keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Espoon tuomiokapitulin tutkinta-asiamies Jorma Back vaatii nyt uudessa tutkimuksessaan entistä kovempaa rangaistusta

Tällä kertaa Espoon hiippakunnan tutkinta-asiamies Jorma Back on taas tehnyt uuden tutkimuksen käytöksestäni: nyt hän vaatii entistä kovempia toimia. Sain uuden tutkimuksen tänään 19.5.2010. Tämä erottamistunnelma tulee ilmi Backin loppupäätelmän voimistuneista sananvalinnoista: ”Molari ilmaisee täydellisen piittaamattomuutensa tuomiokapitulia kohtaan pappisviran haltijan käyttäytymisen ja toiminnan valvojana ja piispaan tälle kuuluvan katsennan toteuttajana” (kappale Yhteenveto). Hän esittääkin taas saattaa tapahtuma kurinpitoasiamiehelle, koska Backin mukaan olisin toiminut pappisviran haltijana ”erityisen sopimattomasti” (kappale Yhteenveto). Edellisissä tutkinnoissaan Back tyytyi sanamuotoihin ”sopimaton käytös”, mutta nyt hän kirjoittaa ”täydellisestä piittaamattomuudesta” ja ”erityisen sopimattomasta käytöksestä”.

Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin aloitteesta ja ilmeisessä yhteistyössä kapitulin kanssa on tutkinta-asiamies Jorma Back saattanut uusimman tutkintansa kirkkoherra Juha Molaria vastaan valmiiksi (Diaarinumero 531; Asianro 2009-00205 ad). Jorma Backin uusin tutkimus saapui Espoon tuomiokapituliin 19.4.2010, päivä sen jälkeen kun 18.4.2010 sain Antti-Pekka Mustosen tutkintapyynnön tuomiokapitulista (diaarinumero 531; asianro 2010–00105) ja neljä päivää sen jälkeen kun 14.4.2010 kurinpitoasiamies Ari Liikanen oli toimittanut oman rangaistusvaatimuksensa tutkinta-asiamies Jorma Backin aiemman tutkinnan aineistosta. Jorma Back ja tuomiokapituli olivat saattaneet aiemmin kurinpitoasiamiehelle ProKareliaan ja Anton Salonen –tapaukseen liittyvät kirjoitteluni ja puheenvuoroni. Nyt Jorma Back väittää tuomiokapitulin saamassa tehtävässä, että kirkkoherra Juha Molari olisi erityisen sopimattomasti täydellisen piittaamaton tuomiokapitulia ja piispaa kohtaan. Siinä olisi siis ilmeinen erottamisen peruste. Se on sanottava tällä kertaa Jorma Backin suorittaman tutkinnon ansioksi, ettei hän nyt käytä sanaakaan "Venäjä-sympatian" moittimiseen toisin kuin kaikissa edellisissä kirjoituksissaan. Ilmeisesti Eduskunnan oikeusasiamiehen seuranta parantaa laatua tällä osin?

Sain Jorma Backin uusimman valmistuneen tutkinnan Pohjan kirkkoherravirastosta pöydältäni tänään 19.5.2010. Tuomiokapituli antoi tällä tavalla minulle ansiollisesti hengähtää pari viikkoa, vaikka tässä välissäkin oli Antti-Pekka Mustosen (ei ole seurakuntalaiseni eikä ole koskaan tavannut minua, vaan asuu jossakin Viron alueella) ja erään eläkeläisen (ei ole seurakunnastani eikä ole koskaan tavannut minua, vaan asuu jossakin idässä toista sataa kilometriä virkapaikastani) huolestuneet yhteydenotot kapituliin. Sinänsä uusi selvitys kurinpitoasiamiehen jo antaman rangaistusvaatimuksen jälkeen on teknisesti epäselvä, koska tuomiokapituli on antanut vanhalle jo kurinpitoasiamiehen vaatimukseen menneelle asialle ja nyt tämän jälkeen suoritetulle tälle uudelle tutkinnalle saman asianumeron 2009–00205. Onko tämä tulkittavissa samaksi asiaksi ja Jorma Backin myöhästyneeksi kirjelmäksi tuomiokapitulille? Montako irrallista uutta tutkimusta ja rangaistusta voidaan virittää samasta asiasta, samasta vanhasta kiistasta ja jopa saman asianumeron varassa?

Olen saanut vastausaikaa 1.6.2010 mennessä. Vastaan tuossa aikataulussa tuomiokapitulille. Backin uusin raportti – tänään saapunut – on blogikirjoituksen lopussa skannattuna. Mukana on myös liitteenä eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian ilmoitus.

