Kiovan Maidan-aukiolla liehuu Suomen lippu, jälleen yksi surullinen riepu muiden joukossa, muistona sankarista nimeltä "Koira". Suomalainen sotilas, tuo pohjoisen myyttinen peto, kaatui Ukrainan mullassa heinäkuussa 2024 – pelastustehtävässä, kuinkas muuten. Ilta-Sanomat sai käsiinsä videon, jossa englantilainen James, tuo urhea teekuppostelija, itkee sankaritarinaansa. "Sataprosenttisesti hän pelasti minut", James vakuuttaa, ja kyynelten läpi hohtaa kiitollisuus, tuo sodan suurin harha. Mutta anna minun, hyvät lukijat, kertoa teille tämä tarina toisin – sellaisena kuin se on todellisuudessa: absurdina, verisenä ja täysin turhana.
Kuvitelkaa Koira, tuo suomalainen sisu henkilöityneenä, marssimassa Ukrainan rintamalle neljän päivän koulutuksella – neljä päivää! Siinä ajassa ehtii juuri oppia sitomaan kengännauhansa ja erottamaan kiväärin pään perästä, mutta ei paljon muuta.
James, tuo brittiläinen idealisti, näki videon ukrainalaisista pakkovärvätyistä ja päätti, että hänen paikkansa on droonien täyttämällä taistelukentällä. Mikä jalo ajatus! Mikä sankarillinen uhraus! Ja Koira, tuo "hauska kaveri, joka ei arastellut mitään", oli tietysti hänen rinnallaan, valmiina heittäytymään mihin tahansa tehtävään – esimerkiksi tähän: keskellä yötä, pimeään metsään, ilman pimeänäkölaitteita, evakuoimaan haavoittunutta amerikkalaista. Kolumbialainen, Koira ja James – kuin kansainvälinen vitsikokoelma, joka päättyy huonosti.
Ja sitten droonit tulivat. Taivaalta satoi kranaatteja kuin mannaa Mooseksen kansalle, paitsi että tämä manna repi sormenpäät irti ja räjäytti kasvoja. Koira, tuo urhea sielu, sitoi kiristyssiteen Jamesin käsivarteen, vaikka hänen omat sormensa olivat jo pelkkää muistoa. "Käsivarteni on irti, kuolen", hän totesi lakonisesti, kuin tilaisi kahvia kioskilta. Ei huutoa, ei draamaa – vain suomalainen toteamus, yhtä tyyni kuin järvenpinta elokuussa. James ryömi poteroon, pelastui, ja Koira jäi maahan, ruumiinsa nyt venäläisten hallussa, yhtä hyödyttömänä kuin ne sadat muut, jotka eivät koskaan pääse kotiin.
Ensimmäinen näytös: Koiran kaste
Koiran tarina alkoi jostain Pohjois-Karjalasta, missä hän syntyi – tai pikemminkin paiskautui maailmaan – kuin jäätynyt lokki, joka putoaa järven pintaan talvipakkasella. Hän oli se kylän poika, joka heitti kiviä järveen ja nauroi, kun ne upposivat. "Hauska kaveri", sanoivat naapurit, "ei pelkää mitään." Ja miksi olisi pelännyt? Elämä oli hänelle sarja pieniä seikkailuja: kalastusreissuja, makkaranpaistoa nuotiolla, ja kerran, humalapäissään, hän oli ajanut moottorikelkalla suoraan metsään, vain nauraakseen itselleen jälkikäteen.
Mutta sitten tuli kutsu. Ei, ei mikään virallinen kirje – sellaiset ovat liian arvokkaita tällaisille tarinoille – vaan huhu, joka kierteli somessa kuin flunssa syksyllä. "Ukraina tarvitsee apua!" huusivat otsikot. "Vapaaehtoisia sankareita etsitään!"
Koira, tuo pohjoinen peto, katsoi videota, jossa ukrainalaiset pakkovärvätyt raahattiin busseihin, ja sanoi itselleen: "No, minähän en pelkää."
Neljä päivää myöhemmin hän seisoi Kiovassa, univormu päällä, kivääri kädessä, ja kysyi ohikulkevalta upseerilta: "Missä on vessa?" Upseeri, harmaapäinen ukrainalainen, katsoi häntä kuin idioottia ja osoitti metsään. "Siellä on rintama, poika. Pissaa matkalla."
Neljä päivää! Kyllä, hyvät lukijat, neljä päivää riitti muuttamaan Koiran kalastajasta sotilaaksi. Ensimmäisenä päivänä hän oppi marssimaan – tai ainakin kompuroimaan suorassa linjassa. Toisena päivänä hän ampui kiväärillä, ja kolmantena hänelle näytettiin, miten kiristysside laitetaan. Neljäntenä päivänä hän joi vodkaa ukrainalaisten kanssa ja lauloi "Sweet Home Alabamaa", koska kukaan ei muistanut suomalaisia lauluja. Ja sitten hän oli valmis. Valmis pelastamaan maailman, tai ainakin Jamesin.
