Juha Molari Юха Молaри: Sotatohtori Saara Jantunen, Infosota (Otava 2015), pommittaa siviilejä

Sotatohtori Saara Jantunen pommittaa siviilejä kirjassaan Infosota (Otava 2015). Pidän erittäin loukkaavana, kun Suomen puolustusvoimien informaatiosodan ammattilainen mustamaalaa yksityisiä siviili-ihmisiä sillä perusteella, että nämä Suomen kansalaiset ovat käyttäneet perustuslaillista ilmaisuvapauttaan. Jantunen keksii valheellisia jännittäviä verkostoja ja merkityksiä vainoharhaisen mielikuvituksen varassa, mutta ei tee työtänsä asiantuntijana laadukkaasti.

Luin Jantusen kirjan ja kannoin Fiskarsin terävää kirvestä Helsingin keskustassa

Sotatohtori Saara Jantunen pommittaa kirjassaan suomalaisia siviili-ihmisiä.

Tänään perjantaina 16.10.2015 kello 9:00 aamulla, kun olin jo saanut siivottua pari tuntia erään ravintolan vessat ja lattiat, menin Aleksanterinkadun Suomalaiseen kirjakauppaan. Ja astuin sisälle ihan ensimmäisenä asiakkaana. Ostin sotatohtori Saara Jantusen kirjan Infosota, joka on saanut käsittämättömästi mainosta Helsingin Sanomien, Iltalehden, Iltasanomien ja muiden medioitten esittelyissä.

Luin kirjan välittömästi pikaisesti noin tunnissa Aleksanterinkadulla Suomalaisen kirjakaupan ulkopuolella. Jatkoin matkaani Helsingin keskustassa, mukanani Fiskarsin iso ja terävä kirves. Helsingin keskustassa ei kuitenkaan tullut näköpiiriin sen enempää Saara Jantunen eikä kukaan Puolustusvoimien informaatiosodan agentti.

Hiukan myöhemmin kuitenkin eräs tunnettu yliopistomies tervehti minua. Hän kysyi, olenko tulossa Moskovasta. Tuota kysymystä hän ei keksinyt kirveestä ja informaatiosodasta, vaan matkalaukusta, jossa pidin kirvestä piilossa, koska en tahtonut säikytellä helsinkiläisiä.

Vastasin yliopistomiehelle, että en ole saapumassa Moskovasta, vaan olen menossa erään vanhemman rouvan varastoon purkamaan perunakellarin lautarakennelmaa. Yliopistomieskään ei nähnyt kirvestä, joka oli matkalaukun sisällä.

Saara Jantusen kirjan lukemisen jälkeen mainittu kokemus oli hyvin opettava. Sotatohtori Jantunen näkee vilpittömästi vääristyneen esiymmärryksensä valossa ja vilpillisen ohjauksen seurauksena suomalaisista mielipidekirjoittajista mitä ihmeellisimpiä tarinoita ja yhteyksiä, mutta hän ei koskaan selvitä asianomaisilta itseltään, mistä nämä tulevat, minne ovat menossa ja millä asialla ovat liikkeellä. Pahatahtoinen ihminen olisi vainoharhaisuudessaan keksinyt ihan muita selityksiä kirveelle kuin tämän päivän rauhanomainen fakta oli. Siksi pitäisi kysyä ensin.

Sittemmin olen lukenut Saara Jantusen kirjan myös toistamiseen. Kirja on varsin kevyt ja nopeasti luettava, lähinnä pamfletti. Kirjan takakannessa esitellään, että Saara Jantunen työskentelee puolustusvoimien palveluksessa informaatiosodankäynnin asiantuntijana. Näistä taustoista käsin olisi ollut perusteelliset syyt odottaa, että asiantuntijuus näkyisi myös kansanomaisessa pamfletissa, mutta kirjassa ei todellakaan näy asiantuntijuus, vaan asiantuntemattomuus. Tämä antaa huonoa mainosta Suomen puolustusvoimien osaamiselle ylipäätänsä.

100 uutta suomalaista infoagenttia Bäckmanin neutralisoimiseksi

Voidaan tietysti kysyä sitäkin, miksi Jantusen kirja on kirjoitettu, kun se ei kuitenkaan ilmennä tavanomaisten nettikirjoittajien mielipidekirjoituksia laadukkaampaa asiantuntijuutta. Kirja on oikeastaan itsessään osa SOME-ilmiötä.

Tietysti kustantaja Otavan näkökulmasta kirja on kirjoitettu myyntiä varten. Itsekin kävin aamulla siivoamassa 90 minuuttia ravintolan vessoja ja lattioita sekä näin ansaitsin 9 euroa tuntipalkalla noin kolmasosan kirjan hinnasta, mutta köyhyydestäni huolimatta ostin kirjan. Ajattelin, että vajaa kolme kymppiä turhuuteen ja Otavan välityksellä Saara Jantusen tukemiseksi ei ole mahdoton hinta huvituksesta, jonka kirja tarjoaa perjantain iltapäiväksi. Minulla ei ole kuitenkaan ”perjantaipulloa”.

Toinenkin vastaus kirjan tarkoitusperään oli saatavissa samaan aikaan kuin kirja tuli julkisuuteen. Iltasanomat kertoi 16.10.2015, että suomalaisia virkamiehiä aletaan kouluttaa Amerikan Yhdysvalloissa, jotta nämä saisivat valmiuksia vastata informaatiosodankäyntiin.[1] Koulutuksen 100:lle suomalaiselle virkamiehelle järjestää amerikkalainen Harvard. Varsinainen yhteistyökumppani on Franklin Delano Roosevelt Foundation.

Hintalappu tällaisesta koulutuksesta ei varmasti miellytä niitä suomalaisia keskiasteen opettajia ja oppilaita, joiden määrärahat on leikattu, jotta raha riittäisi toisaalle informaatiosodankäynnin virkamiesmatkailuun Harvardiin.

Suomen valtiohallinto laskee tarvitsevansa 100 uutta informaatioagenttia amerikkalaiseen huippukoulutukseen lähinnä Johan Bäckmanin vaikutuksen neutralisoimiseksi.

Suomalaisia toimittajia ja upseereita on jo ollut aiemmin Amerikan Yhdysvalloissa informaatiosodankäynnin koulutuksessa. Myös Virossa ovat NATO ja KAPO (Viron suojelupoliisi) antaneet koulutusta kyseisille suomalaisille tahoille. Virossa annetussa ohjauksessa on toimittajia opastettu yhdenlaisesti Jantusen kirjan tavoin tiettyjen nimeltä mainittujen suomalaisten siviili-ihmisten leimaamiseen ja näille erinäisten verkostojen ”loihtimiseen”.

Iltasanomat – lehti otsikoi puhuttelevasti, kun perustelee sadan virkamiehen lähettämistä Yhdysvaltoihin, että ”Venäjä on aktiivinen tällä puolella”, mutta ei sanallakaan dokumentoi, miten monta sataa suomalaista agenttia olisi saanut venäläisen informaatiosodankäynnin koulutuksen, tai onko alalla edes muita aidosti aktiivisia kuin dosentti Bäckman. Hänkään ei ole saanut koulutusta Venäjällä, vaan Helsingin yliopistossa.

Sotatohtori Saara Jantusen tarinan muodostusta Suomea "kohdanneesta" infosodasta tarvitaan siis perinteisen rahanhimon (rahanansainnan) lisäksi myös perusteluksi valtiohallinnon resurssien suuntaamiselle edellä kuvattuun ja vastaavaan "koulutukseen" (resurssien suuntaamiseen). Kenestä tuo perustelu on uskottava, on sitten kokonaan eri asia - siinä on kyse henkilön sivistyksestä ja medialukutaidosta.

Taustaksi kirjan ”tarpeen” määrittämiseksi olisi valaisevaa tutustua Stanley Cohenin (1972; 2001) tutkimuksiin. Tästähän tutkijasta Saara Jantunen ja muut suomalaiset ”natottavat” infosodan puhuvat päät eivät sanallakaan kirjoita tai puhu, mikä sopii valitettavan hyvin Jantusen ja kumppaneiden kritiikittömään propagandistiseen tarinan luomiseen. Samalla se kertoo, että Jantunen ei todellakaan toimi asiantuntijan tavoin, hän ei oikeasti analysoi median kohua ”informaatiosodankäynnistä”, vaan hän itse palvelee informaatiosodankäyntiä jonkinlaisena propagandistina.

Cohenin mukaan moraalinen paniikki on yhteiskunnallinen prosessi, jonka aikana jokin toiminta esitetään erityisen haavoittuvaksi, jotta moraaliyrittäjät voivat vaatia jyrkkiä toimia syntipukkien kontrolloimiseksi. Paniikissa reagointi on kohtuuttoman voimakasta suhteellisen pieniinkin tapahtumiin (ns. deviancy amplification spiral). Valhe esitetään totena, huhu evidenssinä ja huolestuneisuus tukee demonisointia. Voimakkaimmillaan syntyy täysipainoista demonologiaa, jossa syntipukit leimataan pahuuden personifikaatioksi. Yksittäisten tapausten ja yhteiskunnan laajemman rappion välille esitetään paniikissa sosiaaliset merkityssuhteet, turvaudutaan stereotypioihin, defenssi- ja coping -keinoihin. Päämääränä on sosiaalisen valvonnan vaatimus uhkien poistamiseksi. Cohenin mallissa moraalisen paniikin tuottajat ovat vallanpitäjiä: poliitikot, piispat, toimittajat, jotka julistavat moraalisen paniikin avulla tuomionsa. Cohen ihmettelee kieltämisen eetosta, jossa ihmiset eivät näe eivätkä ymmärrä vääryyttä, vaan seuraavat tottelevaisesti johtajaa, jonka vaatimuksia varten persoona jakautuu ja yksilön vastuu minimoidaan.

Saman suuntaisesti Arnold (2008) käyttää kyseisestä ilmiöstä ilmaisua ”massahysteria”: tuon hysterian varassa saatetaan virittää virallisia selvityksiä, käynnistää irtisanomisia, ihmisten maine mustataan, aloitetaan lainsäännön uudistuksia, syyttäjä- ja oikeuslaitos käynnistää prosesseja ja varoja kohdennetaan uudella tavalla.

