Vähemmän sotavoimia, enemmän rauhantyötä! Suomessa tahdotaan pian jo kaivaa kuolleetkin haudoistaan sotaväkeen

 

Bertolt Brechtin sanoin: "Ken tahtoo maailman kestävän, / ei tahdo sotaa nähdä sen." (Brecht, Rauhan ylistys) Suomessa kuitenkin näemme päinvastaista: sotilaallisen koneiston loputonta paisuttamista, asepalveluksen laajentamista ja rauhan ihanteen unohtamista. Puolustusvoimat ja valtio ajavat reserviläisten yläikärajan nostoa, kutsuntojen ulottamista naisiin ja siviilipalveluksen militarisoimista – kaikki tämä naamioituna "kokonaisturvallisuuden" kaapuun. Tämä ei ole turvallisuutta, vaan väkivallan ja pelon instituution vahvistamista. Me emme tarvitse enempää maanpuolustusta; me tarvitsemme anarkistista pasifismia, rauhan rakentamista ja aseistakieltäytymisen eetosta, joka kumpuaa syvästä inhimillisestä vakaumuksesta.

 

 

Bertolt Brechtin lausui "Heidän rauhansa ja sotansa / ovat kuin tuuli ja myrsky. Sota kasvaa heidän rauhastaan"). Tämä on peräisin hänen runostaan "German War Primer" (Deutsche Kriegsfibel), joka julkaistiin osana laajempaa sodanvastaista kirjoitustaan toisen maailmansodan kynnyksellä. Tämä katkelma tiivistää Brechtin kriittisen näkemyksen vallanpitäjien rauhan ja sodan dynamiikasta. Brecht vertasi rauhaa ja sotaa luonnonilmiöihin – tuuleen ja myrskyyn – jotka eivät ole erillisiä, vaan toisiinsa kytkeytyviä ja toisiaan seuraavia tiloja. Tuuli (rauha) voi olla hiljainen ja näennäisesti harmiton, mutta se kantaa mukanaan potentiaalia muuttua myrskyksi (sota). Ilmaisu "sota kasvaa heidän rauhastaan" on Brechtin keskeinen väite: sota ei synny tyhjästä, vaan se on suoraa seurausta siitä, mitä vallanpitäjät – "heidän" – kutsuvat rauhaksi. Tämä "rauha" on eriarvoisuutta, riistoa ja imperialismia, mutta juuri nämä rakenteet – kilpailu resursseista, markkinoiden laajentaminen ja sotilaallinen varustautuminen – luovat edellytykset sodalle. "Heidän" rauha – kenen rauha? Pronomini ”heidän” on merkittävä. Brecht ei puhu yleisestä, kaikkien jakamasta rauhasta, vaan vallanpitäjien – eliitin, hallitusten, sotateollisuuden ja porvariston – (näennäis)rauhasta. Tämä ”rauha” palvelee heidän etujaan, ei tavallisen kansan hyvinvointia. Brechtin runot on kirjoitettu työläisten ja sorrettujen näkökulmasta, ja hän kritisoi sitä, miten vallanpitäjien "rauha" on kulissi, joka peittää alleen köyhyyden, alistamisen ja väkivallan uhan – kunnes se eskaloituu sodaksi, joka jälleen kerran kaataa kärsimykset kansan niskaan. Brecht ei ollut naiivi pasifisti, joka uskoisi rauhaan pelkkänä hyvän tahdon eleenä. Hän näki, että sodan juuret ovat yhteiskunnan rakenteissa, ja siksi rauhaan pyrkiminen vaatii vallankumouksellista muutosta, ei vain aseiden laskemista. Ilmaisu on ironinen ja syyttävä: vallanpitäjien ”rauha” onkin todellisuudessa petos, joka kantaa mukanaan sodan siemenet. Hän halusi herättää meidät näkemään tämän syy-seuraussuhteen ja kyseenalaistamaan status quon. "Rauha" on harvoin aitoa, vaan pikemminkin epävakaa tila, joka palvelee eliitin intressejä ja valmistelee tietä sodalle. Todellinen rauha vaatisi oikeudenmukaisuutta ja vallan rakenteiden kyseenalaistamista, ei pelkkää aseiden hiljentämistä.

Bertolt Brechtin "Legende vom toten Soldaten" (suomeksi "Legenda kuolleesta sotilaasta") on yksi hänen tunnetuimmista ja vaikuttavimmista runoistaan, joka syntyi vuonna 1918, ensimmäisen maailmansodan loppupuolella. Se on vahva sodanvastainen teos, joka yhdistää groteskin satiirin, poliittisen kritiikin ja balladimuodon. Runon historia, sen musiikilliset sovitukset ja Brechtin omat esitykset tekevät siitä monitasoisen taideteoksen, joka resonoi yhä tänä päivänä. Mennään syvemmälle sen taustaan, sisältöön ja kehitykseen! Runo syntyi Brechtin ollessa 20-vuotias, keskellä ensimmäisen maailmansodan kauhuja. Brecht palveli tuolloin lyhyesti lääkintämiehenä Augsburgin sotilassairaalassa, missä hän näki sodan raakuuden ja turhuuden omin silmin. "Legende vom toten Soldaten" heijastaa tätä kokemusta: se on kirjoitettu aikana, jolloin Saksan sotaonni oli kääntymässä, ja maa oli uupunut neljä vuotta kestäneeseen konfliktiin. Brechtin omien sanojen mukaan runo sai inspiraationsa kansan keskuudessa kiertäneestä sanonnasta: "He kaivavat jo kuolleetkin haudoistaan sotimaan." Tämä liioiteltu, absurdi ajatus muodostaa runon ytimen.

Brechtin runo julkaistiin alun perin nimellä "Ballade vom toten Soldaten" ja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1922 Brechtin näytelmän Trommeln in der Nacht (suom. "Rummut yössä") liitteenä. Myöhemmin, vuonna 1927, se sisällytettiin hänen runokokoelmaansa Bertolt Brechts Hauspostille (suom. "Brechtin kotipostilla"), jolloin se sai lopullisen nimensä "Legende vom toten Soldaten".mRuno kertoo groteskin tarinan kuolleesta sotilaasta, joka kaivetaan haudastaan, julistetaan lääkärin toimesta "kriegsverwendungsfähig" (sotaan kelpaavaksi) ja lähetetään takaisin rintamalle militaristisen paraatin saattelemana – niin kuin Suomessakin tahdotaan nykyään muuttaa määriteltyjä kuntoisuusluokkia, jotta c-papereilla lähetettäisiin sittenkin sotatehtäviin. T

Brechtin tekstissä on 19 nelisäkeistöä, ja se etenee balladimaisesti, mutta sen sävy on kaukana romanttisesta – se on täynnä mustaa huumoria ja purevaa ironiaa. Esimerkiksi:

"Und als der Krieg im vierten Lenz / Keinen Ausblick auf Frieden bot / Da zog der Soldat seine Konsequenz / Und starb den Heldentod"
(Suom. "Ja kun sota neljäntenä keväänä / Ei tarjonnut toivoa rauhasta / Vetäytyi sotilas johtopäätökseensä / Ja kuoli sankarin kuoleman.")
Tässä "konsequenz" on ironinen: sotilaan ainoa "johdonmukainen" teko on kuolla.

Myöhemmin keisari suree sotilaan kuolemaa – ei inhimillisistä syistä, vaan koska häneltä loppuvat miehet – ja lähettää lääkäreitä ja pappeja herättämään tämän henkiin. Lopulta sotilas marssitetaan rintamalle, "wie ein besoffner Aff" (kuin humalainen apina), tukien kuvottavaa militaristista koneistoa.

Brecht kritisoi runossa sodan järjettömyyttä, vallanpitäjien tekopyhyyttä ja kirkon sekä lääketieteen osallisuutta väkivallan oikeuttamisessa. Kuollut sotilas symboloi sodan uhreja, joita käytetään loputtomiin hyödykkeinä, kunnes heistä ei ole mitään jäljellä.

Runo oli alun perin tarkoitettu laulettavaksi, ja Brecht itse esitti sitä kitaran säestyksellä jo ennen sen julkaisua. Runon ensiesitys Brechtin itsensä laulamana vuonna 1921 Berliinin kabareessa "Wilde Bühne" aiheutti skandaalin: oikeisto näki sen loukkauksena saksalaisia sotilaita kohtaan, kun taas vasemmisto ja taiteilijat ylistivät sen rohkeutta. Vuonna 1922 Trommeln in der Nacht -esityksen yhteydessä runo vahvisti Brechtin mainetta radikaalina äänenä, ja se toi hänelle vihollisia kansallismielisten keskuudessa – hän päätyi jopa natsien "mustalle listalle" jo 1920-luvulla.

"Legende vom toten Soldaten" kiteyttää Brechtin pasifismin ja hänen kykynsä käyttää huumoria ja liioittelua paljastaakseen yhteiskunnan pimeät puolet. Se ei ole pelkkä sodanvastainen runo, vaan myös kapitalismin ja auktoriteettien kritiikki – teemoja, jotka toistuvat hänen koko tuotannossaan. Musiikilliset sovitukset, erityisesti Buschin raaka voima ja Weillin hillitty ironia, tekevät siitä moni-ilmeisen teoksen, joka puhuttelee sekä tunteita että älyä.