Toinen näytös: Jamesin teehetki
James oli erilainen tapaus. Hän tuli Lontoosta, tai tarkemmin sanottuna jostain sen esikaupungista, missä talot ovat harmaita ja teekupit täyttyvät viisi kertaa päivässä. Hän oli lukenut Orwellia ja katsellut BBC:n dokumentteja, ja eräänä iltana, kun hän siemaili Earl Grey’tä, hän näki videon: ukrainalainen äiti itki poikaansa, joka oli viety rintamalle.
"Tämä on minun hetkeni", James ajatteli. "Minä olen se, joka tuo valoa pimeyteen!" Hän pakkasi reppunsa, osti lentolipun Kiovaan ja jätti jälkeensä vain tyhjän teekannun ja äitinsä, joka huokasi: "Taas yksi idealisti."
James tapasi Koiran Kiovassa, ja heidän ystävyytensä oli kuin huono komedia: Koira nauroi kaikelle, James puhui vakavasti vapaudesta ja oikeudenmukaisuudesta. "Me teemme historiaa", James sanoi, ja Koira vastasi: "Joo, kunhan ei kuolla." Heidät lähetettiin rintamalle kolumbialaisen kanssa, joka oli saapunut Ukrainaan etsimään "seikkailua" ja "hyvää palkkaa". Kolumbialainen puhui espanjaa, James englantia, Koira suomea – ja kukaan ei ymmärtänyt toisiaan. Silti he marssivat yhdessä, kuin kolme apinaa, jotka eivät näe, kuule tai puhu, mutta kantavat kiväärejä.
Kolmas näytös: Droonien tanssi
Ja sitten tuli se yö. Pimeä metsä, haavoittunut amerikkalainen – nimi oli muuten Dave, entinen Walmartin kassa, joka oli päättänyt "tehdä jotain merkityksellistä" – ja käsky: "Menkää hakemaan hänet."
Ei pimeänäkölaitteita, ei radiota, ei suunnitelmaa. Koira katsoi Jamesia ja sanoi: "Tää on kuin hirvimetsällä, mutta hirvet ampuu takaisin." James nyökkäsi vakavana, ja kolumbialainen mutisi jotain, joka kuulosti rukoukselta.
He etenivät metsään, kompastellen juuriin ja oksiiin, kunnes taivas syttyi eloon. Droonit, nuo modernin sodan enkelit, surisivat kuin jättiläismäiset hyttyset, ja sitten alkoi sade – ei vettä, vaan kranaatteja. Dave huusi jostain kaukaa, kolumbialainen kaatui ensimmäisenä, ja Jamesin käsivarsi repesi irti kuin huonosti ommeltu nuken raaja. Koira, tuo pohjoinen peto, ei epäröinyt. Hän kaivoi kiristyssiteen repustaan, sitoi sen Jamesin käsivarteen ja sanoi: "Pysy hereillä, britti." Sitten hän katsoi omaa kättään – tai sitä, mitä siitä oli jäljellä – ja totesi: "Käsivarteni on irti, kuolen."
James ryömi poteroon, ja Koira jäi siihen, makaamaan mustaan multaan, katsellen drooneja, jotka tanssivat taivaalla kuin paholaisen baletti. Hänen viimeinen ajatuksensa ei ollut sankaruudesta, vaan siitä, miten paljon hän kaipasi järven rantaa ja makkaraa nuotiolla.
Neljäs näytös: Maidanin liput
Nyt Koira on poissa, ja Maidanilla liehuu Suomen lippu. James palasi Englantiin, itkee videolla ja puhuu "sankarista", joka pelasti hänet. Venäläiset pitävät Koiran ruumista bunkkerinsa koristeena, ja ukrainalaiset kirjoittavat hänestä runoja, joita kukaan ei lue. Kolumbialaisen nimi on unohdettu, ja Dave, tuo amerikkalainen, toipuu Kiovan sairaalassa ja haaveilee palaavansa Walmartille.
Ja mitä me tästä opimme, hyvät lukijat? Että sotako on sankarillista? Että Koiran kaltaiset miehet ovat "uhrauksia", joita tulisi muka ihailla? Voi, antakaa minulle anteeksi, kun nauran katkerasti! Tämä ei ole sankaritarina, vaan groteski näytelmä, jossa ihmiset lähetetään teuraaksi neljän päivän harjoittelulla, ilman varusteita, droonien armoille – ja sitten me pystytämme lippuja ja kutsumme sitä kunniaksi.
