Juha Molari Юха Молaри: ”Venäjä: uhka vai mahdollisuus? Avointa keskustelua Suomen Venäjä-suhteesta”

”Venäjä: uhka vai mahdollisuus? Avointa keskustelua Suomen Venäjä-suhteesta” (Suomen Perusta 2014: ISBN 978-952-67921-8-7), toimittaneet Arto Luukkanen ja Simo Grönroos.

Suomen eduskunnan pikkuparlamentin kansalaisinfossa järjestettiin keskiviikkona 1.10.2014 kirjan julkistaminen ja keskustelutilaisuus. Minäkin uskaltauduin liikkeelle laitakaupungilta ihan Helsingin keskustaan saakka. Pistin ylleni viisi vuotta sitten 50 eurolla ostamani puvun, joka oli säilynyt oikein siistinä ja hyvänä, koska pukua en ole työttömänä miehenä tarvinnut kuin pari kertaa.

Kohtaaminen Arto Luukkasen kanssa

Pienen ihmisen pelko tunnettuja ja suuria Venäjä-asiantuntijoita kohtaan vain tiivistyi, kun lähestyin tällaisen työttömän ihmisen näkökulmasta katsottuna Helsingin keskustaa ja tuota ylellisen hienoa pikkuparlamenttia. Melkein hengitykseen asti olisi ehkä alkanut jopa ahdistaa, mikäli en olisi saanut jo elämässäni aiemmin kokea kaikenlaista haastetta. Niin avasin melko rohkeasti pikkuparlamentin oven ja astuin eteisaulaan, jossa hämmästykseksi Arto Luukkanen tunnisti minut! Se tuntui hyvältä! Hän kysyi, että ”Juhako se siinä. Sinäkin päätit tulla tänne”. Niin minä vastasin iloisena, että siitä onkin jo kolmekymmentä vuotta, kun viimeksi nähtiin. Yhtenä pelkonani oli, että olisiko nyt jo kolmas kerta, kun minulle ovet eivät aukene: kahdella kerralla Finrosforum on yhteistyötahojensa kanssa sulkenut ovet minulta. Tänään oli kuitenkin toisin.

Olin yllättynyt iloisesti, että en ole ilmeisemmin kauheasti muuttunut kolmessakymmenessä vuodessakaan, kun Arto Luukkanen edelleen tunsi minut näöltä. Minä tietysti tunsin hänet mitä helpoimmin, koska mies on niin usein mediassa. Kaikkihan julkkiksen tuntevat. Ymmärrettävästä syystä kukaan muu ei minua tunnistanutkaan kuin tämä Arto Luukkanen. Edes Jukka Mallinen ja Timo Vihavainen eivät nähtävästi reagoineet olemassaolooni. Näkymättömyyttäni korosti tietysti sekin, että menin istumaan takariville verhon viereen äärimmäisen syrjäiseen pimeään kulmaan. Oppineiden ja hienojen ihmisten tilaisuudessa on opittavat näkymättömyyteen ja etäisyyteen.

Minulle oli muodostunut aivan väärä mielikuva Arto Luukkasen olemuksesta. Mielikuvaani olin jopa rumalla tavalla toistellut hävyttömässä blogissani. Todellisuudessa televisiokuvat eivät tee lainkaan oikeutta tuolle dosentille. Kun menin kättelemään häntä, niin mies ei tuntunut sittenkään mitenkään isolta, vaan melkein kuin itseni kokoiselta. Olin yllättynyt miehen pienuutta. Itsenihän minä olen aina tietänyt pieneksi ihmiseksi sekä egoni että pituuteni ja painoni suhteen. Minulle oli muodostunut väärä mielikuva nuoruusvuosien perusteella ja muistelin, että Arto Luukkanen oli suhteellisen kookas iso mies, vaikka pienempi kuitenkin kuin Johan Bäckman. Luultavasti Luukkanen oli tietoisesti hiukan kumarassa ja kohtasi minut laupiaasti: viisaan tervetulotoivotuksen tarkoituksena oli ottaa minutkin paikalle ymmärtäväisesti, jotta en tuntisi itseäni aivan liian pieneksi täällä hienojen ihmisten keskuudessa hienoissa rakennuksissa Helsingin keskustassa, jonne en montaa kertaa kuukaudessa voi edes varattomuuteni vuoksi matkustaa. Tänään maksoin metroliput puhelimella, kun metrolippua varten rahaa ei olisi ollut enää käytettävissä.