Tosiasiapuolen kuvaus erheellinen

Kokonaisuutena Jorma Backin ja Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin yhdessä kokoamaa uutta tutkimusta, sen jälkeen kun Ari Liikasen vaatimus kurinpitotoimenpiteestä asiassa 2009-00205 jäi ”vain” varoitukseen eikä kapituli ole sitäkään ratkaissut vielä, leimaa täydellinen piittaamattomuus tosielämän kuvauksesta. Olen jo aiemmin vastineessani asiassa Vastine asiassa 2009-00205 (siis siinä alkuperäisessä) moittinut 3.10.2009, että ”Tosiasiapuoli eli näyttökysymysten selvittäminen puuttuu tutkinta-asiamiehen selvityksestä täysin” (s. 2).

Tälläkin kertaa tosiasiapuolen selvitys puuttuu, mutta sitä vastoin tutkinta-asiamies Jorma Back osittain yhdessä Espoon tuomiokapitulin kanssa loihtii väitettyä tosiasiapuolta lähinnä fantasioidensa avulla. Tätä keksittyä tosiasiapuolta he vahvistavat ignoroimalla tylysti jopa tutkinnassa antamani vastaukset asiasta itse lopullisessa raportissa, kun perusteellaan tai moititaan toimintaani. Tutkinta on jälleen kerran hyvin epäasiallista.

Tutkinta-asiamies väittää tosiasiapuolta tarkistamatta yhä uudestaan ”Juha Molarin salaa tekemästä nauhoituksesta ja kuvaamisesta”. Hänellä ei ole kuitenkaan mitään näyttöä, että olisin nauhoittanut kenenkään muun kuin itseni ääntä tai että olisin ylipäätänsä ketään kuvannut. Tutkinta-asiamiehen työskentelyn laaduttomuus ei parane sillä, että hän tarkastelee hallintolain valossa tuomiokapitulin kokousten ei-julkisuutta. Jorma Back yksioikoisesti vain olettaa ja väittää tosiasiapuolen, kun hän kirjoittaakin sivulla 2 raportissaan: ”pidin selvitettynä, että hän oli toiminut tuomiokapitulin toimeksiannossa kerrotulla tavalla ja salaa äänittänyt ja kuvannut kuulemistapahtumaa”. Kyse on siis Backin olettamuksesta. Hän ei tarjoa yhtään lausetta, jossa olisin äänittänyt edes sanaakaan tuomiokapitulin edustajien puhetta. Hän ei tarjoa myöskään yhtään kuvaa väitetystä salassa kuvaamisesta.

Itse asiassa tuomiokapitulin aloitteesta Jorma Back väittää yhden sellaisen salassa kuvatun kuvan, mutta väite on jo pian nähtävä absurdiksi. Back kirjoittaa sivulla 2 raportissaan: ”Julkisuudessa on Hufvudstadsbladet-lehdessä ollut myös kuva tilaisuudesta, joten ainakin yhden kuvan Molari on saattanut julkisuuteen”. Sivulla 3 Back innostuu leimaamaan ko. kuvitelmansa varassa Molaria persoonaa: ”Kuva Hufvudstadsbladetissa on asiasta tehdyn uutisjutun yhteydessä ja korostaa lähinnä Molarin halua esiintyä lehtien palstoilla eikä tarvetta julkistaa kuvia tuomiokapitulin kokouksen muista jäsenistä, vaikka näin todellisuudessa voi käydäkin”. Sekä tuomiokapituli toimittaessaan kyseisen kuvan tutkinta-asiamiehelle että tutkinta-asiamies tehdessään johtopäätöksiä lehtikuvasta menettelee käsittämättömällä tavalla. Millä perusteella raportissa voidaan väittää, että Juha Molari on toimittanut ylipäätänsä kyseistä kuvaa sanomalehdelle? Vielä enemmän sopii kysyä, miten Juha Molari voinut itse teknisenä suorituksenakin kuvata salaa kyseisen valokuvan tuomiokapitulin istunnossa, jos Back itsekin kirjoittaa ja myöntää toisaalla, että Molarilla oli kamera taskussa (sivu 2 kappaleessa ”Johtopäätökset selvityksen johdosta”). Kyseessä olevasta valokuvasta näkyy, ett se on otettu muutaman metrin päästä kirkkoherran kasvoista, koko kasvot ja puolet ylävartalosta näkyvät kuvassa. Vieläkin pahemmin tuomiokapituli ja Back erehtyvät mielikuvituksessaan, koska eivät edes lue ko. valokuvan alta, että siinä lukee: ”lehtikuva/Martti Kainulainen”. Tuo ilmaus tarkoittaa, että valokuvan omistaa Lehtikuva ja valokuvaaja on Martti Kainulainen. Onko tutkinta-asiamies selvittänyt, oliko Martti Kainulainen tuomiokapitulin istunnossa tai missä yhteydessä hän on kuvannut mainitun valokuvan?

Mielestäni vaikeasti ymmärrettävissä, että sekä tuomiokapituli että tutkinta-asiamies monen kuukauden tutkimuksensa jälkeen eivät tajua, etten kuvan kohteena ole voinut kuvata itseäni. Tämä on sitä täydellistä piittaamattomuutta, minkä vuoksi tuomiokapitulia ja tutkinta-asiamiesta on ajottain vaikea kunnioittaa. Vaikuttaa siltä, että yhdentekevää mitä hurjaa esittää, sillä ei totuudella ole väliä, vaan ainoastaan tuomitsemisella. Niinkö tuomiokapituli menettelee? Miten on selitettävässä niin suuri prosessi mainitusta valokuvasta?

Joka tapauksessa edellä tehty selvitys osoittaa, että en ole toimittanut mitään tuomiokapitulin istuntoa koskevaa kuva-aineistoa lehdistölle enkä julkisuuteen. Lisäksi tutkinta-asiamies ei ole millään tavalla osoittanut, että olisin nauhoittanut tai julkaissut sanaakaan kenenkään muun kuin omaa puhettani tai että olisin edes blogissani kirjoittanut kenenkään muun puheen nauhoittamisesta. Jorma Back ottaa vain itsestään selvänä oman mielikuvansa ja luulee asiat sellaisiksi kuin hän kuvittelee mielessään. Se ei ole vielä asioiden tutkintaa.

Se, että lehdistö itse löytää valokuvia ja tekee asiasta juttuja, osoittaa pelkästään lehdistön valveutuneisuutta valtiomahtina, sillä olisi suuri vaara jättää päätöksentekoprosessit julkiselta valvonnalta piiloon. Aivan hyvin on oletettavissa taas kerran, että myös tuomiokapitulissa koettu vallitseva tyytymättömyys "riittämättömään" varoitusrangaistusvaatimukseen ja näiden käsillä olevien uusien kurinpitoprosessien aloittaminen herättävät sekä kotimaista että kansainvälistä mielenkiintoa. Niin määritetään myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon imagoa ja asemaa kansallisesti ja kansainvälisesti. Sekö on Espoon tuomiokapitulin tahto? Se, että media kiinnostuu asiasta, ei tarkoita, että itse olisin millään tavoin aktiivinen yhteydenottaja ja ”valokuvien” levittäjä sanomalehtiin, televisioon ja radioon Suomessa, Venäjällä, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja muualla, missä asiaa on toistaiseksi seurattu.

Tekojen arviointi erheellinen

Tutkinta-asiamies Jorma Back on kysynyt motiivia julkaista ääneni nauhalla sekä kiinnittänyt huomiota siinä yhteydessä tylyyn lausumaani piispa Mikko Heikasta ja Espoon tuomiokapitulista. Pidän hyvin sopimattomana jälleen kerran, että Jorma Back ei kuitenkaan julkaise raportissaan tähän kysymykseen antamaani vastausta. Miksi Jorma Back kysyy vastaustani, mutta ei julkaise raportissa vastaustani, vaan hän loihtii itse oman vastaukseni puolestani?

Sähköpostivastauksessani 30.3.2010 klo 15:48 tutkinta-asiamiehelle kuvaa loukkaantumistani ja silloisen tilanteen tulehtuneisuutta taustana mainitulle teolleni videonauhan kanssa ja blogikirjoituksessa, joka on kiistämättä tarpeettoman vihainen ylilyönti kokonaisuudessaan tuomiokapitulia vastaan, vaikka epäluuloisuuteni perustuukin oikeaan pettymykseen tuomiokapitulia ja tutkinta-asiamiestä kohtaan. Kirjoitan: ”Tutkinta-asiamiehen väärentelevän tutkinta-aineiston tähden minulla ei ole ollut mitään syytä luottaa, että vastauksiani referoitaisiin nytkään luotettavasti, kuten sitten lehdistötiedotteet osoittivat epäilykseni oikeaksi. Lehdistötiedotteiden vääristelevän sisällön jälkeen olen julkaissut omat vastaukseni”.