Mikäli sotatohtori Saara Jantunen pyrkisi asiantuntijuuteen informaatiosodankäynnin tarkkailussa, hän kävisi myös keskustelua mainittujen viitekehysten ja tutkijoiden kanssa - myös populaarissa pamfletissa.

Tässä muutama perusteos mediassa käsitteellistämistä ja analysoimista varten:

Cohen, Stanley 1972. Folk Devils and Moral Panics. The Creation of the Mods and Rockers. London: MacGibbon and Kee. Kolmas painos 2002. Routledge.

Cohen, Stanley 2001. States of Denial: Knowing About Atrocities and Suffering. Cambridge: Polity Press

Goode, Erich – Ben-Yehuda, Nachman 1994. Moral Panics. The Social Construction of Deviance. Oxford: Blackwell. 2002 reprinted.

Victor, JS 1998. Moral Panics and the Social Construction of Deviant Behavior: a Theory and Application to the Case of Ritual Child Abuse. Social Perspective, Fall.

Gagne, Kenneth A 2001. Moral Panics Over Youth Culture and Video Games. A Major Qualfying Project Report Submitted to the Faculty of the Worcester Polytechnic Institute.

Brittain, Victoria 2001. Everyday Atrocities. “State of Denial: Knowing About Atrocities and Sufferings” by Stanley Cohen. Guardian 7.4.2001.

Arnold, Bruce 2008. Moral Panics. Caslon Analytics.

Jantunen luo ”tarinaa” (story) tietyn valtakoneiston tarpeisiin

Sotatohtori Saara Jantunen kirjoittaa isovaarinsa veljestä Matista, josta tuli vuonna 1918 sotilas. Matti osallistui 23 vuoden iässä myös Itä-Karjalan retkikuntaan.

Jantunen perustelee retkikuntien epäonnistumisen venäläisten katalalla propagandalla: ”Vienaan suunnanneet retkikunnat uskoivat karjalaisten siirtyvän suomalaisten puolelle, mutta toisin kävi. Venäläiset ja britit olivat levittäneet alueella propagandaa, jonka mukaan suomalaisten puolelle siirtyminen helpottaisi Saksan aikeita, eli suunnitelmia vallata Itä-Karjala. Näin saatiin aikaan heimoristiriita, joka lopulta päättyi suomalaisten heimosoturien tappioksi. Propagandalla oli ratkaisevan tärkeä merkitys sodassa, jossa veljesheimot päätyivät tappamaan toisiaan” (s. 9).

Sotatohtori Jantusen teksti vaikenee jo Itä-Karjalan retkikuntia esitellessä useammista seikoista kuin olisi aiheellista, minkä johdosta tarinan muodostus lieneekin ollut kirjoittajalle hallitsevampi pyrkimys kuin itse analyyttinen pyrkimys ymmärtää ja tulkita menneitä aikoja tai nykyisyyttä.

Jantunen pikemmin SAARNAA kuin osoittaa asiantuntijuutta: vaikka tietenkään kansanomaiset pamfletit eivät ole mitään tutkimuksellisia esityksiä, niin asiantuntijan ymmärrys tulisi näky kansanomaistenkin tekstien läpi.

Minun käy sääliksi kirjoittaa Saaran teoksesta näin kovasti, kun pidän kuitenkin häntä ihan kivana ihmisenä.

Tuskin ei ole yllätys, että Jantunen vaikenee suomalaisten äärimmäisen tylystä ja voimakkaasta silloisesta propagandasta, kun hän kirjoittaa vain ja ainoastaan venäläisten silloisesta propagandasta.

Jantunen ei kerro sanallakaan suomalaisten taloudellisista haluista, itärajan takana olevista Aunuksen viljavainioista ja metsistä. Liikemies Isak Julin oli sotaretken rahavaroja hankkivan hoitokunnan puheenjohtaja, joka suunnitteli sitä, miten sotakustannukset hyvitetään Aunuksen metsistä hakattavalla puutavaralla. Tästä kaikesta Jantunen tietysti vaikenee.

Sotatohtori Jantunen unohtaa asiantuntijuuden siinäkin, että hän ei uhraa yhtään sanakaan tekstissään sen arvioimiseksi, miten toisenlaisen yleiskuvan ovat mm. Jenni Kirves ja Sari Näre antaneet suomalaisten sotapropagandistien tehtävästä kaunistella sodan rumaa totuutta.

Sotatohtori tiivistää jo johdannossa ilmeisen omankin kutsumuksensa: ”Historiantulkinnat ovat erottamaton osa informaatiosodankäyntiin kuuluvaa tarinankerrontaa” (s. 12).

Se, mihin sotatohtori Jantunen tähtää, on sanottu johdannon loppukappaleessa:

”Saa nähdä, teemmekö joskus vastaavia tulkintoja suhteestamme Euroopan unioniin tai johonkin sotilasliittoon. Keskustelua siitä, jäimmekö yksin, käydään jo.” (s. 13)

Johdannon päätöskappaleessa sotatohtori Saara Jantunen peräänkuuluttaa varsin emotionaalisella ja paradoksaalisella tavalla sitä, että Suomi ei jättäytyisi yksin, vaan ryhtyisi objektista subjektiksi.

Jantusen propagandistinen tarina tähtää sen murheen paljastamiseen, että Suomi ei määrittele muka riittävästi itseään subjektina, vaan antaa valitettavasti muiden määritellä itsensä objektiksi, silloin kun Suomi jättäytyy yksin: Suomi olisikin toimelias subjekti sotilasliiton jäsenenä.

Jantunen kavahtaa suomalaista perinnettä korostaa, että tähänkin saakka Suomi selvisi ”yksin”. Jantunen ei kirjoita päätelmäänsä näin avoimesti auki, mutta se on selvästi luettavissa.

Minun mielestäni Jantunen toimii itse tyypillisen informaatiosodan tekniikan mukaisesti: hän rakentaa tarkoituksellisesti TARINAA, jossa vedotaan ihmisten alitajuntaan psykologisin sanoin ”yksin”, ”objekti” ja ”subjekti”. Nyt nuo emotionaalisesti ladatut sanat hän liittää itse asiassa tarinassaan ylösalaisin Suomen sotilasliittosuhteeseen: kun todellisuudessa Suomi olisi sotilasliitossa isompien määrittämä ”objekti” (eikä ainoastaan Venäjän uudelleen määriteltyjen ohjusten objekti, vaan myös Naton suurvaltojen nappula), jonka subjektiivinen liikkumatila suurvaltojen eturistiriidoissa olisi entistä kapeampi, niin Jantuselle Suomi tulisikin paradoksaalisesti ”subjektiksi” sotilasliiton jäsenenä!

Niin Saara Jantunen pääsee johdannon jälkeen tarinan kehittämisessä siihen, miten Suomen media olisi muuttunut ”suomettumisen sylikoirasta vallan vahtikoiraksi”. Hän moittii kuitenkin, että ”kyseenalaistamattomilla myyteillä perustellaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia valintoja vielä tänäkin päivänä” (s. 14).

Perinteinen media on keskeisessä roolissa informaatiosodankäynnissä, minkä sotatohtori toteaa ja huomauttaa, että tuossa mediassa on ”portinvartijansa – muun muassa toimittajat” (s. 15).

Jantunen haluaa havahduttaa lukijat uuteen haasteeseen: ”Sosiaalinen media tarjoaa kuitenkin ratkaisun tähän ongelmaan: portinvartijat voidaan ohittaa. - - - Tämä kaikki tietenkin tarjoaa propagandalle lukuisia mahdollisuuksia. Siksi propaganda tarjoillaan nyt ’vaihtoehtoisena näkökulmana, jota korruptoituneen piiloagendamedian kerrotaan välttelevän” (s. 15).

Sotatohtori Saara Jantunen vaikuttaa kaiken kaikkiaan uskovan, että perinteinen media pysyy riittävässä järjestyksessä: ”Moni toimitus pyrkii silti pitämään kiinni journalistisista periaatteistaan, mikä tarkoittaa, etteivät ne voi aina tarjota lukijoilleen juuri sitä, mitä nämä haluavat. Varmistamattomat tiedot tai yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen eivät tule kyseeseen, vaikka yleisö olisi kuinka tirkistelynhaluinen. Näitä periaatteita on kuitenkin väitetty syyllisiksi siihen, että erilaisten roska- ja vihasivustojen suosio on räjähtänyt. Ja osa tällaisista sivustoista toimii informaatiosodankäynnin kanavina. Niillä ei ole portinvartioita” (s. 16).

Sotatohtori Saara Jantunen on saanut erityisen paljon julkisuutta vuosien 2014 ja 2015 aikana perinteisessä mediassa. En voi mitenkään analysoida, että Jantusen julkisuus perinteisessä mediassa nousisi siitä, että portinvartijat olisivat hyvin tarkkaavaisia laadun ja asian puolesta. Pikemmin minun on päädyttävä hiukan röyhkeään johtopäätökseen, jonka mukaan joku on esitellyt ja tarjoillut hänet medialle sekä nostanut mediaa varten puhuvaksi pääksi: ilmeisemmin hänen näkemyksensä sopivat näille, joiden asiaa Jantunen edustaa. Samanaikaisesti tämä sotatohtori parjaa Venäjän mediaa vapauden puutteesta, huonosta laadusta ja poliittisesta ohjailusta! Eikö juuri Suomen media itse ilmennä tuota Saara Jantunen -jutuillaan?

Sisällön painavuus on tuskin peruste Jantusen runsaalle toiminnalle mediassa ja erilaisissa paneeleissa. Kirjoitin 5. heinäkuuta 2015 vastineeni Saara Jantusen haastatteluun ”Kersantti korkokengissä”, joka oli julkaistu Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa. Kirjoitin blogissani ”Molari ei tytöttele sotatohtori Saara Jantusta” seuraavaa viimeisessä kappaleessa: ”Tällä kaikella edellä lausutun perusteella en voi nähdä, että toistaiseksi sotatohtori Saara Jantunen olisi tehnyt mitään tutkimuksellisesti julkisten puheaiheidensa puolesta, vaan hänen esiintymisensä ja argumentointinsa on ollut pikemmin korostetusti epätieteellistä, ei-tutkimuksellista ja propagandistista. Se, että Saara Jantunen kutsutaan asiantuntijoiksi monenlaisiin seminaareihin ja valtakunnan mediaan edellä mainituista puutteista huolimatta, kertoo enemmän suomalaisesta valtapelistä kuin argumentoinnin terävyydestä.”[2]

Nämä tässä sanotut huomautukseni ovat yhä enemmän totta Saara Jantusen kirjan lukemisen jälkeen: hänen esiintymisensä on yhä edelleen korostetusti epätieteellistä, ei-tutkimuksellista ja propagandistista.