Kohtaaminen Reijo Tossavaisen kanssa

Arto Luukkasen vieressä seisoi vähän iäkkäämpi ja hiukan harmaampi mies, jonka nöyrä ja vähäinen olemus herätti minussa sääliä ja myötätuntoa. Hänen luonaan halusin puhua vain pehmeästi ja vienosti, sillä niin vaatimattomalta mies vaikutti. En tohtinut kysyä, kuka tämä matalasti katsova mies olisi. Hän huomautti minulle siitä, että salkussani oli ”’ tuo’ joka ei kovin hyvin sovi tänne”. ”Tuo”-sanalla hän tarkoitti Pyhän Yrjön nauhaa, joka tunnetaan myös Voitonpäivän nauhana. Minulla oli todellakin salkussa pieni nauha, melkein näkymätön, mutta kuitenkin valveutunut ihminen voi sen havaita, jos tarkkailee uteliaasti. Luukkanen sanoi, että hieno mies pitää sitä paidassaan. Mielestäni Luukkanen ei myöskään käyttänyt sanaa ”Pyhän Yrjön nauha”. Minun oli nyt vastattava, että en halua olla joulukuusi ja siksi nauha on salkussani. Pyhän Yrjön nauha ei muodostunut kuitenkaan esteeksi pääsylleni. Arto Luukkanen opasti jopa poimimaan pöydältä uutuuskirjan.

Kun sitten tilaisuuden päätyttyä jo puin takkini päälleni ja tein lähtöäni, niin tämä sama hiukan harmaantunut nöyrä mies tuli uudemman kerran puhumaan. Silloin kysyin arasti anteeksipyydellen, kuka hän mahdollisesti on. Tuskin kukaan muu vaimeaa kuiskaustani edes kuuli. Hän esittäytyi Reijo Tossavaiseksi. Olin kuullut nimen. Vasta metrossa uskalsin kännykän nettiyhteyden avulla tarkistaa, mikä mies Reijo Tossavainen on. Silloin ymmärsin, että minun pitkäaikaistyöttömän ei olisi pitänyt lainkaan miettiä mahdollisten almujen antamista vaatimattomalle ja köyhälle miehelle, vaan Reijo Tossavainen on jopa ihan oikea Perussuomalaisten kansanedustaja. Niin se ulkonäkö voi pettää, että pitkäaikaistyötön alkaa kokea sääliä kansanedustajaa kohtaan pelkän ulkoisen olemuksen perusteella, mutta pitkäaikaistyöttömän luullaan olevan varoissaan, kun ei liiku rikkinäisissä likaisissa vanhoissa verkkareissa.

Reijo Tossavainen – siis Perussuomalaisten kansanedustaja – kysyi, mitä Johan Bäckmanin trolli-tehtaalle kuuluu Pietarissa. Minä vastasin epätietoisesti, että en ole nähnyt Bäckmania vuosiin, mutta olisin kiitollinen, jos Reijo Tossavainen voisi antaa osoitteen tuonne trollitehtaaseen: ”Minä menen lähipäivinä Venäjälle ja voisin käydä soittamassa trollitehtaan ovea, koska itsekin tarvitsisin työtä. Mikäpä olisi kivempaa kuin kirjoittaa rahasta kauniita asioita Venäjästä”.

Vastasin myös Tossavaiselle uudemman kerran, että en tiedä trollitehtaan osoitetta, mutta Muumilaakso sijaitsee tiettävästi Suomessa. Pyysin myös, että hän voisi kertoa minulle vaikka yhden trollin, jolta voisin kysyä trollitehtaan osoitetta. Valitettavasti Reijo Tossavainen ei palvellut asiassa. Sellaisia ne herraväen edustajat, nuo arvonsa tuntevat kansanedustajat, ovat vaatimattomasta esiintymisestään huolimatta, että he eivät oikeasti auta, kun kurja ihmispolo pyytää apua ja ohjetta. Lisäsin myös, että ”mielestäni ihmisillä on vain monia erilaisia mielipiteitä eikä siihen mitään trollitehdasta tarvita”.

