Akateeminen alibi ja 25 teesiä vaihtoehtoismediasta

 

Sain tänään 25.5.2026 soiton yliopistotutkija Karin Creutzilta. Hän haluaa haastatella minua tietokirjaansa varten torstaina 28. toukokuuta. Aiheena ovat vaihtoehtomedia, vastakkainasettelu ja viranomaismenettelyt vuosilta 2016–2020. Kuitenkin olen estynyt torstaina.

Jotta totuus ei jäisi vain varjoiseksi merkinnäksi marginaaliin, julkaisen tässä koko 25-kohtaisen analyyttisen muistilistani. Tämä on se kognitiivinen kartta, jota asiantuntija-manageriluokka ei halua tai kykene lukemaan. Nämä 25 kohta ovat tarkemmin esitelty myöhemmin julkaistavassa omassa noin 800 sivua pitkässä teoksessani Rumuus tappaa (ISBN 978-952-88-0604-2).

I. TIETO, MEDIA JA MANIPULAATIO

1. Vaihtoehtomedia establishmentin tyhjiön oireena
Vaihtoehtomedian nousu (2016–2020) ei ollut syy polarisaatioon, vaan oire liberaalidemokraattisen järjestelmän sisäisestä tyhjiöstä. Kun järjestelmä ei kykene vastaamaan kansalaisten taloudelliseen prekaariuteen ja turvattomuuteen, tila täyttyy populistisilla vastareaktioilla. Donald Trumpin kaltaiset ilmiöt ovat suoraa seurausta tästä liberaalin keskustan heikkoudesta [Žižek & Morgan, ”Trump”, 12.5.2026].

2. Suostumuksen valmistaminen ja "hämmentynyt lauma"
Valtamedia ja asiantuntija-eliitti harjoittavat kognitiivista hakkerointia, jota kutsutaan ”suostumuksen insinöörityöksi”. Tavoitteena on ohjailla kansa Noam Chomskyn kuvaamaksi ”hämmentyneeksi laumaksi”, joka luovuttaa päätösvallan teknokraateille pelon ja asiantuntijavallan illuusion vuoksi [Chomsky, 1991; Diesen, 2022].

3. Teknologinen determinismi ja informaatiosodan ennuste
Mediaympäristöä hallitsevat algoritmit kiihdyttävät mielentilaa, joka valmistautuu sotaan ja konfliktiin. Jacques Ellul varoitti, että tekniikka ja varustelu toimivat itseään toteuttavana ennusteena: kun järjestelmä valmistautuu konfliktiin, se tekee siitä väistämättömän riippumatta yksilöiden tahdosta [Ellul, 1985; Patomäki, 2025].

4. Julkisen puheen vulgarisoituminen ja kyyninen ideologia
Vastakkainasettelu ei ole vain tiedollista, vaan oire sivistyneen diskurssin murenemisesta. Kun säädyttömyydestä tulee poliittinen identiteettityökalu, kyynisyydestä tulee nykyideologian suojakilpi. Me olemme kahlittuja järjestelmään juuri siksi, että uskomme olevamme siitä irti ironian ja kyynisyyden kautta [Žižek, ”Cynicism”, 20.12.2017].

5. Väkivallaton tietoteoria ja vastustajan kuunteleminen
Totuudenetsintä vaatii John Howard Yoderin ”Paavalin säännön” mukaan avointa vuorovaikutusta, jossa vastustaja on välttämätön osa prosessia. Jos vastakkaiset äänet vaiennetaan pakolla, yhteiskunnan kyky ymmärtää todellisuutta syvällisesti pysähtyy, ja totuudesta tulee ylhäältä saneltu dogmi [Yoder, ”Walk”, 2010].

6. Dehumanisaatio ja "petturuuden" retoriikka
Vaihtoehtomedian ja valtavirran välinen konflikti on johtanut moraaliseen dehumanisaatioon, jossa vastustaja muutetaan ”hirviöksi” tai ”Venäjän kätyriksi”. Tämä leimaaminen estää rationaalisen keskustelun ja oikeuttaa poikkeukselliset keinot toisinajattelijoita vastaan [Diesen, 2026; Rahikainen, 2025].

II. VALTA, VIRANOMAISET JA REPRESSIO

7. Oikeudenkäynti ”rakenteellisena tyhmyytenä”
Viranomaisten ja oikeuslaitoksen menettelyt toisinajattelijoita kohtaan ilmentävät David Graeberin kuvaamaa ”sääntöjen utopiaa”. Kyse on rakenteellisesta tyhmyydestä, jossa byrokraattinen koneisto pelkistää ihmisen pelkiksi proseduureiksi ja lomakkeiksi, jolloin totuuden etsiminen korvautuu sääntöjen noudattamisella [Graeber, ”Utopia of rules”, 2015].

8. Poikkeustila ja "paljas elämä" viranomaismenettelyssä
Viranomaismenettelyissä yksilö pelkistetään Giorgio Agambenin termein ”paljaaksi elämäksi” (homo sacer). Häneltä riisutaan poliittinen subjektiteetti, ja hänestä tulee hallinnollinen objekti poikkeustilassa, josta on tullut pysyvä ja normaali hallintamuoto [Agamben, 2020, 2022; Hirvonen, ”Fear and Anxiety”, 2017].

9. Siirtymä oikeusvaltiosta turvallisuusvaltioon
Viranomaisten toimet toisinajattelijoita kohtaan heijastavat laajempaa siirtymää kohti turvallisuusvaltiota. Tässä tilassa laki lakkaa olemasta yksilön suoja ja muuttuu välineeksi, jolla suvereniteetti oikeuttaa itsensä marginalisoimalla soraäänet ”turvallisuusuhan” nimissä [Agamben, 2020; Hirvonen, 2017].

10. Valtion repression paradoksi
Viranomaisten harjoittama kova repressio ja oikeudenkäynnit eivät aina hiljennä oppositiota, vaan ne voivat toimia radikalisoivina tekijöinä. Williams ja Lee osoittavat, että valtion yritys sulkea ikkunoita voimalla saattaakin vahvistaa liikkeen legitimiteettiä sen kannattajien silmissä [Williams & Lee, 2012].

11. Vallan sadistinen ydin ja ”säädytön yliminä”
Viranomaispainostus ei ole vain kylmää byrokratiaa, vaan siihen liittyy sadistinen nautinto (jouissance). Valta nauttii kyvystään asettaa kustannuksia ja kärsimystä toiselle. Todd McGowanin mukaan säädytön yliminä vaatii sokeaa tottelevaisuutta samalla kun se itse rikkoo omia sääntöjään [McGowan, 2024; Žižek & Morgan, ”Trump”, 12.5.2026].

12. Oikeudenkäynti ”yliopistodiskurssina”
Viranomaisprosessit toimivat Jacques Lacanin kuvaamana ”yliopistodiskurssina” (S2), jossa byrokraattinen tieto peittää alleen vallanpitäjien halun hallita. Subjekti pelkistetään tilastolliseksi objektiksi (objet a), jolloin hänen inhimillinen totuutensa katoaa teknokratian alle [Lacan, 1998; Wright, 2015].

13. "Oikonomia" ja kasvoton byrokraattinen valta
Valta on siirtynyt poliittisesta päätöksenteosta byrokraattiseen ”talouden hoitoon” (oikonomia), jossa hallitsija hallitsee, mutta ei ole vastuussa. Tämä luo vapauden ironian: ihminen on muodollisesti vapaa, mutta käytännössä instituutioista täysin riippuvainen orja [Agamben, 2022; Davis, ”Ellul”, 22.11.2017].

III. SOSIAALIPSYKOLOGIA JA STIGMA

14. Vastakkainasettelu sisäisen antagonismin kieltämisenä
Yhteiskunta on itsessään perustavanlaatuisesti jakautunut, mutta valta yrittää peittää tämän luomalla ulkoisia vihollisia. Fasistinen logiikka tarvitsee ”hybridiuhan” tai ”venäläisen agentin”, jotta se voisi ylläpitää harhaa harmonisesta kansallisesta yhtenäisyydestä [Žižek & Morgan, ”Trump”, 12.5.2026].

15. Vastakkainasettelu narsistisena fantasiana
Polarisaatio on psyykkinen suojamekanismi, ”nautinnon varkautta”. Uskotaan, että ”tuo toinen” on varastanut meidän alkuperäisen yhtenäisyytemme. Tämä nationalistinen ja rasistinen fantasia peittää sen, että yhtenäisyyttä ei ole koskaan ollutkaan [Lacan, ”objekti a”; Žižek, 2003; Hirvonen, 2017].

16. Dekolonisaatio-puhe paikallisen sorron kilpenä
Woke-retoriikka ja dekolonisaatio-puhe toimivat usein verhona, jolla vaiennetaan todellinen luokkakritiikki. Žižek varoittaa, että näistä on tullut länsimaisen akatemian muotitermejä, joilla moralisoidaan historiaa ja kohdellaan ihmisiä ”passiivisina idiootteina” [Žižek, ”Decolonization”, 18.5.2026; Žižek, ”Left and Right”, 13.5.2026].

17. Trauman instrumentalisointi ja luokkavihan gentrifikaatio
Liberaali eliitti käyttää traumapuhetta poliittisena aseena, jolla korvataan perinteinen luokkataistelu. Catherine Liun mukaan tällä ”kivun gentrifikaatiolla” sivuutetaan työväenluokan materiaalinen riisto ja korostetaan yksilön moraalisia tuntemuksia [Liu, ”Trauma”, 9.4.2026].

18. Stigmatisoiminen eliitin narsistisena suojana
Dissidenttien leimaaminen on narsistinen puolustusmekanismi, jolla eliitti suojelee etuoikeuksiaan. Karim Bettache kuvaa ”voiton ensisijaisuuden syndroomaa”, jossa poikkeava subjekti nähdään vain häiriönä markkinoiden logiikalle, ja Manu Joseph painottaa stigmojen tarvetta epätasa-arvon säilyttämiseksi [Bettache, 2024; Joseph, 2026].

19. Geopoliittinen leimaaminen ”punaisena sillinä” (Red Herring)
Keskustelun suistaminen ulkopoliittiseen stigmatisointiin on tapa depolitisoida kotimainen kärsimys. Kun toisinajattelijan hätä kuitataan ulkopuolisena vaikuttamisena, valtio välttyy vastuulta omasta säädyttömyydestään [Reisner & Halper, 2020; Žižek, 2003].

IV. BIOLOGIA, FILOSOFIA JA EXIT

20. Stressi ja hierarkia: Vapaan tahdon illuusio
Toisinajattelijoiden ja syrjäytettyjen kokema vaino tuottaa neurobiologisia vasteita. Robert Sapolsky on osoittanut, ettei hierarkian pohjalla oleva stressi ole valinta, vaan neurobiologinen välttämättömyys, vaikka yhteiskunta moralisoi tämän uupumuksen yksilön heikkoudeksi [Sapolsky & Watkins, 2024; Wikipedia: Robert Sapolsky].

21. Moraaliset intuitiot ja sokeus
Vastakkainasettelu ei johdu tiedon puutteesta, vaan syvistä moraalisista eroista. Jonathan Haidtin ”moraalinen perustusteoria” osoittaa, että politiikka on jakautunut, koska eri ryhmät painottavat eri perusarvoja, kuten vapautta, järjestystä tai pyhyyttä [Haidt, 2018].

22. "Avoimen yhteiskunnan" paradoksi ja utilitarismi
Karl Popperin mukaan avoimen yhteiskunnan pitäisi olla itsekriittinen, mutta usein se muuttuu dogmiksi, joka ei salli kritiikkiä. Negatiivinen utilitarismi vaatisi kärsimyksen lievittämistä, mutta nykyjärjestelmä tuottaa sitä ideologisella kurilla [Popper, 1945; Shearmur, 1996].

23. Teknologinen yhteiskunta ja intellektuaalinen ylijäämä
Korkeasti koulutettu toisinajattelija on Georges Bataillen termein ”heterogeeninen jäte”, joka on siivottava pois, jotta teknokraattisen koneiston sirinä pysyisi tasaisena. Älykkyys muuttuu järjestelmän silmissä vaaralliseksi ylijäämäksi [Bataille, 2020; Ellul, ”Propagandes”, 1962].

24. ”Konstantinolainen käänne” ja instituutioiden kriisi
Hallitsevat instituutiot yrittävät pakottaa konsensuksen ylhäältä päin säilyttääkseen valtansa. Tämä John Howard Yoderin kritisoima ”konstantinolainen käänne” tarkoittaa, että eettinen esimerkillisyys on korvattu hallinnollisella pakolla ja periaatteiden pehmentämisellä [Yoder, ”Ecclesiology”, 2010].

25. Hiljaisuuden strategia ja "Exit"
Kun vaikuttaminen (Voice) estetään ja lojaalisuus murtuu, ainoa eettinen vaihtoehto on Albert O. Hirschmanin kuvaama Exit – vetäytyminen inoperatiivisuuteen. Viktor Franklin hengessä tämä on asennon ottamista: kieltäytymistä olemasta pelkkä datapiste ja valitsemalla inhimillisyys raunioiden keskellä [Hirschman, 1970; Frankl, 1946; Agamben, 2022].

Loppupäätelmä:

Oikeudenkäynneistä tai viranomaisten toiminnasta puhuttaessa on kyse Williamsin ja Leen termiä käyttäen ”repression paradoksista”. Vastakkainasettelusta puhuttaessa on muistettava Yoderin ”väkivallaton tietoteoria” argumenttina sille, miksi toisinajattelijoiden ääntä ei saisi vaientaa: ilman heitä emme voi tietää koko totuutta.

Itsekunkin tapaus ja vaihtoehtomedian kausi 2016–2020 on nähtävä osana globaalia siirtymää kohti ”pehmeää fasismia” tai teknokraattista autoritarismia, jossa liberaali establishment yrittää epätoivoisesti säilyttää asemansa tukahduttamalla itsekritiikin – juuri sen voiman, jonka Žižek näkee Euroopan ainoana pelastuksena.

Kysymys ei ole siitä, onko jokin tieto 'totta' tai 'valhetta' (kuten vaihtoehtomedian kohdalla usein moralisoidaan), vaan siitä, miten valta käyttää kieltä ja poikkeustilaa subjektin nujertamiseen. Me elämme teknologisessa rautahäkissä, jossa nyrkki Hämeenkadulla ja algoritminen hylkäys työhaastattelussa ovat saman rakenteellisen rumuuden eri kasvoja.

Myöskään oma matkani ja oikeudenkäynnit eivät olleet juurikaan juridisia tapahtumia, vaan ne olivat kokeita siitä, kuinka paljon totuutta liberaali demokratia kestää ennen kuin se turvautuu narsistiseen valtaan ja symboliseen kastraatioon [Lottaz & Schoendorff, 27.4.2026].

Vuodet 2016–2020 eivät olleet vain "disinformaation" aikakausi, vaan syvä ontologinen kriisi, jossa kieli lakkasi olemasta jaettu sopimus ja muuttui vallankäytön ja poissulkemisen välineeksi.

Terveisin, Juha Molari