Kirkonvastaiset voimat pelkäävät ortodoksisuuden vahvistumista Venäjällä, heitä pelottaa kansallisen tietoisuuden ja kansallisten (so. ei-länsimaisten, ei-amerikkalaisten) tiedotusvälineiden elpyminen. Tällaiset vihamieliset ihmiset ovat harvassa, mutta joillakin heistä on vaikutusvaltaa ja he ovat valmiit käyttämään rahoitusta, tiedotusta ja hallinnollisia resursseja saattaakseen piispat ja papit huonoon valoon, luodakseen skismaa ja vieraannuttaakseen ihmisiä kirkoista. Nämä voimat edistävät aggressiivisen liberalismin vääriä arvoja, mutta sitä vastoin kirkko järkkymättömästi kantansa mukaisesti vastustaa tällaisia anti-kristillisiä ilmiöitä, kuten samaa sukupuolta olevien liittojen tunnustamista, kaikkien halujen vapaata ilmentämistä, hallitsematonta kuluttamista, sallivuuden propagandaa ja haureutta.
Lisäksi hyökkäykset kirkkoa vastaan tuovat etua niille, joiden kaupallista etuja loukkaa se, että uusia kirkkoja rakennetaan tiheästi asutuille alueille Moskovassa ja muissa suurissa kaupungeissa.
Pussy Riot hyökkäsi naisia vastaan kirkossa
Ortodoksisen kirkon ja kristinuskon vastaiset voimat ovat yhä enemmän ilmeiset ja akuutit – niiden merkittävin voimanlähde ovat kansainväliset, Venäjän ulkopuolelta tulevat ei-kristilliset tukiverkostot ja ”mainostoimistot”. Erityisen merkittäviä olivat ennen vaaleja ja vaalien jälkeen ne hyökkäykset, jotka paljastivat näiden hyökkääjien poliittiset taustat, kuten myös hyökkääjien anti-venäläisyyden.
Tietysti tunnetuin tapaus on Pussy Riotin loukkaava tempaus, joka on vain osa tuota anti-venäläistä poliittista hyökkäystä ortodoksista kirkkoa vastaan. Tapaus ei ole kuitenkaan ainut loukkaava tempaus, jota ryhmä toimitti; myös muita ryhmiä osallistui samanaikaisesti häpäiseviin tempauksiin.
Pussy Riotin ryhmän jäsenten tiedetään harrastaneen julkista ryhmäseksiä lasten museovierailun aikana, Pussu Riotin nyt rikosoikeuteen joutunut nainen harjoitti ”seksiä” kaupan hyllyltä otetun broilerin kanssa julkisessa tavaratalossa, ryhmän jäsenet heittivät virtsaa miliisien päälle Pietarin keskustassa ja muuta järkyttävää. Pussy Riotin äiti-esiintyjä, Nadezhda Tolokonnikova, antoi lapsensa buddhalaiseksi, joten tuskin kirkossa hyökkäyksen tehnyt äiti mitenkään uskottavasti voi esittää ortodoksisen kirkon hartautta. Ryhmäseksitempaus oli pilkallinen hyökkäys naiseutta ja äitiyttä vastaan.
Pussy Riotin kiroileva manaus kirkon ambolla oli myös loukkaus ortodoksinaisia ja naisia yleensäkin vastaan, koska kiroilussa loukattiin pyhää Mariaa, Jumalansynnyttäjää. Vetoaminen Mariaan esitetyllä tavalla ei osoita kunnioitusta Jumalansynnyttäjää kohtaan, vaan aivan päinvastaista asennetta.
Kirkon suhtautuminen naiseen näkyy erityisesti siinä, miten suuresti kirkko ja uskovaiset arvostavat Jumalanäitiä, jota ylistetään enemmän kuin kaikkia pyhiä yhteensä, jopa enemmän kuin enkeleitä. Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä on Kristuksen Äiti ja kirkon äiti. Äitiys on ortodoksisessa kirossa läsnä kaikkein pyhimmän Jumalansynnyttäjän hahmossa. Pyhiä ei kunnioiteta jumalina, vaan ihmisinä, jotka ovat saavuttaneet hengelliset korkeudet ja liittyneet Jumalaan.