Kirjassa olisi pitänyt olla enemmän tilaa ilmaista argumentaatio dokumentoidusti ja eritellysti, mutta hän ei tee vieläkään sitä! Jantunen tuo esille useita kertoja ns. lapsiasiakiistat esimerkkeinä Venäjän informaatiosodasta ja Venäjän disinformaatiosta, mutta kirjan yli 300 sivuun ei mahtunut yhtään asiaa koskevaa erittelyä siitä, mikä olisi väärää informaatiota ja millä perusteella. Jantunen vain jankuttaa, että Venäjä valehtelee asiassa. Täysin ilmeistä on, että sotatohtori Jantunen ei ole istunut kuuntelemassa lapsikiistoihin liittyviä oikeudenkäyntejä, ei lukenut asiapapereita eikä kasvotusten keskustellut asianomaisten kanssa. Näin näkyy muissakin teemoissa: kieli-ihminen pelaa vain viekkailla sanoilla, mutta ei koskaan kohtaa ihmisiä ja asioita.

Jos arvioisi vähänkin objektiivisemmin ja rehdimmin suomalaista perinteistä mediaa sekä sen toimintaa menneen vuoden aikana, niin tuskin voitaisiin puhua sellaisista distinktioista kuin Jantunen esittelee. Jantusen mukaan perinteinen media ja sen portinvartijat esittävät journalistista vakavuutta, mutta sosiaalinen media avaa portit kaikenlaiselle mielikuvitusseikkailulle.

Jantunen ei näytä edes havaitsevan, miten sosiaalinen media tarjoaa usein kriittisen tarkistuksen perinteisen median korruptoitunutta viestintää vastaan. Voidaan erittäin aiheellisesti kysyä, mitä Jantunen ei tietenkään muista pitkässä kirjassaan kysyä yhtään ainoaa kertaa, että pitivätkö Iltasanomat ja toimittaja Antti Honkamaa todella kiinni journalistisista periaatteista, varmistivatko he tiedot ja välttivätkö he yksityiselämän loukkaavat väitteet sekä tirkistyshaluisuuden, kun uutisoivat 8.11.2014 valheellisen väitteen, jonka mukaan venäläinen parlamentaarikko olisi ehdottanut kaikille venäläisnaisille jaettavasta Putinin spermasta. Lähteeksi tuolle väitteelle paljastui jo helpon tutkimuksen jälkeen muuan anonyymi ukrainalainen nettisivusto![3]

Oliko Iltalehti perinteisenä mediana vakavasti lähteiden tarkistamisen jälkeen vilpittömästi journalistisella asialla, kun se iski 8.6.2015 propagandajutun Venäjän hyökkäyksestä Suomen edustalla Suursaaressa ja Pohjois-Karjalassa?[4]

Varmistiko Iltalehti lähteidensä totuudenmukaisuuden ja sisällön, kun se 2.6.2014 värikkäästi ja vauhdikkaasti liittyi Krimin uusnatsien lahkon junttapapin Ivan Katkalon tiedotteisiin, mutta vaikeni kokonaan siitä, miten CIA:n psykologisen sodankäynnin kampanjana syntyneen Radio Free Europen/Radio Libertyn palveluksia tyydyttäen on kyseinen Katkalo saanut tämän läntisen julkisuuden?[7] Suomalainen perinteinen media nosti siis esille erään yksittäisen höperön uusnatsin, joka kutsuu itseään ”papiksi”, mutta vaikeni kokonaan siitä, miten Ukrainan tykistö pommitti toistuvasti Aleksandr Nevskin katedraalia ja muita ortodoksikirkkoja liturgian aikana.[8]

Olivatko Aleksanteri-instituutin tutkija Hanna Smith ja Iltalehti hyvällä asialla, kun suuri lööppi loi russofobiaa 25.9.2014 suomalaisella jokaisella kioskilla, ruokakaupan jonossa ja bensa-asemalla suorastaan huutaen, että Venäjä ja venäläiset uhkaisivat Suomea. Jutussa väitettiin, että Venäjä keräisi uhrikertomuksia Suomessa asuvilta venäläisiltä.[5]

Oliko Helsingin Sanomat tiukasti journalismin jalolla kriittisellä perustalla, kun sunnuntaina 23.8.2015 julkaisi puolivuosikymmentä vanhoja tarinoita, joita Mikael Storsjö oli kyhäillyt väitetyistä ”tapahtumistaan” ikään kuin Venäjän tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu häiriköisi miehen kotona. Perinteisen median ”portinvartioiden” tulisi säilyttää terve maalaisjärki ja harkinta siinä, että minkään maan turvallisuusviranomaiset tuskin leikkivät kuin häiriintyneet lapsukaiset ja pistäisivät ”merkkejä” koteihin. Enemmän nuo ”merkit” kertovat Storsjön sielun tilasta kuin todellisuudesta. Portinvartioiden laadutonta työskentelyä osoittaa sekin, että he eivät kysyneet Storsjöltä, missä hänen oikea kätensä Islam Matziev oli Beslanin terrori-iskun aikana. Valitettavasti vaiettu oikeudellinen fakta on sekin, että Mikael Storsjö sai vankeusrangaistuksen tiettyjen tshetsheenien laittoman maahantulon järjestämisestä. Kyseisten tshetsheenien laittoman maahantulon järjestämistä käsittelevä esitutkintapöytäkirja on julkinen asiakirja ja kiinnostavaa luettavaa, sillä se osoittaa, että näistä tuoduista tyypeistä monet ovat olleet kiinteässä yhteydessä Kaukasian alueella taisteleviin bandiitteihin ja terroristipäällikköihin: bandiittipäällikkö Shamil Basaevin kasvattipoika, terroristijohtaja Doku Umarovin serkun ja rahoituspäällikön ”oikea käsi”, Doku Umarovin ”puolustusministerin” veli, Beslanin terroristien listalla mainitun radiomiehen veli ja sisko jne. Storsjön lähipiiriin kuuluu myös Interpolin etsintäkuuluttama bandiitti, jota Suomi ei kuitenkaan luovuttanut Venäjälle oikeudenkäyntiä varten.

Kun suomalainen perinteinen media ei tuo näitäkään edellä mainittuja muutamia ja lukuisia muita oikeita tosielämän faktoja esille, niin epäilemättä perinteinen media menettää uskottavuutensa oman korruptoituneisuutensa seurauksena. Sotatohtori Saara Jantusen mukaan noin pahasti ei saisi sanoa suomalaista perinteistä mediaa vastaan, vaan sellaiset moitteet olisivat jopa Venäjän informaatiosodankäynnin katala ja viekas menetelmä vaikuttaa suomalaiseen tajuntaan kyseenalaistamalla suomalaista valtamediaa. Kirjan kannessa sanotaankin pelottavat tuomiot: ”Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan”.

Jantusen pitäisi olla kunnianhimoinen tutkija

Mielestäni sotatohtori Saara Jantunen yrittää ketterästi ja viekkaasti livahtaa pois vastuullisuudesta, kun hän jälleen kerran määrittelee: ”Tämä kirja ei ole objektiivinen akateeminen tutkimus. Sen sijaan pyrin kertomaan ymmärrettävästi, millaisena näen ne ilmiöt, joiden parissa työskentelen. On tärkeää keskustella siitä, mitä informaatiosodankäynti tarkoittaa tämän päivän Suomessa. Haluan käsitellä asioita niitä mystifioimatta, ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä” (s. 19).

Pidän sinänsä ihan reiluna lähtökohtana suomalaisessa pienessä populaatiossa, että Otava kustantaa kansanomaisen kirjan ja että sotatohtori kirjoittaa kansanomaisen kirjan.

Sitä vastoin kansanomainen kirja ei näytä laisinkaan sellaiselta, että sotatohtori olisi asiantuntija, joka jopa työskentelee näiden asioiden parissa. Esimerkiksi kirjassa ei ole pienintäkään häivähdystä niihin venäläisiin asiantuntijoihin venäläisissä akatemioissa ja yliopistoissa, joissa tutkitaan, kirjoitetaan ja keskustellaan myös informaatiosodankäynnistä. Se, että Jantunen ei edes reflektoi tuota keskustelua, osoittaa, että Jantunen ei myöskään tunne tuota keskustelua ja noita auktoriteetteja. Olen pistänyt tämän aiemminkin merkille: kasvotusten Jantunen ei selvästikään tunnistanut niitä muutamia venäläisiä nimiä, jotka lausuin informaatiosodankäynnin akateemisen tutkimuksen parista. Sama tietämättömyys leimaa myös niitä henkilökuvia, joita hän esittää Venäjän vaikuttaja-agenteista Suomessa. Esimerkiksi minua Jantunen luonnehtii useissa kohdissa, mutta hänen tietämyksensä on selvästikin karkea raapaisu Facebook-sivujen aineistosta, mutta hän on auttamattomasti tietämätön olennaisesta ja tärkeästä. Myös nuo raapaisut Facebook-sivujen aineistosta on analysoitu ja ilmaistu Jantusen tekstissä epätarkasti ja vääriä tulkintoja herättävästi. Hän unohtaa senkin, että en ole nykyään edes Facebookissa.

Ammattimaisesti aiheensa parissa työskentelevä sotatohtori tulisi käyttää paljon paremmin luokiteltua, monipuolisempaa ja myös ei-julkista aineistoa informaatiosodankäynnin arvioinneissaan.