Bulgakovin Mestari ja Margarita -teoksen Saatana voisi ainakin nyökytellä tyytyväisenä: tässä on juuri sitä mielettömyyttä, jota hän rakasti kuvata. Sodan koneisto pyörii, ja me syötämme sille lihaa – Koiraa, Jamesia, kolumbialaisia – ja taputamme käsiämme, kun saamme videon, jossa joku itkee kiitollisuutta. Katsokaa, miten Koira repi itsensä kappaleiksi, jotta James voisi elää – ja miksi? Jotta venäläiset saisivat yhden bunkkerin lisää? Jotta Maidanilla liehuisi yksi lippu enemmän? Jos tämä on sankaruutta, minä kiitän kohtaloani, että olen pelkuri.
Viides näytös: Rauhan manifesti
Antakaa minulle rauha, antakaa minulle hiljaisuus, antakaa minulle maailma, jossa kukaan ei joudu sanomaan "käsivarteni on irti" vain siksi, että joku majuri keksi "hätätehtävän".
Sota ei ole kunniaa, se on lihamylly, ja me olemme idiootteja, jos kutsumme jauhelihaa sankariksi. Niin, Koira kuoli, ja James elää – ainakin toistaiseksi. Mutta minä kysyn teiltä ivallisella hymyllä: eikö olisi ollut parempi, jos molemmat olisivat istuneet kotona, juoneet kahvia ja katsoneet droonien surinaa televisiosta?
Sota on suuri teatteri, ja me olemme sen surkeita klovneja, aplodeeraamassa omalle tuhollemme. Rauha olkoon Koiran kanssa – ja meidän muidenkin, jos vain uskaltaisimme sitä haluta. Mutta emme uskalla, vai mitä? Me rakastamme tätä näytelmää liikaa: lippuja, kyyneleitä, sankaritarinoita. Me rakastamme jauhelihaa.
Ja niin liput liehuvat Maidanilla, droonit tanssivat taivaalla, ja jossain Pohjois-Karjalassa järvenpinta on tyyni. Koira ei ole siellä enää, mutta hänen poissaolonsa täyttää maiseman oudolla tavalla.
Yhtäkkiä, kuin jostain Bulgakovin unesta karanneena, järven yllä kaartelee korppi – musta, kiiltävä ja ilkeästi räksyttävä – ja sen nauru kaikuu kuin pilkka, joka on suunnattu meille kaikille, jotka uskomme sodan suuruuteen. "Kraak, kraak!" se huutaa, ja jokainen rääkäisy on kuin tikari, joka lävistää sankaruuden harhan. Se laskeutuu rannan mäntyyn, kallistaa päätään ja katsoo tyhjää järveä, ikään kuin odottaen Koiran nousevan vedestä kalastamaan – mutta ei, vesi pysyy hiljaa, ja korppi nauraa jälleen, räkäisesti ja katkerasti.
Samaan aikaan kylän laidalla, missä ränsistyneet mökit nojaavat toisiinsa kuin humalaiset tanssijat, kulkee kissa – karvoiltaan kirppuinen, luiseva otus, jonka häntä on kuin rispaantunut naru. Se tassuttelee rantaa pitkin, haistelee ilmaa ja yhtäkkiä loikkaa korpin suuntaan, ei hyökätäkseen, vaan leikkiäkseen, kuin sanoakseen: "Sinä naurat, mutta minä tanssin!"
Korppi räksyttää vastaan, siivet levällään, ja kissa pyörähtää ympäri, kirput hyppivät sen turkista kuin pienet sotilaat, jotka pakenevat uppoavasta laivasta. Hetken ajan ne kisailevat – korppi ilmassa, kissa maassa – ja niiden leikki on kuin groteski parodia Koiran viimeisestä taistelusta: yhtä turhaa, yhtä mieletöntä, mutta ainakin siinä ei vuoda verta.
Lopulta kissa kyllästyy, istahtaa rantaan ja nuolee tassuaan, kun korppi nousee jälleen siivilleen ja katoaa metsän varjoihin, naurunsa kaikuu yhä – nauru, joka pilkkaa meitä kaikkia, jotka uskomme, että tässä kaikessa on järkeä.
Järvenpinta pysyy tyynenä, mutta nyt se tuntuu raskaalta, kuin se kantaisi Koiran muiston lisäksi myös tämän absurdin näytelmän painoa. Rauha olkoon heidän kaikkien kanssa – Koiran, korpin, kissan – ja meidän, jos vain muistaisimme nauraa itsellemme yhtä röyhkeästi kuin tuo siivekäs pilkkaaja taivaalla.
Rauhan puolesta, Juha Molari