Timo Vihavainen moitti mediaa sotapuheista

Itse puhujat suorastaan yllättivät maltillisuudellaan. Iltapäivälehtien lööppien perusteella myös ennakoin väärin lähestyvän vaaran, kun professori Timo Vihavainen saapui puhujaksi: luulin, että nyt Venäjä, venäläiset ja venäläismieliset joutuisivat uhka-arvioiden kohteeksi, ja saisimme kuulla Venäjän erityispalvelujen kavalista juonista Suomessa. Päinvastoin kuitenkin kävi! Ihan mielenkiinnolla on seurattava myös vuoden päivät, miten kauan nämä maltillisuuden mukaiset linjanvedot säilyvät näiden herrojen toimintaperiaatteena. Seuraavalla vaalikaudella keskustelu voinee ehkä vapautua taas uudestaan, kun rähmällään ei tarvitse olla enää kansanvallan edessä.

Professori Timo Vihavainen lausui aivan oikein ja hyvästä syystä, että suomalaisessa median sotapuheissa on menty pahasti asioiden edelle: ”Yleensä sotaan pitäisi olla syy, mutta nyt tällaista syytä ei ole Suomea vastaan”. Kun Ukrainan ja Euroopan tilannetta arvioidaan, niin tulisi ottaa huomioon myös Naton lähestyminen Venäjän alueita kohti. Vihavainen huomauttaa, että ”kaikesta valtavasta propagandasta huolimatta eivät suomalaisten asenteet ole paljon heilahtaneet Naton puoleen”. Vihainen ilmoitti kannattavansa ”rauhallista ja konservatiivista” elämää. Vihavainen ei eritellyt, missä määrin media oli tehnyt väärämielisesti hysteriaa hänen lausunnoillaan kaksoiskansalaisuuden turvallisuusuhkista ja missä määrin professori oli ollut itse osallinen epäluulon rakenteluun.

Arto Luukkanen peräänkuulutti ymmärtämistä

Arto Luukkanen kuvaili suomalaista ulkopoliittista tilannetta ”älylliseksi seisovaksi pöydäksi”, jossa kullekin on kaikenlaista syötävää. ”Molemmilla puolilla” – joista toinen puoli lienee Luukkasen mielikuvissa Venäjä – ”käydään mediasotaa”. Luukkasen mukaan Venäjä kokee, että Länsi tahtoo kuristaa sitä, mihin tunteeseen erityisesti Kosovon ja Irakin tapahtumat ovat antaneet vahvistusta. Hän peräänkuuluttaa ”ymmärtämistä ja näkemistä Venäjän kokemuksiin, mutta lähtemättä kuitenkaan mukaan motiiveihin”. Hän löysi Kiovassa ”heureka-kokemuksen” siitä, miten kansallinen identiteetti on vasta nyt alkanut rakentua. Karmea kriisi olisi luonut ”kansallisen hengen”, jossa innokkaimmat uskovat jopa ”epärealistisesti, että EU on hyveiden yhteisö”. Myös Luukkanen on nyt korostamassa kansallista etua, jossa ketään ei saa demonisoida.

Esa Seppänen: median vouhotus edesvastuutonta

Everstiluutnantti evp., valtiotieteiden tohtori Esa Seppänen kirjoitti artikkelin ”Miksi ei Natoon?”. Artikkelinsa esittelyssä Seppänen moitti ankarasti ”median vouhotusta”, joka ”ei ole ainoastaan moraalitonta vaan myös edesvastuutonta”, koska median vouhotuksen avulla kansa ”saatetaan hysteriaan”. Seppänen arvostelee vouhotusta myös siitä, miten Venäjän puolella ajatellaan suomalaisten Nato-keskustelusta. ”Jos vieraan valtion tai sotilasliiton sotilasstruktuuri lähestyy Venäjää, niin Venäjä ei voi jäädä passiiviseksi, eikä silloin riitä vain sanalliset julistukset, vaan tarvitaan muutakin”, Seppänen huomauttaa. Seppänen viittasi myös Heikki Talvitien kanssa käymiin keskusteluihinsa, jotka ovat vahvistaneet hänen näkemystään. Seppänen varotti siitä, että ”sitä saa mitä tilaa”. Hän pyysikin, ettei Venäjä-uhkaa tilattaisi. Seppänen määritteli Suomen ulkopolitiikan tarpeisiin Urho Kaleva Kekkosen suorastaan retroksi tai jopa roottoriksi.

Jukka Mallinen etsii uutta ymmärrystä älymystön kanssa

Yksi erityisen pelästynyt kirjailija oli myös saapunut paikalle: Jukka Mallinen kirjoitti kirjaan artikkelin ”Rurikin miekka – uusi ymmärrys Venäjän historiasta”. Mallinen puhui niin kaukaisesta menneisyydestä, että minä ihmispoloinen en aivan oivaltanut, miten tuo kaukainen menneisyys olisi ”uusi ymmärrys”. Mallisen esittely artikkelilleen kuulosti vanhalta tutulta tarinalta: ”Venäjä on ollut koko historiansa ajan maa, joka on kolonialisoinut myös oman maansa”, kuten Mallinen määritteli. Tämä koloanialismi näkyisi nyt siinä, miten Venäjällä tarraudutaan vanhoihin näkemyksiin. ”Venäjä sairastaa imperiumin jälkeistä oireyhtymää”, Mallinen päättelee Jegor Gaidarin ilmaisuja mukaillen.

Mallisen mukaan Venäjällä on aina alistettu, ja nykyään Venäjä elää resurssikiroudessa, joka näkyy myös geopolitiikassa ja hierarkiassa. Rakenteet ja ajattelu ovat vanhentuneet, Mallinen tuomitsee Venäjän näkymät. Öljy ja kaasu olisivat nyky-Venäjän resurssikirous, jonka hallitsemista hoitava uusaatelisiksi nousseet silovikit. Venäläinen itseymmärrys ja imperiumin tie ovat kuitenkin jo väistämättä vanhentuneet, niin että ”suuri muutos on välttämätön”. Mallinen ilmoitti ilmeisen henkisen yhteytensä Venäjän älymystöön, joka olisi hänen mukaansa kauhuissaan Venäjästä. Tuo älymystö kirjoittaisi näkemyksiään venäläisessä sosiaalisessa mediassa.

Oiva Miettinen pelkää, että venäläiset valmistautuvat johonkin tulevaisuudessa

AMK-insinööri Oiva Miettinen kirjoitti artikkelin ”Isänmaata vapaasti myytävänä”. Esittelypuheessaan Miettinen kertoi tarinan keski-Suomesta, jossa venäläinen henkilö oli omistanut 35 hehtaaria maata. Kun Miettinen oli kysynyt venäläisen mielipidettä mahdollisuudesta omistaa maata Suomessa ja jättää se perinnöksi lapsilleen, niin tämä oli vastannut, että ”ei ole hänen vikansa, jos maassa on hölmöt lait”. Niin kauhealta näyttää Miettisen mielessä venäläinen omistus. Erityisesti Georgian sota olisi muuttanut Oiva Miettisen näkemykset kielteiseksi venäläisten maaomistusta kohtaan. Hän alkoi kokea, että ”venäläiset valmistautuvat johonkin tulevaisuudessa, mikä valmistautuminen on nähtävissä, kun nämä pitävät jopa tappiollisia kiinteistöjä”. Miettinen kertoo pelkonsa, että omistukset liittyvät huoltovarmuus- ja turvallisuusrakenteisiin Suomessa.

Sakari Linden: Suomen uhka on jäädä Lännen periferiaksi

Perussuomalaisten kansanedustajan Maria Lohelan avustaja VTM, LL.M Sakari Linden luonnehti Venäjän geopolitiikkaa kaksijakoiseksi, jossa yhtäällä on länsimielinen ja toisaalla slavofiilinen puoli. Länsimainen suuntaus liittyy teknologisiin pyrkimyksiin. Slavofiilinen suuntaus henkisiin arvostuksiin. Lindenin mukaan kaksijakoisuus luo joustavuutta geopoliittisiin valintoihin. Venäjää on myös mahdotonta saartaa, kun Venäjällä on BRICS-yhteydet, erityisesti Kiinaan, ja Euraasian ulottuvuus. Koko ajan Länsi on ollut Venäjän ensimmäinen geopoliittinen suuntaus. Linden näkee Ukrainan kriisin geopoliittiseksi valtapeliksi Venäjän ja USA:n välillä. Venäjä on kokenut voimakkaasti värivallankumousten ja arabikevään toimet sekä Nato-laajentumisen. Erityisesti Nato-laajentuminen on suuri uhka. Linden peräänkuuluttaa realismia, vaikka liberalistit tahtoisivat toisin menetellä, mutta kokevat nykyisen tilanteen yllätyksenä. ”Suomen uhka on jäädä Lännen periferiaksi, vaikka pitäisi Suomen pitäisi olla jatkumona yhteistyölle”. Linden kokee, että Venäjä tahtoo suomettaa naapurimaittensa ulkopolitiikkaa, mutta ei tahdo sekaantua näiden talouspolitiikkaan.

Heikki Koskenkylä: Venäjä on aina alistanut maita

Kirjoittajien esittelyn jälkeen Perussuomalaisiin sitoutunut valtiotieteen tohtori Heikki Koskenkylä kiisti Timo Vihavaisen ja Esa Seppäsen moitteet Suomen hysteerisestä ilmapiiristä, jota hänen mukaansa ei olisi havaittavissa. Sitä vastoin Heikki Koskenkylä vaatii, että Suomessa ei saisi olla yli-rauhallista ilmapiiriä, kun Venäjä on naapurissa, sillä – Koskenkylän mukaan – ”Venäjä on aina alistanut maita”. Koskenkylä ei kuitenkaan usko Nato-jäsenyyden tuovan Suomelle apua. Timo Vihavainen ei ollut täysin tyytyväinen Koskenkylän kritiikkiin ja totesi, että ”ei ole ehkä syntynyt suomalaisten hysteriaa, mutta mediassa on ollut kyllä yritystä synnyttää”. Vihavainen viittasi myös siihen, miten YLE on väittänyt Venäjän pyrkimykseksi ottaa Suomi haltuunsa.

Mikko Taavitsainen kysyy, kuinka monta hyväuskoista kansanedustajaa eduskunnassa

Lähi-idässä sotilasasiamiehenä toiminut, kommodori evp. Mikko Taavitsainen kertoi, että hän on työskennellyt aikoinaan Suomen sotilastiedustelussa. Sen tehtävän tähden Venäjän nykyinen käytös ei tullut mitenkään yllätyksenä. Taavitsainen kysyi kansanedustajilta kriittisesti, miten moni kansanedustaja Suomen eduskunnassa yhä edelleen pitää yllä kuvitelmia länsimaiseen rauhallisuuteen suuntautuneesta Venäjästä.

Pertti Salolainen: Venäjän perusfilosofia on defensiivinen

Pertti Salolaisen analyysin mukaan Venäjän perusfilosofia on ollut ”defensiivinen”, vaikka tämä perusfilosofia on saanut ”ikäviä muotoja”. ”Putinilla on pieni lämmin kohta Suomea kohtaan”. Salolainen arvioi, että ehkä 25 % suomalaisista tukee Nato-jäsenyyttä, mutta kannatus lisääntyisi yli 50 %:n, jos pääministeri ja presidentti ilmoittaisivat yhdessä Nato-jäsenyyden hakemisesta. Salolainen ei kuitenkaan lausunut eikä pohtinut sitä, miten yhä 50 %:a kriittistä kansaa säilyttää maanpuolustustahdon ja kunnioituksen päätöstä kohtaan, jos vaikka 50 % alistuisikin herrojen määräykseen. Salolainen toisti Suomen velvollisuutta huolehtia omasta puolustuksestaan kaikissa tilanteissa sekä määrärahojen lisäämisen tarvetta. Uudet hornetit täytyy pian saada vanhojen sijaan ja se maksaa Salolaisen mukaan 5-10 miljardia euroa. ”Onko suomalaisilla halua sitoutua tähän vastuuseen?”, Salolainen kysyi.

Salolaisen mukaan Suomi ei ole uhattuna normaaleissa oloissa, mutta sodan uhan ilmaannuttua muodostuu kilpajuoksu Suomeen siitä, kuka saa ensin Suomen. Venäjällä olisi tehty päätös Ukrainan tilanteen järjestelyistä jo vuosina 2004-2005 värivallankumouksen kokemusten johdosta. Vuoden 2008 tapahtumat olivat Venäjän antama viesti, ettei se tule missään tapauksessa hyväksymään Ukrainan Nato-jäsenyyttä. Salolaisen mukaan Venäjä rakentaa Euraasian Unionia EU:n vastapainoksi. Suomi ei voi olla puolueeton maa, vaan Suomi on EU:ssa sidottu yhteisvastuullisuuteen velvoittavaan solidaarisuuslausekkeeseen. Salolaisen mukaan Venäjän Nato-vastaisuus palvelee Venäjän sisäpolitiikan tarpeita, mikä ajatus ei kuitenkaan miellyttänyt Tom Packalenia. Vastauksessaan Kyösti Koslovin kysymykseen kaksoiskansalaisten asemasta Pertti Salolainen ei voinut nähdä kaksoiskansalaisille mitään virkakieltoa, eikä Salolainen muutenkaan nähnyt kaksoiskansalaisuutta turvallisuusongelmana.

Tom Packalen muutti Nato-kantansa kielteiseksi

Helsingin poliisilaitoksen johtokeskuksen komissaarista Perussuomalaisten kansanedustajaksi noussut Tom Packalen korosti Venäjää erityisesti mahdollisuutena. Hänen mukaansa riippuu myös omista teoistamme millaiseksi uhkaksi Venäjä muodostuu. Niin hän tahtoi enemmän ”pragmaattista ulkopolitiikkaa, jossa Suomi voi olla rauhansovittelija ja silta”. Packalen ei ollut tyytyväinen Suomessa rakenneltuun paniikkiin ja hysteriaan, joita synnytettiin Ukrainan tapahtumien johdosta. Myöskään hyvältä ei näytä se, että pääministeri Aleksander Stubb on puolisydämellä mukana virallisen linjan puolesta, mutta lausuu letkautuksia Venäjää vastaan, kuten äskettäin, kun Stubb sanoi, että ”naapureita ei voi valita” ikään kuin antaen ymmärtää Venäjä naapurina jotenkin kielteiseksi. Packalenin mukaan julkilausumaton totuus on, että Nato on Venäjää vastaan. Kansanedustaja Packalen ilmoitti, että hän edellisten vaalien edellä ilmoittautui pro-Nato –henkilöksi, mutta nyt hän on muuttanut näkemyksensä kielteiseksi Natoa vastaan.

Onko eduskuntavaalien edellisten sanojen ja jälkeisten toimien välillä jatkuvuutta?

Tapahtuman aikana ja jälkeen mietin minä sellaisiakin yksinäisen miehen epäluuloisia mietteitä, kuin missä määrin eduskuntavaalien edellä ehdokkaat tarvitsevat vahvistaa Nato-kielteisten äänestäjiensä luottamusta itseensä ja missä määrin eduskuntavaalien jälkeen luottamus petetään. Kaiken kaikkiaan puhujat esiintyivät huomattavasti leppoisammin kuin iltapäivälehtien ja median välityksellä olisi voinut pelätä. Sanoinkin kansanedustaja – jollaiseksi en häntä siinä vaiheessa osannut tunnistaa – Reijo Tossavaiselle, että puhujien antama vaikutelma oli huomattavasti levollisempi kuin iltapäivälehtiemme antamat vaikutelmat heistä. Siihen Tossavainen kiirehti vastaamaan, että Moskovan mediaan ei pidä luottaa, kun se kertoo Suomesta. Minä tarkensin, että Suomessa Iltalehti, Iltasanomat, Helsingin Sanomat ja muut mediat ovat kylläkin luoneet ne rajut lausunnot.

Niin minäkin ihmispolo sain palata metrolla itäiseen Helsinkiin laitakaupungille ja vaihtaa taas pukuni tavanomaiseen köyhän miehen asuun, sillä olin saanut kokea, että Helsingin keskustassa herrojen luona on kuitenkin kaikki niin hyvin. Kotona 11 vuotta vanha poikani kysyi minulta, mistä eduskunnan pikkuparlamentissa tänään puhuttiin. Kerroin, että siellä ihmiset puhuivat Venäjästä ja Putinista. Silloin poikani ihmetteli, miksi siellä ei puhuttu Suomesta.

Kuvassa kirjoittaja lepää heinäkuussa 2014 Mustallamerellä