Ei yksittäistapaus, vaan ilkivallan ja häpäisyjen sarja
Myös ulkomaiset, Venäjän ulkopuolelta hyökkäyksen tukemiseen liittyvät tahot vaikuttavat omien profilointiensa mukaan enemmän ateisteilta kuin Venäjän ortodoksisen kirkon jäseniltä. Täten hyökkäystä ja hyökkäyksiä on pidettävä pikemmin ortodoksisen kirkon ulkopuolelta järjestettynä järjestelmällisenä hyökkäyksenä kirkon uskonnollista oikeutta ja uskoa vastaan. Järjestelmällisesti ja systemaattisesti harjoitettiin kirkollisen työn uskottavuuden häpäisemistä. Papistoa sekoitettiin provokaatioihin; arkkipapit ja papisto otettiin esiin tyytymättömien protestiryhmien huomion kohteeksi, kun nämä tyytymättömät etsivät pientäkin vihjettä, jotta voisivat vääristää kaikki likaisen uutisen tarpeisiin.
Keväällä 2012 alkoi ortodoksisia kirkkoja vastaan ilkivallan ja häpäisyn sarja, erityisesti 21. helmikuuta Kristus Vapahtajan katedraalissa jumalanpilkalla. Tuolloin ryhmä herjasi ambolla alttarin välittömässä läheisyydessä meidän Herramme Jeesusta Kristusta ja Neitsyt Mariaa ja suurimpien pyhien muistoa.
6. maaliskuu eräs mies rikkoi Pyhän Vanhurskaan Procopiuksen katedraalissa Veliki Ustjugissa (Vologdan alue) kirveellä 30 ikonia, kaikkein arvokkaimmat hengellisesti, historiallisesti ja taiteellisesti.
18. maaliskuuta Pyhän Sergei Radonesilaisen kirkossa Mazurin (Valko-Venäjä) kaupungissa tahrattiin merkinnöillä ja rienauksilla Pyhän Ristin arvokas ikoni.
20. maaliskuuta, Stavropolin Nevinnomysskin Pokrovskyn katedraalissa rikottiin metsästysveitsellä ikoneita ja jumalanpalvelusristi sekä lyötiin pappia, rikottiin Valtakunnan portti ja saastutettiin Herran alttari.
Samaan yhteyteen kuuluvat herjaavat hyökkäykset kirkon arkkipiispaa vastaan. Kaikki tämä on ortodoksisen ja Venäjän ortodoksisen kirkon vastaista kampanjaa.
Tiedämme mahdollisesti historiakirjoista, kuinka 1900-luvun alussa Kristuksen uskoa, Pyhää Kirkkoa, ortodoksisen kirkon katedraaleja ja pyhäkköjä vastaan nousi samanlaisia järjettömiä iskulauseita. Silloin asialla olivat petturi-uudistajat, jotka olivat valmiit pilkkaamaan Jumalan nimeä, pyhiä ikoneita ja temppeleitä, tuhoamaan piispat, papit, nunnat ja maallikot. Vuonna 1918 uskonnolliset ihmiset puolustivat Aleksander Nevskin luostaria, jota vastaan oli noussut sulkemisen raivo, kun militantit ateistit hyökkäsivät luostariin. Papit ja maallikot seisoivat puolustuksena. Monet heistä todistivat uskollisuudesta Kristukselle ja hänen kirkolleen, kaatuen jumalattomien käsissä. Vuonna 1917 kirkkoa kohdannutta katastrofia ortodoksit kutsuvat 70-vuotiseksi ”Babylonin vankeudeksi”, jolloin helvetin voimat pyrkivät lopullisesti tuhoamaan kaiken tiedon Kristuksesta ja karkottamaan Kristuksen muiston ihmisten sydämistä.
Tänä päivänä Venäjän ortodoksisen kirkon uskovaiset voivat olla varmoja, että nykyinen koettelemus niin kuin jo 1900-luvun alussa tekee kirkosta entistä vahvemman. Ei uudet kovat ajat, eikä "heikko hävyttömyys" hajota tai heikennä uskovaisia ortodokseja ja heidän rakasta kirkkoaan, sillä ortodoksi kristityt turvautuvat rukouksessa ja voimakkaassa luottamuksessa Jumalan apuun, tietäen, että jokainen paha ja jokainen valhe on voitettu ristin ja Kristuksen ylösnousemuksen voimalla. Venäjän hengellinen tulevaisuus riippuu siitä, kykeneekö kirkko täyttämään hengellisen tehtävänsä, onko apostolien kaltaisia ihmisiä uskossaan ja innossaan palvella Jumalaa, rakkaudessaan Kristukseen ja Jumalan kansaan.