Missä oli tänä vuonna 2025 suomalaiset pafisismin äänet, laulut ja runot?

Militarismi vastaan rauhan pitkä historia

Rauhan aate ei ole utopistinen haihatus, vaan sillä on vankka historiallinen perusta. Jeesus Nasaretilainen julisti Vuorisaarnassa: "Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman." (Matt. 5:9) Tämä kristillinen kutsu rauhaan innoitti kveekareita perustamaan ensimmäiset rauhanyhdistykset New Yorkissa 1815 ja Lontoossa 1816. Immanuel Kant visioi teoksessaan Ikuiseen rauhaan (1795) maailman, jossa sodat korvataan kansainvälisellä järjestyksellä – visio, joka resonoi yhä. Adam Smith, taloustieteen isä, kritisoi Kansojen varallisuudessa (1776) sotien tuhoa ja niiden synnyttämää velkataakkaa, joka kuristaa yhteiskuntia. Bertha von Suttnerin romaani Aseet pois! (1889) herätteli kokonaisia sukupolvia pasifismiin, ja Suomessa Arndt Juho Pekurinen kantoi tämän soihtua kieltäytymällä aseista, maksaen siitä lopulta hengellään jatkosodassa 1941. Pekurisen motto, lainattu Jonathan Swiftiltä – "Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaa" – kiteyttää pasifismin ytimen: väkivalta on turhaa, jos emme anna sille valtaa.

Kuitenkin Suomessa tätä perintöä poljetaan. Puolustusvoimat ja eversti evp Pertti Tervonen (1, 2) ajavat järjestelmää, jossa jokainen kansalainen alistetaan sotilaalliseen logiikkaan – joko ase kädessä tai väestönsuojelun nimissä. Tämä on suora hyökkäys yksilön vapautta ja rauhan eetosta vastaan. Jacques Ellul varoitti militarismista, joka naamioituu "turvallisuudeksi" mutta tuottaa vain orjuutta ja tuhoa. Anarkistipasifistit kuten Henry Clarke Wright ja Ammon Hennacy hylkäsivät koko hallituksen käsitteen, nähden sen väkivallan välineenä. Suomessa tämä kritiikki on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Suomen militaristinen harharetki

Iltalehden artikkelissa (1) Matti Tanner raportoi Puolustusvoimien suunnitelmista nostaa sodan ajan joukkojen määrää ja reservin yläikää, sekä Tervosen vaatimuksista naisten kutsunnoista ja väestönsuojelun sotilaallistamisesta. Kylkiraudan kirjoituksessaan (2) Tervonen menee vielä pidemmälle: hän ehdottaa väestönsuojelusta "neljättä puolustushaaraa", jossa asepalveluksesta vapautetut ja keskeyttäneet pakotetaan univormuun, kertausharjoituksiin ja sotilaalliseen kuriin. Tämä on absurdi yritys naamioida pakkotyö ja militarismi "turvallisuudeksi". Tervonen väittää, että 30 % nuorista miehistä "syrjäytetään" kutsunnoissa, mutta todellinen syrjäyttäjä on järjestelmä, joka mittaa ihmisarvon asekelpoisuudella ja pakottaa yksilöt väkivaltakoneiston rattaisiin.

Reservin yläikärajan nosto 65 vuoteen ja naisten kutsunnat eivät ole "kokonaisturvallisuutta", vaan askel kohti totalitaarista yhteiskuntaa, jossa jokainen on sotilas – halusi tai ei. Siviilipalveluksen sotilaallistaminen, kuten Tervosen visio väestönsuojelun peruskoulutusjaksosta, on Pekurisen perinnön häpäisyä. Pekurinen kieltäytyi kaikesta armeijaa hyödyttävästä, mutta oli valmis palvelemaan siviilitehtävissä. Nyt hänen tahtonsa mitätöidään, kun siviilipalveluksesta tehdään armeijan jatke. Brecht kirjoitti: "Sota on kuin rakkaus, / se löytää aina keinon." Suomessa se keino on byrokratia ja pakkolait, jotka naamioivat väkivallan "velvollisuudeksi".

Anarkospasifismi vaihtoehtona

Maanpuolustusvelvollisuus on myytti, joka palvelee vallanpitäjiä, ei kansaa. Joseph Barker ja Dorothy Day näkivät, että ainoa tie rauhaan on hylätä hallitusten väkivaltamonopoli ja rakentaa yhteisöjä yksilön vapauden varaan. Suomessa Antimilitaristinen liitto, Pekurisen ja Selinheimon luomus, ajoi asevelvollisuuden lakkauttamista – ei vain sen lieventämistä. Tämä radikaali linja on unohdettu, kun poliitikot ja sotilaat kilpailevat siitä, kuka voi laajentaa asepalvelusta eniten.

Tervosen (2) visio väestönsuojelujoukoista, joissa on "omat palvelusasut" ja "sotilaan peruskoulutus", on dystooppinen painajainen. Miksi nuorten, jotka eivät kykene tai halua kantaa asetta, pitää alistua univormuun ja kertausharjoituksiin? Miksi naiset, joilla on ollut vapaus valita, pakotetaan nyt kutsuntoihin? Tämä ei ole turvallisuutta, vaan väkivallan normalisointia. Ellul näki asevarustelun kierteessä itseään ruokkivan pedon: mitä enemmän varustaudumme, sitä enemmän luomme uhkia, joita vastaan varustaudumme.

Rauhan puolustuspuhe

Brecht kysyi: "Miksi meillä on sotia, / jos meillä voisi olla rauha?" (Brecht, Kysymyksiä) Vastaus on selvä: koska valtiot ja sotilaat hyötyvät niistä. Suomen puolustusvoimien ja Tervosen kaltaisten militaristien suunnitelmat eivät suojele kansaa, vaan ylläpitävät pelon ja kontrollin kulttuuria. Pekurisen teloitus oli varoitus: valtio ei siedä niitä, jotka sanovat ei. Kuitenkin hänen perintönsä elää jokaisessa, joka kieltäytyy aseista ja valitsee rauhan.

Meidän ei pidä laajentaa asepalvelusta, vaan lakkauttaa se. Meidän ei pidä nostaa reservin ikää, vaan purkaa reservi. Meidän ei pidä sotilaallistaa siviilipalvelusta, vaan tehdä siitä aidosti rauhaa palveleva vaihtoehto. Anarkospasifismi ei ole heikkoutta, vaan rohkeutta – rohkeutta hylätä väkivalta ja rakentaa maailma, jossa ketään ei teurasteta. Kuten Pekurinen sanoi matkalla teloitukseensa: "Turhaan toitte Vienaan korpeen tapettavaksi. Olisitte voinut tappaa Helsingissäkin." Turhaan meitä kaikkia raahataan militaristiseen korpeen, kun voisimme elää rauhassa.

---

Kirjallisuus- ja lähdeluettelo

1. Brecht, Bertolt. Rauhan ylistys & Kysymyksiä. (Käännökset vaihtelevat; alkuperäiset saksankieliset runot.)

2. Raamattu. Matteuksen evankeliumi 5:9. (Vuorisaarna.)

3. Kant, Immanuel. Ikuiseen rauhaan. 1795.

4. Smith, Adam. Kansojen varallisuus. 1776.

5. von Suttner, Bertha. Aseet pois!. 1889.

6. Ellul, Jacques. Kirjoitukset militarismista ja teknologisesta yhteiskunnasta. (Esim. The Technological Society, 1964.)

7. Tanner, Matti. "Konkarisotilas vaatii kutsuntoihin suurta mullistusta – Muuten tapahtuu tämä." Iltalehti, 30.3.2025. https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/4e89917f-a4a3-4aaa-8569-cad42f5656b8

8. Tervonen, Pertti. "Maanpuolustusta monella tapaa." Kylkirauta, 20.3.2025. https://kylkirauta.fi/index.php/2025/03/20/pertti-tervonen-maanpuolustusta-monella-tapaa/

9. Pekurisen elämäkerta ja Suomen Rauhanliiton sekä Antimilitaristisen liiton historia: useita lähteitä, mm. Suomen Rauhanliiton arkistot ja Pekurista käsittelevät tutkimukset.

10. Wright, Henry Clarke; Barker, Joseph; Hennacy, Ammon; Day, Dorothy. Anarkospasifistiset kirjoitukset ja manifestit.

Antti Häkkäsen nekrofiilinen tendenssi juuri nyt: rauhanneuvottelut meneillään

Suomesta 200 miljoonalla eurolla aseita Ukrainaan

Alfred Adler ja Erich Fromm, kaksi merkittävää psykologian ja yhteiskuntakritiikin edustajaa, olisivat lähestyneet Suomen uutta 200 miljoonan euron aseapupakettia  Ukrainalle kriittisesti, mutta kukaan ei nykyään ääntänsä korota kritiikiksi.  

Erityisesti paketin ajoitus, jolloin Trump, Zelensky ja Putin neuvottelevat tulitauosta ja rauhasta, lisää kriittisen tarkastelun tarvetta. 

