torstai 6. elokuuta 2009

Värivallankumoukset eivät ole demokratiaa

Minulta valmistuu aika kattava, ainakin kiehtova artikkeli värivallankumouksista. Siinä käsitellään myös Iranin prosessia.

Professori Manoilo vastasi minulle aiheisiin koskeviin kysymyksiin. Sain runsaasti aineistoa, jota nyt yritän tiivistää suomeksi. Aineisto on mittava ja sisältää vahvasti kirjallisuuskeskustelua. Valitettavasti sen julkaiseminen kokonaisuudessaan ei onnistu sanomalehdissä palstatilan niukkuuden tähden. Yritän saattaa tämän 36 sivua pitkän katsauksen suomeksi kotisivuilleni tms. Tiivistelmä julkaistaneen sanomalehdessäkin.

Professori Andrei Manoilo toimii tunnetussa ja arvokkaassa Venäjän ulkoministeriön diplomaattiakatemiassa: «Дипломатическая Академия МИД РФ» Akatemian historia alkaa vuodesta 1934. Siellä venäläiset diplomaatit oppivat luultavasti myös sen, ettei diplomaattien tehtävänä ole salakuljettaa lapsia rajojen yli vastoin lakia. Suomessa ei saa vastaavaa oppia diplomaattista toimintaa varten. Diplomaattiakatemia järjestää myös venäjän kielen kursseja ulkomaalaisille. Unelmani olisi joskus päästä tuohon opinahjoon vaikka venäjänkielen kurssille, sillä kielitaitoni vaatii huimaa korjausta. Vaikeutena on toki asunnon saaminen Moskovasta, sillä anoppini ja hänen ystävänsä eivät asu aivan Moskovassa. Välimatkat ovat pitkiä. Ehkä joskus käyttäisin syksyllä tai keväällä "kesälomani" Moskovassa perheeni kanssa. Minulla on yhä lomapäiviä käyttämättä niin paljon, että saisin kokonaisen kuukauden vapaata niiden avulla. Nyt vauvan rekisteröinti Pietarissa vie kuitenkin aivan hyvin nämä lomapäivät. Valitettavasti olen kömpelö kielen oppimisessa, että aina pitää miettiä kielen opiskelua. Unelmoida toki pitää, vaikka olisi jo ikääntynyt keski-ikäiseksi: joskus unelmista tulee totta. Lapsuudessani unelmoin vaihto-opiskelusta ulkomailla, mutta tämä toteutui vasta vuonna 2003–2004 Pietarissa.

Tämä haastateltu henkilö Andrei Manoilo valmistui aikoinaan fysiikkaan ja matematiikkaan erikoistuneelta luokalta ja aloitti opintonsa tunnetussa moskovalaisessa Lomonosovin yliopistossa (Московский государственный университет имени М.В.Ломоносова). Loppututkintonsa hän teki UV-säteilystä. Tämän jälkeen hänet kutsuttiin suorittamaan palvelusta puolustusvoimissa tiettyihin erityistehtäviin ja sai tällöin suoritettua myös akatemiassa erikoistumisensa operatiiviseen toimintaan («оперативная деятельность в органах ФСБ России»). Valmistumisensa jälkeen 1999-2002 Manoilo matkusti Norjassa ja Tanskassa. Vuonna 2000 häneltä valmistui Lomonosovin yliopistoon filosofian väitöskirja. Siinä hän käsitteli informaatiosodan psykologisia toimintoja. Tieteellistä työtä hän teki myös yhdessä erään toisen akatemian kanssa (Российская академия государственной службы при Президенте Российской Федерации, ks. myös http://expodata.ru/grounds/rags.php). Tällä hetkellä hän on erikoistunut tieteellisessä työskentelyssään poliittisiin konflikteihin, kansainvälisiin suhteisiin, diplomaattisiin palveluihin ja informaatiosotaan.
Manoilo kehittää näitä mainittuja tieteellisiä teemoja Moskovan valtiollisen Lomonosovin yliopiston ja Venäjän federaation ulkoasiainministeriön diplomaattiakatemian kanssa, jossa hän toimii kansainvälisten suhteitten professorina. Manoilon tieteellinen kirjallinen tuotanto erittäin huomattava. Mistä tahansa akateemisesti suuntautuneesta venäläisestä kirjakaupasta voi ostaa hänen teoksiaan.