Consensus patrum, uskollisuus pyhien isien perimätiedolle
Venäjän ortodoksisen kirkon suhtautuminen uskoon perustuu dogmaan, Jumalan ilmoittamaan todelliseen totuuteen, kirkon koko opetukseen, joka kristityn on otettava uskossa vastaan. Tässä asennoitumisessaan Venäjän ortodoksinen kirkko poikkeaa ratkaisevasti kansankirkollisesta suomalaisesta luterilaisesta kirkosta, jonka mukaisesti Suomessa on muodostettu uskomuksia ja toiveita kirkkoa vastaan esitettävien paineiden vaikutuksesta. Kun kansankirkollinen luterilainen yhteisö ratkaisee uskon malliin liittyvät päätöksensä poliittisesti vaaleilla valittujen edustajien äänestystuloksilla ja median luomaa painetta haistellen sekä paikallisseurakuntien toimintaa johdetaan poliittisissa mikrovaaleissa valittujen edustajien avulla, niin Venäjän ortodoksiselle kirkolle dogmit ovat koko kirkon yhteistä omaisuutta, perustuvat ekumeenisten kirkolliskokousten määritelmiin.
Heresiat ovat sitä vastoin mielipiteitä, jotka ovat kirkon opin vastaisia, vaikka media ja viihde-elämän tähdet loisivat niiden puolesta monikansallisia kampanjoita.
Venäjän ortodoksinen kirkko on ollut aina sitä mieltä, että dogmit ja moraaliin liittyvät käskyt ovat rikkumattomasti yhteydessä toisiinsa, toista ei ole ilman toista. Tässä uskossaan Venäjän ortodoksinen kirkko poikkeaa keskeisesti protestanttisista läntisistä naapureistaan. Lännessä poliittisesti valittu kirkkoneuvosto tai seurakuntaneuvosto voi painostaa homovihkimiset kirkkotilaan, mikäli pappi ei tahdo mukautua toiveeseen. Viime kädessä tuomiokapitulit ja ”syrjimättömyyttä” tutkivat lainvalvontaviranomaiset tulevat kirkkoneuvoston ja gay-parien tueksi. Läntisissä kirkoissa ja uskonnollisissa yhteisöissä kristinuskon absoluuttisuus on joutunut yhä enemmän alisteiseksi suhteessa kunkin ajan todellisuuskäsityksen kanssa.
Kun kirkkoisä Augustinus lausui, että kristityn tulee nauttia Jumalasta ja käyttää maailmaa, niin maallistunut nykyihminen menettelee juuri päinvastoin. Tällöin myös läntiset kirkot ja uskonnolliset yhteisöt saavat kohdata sekularisaation seurassa ihmisen omalakisuuspaineet. Omalakisuus-idea periytyy Max Weberin Eigengesetzlichkeit-mallista, mutta on kehittynyt sittemmin uusiin pyrkimyksiin. Kun klassisemmin teologiassa voitiin keskustella regimenteistä, nyttemmin keskustelu on siirtynyt ihmisen omalakisuudeksi, jonka tulisi toteutua sekularisaation vaatimusten mukaisesti yhtä hyvin kirkon alttarilla kuin kylillä, kaduilla ja kujilla, puhuttamaan kyläkapakoista ja anonyymeistä kirjoittajista netissä. Todellisuudessa omalakisuuden vaatimus ei tarkoita, että nykyisessä historiallisessa vaiheessa ihminen yksilönä tai erilaiset painostusryhmittymät voisivat irtaantua normirakenteista. Vaatimukset ”irti normeista” johtavat aina uuteen normatiivisuuteen, tilalle vain saapuu vieläkin jyrkemmät normit, jotka tahdotaan asettaa vanhojen tilalle. Etiikan syrjään jättäminen teologisessa keskustelussa on vasta nuori-ilmiö länsimaisessakin kristikunnassa: klassisessa antiikissa, keski-ajalla aina uuteen aikaan saakka on etiikka ollut keskeinen filosofinen ja teologinen osa-alue. Tämä keskeisyys näkyy edelleen Venäjän ortodoksisessa kirkossa, mitä tietyt tahot eivät tahtoisi hyväksyä.