Saara Jantunen ei tiedä yhtään enemmän kuin tavallinen SOME-surffailija. Jantunen kertoo, että informaatiosodankäynnin kolmesta keskeisestä osa-alueesta, eli tiedustelusta, vaikuttamisesta ja johtamisesta, hän syventyy vain kahteen jälkimmäiseen ja erityisesti vaikuttamiseen (s. 20). Tuossa on Jantusen toinen ongelma: hänellä ei ole tiedustelun dataa, jota tarvittaisiin voidakseen analysoida vaikuttamisen ja johtamisen suhteita oikein.

Vaikka Saara Jantunen on silminnähden kiihtynyt Heidi Leppikosken MV-lehden kommenttipalstan kesäkuussa 2015 kirjoitettuun arvioon englannin kielenopettajan suhdepelistä Maanpuolustuskorkeakouluun ja sotatieteen tohtoriksi (s. 27), niin Leppikoski on mahdollisesti tavoittanut jotain aivan keskeistä terävissä sanoissaan: Jantunen ei vakuuta touhuillaan siitä, että hän olisi oikeasti päässyt pinnalle asiantuntemuksellaan.

Sotatohtori Saara Jantunen väittää, että Venäjän harjoittama voimakas informaatiosodankäynti ja –vaikuttaminen ”alkoivat näkyä myös meille suomalaisille” (s. 28), mutta hän ei kerro, missä mediassa tuo vaikuttaminen näkyi suomalaisille. Jantunen ei vaivaudu dokumentoimaan edes sen alkeellisen verran, että hänen tekstinsä uskottavuus vahvistuisi. Olisi näet erittäin kiinnostavaa, miten Venäjän harjoittama jopa voimakas vaikuttaminen näkyisi suomalaisillekin. Mielestäni suomalaiset näkevät lähinnä sen, minkä suomalaiset iltapäivälehdet, Hesari ja muutama suomalainen televisiokanava välittävät omista intresseistään käsin.

Sotatohtori Saara Jantunen kertaa oman vakaumuksensa mukaisesti Krimin itsemääräämisoikeuden käyttämisen, jota Jantunen kutsuu Venäjän toimittamaksi miehitykseksi, Jantusen mukaan Venäjän propagandassa käytettiin nimitystä ”kohteliaat miehet” noista tunnuksettomista sotilaista Krimillä (s. 29). Mikä on hyvin arvattavaa sotatohtori Saara Jantusen propagandan mukaista tarinan kehittämistä varten, niin hän ei sanallakaan käsittele lainkaan jo vanhaa Kirkpatrickin doktriinia ja Amerikan Yhdysvaltojen päätöksiä investoida Krimin tataarien aktivoimiseksi Venäjän vastaiseen toimintaan. Jantunen ei kerro USA:n turvallisuuspoliittisen neuvonantajan Ben Rhodesin touhuista Krimin tataarien provokaation tukijana. Hän ei kirjoita lainkaan terroristijärjestö Hizb ut-Tahtririn toiminnan saamasta amerikkalaisesta ja brittiläisestä tuesta.

Sotatohtori Saara Jantunen vaikenee täysin niistä sotilaallisista valmisteluista, joita varten amerikkalaiset haalivat itselleen Krimillä Venäjän sotilastukikohdan ympäriltä isoja kiinteistöjä ja alkoivat uudelleen rakentaa niitä yhtä uljaasti kuin Helsingin Kaivopuistossa rakennettu huippumoderni Amerikan lähetystön lisärakennus. Venäläiset sotilasasiamiehet kysyivät hyvällä perusteella, mitä ja miten noita kiinteistöjä alettiin kehittää sotilastukikohdan kyljessä.

Saara Jantunen ei lainkaan kerro ja ei ilmeisestikään tunne noita lännessä ”vihreiksi miehiksi” kutsuttaja ja Venäjällä ”kohteliaiksi miehiksi” kutsuttaja sotilaita, joista useat olivat saaneet koulutuksensa ja eläneet Simferopolissa, jonne he saapuivat auttamaan nuoruuden seutujen rauhanomaista kehitystä. Miksi hän ei jututa edes joitakin heistä, jotta ei jäisi pelkkien suomalaisten iltapäivälehtien kuvausten varaan?

Kaikesta käy ilmi, että Jantunen kehittää mielipiteensä vain ja ainoastaan suomalaisen iltapäivälehdistön informaation varassa, mutta valitettavasti hän ei lainkaan ole uppoutunut ja tutustunut asianomaisten ihmisten omaan sielunelämään ja kokemuksiin.

Tutkijalla pitäisi olla enemmän kunnianhimoa kuulla oikeiden vihreiden miesten sydämen sykettä ja silmien valoa! Siksi informaatiosodankäyntiin erikoistuneen sotatohtorin kirjoitus jää tältä osin painoarvoltaankin iltapäivälehtien kirjoittelun tasolle.

Sotatohtori Jantunen toteaa kylmässä kammiossa asuvan hiirulaisen tavoin etääntyneenä aidossa elämässä eläneistä ihmistä: ”Suostuttelun ja painostamisen keinoin Venäjän varmisti itselleen parhaan mahdollisen toimintavapauden” (Krimillä) (s. 31). Sanankaan vertaa Jantunen ei muista eikä tunne kasakkojen merkitystä, aktiviteettia ja aloitteellisuutta mainituissa tapahtumissa. Tämä vaikeneminen voi tarkoittaa vain sitä, että Jantunen kirjoittaa asioista ilman riittävää asiantuntijuutta. Monta toimiin osaltunutta kasakkaa Jantunen on haastatellut? Ei kai yhtään, kun ei kerro ensimmäisestäkään!

Saara Jantunen on valitettavan vilpillisesti puolueellinen

Saara Jantunen vaikenee yhtäällä tietämättömyyttään ja toisaalla hän luottaa lukijoidensa tietämättömyyteen, kun kirjoittaa suoranaiset väitteet ”ulkoministeriön tietoverkkojen vakoilusta” (s. 39) Venäjän informaatio-operaationa, vaikka Venäjään ei näitä tietoverkkovakoiluja ole suinkaan mikään data liittänyt.

Sitä paitsi mikään data ei vielä ole osoittanut, että tätä vakoilua olisi edes toteutunut, vaan toistaiseksi on enemmän ilmeistä, että koko ”operaatio” on tietynlaisten suomalaisten informaatio-operaation toimittajien julkisuutta varten kehitetty bluffi - samassa tarkoituksessa kuin Jantusen kirjakin bluffina.

Samassa yhteydessä sotatohtori Jantunen väittää myös lapsiasiakiistoja ”tekaistuiksi”, mutta ei dokumentoi lainkaan, millä perusteella muka tekaistut.

Jantunen pitää venäläisenä informaatio-operaationa syytöksiä venäläisvähemmistöjen kohteluun liittyvistä ongelmista. Siinäkin Jantunen on vilpillisellä mielellä, koskapa venäläisvähemmistöjen ongelmat ovat tulleet esille jo useiden vuosien aikana useissa suomalaisissa viranomaisraporteissa ja tutkimuksissa, niin kuin myös venäläisissä historian tutkimuksissa Suomessa koetusta syrjinnästä [10]. Tässä yhteydessä voisi muistuttaa Liebkindin, Mannilan, Jasinskaja-Lahden, Jaakkolan, Kyntäjän ja Reuterin tutkimuksesta Venäläinen, virolainen, suomalainen (Gaudeamus 2004).[11]

Sotatohtori Saara Jantunen kirjoittaa ”alueloukkauksista” luottaen valtamedian luomaan harhaiseen mielikuvaan ja väittää, että näillä alueloukkauksilla on ”voimakas psykologinen vaikutus” (s. 40), mutta hän ei kuitenkaan erittele edes vähäisessä määrin, missä määrin alueloukkaukset ovat tapahtuneet enemmän Suomen median ”ilmatilassa” kuin Suomen iltatilassa sekä missä määrin Venäjä on noista loukkauksista vastuullinen ja missä määrin muut valtiot.

Saara Jantunen esittää toistuvasti väitteitä Venäjän valtiollisesta sotakoneistosta Ukrainassa Novorussian alueella, mutta hänen mukaansa USA ei edes pyydettäessä julkaise painavaa dataa asiasta, koska USA tahtoisi muka jättää Venäjälle ”perääntymisen kasvojaan menettämättä” (s. 51).

Jantunen puolestaan täydellisesti vaikenee siitä, miten Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n johtaja Valentin Nalivaychenko on monien muiden uusien kollegoidensa kanssa työskennellyt Yhdysvaltain tiedustelupalvelulle sekä vaikuttanut Oleg Rybachukin kanssa ”ЧЕСНО”- kampanjassa, jonka USAID rahoitti Amerikan Yhdysvaltain budjetista.[12]

Sotatohtorin harvinaisen röyhkeä puolueellisuus leimaa pamflettia häiritsevän paljon. Paradoksaalista ja ristiriitaista, että Jantunen kuitenkin käyttää monet sivut pelkästään teoreettiseen spekulaatioon siitä, mitä olisivat uskottavuus, objektiivisuus, ideologiattomuus ja puolueettomuus viestinnässä (s. 122-127).

Kohtaaminen Helsingin yliopistolla

Sotatohtori Saara Jantusen ensimmäinen kertomus rajapinnan tulkitsijana käsittelee Helsingin yliopistolla sananvapausseminaaria, jossa hän oli puhumassa (s. 55). Olen itse kirjoittanut 5.5.2015 tuosta samaisesta seminaarista.[13]

Jantusen tarina lähtee liikkeelle Olga Tšižek-Kinnusen, Kansallinen Vapautusliike –kansalaisjärjestöön kuuluvan naisen, kohtaamisesta. Sotatohtori moittii, että Olga ”kyseenalaisti suomalaismedian kyvyn uutisoida Venäjästä, sillä kaikki toimittajat eivät hänen mukaansa osaa Venäjää” (Saara Jantunen kirjoittaa ilmeisesti väärin venäjä-kielen isolla etukirjaimella, s. 55).

Sotatohtorin mukaan Olgan kansalaisjärjestö on ”esimerkki järjestötoiminnasta, jonka avulla jalkautetaan sitä politiikkaa, jolla rakennetaan viholliskuvat, ja jonka avulla Venäjä rakentaa oman identiteettinsä” (s. 55).

Jantunen kertoo, että hän ei ollut yllättynyt seminaarin jälkeen, kun hän etsi tietoa Olgasta, että hän löysi naisen esiintyvän yhteisessä kokouksessa Johan Bäckmanin kanssa.