Adlerin näkökulma

Yhteisöllisyyden vääristymä ja vallanhimon kiihdyttäminen.

Alfred Adler korosti yksilön ja yhteisön välistä tasapainoa sekä sitä, että ihmisen perustavanlaatuinen tarve on kuulua yhteisöön ja edistää sen hyvinvointia (Gemeinschaftsgefühl, yhteisöllisyystunne). 

Suomen päätös jatkaa aseapua Ukrainalle, erityisesti juuri nyt, kun rauhanneuvottelut ovat käynnissä, on ristiriitainen. Edistääkö aseellinen tuki todellakaan yhteisöllisyyttä vai pikemminkin syventääkö se vastakkainasettelua ja konfliktia, joka estää laajempaa eurooppalaista tai globaalia yhtenäisyyttä?

Suomen päätös heijastaa kansakunnan kollektiivista alemmuudentunnetta Venäjän historiallista uhkaa kohtaan, mikä ilmenee puolustusministeri Häkkäsen sanoissa: "Seisomme Ukrainan kanssa samalla Euroopan laidalla ja jaamme saman näkemyksen Venäjän uhasta historiallisten kokemustemmekin valossa."

 

Häkkäsen alemmuudentunne saattaa ajaa Suomea valtiollisesti kompensoimaan pelkoa liiallisella toiminnalla – aseavun antamisella – sen sijaan, että se uskaltaisi luottaa rauhanneuvottelujen potentiaaliin. Tämä kompensaatio on vallanhimoa, joka ei palvele yhteisön parasta, vaan pikemminkin ylläpitää konfliktia ja estää aitoa yhteistyötä.

Adler, jos eläisi, varmasti moittisi sitä, että Suomi ei käytä tätä hetkeä vahvistaakseen diplomaattista rooliaan rauhan edistämisessä, esimerkiksi tukemalla neuvotteluja Trumpin, Zelenskyn ja Putinin välillä. Aseapu juuri nyt viestii epäluottamusta rauhanprosessiin ja siten vahvistaa sotilaallista dynamiikkaa, joka on ristiriidassa yhteisöllisyystunteen kanssa.

Frommin näkökulma

 Humanismin pettämistä ja vieraantumista

Erich Fromm, humanisti ja yhteiskuntakriitikko, näkisi  aseapupaketin jatkon osoituksena ihmiskunnan kyvyttömyydestä irtautua tuhoavista mekanismeista ja autoritaarisista rakenteista.

 Frommille keskeistä oli ihmisen vapaus, rakkaus ja rauha, jotka toteutuvat vain, kun yksilöt ja yhteiskunnat kieltäytyvät alistumasta väkivaltaan ja sotilaalliseen logiikkaan.

 Suomen päätös lisätä aseapua – vieläpä salassa pidettävällä sisällöllä –  edustaa vieraantumista näistä humanistisista arvoista.

Miksi Suomi valitsee aseellisen tuen juuri nyt, kun rauhanneuvottelut tarjoavat mahdollisuuden keskeyttää väkivallan kierto? Suomi ja eräät länsimaat ovat antautuneet "nekrofiiliseen" tendenssiin – kuoleman ja tuhon ihannointiin – sen sijaan, että ne panostaisivat "biofiiliseen" lähestymistapaan, eli elämän ja rauhan edistämiseen. 

Häkkäsen kommentti Ukrainan asevoimien vahvuudesta ja siitä, että Suomi voisi oppia niiltä, vahvistaa tätä: sodan kokemuksista oppiminen ilman kriittistä pohdintaa rauhan vaihtoehdoista on merkki siitä, että yhteiskunta on vieraantunut omasta inhimillisyydestään.

Lisäksi Fromm, joka vastusti voimakkaasti militarismia ja ydinasevarustelua (esim. hänen työnsä SANE-järjestön parissa), sanoisi varmasti tiukasti, että Suomen päätös on osa laajempaa autoritaarista kehitystä, jossa valtiot alistuvat suurvaltojen – tässä tapauksessa Yhdysvaltojen ja Naton – paineeseen jatkaa konfliktia sen sijaan, että ne uskaltaisivat haastaa sotilaallisen logiikan. Aseapu Trumpin neuvottelujen aikana  heikentää rauhanprosessin legitimiteettiä ja siten pidentää kärsimystä Ukrainassa, mikä on ristiriidassa humanismin periaatteiden kanssa.

Rauhan mahdollisuuden sivuuttaminen

Sekä Adler että Fromm lausuisivat (kunnia edesmenneille ajattelijoille, kun uusia ei nykyään enää ole), että Suomen aseapupaketin ajoitus on ongelmallinen. 

Kun Trump, Zelensky ja Putin neuvottelevat tulitauosta, aseellinen tuki viestii epäluottamusta prosessiin ja siten vahvistaa osapuolten välistä epävarmuutta. Tämä estää yhteisöllisen ratkaisun syntymistä, se osoittaa kyvyttömyyttä nähdä väkivallattomia vaihtoehtoja.

Rauhan edistäminen vaatisi rohkeutta luopua sotilaallisesta reagoinnista tässä herkässä vaiheessa.

Häkkäsen retoriikka kumppanuudesta ja molemminpuolisesta hyödystä on kyseenalainen. Se on vallanhimon peiteltyä ilmaisua, jossa Suomi vahvistaa omaa asemaansa Euroopan "laidalla" konfliktin kautta. Häkkäsen retoriikka on vieraantumisesta, jossa sodan logiikka naamioidaan pragmaattiseksi yhteistyöksi ilman syvällistä pohdintaa sen inhimillisistä kustannuksista.

Miksi Suomi ei tartu tilaisuuteen vahvistaakseen rauhanomaista rooliaan sen sijaan, että se jatkaa sodan kiertoa?

Lähdeluettelo

Adler, Alfred. The Individual Psychology of Alfred Adler: A Systematic Presentation in Selections from His Writings. Toim. Heinz L. Ansbacher & Rowena R. Ansbacher. New York: Basic Books, 1956.  

Fromm, Erich. The Anatomy of Human Destructiveness. New York: Holt, Rinehart and Winston, 1973.  

Fromm, Erich. Escape from Freedom. New York: Farrar & Rinehart, 1941.  

Koiran viimeinen haukahdus

 

 

Kiovan Maidan-aukiolla liehuu Suomen lippu, jälleen yksi surullinen riepu muiden joukossa, muistona sankarista nimeltä "Koira". Suomalainen sotilas, tuo pohjoisen myyttinen peto, kaatui Ukrainan mullassa heinäkuussa 2024 – pelastustehtävässä, kuinkas muuten. Ilta-Sanomat sai käsiinsä videon, jossa englantilainen James, tuo urhea teekuppostelija, itkee sankaritarinaansa. "Sataprosenttisesti hän pelasti minut", James vakuuttaa, ja kyynelten läpi hohtaa kiitollisuus, tuo sodan suurin harha. Mutta anna minun, hyvät lukijat, kertoa teille tämä tarina toisin – sellaisena kuin se on todellisuudessa: absurdina, verisenä ja täysin turhana.

Kuvitelkaa Koira, tuo suomalainen sisu henkilöityneenä, marssimassa Ukrainan rintamalle neljän päivän koulutuksella – neljä päivää! Siinä ajassa ehtii juuri oppia sitomaan kengännauhansa ja erottamaan kiväärin pään perästä, mutta ei paljon muuta.

James, tuo brittiläinen idealisti, näki videon ukrainalaisista pakkovärvätyistä ja päätti, että hänen paikkansa on droonien täyttämällä taistelukentällä. Mikä jalo ajatus! Mikä sankarillinen uhraus! Ja Koira, tuo "hauska kaveri, joka ei arastellut mitään", oli tietysti hänen rinnallaan, valmiina heittäytymään mihin tahansa tehtävään – esimerkiksi tähän: keskellä yötä, pimeään metsään, ilman pimeänäkölaitteita, evakuoimaan haavoittunutta amerikkalaista. Kolumbialainen, Koira ja James – kuin kansainvälinen vitsikokoelma, joka päättyy huonosti.

Ja sitten droonit tulivat. Taivaalta satoi kranaatteja kuin mannaa Mooseksen kansalle, paitsi että tämä manna repi sormenpäät irti ja räjäytti kasvoja. Koira, tuo urhea sielu, sitoi kiristyssiteen Jamesin käsivarteen, vaikka hänen omat sormensa olivat jo pelkkää muistoa. "Käsivarteni on irti, kuolen", hän totesi lakonisesti, kuin tilaisi kahvia kioskilta. Ei huutoa, ei draamaa – vain suomalainen toteamus, yhtä tyyni kuin järvenpinta elokuussa. James ryömi poteroon, pelastui, ja Koira jäi maahan, ruumiinsa nyt venäläisten hallussa, yhtä hyödyttömänä kuin ne sadat muut, jotka eivät koskaan pääse kotiin.