Ortodoksi tunnustaa, että jokainen dogmi ilmoittaa totuuden, osoittaa tien ja tekee meistä elämään osallisia. Venäläisen jumaluusopin 1900-luvun oivalliset teologit Vladimir Lossky ja Georges Florovsky osoittivat venäläisen teologian terveen suunnan ”Eteenpäin – isien luo”: Elämä Kristuksessa on samanaikaisesti isien yksimielisyyttä opinkappaleiden peruskysymyksistä, consensus patrum, uskollisuutta pyhien isien perimätiedolle kun vastataan nykypäivän ihmisten polttaviin kysymyksiin.
Ortodoksinen kirkko ei pelkää varhaisten kirkkoisien opetusten toistamista. Tässä erityisesti Venäjän ortodoksinen kirkko poikkeaa suomalaisesta kansankirkollisesta luterilaisesta yhteisöstä, mikä aiheuttaa myös suomalaiselle enemmän tai vähemmän maallistuneelle valtaväestölle sekä medialle hämmästystä ja ärtymystä, kun Venäjän ortodoksisen kirkon käytäntöjen ja uskon mallia ei muuteta provokatiivisten maallismielisten tai ei-kirkollisten ihmisten tempauksilla.
Periaatteessa perusdokumenttien tasolla myös suomalaisen kansankirkollisen luterilaisen yhteisön mukaan Raamattu on Jumalan sanaa, mutta teologisessa koulutuksessa, seurakunnallisessa julistustoiminnassa, hiippakunnallisessa koulutuksessa hengellisen työntekijöille sekä kirkollisen vallankäytön rakenteissa on havaittu periaatteellinen lause merkityksensä menettäneeksi. Venäjän ortodoksisen kirkon mukaan Raamattu ei ole ihmisten keksintöä: se on annettu ylhäältä, Jumalan välittömän ilmestyksen muodossa. Vanhurskaat, profeetat ja apostolit eivät pelkästään mietiskelleet Jumalaa ja rukoillee häntä, Jumala ei myöskään ilmestynyt minään abstraktina voimana, vaan Hän ilmestyi elävänä olentona, joka puhui, kuuli, näki, ajatteli ja auttoi. Niin syntyi Pyhä Raamattu.
Pyhittäjä Siluan Athoslainen lausuu, että ”Herra opitaan tuntemaan vain Pyhässä Hengessä, sekä taivaissa että maan päällä. - - - Pyhä Henki opetti sen pyhille profeetoille, apostoleille ja sitten pyhille isille ja meidän piispoille, ja niin todellinen usko on siirtynyt sukupolvesta toiseen meille saakka”. Ortodoksinen teologia ei rakennut modernin tai postmodernin transformaation tai metamorfoosin avulla, vaan nimenomaisesti Pyhässä Hengessä uskon siirtymiselle consensus patrum, uskollisena pyhien isien perimätiedolle. Tämä uskollisuus pyhien isien perimätiedolle on sisällöllisesti ja aineellisesti nimenomaisesti dogman ja moraaliin liittyvien käskyjen rikkumatonta yhteyttä pyhään Raamattuun.
Kirkko – Kristuksen valtakunta
Venäjän ortodoksisen kirkon kristityt tuntevat ja kokevat yksimielisesti pyhien isien kanssa, että kristittynä pääsemme osalliseksi Kolminaisuuden mysteeristä katumuksen kautta – täydellisen mielen ja sydämen ja tunteiden ja koko olemuksen muutoksen kautta. Oppi Kolminaisuudesta on Jumalan ilmoittama totuus. Ortodoksit tunnustavat uskonsa Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen, yhteen yksiolennolliseen ja jakamattomaan Kolminaisuuteen, kuten pyhän Johannes Krysostomoksen lturgiassa sanotaan. Isän rakkaus naulitsee ristiin, Pojan rakkaus naulitaan ristiin, Pyhän Hengen rakkaus riemuitsee ristin voimalla.