Sotatohtori on närkästynyt, että samaan aikaan kansalaisjärjestöjen toimintaa on rajoitettu Venäjällä, mutta Suomessa aktiivit voivat toimia näin (s. 55).

Jantunen moittii Olga Tšižek-Kinnusen käytöstä häntä kohtaan ”vähintäänkin hämmentäväksi” ja viittaa siihen, että Olga ”ennen seminaarin alkua istui suomalaisen, avoimesti Putinin politiikkaa lobbaavan Juha Molarin seurassa. Katselin, kuinka Molari sormella osoittaen selitti Tšižek-Kinnuselle kunkin panelistin taustat. Osa meistä oli toki jo saanut osansa mustamaalaamisesta Molarin blogissa” (s. 56).

Tällä tavalla sotatohtori pääsi sitten itse oikeisiin ihmisiin ja nimiin infosodassa.

Kun purkaa hiukan analyyttisemmin Saara Jantusen edellä kirjoittamaa sitaattia ja kuvausta, niin siitä paljastuu sotatohtorin merkillinen paranoidisuus, mikä ei ole lainkaan hyvä työväline informaatiosodan analyytikolle.

Tietysti olen liki narsistisesti otettu, kun sotatohtori on tunnistanut minut ison yleisön joukosta, vaikka emme olleet koskaan edes toisiamme tervehtineet. Vieläkin tuota oudompi juttu on se, että minut nimetään tällä kertaa ”avoimesti Putinin politiikkaa lobbaavaksi”, vaikka en tiedä koskaan lobbaavan Putinin politiikkaa.

Tietysti Otavan kannalta on kiinnostavaa kustantaa kirjaa, jossa on jännitystä ja toimintaa, jota syntyy, kun olen saapunut Helsingin yliopistolle, mutta olenkin nyt ”avoimesti Putinin politiikkaa lobbaama” mies, trolli tai resonaattori tai joku muu.

Minä en lainkaan huomannut, että tuo nuori nainen katseli minua, mikä minua vanhaa miestä harmistuttaa nyt jälkikäteen kovasti. Jantunen oli katsellut, että olisin ”sormella osoittaen” selittänyt kunkin panelistin taustat.

Mahtaa olla sotatiede kehittynyt korkealle, kun Jantunen tietää sormien liikkeestä nuokin sisällöt keskustelusta!

Todellisuudessa en voi lainkaan sille yksinään penkissä istuvana ihmisenä, jos joku ihminen saapuu tervehtimään minua ja vaihtaa muutaman sanan kanssani. Kiitän tietysti kunnialla Olgaa, että hän tunsi minut! Minä en olisi osannut tervehtiä häntä. Tulihan siinä samalla pari muutakin ihmistä, jotka tervehtivät.

Niin pieni on tuo salaperäinen yhteys, että Olga tuli ja tervehti minua! Pari sanaa puhuimme suomeksi ja venäjäksi. Luultavasti Olga kysyi, kuka on kuka, ja minä vastasin sormea näyttäen, että se on tuo henkilö. Sen suurempaa panelistien taustojen selittämistä ei tuossa ohikiitävässä hetkessä ollut mahdollista tehdä.

Saara Jantusen teksti osoittaa kuitenkin sen, miten hän kokee ahdistuneesti ja vainoharhaisesti itsensä tarkkailun kohteeksi, jota Venäjän agentit silmäilisivät tarkkaavaisesti ja juonikkaasti. Mahtaa olla elämä raskasta!

Jantunen ei tykkää kenestäkään, joka ymmärtää Venäjää

Sotatohtori Saara Jantunen ei tykkää lainkaan Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspurosta, jonka lausuntoa Suomen ja Ruotsin Nato-yhteistyön tiivistämisestä Jantunen ei olisi tahtonut lukea (s. 60).

Myöskään SKP:n Sippo Kähmi ei herätä Jantusessa sympatioita (s. 105-106, 117). Erityisesti Kähmin väite siitä, että Jantunen olisi huonosti asiansa osaava henkilö ei tyydytä sotatohtoria. Myöskään Kähmin moite siitä, että suomalainen ja länsimedia keskittyvät liikaa Venäjän kritisointiin ei miellytä sotatohtoria.

Perussuomalaisten kansanedustaja Tom Packalén närkästyttää sotatohtoria, koska Packalén on pyytänyt todisteita venäläisjoukkojen läsnäolosta Itä-Ukrianassa (s. 107).

Paavo Väyrynen ja Antero Eerola herättävät myös Jantusessa pahoinvointia, koska nämä vaativat suomalaiseltakin medialta parempaa lähde- ja mediakritiikkiä (s. 121–122), mutta Jantusen mukaanhan suomalaisessa valtamediassa ei ole ongelmia: ongelmat olisivat vain Venäjän mediassa ja resonaattoreissa.

Saara Jantunen lopulta hyökkää Peter Saramoa vastaan, koska tämä eduskunnan suuren valiokunnan valiokuntaneuvos osallistuu Facebookissa Venäjän trolliarmeijan seuraamiseen, kuten Saramo määrittelee. Jantusen mukaan Saramo olisi jopa aktivisti (s. 212-217). Sittemmin kirjan ilmestymisen jälkeen Saramo on käynyt asiallista keskustelua Facebookin Venäjän trolliarmeija -ryhmässä sotatohtori Jantusen harjoittamasta mustamaalauksesta.

Karoliina Topeliuksen kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle Yleisradion päätöksestä kerätä tietoja kansalaisista yhteiskunnallisen mielipiteen johdosta on saanut Jantusen teoksessa muutaman sivun (s. 258-261). Apulaisoikeuskansleri antoi 24.9.2014 vastauksen, ettei Topeliuksen vaatima asia anna aihetta toimenpiteisiin.

Jantunen ei tahdo kuulla Edward Snowdenista

Sotatohtori Saara Jantunen ei liene koskaan edes matkaillut Venäjällä, sillä hän suurella päättäväisyydellä kirjoittaa johtopäätöksiä: ”Ukrainan sotaan liittyvässä infosodassa ei ole kyse Ukrainasta, vaan Venäjän sisäisestä kriisistä: siitä, ettei se ole kyennyt, eikä kykene jatkossakaan olemaan sitä, millä se oikeasti voisi voittaa ihmiset puolelleen” (s. 88).

Tekstin luettua vaikuttaa siltä, että Jantunen ei ole lainkaan tietoinen niistä vakavista ongelmista, joita Ukrainassa on ollut vuosien aikana ennen kriisin lopullista puhkeamista. Hän ei tunne venäläisiä Venäjällä.

Erityisen pettynyt Jantunen on siihen, kun Venäjä esittää itsensä ratkaisuna ja ”viikko toisensa perään RT ja Sputnik pumppaavat eetteriin ’uusia tietoja’ Edward Snowdenista, NSA:sta ja Julian Assangesta, vaikka heistä ei pitkään aikaan ole ollut mitään uutta kerrottavaa” (s. 89).

En tiedä ensimmäistäkään kertaa, että sotatohtori Jantunen olisi kertonut edes mitään vanhaa näistä henkilöistä ja asioista. Hän ei tykkää koko teemasta.

Jantuselta jää mainitsematta se, että nuo ovat ihan oikeasti suuria asioita, joita tulisi käsitellä myös informaatiosodankäynnin ja trolliarmeijan yhteydessä, koska Snowden on tuonut esille myös länsimaiset sotilaallisesti koulutetut SOME-trollit, jotka sekaantuvat SOME-keskusteluihin. Tästäkään Jantunen ei kerro mitään, vaikka siitä juuri aiheen puolesta pitäisi kirjoittaa samanaikaisesti, kun Suomi lähettää taas 100 uutta virkamiestä Amerikkaan informaatiosodan agenttikoulutukseen.

Jantusen sopisi sekin muistaa, että näistä samoista teemoista myös läntinen media on pumpannut eetteriin uutta tietoa, paitsi Suomi on ollut poikkeuksellisen vaitonainen ja erityisesti suomalaiset upseerit. Suomessa on kuitenkin kiitoksella todettava, että Snowdenia käsittelevä jännittävä dokumentaalinen elokuva näytettiin vasta äskettäin.

Saara Jantusen toinen tragedia

Sotatohtori Saara Jantusen ensimmäinen kirjallinen kertomus henkilökohtaisesta tragediastaan oli yliopiston sananvapausseminaarista 5.5.2015, jossa minä osoitin siis sormella Olgalle, kuka on kuka panelisti.

Kirjassa esitetty järjestyksessään seuraava tragedia tapahtui tosielämässä jo tätä ennen tammikuussa 2015 eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan avoimessa kuulemisessa informaatiosodankäynnistä (ss. 142). Jantunen uhraa traumansa käsittelyyn useita sivuja.

Trauman synty näyttää Jantusen kirjassa hyvin erilaiselta kuin minun kokemuksissani ja blogissani. Olen sikäli pahoillani, että sotatohtorin molemmat traumat liittyvät läheisesti minun toimintaani.

Olen kirjoittanut tuosta ”avoimesta kuulemista” ja paniikkinappulasta blogissani useita kertoja.[14][15][16][17] En tässä kertaa enää seikkaperäisesti kaikkea edellä kirjoittamaani, jotka itse kukin voi tarkistaa kyseisistä blogeista ja linkeistä. Laajempi yleisö kiinnitti erityisesti huomioita kyseisten panelistien poikkeuksellusen tylyyn ja vakavaan esiintymiseen.

Saara Jantunen kirjoittaa, että ”muutama päivä ennen valiokunnan kuulemista saivat kaikki paneeliin kutsutut sähköpostia. Teologian tohtori Juha Molari, entinen kirkkoherra ja äänekäs Putinin politiikan kannattaja sekä venäläismielisen Suomen antifasistisen komitean (SAFKA) jäsen, ilmoitti saapuvansa paikalle, mutta ei tavalliseksi kuulijaksi, vaan analyyttiseksi tarkkailijaksi” (s. 142).

Tästä alkaa Jantusen erittäin laaja useiden sivujen vuodatus siitä kauheudesta, mitä kaikkea uhkasin tarkkailla panelisteissa, jopa hikipisaroita otsalla! Ja se on jo uhkaus Suomen eduskuntaa vastaan!