Ensimmäinen näytös: Koiran kaste

Koiran tarina alkoi jostain Pohjois-Karjalasta, missä hän syntyi – tai pikemminkin paiskautui maailmaan – kuin jäätynyt lokki, joka putoaa järven pintaan talvipakkasella. Hän oli se kylän poika, joka heitti kiviä järveen ja nauroi, kun ne upposivat. "Hauska kaveri", sanoivat naapurit, "ei pelkää mitään." Ja miksi olisi pelännyt? Elämä oli hänelle sarja pieniä seikkailuja: kalastusreissuja, makkaranpaistoa nuotiolla, ja kerran, humalapäissään, hän oli ajanut moottorikelkalla suoraan metsään, vain nauraakseen itselleen jälkikäteen.

Mutta sitten tuli kutsu. Ei, ei mikään virallinen kirje – sellaiset ovat liian arvokkaita tällaisille tarinoille – vaan huhu, joka kierteli somessa kuin flunssa syksyllä. "Ukraina tarvitsee apua!" huusivat otsikot. "Vapaaehtoisia sankareita etsitään!"

Koira, tuo pohjoinen peto, katsoi videota, jossa ukrainalaiset pakkovärvätyt raahattiin busseihin, ja sanoi itselleen: "No, minähän en pelkää."

Neljä päivää myöhemmin hän seisoi Kiovassa, univormu päällä, kivääri kädessä, ja kysyi ohikulkevalta upseerilta: "Missä on vessa?" Upseeri, harmaapäinen ukrainalainen, katsoi häntä kuin idioottia ja osoitti metsään. "Siellä on rintama, poika. Pissaa matkalla."

Neljä päivää! Kyllä, hyvät lukijat, neljä päivää riitti muuttamaan Koiran kalastajasta sotilaaksi. Ensimmäisenä päivänä hän oppi marssimaan – tai ainakin kompuroimaan suorassa linjassa. Toisena päivänä hän ampui kiväärillä, ja kolmantena hänelle näytettiin, miten kiristysside laitetaan. Neljäntenä päivänä hän joi vodkaa ukrainalaisten kanssa ja lauloi "Sweet Home Alabamaa", koska kukaan ei muistanut suomalaisia lauluja. Ja sitten hän oli valmis. Valmis pelastamaan maailman, tai ainakin Jamesin.

Toinen näytös: Jamesin teehetki

James oli erilainen tapaus. Hän tuli Lontoosta, tai tarkemmin sanottuna jostain sen esikaupungista, missä talot ovat harmaita ja teekupit täyttyvät viisi kertaa päivässä. Hän oli lukenut Orwellia ja katsellut BBC:n dokumentteja, ja eräänä iltana, kun hän siemaili Earl Grey’tä, hän näki videon: ukrainalainen äiti itki poikaansa, joka oli viety rintamalle.

"Tämä on minun hetkeni", James ajatteli. "Minä olen se, joka tuo valoa pimeyteen!" Hän pakkasi reppunsa, osti lentolipun Kiovaan ja jätti jälkeensä vain tyhjän teekannun ja äitinsä, joka huokasi: "Taas yksi idealisti."

James tapasi Koiran Kiovassa, ja heidän ystävyytensä oli kuin huono komedia: Koira nauroi kaikelle, James puhui vakavasti vapaudesta ja oikeudenmukaisuudesta. "Me teemme historiaa", James sanoi, ja Koira vastasi: "Joo, kunhan ei kuolla." Heidät lähetettiin rintamalle kolumbialaisen kanssa, joka oli saapunut Ukrainaan etsimään "seikkailua" ja "hyvää palkkaa". Kolumbialainen puhui espanjaa, James englantia, Koira suomea – ja kukaan ei ymmärtänyt toisiaan. Silti he marssivat yhdessä, kuin kolme apinaa, jotka eivät näe, kuule tai puhu, mutta kantavat kiväärejä.

Kolmas näytös: Droonien tanssi

Ja sitten tuli se yö. Pimeä metsä, haavoittunut amerikkalainen – nimi oli muuten Dave, entinen Walmartin kassa, joka oli päättänyt "tehdä jotain merkityksellistä" – ja käsky: "Menkää hakemaan hänet."

Ei pimeänäkölaitteita, ei radiota, ei suunnitelmaa. Koira katsoi Jamesia ja sanoi: "Tää on kuin hirvimetsällä, mutta hirvet ampuu takaisin." James nyökkäsi vakavana, ja kolumbialainen mutisi jotain, joka kuulosti rukoukselta.

He etenivät metsään, kompastellen juuriin ja oksiiin, kunnes taivas syttyi eloon. Droonit, nuo modernin sodan enkelit, surisivat kuin jättiläismäiset hyttyset, ja sitten alkoi sade – ei vettä, vaan kranaatteja. Dave huusi jostain kaukaa, kolumbialainen kaatui ensimmäisenä, ja Jamesin käsivarsi repesi irti kuin huonosti ommeltu nuken raaja. Koira, tuo pohjoinen peto, ei epäröinyt. Hän kaivoi kiristyssiteen repustaan, sitoi sen Jamesin käsivarteen ja sanoi: "Pysy hereillä, britti." Sitten hän katsoi omaa kättään – tai sitä, mitä siitä oli jäljellä – ja totesi: "Käsivarteni on irti, kuolen."

James ryömi poteroon, ja Koira jäi siihen, makaamaan mustaan multaan, katsellen drooneja, jotka tanssivat taivaalla kuin paholaisen baletti. Hänen viimeinen ajatuksensa ei ollut sankaruudesta, vaan siitä, miten paljon hän kaipasi järven rantaa ja makkaraa nuotiolla.

Neljäs näytös: Maidanin liput

Nyt Koira on poissa, ja Maidanilla liehuu Suomen lippu. James palasi Englantiin, itkee videolla ja puhuu "sankarista", joka pelasti hänet. Venäläiset pitävät Koiran ruumista bunkkerinsa koristeena, ja ukrainalaiset kirjoittavat hänestä runoja, joita kukaan ei lue. Kolumbialaisen nimi on unohdettu, ja Dave, tuo amerikkalainen, toipuu Kiovan sairaalassa ja haaveilee palaavansa Walmartille.

Ja mitä me tästä opimme, hyvät lukijat? Että sotako on sankarillista? Että Koiran kaltaiset miehet ovat "uhrauksia", joita tulisi muka ihailla? Voi, antakaa minulle anteeksi, kun nauran katkerasti! Tämä ei ole sankaritarina, vaan groteski näytelmä, jossa ihmiset lähetetään teuraaksi neljän päivän harjoittelulla, ilman varusteita, droonien armoille – ja sitten me pystytämme lippuja ja kutsumme sitä kunniaksi.

Bulgakovin Mestari ja Margarita -teoksen Saatana voisi ainakin nyökytellä tyytyväisenä: tässä on juuri sitä mielettömyyttä, jota hän rakasti kuvata. Sodan koneisto pyörii, ja me syötämme sille lihaa – Koiraa, Jamesia, kolumbialaisia – ja taputamme käsiämme, kun saamme videon, jossa joku itkee kiitollisuutta. Katsokaa, miten Koira repi itsensä kappaleiksi, jotta James voisi elää – ja miksi? Jotta venäläiset saisivat yhden bunkkerin lisää? Jotta Maidanilla liehuisi yksi lippu enemmän? Jos tämä on sankaruutta, minä kiitän kohtaloani, että olen pelkuri.

Viides näytös: Rauhan manifesti

Antakaa minulle rauha, antakaa minulle hiljaisuus, antakaa minulle maailma, jossa kukaan ei joudu sanomaan "käsivarteni on irti" vain siksi, että joku majuri keksi "hätätehtävän".

Sota ei ole kunniaa, se on lihamylly, ja me olemme idiootteja, jos kutsumme jauhelihaa sankariksi. Niin, Koira kuoli, ja James elää – ainakin toistaiseksi. Mutta minä kysyn teiltä ivallisella hymyllä: eikö olisi ollut parempi, jos molemmat olisivat istuneet kotona, juoneet kahvia ja katsoneet droonien surinaa televisiosta?

Sota on suuri teatteri, ja me olemme sen surkeita klovneja, aplodeeraamassa omalle tuhollemme. Rauha olkoon Koiran kanssa – ja meidän muidenkin, jos vain uskaltaisimme sitä haluta. Mutta emme uskalla, vai mitä? Me rakastamme tätä näytelmää liikaa: lippuja, kyyneleitä, sankaritarinoita. Me rakastamme jauhelihaa.

Ja niin liput liehuvat Maidanilla, droonit tanssivat taivaalla, ja jossain Pohjois-Karjalassa järvenpinta on tyyni. Koira ei ole siellä enää, mutta hänen poissaolonsa täyttää maiseman oudolla tavalla.

Yhtäkkiä, kuin jostain Bulgakovin unesta karanneena, järven yllä kaartelee korppi – musta, kiiltävä ja ilkeästi räksyttävä – ja sen nauru kaikuu kuin pilkka, joka on suunnattu meille kaikille, jotka uskomme sodan suuruuteen. "Kraak, kraak!" se huutaa, ja jokainen rääkäisy on kuin tikari, joka lävistää sankaruuden harhan. Se laskeutuu rannan mäntyyn, kallistaa päätään ja katsoo tyhjää järveä, ikään kuin odottaen Koiran nousevan vedestä kalastamaan – mutta ei, vesi pysyy hiljaa, ja korppi nauraa jälleen, räkäisesti ja katkerasti.

Samaan aikaan kylän laidalla, missä ränsistyneet mökit nojaavat toisiinsa kuin humalaiset tanssijat, kulkee kissa – karvoiltaan kirppuinen, luiseva otus, jonka häntä on kuin rispaantunut naru. Se tassuttelee rantaa pitkin, haistelee ilmaa ja yhtäkkiä loikkaa korpin suuntaan, ei hyökätäkseen, vaan leikkiäkseen, kuin sanoakseen: "Sinä naurat, mutta minä tanssin!"

Korppi räksyttää vastaan, siivet levällään, ja kissa pyörähtää ympäri, kirput hyppivät sen turkista kuin pienet sotilaat, jotka pakenevat uppoavasta laivasta. Hetken ajan ne kisailevat – korppi ilmassa, kissa maassa – ja niiden leikki on kuin groteski parodia Koiran viimeisestä taistelusta: yhtä turhaa, yhtä mieletöntä, mutta ainakin siinä ei vuoda verta.

Lopulta kissa kyllästyy, istahtaa rantaan ja nuolee tassuaan, kun korppi nousee jälleen siivilleen ja katoaa metsän varjoihin, naurunsa kaikuu yhä – nauru, joka pilkkaa meitä kaikkia, jotka uskomme, että tässä kaikessa on järkeä.

Järvenpinta pysyy tyynenä, mutta nyt se tuntuu raskaalta, kuin se kantaisi Koiran muiston lisäksi myös tämän absurdin näytelmän painoa. Rauha olkoon heidän kaikkien kanssa – Koiran, korpin, kissan – ja meidän, jos vain muistaisimme nauraa itsellemme yhtä röyhkeästi kuin tuo siivekäs pilkkaaja taivaalla.

 

Rauhan puolesta, Juha Molari

Kriittinen analyysi Suomen yhteiskunnan vallitsevasta tilasta

 

Johdanto

Kysytäänpä, miltä Suomen yhteiskunnan vallitsevaa tilaa vuonna 2025 näyttäisi Slavoj Žižekin tulkintojen valossa (ideologiasta, vallasta ja subjektiviteetista), vaikka Žižek itse ei ole tätä sanonut. Hänen on kuitenkin kirjoitettu kirjojensa avulla ikäänkuin asuvan erään itähelsinkiläisen pitkäaikaistyöttömän kunnallisessa vuokrakämpässä.

Juha Molari kirjoitti tammi-, helmi- ja maaliskuussa 2025 useita kriittisi tekstejä Suomen poliittiseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen kehitykseen tuosta näkökulmasta. Molarin ajattelussa korostuvat rauhan kaipuu, propagandan kritiikki ja huoli yhteiskunnan heikoimmista. Tämä resonoi Žižekin pyrkimyksen kanssa paljastaa ideologisia harhoja ja vallan rakenteita.

A. Ideologia ja "sotapsykoosi" – Žižekin fantasiakritiikki

Žižekin ajattelussa ideologia ei ole pelkkä vääristynyt tietoisuus, vaan se toimii fantasiana, joka strukturoi todellisuutta ja peittää vallan ristiriitoja. Suomalaista yhteiskuntaa leimaa "sotapsykoosi", jossa pelko Venäjästä ja sotilaallinen varustautuminen hallitsevat poliittista diskurssia. Žižek näkisi tämän ideologisena fantasiana, jossa Venäjästä rakennettu uhkakuva ei ainoastaan oikeuta Nato-jäsenyyttä ja asevarustelua, vaan myös peittää Suomen sisäiset ongelmat – taloudellisen eriarvoisuuden, sosiaaliturvan leikkaukset ja hyvinvointivaltion rapautumisen.

Kukapa uskaltaisi nykyään Suomessa kritisoida, saamatta ankaria ”putinisti”-leimoja, kuinka Suomi on hylännyt perinteisen rauhan ja diplomatian roolinsa siirtyessään kohti "sodan aikakautta". Žižekin termein tämä on esimerkki symbolisen järjestyksen muutoksesta, jossa kansallinen identiteetti kiinnittyy militaristiseen "suureen Toiseen" (le Grand Autre) – tässä tapauksessa Natoon ja läntiseen hegemoniaan.

Fantasia Venäjästä uhkana ei ole vain strateginen narratiivi, vaan se tuottaa nautintoa (jouissance) kansallisessa yhtenäisyydessä ja moraalisessa ylemmyydessä, jota voisi kutsua kansanaomaisemmin myös "pelon lietsomiseksi". Žižekin mukaan tällainen nautinto on kuitenkin perverssiä, sillä se kätkee todellisen trauman: Suomen kyvyttömyyden kohdata omaa haavoittuvuuttaan ja taloudellista riippuvuuttaan globaalista järjestyksestä.

B. Median rooli – Žižekin "kyyninen järki" ja propagandan koneisto

Suomen valtamediaa pitäisi arvostella "sotapropagandan marionettiteatteriksi", joka manipuloi kansalaisia pelolla ja sankaritarinoilla (esim. iltapäivälehdessä kerrottu sotasankari Eetun tapaus). Žižekin käsite "kyyninen järki" (cynical reason) sopii tähän analyysiin: media ei niinkään usko omaan propagandaansa, vaan ylläpitää sitä kyynisesti vallitsevan järjestyksen tueksi. Esimerkiksi Iltalehden artikkelit esittävät tavantakaa Venäjän uhkaa yksipuolisesti, samalla kun ne ohittavat sodan inhimilliset ja taloudelliset kustannukset. Žižekin näkökulmasta tämä on ideologian ydintä: se ei vaadi uskoa, vaan toimintaa – kansalaisten passiivista hyväksyntää militaristiselle politiikalle.

Sopisi viitata tällä hetkellä unohdettuihin tutkijoihin: Jacques Elluliin ja Noam Chomskyyn. He voisivat vahvistaa edellä kerrottua tulkintaa. Žižekin tavoin on nähtävissä media teknologisena koneistona, joka tuottaa "totuutta" eliitin etujen mukaisesti. Esimerkiksi Eetun romantisoitu tarina on Žižekin termein "fetissi", joka peittää sodan brutaalin reaalisen ja korvaa sen sentimentaalisella narratiivilla. Tämä fetisismi estää kansalaisia kohtaamasta konfliktin todellisia syitä – geopoliittisia valtapelejä ja taloudellisia intressejä – ja pitää heidät kiinni ideologisessa unessa.

C. Taloudellinen eriarvoisuus ja "uhrin logiikka"

Suomen talouden kriisi ja köyhimpien kansalaisten aseman heikkeneminen ovat joidenkin harvojen suomalaisten hiljaisten toisinajattelijoiden analyysien keskiössä, kun kritisoimme sotilasmenojen priorisointia sosiaaliturvan kustannuksella. Tämä kritiikki resonoi myös Žižekin kapitalismikritiikin kanssa. Žižekille kapitalismi tuottaa "uhrin logiikan", jossa heikoimmat – tässä tapauksessa suomalaiset köyhät – kantavat järjestelmän ristiriitojen taakan. Voitaisiin nostaa ”tolstoilaisittain” esimerkkejä yksinhuoltajaäidistä Pohjois-Suomessa konkreettisena ilmentymä tästä: kun valtio käyttää 660 miljoonaa euroa Ukrainan aseapuun, se samalla riistää resursseja niiltä, jotka jo valmiiksi kamppailevat selviytyäkseen.

Žižekin psykoanalyyttinen linssi paljastaa tässä perversejä rakenteita: sotilaallinen "uhraus" (rahan ja resurssien antaminen Ukrainalle) esitetään moraalisena hyveenä, mutta se palvelee lopulta vallanpitäjien – poliittisen eliitin ja sotateollisuuden – etuja. Edesmenntt Tolstoi voisi vahvistaa tätä: sota on "rikkaiden peli", jota köyhät maksavat hengellään ja toimeentulollaan. Žižek lisäisi, että tämä perversio piilee nautinnossa, jota eliitti saa "rauhan voiman" retoriikasta, vaikka todellinen hinta lankeaa muille.

D. Subjektiviteetti ja "sodan halu" – Pekka Toverin tapaus

On hedelmällistä analysoida seikkaperäisesti Pekka Toverin sotaisaa retoriikkaa Jacques Lacanin psykoanalyysin kautta, Žižekin tulkinta Lacanin "halusta" (désir) syventäisi tätä näkökulmaa yhä edelleen. Toverin puheet sodan väistämättömyydestä ja Euroopan itsenäisyydestä heijastavat subjektin halua kohdata "reaalinen" – sodan traumaattinen ydin – mutta samalla torjua se symbolisen järjestyksen (turvallisuuspolitiikan) kautta.

Toverin identiteetti "symbolisena puolustajana" on Žižekin termein imaginaarinen harha, joka peittää hänen – ja laajemmassa mielessä Suomen – riippuvuuden "suuresta Toisesta" (Nato, Yhdysvallat).

Toverin retoriikka on outoa ja tunnevaltaista, mikä Žižekin näkökulmasta viittaa ylijäämänautintoon: sotaan valmistautuminen tuottaa subjektille (Toverille ja suomalaiselle yhteiskunnalle) nautintoa, koska se vahvistaa identiteettiä ja oikeuttaa vallan. Kuitenkin tämä halu on tuhoisa, sillä se estää rauhanomaisen vaihtoehdon – diplomatian ja dialogin – toteutumisen.

E. Rauhan kaipuu ja Žižekin "mahdottoman politiikka"

Joillakin harvoilla hiljaisilla suomalaisilla voi sydämessä sykkiä edelleen vahva rauhan kaipuu, joka asettuu vastakkain vallitsevan militaristisen ilmapiirin kanssa. Žižekin ajattelussa rauha edustaa "mahdottoman politiikkaa" – utopian, joka haastaa ideologisen status quon. Rauhantahtoisten hiljaisten suomalaisten kritiikki "rauhasta voiman kautta" -narratiivia vastaan resonoi Žižekin kanssa: aseellinen rauha on kapitalistisen järjestyksen illuusio, joka säilyttää vallan epätasapainon ja kieltää todellisen muutoksen. Žižekin mukaan rauha ei ole pelkkä sodan poissaolo, vaan radikaali teko, joka murtaa ideologisen fantasian.

Visiot "ystävällisistä suhteista Venäjään" olisi kuitenkin Žižekin näkökulmasta tällainen ”mahdoton teko”: se vaatisi nykyisen symbolisen järjestyksen – Venäjän demonisoinnin ja Nato-riippuvuuden – hylkäämistä, mihin Suomi ei ole valmis. Žižek kuitenkin varoittaisi, että pelkkä rauhan vaatimus ilman vallan rakenteiden purkamista jää sentimentaaliseksi eleeksi, mikä haastaa Molarin idealismia.

F. Suomen paikka globaalissa järjestyksessä – Žižekin "kapitalismin reaalinen"

Jos olisi hullunrohkeutta Suomessa, voitaisiin ja pitäisi kritisoida Suomen roolia "halukkaiden liittoumassa" ja sen taloudellisia seurauksia, jotka Žižekin termein ilmentävät "kapitalismin reaalista" – järjestelmän kyvyttömyyttä ratkaista omia ristiriitojaan. Suomen talouskriisi ja riippuvuus läntisestä hegemoniasta ovat Žižekin mukaan globaalin kapitalismin oireita: sotilaallinen sitoutuminen Ukrainaan palvelee kapitalistista sotataloutta, mutta uhkaa samalla kansallista hyvinvointia.

Zelenskyn ja Trumpin konflikti alleviivaa tätä: Ukraina on pelinappula suurvaltojen kamppailussa, ja Suomi seuraa perässä uhraamalla omat resurssinsa.

Žižekin näkökulmasta Suomen asema on traaginen: se on sidottu ideologiseen fantasiaan "lännestä pelastajana", mutta tämä fantasia murenee, kun Yhdysvallat mahdollisesti vetäytyy ja Eurooppa jää yksin. Huoli eskalaation riskeistä ja köyhien kärsimyksistä on Žižekille kapitalismin väistämätön seuraus: järjestelmä tuottaa uhreja säilyäkseen.

Johtopäätökset – Suomen tila

Suomen yhteiskunnan vallitseva tila vuonna 2025 näyttäytyy kriisinä, jossa sotilaallinen hysteria, median propaganda ja taloudellinen eriarvoisuus uhkaavat rauhaa ja hyvinvointia.

Žižekin linssin läpi tämä kriisi paljastuu ideologisena fantasiana, joka peittää vallan rakenteet ja kapitalismin ristiriidat. Molarin rauhan kaipuu ja köyhien puolustaminen haastavat tämän fantasian, mutta Žižek varoittaisi, että ilman radikaalia murtumaa – "mahdottoman" politiikkaa – Suomi jää vangiksi nykyiseen järjestykseen.

Suomen on ajautunut pois diplomatiasta kohti "sotapsykoosia", ja Žižek vahvistaisi, että tämä on paitsi poliittinen valinta myös subjektiviteetin muutos: kansakunta nauttii pelosta ja uhrauksesta, koska ne vahvistavat sen identiteettiä. Kuitenkin Molarin idealismissa piilee toivo, jota Žižekin kyynisyys täydentää: rauha on mahdollista vain, jos ideologiset harhat – Venäjän uhka, median fetissit, militaristinen nautinto – puretaan ja korvataan solidaarisuudella, joka ylittää kapitalismin logiikan.

Kirjallisuus- ja lähdeluettelo

1. Molari, Juha (2025). Analysoin ulkoministeri Valtosen puheen Paasikivi-seurassa.

2. Molari, Juha (2025). Naapuriseuran tiedot Jussi Särkelän kohtelusta demareiden keskuudessa.

3. Molari, Juha (30.1.2025). Vastaus pastori Antti Kruusille.

4. Molari, Juha (2025). Suomi, sodan pelko ja rauhan puolesta.

5. Molari, Juha (11.2.2025). Suomen sotilastiedustelun raportti on tarkoituksenmukaisesti julkinen ja raporttia peilaava.

6. Molari, Juha (2025). Suomen valtamedia – sotapropagandan marionettiteatteri.

7. Molari, Juha (2025). Munchenin turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja rupesi itkemään.

8. Molari, Juha (26.2.2025). Miksi Pekka Toverin puheet sodasta ja taistelusta ovat outoja?

9. Molari, Juha (3.3.2025). Mietin sitäkin, ja mieti sinäkin, että...

10. Molari, Juha (3.3.2025). Muutama pohdinta Lauri Nurmen artikkelista.

11. Molari, Juha (3.3.2025). Nurmi: Eurooppa päätti pysäyttää Putinin aseilla – Suomi halukkaiden liittoumaan - köyhät entistä köyhemmiksi.

12. Molari, Juha (2025). Ketä Iltalehden artikkeli "Analyysi: Eurooppa on totuuden edessä" palvelee?

13. Molari, Juha (2025). Zelenskyn ja Trumpin suhteet sekä Ukrainan näkymät.

14. Žižek, Slavoj (1999). The Sublime Object of Ideology. Verso.

15. Žižek, Slavoj (2008). In Defense of Lost Causes. Verso.

16. Lacan, Jacques (1977). Écrits. W.W. Norton & Company.

17. Ellul, Jacques (1964). The Technological Society. Vintage Books.

18. Chomsky, Noam & Herman, Edward S. (1988). Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media. Pantheon Books.

Terveisin pitkaikaistyötön rauhanihminen, Juha Molari

 

Miksi Pekka Toverin puheet sodasta ja taistelusta ovat outoja?

 

 

Pekka Toverin näkemyksiä, joita hän esittää julkisuudessa monissa tahoissa, kuten Verkkouutisissa, Iltalehdessä ja Iltasanomissa sekä Helsingin Sanomissa, olisi kiehtovaa tarkastella Jacques Lacanin psykoanalyyttisen teorian valossa. Lacan korosti, että ihmisen subjektiviteetti ei ole yksinkertainen, vaan se rakentuu monimutkaisista symbolisista, kielellisistä ja kulttuurisista tekijöistä. Lacanin teoria voisi auttaa avaamaan, miten Toverin puheissa esiintyvät syvemmän tason motiivit, tunteet ja identiteettiprosessit voivat olla osittain tiedostamattomia. Ainakin hänen sotaisa intonsa on kovin hämmentävä.

Yritän sovittaa itselleni tuttua Jacques Lacania seuraavaan kuuteen (6) tuorehkoon haastatteluun ja artikkeliin, jotta voisin nähdä mahdollisia syvempiä ulottuvuuksia Toverin puheista ja motiiveista, jotka eivät ehkä ole täysin syntyneet sotapoliittisten tai turvallisuusnäkökulmien kautta.

Lacanin teoria identiteetistä ja subjektiivisuudesta tarjoaa hyödyllisen kehikon Toverin puheiden analysoimiseen (esitän myöhemmin toisaalla seikkaperäisemmin Lacanin teoriat). Esimerkiksi Toverin jatkuva korostus sodan väistämättömyydestä ja puolustuksen voiman tarpeesta voi heijastaa hänen henkilökohtaista identiteettiään ja pelkojensa projektioita. Lacanin mukaan subjekti (tässä tapauksessa Toveri) rakentaa identiteettiään ulkoisten symbolien ja kielikuvien kautta, onhan hän jopa taustaltaan sotilas, joka vanhan ammattinsa puolesta oli jo oppinut vuosikymmenet rakentamaan identiteettiään kaikenlaisten arvomerkkien ja käskyjen kautta. Toverin puheessa toistuva motiivi, että "meillä on oikeus puolustautua", voi viitata hänen henkilökohtaiseen kokemukseensa sekä asevelvollisuudesta että roolistaan puolustuksen asiantuntijana, mikä tekee hänestä symbolisen puolustajan (Lacanin "suuri Toveri" tai "isäfiguuri").

Pekka Toverin näkemyksiä analysoidessani, on syytä ottaa toki huomioon monimutkainen geopoliittinen tilanne, johon Toverin kirjoitukset usein liittyvät. Toveri esittää näennäisesti selkeän puolustuksen Suomen valmistautumiselle ja lännen puolustukselle, mutta hänen näkemyksensä saavat myös valoa tuon subjektin sidoksista kielellisiin rakenteisiinsa.

Lacanin psykoanalyysi perustuu osittain siihen, kuinka subjekti (ihminen) on sidoksissa kielellisiin rakenteisiin ja yhteiskunnallisiin voimiin, jotka määrittävät sen identiteettiä ja toimintaa. Lacanin käsite mahdottomuuden (l’impossible) ja halu (désir) suhteesta muihin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin jännitteisiin voi tarjota mielenkiintoista pohdintaa Toverin analyysille. Lacanin mukaan ihminen on aina tietoinen jollain tasolla siitä, mitä ei voi saavuttaa (tämä on subjektiivinen puute), ja tämä puute muovaa hänen toimintaansa.

1. Toverin puhe "sodan ja taistelun toivosta"

Erityisesti Toverin kommentti siitä, että ukrainalaisilla on kyky laittaa lisää miehiä rintamalle, mikäli heillä on tarpeeksi tahtoa, herättää tärkeitä kysymyksiä.

Lacanin mukaan ihmisen subjektiivisuus on erottamattomasti sidoksissa kieleen ja kulttuuriin, ja yksilön kokemus itsestään ja maailmasta on aina merkityksellisten symbolien ja yhteiskunnallisten normien määrittämä. Tässä yhteydessä Toveri esittää sodan ja taistelun tahtoa lähinnä yksilöiden motivaatiokysymyksenä, ikään kuin sodan kamppailu olisi vain määräysten ja tahdon asia – ilman, että hän huomioisi sodan tuottamia kollektiivisia traumoja ja yhteiskunnan rakenteellisia haasteita, jotka voivat estää tällaisten päätösten toteutumisesta.

Lacanin teoria subjektin jakautuneisuudesta voisi auttaa tarkastelemaan Toverin puhetta ylikorostetusta "tahtotilasta" ja sen yhteiskunnallisista ja psykologisista seurauksista. Ihmiset eivät ole pelkästään rationaalisia toimijoita, vaan heidän toimintaansa ohjaa usein syvälle juurtunut alitajunta, joka heijastaa yhteiskunnan ja kulttuurin kollektiivista psyykeä.

Tässä on myös läheinen yhteys Lacanin käsitteeseen "pieni minä" (le petit autre), joka viittaa siihen, että ihmisten toiminta heijastaa aina jollain tasolla suurta muuta, toisten odotuksia ja normeja. Toverin puheessa sodan tahtoa korostavat ehdotukset voivat olla eräänlaista projektioita, joissa hän asettaa itsensä ja muut "sotilasasiantuntijat" toisten rooliin ja näkevät maailman pelkästään "ratkaisun" kautta. Tämä voi olla vaarallista, koska siinä ei huomioida sodan tuhoisia psykologisia vaikutuksia.

2. Rauhanteon ja alueluovutusten pelko

Toveri nostaa esiin rauhanteon ja alueluovutusten mahdollisuuden. Hänen kommenttinsa siitä, että ukrainalaiset saattaisivat "tilapäisesti" hyväksyä alueluovutuksia, mutta eivät koskaan suostuisi siihen, että luovutetut alueet pysyvät osana Venäjää, tuo esiin symbolisen kamppailun, joka on keskeinen Lacanin teorioissa.

Alueluovutusten hyväksyminen olisi itse asiassa subjektiivinen nöyryytys, joka liittyy henkilökohtaisiin ja kollektiivisiin identiteetteihin. Lacan sanoisi, että tällainen tilanne herättäisi "koulukunnan" (le grand Autre) reaktion, jossa kansakunnan kollektiivinen identiteetti määritellään juuri "ei-hyväksymisen" kautta. Toverin näkemys siitä, että "uskottavat turvatakuut" olisivat ainoa ratkaisu, puhuu puolestaan turvallisuuden ja kontrollin tarpeen puolesta, joka on itse asiassa perinteinen reaktio ahdistukseen ja subjektiiviseen pelkoon menettämisestä.

Tässä yhteydessä voi huomata, että Toverin ehdottama turvallisuusratkaisu – amerikkalaisten joukkojen läsnäolo – on nimenomaan transsendentti turvaväline, joka irrottaa rauhanteon ja alueluovutusten syvemmistä psykologisista ja kulttuurisista merkityksistä. Tämä turvaväline, joka ilmenee "lupauksena" ulkoisesta voimasta, on tyyppillinen Lacanin käsittelemä "imago", jossa subjekti katsoo ulkopuolelta tulevia merkityksiä ja turvaa sen sijaan, että osallistuisi itsenäisesti oman identiteettinsä ja itsensä rakentamiseen.

3. Sodan ja rauhan symbolinen kieli

Lacanin psykoanalyysissä kieli on keskeinen rakennusmateriaali subjektin psykologiselle rakenteelle.

Toverin julkinen puhe ja hänen analyysinsä Ukrainan tilanteesta saavat merkityksen symbolisen kielirakenteen kautta. Kun hän käyttää historiallisia vertailuja (”Suomen sodan uhri”) ja puhuu sodan jatkumisesta, hän ei pelkästään tarjoa faktoja, vaan osallistuu symbolisen järjestelmän luomiseen, jossa yksilöt ja kansakunnat määritellään ei pelkästään menneiden kokemusten, vaan myös nykyisten taistelukysymysten kautta. Tämä voi johtaa "sotahulluuteen", jossa inhimillinen kokemus jää toissijaiseksi suhteessa suurempaan kollektiiviseen symboliin, jota hän ilmentää.

Esimerkiksi Toverin vertaus Suomen menetyksistä ja Ukrainan nykyisistä uhreista luo kielen kautta yhtäläisyyksiä, jotka voivat johtaa helposti ylisimplifioituihin pohdintoihin. Lacanin mukaan kielen avulla luomme ja samalla rajoitamme itsellemme merkityksiä – ja Toverin tyyli käyttää historiallisia ja geopolitiikkaa käsitteleviä vertailuja tuo näkyviin juuri tuon rajoittavan ja pelottavan symbolismin, joka estää monivivahteisen ja kontekstualisoidun keskustelun.

4. Yhdysvallat ja Euroopan rooli: Kollektiivinen turvattomuus

Toverin asettama vaatimus Euroopan puolustuksen itsenäistämisestä ja Yhdysvaltojen roolin kyseenalaistamisesta on esimerkki siitä, miten pelko ja epävarmuus tulevaisuudesta kytkeytyvät kollektiiviseen turvallisuuden rakentamiseen.

Lacanin ajattelussa tämä on eräänlainen "suuren muun" -rakenteen kyseenalaistamista, jossa Euroopan identiteetti luodaan suhteessa ulkoiseen voimaan. Kuitenkin Lacan voisi väittää, että tällaisessa kamppailussa Euroopan turvattomuus ei ole vain ulkoista, vaan syvälle juurtunutta, mahdollisesti ”asiantuntijan” itsensä henkilökohtaisesti kokemaa. Se on sisäisesti jakautunut turvattomuus, joka ilmenee poliittisina ja sotilaallisina puheenvuoroina, mutta samalla se paljastaa sen psykologisen tilan, jossa jatkuva ulkoisen turvan tarve määrittää koko alueen kollektiivista olemusta.

Toverin väite siitä, että Eurooppa pärjäisi Venäjää vastaan ilman Yhdysvaltojen tukea, on merkittävä osoitus siitä, miten hän liittää itseriittoisuuden ja itsenäisyyden käsityksiä turvallisuuden ja puolustuksen konteksteihin. Lacanin käsitys "subjektin toiseudesta" voisi tässä ilmetä Toverin suhteessa Yhdysvaltoihin, jotka hänen näkökulmastaan voisivat olla ylimääräinen, jopa häiritsevä elementti Euroopan puolustusjärjestelmässä. Toveri ei halua Euroopan jäävän riippuvaiseksi Yhdysvalloista, vaan hän korostaa Euroopan kykyä puolustaa itseään. Tämä voidaan nähdä Lacanin ajatuksessa, jossa subjekti on haluava ja samalla hylkivä, eli se ei voi koskaan saavuttaa täydellistä itsenäisyyttä ilman jollain tasolla ulkoista tukea.

Toverin visio siitä, kuinka Yhdysvallat ei ole "hylkäämässä" Eurooppaa ja että eurooppalaisten on "potkittava takaisin", voi olla pohjimmiltaan välineellistä ja tiedostamatonta halua luoda lännen asema selkeäksi vastakohtana Venäjälle. Lacanin teoria tarjoaa pohdintaa myös tästä: eurooppalaisten toiminta, joka reagoi Yhdysvaltojen ja muiden globaalien valtasuhteiden painostukseen, heijastaa heidän rakenteellista halua omata rooli maailmanjärjestyksessä – rooli, jota ei voida saavuttaa ilman Yhdysvaltojen "puuttumista".

Toveri haluaisi kenties nähdä Euroopan itsenäisenä, mutta samalla hänen lausunnoissaan piilee pelko siitä, että lännen "virheelliset" valinnat eivät ole vain poliittisia, vaan myös psykologisia – identiteetti ja valta ovat keskeisiä tekijöitä.

5. Ydinaseet ja "kansallinen turvallisuus"

Toverin pelot siitä, että Ukraina saattaa joutua turvautumaan ydinaseisiin, voivat nähdä osana Lacanin käsitystä "Suuresta Toiseesta" (le Grand Autre). Lacanin mukaan Suuri Toinen on se kulttuurinen, yhteiskunnallinen ja symbolinen järjestelmä, joka määrittelee, mitä pidetään normaalina ja hyväksyttävänä. Toverin näkemys, että Ukraina saattaa joutua ydinaseisiin turvautumaan, ilmenee laajempana pelkona siitä, että lännen ja Itä-Euroopan identiteetti olisi uhattuna. Kyse voi olla myös Toverin omasta asemasta, jonka hän kokee uhatuksi. Ydinaseiden kaltaisten "radikaalien" ratkaisujen ottaminen käyttöön on osa Toverin kielellistä ja psykologista jännitettä sen välillä, kuinka "turvallisuus" määritellään lännen näkökulmasta ja kuinka se rapautuu idän laajentuvan uhkan alla.

6. Ukrainan tilanne ja kansallinen velvollisuus

Toverin näkemykset Ukrainasta, erityisesti hänen suhteensa itäiseen naapuriin, Venäjään, heijastavat Lacanin teoriaa "naisesta toiseutena". Toverin oma nainen on – sivumennen sanoen – jenkkiupseeri, joka työskentelee Amerikan Yhdysvaltain suurlähetystössä.

Venäjä on Toverille se uhkaava elementti, joka määrittää lännen oman turvallisuuden ja identiteetin rajat. Lacanin mukaan subjektin (tässä tapauksessa lännen tai Euroopan) identiteetti rakentuu jatkuvassa suhteessa "toiseen", joka on aina jollain tavalla etäinen ja tuntematon, mutta samalla myös määrittävä ja tärkeä. Venäjän uhka luo Euroopalle ja erityisesti Toverille sen kulttuurisen ja turvallisuuspoliittisen "rajan", joka pitäisi puolustaa. Tämän uhkan vastaanottaminen on myös psykologisesti merkittävä, koska se aktivoi jatkuvan defenssimekanismin ja turvallisuuden tarpeen.

7. Venäjän strateginen heikkous

Toverin kritiikki Venäjän sotateknologian ja strategian heikkoudesta paljastaa piilotettua jännitettä Toverin omassa ajattelussa. Lacanin ajatus puuttuvasta ja kätketystä halusta tulee mieleen, kun Toveri toistaa, että Venäjän "taitamattomuus" johtuu sen autoritaarisesta kulttuurista ja yksisilmäisestä johtamisesta. Toverin korostamat heikkoudet voisivatkin itse asiassa heijastaa hänen omaa haluaan korostaa lännen voimaa ja etuja. Ei siinä mitään, jos Toveri asiantuntijamaisesti toteaisi analyyttisesti ”heikkouksia”, mutta hänen tapansa onkin korostaa näitä ”heikkouksia” hyvin tunnevaltaisesti, ilmaisuun on sidottu Toverin omaa kätkettyä halua.

Lacan ajattelisi, että Toveri ei vain analysoi tilannetta objektiivisesti, vaan hänen näkemyksensä saattavat liittyä lännen kollektiiviseen haluun "hallita" ja olla "parempi" kuin Venäjä. Tämä halu liittyy siihen, mitä lännen kollektiivinen identiteetti ei voi saavuttaa – täydellistä turvallisuutta ja valvontaa. Onko tässä edes kyse ”lännen kollektiivisesta identiteetistä”, vai enemmäkin Toverin omasta identiteetin kamppailusta?

8. Ukrainan sodan ja Suomen turvallisuus

Toverin näkemykset siitä, kuinka Suomi valmistautuu mahdollisiin uhkiin, ja hänen kirjoituksensa turvallisuuden korostamisesta, voi nähdä osana tämän "puutteen" ja "halun" kieltä, joka luo ja ylläpitää jännitteitä kansainvälisellä tasolla.

Toverin kirjoitukset saavat elämän, kun hän korostaa lännen kulttuurista heikkoutta ja pelkoa, että lännen taloudellinen voima ei riitä vastaamaan Venäjän uhkiin.

Lacanin ajattelussa tämä liittyy siihen, miten yhteiskunnat rakennetaan epävarmuuden ja puutteen ympärille – ihmisten haluavat suojella jotain, mitä he eivät voi koskaan täysin hallita.

Yhteenveto: Toverin sisäisten jännitteiden hallinnasta

Toverin julkiset näkemykset saattavat olla helposti vastaanotettavissa niille, jotka ovat lumoutuneet hänen tavoin pelkoonsa Venäjää kohtaan. Kuitenkin, jos tarkastellaan hänen mielipiteitään Lacanin psykoanalyyttisen teorian näkökulmasta, voidaan huomata, että hänen turvallisuusnäkemyksensä ovat monella tapaa psykologisesti sidoksissa hänen omaon rooliinsa ja identiteettinsä rakentumiseen yhteiskunnassa. Tämä luo jännitteitä, jotka vääristävät hänen arvioitaan turvallisuustilanteesta ja ulkoisista uhkista.

Lacanin käsitys "kielestä ja toiseudesta" auttaa ymmärtämään, kuinka Toveri näkee Venäjän ja Ukrainan tilanne enemmän symbolisena "tunnustuksen" ja "puhdistuksen" kenttänä, joka heijastaakin hänen henkilökohtaisia pelkojaan ja toiveitaan, vaikka hän puhuu ikäänkuin Euroopan ja lännen tulevaisuudesta.

Toveri esittää Venäjän ja lännen välistä konfliktiintilannetta kauttaaltaan yksinkertaistettuna ja yksiulotteisena. Lacanin ajattelussa jännitteet eivät koskaan täysin ratkea, vaan ne palaa aina uudenlaiseen konfliktikierrokseen. Toveri voi tässä suhteessa jäädä ansaan, jossa hän haluaa nähdä lännen voittajana ja Venäjän häviäjänä, mutta psykologinen halu (desire) lännen täydelliseen asemaan voi kääntyä itseään vastaan. Konflikti Ukrainassa ei ole vain sotilaallinen tai geopoliittinen – se on myös psykologinen kamppailu siitä, kenen näkemykset saavat hallitsevan aseman.

Pekka Toverin näkemykset Ukrainan sodasta ja Euroopan turvallisuudesta avautuvat psykoanalyyttisesti katsottuna monimutkaisena symbolisena ja kulttuurisena konstruktiona. Lacanin teorian mukaan hänen puheensa sodasta, rauhasta ja turvasta paljastaa sen, kuinka sotilaallinen kieli ja historialliset vertailut voivat tuottaa vaarallisia yksinkertaistuksia ja kollektiivisia illuusioita, jotka vievät keskustelua kauemmas inhimillisestä kärsimyksestä ja todellisista ratkaisuista. Toverin painotus sodan "tahtoon" ja "kykyyn" uhmaa syvempää psykologista ja kollektiivista käsitystä siitä, miksi ihmiset ja kansakunnat ajautuvat sotiin – ja miten me voimme todella löytää rauhan, joka ei ole pelkkä symbolinen ilmentymä suuresta muusta.

Kirjallisuusluettelo:

1. Halminen, Laura. "Ukraina voi joutua turvautumaan ydinaseisiin, ennustaa Pekka Toveri". Verkkouutiset, 24.2.2025. https://www.verkkouutiset.fi/a/ukraina-voi-joutua-turvautumaan-ydinaseisiin-ennustaa-pekka-toveri/#3adc3220

2. Nissilä, Aleksi. "Pekka Toveri: Tämä on Euroopan tilanne, jos USA lähtee Natosta". Iltalehti, 21.2.2025. https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/0eaabf29-bdd5-4183-923e-d4807437bbcc

3. Seppä, Petri. "Näin Pekka Toveri arvioi Ukrainaan Pohjoismaiden suunnittelemaa prikaatia – 'Voi hyvinkin ehtiä rintamalle, valitettavasti'". Iltasanomat, 25.2.2025. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000011056663.html

4. Kari, Onni. (2025). "Pekka Toveri uutuuskirjassa: Tämän Venäjä tekee varmasti Suomen lähialueella". Iltalehti. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/edf8a8ef-73cc-41d3-9c40-e689a422bf8d

5. Huhtanen, Jarmo. (2025). "Pekka Toveri: Yhdysvallat ei ole hylkäämässä Eurooppaa, mutta edessä on ”neljän vuoden töyssy”". Helsingin Sanomat. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000011012878.html

6. Pitkänen, Kari. (2025). "Tärkein on kuitenkin reservi: Pekka Toveri analysoi Ukrainan sodan ja sen opetukset Suomelle ja lännelle". Kulttuuritoimitus. https://kulttuuritoimitus.fi/kirjoittaja/kari-pitkanen/tarkein-on-kuitenkin-reservi-pekka-toveri-analysoi-ukrainan-sodan-ja-sen-opetukset-suomelle-ja-lannelle/