Jorma Back jättää raportissaan monta perustavaa tekijää pois, minkä jälkeen tapahtumien kuvaus ja arviointi muodostuvat erheellisiksi. Vihaisessa menettelyssäni on kyse freudilaisesta Nachträglichkeit-ilmiöstä: tuon periaatteen mukaan traumaattinen myöhempi kokemus – tuomiokapitulin solvaava lehdistötiedote 6 tuntia ennen blogikirjoitustani - palautti spiraalimaisesti tietoisuudesta torjutun muistikuvan piispa Mikko Heikan ja lainoppineen asessorin Pekka Leinon eettisesti ala-arvoisen kehotuksen 7.4.2009 toimia niin kuin ”Terho Pursiainen toimi aikoinaan ja teki itse johtopäätöksensä lähtien pois pappisvirasta”. Lisäksi he sanoivat muutakin ala-arvoista. Tuomiokapitulin solvaava lehdistötiedote 12.1.2010 rikkoi väkivaltaisesti psyykeä suojaavan ärsykesuojan, mikä herätti siis minussa - kirkkoherra Molarissa - ylisuuren määrän psyykkistä energiaa ja tuossa traumaattisessa hyökyaallossa jouduin kiistatta psyykkisen organisaation disintegraatioon, kansanomaisesti sanottuna ”vihan valtaan”. Kyse ei ole mistään poikkeavasta, vaan tavanomaisen ihmisen vihastumisesta tuomiokapitulin ala-arvoisen menettelyn johdosta. Katson yhä edelleen, että minulla on täysin perusteltu ja hyvä syy kritisoida tuomiokapitulin päätöstä, joka oli sekä valheellinen että loukkaava. Tuomiokapituli ei ole kuitenkaan sellainen taivaallinen instituutio, että sen pahuuteen pitäisi alistua, silloin kun se ryhtyy pahuuden palvelijaksi. Tapaukseni tutkinnassa en katso ilmenneen mitään sellaista asiaa, joissa antaisin yhtään periksi. Omat toimenpiteeni toki voimistuvat vastarinnan myötä: kirkon pitäisi jo vihdoin ymmärtää, että ProKarelian kaltaisille ryhmille ei tule antaa pikkusormeakaan, vielä vähemmän kihlausta, vaan näiden harjoittaman toiminnan tiukka arvostelu on varsin perusteltua valmistautumista muuttuvaa maailmaamme varten. Mikäli tuomiokapituli yrittää salassa ja julkisesti kuitenkin painostaa hiljaiseksi, se merkitsee myös omien toimieni voimistamista asian käsittelyssä, sillä on aivan turha luulla, että annan yhtään asiassa periksi. Toki tahdon välttää tarpeettoman vihamieliset tunteen ilmaukset, vaikka kyse on henkilökohtaisesta asiasta ja kutsumuksestani, mutta päättäväisyyteni ei horju asian oikeudellisessa, yksityisessä ja julkisessa käsittelyssä.


Tuomiokapituli julkaisi solvaavan lehdistötiedotteen jo 12.1. klo 14:29. Lopulta illalla päätin ”antaa takaisin” 12.1. klo 20:20, jolloin julkaisin blogini. Epäilemättä reaktiotani voidaan pitää myös kovana. Olin kuitenkin saanut kymmeniä puhelinsoittoja tuomiokapitulin lehdistötiedotteen jälkeen, useat kymmenet herjaavat sähköpostiviestit olivat saapuneet koneelleni yms. Tutkinta-asiamies vaikenee kokonaan siis siitä, mitä tapahtui 6 tuntia ennen blogini kirjoitusta.


Tuomiokapitulin lehdistötiedotteen lisäksi on aiheellista nähdä, että Jorma Backin aihetta koskevat aiemmat selvitykset olivat läpeensä solvaavia, erheellisiä ja vihjailevia. Niissä vihjaillaan selvittämättä jääneistä venäläisistä tulonlähteistä, vaikka tuollaiset vihjaukset luovat pahaa mainetta meikäläiselle, joka on tosiasiassa hyvin köyhä pappi. Koin syvää loukkaantumista myös senkin vuoksi, että hän väitti ikään kuin ulkopuolisten todistamaksi minun saarnaavan enemmän Venäjästä kuin Jumalasta, vaikka tuollaista todistajapuheenvuoroa ei ollut edes seurakuntaneuvoston alkuperäisessä lausunnossa eikä sellainen väite ole todennettavissa kaikkien saarnojeni avulla, jotka on julkaistu internetissä. Jorma Back syyllistyi myös muihin useisiin loukkaaviin virheisiin, joihin viittaan lyhyesti tutkinta-asiamiehelle antamassani vastauksessa uuden tutkinnan yhteydessä 30.3.2010 klo 15:48, mutta nyt hän siis ignoroi todelliset vaikuttavat syyt käytökseni karkeudelle.


Mitä piispan ja tuomiokapitulin kunnioittaminen sisältävät?



Tutkinta-asiamies Jorma Back edellyttää kirkkoherran ”kunnioittavan” tuomiokapituli ja hiippakunnan piispaa, mutta hän ei ilmaise sanoissaan, mitä tarkoittaa tuolla ”kunnioittamisella”. Minä en voi kunnioittaa useitakaan niistä teologisista näkemyksistä ja uudistuksista, joita Espoon tuomiokapitulissa ja piispa Mikko Heikka edustavat. Töitäni en ole kuitenkaan jättänyt tekemättä. Siksi pitää kysyä juridisesti ja työnteon kannalta, mitä Jorma Back tarkoittaa varsinaisesti kovissa sanoissaan ”täydellinen piittaamattomuus”.