Viime aikojen hyökkäykset kirkkoa vastaan ovat hyökkäyksiä Kristuksen valtakuntaa vastaan: kirkko on Kristuksen valtakunta, jonka hän on verellään lunastanut, valtakunta, johon hän johdattaa ne, jotka hän on valinnut lapsikseen ja jotka ovat valinneet hänet Isäkseen. Kreikan sana ekklesia merkitsee kirkkoa, seurakuntaa, ihmisten kokoontumista: kristillinen kirkko on Kristuksien kutsumien kokous, ihmisten, jotka uskovat häneen ja elävät hänessä.
Kirkko on jumalallisen ja lihaksitulleen Logoksen elävä ruumis, Jeesuksen Kristuksen, jumalihmisen, persoona, yksi universaali Jumalihmisen organismi. Kirkko on Kristuksen eukaristinen ruumis: eukaristia yhdistää meidät häneen ja toisiimme. Kirkko on taivas maan päällä, jossa taivaallinen Jumala asuu ja elää (näin sanoo pyhä Germanos, Konstantinopolin patriarkka). Jumalanäiti ja enkelit ovat myös läsnä kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Kirkko on yksi, se on luotu Pyhän Kolminaisuuden kuvaksi ja se kuvaa Pyhän Kolminaisuuden olemuksen ykseyttä. Idän kirkossa – Venäjän ortodoksisessa kirkossa – ylin valta kuuluu tradition mukaan Kristukselle. Koko ortodoksista maailmaa käsitteleviä päätöksiä voitaisiin tehdä vain ekumeenisessa kirkolliskokouksessa, mutta idän kirkossa ei ekumeenisia kirkolliskokouksia ole järjestetty yli 1200 vuoteen.
Kirkon dogmatiikka perustuu liturgiaan, Lex orandi lex est credendi
Kirkon dogmatiikka perustuu liturgiaan; kristinusko on liturginen uskonto. Hyökkäykset jumalanpalvelustilassa ovat olleet tai vähintään aiheellisesti on voitu kokea täten hyökkäykseksi kirkon dogmatiikkaa vastaan. Kirkko ei ole nimenomaisesti dogmaattisten formuloiden rakentama yhteisö, vaan kasvanut liturgian pohjalta.
Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa dogmeista tulee meidän rukouskokemuksemme osa, me saamme kokea ne reaalisesti. Ortodoksinen kirkko on erityisen selvästi ja aina ollut sitä mieltä, että jumalanpalveluksessa uskon totuudet tulevat rukouksessa lihaksi: lex orandi lex est credendi. Tämän johdosta ja tätä ilmaisten ortodoksinen kirkko tahtoo säilyttää muuttumattomana jumalanpalvelusjärjestyksen, joka muotoutui Bysantissa 900-1000 –luvulla. Lex orandi lex est credendi ilmaisee ja ilmenee uskollisuudessa pyhien isien perimätiedolle consensus patrum.
Jumalanpalvelus on rukouskoulu, jossa ihmisen mieli ja sydän uppoutuu syvyyteen, kohtaavat Jumalan. Ortodoksit korostavat erityisen painokkaasti jokaisen rukouksen sanan ja rukouksen tarkkaavaisuutta ja keskittyneisyyttä. Jumalanpalveluksen ja liturgian kieli kuvastaa todellisuutta, joka piilee siinä ja sen takana: yhdistää uskovaisen tähän todellisuuteen. Liturgisen kielen hylkääminen on samaa kuin vanhojen ikoneiden hylkäämistä ja niiden korvaamista oilla maalauksillamme, psalmien lukemisen hylkäämistä ja korvaamista omilla kappaleilla. Arkkimadriitta Sofroni (Saharov) on sanonut, että ”kaikki, jotka vilpittömästi tahtovat päästä osalliseksi Hengen vuosisataisesta kulttuurista, löytävät kyllä tien kohti pyhän slaavin kielen korvaamattoman arvokkaita aarteita”.