Jantunen analysoi, että ”muutamaa vuotta aiemmin hän [Molari] kuitenkin esiintyi, kuten hän lähettämässään sähköpostissaankin vihjasi, Rossiiskie Vesti –uutissivuston edustajana Suomessa. Sen päätoimittaja Dmitri Jermolajev työskenteli vuosina 2002-2005 Latvian Venäjän lähetystössä, jonka jälkeen hän on ollut maassa persona non grata. Latvialaiset haukkuvat häntä vakoojaksi. Hän on Rossiiskaja Gazetan toimittajan Nadežda Jermolajevan aviomies” (s. 144-145)

Parin sivun ”taustoituksen” jälkeen Jantunen tekee johtopäätöksiä parin sivun verran: ”Molarin lähettämä sähköposti oli painostusyritys, joka kohdistui demokraattisen yhteiskunnan ylintä päätösvaltaa käyttävän instituution, eduskunnan, toimintaan. Sähköpostiviesti sisältää suoran uhkauksen. - - -” (s. 145).

Jantunen kehittelee nyt jälleen samanlaisen mielikuvituksen vallassa absurdeja päätelmiä kuin aiemminkin hän näki ”sormella osoittamisesta” merkityksiä, joita niissä ei ollut. En voi käsitellä kaikkia noita absurdeja juttua, joita Jantunen valitettavasti kehittää. Mielestäni Jantunen on ihan kiva ihminen, mutta hänen pitäisi ottaa elämä rennommin!

Jantunen palaa useamman kerran kirjoituksiini, myös sivulla 277, jossa hän kirjoittaa: ”Jermolajevan aviomiehen pyörittämä uutissivustolla nimeltä Rossiiskie Vesti ’uutisoitiin’ valheellisesti muun muassa venäläislasten perusteettomista huostaanotoista Suomessa. Vuonna 2012 Juha Molari esiintyi Rossiiskie Vestin edustajana. Molari muun muassa suomensi blogiinsa Rossiiskie Vestin artikkelin lapsiasioista kehottaen ihmisiä keskustelemaan siitä Verkkomediassa. Venäläisten propagandatoimittajien, Verkkomedian ja suomalaisten Kremlin äänitorvien yhteydet siis olivat olemassa jo kauan ennen Ukrainan sotaa ja lännen ja Venäjän välien viilenemistä” (s. 277).

Jantusen edellinen kirjoitus myös sisältää enemmän ongelmia kuin asianmukaista analyysia. Ensinnäkään Rossiiskie Vesti ei suinkaan uutisoinut valheellisesti, vaan asiallisesti. Jantunen on käsittämättömästi valinnut vain näkemyksen, ettei mitään virheitä ja ylilyöntejä tapahtunut Suomessa.

Toiseksi hän esittelee jälleen kerran minut Rossiiskie Vestin edustajana, jota en suinkaan ole ollut tuossa yhteydessä enkä ole sellaisena esiintynyt. ”Muun muassa” suomentaminen on tavanomaista yksityisihmisen kiinnostusta keskusteluun, jota Venäjällä käydään Suomea koskien. Niin kääntäen teen keskustelun Suomessakin helpommaksi. Jantunen kuitenkin jälleen militarisoi tavanomaisen rajojen välisen mielenkiinnon ja kielellisen osaamisen.

En koskaan ole tiennyt olevan mikään ”Kremlin äänitorvi”. Verkkomedian toimintaan en ole myöskään osallistunut. Kirjoitteluni Venäjästä ei sekään alkanut mediassa vuonna 2002, vaan tämäkin oli jatkunut yhtenäisesti ja aktiivisesti vuosikymmenen verran. Mitään mystiikkaa ei ollut asiassa, jos sen tunsi paremmin.

Pari tarkennusta kuitenkin.

En ole koskaan esiintynyt Venäjän Federaation virallisen viikkolehden Rossiiskie Vestin edustajana Suomessa, vaan mainittu Dmitri kirjoitti minulle komennuskirjeen yksittäistä tapahtumaa varten, jotta olisin päässyt CIA:n ja USAID:n rahoittamaan Venäjä-media –seminaariin Suomen eduskuntaan. Kyseessähän oli Suomessa eduskunnassa järjestetty tilaisuus syksyllä 2012, jossa aiheena oli Venäjän media. Niin Venäjän hallituksen virallinen media olisi tahtonut raportin nähdyn ja kuullun perusteella. Minua ei kuitenkaan nimenomaisesti päästetty sisälle, niin kuin ei myöskään päästetty sisälle dosentti Bäckmania, mutta paikalle päästettiin kaikenlaisia eläkeläistoimittajia, joilla ei ole mitään kirjoittamiseen liittyvää intressiä tapahtuman johdosta.

Niin Rossiiskie Vesti ja eräät muut tahot reagoivat kyseiseen pärstäkertoimella tapahtuvaan ennakkosensuuriin.[18] Tapauksen johdosta oli kaikenlaista kirjoittelua etukäteen ja jälkikäteen.

Mitä tulee Dmitriin ja Nadeždaan, niin olen tietysti onnellinen, että olen saanut pienen häivähdyksen noista hienoista ihmisistä, mutta mitään viestinnällistä, toiminnallista tai muuta järjestäytynyttä suhdetta minulla ei ole päässyt syntymään heihin. Kyse on yksittäistapauksesta, kun olisin tahtonut kirjoittaa jutun, joka myös kiinnosti Rossiiskie Vestiä.

Mutta se ei sopinut suomalaiselle sananvapauskäsitykselle, että Venäjän virallinen media kirjoittaisi sitä itseään koskevasta keskustelusta, jota käydään Suomen eduskunnassa!

Jantunen linkittää toimintani kovasti edellä mainittuun kahteen hienoon ihmiseen, mutta todellisuudessa vaikutussuhdetta ei synny siinä, että muutaman kerran - 3 vuotta aiemmin - nimi liittyy samassa tilanteessa toisiinsa. Jantunen sortuu siis historian tutkimuksestakin tunnettuun fragmentaarisuuden harhaan, jossa irralliset asiat linkitetään vaikutushistoriassa toisiinsa vain sen erheen johdosta, että tutkijalla ei ole riittävästi muuta aineistoa.

Kaikesta näkee sen, että Saara Jantunen luo mielikuvituksen avulla selityksiä, koska hänellä ei ole aitoa tietämystä oikeista ja merkittävistä suhteista sekä elämäntavoista. Tämä on minun kannalta erityisen loukkaavaa, koska leimatessaan Jantunen vahingoittaa merkittävästi minun edellytyksiäni integroitua suomalaiseen työelämään ja yhteiskuntaan: Jantunen luo hämäryyden ja epäluulon varjon minua vastaan, mikä on valitettavasti ilmeisemmin tarkoituksellinen informaatiosodankäynnin keino ns. venäläismielisten siviilien hiljentämiseksi.

Sotatohtori ampuu kovilla yksittäistä itsenäistä siviiliä, meikäläistä suomalaismiestä.

Mitä tulee sitten Suomen antifasistiseen komiteaan (SAFKA), niin jälleen kerran Saara Jantunen elää liikaa wikipedian varassa eikä hänellä ole lainkaan tiedustelutietoa. Enhän minä kuulu mihinkään Safkaan, en siihen alkuperäiseen antifasistiseen rekisteröimättömään Safkaan enkä siihen russofobien rekisteröityyn Safkaan.

Olen nähnyt rekisteröimättömän alkuperäisen Safkan puuhahahmot Johan Bäckmanin, Petri Krohnin, Leena Hietasen ja Janne Nummelan vain muutaman kerran puolen vuosisadan aikana, enkä lainkaan noin viiteen vuoteen. En tiedä, onko edes jotain Safka-piiriä olemassakaan. Jantunen elää kuitenkin sellaisessa mielikuvassa.

Sekin on merkillistä infosodan kirjassa, että sotatohtori vaikenee tai on tietämätön kokonaan Krohnin, Hietasen ja Nummelan toiminnasta, vaikka heillä on erittäin paljon suurempi painoarvo sekä sosiaalisessa mediassa että moninaisissa kansainvälisissä yhteyksissä, joissa he toimivat tiettävästi alustajina, asiantuntijoina yms. Mielestäni tämä Jantusen tietämättömyys osoittaa vain asiantuntemattomuutta, että väärät tiedot ja liioittelevat johtopäätökset sekä tiedon puutteet leimaavat kirjoittelua, jossa muuan osa-aikainen siivooja nousee ansiottomaan suureen asemaan vain siitä syystä, että suomalaismiehellä on ollut joskus perustuslaillinen mielipidevapaus.

Mitä tulee siis sotatohtorin erittäin rajuun väitteeseen, jonka mukaan olisin järjestänyt ”painostusyrityksen eduskunnan toimintaa” vastaan, niin kyse oli pikemmin avoimesta demokraattisiin oikeuksiin kuuluvasta kriittisestä dialogista ja analyysistä. Mikäli Jantunen olisi hiukan tarkemmin lukenut, niin hän olisi ammattilaisena voinut analysoida, että kyseessä ei ollut suinkaan painostusyritys, eikä sellainen voisi ollakaan, vaan stressitesti: olen psykohistoriasta väitellyt tohtoriksi ja siinä ohessakin lukenut lukuisia alan tutkimuksia, minkä tähden halusin nähdä millaisella stressitasolla suomalaiset informaatiosodankäynnin asiantuntijat toimivat. Tutkielmani tuotti erittäin näyttävästi aineistoa minulle, jolla ei juuri muuta hupia ole työttömänä siviili-ihmisenä. Kai viiden sadan euron kuukausituloilla oleva köyhä ukkoparka voi teettää informaatiosodan spesialisteille stressitestin, joka näyttää, missä määrin nämä kestävät edes pientä tuulen hipaisua poskessaan? Huonolta näyttää!

Myönnän toki, että se saattaa tuntua hävyttömältä painostukselta ja uhkaukselta demokratiamme perusteita vastaan, jos ja kun osa-aikainen siivooja saapuu kriittisesti tarkkailemaan eduskuntaan, eikä vain kuulemaan nöyrästi, mitä kenkäfriikki Jantunen kertoo infosodasta. Sitä paitsi kriittinen katsoja olisi tarkkaillut oikein silmiä, hikipisaroita ja kasvon väänteitä paljastaakseen mahdollisen stressin ja valehtelun! Se oli venäjämielisten isku Suomen demokratian ytimeen, väittää sotatohtori Jantunen. Tätäkin röyhkeyttäni saa tietysti moittia, mutta moitteen jälkeenkään en löydä loogista ja rationaalista linkkiä Jantusen keksimään Kremlin mahtiperheeksi nimettyyn Jermolajeviin. Jantunen rakentaa kaiken sen varaan, että kerran kolme vuotta aiemmin minut valokuvattiin kättelemässä herra Dmitri Jermolajevia erään ison tapahtuman yhteydessä!

Johan Bäckman

Sotatohtori Saara Jantunen pääsee lopulta toiseen suureen kohteeseen, jopa vielä suurempaan koolta: Johan Bäckmaniin, joka oli kirjoittanut Kokoomuksen Nuorten Liiton Helsingin piirin toimitusjohtajan Jukka Romppaisen murhattua venäläisnaisen Irina Kirillovan. Jantusen mukaan ”Bäckmanin tarinat näyttäytyvät suomalaisyleisön näkökulmasta lähinnä naurettavilta” (s. 150).

Jantunen jatkaa kertomusta Bäckmanin esille tuomiin lapsiasiakiistoihin (s. 151) sekä Novorossijan näytelmään, kuten Jantunen luonnehtii Bäckmanin nimeämää todellisuutta (s. 155). Jantusen mukaan kyseessä olisi ”klassinen venäläinen informaatiopsykologinen operaatio” (s. 156), vaikka edelleenkään Jantunen ei tuo esille yhtään venäläistä klassikkoa informaatiopsykologian piiristä.

Mahdollisesti Saara Jantunen on nähnyt Johan Bäckmanin useamminkin kuin minä, mutta oman kokemukseni perusteella uskaltaisin väittää, että Jantunen ei osaa lainkaan tavoittaa Bäckmanin persoonaa ja toimintaa sen enempää isommissa kuin persoonallisissa suhteissa.

Donetskin kansantasavaltaa käsitellessä Jantunen sivuuttaa jälleen merkillisesti Petri Krohnin, mutta muistaa kyllä Evgenia Hildén-Järvenperän (s. 165), Mikko Elon (s. 166, 190) ja Peter Iiskolan (s. 218), joiden henkilökuvan luomiseen sotatohtori ei kuitenkaan uhraa erityisen paljon energiaa.

Sotatohtori jättää tässä yhteydessä mainitsematta, että minä en kuitenkaan tunnusta Donetskin kansantasavallan valtiollista olemassaoloa enkä hyväksy sotilaiden värväämistä Suomesta tuolle alueelle. Näitä asioita sotatohtori ei tahdo muistaa, koska hänen mielikuvituksellinen rakennelma ei kestäisi näitä jännitteitä ja ristiriitaisuuksia.

Sotatohtori Saara Jantunen etenee tarinassaan Euraasian kansanrintaman perustamiseen vuonna 2012, jossa yhteydessä hän muistaa jälleen mainita Johan Bäckmanin, Rimma Salosen ja Juha Molarin sekä Dmitri Jermolaevan. Jantusen mukaan ”Euraasian kansanrintama on osa suuremman, yläjärjestönä toimivan Yleisvenäläisen kansanrintaman kansainvälistä siipeä. Yleisvenäläisen kansanrintaman puheenjohtajana toimii Vladimir Putin” (s. 180). ”Suomalaiset Venäjän puhemiehet, propagandistit ja valtionmedian edustajat siis kohtasivat Euraasian unionin asialla” (s. 181). Analyysissaan Jantunen päätyy johtopäätökseen, jonka Jukka Mallinen oli tehnyt haastattelussa Verkkouutisiin 21.5.2014, jossa Mallinen kertoi nimeltä mainiten ”Suomessa toimivia vaikuttaja-agentteja, joiden tehtävänä on muokata suomalaisten mielipiteitä Venäjälle edulliseen suuntaan”, kuten sotatohtori selostaa (s. 183). Tämän jälkeen Jantunen vielä nimeää Janus Putkosen, Verkkomedian päätoimittajan (s. 184).

Mainittuun Euraasian kansanrintaman kokoukseen todellakin tulin kivasti kutsuttuna, kun edellispäivänä minulla oli ollut tärkeämpi tapahtuma Pietarissa eräässä akatemiassa, mutta Jantusen asiantuntemattomuutta osoittaa, että hän hukkasi kokonaan tuon edellispäivän tapahtuman ja sen hienot kontaktit. Niin olin Venäjällä ja sain jatkaa matkaa mielenkiintoiseen Euraasian kansanrintaman tapahtumaan. En ole kuitenkaan päässyt sen jälkeen Euraasian kansanrintaman tapahtumiin, en edes myöhemmin lähtenyt Pietarista Moskovaan uuden vuoden tapahtumaan, vaikka sain jopa voimakkaita kutsuja, vaan halusin olla lasteni kanssa uudenvuoden. Niin todellisuus näyttäytyy enemmän pienen yksityisihmisen sattumilta, jotka Saara Jantunen mystifioi ja militarisoi mielipideilmapiiriä tällä tavalla mustaten.

Saara Jantunen kirjoittaa paljon SOME-vaikuttamisesta näiden edellä mainittujen ihmisten nimeämisen jälkeen, mutta hän on jälleen onnettoman epäjohdonmukainen ja tarkkaamaton: minä itse en ole esimerkiksi nykyään Facebookissa. Tämä ulkopuolisuus SOME:sta ei sopisi lainkaan Jantusen teoriaan, jossa Venäjän vaikuttaja-agentit rymistelevät juuri SOME:n avulla!

Rahoitus

Pidän ihan oikeana ja tarpeellisena entistä tiukempaa keskustelua siitä, mistä itse kukin saa oikeasti rahoituksensa. Tässä mielessä on ihan hyvä, että Saara Jantunen nostaa esille MV-lehden, Verkkomedian ja Janus Putkosen rahoituksen (s. 199–201).

Se, että MV-lehti on julkaissut Jantusen kuvan Helsingin yliopiston seminaarista ja kuva on minun ottamani, ei tarkoita, että minulla olisi mitään yhteyttä MV-lehden toimitukseen, vaan MV-lehti on kaapannut kuvan internetistä. Valitettavasti Saara Jantunen jättää epäilyksen ilmaan, mikä saattaa luoda lukijoissa vääriä mielikuvia yhteyksistä (s. 236). Jantunen ei paljasta myöskään itse sitä, mikä on hänen rahoituksensa koko kuva ja millä rahoituksella hän opiskeli USA:ssa.

Rahoituksen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, mutta Jantunen itse ei kykene tai ei halua asiaan seikkaperäisemmin paneutua. Valitettavasti. Onhan selvää, että suomalainen vähäinen toimeentulo työmarkkinatuella on todella eräänlainen minimi, jolla Suomessa voi selvitä, mutta kun joillakin henkilöillä on vielä vähemmät verotulot, niin tämän pitäisi kyllä virittää ajattelua sen suhteen, että jostain sitä muutakin rahoitusta täytyy tulla. Jantunen toteaa vain tyytyväisenä, että ”rahoitus tulee Putkosen mukaan edelleen lahjoituksina” (s. 209). Ilman että Jantunen analysoi ihan mielekästä kysymystä mitenkään pätevästi, hän virittää epäluulon ja kysyy myöhemmin uudestaan: ”Mutta entä kysymys siitä, rahoitetaanko sosiaalisessa mediassa ja sen ulkopuolella tehtävää vaikutustyötä Suomen ulkopuolelta?” (s. 224). Nyt Jantunen saa eräänlaisen hiukan mahdollisesti myöntävän vastauksen ikään kuin RISI:n ja Maailma ilman natsismia –järjestön avulla (s. 225).

Ongelma on jälleen Jantusen tekstin epämääräisyydet asiassa. Hänellä on tapana niputtaa ja yleistää asioita tavalla, jossa kirjan lukijoita johdetaan harhaisiin kuvitelmiin ikään kuin myös osa-aikainen siivoojakin kirjoittaessaan tätä blogia ja lausuessaan jotain ”Venäjä-myönteistä” saisi ehkä rahoitusta jostain ulkopuolelta, vaikka näin ei tapahdu (valitettavasti). Tämän Jantunen tekee viekkaasti rivien välissä lukijaa johdatellen, jotta ei joutuisi rikosoikeudelliseen vastuuseen kunnianloukkauksesta.

Jantunen moittii Jon Hellevigia ja Janus Putkosta siitä, että Donetskin alueelle pyrkineille suomalaistoimittajille ryhdyttiin ilmoittamaan, ettei heille ole myönnetty työskentelyyn tarvittavaa akreditointia (s. 209). Jantusen mukaan toimittajien pääsyn kieltäminen Donetskiin johtaa siihen, että kaikkia muita kuin separatisteja haastatellaan. Juuri estämällä Putkonen hukkaa mahdollisuutensa saada äänensä kuuluville uskottavissa medioissa. Tietenkin on vaikea olla asiassa puolta tai toista, kun en tue aseellista toimintaa enkä propagandaa sen puolesta, mutta voisin kuvitella, että epäluuloisuus median nimissä toimivia vakoojia kohtaan voi olla myös sotatilanteessa hyvin suuri. Ainakin lukuisat tutkimukset osoittavat sellaisen mielenlaadun tyypilliseksi juuri sodankaltaisissa tilanteissa, kuten olen väitöskirjassani esitellyt kymmeniä alan tutkimuksia ja jotka sotatohtorille pitäisi olla alansa puolesta itsestään selviä ymmärtää viitekehyksenä. Kun on sota, niin epäluulo mahdollista vihamielistä mediaa kohtaan kasvaa suuressa määrin psyykkisten tekijöiden johdosta.

Hellevigia ja Karita Mattilaa sotatohtori käsittelee uudemman kerran myöhemmin (s. 251-252).

Sotatohtori Saara Jantunen murehtii turvallisuuspoliittisiin teemoihin keskittyvän bloggarin Janne ”Rysky” Riiheläisen kovia kokemuksia, joihin hän on joutunut ”venäläismielisten resonaattoreiden ja häiriköiden” johdosta: ”Yhtä lailla Riiheläinen on joutunut Johan Bäckmanin, Juha Molarin kuin muidenkin antifasistisen komitean aktiivien tai siihen yhdistettyjen ihmisten mustamaalauskampanjan kohteeksi” (s. 231). Jantunen ei jälleen mitenkään erittele, mikä olisi tätä mustamaalauskampanjaa. Olen moittinut Riiheläistä siitä, että hän kirjoitti ”aivan roskaa” informaatiosodankäynnistä, koska ”Rysky ei kuitenkaan lainkaan sijoita informaatiosodankäyntiä läntiseen informaatiosodan kontekstiin, josta vähintäänkin Edward Snowdenin paljastusten tähden ja muutenkin ei olisi älyllisesti rehellistä vaieta. Ryskyn vilpillisyyttä osoittaa myös epäasiallinen kuvailu tuossa kirjoituksessaan sen suhteen, mitä olen itse kirjoittanut asiasta” (näin kirjoitin blogissani 17.3.2015).[19] Ihmettelen kovasti, että kovakin kritiikki määritellään ”mustamaalauskampanjaksi”, vaikka juuri tohtorin pitäisi tuntea seminaariensa johdostakin, että kritiikki on osa keskustelua ja kehittymistä. Vai oliko Saara Jantusen tohtori-seminaareissa jo se uusi ilmapiiri, jossa vain kehuttiin, mutta ei enää kritisoitu, kuten on kerrottu nykyajan akateemisista seminaareista? Mielestäni Riiheläisen ala-arvoiset jutut ansaitsevat tulla kritisoiduksi.

Strateginen viestintä

Mikä mielenkiintoista Otavan ja Saara Jantusen valinnan suhteen, niin sotatohtori viittaa Maanpuolustuskorkeakoulun lukuisiin tutkijoihin, mutta ei kuitenkaan ex-Strategialaitoksen ex-esimieheen everstiluutnantti Torsti Siréniin, josta hän vaikenee täydellisesti koko kirjan ajan. Aihe ja päämäärä on kuitenkin aivan yhteinen, kun Jantunen kirjoittaa: ”Strateginen viestintä on siis valtion keino rakentaa ja ylläpitää yhteiskunnan henkistä kriisinsietokykyä” (s. 288).

Kuva: Vain muutama minuutti Saara Jantusen kirjailmoituksen jälkeen Torsti Sirén onnittelee kirjasta Jantusen
Facebook-sivulla, mutta silti Jantunen, Sirén ja Otava ovat kätkeneet tuon yhteistyön
Infosota-kirjan sivuilta.

Jantusen kirjasta puuttuu tavanomainen esipuhe, jossa kirjoittaja lausuu kiitokset tukijoilleen. Nyt nuo linkit on ilmeisesti tarkoituksellisesti kätketty, jotta Jantusen julkisuuskuvan lobbausverkosto ei tulisi paljastetuksi. Näin Torsti Siren on tietoisesti vaiettu koko kirjassa, vaikka Jantusen esittelemät Venäjän infosodan KAIKKI henkilönimet ovat kuin kopio Sirenin Facebook-päivityksistä: vain nuo nimet, mutta muita nimiä ei tunneta. Voisin luetella pitkän listan henkilöitä, jotka ovat vuodesta toiseen kirjoittaneet aktiivisesti "venäjämielisesti" ja saaneet paljon ystäviä, mutta Jantunen ei tunne heitä, koska Torsti Siren ei ole ottanut hernettä nenäänsä heidän tähtensä.

Niin Jantunen päätyy maanpuolustukseen: ”Informaatiosodankäyntiä voidaan torjua ainoastaan sen rakenteita paljastamalla. Haluttomuus tai kykenemättömyys toimia näin ruokkii ilmiöitä, jotka nakertavat yhteiskuntaamme sisältäpäin” (s. 314). Jantunen liittyy Hiski Haukkalan ajatukseen, jonka mukaan ”Suomen tulee varmistaa, ettei Venäjä voi käyttää Suomea hyväkseen. Vaikuttamisyrityksiltä suojautuakseen Suomessa täytyy kehittää rakenteita, jotka hyljeksivät kaikenlaista hämärää toimintaa” (s. 316).

Olisin vain tahtonut nähdä, että strategisen viestinnän puheentorvet itse hallitsevat henkisen kriisinsietokyvyn paremmin kuin he näyttävät hallitsevan.

Jälkikirjoitus

Kovin monessa olen ollut vuosien aikana hyvin paljon eri mieltä kuin peruskoulusta ja lukiosta tuttu kaveri Arto Luukkanen, jonka nyt Saara Jantunen sijoittaa minun kanssani samalle putinistiselle puolelle informaatiosodan rintamaa. Mutta kyllä nyt on kunnioittaen myönnettävä, että Artolla on tällä kertaa verbaalinen täsmäase kohdistettu erittäin oikein, kun Arto kirjoittaa arvionsa Saara Jantusen touhusta. Jantunen kävi myös kyseisellä Facebook- ja twitter -keräilyä harjoittavalla menetelmällään dosentti Arto Luukkasen kimppuun. Arto ei oikein ihastele käytettyä sotatieteen menetelmää!

[1] Harvardin yliopisto kouluttaa 100 suomalaista infosotaan: “Venäjä on aktiivinen tällä puolella”. http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1444953804132.html

[2] Molari ei tytöttele sotatohtori Saara Jantusta. http://juhamolari.blogspot.fi/2015/07/molari-ei-tytottele-sotatohtori-saara.html

[3] Kantelu JSN. Kantelun kohde: Iltasanomat ja toimittaja Antti Honkamaa http://juhamolari.blogspot.fi/2014/11/kantelu-jsn-kantelun-kohde-iltasanomat.html

ja Julkisen sanan neuvostoon 8.11. jätetyn kantelun täydentäminen 9.11.2014 http://juhamolari.blogspot.fi/2014/11/julkisen-sanan-neuvostoon-811-jatetyn.html

[4] Venäjän erikoisjoukot Suursaaressa ja Suomen ennätyssuuret sotaharjoitukset Pohjois-Karjalassa http://juhamolari.blogspot.fi/2015/06/venajan-erikoisjoukot-suursaaressa-ja.html

[5] Maisteri Hanna Smith ja Iltalehti pimeissä puuhissa russofobian rakentajina http://juhamolari.blogspot.fi/2014/09/maisteri-hanna-smith-ja-iltalehti.html

[6] Mikael Storsjön tarinat sekä Venäjän tiedustelu- ja turvallisuuspalvelun ”häiriköinti” http://juhamolari.blogspot.fi/2015/08/mikael-storsjon-tarinat-seka-venajan.html

[7] Ukrainan uusnatsien ja Krimin junttapappi Ivan Katkalo http://juhamolari.blogspot.fi/2014/06/ukrainan-uusnatsien-ja-krimin.html

[8] Petro Poroshenko ja Kiovan juntta tahtovat aiheuttaa pelkoa ja tuhoa venäläisen uskovaisen väestön keskuudessa. http://juhamolari.blogspot.fi/2014/07/petro-poroshenko-ja-kiovan-juntta.html

[9] ”Krimin tataarit” USA:n (ja Jukka Mallisen) kamppailussa Venäjää vastaan? http://juhamolari.blogspot.fi/2014/10/krimin-tataarit-usan-ja-jukka-mallisen.html

[10] Ortodoksien kokemukset ryssävihasta ja syrjinnästä Suomessa. Venäjän ortodoksisen kirkon tutkimusraportti 17.10.2014. http://juhamolari.blogspot.fi/2014/10/ortodoksien-kokemukset-ryssavihasta-ja.html

[11] Venäjänkielisten hyvinvointi ja syrjintä Suomessa. http://www.kauppatie.com/2004/10-2004/3f.htm

[12] 17.6.2014 Patriarkka Kirill kutsuu rauhanrukoukseen Ukrainan verenvuodatuksen lopettamiseksi. Miksi Kiovan juntta vihaa Venäjän ortodoksista kirkkoa? http://juhamolari.blogspot.fi/2014/06/1762014-patriarkka-kirill-kutsuu.html

[13] Melkein aito ”putinisti” kävi näytillä JSN:n trolliseminaarissa Helsingin yliopistolla 5.5.2015. http://juhamolari.blogspot.fi/2015/05/melkein-aito-putinisti-kavi-naytilla.html

[14] ”Avoin kuuleminen” ja paniikkinappula. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan informaatiosodankäynnin keskustelu muuttui kutsutilaisuudeksi. http://juhamolari.blogspot.fi/2015/01/avoin-kuuleminen-ja-paniikkinappula.html

[15] ”Venäjä-mielisen” suomalaismiehen kyber-ongelmat 22.1.2015 alkaen. http://juhamolari.blogspot.fi/2015/01/venaja-mielisen-suomalaismiehen.html

[16] Kapteeni Miika Sartonen Eduskunnan Ulkoasiainvaliokunnan informaatiosodankäynnin ”avoimessa kuulemisessa” 22.1.2015. http://juhamolari.blogspot.fi/2015/01/kapteeni-miika-sartonen-eduskunnan.html

[17] Ulkoasiainvaliokunnan informaatiosodankäynnin Face control 2 – Suomen eduskunta on ”liian pieni” 22.1.2015. http://juhamolari.blogspot.fi/2015/01/ulkoasiainvaliokunnan.html

[18] ”Suomessa toimittajien Face Control” (Venäjän Federaation virallinen viikkolehti Rossiiskie Vesti 28.11.2012). http://juhamolari.blogspot.fi/2012/11/suomessa-toimittajien-face-control.html

[19] Mistä tunnistaa typeryksen, mistä analyytikon ja mistä ”Venäjä-trollin”? The Ulkopolitist arvioitavana. http://juhamolari.blogspot.fi/2015/03/mista-tunnistaa-typeryksen-mista.html

KIRJOITTAJA on niin poikkeuksellisen salainen agentti, että hän ei itsekään tiedä olevansa salainen agentti,

KIRJOITTAJA tahtoo rauhaa maailmaan: