvät ammatit ja koulutukset,  äidin mukaan he ovat jopa liian ahkeria, pitäisi levätä enemmän. Siskooni ja veljeeni äitini luotti täysin. Tätä äitini puhui puhelimitse minulle kymmenet kerrat tämän vuosikymmenen aikana aivan tämä nykyinen vuosi mukaanluettuna.

Leskeksi jäätyään äiti oli toimelias, jopa löysi uutta energiaa, teki talossa monia remontteja ja sai ihailua naapurivanhuksilta, äiti osoittautui oikein kykeneväksi hoitamaan kaikki asiat ihan viimeiseen hetkeen asti, kunnes - niin kuin siskoni sanoi ”simsalabim” kaikki muuttui. Viime kesänä äitini valitti useita kertoja, että ei jaksa, ”ei kehtaa”. En ymmärtänyt, että kyseessä voisi olla alhainen hemoglobiini, mikä tuli ilmi verikokeessa vasta äskettäin marraskuussa. Hän sai verta ja veren hyytymistä estävä lääke poistettiin. Tämänkin jälkeen äiti oli pirteä ja soitti perjantaina 14. marraskuuta, että hän menee ensi viikolla koronarokotteelle, minkä lisäksi hän nuhteli minua, kun olen niin oikukas ja epäileväinen, enkä mene, "mutta sinä olet sellainen", hän totesi. Varoitin kovasti äitiä, että nykytilanteessasi se olisi suuri riski.  

Niin rumaa kuin on sanoa, tajusin viikko ennen äitini kuolemaa, että hän kuolee ensi viikolla. Sanoin siitä jopa kotipuolessani Helsingissä, että pian käy surullisesti. Maanantaina 17. päivä äiti kävi koronarokotteella. Kutsu näytti olevan edelleen eilen siinä keskellä ruokailunurkkauksen pöytää. Keskiviikkona 19. marraskuuta hän soitti klo 8:30, pää edelleen toimi terävästi, ääni oli selkeä, mutta siinä oli molemminpuolinen tietoisuus jäähyväisistä: ”Juha, nyt on todella pahasti asiat. Toinen puoli kehosta ei toimi. Tämä on koronarokotteen syytä. Kela-taksi tulee pian”. Niin hän sanoi, minkä jälkeen kysyin, että ”kävitkö siis koronarokotteella”. ”Kävin maanantaina, terveydenhoitaja sanoi, että voi mennä”. Nuo olivat äitini viimeiset sanat. Savonlinnan keskussairaalasta hänet vietiin tajuttomana ambulanssin kyydissä Mikkeliin, jossa yön jälkeen 20. marraskuuta äiti kuoli.

Monella tapaa tänään tulee mieleeni ensimmäinen tietoinen muistikuvani: ”Äiti, odota, minä tulen mukaan”. Äiti oli ihminen, joka enemmän ja uskollisemmin kuin kukaan muisti, piti yhteyttä, rukoili ja ajatteli minun ja siskoni ja veljeni sekä meidän lastemme puolesta ja lastenlastenlasten puolesta. Useimmiten hän oli ainut, joka muisti. Enää äiti ei soita puhelimitse, niin kuin hän aina soitti kerran tai kaksi viikossa, joskus useamminkin.