Kun tuomiokapituli, jonka johtaja on piispa, lähettää laaja-levikkisen, monelle kielelle käännetyn solvaavan lehdistötiedotteen, tällöin heidän on oltava valmis, että lehdistötiedotteen kohde vastaa myös kriittisesti. Nyt Jorma Back tuomiokapitulin käskystä vaikuttaa olettavan, että mainitussa tilanteessa lehdistötiedotteen solvausten kohteena minun olisi pitänyt tyytyä nöyryyteen ja mahdollisesti vain muutamaan hartaaseen rakentavaan sanaan. Ei suinkaan, vaan asettaessaan julkisuuteen ko. kuvauksen virastani ja persoonastani tuomiokapituli piispan johdolla asettuvat myös itse ankaran julkisen kritiikin kohteeksi. Minun on mahdotonta osoittaa kunnioitusta tuollaisen lehdisötiedotteen jälkeen. Olisi kai jonkinlaista sadomasokismia, itsensä ruoskimisen rakastamista (sen jälkeen kun perversio-sanan on julistettu kirkolliseen pannaan), jos nöyrtyisin hartaudella ja kunnioituksella tuomiokapitulin solvaavaan lehdistötiedotteeseen.

Tammikuun 2010 tuomiokapitulin lehdistötiedotteen jälkeen todellakin kirjoitin, että koin oikeaksi, jos piispa Mikko Heikka siirtyisi ikänsä mukaisesti eläkkeelle, koska hän oli kuitenkin aiheuttanut kirkollemme kansallisesti ja kansainvälisesti suurta vauriota. Piispan johdolla tuomiokapituli laati tuolloin solvaavan lehdistötiedotteen, joka herättikin jo ennen omaa tylyä kommenttiani sekä kotimaassa että kansainvälisesti huomiota. Lopulta toista sataa jopa kansainvälisen median edustajaa kirjoitti tuomiokapitulin tuolloisesta menettelystä. Liekö Espoon tuomiokapituli ollut koskaan kansainvälisesti niin tunnettu, kuin tuolloisen kyseenalaisen menettelynsä seurauksena. Toki suomalaisissa uutisissa oli jossakin määrin enemmän myös tuomiokapitulin tiedotetta siteeraavia kertomuksia, vaikkei nekään suoranaisesti ylistäneet kapitulin päätöstä totuudeksi. Tiukimman kritiikin esitti juristi, runoilija Irja Tähismaa, joka kirjoitti lehdistötiedotteen johdosta eurooppalaisia tuulahduksia osoittaen jopa pilkkarunon piispa Mikko Heikkaa vastaan. Toki kieli ja rohkeus on Tähismaan, ei minun. Tein tulkinnan moninaisen aineiston perusteella, että tuollaisessa tilanteessa piispan tulisi ymmärtää, miten hän vaurioittaa kirkkoa.

Mielestäni Mikko Heikan ja Pekka Leinon huhtikuussa 2009 käymän keskustelun sisältö oli myös senkaltainen, että se antaisi hyvin aihetta piispalle miettiä, onko hänen sopiva jatkaa enää piispana. Olen sittemmin tuonut kaikki olennaiset asiat julki mainitusta sopimattomuudesta. 1. Heikka ja Leino suosittelivat tuolloin kirkkoherra Molarille, että tämä noudattaisi ”Terho Pursiaisen vanhaa esimerkkiä, tekisi itse johtopäätöksensä ja lähtisi pappisvirasta, koska muutoin oikeudenkäyntikustannukset voivat tulla Molarille hyvin kalliiksi”. Koska tiedän, että tuomiokapituli on harjoittanut kulissien takana samankaltaista painostusta joitakin muitakin viranhaltijoita vastaan, katsoin piispaa vastuulliseksi tekemään itse johtopäätöksensä toimintakulttuurinsa sopivuudesta. 2. Piispa suoranaisesti esitti matkustamisen rajoitteita Venäjälle ja edellytti, että ainakin jollakin tavoin kysyn matkustamiseen lupaa tuomiokapitulista. Tällaisen vaatimuksen esittäminen on lainvastainen, koska kyse on viranhaltijan vapaa- ja lomapäivien matkustamisesta. Mikäli matkustaminen tapahtuu viranhoidon tarpeisiin, tällöin kirkkoherran on luonnollisin asia suunnitella matkustamistarkoituksesta yhdessä seurakuntaneuvoston kanssa, ei tuomiokapitulin kanssa. Näin myös tapahtui, kun keväällä 2009 vedin Lohjan rovastikunnan matkaa Inkerin kirkkoon: en sopinut asiasta tuomiokapitulin kanssa, vaan kunkin seurakuntaneuvoston kanssa. En ottanut myöskään matkakorvauksia, en päivärahaa tai muuta korvausta, vaan matkoin itse matkani, ateriani ja majoitukseni kyseisellä työmatkalla. 3. Piispa esitti, etten kirjoittaisi Venäjän kauppatie –lehteen enkä ylipäätänsä mitään ulkovaltoihin liittyvistä asioista. Mielestäni tuollainen vaatimus on perustuslaillisten oikeuksieni rajoittamista, joten tuomiokapitulin lehdistötiedotteen jälkeen ilmaisin senkin vuoksi vihaisesti, että piispan sopisi mennä eläkkeelle. 4. Piispa vastasi myös erityisesti kysyttäessä, että hän ei pidä sopivana, jos kokoan Andrei Manoilon kanssa kirjan suomalaisten ja balttien venäläisvastaisesta informaatiopsykologisesta sodankäynnistä. Tuolloin minulla oli kyseinen kirjahanke hyvin ajankohtainen. Manoilo toimittikin jo aineistoa. Lisäksi hän oli kutsunut tohtoreita, dosentteja ja professoreita Moskovasta kirjahankkeeseen. Minun tehtäväni oli kutsua suomalaisia kirjoittajia, mutta valitettavasti en saanut yhtään suomalaista kirjoittajaa, joka olisi innostunut yhteisestä kirjahankkeesta. Minun osana olisi ollut kirjoittaa erään liettualaisen CIA-agentin elämäntarina. Kirjahanke kariutui sittemmin minun kyvyttömyyteeni etsiä suomalaisia kirjoittajia. Teologisesti kielteinen käsitykseni piispa Mikko Heikkaa vastaan voimistui myös vuoden 2010 alussa hänen "kauhistuttavan" ("inhottavan", "iljettävän", hepr. to'evaa, 3 Moos. 18:22, ks. Molari 1995: 103 Syntyjä syviä-teos) teologisen näkemyksensä tähden, kun hän suositteli sukupuolineutraalin (so. homo- ja lesboparien) avioliiton kirkollista siunaamista tai vihkimistä. Mielestäni noin kauaksi kristillisestä uskosta harhautunut piispa tulisi kiirehtiä jo eläkkeelle. Piispa, joka ei tunne Raamattua, ei sopisi olla enää piispa. Yli 20 vuoden aikana olen usein työskennellyt homoseksuaalien työtovereiden kanssa enkä ole koskaan hyväksynyt tai harjoittanut mitään syrjintää heitä vastaan, mutta kirkollisen avioliiton avaaminen sukupuolineutraalin käytännön mukaisesti olisi sellainen teologinen kömmähdys, että en voinut välttää kokemaani epäkunnioitusta piispaa kohtaan. Loppuen lopuksi monet tekijät olivat taustalla tammikuussa 2010, kun tuomiokapitulin oman epäkunnioittavan lehdistötiedotteen ja toiminnan jälkeen myöhään illalla esitin piispaa vastaan vastavuoroisesti kehotuksen tehdä johtopäätöksiä omasta viranhoidostaan. Totta kai tuollaisessa tilanteessa ilmaukset ovat myös kärjistyneitä toisin kuin rauhallisempana aikana esitetyt näkemykset.

On epäilemättä monia asioita, joissa en kunnioita tuomiokapitulia korkeasti. Hyvin loukkaavana koin myös tuomiokapitulin ja kirkkoherrojen matkalla Tallinnassa, että eräskin kirkkoherra toistuvasti ja äänekkäästi ilmoitti hylkäävänsä Jumalan Luojana, kieltävänsä uskon Jeesukseen syntien anteeksiannon perustana ja kiistävän Pyhän Hengen olemassaolon. Jopa kapitulin väkeä istui pöydässä, mutta kukaan ei reagoinut vakavasti asiaan. Mielestäni tuomiokapitulin ja piispan tulisi tuollaisessa ilmeisessä tapauksessa puuttua asiaan, puhuteltava ja kaitsettava ”takaisin” kristilliseen uskoon, mutta vaikutelmaksi tuli, että ko. kirkkoherra sai jatkaa ateistista vakaumustaan kirkon suojissa. Niin hän jatkaa yhä edelleen. Tämä oli eräs esimerkki niistä syistä, miksi minun on vaikea nähdä Espoon hiippakunnan tuomiokapituli ja piispa Mikko Heikka sellaisena kunnioitettavana palvelijana (Back kirjoittaa myös tyylikkäästi ”kaitsijana”), jota erityisemmin arvostaisin. Suhteeni kapituliin ja piispaan on virkasuhde, ei sydänten lämmin suhde. Mielestäni se ei ole piittaamattomuutta, jos sydänten lämmin suhde ei synny vielä tuomiokapitulissa harjoitettua ”teologiaa” ja ”kirkkopolitiikkaa” kohtaan.


Edelleen muistettakoon yhä uudestaan ne suositukset jo sanottujen lisäksi, joita Heikka ja Leino esittivät 7.4.2009 tuomiokapitulissa. Tällaisten seikkojen tähden eivät luottamus ja kunnioitus kasva kyseisiä henkilöitä kohtaan, vaan romuttuu näiden korkeasta virka-asemasta huolimatta. Viranhoitoon liittyvissä kysymyksissä en ole kuitenkaan koskaan osoittanut tottelemattomuutta tai laiminlyöntejä tuomiokapitulin ja piispan antamien käskyjen ja tehtävien noudattajana. Minulla ei ole luvattomia poissaoloa, ei edes tavanomaisia sairaspoissaoloja näiden yli 2 vuoden aikana, jolloin olen toiminut kirkkoherrana Espoon hiippakunnassa. Pohjassa jumalanpalveluskävijöiden määrä on tänä aikana noin 30 % kasvanut edellisen vuosikymmenen alhaisesta tasosta. Sydäntäni Espoon tuomiokapituli ei ole nykyisellä teologiallaan kuitenkaan valloittanut.


Espoon hiippakunnan lehdistötiedotteet ovat olleet hyvin loukkaavia eikä niitä tule sivuuttaa, kun arvioidaan, miksi provosoiduin tarpeettoman ärtyneeksi ja toivoin piispan kiirehtivän jo eläkkeelle, koska nähdäkseni hänen hengellinen kaitsemansa ja näkynsä ovat pahasti rappeutuneet. Piispan pitää kantaa vastuu tuomiokapitulin lehdistötiedotteiden sisällöstä ja siksi hän saa kokea myös asiaa koskevan kritiikin. Myöskään ProKarelian kaltaiselle järjestölle ja sen edustamille ihanteille suosion antava tuomiokapituli ei voi luonnollisestikaan nauttia varauksetonta ihailuani. Jään tällöin selvästi kyyniseksi ja happamaksi tuomiokapitulin valitsemaa nationalistista uskontotulkintaa vastaan, jollainen tulkinta sopisi jo selvästi unohtua monikulttuurisuuteen valmistuvassa Euroopassa. Viranhoidossani en ole ollut piittaamaton edes vähäisessä määrin.


Tuomiokapitulin lehdistötiedotteet ovat ongelmien taustalla


Tuomiokapitulin lehdistötiedotteet minua vastaan olivat erityisen loukkaavia ja poikkeuksellisia. Sen tähden asia etenee normaalin järjestyksen mukaisesti. Tutkinta on tutkinta, se ei ole vielä syytös tai oikeuden tuomio. Asiasta on poliisitutkintapyyntö jätetty 22.1.2010.


Tutkintapyynnössä Helsingin poliisille olen pyytänyt selvittää Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin toimenpidettä, jonka puheenjohtajana toimii piispa Mikko Heikka, kun kapituli on antanut 27.4.2009 lehdistötiedotteen tuomiokapitulin internet-sivuilla ja uudemman 12.1.2010 kello 14:29 lehdistötiedotteen Kirkon tiedostuskeskuksen kautta, minkä jälkeen lehdistötiedotetta on laajasti pidetty todellisuuden kuvauksena suomalaisissa valtakunnallisissa ja alueellisissa sanomalehdissä, televisiossa ja radiossa. Lisäksi tuomiokapituli on antanut 15.1.2010 venäjänkielisen lehdistötiedotteen Suomi.info –sivuston kautta. Pyysin selvittää, kuka on vastuussa loukkaavasta lehdistötiedotteesta, ja mikä on rikosoikeudellinen vastuu. Monilta eri osin tuomiokapitulin lehdistötiedote 12.1.2010 kello 14:29 ja 15.1.2010 olivat asiattomia, ja hyvin syvästi minua loukkaavia, jolloin siis 6 tuntia laajalevikkisen kapitulin tiedotteen jälkeen kirjoitin varsin karheasti blogissani. Tuomiokapituli oli sekä irrottanut lauseet vuorovaikutustilanteista, muuttanut lauseiden rakenteita, kääntänyt kysymykset väitelauseiksi, muuttanut merkitykset ja sijoittanut kokonaisuuteen, joka on hyvin vahingoittava.


1) Tuomiokapitulin esittämät syytökset esitetään minua koskevan erottamis- ja kurinpitoprosessin aikana ko. lehdistötiedotteessa, johon reagoin blogissani 6 tunnin kuluttua. Jos syytöksiä pidettäisiin oikeana, ne voisivat minun kannaltani negatiivisella tavalla vaikuttaa käynnissä olevan kurinpitoprosessin lopputulokseen ja sen saamaan reaktioon. Tällaisen ”todellisuuden” luonne onkin jo syntynyt eri puolilla valtakunnan lehdistöä ja internettiin syntyneitä minua vastustavia ”parjausblogeja”. Epäilemättä tuo kaikki loi stressiä mieleeni.
2) Syytökset esitettiin yhteydessä, jossa tuomiokapituli äärimmäisellä tarkkuudella ("kuin piru Raamattua") tutki minun omia lausuntojani, minun teksteiksi väitettyjä (epäaitoja) lauseita, poimi tuhansien sivujen joukosta värikkäitä ilmauksia, irrotti sanat vuorovaikutuksesta ja kirjallisesta lajistaan sekä muutti lauserakennetta tiedotteeseensa. Tuomiokapitulin on täytynyt olla äärimmäisen tietoinen pientenkin vivahde-erojen ja lauserakenteen erojen merkityksestä, koska piispan johtaman kapitulin ihmiset ovat saaneet nimenomaisesti akateemisen koulutuksen kirjallisuuden tutkimiseen. Tässä tilanteessa olisi olettanut äärimmäistä harkintaa tuomiokapitulin omien lausuntojen muotoilussa, jotka olivat kuitenkin loukkaavia ja jopa valheellisia.
3) Tuomiokapituli esti tuon pienen hetken omalla salassapitopäätöksellään lukijaa tarkistamasta esitettyjen syytösten paikkansapitävyys, vaikka lähettikin mainitun lehdistötiedotteen. Tätä jälkimmäistä ongelmaa ei poista enää lehdistötiedotteen laajan levikin ja käytön jälkeen se, että 19.1.2010 on kapituli päättänyt asiakirjojen julkistamisen mahdollisen. Asiasta tuomiokapituli ei ole kuitenkaan tiedottanut laajalle yleisölle.
4) Kunnia on kirkkoherran viran harjoittajalle elintärkeää. Piispalla ja tuomiokapitulilla ei ole mitään suurempaa oikeutta loukata kirkkoherran kunnia väärien tietojen avulla julkisten tiedotusvälineiden välityksellä. Piispalla on tietenkin käytössään muut menetelmät pappien kuriin panemiseksi. Oikeus monipuoliseen ja tiukkasanaiseen arvokeskusteluun yhteiskunnasta ja politiikasta kuuluvat myös piispalle, asessorille jne. Kunnianloukkaus tiedotusvälineissä ei näihin kuulu näihin perustuslaillisiin oikeuksiin! Huomion arvoista on myös se, että toimimalla yhdessä ulkoministeriön tiedotuksen kanssa, on tuomiokapituli pyrkinyt saamaan herjaaville väitteilleen maksimaalista kansainvälistä julkisuutta.

On totta, että olen ilmoittanut keskustelussa olevan ääninauhan julkistamisen yhteydessä syvän pettymykseni Espoon hiippakunnan piispa Mikko Heikkaa ja tuomiokapitulia vastaan. Voin nyt kuukausien kuluttua tunnistaa sen vihan voiman, joka freudilaisittain Nachträglichkeit-ilmiön tavoin valtasi minut mainittujen loukkausten tähden. Olisi kuitenkin todellisuuden väärentämistä, jollei reaktiotani tarkastella suhteessa tuomiokapitulin ja tutkinta-asiamiehen edeltäneeseen omaan menettelyyn juuri edeltävien tuntien ja jopa liki koko vuoden aikana.

Eduskunnan oikeusasiamiehen kansliasta on 11.5.2010 ilmoitettu, että he seuraavat yhä tilannetta (Dnro 4885/4/09). Ko. ilmoitus on vastineeni liitteenä.

Pyydän anteeksi

Pyydän anteeksi, että olen vihaisena kirjoittanut hyvin tylysti tuomiokapitulia vastaan, jonka olisin toivonut silloin niin kuin toivon yhä edelleen toimivan Jumalan oikean evankeliumin palvelijana pikemmin kuin tietyllä tavalla tulkittujen suomalaisten (tai virolaisten) poliittisten ääriryhmien puhemiehenä. Saamani tiedon mukaan Espoon tuomiokirkkoseurakunnan Kauklahden kappelissa kyläkirkossa sunnuntaina 16.5. klo 12 Mare Palgi Kosen saarnasi ja kuvaili tyypillisen nykyvirolaisen identiteettimyytin mukaisesti, miten Neuvostoliitto oli kaiken pelon takana ja kirkon nykyongelmien syy, mutta samanaikaisesti vaikeni täysin Viron luterilaisen kirkon osallisuudesta alueella toimitettuun holokaustiin, joka tapahtui vain vähän aiemmin. Ylipäätänsä pidän hyvin paheksuttavana, että kirkoissamme tietyllä tavalla tulkittava poliittinen historia saa saarnavuoron, kun taas lain ja evankeliumin saarna Kristuksen sovitusuhrin ja uskon puolesta unohtuvat. Pidänkin outona, että tuollaiset poliittiset saarnavuorot ovat myös omien korvieni perusteella kovin tyypillisiä, kun taas minä joudun erityiseen tutkintaan, vaikka en tuo politiikkaa jumalanpalveluselämään lainkaan.

En pyydä anteeksi toimintaani pappina, mutta pyydän anteeksi, että joskus ilmaisen karkean voimakkaasti pettymykseni kirkkomme nationalistispoliittiseen käpertyneisyyteen, vaikka kirkon tehtävä pitäisi olla globaali, universaali, katolinen, missionäärinen.








Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Kotisivut http://personal.inet.fi/business/molari/