Jumalanpalvelustilan, kirkon ja liturgian, kieltä kaitsee Jeesuksen kehotus vaikenemiskilvoitukseen: ”Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat - - - Älkää ruvetko heidän kaltaisekseen”. Rukous ei ole pelkästään jotakin pyytämistä, vaan ensisijaisesti yhteyttä, kohtaamista. Munkki Evagrios sanoo, että ”rukous on mielen puhetta Jumalalle”. Rukous ei voi alkaa varsinaisesti ilman vaikenemista: sydämen, järjen, huulten ja tunteiden ja aistien on mykistyttävä, sanojen ja äänten on painuttava pohjaan. Piispa Kallistos lausuu, että ”vaikeneminen on kaikkein vaikeinta ja tärkeintä rukouksen taidossa”.
Venäjän ortodoksisen kirkon liturgiaan osallistuva uskovainen havaitsee jo melkein ensimmäiseksi, että keskeinen rukous on pyyntö: Herra, armahda minua. Abba Filemon on sanonut, että näitä sanoja pitää valvoa raittiisti sydämessä sekä toistaa pelolla ja vavistuksella mielessä: Herra Jeesus Kristus, armahda minua. Rukous niin kuin koko liturgia on vaeltamista Jumalan kasvojen edessä. Rukous on todellista ja oikeaa teologiaa: oikea teologia ei ole puhetta tai pohdintaa Jumalasta, vaan rukousta Jumalassa. Kun ja jos dogmit vääristetään, myös rukous vääristyy. Jeesuksen rukouksen oikea paikka ja yhteys on ennen kaikkea usko.
Eukaristia on kirkon liturgisen elämän lähde ja tarkoitus
Ortodoksiselle kirkolle jumalanpalvelus on erityisen tärkeä: ortodoksisuus liittyy keskeisesti liturgiaan. Liturgissa ortodoksi löytää yhteyden ensimmäisen vuosisatojen apostoliseen uskoon ja Jumalan valtakunnan saapumiseen. Ortodoksinen liturgia säilyttää yhteyden menneisyyteen ja elävään uskontodistukseen.
Ortodoksisen kirkon teologinen ajattelu perustuu kolmeen lähteeseen: Pyhään Raamattuun, Pyhään Traditioon ja ortodoksisen liturgian kokemukseen. Ortodoksinen kirkko on ennen kaikkea Jumalan palvonnan yhteisö. Eräät ortodoksiteologit ovat jopa kärjistäen määritelleet, että oikea palvonnan muoto on tärkeämpää kuin oikea oppi, vaikka oikeastaan tarkoittavat, että pyhä oikea oppi elää ja rakentuu oikeassa liturgiassa ja palvonnassa.
Kirkko on yhteisö, jossa Jumala on läsnä sakramenteissa. Ortodokseille sakramentit eivät ole jonkinlaisia ”keinoja” tai ”merkkejä”, vaan sakramentit ovat mystisiä luonteeltaan. Eukaristia ei ole vain ”tärkein” sakramentti, vaan kirkon koko liturgisen elämän lähde ja tarkoitus. Eukaristia (ehtoollinen) julistaa aina kirkon ykseyttä: kukin paikallinen seurakunta on osa yleistä katolista ikiaikaista kirkkoa; eukaristia julistaa Jumalan täyteyttä kirkossa. Ortodoksisen kirkon musiikki, arkkitehtuuri, maalaukset, käsityöt ja kaikki palvelevat Jumalan kirkastamista kaiken Luojana. Ortodoksit kokevat kauneuden todisteeksi Jumalan olemassaolosta. Idän ortodoksisessa kirkossa taide suojelee vanhoja perinteitä ja perustaa symboliikkaan, kun taas läntisissä kirkoissa taide on tipahtanut maallisen taiteen alaiseksi ja muodostunut osaksi maallisen taiteen esteettisiä pyrkimyksiä.