Professorin ansioiden ja muun sivistyneisyyden jälkeen olen ollut melko hämmästynyt Suomessa ilmenneestä käytöksestä eri yhteyksissä. Luultavasti kyse voi olla sekä kateudesta että poliittisista intohimoista. En tiedä syytä. Toivottavasti syynä ei ole meikäläisen leimallinen mitättömyys? Olin puolisen vuotta sitten yhteydessä Suomen ulkopoliittisen instituutin johtajaan Tapani Vaahtorantaan ja kysyin häneltä mahdollisuutta julkaista Manoilon eräs artikkeli UPI:n yhteyksissä. Tällä tavalla tieteellinen keskustelu monipuolistuisi Suomessakin. Sain häneltä kauniin vastauksen asian kiinnostavuudesta, mutta asia ei ole luonnollisesti edennyt. Tiedän hyvin, että UPI:ssa on kaksi ankaraa Venäjä-vihamielistä tutkijaa: Henrikki Heikalle (piispan poika) tein haastattelun muutamia vuosia sitten. Silloin hän paljasti käsittämättömän epäluuloisuutensa Venäjää vastaan. Siistimme tekstiä kuitenkin sopivaksi hänen tarkistuksensa mukaan. Mielestäni hän on yhtä tyly Venäjää vastaan kuin tällä hetkellä tunnetumpi veljensäkin. Yhtä vähän kaunista on minulla sanottava sen perusteella, mitä olen lukenut tai kuunnellut, kun myös Arkady Moshes esittelee ”Venäjän” poliittisia toimia ja tavoitteita. Ehkä nämä tyypit ovat sitä vastaan UPI:ssa, että venäläinen professori osallistuisi UPI:n keskusteluihin.

En ole suinkaan pettynyt vain UPI:n Venäjä-kriittiseen asenteeseen, johon luonnollisesti kuuluu, ettei seminaareissa ja julkaisuissa juurikaan anneta puheenvuoroa Venäjän omille edustajille, vaikka heistä käydään keskustelua! Olen myös ”turhautunut” Suomen antifasistien saamattomuuteen ja näpertelyyn kirjahankkeessa, jota yritin käynnistää puoli vuotta sitten. Totta kai tiedän ja hyväksyn, että itse kullakin on samanaikaisesti ollut monta muuta suurta hanketta, yhtenä hienoimmista on Leena Hietasen Viroa-käsittelevän kirjan valmistuminen. Meikäläinen itse on ollut vain niin käsittämättömän vapaa yli puoli vuotta, että on jo kauan aikaa ollut kova tarve keksiä uusi projekti. Mietin jopa yötöitä, mutta tiedän, että en tässä tilanteessa kirkkoherran viranhoidon ohessa saisi sellaista sivutoimilupaa, vaikka jaksaisin hyvin tehdä myös yöllä töitä.

Professori Manoilo ja muutama muu korkea-arvoinen moskovalainen professori olivat innolla mukana hankkeessa, jonka tuloksena syntyisi teos informaatiosodankäynnistä Itämeren alueella. Siinä teknologian, politiikan, historian ja psykologian asiantuntemus olisi uudenlaisella tasolla mitä tulee suomalaiseen tai virolaiseen aihetta koskevaan keskusteluun toistaiseksi. Hanke olisi monikansallinen. Hanke ei ole kuitenkaan edennyt, sain toki Moskovasta hanketta varten useita upeita artikkeleitakin. Meillä on Suomessa ”liian kiire” ajankohtaisten isojen asioiden kanssa. Toki tällaiset ohjelmat kehittyvät yleensä hitaammin. Tärkeänä pitäisin yhä edelleen hyvien suhteiden ja monipuolisten näköalojen avartamista, jotta emme eläisi siinä surkeassa ahtaassa vanhassa luolassamme, jonka seinämille heijastuvia merkillisiä varjoja vain tulkitsisimme russofobisen myyttiaineistomme avulla.