Kaikki hullut kuvitelmat Venäjästä näyttävät uppoavan suomalaisiin. Siksi puolustan jo nyt aivan aluksi tuollaisia hulluja kuvitelmia vastaan, että en ole mikään Neuvostoliitto-fani, en ole kommunisti, en pidä edes nykyistä Venäjää paratiisina.
Tämä Neuvostoliiton ja kommunismin vastainen "kritiikkini" ei kuitenkaan tarkoita, että kiistäisin kansainvälisen ja kansallisen työväenliikkeen lukuisat ansiota tai yhä edelleen tärkeän merkittävyyden.
Asetelmaa ei pidä ajatella sillä tavalla mustavalkoiseksi tai mustapunaiseksi.
Sitä vastoin haluan reaalista suhtautumista todellisuuteen. The Soviet Story ei ole reaalista eikä rehellistä suhtautumista, vaan propagandistista valehtelua vihan virittämiseksi Venäjää vastaan.
Tässä esittelen erityisen lyhyen tiivistelmän erityisesti Aleksandr Djukovin kirjasta, jossa käsitellään elokuvaa. Lisäksi olen poiminut muutamia venäläisiä sanomalehtijuttuja elokuvasta.
Jos tietämys Venäjästä ja Neuvostoliitosta on onnettoman köyhä, kuten tavallisesti on liian monella henkilöllä, tuo elokuva saattaa vaikuttaa ihan vilpittömältä ja oikealta kuvaukselta. Silloin silmät pyöreänä katsotaan tapahtumia, mutta ei kyetä analysoimaan elokuvan propagandistista juonta. Nämä juonet on jo edellä kerrottu. Luettelen nyt muutamia valheita, joita elokuva käyttää.
Elokuvan tausta
Elokuva ei välitä historiallisesta totuudesta, vaan siinä propagandistit ovat etsineet vain skandaalia. ”Historiallinen” perusta oikeuttaa omille epärehellisille toimille. Poliitikot eivät tarvitse historian tutkijoita, vaan propagandisteja, jotka voivat luoda lumoavan valheen totuuden maskiksi. The Soviet Story on syntynyt Latvian viranomaisten määräyksenä. Se on lähtökohtiensa vuoksi jo poliittinen, ei historiallinen. Jokainen kriitikko leimataan luonnollisesti Kremlin vaatimusten toistajaksi.
Elokuvan ohjaaja on latvialainen Edvīns Šnore ( s. 1974) ja tuottaja Kristaps Valdnieks. Snore on saanut valmiiksi politiikan tieteistä maisterin tutkinnon. Mies kirjoitti kummallisen herjauskirjoituksen ProKarelian kotisivuilla kriitikkojaan vastaan. Tykistöprikaatin kilta ylistää myös teosta ainutlaatuiseksi (http://www.tykistoprikaatinkilta.fi/Soviet%20Story%20ma%2020Huhti%20Tampere.pdf). Elokuvan on sponsoroinut Euroopan parlamentti ja UEN ryhmä. Latvian mepit Girts Valdis Kristovskis ja Inese Vaidere näkivät paljon vaivaa, jotta elokuva saisi taloudellisen tuen. Alkuaan elokuvaa varten oltiin kriittisiä, koska se nähtiin syyttävän Venäjää Neuvostoliiton seuraajana (Latvijas Avize 31.3.2008). 9.4.2008 järjestettiin Euroopan parlamenttiin aggressiivinen promotio elokuvaa varten. Inese Vaidere julisti, että hän uskoo elokuvan käännekohdaksi Euroopan historian tulkinnassa. Elokuvaan suhtauduttiin alusta asti kriittisesti. Euroopan parlamentin jäsen Tatiana Zhdanok määritteli elokuvan ”propagandistiseksi valheeksi”. Venäläiset historiantutkijat osoittavat useita virheitä, joita esiintyi elokuvissa. Esimerkiksi Izvestija-lehdessä 9.4.2008. Viktor Zozulja (Виктор Зозуля) kirjoitti artikkelin Евродепутатам показали сталинский ужастик. Lehtihaastattelussa Valeri Bogomolov (Валерий Богомолов) määritteli ongelmat osuvasti: "Позиция Европарламента, профинансировавшего латвийский фильм, вызывает недоумение. В Латвии действуют существенные ограничения в отношении русскоговорящих жителей, у них нет права участвовать в выборах. Даже на уровне муниципалитетов. Зачастую у иностранца в этой стране прав больше, чем у русского, родившегося в Латвии и прожившего там всю жизнь. Латвия вступила в НАТО и ЕС. Что, там стало от этого больше демократии? Или от фильма про "советскую оккупацию" станет больше демократии? Что, такие фильмы способствуют внутриполитическому спокойствию и защите прав национальных меньшинств в стране? Думаю, европейским коллегам надо было задать себе эти вопросы, прежде чем подписывать грант на антисоветскую, а по сути антироссийскую пропаганду". Bogomolov ihmetteli, että Latviassa venäläisten asema on paikallisvaaleissakin huonompi kuin ulkomaalaisten, vaikka venäläiset olisivat asuneet koko elämänsä Latviassa. Latvia on liittynyt Euroopan Unioniin ja Natoon. Onko tullut enemmän demokratiaa? Edistääkö elokuva turvallisuutta ja vähemmistön oikeuksien kehittymistä maassa?
Elokuvaa on markkinoitu Massamurhaajien Voiton juhlana, mikä on tietoisesti protesti Venäjää vastaan. Latvian presidentti Valdis Zalters ja oikeusministeri Gajdis Berzinsh ovat pitäneet täysin sopivana esittää elokuva koululaisille. Elokuvaa on kuitenkin pidetty aivan liian järkyttävänä lapsille (esim. Tynis Lukas).
Rakennettu virheistä ja väärennöksistä
Elokuvaa hallitsee väite NKVD:n ja Gestapon yhteistyösopimuksesta. Elokuvan mukaan Neuvostoliiton apu Natsi-Saksalle Holokaustin suorittamisessa perustuisi ”äskettäin löydettyihin dokumentteihin”, mutta tällaisia dokumentteja ei ole olemassa. Elokuva esittää fiktiivisen aineiston. Väitetty ”sopimuspaperi” ilmestyi ensimmäistä kertaa 1990 antisemitistisessä Память-sanomalehdessä Moskovassa. Koko dokumentti on kuitenkin aivan fiktiivinen. Sen kerrotaan sijaitsevan Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen keskuskomitean arkistossa 13 vuosilta 1956–1966, mutta siellä ei ole mitään asiaan liittyvää dokumenttia. Tarinan mukaan dokumentti olisi päivätty marraskuulle 11. päivä 1938, jossa kirjoittajina olisi G. Müller Gestapon neljännestä osastosta, mutta tosiasiassa tällainen tuli vasta 27.9.1939. Propagandaelokuvassa käytetään historiallisia nimiä ja päivämääriä, mutta nämäkään eivät ole todellisia.
Propagandaelokuvassa esitetään järkyttävä määrä ruumiita, bolshevismin uhreja, mutta nämä on poimittu Nazi-propagandasta vuodelta 1941. Tällöin kuvia näytettiin Punainen sumu –elokuvassa. 1997 julkaistiin antisemitistinen kirja uudestaan. Kuvat esittivät kuitenkin Latvian nationalistien rikoksia: nämä toimivat Gestapon kanssa yhteistyössä. Koskaan Neuvostoliiton NKVD ei ollut tuomittu näistä rikoksista. Ruumisröykkiöt ovat seurausta latvialaisten nationalistien teoista, kun nämä olivat yhteistyössä Gestapon kanssa. Nyt vanhat kuvat on otettu uuteen käyttöön, vihan virittämiseen Venäjää vastaan.
Holodomor-osa elokuvasta on tehty valokuvista, jotka ovat vuosilta 1921-1922 Volgan alueelta. Elokuvan tekijät väittävät toki, että valokuvat olisivat vuosien 1932-1933 nälänhädän uhreista. Venäjän sisällissodan jälkeen Fridtjof Nansen perusti Nansenin avun ja juuri tämä komitea julkaisi kiihotusaineistoa, jota levitettiin eri valtioihin saadakseen hallitusten ja väestön mielenkiinnon Venäjä-apua varten. Sitä vastoin latvialaisten propagandaelokuvassa kuvat on otettu Holodomor-kuvaukseksi. Monet näistä valokuvista tunnetaan 1920-luvulta jopa amerikkalaisista historiateoksista ja näyttelyistä!
Elokuvan Gulag-maalaukset ovat niinkin myöhäisiä kuin 1980-luvun lopulta, ensi kertaa ne esitettiin 1995 Venäjän poliittisen historian museossa. Niiden nimi oli tällöin Gulag-taidetta, mutta Danzig Baldaev ei tehnyt niitä 1933. Piirrokset ei ole välähdys elämästä, vaan maalarin omaa mielikuvitusta, jota ei voi pitää historiantutkimuksen aineistona. 1980-luvulla neuvostorikokset olivat taiteessa tyypillinen piirre.
Elokuvassa väitetään, että Karl Marx olisi määritellyt luokkien ja rotujen tuhoutumisen vallankumouksellisessa holokaustissa. Elokuva tekee väitteen luotettavan näköiseksi päiväyksellä 16.4.1853, josta Journal of teh History of Ideas olisi kertonut 1981. Tämäkin on pelkkä valhe, sillä Marxin teos Kansojen paperi ei sisällä mitään viittausta luokkiin ja rotuihin. Myöskään 13.1.1849 Neue Rheinische Zeitung –lehti ei kerro vallankumouksellista holokaustia, vaan Engels (!) puhuu vallankumouksesta ja vastavallankumouksesta. Hänen näkemyksensä ei juuri poikkea aikalaistensa Hegelin ja monien muiden näkemyksistä, mutta myöskään vaadi vastavallankumouksellisten kansojen tuhoamista. Myös latvialainen politiikan tutkija ja kulttuurikommentaattori Ivars Ījabs on moittinut elokuvaa vastaavista lukuisista historiallista virheistä (Latvijas Vēstnesis 15.6.2008). Hänen mukaansa on yksinkertaisesti valheellista esittää Marx rasististen kansanmurhien esikuvaksi.
Elokuvassa väitetään Stalinin kirjeestä Kaganovichiin 11.9.1932, jossa Stalin olisi ilmoittanut hyväksynnän kadottaa Ukrainan. Kirje on tosiasiassa 11.8.1932, mutta ei sisällä ainuttakaan sanaa Ukrainan kansanmurhasta. Pikemmin kirje vaatii tehostaa taloudellista ja poliittista potentiaalia.
Elokuvassa esitetyt tiedot Ukrainan viljan kuljetuksesta Neuvostoliittoon ovat perättömiä. Elokuvan tarkoituksena on osoittaa, että Neuvostoliitto ryösti Ukrainan viljat, vaikka Ukrainan kansa kuoli nälkään. Elokuvan mukaan 2,6 miljoonaa kg viljaa olisi viety ulos 1929, 48,4 miljoonaa vuonna 1930, 50 miljoonaa vuonna 1931, 51,8 miljoonaa vuonna 1932, 17,6 miljoonaa vuonna 1933 ja 8,4 miljoonaa vuonan 1934. Venäjän viljatilastojen mukaan Neuvostoliitto toi vuonna 1929 2,6 miljoonaa kiloa, 48,4 miljoonaa vuonna 1930, 51,8 miljoonaa 1931, 18 miljoonaa vuonna 1932, 17,6 miljoonaa 1933 ja 8,4 miljoonaa vuonna 1034. Erityisesti vuosi 1932 on kiinnostavaa, koska elokuva liioittelee viljan viennin 2,5 kertaiseksi. Tarkoituksena on propagandafilmissä julistaa, että Neuvostojohto ei välittänyt nälänhädästä ja itse asiassa olisi lisännyt viljan vientiä nälkäänäkevien alueelta dramaattisesti!
Elokuva esittää absurdin ajatuksen, että Stalin olisi torjunut mahdollisuuden Hitlerin vastaisesta liittoumasta. Itse asiassa Stalin yritti rakentaa natsien vastaista koalitiota ja rakentaa rauhaa Eurooppaan heti Hitlerin valtaan tulon jälkeen. Vuonna 1935 Neuvostoliitto, Ranska ja Tšekkoslovakia kirjoittivatkin keskinäisen avun sopimuksen. Neuvostodiplomaatit jatkoivat yrityksiään rakentaa Hitlerin vastaista turvallisuusjärjestelmää vuonna 1939, kun 17.4.1939 Neuvostoliitto ehdotti Englannille ja Ranskalle keskinäisen avun sopimusta. Kuitenkin 26.4.1939 Ulkoasiainministeri Halifax vastusti sopimusta Neuvostoliiton kanssa, koska sellaisella sopimuksella olisi huono vaikutus Britannian ja Saksan suhteisiin. L. Colier väitti jopa, että hallitus ei halua yhteyksiä Neuvostoliittoon, koska pikemmin Englanti tahtoo antaa ”Saksalle mahdollisuuden kehittää aggression Idässä Venäjän kustannuksella”. Myöskään väite Neuvostoliitosta vuosina 1939-1941 Saksan tärkeimpänä taloudellisena tutkija ei pidä paikkaansa. Vuonna 1940 Neuvostoliitosta tuli Saksan tuontitavaroista vain 7,6 %, vuonna 1941 luku oli 6,3 % ja vuonna 1942 6,6 %. Neuvostoliittoa enemmän tavaraa toimittivat Italia, Tanska, Romania ja Hollanti.
Elokuva sisältää tarinan Gestapon ja SS-johdon harjoituksista NKVD:n kanssa. Mitään todistetta ei esitetä väitteelle. Elokuva väittää NKVD:n ja Gestapon tapaamisesta juutalaiskysymyksen tähden Krakovassa vuonna 1040. Sellaista kokousta ei kuitenkaan ollut eikä tuollaista dokumenttia ole. Maaliskuussa 1940 Venäjän ja Saksan viranomaiset tapasivat Krakovassa, mutta nämä eivät olleet NKVD:n ja Gestapon virkailijoita eikä aiheena ollut juutalaiskysymys. Venäjän delegaatiossa V.S. Eganrov, L.I. Nevski ja V.N. Lisin keskustelivat pakolaisten vaihdosta.
The Soviet Story –propagandaelokuva väittää että Neuvostoliitto tappoi enemmän kuin 20 000 000 miestä, naista ja lasta. Filmin tekijät eivät esitä mitään faktaa numeroiden tueksi. Mitä ylipäätänsä tarkoittaa ilmaisu, että ”Neuvostoliitto” surmasi. Hyvin tiedetään, että 86 983 ihmistä tuomittiin kuolemaan vuosina 1918-1953. Mahdollisesti kokonaismäärä nousee jopa 5,66 miljoonaan. Sitä vastoin 20 miljoonaa on jotain aivan kummallista.
Mitä on kaiken jälken sanottava?
En ihannoi mitenkään Neuvostoliittoa ja vielä sitäkin vähemmän Stalinia. Kysyn aina poliittista elokuvaa katsoessa, kuka tarvitsee elokuvaa ja mihin tarkoitukseen. Tällaista elokuvaa pitää tarkastella motiivi-kysymykset mielessä. Elokuva ei ole historian tutkimus, vaan fiktiivinen elokuva, joka liittyy jotenkin historiaan.
Latvialaisen elokuvan tekniikan avulla Stalinin uhrit siirretään modernin Venäjän uhreiksi, koska elokuva väittää, ettei Venäjällä olisi mitenkään tehty tiliä tai muutettu kurssia menneisyyden syntien jälkeen. Tykistökilta ja ProKarelia on löytänyt Venäjän vastaisen kammon vahvistamisesta riittävän perusteen elokuvan laittomaan esittämiseen ympäri Suomea. Elokuvaa ei ole tarkistettu asianmukaisella tavalla ennen sen julkista esittämistä Suomessa.
Elokuva haluaa esittää modernin Venäjän uusnatsien valtiona. Aleksandr Djukov (Александр Дюков; ”The Soviet Story” 2008) kirjoittaa osuvasti, että ”elokuvan tekijät tahtovat siirtää Euroopan huomion pois Latvian vakavista rikoksista, joita nämä tekivät yhteistyössä Natsi-Saksan kanssa Natsi-Saksan palvelijana, ja myös tahtovat kätkeä modernissa Latviassa natsirikollisten rehabilitoinnin sekä venäläistaustaisten ”kansallisuutta vailla olevien” puutteelliset oikeudet Latviassa”. Professori Viktor Manoilo määritteli äskettäin haastattelussani Baltian alueen ”satelliittivaltioiden”ongelman osuvasti vastaavalla tavalla: russofobia kasvaa päiväpäivältä ja nousee jo valtiolliseksi uskonnoksi. Nämä venäläisvastaiset toimet, joita nationalistit harjoittavat, ovat luonteeltaan massapsykoosia: niitä ei säätele kansainvälinen tai kansallinen oikeus, vaan psykiatria (Русофобия в Эстонии с каждым днем набирает обороты и усилиями местных политических интриганов стала почти государственной религией. Также как и в современных сектах, политические акции эстонских националистов против России все чаще принимают характер массового психоза, который уже является сферой регулирования не внутреннего и международного права, а, скорее, психиатрии”).
 |
Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172,
Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374
LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4
|