Yhdysvaltain ulkoministeriön virkailijat ovat olleet huolissaan ”Pussysta”, mutta itse asiassa Yhdysvaltain ulkoministeriö ei asiallisesti ottaen kunnioita Venäjän ortodoksisen kirkon uskonnollista loukkaamattomuutta ja vapautta. Pussy Riotia syytetään suunnitelmallisesta julkisen järjestyksen rikkomisesta päämääränä vihan ja inhon lietsominen uskontoa vastaan ja kiihottaminen ihmisryhmää vastaan, kuten syytekirjelmä ilmaisee asian:
"по обвинению трех молодых женщин, Надежды Толоконниковой, Марии Алехиной и Екатерины Самуцевич, в совершении хулиганства, то есть нарушении общественного порядка в Храме Христа Спасителя по предварительному сговору по мотивам религиозной ненависти и вражды и по мотивам ненависти в отношении какой-нибудь социальной группе"
Mainitut pahamaineiset täysi-ikäiset naiset hyppivät kaikkien esteitten yli, murtautuivat saarnastuoliin. He alkoivat hyppiä ja potkia reisiään ylös, ja huusivat rumaa kieltä käyttäen. Aikuiset naiset kiroilivat, pudistivat nyrkkejään, tekivät parodisesti ristinmerkit. Putinin vastaista huutoa ei ilmeisemmin tapahtunut alkuperäisessä esityksessä, mutta sittemmin nuo sanat liitettiin esityksen editoinnissa. Kaksi päivää aiemmin Elohovskin katedraalissa oli teht vastaava huligaani-isku, mutta silloin osallistujat pakenivat eikä heitä tavoitettu. Nadezda Tolokonnikova on osallistunut jo aiemmin Voina-ryhmän aktioihin. Kaikkia anarkistiseen iskuun osallistuneita ei onnistettu tunnistaa. Putin-vastainen sanoitus on keksitty jälkikäteen yritykseksi paeta rikosvastuuta ikään kuin tytöt olisivat ilmaisseet vain poliittisen protestin. Syytetyt toimivat selvästi uskonnollisesti loukkaavasti. Uskonnollinen motiivi oli keskeinen.
Venäjän laki ”Omantunnon, uskonnon ja uskonnollisen yhteisöjen vapaudesta” artikla 3, paragrafi 6 säätää, että ”sellaisten julkisten tapahtumien järjestämiset, tekstien ja tekstien asettamiset, jotka loukkaavat kansalaisten uskonnollisia tunteita lähellä jumalanpalveluskohteita on kielletty”. Artikla 26 säätää, että ”Venäjän Federaation omantunnon, uskonnon ja uskonnollisten yhteisöjen vapauden lainsäädännön loukkaaminen aiheuttaa rikosoikeudellisen, hallinto-oikeudellisen ja muita seuraamuksia”.
Ortodoksinen arkkitehtuuri ilmaisee Pyhän Kolminaisuuden palvontaa ja läsnäoloa
Pussy Riot –anarkistiryhmä suoritti Pyhä paska -huutonsa ortodoksisen kirkkorakennuksen edessä korokkeella (solea; ven. солея) ja ambolla. Tämä alue kuvaa ortodoksisessa arkkitehtuurissa enkelten kiitosta Jumalalle.
Paikan arkkitehtuurinen nimi ”solea” tulee heprean ”kumpua” ja latinan ”valtaistuinta” tarkoittavasta sanasta. Se on pieni koroke kirkon etuosassa ikonostaasin edessä. Tälle alueella liturgian avustajat saattavat jäädä liturgian ajaksi, sen luokse uskovaiset saapuvat ottamaan vastaan eukaristian (Kristuksen ruumis ja veri). Myös paikka tunnetaan kreikkalaistaustaisesta sanasta ”Bema”, joka tarkoittaa korotettua lattiaa. Kreikkalaisessa oikeudessa tuomioistuimissa oli bema, jolloin riitelevät osapuolet esittivät asiansa täällä. Raamatussa tunnetaan myös Bema (Matt. 27:19; Joh. 19:13; Apt. 25:10, Room 14:10). Tällä alueella seurakunta ottaa vastaan eukaristian, täällä pappi lukee saarnan, ja osa liturgiaa toimitetaan. Alueella sijaitsee myös koristeellinen istuin piispaa varten.
Hyökkäykset Venäjän ortodoksista kirkkoa vastaan ovat fyysisesti ulottuneet myös solean ja ambon taakse, kun ikonostaasit ja ikonit on revitty ja rikottu eräissä muissa samanaikaisissa iskuissa. Fyysisestä sijainnista riippumatta kaikki hyökkäykset ortodoksisen kirkon tiloissa ovat hyökkäyksiä ortodoksisen kirkon uskoa vastaan.
Kirkko maan päällä ja taivaassa
Ortodoksinen liturgia poikkeaa protestanttisista ja katolisista jumalanpalveluksista tai messuista ulkoisestikin. Protestanttisessa jumalanpalveluksessa pappi lausuu siunaussanat niin kuin kirjasta lukien ja sitten lauletaan virsi ja pappi pitää saarnan ja toimitetaan rukous. Jumalanpalvelukseen osallistujat pääasiassa istuvat protestanttisissa jumalanpalveluksissa. Joissakin protestanttisissa yhteisöissä palveluksissa käytetään myös rockmusiikkia. Mahdollisesti Suomen evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa toimitetaan lähitulevaisuudessa Pussy Riot-messu punkin hengessä, mitä mahdollisuutta lisää myös evankelisluterilaisen kirkon avoimesti myötämielisyys propellipäiden mainostaman sukupuolisen sillisalaatin hyväksi. Ortodoksisessa kirkossa liturgia on toisenlainen. Rukoukset eivät keskeytä mitään palveluksessa, vaan yksi toisensa jälkeen keskeytyksettä psalmit, litania, troparia, rukoukset ja kaikki jatkuvat: koko palvelu on samaan hengenvetoon yhtenä jatkuva mysteeri. Jumalanpalvelus ei koske pelkästään kirkkoa maan päällä, vaan taivaassa.
Protestanttisen teologian kuilu ja ristiriita liturgian ja teologian välillä, lex orandin ja lex credendin välillä on vaikuttanut kielteisesti liturgisen elämän kehitykseen. Protestanttisessa teologiassa tapahtuneet radikaalit muutokset ovat olleet pitkälle heijastusta ympäröivän jälkikristillisen ja postmodernin yhteiskunnan prosesseista ja paineesta. Nämä muutokset ovat johtaneet radikaaliin poikkeamiin alkuperäisestä kristillisestä perinteestä.
Ortodoksinen perinne on ollut suojattu edellä kuvatun kaltaisilta feministisiltä, jälkikristillisiltä ja postmoderneilta interventioilta. Ortodoksinen jumalanpalvelus on ensisijaisesti mysteeri – mysteeri Jumala yhteydestä Kristuksessa, iankaikkisen Jumalan sakramentaalisesta toteutumisesta ihmisille. Tämä mysteeri tapahtuu kirkossa liturgiassa. Kirkko on Kristuksen ruumis, salaperäinen kuva Kolmiyhteisestä Jumalasta. Ortodoksinen jumalanpalvelus on erottamattomasti sidoksissa rukoukseen ja kiitokseen: ”Jos olet teologi, sinä rukoilet totuudessa; ja jos sinä rukoilet aidosti, olet teologi” (Evangr. De Orat. 60).
Ortodoksisessa jumalallisessa liturgiassa proskomedia on ikonostaasin takana, jossa pappi ja hänen avustajansa valmistelevat pyhät lahjat (leivän ja viinin) ja rukoilevat. Koko liturgian ajan toistuu huuto ”Herra armahda” ( «Господи, помилуй!»). Ortodoksinen maailma ei ole vain kirjallista ja suullista ilmaisua, vaan myös kirkkorakennuksen arkkitehtonisia muotoja ja sijainteja kirkossa. Ortodoksinen kirkkorakennus on tyypillisesti suuri huone, jossa on korkea holvattu katto. Ortodoksisen kirkon arkkitehtoniset muodot ovat tapoja ilmaista Jumalan valtakunnan elämää. Ortodoksit ylittävät temppelin kynnykset, kun nauttivat taivaallisen elämän ja Jumalan suuruudesta ehtoollisella. Eukaristiassa olemme sisällä tulevia vuosikymmeniä – elämme Jumalan valtakunnassa. Ikonostaasista löytyy Pyhän Neitsyt Marian ikoni, jossa Maria kädet kohotettuina ohjaa rukoukseen. Ikonostaasin symboliikka kertoo Jumalan kaitselmuksesta ja kirkosta Kristuksen valtakuntana.
. . . . . . . .
_ _ _ _
Juha Molari Юха Молaри
pitkäaikaistyötön (elää Kelan peruspäivärahalla),
GSM +358 44 275 8284
Teologian tohtori, BBA
Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte-profiili http://vk.com/id157941374
Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/
EMAIL juhamolari-AT-rambler.ru ja juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti